Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 29

Eräänä aamuna sain kummitädiltäni kutsun tulla kuulemaan jotakin huomattavaa luentoa, joka pidettiin aikaisemmin kuvatussa julkisessa huoneistossa. Tohtori John itse oli tuonut perille kutsun ja jättänyt sen suullisesti Rosinelle, joka ei häikäillyt seurata herra Emanuelin jälkiä ensi luokkaan ja hänen aikanaan seisahtua rehevästi pulpettini ääreen, kädet esiliinantaskuissa, ja toistaa kutsun rohkeasti ja suureen ääneen lopettaen sen sanoilla:

"Qu'il est vraiment beau, Mademoiselle, ce jeune docteur! Quels yeux – quel regard! Tenez! J'en ai le coeur tout ému!"⁹²

Kun hän oli mennyt, kysyi opettajani minulta miksi saatoinkaan antaa "tuon julkean tytönletukan, tuon häpeämättömän ihmisen" puhutella itseäni tuolla tavoin.

Minä en keksinyt sovinnollista vastausta. Sanat olivat juuri sellaiset joita Rosine – nuori neiti, jonka päässä kunnioituksen ja pidättyväisyyden elimet eivät olleet sanottavasti kehittyneet – aina oli tottunut käyttämään. Sitä paitsi se mitä hän sanoi nuoresta tohtorista, oli hyvinkin totta. Graham oli kaunis, hänellä oli kauniit silmät ja läpitunkeva katse. Tämänsuuntainen huomautus pukeutui sanoiksi huulillani.

"Hän sanoo vain totuuden", huomautin.

"Ahaa, niinkö teistä?"

"Epäilemättä."

Tunti joka meillä oli kestettävänä sinä päivänä, oli sitä laatua, että olimme hyvin iloiset kun se oli lopussa. Sen loputtua vapautuneet oppilaat syöksyivät ulos, puoleksi vavisten, puoleksi riemuiten. Minäkin olin lähdössä. Määräys jäämään pidätti minut. Mutisin kaipaavani kipeästi raikasta ilmaa – uuni oli hehkuva, luokka ylen kuuma. Leppymätön ääni vain käski minua vaikenemaan, ja tuo salamanteri, jonka mielestä mikään luokka ei ollut liian kuuma, asettui pulpettini ja uunin väliin – siinä paikassa hänen olisi pitänyt kärventyä, mutta niin ei tapahtunut – ja ryhtyi ahdistamaan minua – kreikankielisellä lauseella!

Emanuelin sielussa riehui pitkäaikainen epäluulo että minä osasin sekä kreikkaa että latinaa. Niinkuin apinoilla sanotaan olevan puhelahja, jos ne vain tahtoisivat sitä käyttää, ja väitetään niiden salaavan tämän taitonsa vain pelosta että se käännettäisiin heidän turmiokseen, niin luultiin minun omaavan tietomäärän jota muka rikollisesti ja kavalasti salasin. Vihjailtiin että osakseni oli tullut "klassillisen kasvatuksen" onni, olin hekumoinut Hymettoksen kukkasilla, ja muistini komeroihin sullottu kultainen varasto antoi nyt hiljaista tukea ponnistuksilleni ja elätti salaa älyäni.

Satoja keinoja Paul käytti keksiäkseen salaisuuteni – saadakseen sen minusta irti viekkaudella, uhkauksilla, äkkirynnäköllä. Väliin hän asetti kreikkalaisia ja latinalaisia kirjoja tielleni ja piti minua silmällä niinkuin Jeanne d'Arcin vartijat houkuttelivat häntä sotisovalla ja odottivat piilostaan seurauksia. Toisinaan hän luki kohtia tiesi minkä kirjailijan teoksesta, ja lausuessaan noita suloisia ja soinnukkaita säkeitä (klassillinen runous kaikui niin musikaalisena hänen huuliltaan, sillä hänellä oli hyvä ääni, huomattavan taipuisa, vivahteleva ja ilmeikäs) hän iski minuun valppaan, läpitunkevan ja usein viekkaan katseen. Oli ilmeistä että hän väliin odotti suuria mielenosoituksia, mutta niitä ei koskaan sattunut, sillä kun en ymmärtänyt mitään en tietenkään voinut olla hurmaantunut enkä ikävystynyt.

Hämmästyneenä – melkein suutuksissa – hän vieläkin piti kiinni päähänpistostaan, sanoi vastaanottavaisuuttani marmoriseksi, kasvojani naamioksi. Näytti mahdottomalta saada häntä hyväksymään korutonta totuutta ja tyytymään minuun sellaisena kuin olin. Miehillä, ja naisilla myös, täytyy olla jonkinlaiset harhaluulonsa; jollei sellaisia anneta heille valmiina, he keksivät itse liioitteluja itselleen.

