Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 17

No niin, minä istuin ihmettelemässä sitä (kun penkki kerran oli siinä, katsoin yhtä hyvin voivani käyttää sitä hyväkseni), ja ajattelin että vaikka erinäiset yksityiskohdat, kuten ruusut, kultamaljat, jalokivet ym. olivat sangen sievästi maalatut, oli teos kokonaisuudessaan ääretön silmänlume. Huone, joka tullessani oli ollut melkein tyhjä, alkoi täyttyä. Siihen seikkaan en kiinnittänyt huomiota (eihän se koskenut minuun), vaan pysyin paikallani, pikemmin levätäkseni kuin tutkiakseni tuota jättiläiskokoista tummahipiäistä mustalaiskuningatarta, johon pian kyllästyin. Virkistyksekseni aloin katsella eräitä herkullisia pieniä "hiljaiselo" – kuvia: kedon kukkia, hedelmiä, sammaleisia metsäsopukoita, linnunmunia jotka olivat kuin helmiä nähtyinä kirkkaanvihreän meriveden läpi. Kaikki nämä riippuivat vaatimattomina tuon karkean ja luonnottoman kankaan alapuolella.

Äkkiä joku taputti minua kevyesti olkaan. Hätkähdin, käännyin ja näin kasvot jotka kallistuivat minua kohti. Ne olivat uhkaavat, miltei loukkautuneet kasvot.

"Que faites vous ici?"⁶³ sanoi eräs ääni.

"Mais, monsieur, je m'amuse."⁶⁴

"Te huvittelette, ja millä tavoin, jos saa kysyä? Mutta suokaa minulle ensin se ilo että nousette, tartutte käsivarteeni ja lähdette toiselle puolen."

Minä tein kuten käskettiin. Herra Paul Emanuel (hän se oli) oli palannut Roomasta ja matkustaneena miehenä todennäköisesti sieti nyt uppiniskaisuutta vielä vähemmän kuin aikaisemmin, jolloin tämä uusi kunnia ei vielä laakeroinut hänen ohimoitaan.

"Sallikaa minun saattaa teidät seurueenne luo", hän sanoi, kun kuljimme huoneen poikki.

"Ei minulla ole seuruetta."

"Ettehän toki ole yksin?"

"Olen, monsieur."

"Tulitteko tänne ilman seuraa?"

"En, monsieur. Tohtori Bretton saattoi minut tänne."

"Tohtori Bretton ja hänen rouva äitinsä, tietenkin?"

"Ei, tohtori Bretton vain."

"Ja hänkö käski teitä katsomaan tuota taulua?"

"Ei mitenkään, löysin sen itse."

Herra Paulin tukka oli leikattu aivan lyhyeksi, muuten se olisi luultavasti noussut pystyyn. Aloin nyt ymmärtää mihin hän tähtäsi, ja minulle tuotti huvia pysyä kylmänä ja saada hänet kiihdyksiin.

"Huimaavaa brittiläistä julkeutta", huusi professori. "Ihmeellisiä naisia nuo englannittaret!"

"Mikä on hätänä, monsieur?"

"Mikäkö hätänä? Kuinka te uskallatte, nuori nainen, istua aivan kylmästi, levollisena kuin poika, katsomassa tuota kuvaa?"

"Se on hyvin ruma kuva, mutta minä en ensinkään ymmärrä miksi en saisi katsella sitä."

"Hyvä! Hyvä! Älkää puhuko enää siitä. Mutta teidän ei pitäisi olla täällä yksin."

"Entä jos minulla ei ole seuraa – seuruetta, kuten te sanotte? Ja mitä sitten merkitsee olenko yksin vai seurassa? Kukaan ei sekaannu minun asioihini."

"Olkaa vaiti ja istukaa tuohon – tuohon!" Ja hän asetti pontevasti tuolin erikoisen ikävään nurkkaan, harvinaisen epäonnistuneen tauluryhmän eteen.

"Mutta, monsieur – "

"Mutta, mademoiselle, istukaa siinä älkääkä liikahtako – kuuletteko!

Istukaa kunnes teitä tullaan hakemaan tai kunnes minä annan luvan."

"Mikä ikävä nurkka", huusin, "ja kuinka rumia tauluja!"

