Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 28

Puheen loppupuolella sattui hupainen välikohtaus – muistaakseni pudotin sormustimen lattialle, ja kun kumarruin ottamaan sitä, löin pääni pulpettini terävään reunaan, mikä tapaturma (harmillisen oikeudenmukainen minulle jos kenellekään) tietysti aiheutti pientä hälinää. Herra Paul hermostui, jätti sikseen väkinäisen maltillisuutensa, antoi palttua tuolle arvokkuudelle ja itsehillinnälle, jolla hän ei koskaan viitsinyt rasittaa itseään kauan, ja siirtyi siihen sävyyn, joka parhaiten oli omiaan tuottamaan hänelle helpotusta.

En tiedä kuinka hän puheensa kuluessa oli onnistunut pääsemään Kanaalin poikki ja nousemaan Britannian maaperälle, mutta sieltä hänet tapasin kun rupesin kuuntelemaan.

Sinkauttaen pikaisen kyynillisen katseen ympäri huonetta – katseen joka loukkasi tai jonka tarkoituksena oli minuun osuessaan loukata minua – hän alkoi raivota "englannittaria" vastaan.

Koskaan en ole kuullut englantilaisia naisia kohdeltavan niin kuin herra Paul sinä aamuna kohteli heitä: hän ei säästänyt mitään – ei heidän älyään, moraaliaan, tapojaan eikä ulkomuotoaan. Muistan hänen erityisesti sättineen heidän vartalonsa ja kaulansa pituutta, heidän ohuita käsivarsiaan, huolimattomia pukujaan, pedanttista kasvatustaan, jumalatonta epäuskoaan (!), sietämätöntä ylpeyttään, teeskenneltyä hyvettään, josta puhuessaan hän kiristi ilkeästi hampaitaan ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa ihmeellisiä asioita, jos olisi uskaltanut. Oi, hän oli häijy, katkera, hurjistunut, ja luonnollisena seurauksena siitä inhottavan ruma.

"Pieni, ilkeä, myrkyllinen mies", ajattelin minä, "aionko minä vaivata itseäni pelolla että en miellytä sinua tai että loukkaan sinun tunteitasi? En totisesti, sinun pitää olla minulle yhdentekevä kuin halvin kukkavihko pyramidissasi."

Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja hän sanoi lopulta sellaisia asioita – iskien kiinni ei ainoastaan naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun – että minä tunsin piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu – loukkaavampia ei voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:

"Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la Fiction et les Faquins."⁸⁹

Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.

"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.

"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset, sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin yläkertaan. En tiedä oliko hän kuumissaan ja suuttunut, mutta tunnustan suoraan, että minä olin.

Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään, käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.

Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E., so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel – se oli hänen koko nimensä – noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä – ja menin koulun puolelle.

Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret, paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa, monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin epämääräisiä elonmerkkejä – askeleita, tuolin siirtämistä, ihan kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen. Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta. Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin tarkastusasua – huivi ja siro pieni myssy – vaan päällystakki ja tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani, hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.

Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa, jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen: ne tuoksuivat sikarilta. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata: minä arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi, tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin ja – pelastettuani kirjan – olin toiste viisaampi. Kaikesta huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.

Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli – musta tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini, ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet – mielissäni, so. sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä – hiivin hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen olkapäänsä yli.

Sydämeni sai piston kun näin että hän – aamun vihamielisyyden, näennäisen laiminlyöntini, hänen tunteittensa haavoittumisen ja mielialansa järkkymisen jälkeen, aina valmiina unohtamaan ja antamaan anteeksi – oli tuonut minulle pari kaunista kirjaa, joiden mielenkiintoisuuden nimi ja tekijä takasivat. Siinä hän istui pulpettini ääressä ja penkoi sen sisältöä, mutta kauniisti ja huolellisesti, pani kyllä epäjärjestykseen, mutta ei vahingoittanut mitään. Sydämeni sai piston: kun kumarruin hänen ylitseen hänen istuessaan siinä aavistamatta mitään, tehden minulle hyvää niin paljon kuin ehti ja – uskallan väittää – ei ollenkaan epäystävällisin tuntein minua kohtaan, silloin suli aamuinen vihani kokonaan: minä pidin professori Emanuelista.