Väliin toivoin että hänen epäluulonsa olisivat olleet paremmin oikeutettuja. Oli aikoja jolloin olisin antanut oikean käteni omistaakseni ne aarteet, jotka hän luuli minulla olevan. Hän olisi ansainnut tuntuvan rangaistuksen ilkeistä oikuistaan. Olisin suuresti nauttien syöttänyt hänelle hänen pahimmat epäluulonsa hämmästyttävästi toteutuneina. Olisin riemuiten väläyttänyt hänen eteensä oikean tietojen roihun, ällistyttänyt ja häikäissyt hänen silmälasejaan. Oi, miksi ei kukaan ruvennut tekemään minusta oppinutta silloin kun vielä olin kyllin nuori oppimaan – niin että olisin vainut yhdellä suurella yli-inhimillisellä paljastuksella – yhdellä kylmällä, julmalla, valtavalla voitolla ikiajoiksi rusentaa Paul Carl David Emanuelin pilkanhengen!

Sellainen urotyö ei ollut minun vallassani. Tänään, kuten tavallisesti, hänen kreikkalainen lauseensa jäi tehottomaksi, ja hän muutti pian aihetta.

"Intelligentit naiset" oli seuraava aihe, ja tässä hän oli kotonaan. "Intelligentti nainen", siltä näytti, oli jonkinlainen "lusus nature", luonnonoikku, kappale jolle ei ollut paikkaa eikä käytäntöä luomakunnassa, jota ei tarvittu vaimoksi eikä työntekijäksi. Kauneus pääsi tällaisen olennon edelle heti ensimmäisessä toimipaikassa. Monsieur uskoi sielussaan että rakastettava, leppoisa ja passiivinen naisellinen keskinkertaisuus oli ainoa päänalus jolla miehinen ajatus ja järki voi lepuuttaa särkeviä ohimoitaan, ja mitä taas työhön tulee, pystyi vain miehinen äly saavuttamaan hyviä käytännöllisiä tuloksia – vai kuinka?

Tämä "vai kuinka?" oli huudahdus jonka tarkoituksena oli saada minut sanomaan vastaan. Mutta minä sanoin vain:

"Se ei koske minua, minä en välitä siitä", ja lisäsin sitten: "Saanko mennä, monsieur? On jo soitettu 'toiselle aamiaiselle'" (so. päiväaterialle).

"Entä sitten? Onko teidän nälkä?"

"On kuin onkin", sanoin, "en ole syönyt mitään sitten aamiaisen, kello seitsemän, enkä saisi mitään ennen päivällistä, kello viittä, jollen noudattaisi tämän kellon kutsua."

Hyvä vain, hän oli samassa tilassa, mutta sain kestää siinä kuin hänkin.

Ja hän jakoi kahteen osaan kakun joka oli aiottu hänen omaksi virkistyksekseen, ja antoi minulle puolet. Totta on että hän oli pahempi haukkumaan kuin puremaan, mutta todella hirmuinen hyökkäys oli vielä tulematta. Syödessäni kakkuani en voinut olla ilmaisematta salaista toivettani että todella tietäisin kaiken mistä hän minua syytti.

"Tunnetteko vilpittömästi olevanne täysin tietämätön?" kysyi hän hieman leppyneenä.

Jos olisin säyseästi myöntänyt umpimähkään, uskon että hän olisi ojentanut kätensä ja olisimme olleet ystävät siinä paikassa, mutta minä vastasin.

"En ihan. Sitä tietoa, jota te luulette minulla olevan, en omista, mutta joskus, en aina, tunnen että minulla on omat tietoni."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän terävästi.

Koska en siinä hengenvedossa kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen, vältin sitä ja vaihdoin puheenaihetta. Hän oli nyt lopettanut kakunpuolikkaansa, ja koska olin varma että sellainen murunen ei voinut tyydyttää hänen ruokahaluaan, niinkuin se ei tyydyttänyt omaanikaan, ja kun samalla tunsin paistetun omenan tuoksua ruokasalista, uskalsin kysyä eikö hänkin tuntenut samaa miellyttävää lemua. Hän myönsi tuntevansa. Sanoin että jos hän päästäisi minut ulos puutarhan ovesta ja antaisi minun vain juosta pihan poikki, toisin niitä hänelle lautasellisen, ja lisäsin että uskoin niiden olevan oivallisia, koska Goton oli erittäin taitava paistamaan tai pikemmin muhentamaan hedelmiä – hän pani niihin hiukan mausteita, sokeria ja lasillisen tai pari valkoviiniä – saisinko mennä?

"Petite gourmande!"⁹³ hän sanoi hymyillen, "en ole unohtanut kuinka mieltynyt olitte siihen leivokseen, jonka kerran annoin teille, ja tiedätte varsin hyvin tällä hetkellä, että kun haette omenia minulle, saatte niitä samalla itsellenne. Menkää sitten, mutta tulkaa nopeasti takaisin."

Ja vihdoin hän päästi minut kunniasanaani vastaan. Oma suunnitelmani oli toimittaa asia ja palata nopeasti ja uskollisesti, pistää lautanen ovesta sisään ja sitten viipymättä häipyä jättäen kaikki seuraukset tulevien selvittelyjen varaan.