Ja rumia ne tosiaankin olivat, nuo neljä taulua, jotka luettelosta löytyivät nimellä "Naiselämä". Niiden tyyli oli aivan erikoisen laimea, eloton, väritön ja kaavamainen. Ensimmäinen esitti "nuorta tyttöä", joka astui ulos kirkosta rukouskirja kädessään, hyvin keimailevasti puettuna, silmät maahan luotuina, suu supussa – ilkeän pienen tekopyhän perikuva. Toinen oli "morsian", joka pitkässä valkoisessa hunnussa oli polvistuneena rukousjakkaralla huoneessaan, kädet puristettuina yhteen, sormi sormea vasten, ja näytteli silmänvalkuaisiaan sangen ärsyttävästi. Kolmas, "nuori äiti", kumartui lohduttoman näköisenä pullean vahamaisen vauvan puoleen, jonka kasvot olivat kuin pahaenteinen täysikuu. Neljäs, "leski", oli mustiinpukeutunut nainen, joka talutti kädestä mustaa pikkutyttöä, ja molemmat olivat syventyneet tutkimaan hienoa ranskalaista hautapatsasta jossakin Père la Chaisen sopukassa. Kaikki nuo neljä "enkeliä" olivat ilkeitä ja likaisia kuin murtovarkaat, kylmiä ja kalpeita kuin haamut. Mitä naisia! epärehellisiä, riitaisia, verettömiä, älyttömiä, tyhjänpäiväisiä! Yhtä pahoja omalla tavallaan kuin tuo laiska mustanpuhuva jättiläisnainen omallaan!

Oli mahdotonta kiinnittää huomiota pitkäksi aikaa noihin mestariteoksiin, ja niinpä käännyin vähitellen ympäri ja aloin katsella huoneeseen.

Todellinen ihmispaljous oli nyt kokoontunut tuon naarasleijonan ympärille, jonka läheisyydestä minut oli karkotettu. Lähes puolet joukosta oli naisia, mutta Paul selitti minulle perästäpäin, että nämä olivat "rouvia" ja että heidän oli aivan sopivaa katsella sellaista mihin yksikään "neiti" ei saanut edes vilkaista. Vakuutin hänelle suoraan, etten voinut mukautua tähän oppiin enkä nähnyt siinä mitään järkeä. Tällöin hän, jyrkkänä kuten aina, käski minua olemaan vaiti ja selitti samassa hengenvedossa, minkälainen sekoitus häikäilemättömyyttä ja tietämättömyyttä minä olin. Itsevaltaisempi pieni mies kuin herra Paul ei milloinkaan ole istunut professorintuolilla. Vähitellen huomasin että hän itse tarkasteli taulua kaikessa rauhassa, vieläpä hyvin kauan, mutta hän ei kuitenkaan unohtanut aika ajoin katsahtaa minuun, arvatenkin nähdäkseen tottelinko määräyksiä ja pysyin aisoissa. Vihdoin hän taaskin tuli luokseni.

Hän halusi tietää olinko ollut sairas, hän oli arvellut että niin oli.

Oikea arvelu, mutta nyt olin aivan terve.

Missä olin viettänyt lomani?

Enimmäkseen Rue Fossettella, osaksi madame Brettonin luona.

Hän oli kuullut että olin jäänyt yksin Rue Fossettelle, oliko niin?

En aivan yksin, Marie Broc (tylsämielinen) oli ollut seuranani.