Luulen että hän kuuli hengitykseni. Hän kääntyi äkkiä; hän oli hermostunut, mutta hän ei koskaan hätkähtänyt ja vaihtoi harvoin väriä. Hänessä oli jotakin teräksistä.

"Luulin että olitte lähtenyt kaupungille toisten opettajien kanssa", hän sanoi tarttuen lujin ottein mielenmalttiinsa, joka oli livahtamaisillaan tiehensä. "Yhdentekevää vaikka ette olekaan. Luuletteko minun välittävän siitä että joudun kiinni? Siitä minä viisi. Käyn usein pulpetissanne."

"Monsieur, minä tiedän sen."

"Löydätte sieltä lehtisen tai kirjan silloin tällöin, mutta ette lue niitä koska ne ovat olleet tämän lähellä, niinkö?" Hän kosketti sikariaan.

"Niin kyllä, ne eivät ole siitä tulleet paremmiksi, mutta minä luen niitä."

"Ilman mitään hauskuutta?"

"Monsieur'ta ei sovi vastustaa."

"Pidättekö niistä tai jostakin niistä? Käyvätkö ne laatuun?"

"Monsieur on sata kertaa nähnyt minun lukevan niitä ja tietää ettei minulla ole niin monta hauskuutta, että voisin halveksia niitä joita hän minulle tarjoaa."

"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"

"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."

"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."

"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."

"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa: te – ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta – ei edes katsetta. Oliko se tahtomattanne?"

"En tarkoittanut mitään pahaa."

"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."

"Minä tiesin että sitä odotettiin, minä olin valmistautunut, ja kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."

"Hyvä on – teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!' – kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa, ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt harhaan – että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi olla kiitollinen – ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle, Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä, taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä mikä on, mutta minä lausuin vain sanan – itse asia, sen vakuutan teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli menneisyydessä – nykyisyydessä se on haudattuna – sen hauta on syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta silloin on kaikki toisin – muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen kuolemattomuuden – se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki mitä sanon teille, miss Lucy Snowe, on – että teidän pitäisi kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."

Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.

"Sanokaa minulle", hän jatkoi, "milloin on teidän syntymäpäivänne, niin minä en kitsastele parin pennin tähden pientä lahjaa varten."

"Te olette niinkuin minä, monsieur: tämä maksaa enemmän kuin pari penniä, enkä minä kitsastellut."

Ja minä otin pulpetista pienen lippaan, jonka panin hänen käteensä.

"Se oli valmiina polvellani tänä aamuna", jatkoin, "ja jos monsieur olisi ollut hiukan kärsivällisempi eikä mademoiselle St. Pierre olisi heti ehättänyt väliin – ehkä minun pitäisi myös sanoa: jos minä olisin ollut maltillisempi ja viisaampi – olisin antanut sen silloin."

Hän katseli lipasta: näin että sen lämmin kirkas väri ja taivaansininen kiehkura miellyttivät hänen silmiään. Käskin häntä avaamaan sen.

"Minun alkukirjaimeni!" hän sanoi osoittaen kannessa olevia kirjaimia. "Kuka on sanonut teille että olen Carl David?"

"Pieni lintu, monsieur."

"Lentääkö se minun luotani teidän luoksenne? Sittenhän voi tarpeen tullen sitoa sen siiven alle sanoman."

Hän otti esiin vitjat – jotka arvoltaan olivat mitättömät mutta joissa silkki kiilsi ja helmet loistivat. Hän piti niistäkin – ihaili niitä koruttomasti kuin lapsi.

"Minulleko?"

"Niin, teille."

"Näitäkö te teitte eilen illalla?"

"Niitä."

"Lopetitte ne tänä aamuna?"

"Lopetin."

"Aloititteko niitä siinä tarkoituksessa että niistä tulisi minulle?"

"Epäilemättä."

"Syntymäpäivälahjaksiko?"

"Niin."

"Ja jatkuiko tämä tarkoitus kuin ompelitte niitä?"