Hänen sietämättömän tarkka vaistonsa näytti aavistaneen tarkoitukseni, sillä hän tuli vastaan kynnykselle, lennätti minut huoneeseen ja oli silmänräpäyksessä istuttanut minut entiselle paikalleni. Ottaen hedelmälautasen kädestäni hän jakoi annoksen, joka oli aiottu hänelle yksin, ja käski minun syödä osani. Minä tottelin sangen epäsuopeana, ja vastahakoisuuteni varmaankin ärsytti häntä avaamaan peitetyn ja vaarallisen tykkitulen. Kaikkea mitä hän tähän saakka oli sanonut, voin pitää pelkkänä suukopuna, joka ei merkinnyt mitään, mutta tätä hyökkäystä en.

Siihen sisältyi järjetön ehdotus, jolla hän jo ennenkin oli kiusannut minua: nimittäin että ensi julkisena tutkintopäivänä minun oli asetuttava – ulkomaalainen kun olin – ensi luokan oppilaiden ensi riviin ja heidän kanssaan kirjoitettava ranskankielinen aine aiheesta jonka jokin kuuntelija määräisi, ilman kieliopin ja sanakirjan apua.

Minä tiesin mikä olisi tulos sellaisesta kokeesta. Minä, jolta luonto oli kieltänyt improvisoimiskyvyn, minä, joka julkisuudessa olin oikea nolla, jonka henkinen toimintakyky yksinkään ollessani ei ollut loistavimpia, joka tarvitsin aamun raikasta hiljaisuutta tai illan eristettyä rauhaa saadakseni edes yhden todistuksen luomishengen läheisyydestä, edes yhden näytteen sen voimasta, minä, jolle sama vaisto aina oli taipumattomin, oikukkain, raivostuttavin opettajista (lukuunottamatta häntä joka seisoi edessäni) – jumalolento joka väliin, näennäisesti suotuisissa olosuhteissa, ei vastannut kun kysyttiin, ei kuullut kun kutsuttiin, ei löytynyt kun etsittiin, vaan seisoi kylmänä ja paatuneena kivikuvana, kuin mikäkin pimeä Baal puisine huulineen ja tyhjine silmineen ja rintoineen, joka oli kuin hautakivi. Ja väliin taas äkkiä, jonkin äänen, jonkin pitkän väräjävän tuulenitkun, jonkin näkymättömän, ohisuhahtavan sähkövirran herättämänä tuo sama demoni pyytämättä virkosi omituisen eloisaksi, hyökkäsi jalustaltaan kuin kiintynyt Dagon ja kutsui palvelijansa uhritoimitukseen, olivatpa hetki, olosuhteet ja ympäristö mitkä tahansa, lupasi petollisesti ennusmerkkejä, kenties täytti temppelinsä oudolla oraakkelinhyminällä, mutta varmasti antoi puolet merkityksestä kohtalokkaille tuulille ja myönsi epätoivoiselle kuuntelijalle viheliäisen murunkin vain vaivoin – antoi sen itarasti, kuin olisi joka sana ollut pisara sen omien tummien suonten kuolematonta verinestettä. Ja tämä tyranni oli minun nyt pakotettava aisoihin ja saatava kirjoittamaan aine koulunpenkillä, Mathilden ja Coralien välissä, Labassecourin porvarien huviksi ja mielenylennykseksi!

Tästä asiasta herra Paul ja minä taistelimme useammin kuin kerran – se oli kiivasta taistelua, epämääräistä pyynnön ja kiellon, vaatimisen ja torjumisen hälinää.

Sinä päivänä sain aimo läksytyksen. "Koko sukupuoleni itsepäisyys" näytti keskittyneen minuun, olin suorastaan "pirullisen ylpeä". Pelkäsin kai epäonnistuvani? Mitä siitä, epäonnistuinko vai en? Mikä minä olin etten saisi epäonnistua, niinkuin parempanikin? Epäonnistuminen tekisi minulle hyvää. Hän tahtoi nähdä minut alakynnessä (minä tiesin hänen niin tahtovan) – ja hän pysähtyi minuutiksi hengähtämään.

"Puhutteko nyt ja oletteko mukautuva?"

"En koskaan tule mukautumaan tässä asiassa. Itse lakikaan ei voisi minua pakottaa. Maksaisin sakkoa tai istuisin vankeudessa ennemmin kuin kirjoittaisin käskystä ja nähtäväksi, pulpetille kiivenneenä."

"Voisivatko lempeämmät syyt vaikuttaa teihin? Antautuisitteko ystävyyden vuoksi?"

"En hituistakaan, en hiuskarvan vertaa. Millään ystävyyden muodolla auringon alla ei ole oikeutta vaatia minulta sellaista myönnytystä. Mikään todellinen ystävyys ei kiusaisi minua tuolla tavoin."