Hän kohautti olkapäitään, ja nopeita ristiriitaisia ilmeitä välähti hänen kasvoissaan. Herra Paul tunsi Marie Brocin hyvin; hän ei koskaan voinut pitää tuntia kolmannella osastolla (johon vähimmin edistyneet oppilaat kuuluivat) ilman että tyttö aiheutti hänessä kiivaan taistelun vastakkaisten mielialojen välillä. Tytön ulkomuoto, vastahakoinen käytös ja lukuisat uppiniskaisuuden puuskat ärsyttivät hänen luontoaan ja herättivät hänessä voimakasta vastenmielisyyttä – tunne jolle hän oli liiankin altis, jos hänen makuaan loukattiin tai hänen tahtoaan vastustettiin. Toisaalta tytön kova kohtalo vetosi voimakkaasti hänen lempeyteensä ja sääliinsä tavalla jota hänen luontonsa ei voinut vastustaa. Tästä seurasi miltei jokapäiväisiä taisteluita kärsimättömyyden ja vastenmielisyyden sekä säälin ja oikeudentunnon välillä, ja sanottakoon hänen kunniakseen, että edelliset tunteet pääsivät hyvin harvoin voitolle – kun se joskus tapahtui, osoitti Paul kerrassaan hirmuista sisua. Hänellä oli voimakkaat intohimot, hänen vastenmielisyytensä ja kiintymyksensä oli yhtä kiihkeätä, ja se voima, jota hän käytti molempien hillitsemiseen, ei mitenkään laimentanut sivullisen käsitystä niiden kiivaudesta. Saattaa hyvin otaksua että tuollaiset taipumukset helposti herättivät pelkoa ja vastenmielisyyttä tavallisissa ihmisissä. Oli kuitenkin erehdys pelätä häntä: mikään ei siinä määrin raivostuttanut häntä kuin arkuus ja epäluulo, eikä mikään tyynnyttänyt häntä niin helposti kuin ystävällinen luottamus. Siihen vaadittiin kuitenkin perinpohjaista tutustumista hänen luonteeseensa, ja hänen luonteensa oli sitä laatua, jota harvoin ymmärrettiin.

"Kuinka tulitte toimeen Marie Brocin kanssa?" hän kysyi lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Monsieur, minä tein parhaani, mutta oli kauheata olla yksin hänen kanssaan."

"Teillä on siis raukkamainen sydän! Teiltä puuttuu rohkeutta, ehkä myös armeliaisuutta. Teillä ei ole ominaisuuksia joista syntyy laupeudensisar."

(Hän oli uskonnollinen pieni mies omalla tavallaan: katolisen uskon opettama kieltäytyminen ja uhrautuminen sai häneltä osakseen kunnioitusta.)

"En tosiaankaan tiedä; pidin hänestä huolta niin hyvin kuin osasin, mutta kun hänen tätinsä tuli hakemaan häntä, oli se minulle suuri huojennus."

"Ahaa, te olette itsekäs. On naisia jotka ovat hoitaneet sairaaloittain tuollaisia raukkoja. Ettekö te voinut tehdä samoin?"

"Voisiko monsieur itse?"

"Naisten jotka ovat nimensä arvoisia, pitäisi verrattomasti voittaa meidän karkea, puutteellinen, itsekäs sukupuolemme tuollaisten velvollisuuksien täyttämisessä."

"Minä pesin hänet, pidin hänet siistinä, annoin hänelle ruokaa ja koetin huvittaa häntä, mutta puhumisen asemasta hän vain irvisteli."

"Luulette tehneenne suuriakin töitä?"

"En, niin suuria vain kuin osasin."

"Vajavaiset ovat siis kykynne, sillä hoitaessanne tylsämielistä tulitte sairaaksi."

"En siitä, Monsieur. Minussa oli hermokuume, sieluni oli sairas."

"Todellako! Te ette sitten ole paljonkaan arvoinen. Te ette ole sankari-ainesta; rohkeutenne ei auta teitä kestämään yksinäisyyttä, se tekee teidät vain kyllin julkeaksi katselemaan Kleopatran-kuvia kylmäverisesti."

Olisi ollut helppo suuttua tuon pikku miehen ärsyttävän vihamielisestä puheesta. En kuitenkaan ollut vielä koskaan suuttunut häneen eikä minua haluttanut tehdä niin nytkään.

"Kleopatra", toistin rauhallisesti. "Monsieur myös on katsellut Kleopatraa, mitä monsieur arvelee hänestä?"

"Ei minkään arvoinen", hän vastasi. "Une femme superbe – une taille d'impératrice, des formes de Junon, mais une personne dont je ne voudrais ni pour femme, ni pour fille, ni pour soeur. Aussi vous ne jeterez plus un seul coup d'oeil de son côté."⁶⁵

"Mutta minä olen vilkaissut häneen hyvin monta kertaa monsieur'n puhuessa, voin nähdä hänet varsin hyvin tästä nurkasta."

"Kääntykää seinään ja tutkikaa noita neljää kuvaa, jotka esittävät naiselämää."

"Suokaa anteeksi, monsieur Paul, ne ovat liian hirveitä, mutta jos te ihailette niitä, sallikaa minun luovuttaa teille istuimeni, jotta saatte jäädä tutkimaan niitä."