Taaskin myönsin.

"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois – sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen: toiselle koruksi?"

"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."

"Tämä esine on siis kokonaan minun?"

"Tuo esine on kokonaan teidän."

Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian – hän piti makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan lapsukaisen kanssa.

"A présent c'est un fait accompli",⁹⁰ hän sanoi ja pani päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta. Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".

"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."

Me olisimme voineet riidellä vielä samana iltana, mutta – ihmeellistä kyllä! – jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.

Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen, kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois, mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta. Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, "asphyxiée",⁹¹ kuten hän sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt – lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä. Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä; mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia unia minulla olikin.

XXX
HERRA PAUL

Lukija älköön kuitenkaan liiaksi kiirehtikö ystävällisiä johtopäätöksiään älköönkä olko ylen altis otaksumaan että herra Paul siitä päivästä alkaen olisi ollut muuttunut ihminen, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen ja joka ei enää kyennyt sytyttämään pelkoa ja suuttumusta ympärilleen.

Ei, hän oli luonnostaan järjettömän oikukas pikku mies. Ollessaan liiaksi rasittunut – kuten hän usein oli – hän tuli kiihkeän ärtyiseksi, ja sitä paitsi hänen suoniaan tummensi lyijyinen belladonna-väri, mustasukkaisuus. En tarkoita vain sydämen hellää mustasukkaisuutta, vaan tuota ankarampaa ja ahtaampaa tunnetta, joka asuu päässä.

Ajattelin usein, kun katselin herra Paulia tämän rypistäessä kulmiaan tai venytellessä huuliaan jonkin harjoitusvihkoni ääressä, jossa ei ollut niin paljon virheitä kuin hän olisi suonut (sillä hän piti siitä että minä tein virheitä: sarja hairahduksia oli hänelle mieluinen kuin pähkinäterttu), että hänessä oli yhtymäkohtia Napoleon Bonaparten kanssa. Ajattelen niin vieläkin.

Hän muistutti suurta keisaria häpeämättömässä jalomielisyyden ylenkatseessaan. Hän olisi riidellyt kahdenkymmenen oppineen naisen kanssa, olisi punastumatta antautunut pikkumaiseen toraan ja jankutukseen kaiken maailman kirjallisten nurkkakuntien kanssa, vähääkään murehtimatta menetettyä arvokkuuttaan. Hän olisi ajanut maanpakoon viisikymmentä madame de Staëlia, jos nämä olisivat kiusanneet, loukanneet ja vastustaneet häntä tai saattaneet hänet varjoon.

Muistan hyvin erään hänen kuuman välikohtauksensa madame Panachen kanssa – erään naisen jota madame Beck satunnaisesti käytti historianopettajana. Hän oli viisas nainen – so. hän tiesi yhtä ja toista ja omasi sitä paitsi täydellisesti taidon hyötyä tiedoistaan mahdollisimman paljon; sanoja ja rohkeutta hänellä oli rajaton varasto. Hänen ulkonainen olemuksensa ei suinkaan ollut kokonaan epäedullinen, uskon että moni olisi sanonut häntä hienoksi naiseksi, ja kuitenkin hänen kookkaassa ja uhkeassa kauneudessaan, samaten kuin hänen hälisevässä ja suuriäänisessä läheisyydessään oli jotakin jota herra Paulin nirso ja oikullinen maku ei näkynyt voivan sulattaa. Hänen äänensä kaiku nelikulmaisessa eteisessä pani monsieur'n omituisen levottomuuden valtaan, hänen pitkät, vapaat, miltei harppaavat askelensa käytävällä saivat pikku miehen väliin sieppaamaan paperinsa ja pakenemaan suoraa päätä.

Eräänä päivänä hän keksi tunkeutua madame Panachen tunnille pahoin tarkoituksin ja tajusi salamannopeasti tämän opetusmetodin, joka erosi hänen omasta lempisuunnitelmastaan. Hän osoitti nyt sangen mutkattomasti eikä juuri kohteliaasti madamen metodissa muka esiintyvät virheet. En tiedä odottiko hän nöyryyttä ja huomaavaisuutta, mutta hän kohtasi ankaraa vastarintaa ja sai kunnon moitteet epäilemättä sopimattomasta sekaantumisestaan.