Hän otaksui silloin (tehden ylenkatseellisen eleen – Paulilla oli verraton taito osoittaa ylenkatsetta: hän nyrpisti huuliaan, levitti sieraimiaan ja rypisti kulmiaan) – hän otaksui että oli vain yksi pyytämisen muoto jota minä kuuntelisin, ja se muoto ei ollut hänen vallassaan.

"Erinäiset suostuttelut erinäiseltä taholta saisivat teidät suin päin antautumaan tuohon uhraukseen, innokkaasti tavoittelemaan noita ponnistuksia."

"Esiintymään tomppelina, olemaan varottavana esimerkkinä sadalleviidellekymmenelle Villetten 'papalle' ja 'mammalle'."

Ja nyt oli kärsivällisyyteni lopussa ja puhkesin itkien vaatimaan vapautusta – pääsyä raikkaaseen ilmaan – olin miltei kuumeinen.

"Hiljaa nyt", sanoi hän taipumattomana, "se on pelkkä veruke, jotta pääsisitte livistämään. Eihän minunkaan ole kuuma, vaikka uuni on ihan takanani, kuinka te sitten voitte kärsiä, kun minä kokonaan varjostan teitä?"

"Minä en ymmärrä teidän ruumiinrakennettanne. En tunne salamanterien luonnonoppia. Minä olen flegmaattinen saarelainen, eikä istuminen uunissa miellytä minua. Saanko edes mennä kaivolle juomaan lasin vettä – makeista omenista tuli jano?"

"Jos siinä on kaikki, toimitan asianne."

Hän meni hakemaan vettä. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta käyttämättä, kun ovi takanani ei ollut lukossa. Ennen hänen paluutaan oli hänen kiusaantunut saaliinsa tiessään.

XXXI
METSÄNNEITO

Kevät edistyi ja ilma oli äkkiä muuttunut lämpöiseksi. Tämä säänvaihdos merkitsi minulle, kuten luultavasti monelle muullekin, satunnaista voimien vähenemistä. Pienikin ponnistus uuvutti minua tähän aikaan – raukeat päivät seurasivat unettomia öitä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, käveltyäni puolen peninkulman matkan protestanttiseen kirkkoon, palasin kotiin väsyneenä ja uuvuksissa. Pakenin yksinäiseen pyhäkkööni, ensi luokkaan, ja nautin päästessäni istumaan ja saadessani pulpetista tyynyn päätäni ja käsivarsiani varten.

Hetkisen kuuntelin mehiläisten hymisevää kehtolaulua lehtimajassa ja katselin lasioven ja hennon harvan kevätlehdistön läpi madame Beckiä ja iloista ystäväseuraa, jonka hän sinä päivänä oli kutsunut päivällisille aamumessun jälkeen. He kulkivat keskikäytävällä hedelmäpuiden alla, joiden oksat tähän vuodenaikaan olivat kukkaverhossaan, väriltään yhtä puhtaassa ja lämpimässä kuin vuorien lumi auringon noustessa.

Muistan että huomioni oli pääasiassa keskittynyt yhteen olentoon tästä vierasryhmästä – kauniiseen nuoreen tyttöön, jonka olin ennenkin nähnyt vieraana madame Beckin luona ja josta olin epämääräisesti kuullut että hän oli herra Emanuelin "filleule", kummitytär, ja että hänen äitinsä tai tätinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisensa ja professorin välillä oli vallinnut vanha ja erikoinen ystävyyssuhde. Paul ei ollut nyt mukana tässä sunnuntaiseurassa, mutta olin nähnyt tämän nuoren tytön hänen kanssaan ennen, ja mikäli etäisten havaintojeni mukaan saatoin päättää, näytti tyttö ilahuttavan häntä holhokin reippaan luontevalla suhtautumisella kilttiin holhoojaan. Olin nähnyt tytön juoksevan hänen luokseen, pistävän käsivartensa hänen kainaloonsa ja kiikkuvan siinä. Kerran kun hän teki niin, oli minussa välähtänyt omituinen tunne – epämiellyttävä, odottava tunne, joka luultavasti kuului aavistuksien sukuun – mutta en tahtonut ruveta erittelemään sitä ja viipymään siinä. Kun katselin tätä tyttöä – mademoiselle Sauveur oli hänen nimensä – ja seurasin hänen heleän silkkipukunsa välkettä (hän käytti aina upeita pukuja, sillä häntä sanottiin varakkaaksi) läpi kukkien ja hentojen kiiltävien smaragdilehtien, alkoi silmiäni häikäistä – ne ummistuivat, väsymykseni ja päivän kuumuus, lintujen ja mehiläisten hyrinä, kaikki tuuditti minua ja lopulta nukuin.

Uneni kesti kaksi tuntia. Ennen kuin heräsin, oli aurinko kadonnut näkyvistä tornimaisten rakennusten taakse, puutarha ja huone olivat harmaat, mehiläiset olivat painuneet kekoihinsa ja kukat olivat sulkeutumassa. Vierasseurue oli myös kadonnut, kaikki käytävät olivat tyhjinä.