"Mademoiselle", sanoi hän irvistäen ilmoille jonkinlaisen hymyilyn tai hymyilyksi tarkoitetun, vaikka se olikin vain juro ja kiireellinen ilmaus, "te protestanttisuuden kasvatit hämmästytätte minua. Te kaitsemattomat englannittaret kävelette levollisina punaisten tulenkielekkeiden lomitse ja pelastutte palamasta. Uskon että jos joku teistä heitettäisiin Nebukadnesarin tulisimpaan pätsiin, hän pääsisi pois tulen vähääkään korventamatta häntä."

"Tahtooko monsieur olla hyvä ja siirtyä tuuman verran syrjään."

"Mitä? Mitä te nyt katselette? Ettehän vain näe jotakin tuttavaa noiden nuorten miesten joukossa?"

"Luulen näkeväni – aivan oikein, näen henkilön jonka tunnen."

Itse asiassa olin nähnyt vilauksen päästä, joka oli liian kaunis kuuluakseen kenellekään muulle kuin pelätylle luutnantti de Hamalille. Mikä virheetön kiillotettu pieni päännuppu se olikaan! Ja mikä vartalo, niin siro ja sievä! Mitkä naiselliset kädet ja jalat! Kuinka somasti hän pitikään monokkelia silmässään, kuinka ihaillen katseli Kleopatraa ja kuinka miellyttävästi nauraa hihitti ja supatteli ystävänsä kanssa! Oi tuota viisasta miestä! Oi tuota hienostunutta herraa ja hänen ylhäistä makuaan ja tahdikkuuttaan! Pidin häntä silmällä lähes kymmenen minuuttia ja huomasin että hän oli ylen määrin hullaantunut tuohon tummaan ja uhkeaan Niilin Venukseen. Siinä määrin hänen käytöksensä huvitti minua ja niin syventynyt olin tutkimaan hänen luonnettaan ilmeistä ja liikkeistä, että hetkeksi unohdin herra Paulin, ja sillä välin saapui muuan seurue minun ja tuon herrasmiehen väliin, tai kenties hänen loukkautuva tuntonsa oli saanut uuden ja pahemman kolauksen hajamielisyydestäni, ja hän oli vetäytynyt pois vapaaehtoisesti. Joka tapauksessa hän oli poissa kun uudelleen katsoin ympärilleni.

Jatkaessaan etsimäänsä silmäni ei nähnyt häntä, vaan toisenlaisen olennon, joka erottautui ihmisjoukosta sekä mittansa että ryhtinsä tähden. Sieltä tuli tohtori John, joka kasvoiltaan, vartaloltaan ja ihonväriltään erosi tummasta, kirpeän happamesta pikku professorista yhtä suuresti kuin hesperidien hedelmä villin pensaikon tuomenmarjasta, kuin ylväs mutta ohjiin tottunut arabialaishevonen halparotuisesta vikuroivasta ponista. Hän etsi minua, mutta ei ollut vielä löytänyt nurkkaa jonne koulumestari oli minut istuttanut. Minä pysyin alallani; tahdoin tehdä havaintoja vielä hetkisen.

Hän lähestyi de Hamalia, pysähtyi tämän läheisyyteen – arvelin että häntä huvitti katsella kilpailijansa pään yli – ja silmäili hänkin Kleopatraa. Epäilen tokko se häntä miellytti, hän ei virnaillut kuten tuo pieni kreivi, hänen suunsa näytti ylenkatseelliselta, hänen silmänsä kylmiltä, ja ilmaisematta mieltään millään tavoin hän astui syrjään ja antoi tilaa toisille. Huomasin hänen odottavan, nousin ja menin hänen luokseen.

Teimme vielä kierroksen kokoelmassa; Grahamin kanssa oli hyvin hauskaa tehdä sellainen kierros. Minun oli niin herttaisen mieluista kuulla mitä hän ajatteli tauluista tai kirjoista, sillä vaikka hän ei tahtonutkaan esiintyä minkäänlaisena tuntijana, hän aina sanoi ajatuksensa, ja sain olla varma siitä että se oli tuore ja omintakeinen, hyvin usein myös oikea ja ytimekäs ajatus. Oli myös hauskaa sanoa hänelle eräitä asioita, joita hän ei tietänyt – hän kuunteli niin ystävällisesti, niin oppivaisesti, vähääkään pelkäämättä että hän taivuttamalla kauniin vaalean päänsä kuulemaan naisen verrattain hämäriä ja epävarmoja selityksiä voisi panna alttiiksi miehisen arvokkuutensa. Ja kun hän vuorostaan antoi selityksiä, tapahtui se niin selkeän älykkäästi, että kaikki hänen sanansa piirtyivät kirkkaina muistiin. En koskaan unohtanut ainoatakaan hänen antamaansa selitystä tai hänen kertomuksensa kohtaa.