Sen sijaan että olisi vetäytynyt arvokkaasti pois, minkä hän vielä olisi voinut tehdä, hän heitti taisteluhansikkaan. Madame Panache, joka oli sotaisa kuin Penthesileia, sieppasi sen heti käteensä. Hän iski sormensa vastustajansa kasvoihin, so. sinkosi häneen oikean sanamyrskyn. Herra Emanuel oli kaunopuheinen, mutta madame Panache oli suulas. Seurasi kiivas ja järjestelmällinen vihamielisyys. Sen sijaan että olisi nauranut partaansa kauniille vihamiehelleen ja hänen aralle itserakkaudelleen ja äänekkäälle itsepuolustukselleen, herra Paul vihasi häntä hartaan kiihkeästi, kunnioitti häntä vakavimmalla raivollaan ja vainosi häntä kostonhimoisesti ja leppymättä, kieltäytyen rauhallisesta yölevosta, tosi ravinnosta aterioilla, vieläpä sikarin tyynestä nautinnosta, kunnes madame oli kerrassaan karkotettu laitoksesta. Professori voitti, mutta enpä voi sanoa että tämän voiton laakerit kaunistivat hänen ohimoitaan. Kerran uskalsin vihjaista hänelle sen verran. Suureksi yllätyksekseni hän myönsi että saatoin olla oikeassa, mutta sanoi että kun hän joutui kosketuksiin tuon karkean itsekylläisen mies- tai naistyypin kanssa, josta madame Panache oli esimerkki, hän ei ensinkään kyennyt hallitsemaan intohimojaan, vaan sanomaton aktiivinen viha pakotti hänet hävityssotaan.

Kolme kuukautta myöhemmin, kuultuaan että hänen voitettu vihollisensa oli joutunut vaikeuksiin ja todennäköisesti kärsi suoranaista ahdinkoa paikanpuutteessa, hän unohti vihansa ja – yhtä toimellisena hyvässä kuin pahassa – mullisti maat ja taivaat kunnes sai hankituksi hänelle toimen. Mutta kun madame sitten tuli sopimaan entisiä riitoja ja kiittämään häntä äskeisestä ystävällisyydestä, niin tuo sama vanha ääni – hieman kova, ja vanha käytös – hieman maltiton, vaikutti Pauliin niin että hän kymmenen minuutin kuluttua nousi ja kumarsi hänelle tai pikemmin itselleen lähtömerkin ja poistui huoneesta hermot huikean ärtyneinä.

Jatkaaksemme hiukan rohkeata vertaustamme herra Emanuel muistutti Bonapartea voimanrakkaudessaan, kiihkeässä vallantavoittelussaan. Hän oli mies jonka tahtoon ei aina saanut alistua. Väliin oli tarpeen vastustaa, oli oikein seisoa hiljaa, katsoa hänen silmiinsä ja selittää että hänen vaatimuksensa menivät yli kaiken järjen – että hänen ehdottomuutensa kallistui tyranniuteen.

Jonkin uuden taipumuksen herääminen ja ensi kehitys hänen läheisyydessään, hänen valtansa alla, kiihdytti omituisesti, vieläpä ärsytti häntä. Hän katseli karsain silmin sen ensi kamppailuja elämästä, piti kädet selän takana – kenties sanoi: "Tule vaan jos kykenet", mutta ei auttanut sen syntymistä.

Kun ensi kamppailun tuska ja vaara oli ohi, kun ensi elonhenkäys oli vedetty, kun hän näki keuhkojen laajenevan ja supistuvan, tunsi sydämen sykkivän ja huomasi elämää silmissä, ei hän vieläkään tarjoutunut kasvattajaksi.