Herätessäni minun oli oikein hyvä olla – ei kylmä, niinkuin olisi luullut istuttuani noin hiljaa ainakin kaksi tuntia; poski ja käsivarret eivät olleet turruksissa kovan pulpetin kosketuksesta. Eikä ihmekään. Kovan puun asemesta, jolle olin ne laskenut, huomasin paksun huolellisesti käärityn huivin tukenani, ja toinen huivi (molemmat oli otettu käytävästä, jossa niitä riippui) oli kiedottu lämpimästi ympärilleni.

Kuka oli tehnyt tämän? Kuka oli ystäväni? Kuka opettajattarista? Kuka oppilas? Kukaan, paitsi St. Pierre, ei ollut minulle vihamielinen, mutta kenellä heistä oli taitoa, halua ja tottumusta tehdä hyvää näin kauniisti? Kenellä heistä oli niin hiljaiset askelet, niin lempeä käsi, etten kuullut enkä tuntenut häntä kun hän oli lähestynyt ja koskettanut minua päiväunessani.

Mitä tulee Ginevra Fanshawe'hon, ei tuo loistava nuori olento ollut ensinkään lempeä käsistään, hän olisi varmaan työntänyt minut tuolilta, jos olisi sekaantunut tähän asiaan. Vihdoin sanoin: "Se on madame Beckin työtä, hän on tullut sisään, nähnyt minun nukkuvan ja ajatellut että voisin vilustua. Hän pitää minua hyödyllisenä koneena, joka hyvin vastaan sitä tarkoitusta, jota varten minut palkattiin, ja siksi hän ei soisi minun suotta vahingoittuvan. Ja nyt", ajattelin, "lähden kävelemään, ilta on raikas eikä liian kylmä." Niin avasin lasioven ja astuin lehtimajaan. Menin omalle käytävälleni; jos olisi ollut pimeä tai edes hämärä, olisin tuskin uskaltanut lähteä sinne, sillä en ollut vielä unohtanut harhanäkyä (jos se nyt oli harha) minkä olin siellä kokenut muutamia kuukausia sitten. Mutta laskevan auringon säde kultasi vielä Jean Baptisten harmaata kruunua, eivätkä puutarhan kaikki linnut vielä olleet kadonneet pesiinsä tuuheiden pensaiden ja tiheän muratin keskelle. Astelin edestakaisin ja haudoin miltei samoja ajatuksia kuin sinä iltana, jolloin olin haudannut lasipulloni – mietin kuinka pääsisin eteenpäin elämässä, kuinka voisin ottaa uuden askelen riippumatonta asemaa kohti, sillä en ollut koskaan kokonaan jättänyt tätä ajatussarjaa, vaikka viime aikoina en ollut siihen kajonnut, ja aina kun muuan silmä kääntyi minusta ja epäystävällisyys ja vääryydellisyys pimensi eräitä kasvoja, hyppäsin suoraan näihin ajatuksiin, niin että vähitellen olin muodostanut jonkinlaisen suunnitelman.

"Eläminen maksaa vähän", sanoin itsekseni, "tässä säästeliäässä Villetten kaupungissa, missä ihmiset ovat ymmärtäväisempiä kuin luulisin heidän olevan rakkaassa vanhassa Englannissa – vaivaavat päätään äärettömän paljon vähemmän sillä mikä näkyy, ja tavoittelevat vähemmän kaikkea ulkonaista – missä kukaan ei ainakaan häpeä olla aivan niin yksinkertainen ja säästäväinen kuin näkee parhaaksi. Viisaasti valitussa paikassa huoneiston vuokran ei tarvitse olla korkea. Kun olen säästänyt tuhannen frangia, vuokraan huoneiston jossa on yksi suuri huone ja kaksi tai kolme pienempää, suureen huoneeseen hankin pari penkkiä ja pulpetteja, mustan taulun ja korokkeen itseäni varten, korokkeelle tuolin ja pöydän, sienen ja pari palaa valkoista liitua, ja sitten rupean ottamaan päiväoppilaita ja raivaan tietäni eteenpäin. Madame Beck – niin olen usein kuullut hänen sanovan – ei alkanut ollenkaan sen korkeammalta, ja missä hän on nyt? Kaikki nämä rakennukset ja tämä puutarha ovat hänen, hänen rahallaan ostettuja, hänellä on jo turvattu toimeentulo vanhojenpäivien varalta ja johdettavanaan kukoistava oppilaitos, josta hänen lapsensakin saavat elämänuransa."