Kun lähdimme kokoelmasta, kysyin mitä hän ajatteli Kleopatrasta (saatuani hänet nauramaan kertomalla kuinka professori Emanuel oli lähettänyt minut tieheni, ja vietyäni hänet katsomaan tuota viehättävää kuvasarjaa, jota minulle oli suositeltu).

"Pyh", hän sanoi, "äitini on kauniimpi nainen. Kuulin tuolla parin ranskalaisen keikarin sanovan häntä 'nautinnonhimoisen perikuvaksi'. Jos niin on, voin ainoastaan sanoa että 'nautinnonhimoinen' on hyvin vähän minun mieleiseni. Verratkaahan tuota mulattia Ginevraan!"

XX
KONSERTTI

Eräänä aamuna tuli rouva Bretton äkkiä huoneeseeni ja pyysi minua avaamaan laatikkoni ja näyttämään hänelle pukuvarastoni, minkä tein sanaakaan virkkamatta.

"Riittää jo", hän sanoi käänneltyään sitä hetkisen. "Sinun täytyy saada uusi puku."

Hän poistui. Sitten hän palasi ompelijan seurassa. Minusta otettiin mittaa. "Aion seurata omaa makuani ja tehdä niinkuin haluan tässä pikku asiassa", hän sanoi.

Kaksi päivää myöhemmin saapui – punainen puku!

"Tämä ei ole minua varten", kiirehdin sanomaan, sillä minusta tuntui että melkein yhtä hyvin olisin voinut panna ylleni kiinalaisen ylimysnaisen puvun.

"Saammepa nähdä onko se sinua varten vai eikö", sanoi kummitätini jyrkän päättäväisenä kuten ainakin. "Huomaa tarkoin sanani. Sinä käytät tätä pukua tänä samana iltana."

Sitä en uskonut, luulin ettei mikään inhimillinen mahti saisi minua pukeutumaan siihen. Punainen puku! En tuntenut sitä. Se ei tuntenut minua. En ollut koettanut sitä ylleni.

Kummitätini julisti edelleen että minun oli samana iltana tultava konserttiin hänen ja Grahamin kanssa. Konsertti, hän selitti, olisi suuri tilaisuus, joka pidettäisiin musiikkiyhdistyksen isossa salissa. Konservatorion etevimmät oppilaat tulisivat esiintymään, sitten seuraisi arpojenmyyntiä "köyhien hyväksi", ja kaiken huipuksi olisivat Labassecourin kuningas, kuningatar ja prinsessat läsnä. Lähettäessään pääsyliput Graham oli huomauttanut että kohteliaisuudesta kuninkaallisia kohtaan oli esiinnyttävä juhlapuvussa; hän oli myös pyytänyt olemaan valmiina täsmälleen kello seitsemän.

Kuuden tienoilla minut lähetettiin yläkertaan. Vaikka mitään väkivaltaa ei tapahtunutkaan, huomasin olevani toisen tahdon johdettavana ja vaikutuksen alaisena, ilman että minulta kysyttiin neuvoa, ja että annoin suostumukseni hiljaisena, voitettuna. Lyhyesti, punainen puku, jota musta pitsikoristelu hieman lievensi, tuli kuin tulikin ylleni. Minua käskettiin ottamaan hyvä ryhti ja katsomaan peiliin. Minä katsoin peläten ja vavisten ja käännyin pois peläten ja vavisten vielä enemmän. Kello löi seitsemän, tohtori Bretton oli tullut, kummitätini ja minä astuimme alas. Hän oli pukeutunut ruskeaan samettiin, ja kuinka kadehdinkaan hänen juhlallista tummaa majesteettiuttaan kulkiessani siinä hänen varjonaan! Graham seisoi salongin ovella.

"Soisin että hän ei luule minun koristelleen itseäni herättääkseni huomiota", ajattelin ja minun oli paha olla.