"Näytä olevasi tosi ennen kuin alan vaalia sinua", oli hänen määräyksensä, ja kuinka vaikeaksi hän tekikään tuon kokeen! Mitä orjantappuroita ja ohdakkeita, mitä teräviä kiviä hän heittikään tottumattomien jalkojen tielle! hän valvoi armottomana tulikokeita jotka hän vaati läpäisemään pelottomasti. Hän seurasi jalanjälkiä jotka ennen päämääräänsä joskus olivat veren tahraamat – seurasi niitä tuikeasti, valvoen kuin ankarin poliisi tuskan ahdistamaa pyhiinvaeltajaa. Ja kun hän vihdoin salli lepoa, niin, ennen kuin uni ehti ummistaa silmäluomet, hän avasi samat luomet selkiselälleen armottomin sormin ja katseli syvälle läpi silmäterän ja teränkehien suoraan aivoihin, suoraan sydämeen nähdäkseen kätkeytyikö turhamaisuutta, ylpeyttä tai vilppiä missään niiden viekkaimmassakaan muodossa mihinkään olemuksen etäisimpään piilopaikkaan. Jos hän vihdoin antoi tuon vasta-alkajan nukkua, oli se vain hetkiseksi; hän herätti uhrinsa äkisti uusiin tehtäviin, lähetti sen kiusallisille asioille kun se horjui väsymyksestä, koetteli mielenlaatua, ymmärrystä, terveyttä, ja vasta kun ankarimmat kokeet oli kestetty ja läpäisty, kun syövyttävintä tulivettä oli käytetty eikä se ollut himmentänyt metallin kiiltoa, vasta sitten hän myönsi alkavan taipumuksen oikeaksi ja – vieläkin sumean äänettömänä – löi siihen syvän hyväksymisleimansa.

Minä en asiantuntemattomana puhu näistä vaivoista.

Siihen aikaan saakka, johon viime luku loppuu, Paul ei ollut toiminut minun opettajanani – ei ollut antanut minulle tunteja, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kuultuaan sattumalta minun kerran valittavan tietämättömyyttäni jossakin opinhaarassa (muistaakseni laskennossa), joka tietämättömyys olisi ollut häpeäksi köyhäinkoulunkin oppilaalle, kuten hän aivan oikein huomautti, hän kävi minuun käsiksi, tutki minua ensin, huomasi tietoni – sitä minun ei tarvitse sanoakaan – perin puutteellisiksi, lainasi minulle pari kirjaa ja antoi pari tehtävää.

Hän teki tämän alussa mielellään, vieläpä peittelemättömästi riemuiten, alentuipa sanomaan että olin "bonne et pas trop faible" (s.o. minulla oli hyvä halu, enkä ollut kokonaan vailla lahjoja), mutta – varmaankin nurjien olosuhteiden johdosta – oli "henkinen kehitystasoni vielä perin alhainen".

Kaiken ponnistuksen alussa on minulle todellakin ollut ominaista yliluonnollinen typeryys. En koskaan, en jokapäiväisintäkään tietoa omaksuessani ole voinut osoittaa edes keskinkertaista nopeutta. Vaikea ja masentava kohta on ollut johdantona jokaiseen uuteen sivuun, jonka olen kääntänyt elämässäni.

Niin kauan kuin tätä kohtaa kesti, oli Paul hyvin kiltti ja erittäin kärsivällinen, hän näki ponnistukseni ja tunsi kuinka kipeätä tuskaa ja raskasta nöyryytystä oman kykenemättömyyteni tunne minulle tuotti, ja sanat tuskin riittävät kuvaamaan hänen lempeyttään ja avuliaisuuttaan. Hänen omat silmänsä kostuivat kun häpeän ja vaivan kyynelet sumensivat minun silmiäni, ja niin töiden rasittama kuin hän olikin, hän varasti puolet lyhyestä vapaa-ajastaan ja omisti sen minulle.