"Rohkeutta, Lucy Snowe! Kieltäymystä ja säästäväisyyttä nyt, lujaa ponnistusta vähitellen, ja elämän tarkoitus ei mene sinulta hukkaan. Älä yritä valittaa että tuollainen tarkoitus on liian itsekäs, liian ahdas, liian mielenkiinnoton, tyydy tekemään työtä riippumattomuutesi puolesta, kunnes saavuttamalla tämän päämäärän olet osoittanut että sinulla on oikeus katsoa korkeammalle. Mutta myöhemmin – enkö saa mitään enempää elämässä – mitään todellista kotia – mitään mikä olisi minulle rakkaampaa kuin oma itseni ja mikä verrattomalla kallisarvoisuudellaan kehittäisi minussa parempia puolia kuin mitä vain itseäni varten viitsin viljellä? Eikö mitään jonka jalkoihin halukkaasti laskisin inhimillisen itsekkyyden koko taakan ja jonka vuoksi ilomielin nostaisin hartioilleni jalomman tehtävän, työn ja elämisen toisten hyväksi? Minä luulen, Lucy Snowe, ettei sinun elämäsi kehä ole pääsevä täyteen pyöreyteensä: puolikuu-asteen täytyy sinulle riittää. Erittäin hyvä. Näen äärettömän lauman lähimmäisiäni olosuhteissa jotka eivät ole sen paremmat. Näen että suuri joukko miehiä ja vielä enemmän naisia ohjaa elämänvaljakkoaan puutteessa ja kieltäymyksissä. En näe mitään syytä, miksi minä kuuluisin harvoihin etuoikeutettuihin. Minä uskon että jokin toivon ja päivänpaisteen hohde sulostuttaa pahimpiakin ihmiskohtaloita. Minä uskon että tämä elämä ei ole kaikki, ei alku eikä loppu. Minä uskon vaikka vapisen, minä luotan vaikka itken."

Se tästä aiheesta. On oikein silloin tällöin urheasti katsoa elämänlaskuihimme ja tilittää ne vilpittömästi. Ja se kurja itsensäpettäjä, joka valehtelee itselleen tehdessään laskelmiaan, ja lukee onneksi sen mikä on onnettomuutta. Sano tuskaa tuskaksi ja epätoivoa epätoivoksi, kirjoita molemmat lujin kirjaimin päättävällä kynällä, sitä paremmin voit maksaa velkasi Tuomiolle. Väärennä, sovita "etuoikeus" siihen mihin sinun olisi pitänyt kirjoittaa "vaiva", ja katso sitten hyväksyykö mahtava velkamiehesi vilpin ja ottaako hän vastaan rahan jolla tahdot häntä petkuttaa. Tarjoa väkevimmälle, vaikkapa pimeimmällekin enkelille Jumalan sotajoukosta vettä, kun hän pyytää verta – ottaako hän sitä? Ei koko kalpea meri vastaa ainoatakaan punaista pisaraa. – Tein toisenkin tilityksen.

Pysähdyin Metusalemin eteen – tuon puutarhan jättiläisen ja patriarkan – ja nojasin otsani sen ryhmyiseen runkoon. Jalkani lepäsi kivellä joka sulki erään pienen haudan, ja palautin mieleeni sinne haudatun tunnesarjan, palautin mieleeni tohtori Johnin, lämpimän kiintymykseni häneen, uskoni hänen erinomaisuuteensa, ihastukseni hänen viehättävyyteensä. Mitä oli tullut tuosta omituisesta yksipuolisesta ystävyydestä, joka oli puoleksi marmoria ja puoleksi elämää, vain toiselta puolen totta ja toiselta kenties pilaa?

Oliko tämä tunne kuollut? Minä en tiedä, mutta haudattu se oli. Väliin ajattelin hautaa levottomaksi ja näin kummallisia unia järkytetystä maasta ja kultaisista hiuksista, jotka pilkistivät esiin arkunraoista.

Olinko ollut liian pikainen? kysyin itseltäni, ja tämä kysymys tuli eteeni armottoman terävänä aina kun minulla sattumalta oli ollut jokin lyhyt kohtaus tohtori Johnin kanssa. Hänellä saattoi vieläkin olla niin ystävällinen katse, niin lämmin käsi, hänen äänensä sointui vieläkin niin hauskalta lausuessaan minun nimeni, enkä koskaan pitänyt "Lucy" nimestä niin paljon kuin hänen sanomanaan. Mutta ajan pitkään opin ymmärtämään että tämä hyväntahtoisuus, tämä sydämellisyys, tämä musiikki ei millään tavoin kuulunut minulle: se oli osa häntä itseään, se oli hänen luonteenlaatunsa hunaja, hänen hienon mielensä palsami; hän jakoi sitä niinkuin kypsä hedelmä makeudellaan palkitsee mehiläistä, hän levitti sitä ympärilleen niinkuin ihana kukka tuoksuaan. Rakastaako nektaripersikka lintua tai mehiläistä, jota se elättää? Onko ruusupensas rakastunut ilmaan?

"Hyvää yötä, tohtori John, sinä olet hyvä, sinä olet kaunis, mutta sinä et ole minun. Hyvää yötä, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Siihen lopetin mietteeni. "Hyvää yötä", lausuivat huuleni ääneen, kuulin sanat ja sitten kuulin kaiun, aivan läheltä.