"Kas tässä, Lucy, pari kukkasta", hän sanoi ja ojensi minulle kukkavihon. Pukuuni hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, hymyili vain ystävällisesti ja nyökäytti päätään tyytyväisenä, mikä heti rauhoitti häpeäntunteeni ja naurettavuudenpelkoni. Sitä paitsi oli pukuni äärimmäisen yksinkertainen; minua hirvitti vain kankaan keveys ja kirkas väri, ja koska Graham ei nähnyt siinä mitään hullunkurista, suostui oma silmäni piankin.

En usko että joka ilta yleisissä huvipaikoissa käyvät ihmiset voivat päästä siihen raikkaaseen juhlatunnelmaan, joka valtaa sen mielen, jolle ooppera tai konsertti on harvinaisuus. En tiedä odotinko suurta iloa konsertista, koska minulla oli vain hyvin epämääräinen käsitys sellaisesta, mutta ajomatkasta sinne pidin paljon. Umpivaunujen rattoisa mukavuus kylmänä kauniina iltana, hauska ajelu niin hilpeässä ja ystävällisessä seurassa, tähtien hetkittäinen tuikahtelu tienvarren puiden lomasta, avaran iltataivaan näkeminen tultuamme avoimelle tielle, ajo kaupungin porteista sisään, valojen välke, jonkinlainen tarkastus johon meidän täytyi alistua ja joka meitä suuresti huvitti – kaikki nämä pikkuseikat riemastuttivat minua omituisella uutuuden viehätyksellään. En tiedä miten paljon johtui siitä ystävällisestä hengestä, joka ympäröi minua: tohtori John ja hänen äitinsä olivat molemmat parhaalla tuulellaan, olivat kinastelevinaan kaiken matkaa ja osoittivat minulle niin suurta ystävällisyyttä kuin olisin ollut heidän sukulaisensa.

Ajoimme pitkin Villetten parhaita katuja, jotka olivat kirkkaasti valaistut ja paljon eloisammat nyt kuin keskipäivällä. Kuinka loistavilta näyttivätkään myymälät! Kuinka vilkkaana, iloisena ja runsaana tulvehtikaan elämän vuoksi leveällä katukäytävällä! Katsellessani tätä kaikkea johtui mieleeni Rue Fossette – umpinainen puutarha ja koulutalo ja pimeät autiot "luokat", joissa olin tottunut yksin astelemaan juuri tähän aikaan päivästä, katsellen tähtiä korkeiden verhottomien ikkunain läpi ja kuunnellen kaukaista ääntä, joka ruokasalissa yksitoikkoisesti luki "hurskasta lukua". Noin piti minun taas pian astella ja kuunnella, ja tuo tulevaisuuden varjo pääsi ajoittain himmentämään loistavaa mielialaani.

Olimme nyt joutuneet oikeaan vaunujen virtaan. Niillä kaikilla oli sama suunta, ja edessämme säteili suuren valaistun rakennuksen pääty. Siitä, mitä tulisin näkemään tuon rakennuksen sisällä, oli minulla, kuten jo sanoin, hyvin vajanainen käsitys, sillä minun osakseni ei ollut vielä koskaan tullut astuminen julkisen huvipaikan kynnyksen yli.

Nousimme vaunuista porttikäytävässä, jossa oli suuri hälinä ja tungos, mutta enempiä yksityiskohtia en selvästi muista, kunnes huomasin nousevani portaita jotka olivat majesteetillisen leveät ja helpot astua ja joita peitti pehmeä purppuranpunainen matto. Ne johtivat suurille juhlallisesti suljetuille oville, jotka nekin olivat verhotut purppuravaatteella.