Mutta, kummallinen kiusa! kun raskas ja pilvinen aamunkoitto vihdoin alkoi kehkeytyä päiväksi, kun taipumukseni ponnistautuivat esiin vapaina ja minulle alkoi tarmon ja täyttymyksen aika, kun vapaaehtoisesti tein hänen antamansa tehtävät kaksin-, kolmin-, nelinkertaisesti – hänen mielikseen, niinkuin luulin – silloin hänen lempeytensä muuttui ankaruudeksi, valoisa tuike hänen silmissään muuttui kipunaksi, hän kiusasi, vastusti ja lannisti minua ynseästi; mitä enemmän tein, mitä kovemmin ponnistin, sitä tyytymättömämmältä hän näytti. Ivalauseet, joiden ankaruus kummastutti ja hämmensi minua, kiusasivat korviani, sitten alkoivat katkerimmat viittaukset "hengen ylpeyttä" vastaan. Minua uhkasi hämärästi tiesi mikä tuomio, jos vain koskaan astuisin sukupuolelleni määrättyjen rajojen ulkopuolelle ja osoittaisin luvatonta pyrkimystä epänaiselliseen oppineisuuteen. Voi! eihän minussa ollut sellaista pyrkimystä. Minusta oli vain hauskaa olla mieliksi – maksoi se sitten mitä ponnistuksia tahansa – sille josta pidin, mutta ylevä tiedonnälkä kaikessa henkisyydessään – jumalainen keksimisenjano – näitä tunteita minä olin kokenut vain lyhyin välähdyksin.

Mutta kun herra Paul katsoi minuun ylenkatseellisesti, tahdoin omistaa ne täydellisemmin: hänen vääryydellisyytensä herätti minussa kunnianhimoisia toiveita – siitä lähti väkevää yllykettä – se antoi siivet pyrkimyksilleni.

Alussa, ennen kuin olin tunkeutunut syihin saakka, tuo hänen käsittämätön karsautensa teki sydämeeni kipeätä, mutta vähitellen se vain lämmitti verta suonissani ja kiihdytti valtimoiden toimintaa. Mitä lahjani sitten olivatkaan, naisellisia tai ei, olin saanut ne Jumalalta, ja päätin lujasti etten häpeäisi mitään Hänen antamaansa.

Taistelu oli jonkin aikaa hyvin tuima. Minusta näytti että olin menettänyt Paulin kiintymyksen; hän kohteli minua omituisesti. Pahimpina hetkinään hän vihjaisi sellaista että muka olin pettänyt häntä kun alussa esiinnyin "heikkona", niinkuin hän sanoi – so. lahjattomana; hän sanoi että olin teeskennellyt väärää kyvyttömyyttä. Toisinaan hän teki äkkikäännöksen ja syytti minua etsityimmistä jäljittelyistä ja mahdottomimmista lainoista, väittäen että olin saanut sen tai sen ajatuksen kirjoista joista en edes ollut kuullut puhuttavan – ja joita lukiessani varmasti olisin vaipunut uneen, syvään kuin Eutykkuksen uni.

Kerran kun hän taaskin teki tällaisen syytöksen, nousin vastarintaan. Kokosin ison pinkan hänen kirjojaan pulpetistani esiliinaani ja kasasin ne siitä korokkeelle hänen jalkojensa juureen.

"Ottakaa ne pois, herra Paul", sanoin, "älkääkä opettako minua enää. En ole koskaan pyytänyt tulla oppineeksi, ja te pakotatte minut hyvin syvästi tuntemaan että oppiminen ei ole onnea."

Ja minä palasin pulpettini luo, painoin pääni käsivarsiini enkä tahtonut puhua hänelle kahteen päivään. Hän vaivasi ja kiusasi minua. Hänen kiintymyksensä oli ollut hyvin suloista ja rakasta – uusi ja verraton ilo: nyt kun se näytti loppuneen, en välittänyt hänen opetuksestaan.

Kirjoja ei kuitenkaan viety pois, huolellinen käsi asetti ne takaisin paikalleen, ja hän tuli opettamaan minua kuten tavallisesti. Hän teki sovinnon jotenkuten – ehkä liian nopeasti; minun olisi pitänyt pysyä lujana kauemmin, mutta kun hän näytti hyvältä ja ystävälliseltä ja ojensi sovinnollisen käden, kieltäytyi muisti tarpeellisen voimakkaasti palauttamasta mieleen hänen kovia hetkiään. Ja sitä paitsi sovinto on aina suloinen!