"Hyvää yötä, mademoiselle, tai pikemmin hyvää iltaa – aurinko on tuskin laskenut. Toivon että olette nukkunut hyvin?"

Minä säpsähdin, mutta olin hämmentynyt vain hetkisen, sillä tunsin äänen ja puhujan.

"Nukkunut, monsieur? Koska? Missä?"

"Voitte hyvin kysyä koska ja missä. Te näytätte kääntävän päivän yöksi ja valitsevan pulpetin päänaluseksi – aika kova paikka, vai kuinka?"

"Se pehmennettiin minulle, monsieur, kun nukuin. Tuo näkymätön lahjoja tuova olento, joka kummittelee pulpetissani, muisti minua. Mitä siitä kuinka nukuin, mutta minä heräsin peitettynä ja tyyny pääni alla."

"Pitivätkö huivit teitä lämpimänä?"

"Hyvin lämpimänä. Pyydättekö niistä kiitoksia?"

"En. Näytitte kalpealta nukkuessanne – vaivaako teitä koti-ikävä?"

"Jotta voisi tuntea koti-ikävää, täytyisi omistaa koti, ja sitä ei minulla ole."

"Sitä enemmän tarvitsette huolehtivaa ystävää. Tunnen tuskin ketään, miss Lucy, joka välttämättömämmin tarvitsisi ystävää kuin te, teidän vikannekin ehdottomasti vaativat sitä. Tarvitsette niin paljon hillitsemistä, ohjaamista ja lannistamista."

Tämä "lannistamisen" ajatus ei koskaan kaikonnut herra Paulin päästä; ainaisinkaan alistuminen minun puoleltani ei olisi vapauttanut häntä siitä. Entä sitten, mitä se merkitsi? Kuuntelin häntä enkä vaivannut itseäni olemalla liian nöyrä; hänen puuhansa olisi mennyt hukkaan jollen olisi jättänyt hänelle mitään "lannistettavaa".

"Te tarvitsette valvontaa ja silmälläpitoa", jatkoi hän, "ja teille on hyvä että minä näen tämän ja teen parhaani täyttääkseni nämä molemmat velvollisuudet. Minä pidän silmällä teitä ja toisia hyvin tarkkaan, hyvin herkeämättä, lähempää ja useammin kuin he ajattelevatkaan. Näettekö tuon valaistun ikkunan?"

Hän osoitti erästä ikkunaa poikakoulun ravintolahuoneissa.

"Siinä", hän sanoi, "on huone jonka olen vuokrannut nimellisesti lukuhuoneeksi – itse asiassa tähystyspaikaksi. Siellä istun ja luen tuntikausia: se on minun tapani – minun huvitukseni. Kirjani on tämä puutarha, sen sisältönä on ihmisluonne – naisluonne. Minä osaan teidät kaikki ulkoa. Ah, minä tunnen teidät hyvin – St. Pierren, pariisittaren – tuon hallitsijanaisen, itse serkkuni Beckin."

"Se ei ole oikein, monsieur."

"Mitä? Eikö se ole oikein? Minkä uskontunnustuksen mukaan? Tuomitseeko joku Lutherin ja Calvinin opinkappale sen? Mitä se minulle merkitsee? Minä en ole protestantti. Rikas isäni (sillä vaikka minä olen tuntenut köyhyyttä ja nähnyt nälkää kokonaisen vuoden eräässä Rooman ullakkokamarissa – nähnyt nälkää viheliäisesti, usein yksi ainoa ateria päivässä ja vähin ei sitäkään – olen kuitenkin syntynyt rikkauteen) – rikas isäni oli hyvä katolilainen ja antoi minulle papin ja jesuiitan opettajaksi. Minä muistan hänen opetuksensa, ja mitä keksintöjä – suuri Jumala – olenkaan niiden avulla tehnyt!"

"Varkain tehdyt keksinnöt tuntuvat kunniattomilta keksinnöiltä."

"Puritaani! Minä en sitä epäile. Mutta kuulkaahan nyt kuinka minun jesuiittasysteemini toimii. Te tunnette St. Pierren?"

"Osittain."

Hän nauroi. "Sanotte oikein – 'osittain', kun minä taas tunnen hänet kauttaaltaan. Siinä on ero. Hän näytteli minulle ystävyyttä, tarjosi samettikäpälän, hyväili, imarteli, maanitteli minua. Minä olen herkkä naisen imartelulle – herkkä vastoin omaa järkeäni. Vaikka hän ei koskaan ole ollut kaunis, oli hän – kun ensin tulin hänet tuntemaan – nuori, tai osasi näyttää nuorelta. Kuten kaikilla hänen maansa naisilla oli hänellä pukeutumisen taito, hänellä oli viileätä luontevaa seurusteluvarmuutta, joka säästi minulta hämilläolon vaivan – "

"Monsieur, se mahtoi olla tarpeetonta. En eläissäni ole nähnyt teitä hämillänne."

"Mademoiselle, te tunnette minua vähän. Voin olla hämilläni kuin pieni koulutyttö, luonteessani on varasto vaatimattomuutta ja ujoutta – "

"Monsieur, sitä en minä ole koskaan nähnyt."