Tuskin huomasin mikä taikavoima sai nuo ovet kääntymään taaksepäin – tohtori John piti siitä huolta – mutta taaksepäin ne joka tapauksessa kääntyivät, ja eteemme levisi sali – suuri, avara ja korkea, jonka kaartuvat seinät ja holvikatto näyttivät silmissäni puhtaalta kullalta (niin taidokkaasti ne olivat maalatut), josta erottautui kohopaikkoja, uurteita ja kiehkuroita, joko kullankiiltäviä tai alabasterinvalkoisia, tai kultalehtiä ja valkoisia liljoja sekaisin kiehkuroina. Missä ikinä näkyi poimuteltuja verhoja, levitettyjä mattoja ja tyynyjä, siinä oli ainoana värinä tumma purppura. Katosta riippui säihkyvä massa, joka häikäisi silmiäni – luulin sen olevan vuorikristallia, sen hiotut pinnat sädehtivät, siinä kimalteli helmiä ja välkkyi tähtiä, siinä välähti kuin sulatettuja jalokiviä ja taivaankaaren säteitä. Lukija, se oli vain kynttiläkruunu, mutta minun silmissäni se näytti itämaisten taikurien tuotteelta, ja odotin melkein näkeväni jättiläiskokoisen, tumman, juomuisen käden – Lampun Hengen käden – joka ylhäällä holvin säihkyvässä ja hyväntuoksuisessa ilmassa vartioi tuota ihmeellistä aarretta.

Kuljimme eteenpäin – en ollenkaan tietänyt minne – mutta jossakin käänteessä tuli äkkiä vastaamme toinen seurue, joka lähestyi vastakkaiselta suunnalta. Näen vieläkin tuon seurueen sellaisena kuin se äkkiä ilmestyi eteeni. Kaunis keski-ikäinen rouva tummassa samettipuvussa, nuori mies, joka saattoi olla hänen poikansa – parhaat kasvot, hienoin vartalo mitä koskaan luulin nähneeni – sekä kolmas henkilö punaisessa, mustilla pitseillä koristetussa puvussa.

Huomasin heidät kaikki – kolmannen henkilön yhtä hyvin kuin toisetkin – ja murto-osan sekuntia luulin heitä vieraiksi ihmisiksi, joten sain puolueettoman vaikutelman heidän ulkonäöstään. Mutta vaikutelma oli tuskin tajuttu eikä vielä tarkemmin määritelty, kun sen jo hälvensi tietoisuus että seisoinkin suuren kuvastimen edessä, joka täytti kahden pylvään välin, ja että seurue olimme me itse. Näin sain ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässäni nauttia siitä, että näin itseni sellaisena kuin toiset näkevät minut. Ei ole syytä viipyä tuloksessa. Se toi epäsoinnun särähdyksen, mielipahan pistoksen ilooni; se ei ollut imarteleva, mutta loppujen lopuksi olisi minun sentään pitänyt olla kiitollinen: olisihan voinut olla hullumminkin.

Vihdoinkin istuimme paikoilla, joista oli hyvä näköala tuohon avaraan ja häikäisevään mutta lämpimään ja iloiseen saliin. Se oli täynnä, ja sen täytti loistava seura. En tiedä olivatko naiset erikoisen kauniita, mutta heidän pukunsa olivat niin täydelliset. Ja ulkomaalaiset, sellaisetkin jotka kotielämässään eivät ole edukseen, näyttävät omaavan taidon esiintyä julkisissa paikoissa miellyttävästi. Miten kömpelöitä ja reuhtovia heidän arkiliikkeensä ovatkin kampausviitan ja papiljottien läheisyydessä, on heillä aina kauniisti varalla juhlakäytäntöä varten sulava ja ryhdikäs pään ja käsivarsien asento, suun ja silmien ilme, jotka aina otetaan käyttöön juhlapuvun kanssa ja asiaankuuluvasti puetaan ylle samalla kertaa kuin korut.

Siellä täällä näkyi hieno vartalo. Se edusti erästä kauneuden lajia, jota luullakseni ei koskaan tavata Englannissa: lujaa, kiinteätä, veistokuvamaista tyyliä. Näissä olennoissa ei ole mitään särmiä, marmorikaryatidi on melkein yhtä taipuisa, Feidiaan jumalatar ei ole täydellisempi tyynessä upeassa kauneudessaan. Heidän piirteensä ovat kuin hollantilaisten maalarien madonnien: alankomaalaisten klassilliset piirteet, säännölliset mutta pyöreät, suoraviivaiset mutta älyttömät, ja mitä tulee heidän ilmeettömän tyyneytensä, heidän intohimottoman rauhansa syvyyteen, voi ainoastaan napaseutujen lumiaavikko vetää sille vertoja. Tällaiset naiset eivät tarvitse koristeita ja käyttävät niitä harvoin; heidän sileä, kiinteästi palmikoitu tukkansa on riittävänä vastakohtana vieläkin sileämmille poskille ja otsalle; heidän pukunsa ei voi olla liian yksinkertainen; täyteläinen käsivarsi ja virheetön niska eivät kaipaa rannerenkaita eikä kaulavitjoja.