"Mademoiselle, se on siellä. Teidän olisi pitänyt nähdä se."

"Monsieur, olen nähnyt teidät julkisessa elämässä – näyttämöillä, puhujanlavoilla, arvonimien ja kruunattujen päiden edessä – ja te esiinnytte yhtä vaivattomasti kuin kolmannella luokalla."

"Mademoiselle, arvonimet ja kruunatut päät eivät herätä minussa arkuutta, ja julkisuus on hyvin suuressa määrin elementtini. Minä pidän siitä ja hengitän siinä täysin vapaasti, mutta – mutta – no niin, tässähän se tunne juuri on toiminnassa, nyt, tällä hetkellä, mutta en kuitenkaan siedä sen voittavan minua. Mademoiselle, jos aikoisin mennä naimisiin (mitä en aio, ja te voitte säästää itseltänne sen ylenkatseen vaivan, jota moinen ajatus voisi teissä herättää) ja katsoisin välttämättömäksi kysyä joltakin naiselta, voisiko hän ajatella minua tulevana miehenään, silloin kävisi ilmi että olen mitä sanoin – ujo."

Minä uskoin häntä täydellisesti nyt, ja uskoessani kunnioitin häntä niin vilpittömällä arvonannolla että sydämeeni teki kipeätä.

"Mitä tulee St. Pierreen", hän jatkoi tointuen, sillä hänen äänensä oli muuttunut hiukan, "aikoi hän kerran tulla madame Emanueliksi, enkä tiedä mihin minut olisi voitu johtaa ilman tuota pientä valaistua ikkunaa tuolla. Ah, lumottu ikkuna, mitä keksinnön ihmeitä oletkaan saanut aikaan! Niin", hän jatkoi, "olen nähnyt hänen ilkeän luonteensa, hänen turhamaisuutensa ja kevytmielisyytensä – ei ainoastaan täällä, vaan muuallakin: olen todennut sellaista mikä tekee minut lujaksi kaikkia hänen juoniaan vastaan. Olen turvassa Zélie-paralta."

"Ja oppilaani", hän alkoi taas, "nuo vaaleat nuoret tytöt – niin lempeät ja kiltit – olen nähnyt hiljaisimpien riehuvan kuin pojat, vakavimpien sieppaavan rypäleitä seiniltä, ravistavan pääryniä puista. Kun englanninopettajatar tuli, näin hänet, panin merkille hänen varhaisen kiintymyksensä tähän käytävään, huomasin hänen harrastavan yksinäisyyttä, pidin häntä silmällä kauan ennen kuin hän ja minä jouduimme puheisiin. Muistatteko kuinka kerran tulin hiljaa ja tarjosin teille pienen kimpun valkoisia orvokkeja, kun vielä olimme vieraita."

"Muistan kyllä. Minä kuivasin orvokit, säästin ne, ja ne ovat minulla vieläkin."

"Minulle oli mieleen että otitte ne niin rauhallisesti ja nopeasti, ilman mitään tekokainostelua – tuota elettä, jota aina kammoan ja vihaan ja vainoan, kun näen sitä silmissä tai liikkeissä. Mutta asiaan. En ainoastaan minä pitänyt teitä silmällä, vaan usein – varsinkin iltaisin – toinenkin suojelusenkeli liiteli ääneti läheisyydessänne: ilta illalta on serkkuni Beck hiipinyt jäljessänne ja salaa seurannut liikkeitänne, kun ette nähnyt häntä."

"Mutta, monsieur, ettehän tuosta ikkunasta voinut nähdä mitä tässä puutarhassa tapahtui iltaisin?"

"Kuutamolla saatoin jotenkin nähdä kiikarilla – käytän kiikaria – mutta puutarha itse on minulle avoin. Vajassa puutarhan perällä on ovi, ja tämä ovi johtaa pihaan, joka on yhteydessä poikakoulun kanssa. Siihen oveen on minulla avain, ja niin saan tulla ja mennä mielin määrin. Tänä iltapäivänä tulin siitä ja löysin teidät nukkumasta luokassa, tänä iltana taas olen käyttänyt samaa kulkutietä."

En voinut olla sanomatta: "Jos olisitte ilkeä, paha-aikeinen mies, kuinka kauheata tämä kaikki olisi!"

Tämä näkökanta ei näyttänyt kykenevän kiinnittämään hänen huomiotaan: hän sytytti sikarinsa, ja kun hän siinä tuprutteli savuja nojautuen puuta vasten ja katsellen minua kylmästi tarkaten, niinkuin hänellä oli tapana kun hänen mielensä oli tyyni, katsoin sopivaksi saarnata hänelle edelleen. Hän läksytti minua usein tuntikaupalla – miksi en minäkin kerran saisi puhua suutani puhtaaksi. Niinpä sanoin hänelle vaikutelmani hänen jesuiittajärjestelmästään.