Minulla oli kerran onni ja ilo tulla läheisesti tutuksi tällaisen kaunottaren kanssa. Hänen syvän ja vakiintuneen itserakkautensa tympeä voima oli hämmästyttävä; sille veti vertoja ainoastaan hänen ylpeä välinpitämättömyytensä kaikista muista luoduista. Verta ei virrannut hänen suonissaan, mieto vesineste täytti ja miltei tukki hänen valtimonsa.

Tuollainen Juno istui nyt näkyvissämme – eräänlaisena maalitauluna kaikkien katseille ja täysin tietoisena siitä, mutta katseiden ja silmäysten magneettinen voima ei tehonnut häneen: hän istui siinä kylmänä, pyöreänä, valkoisena ja kauniina kuin kultakapiteelinen marmoripylväs, joka kohosi hänen vieressään.

Huomatessani että tohtori Johnin tarkkaavaisuus oli suuresti kiintynyt tähän naiseen pyysin häntä hiljaisella äänellä taivaan nimessä varomaan sydäntään. "Teidän ei kannata rakastua tuohon naiseen", sanoin, "sillä vakuutan teille etukäteen että saisitte rauhassa kuolla hänen jalkoihinsa ilman että hän rakastuisi teihin."

"Aivan oikein", hän sanoi, "ja mistä tiedätte vaikka juuri hänen suuren tunteettomuutensa näkeminen olisi minussa voimakkain yllyke palvontaan? Luulen että epätoivon oka on erinomainen kiihotin tunteilleni, mutta" (hän kohautti olkapäitään) "te ette tiedä näistä asioista mitään; minä käännyn äitini puoleen. Äiti, minä olen vaarallisella tiellä."

"Ikään kuin se minua liikuttaisi", vastasi rouva Bretton.

"Voi onnetonta kohtaloani", sanoi hänen poikansa. "Ei ainoallakaan miehellä ole tunteettomampaa äitiä kuin minulla: hänen mieleensä ei edes juolahda että häntä voisi kohdata sellainen onnettomuus kuin miniä."

"Jollen ajattele sitä, ei se suinkaan johdu siitä ettei samaista onnettomuutta olisi minulle toitotettu. Viimeisten kymmenen vuoden ajan olet uhannut minua sillä. 'Äiti, minä menen pian naimisiin', huusit jo ennen kuin olit saanut miehen puvun."

"Mutta äiti, jonakin päivänä siitä tulee totta. Kesken kaiken, kun luulet olevasi oikein rauhassa, lähden kuin Jaakoppi tai Esau tai joku muu patriarkka etsimään vaimoa, kenties juuri maan tytärten joukosta."

"Oma vahinkosi, John Graham, siinä kaikki."

"Äiti tahtoo minusta vanhaapoikaa. Mikä mustasukkainen vanha rouva! Mutta katsohan tuotakin loistavaa olentoa, jolla on himmeänsininen silkkipuku ja vielä himmeämmän ruskea tukka, jossa on yhtä hienot silkkivivahdukset kuin puvussakin. Etkö olisi ylpeä, äiti, jos jonakin päivänä toisin tuon jumalattaren kotiin ja esittäisin hänet sinulle rouva Bretton nuorempana?"

"Sinä et tuo mitään jumalatarta La Terrasseen: tuohon pieneen linnaan ei mahdu kahta rouvaa, varsinkin jos toisella on sellainen koko, paino ja ympärysmitta kuin tuolla valtaisalla silkkipukuisella vahanukella."

"Äiti, hän täyttäisi tuolisi niin ihanasti!"

"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon tuolin hän siitä saisi – mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse kielesi ja käytä silmiäsi."

Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta, ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan. Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen herrasmiehen hahmossa.

Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä, hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan, niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä – ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä ja hallita – halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa ylinnä, sieltä hän pakeni.

Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli kunniakatos.

Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan, orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.

En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä, kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan, kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.

Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies, hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi. Ennen pitkää kuitenkin tunsin, jollen tietänytkään, mitä merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä istui hiljainen kärsijä – hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät olivat tottuneet näkemään erään aaveen – olivat jo kauan odottaneet oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä. Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia – pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen hetkisen. – "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.