Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 33

Sellainen oli kyhäelmäni "Inhimillisestä oikeudesta", jonka kiireimmiten riipustin paperiin ja asetin herrojen Boissecin ja Rochemorten käytettäväksi. Emanuel luki sen olkani yli. Odottamatta mitään selvityksiä kumarsin kolmikolle ja poistuin.

Koulutuntien jälkeen sinä päivänä Paul ja minä kohtasimme taas toisemme. Tietenkään ei kohtaus alussa sujunut tasaisesti, minulla oli varis kynittävänä hänen kanssaan – tuota väkinäistä tutkintoa ei ilman muuta voinut sulattaa. Kirpeä sananvaihto päättyi siten, että minä sain nimen "une petite moqueuse et sans-coeur" ¹⁰⁷ ja että monsieur toistaiseksi lähti tiehensä.

Koska en halunnut hänen kokonaan häviävän – tahdoin vain hänen tuntevan ettei sellaista puuskaa, johon hän sinä päivänä oli antautunut, voinut aivan rankaisematta suvaita – en ollut suruissani kun vähäistä myöhemmin näin hänet lehtimajassa puutarhatyössä. Hän lähestyi lasiovea, minä lähestyin myös. Puhelimme kukista joita kasvoi sen ympärillä. Vähitellen monsieur laski pois lapionsa, vähitellen hän aloitti keskustelun, siirtyi toisiin aiheisiin ja kosketti vihdoin mielenkiintoista kysymystä.

Tietoisena siitä, että hänen senpäiväistä tekostansa erikoisesti saattoi syyttää kummalliseksi, Paul puolittain pyyteli anteeksi. Hän niin ikään puolittain katui epätasaisia oikkujaan pitkin aikaa, mutta viittasi kuitenkin siihen, että hänen suhteensa pitäisi tehdä erinäisiä myönnytyksiä. "Mutta", hän sanoi, "sitä tuskin voin odottaa teiltä, neiti Lucy, tehän ette tunne minua, asemaani ettekä tarinaani."

Hänen tarinansa. Tartuin sanaan heti ja kehitin ajatusta.

"En, monsieur", vastasin. "Tietenkään, kuten sanotte, en tunne tarinaanne enkä asemaanne, en uhrauksianne enkä mitään suruistanne, vastuksistanne, kiintymyksistänne tai uskollisuudestanne. Oi en, en tiedä teistä mitään, olette minulle vallan vieras."

"Häh?" mumisi hän kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojaan.

"Tiedättehän, monsieur, minä näen teidät vain luokalla – ankarana, dogmaattisena, tuittupäisenä, vallanhimoisena. Kuulen teitä mainittavan kaupungilla toimeliaaksi ja itsepäiseksi, nopeaksi tekemään aloitteita, kärkkääksi johtamaan, mutta hitaaksi kuulemaan toisten mieltä ja vaikeaksi saada taipumaan. Teidänlaisellanne miehellä, jolla ei ole mitään siteitä, ei voi olla mitään kiintymyksiäkään, ja kun ei kukaan ole riippuvainen teistä, olette myös vailla velvollisuuksia. Me kaikki, joiden kanssa joudutte tekemisiin, olemme pelkkiä koneita, joita viskelette sinne tänne pitämättä lukua heidän tunteistaan. Etsitte hauskuutta julkisuudesta, iltakynttilän valossa, ja tämä koulu ja tuo poikakoulu tuolla ovat työpajojanne, joissa valmistatte oppilaiksi nimitettyä tavaraa. En edes tiedä missä asutte, ja tietenkin pidän selvänä että teillä ei ole kotia ja ettette sellaista tarvitsekaan."

"Minä olen saanut tuomioni", sanoi hän. "Mielipiteenne minusta on juuri sellainen kuin luulinkin. Teidän mielestänne minä en ole ihminen enkä kristitty. Teidän silmissänne olen vailla kiintymystä ja uskontoa, ilman ystävyys- tai perhesiteitä, ilman periaatteiden ja uskollisuuden ohjausta. Hyvä on, mademoiselle, sellainen on palkkamme tässä elämässä."

"Te olette filosofi, monsieur, kyynillinen filosofi" (ja minä silmäilin hänen päällystakkiaan, jonka himmeätä hihaa hän suoraa päätä rupesi harjaamaan kädellään), "halveksitte ihmissuvun heikkouksia – olette sen koreilunhalun yläpuolella – riippumaton sen mukavuuksista."

"Et vous, Mademoiselle, vous êtes proprette ei douillette, et affreusement insensible, par-dessus le marché."¹⁰⁸

"Mutta totisesti, monsieur, nyt tulen ajatelleeksi että täytyyhän teidän sentään asua jossakin. Sanokaa minulle missä, ja kertokaa minkälainen palvelusväki teillä on."

Hän työnsi alahuulensa pelottavasti eteenpäin, mikä merkitsi mitä jyrkintä ylenkatsetta, ja puhkesi sanomaan:

"Je vis dans un trou! Minä elän rotkossa, neiti – luolassa jonne te ette pistäisi nirsoa nenäänne. Kerran, kun halpamaisesti häpesin kertoa koko totuutta, puhuin tuossa poikakoulussa olevasta 'lukuhuoneestani'. Tietäkää nyt että tuo 'lukuhuone' on koko asumukseni, se on makuuhuoneeni ja salonkini. Ja mitä 'palvelusväkeeni' tulee" (hän matki ääntäni) "on heitä kymmenen ja tässä he ovat."

Ja hän levitti tylysti suoraan silmieni eteen kymmenen sormeansa.

"Minä kiillotan kenkäni", jatkoi hän hurjana. "Minä harjaan päällystakkini."

"Ei, monsieur, on liiankin ilmeistä, että sitä ette koskaan tee", pistin minä väliin.

"Minä teen itse vuoteeni ja hoidan talouteni, syön päivällistä ravintolassa, illalliseni pitää itse huolta itsestään, päiväni ovat työteliäitä ja rakkaudettomia, yöni pitkiä ja yksinäisiä, olen kesytön, partainen ja munkkimainen, eikä kukaan nykyisin elävä tässä maailmassa rakasta minua, lukuunottamatta paria vanhaa sydäntä, jotka ovat kuluneet niinkuin omanikin, ja joku harva olento, vaivainen, kärsivä, köyhä sekä kukkaron että hengen puolesta, olento jota tämän maailman valtakunnat eivät tunnusta omakseen, mutta jolle kumoamaton testamentti on määrännyt perinnöksi taivaan valtakunnan."

"Ah, monsieur, kyllä minä tiedän."

"Mitä te tiedätte? Yhtä ja toista, sen kyllä uskon, mutta minusta ette tiedä mitään, Lucy!"

"Minä tiedän että teillä on hauska vanha talo hauskassa vanhassa Basse-Villen puistikossa – miksi ette mene asumaan sinne?"

"Häh?" mumisi hän taas.

"Minä pidin siitä paljon, monsieur, pidin sen portaista, jotka veivät ovelle, päädyn harmaista kiviliuskoista, huojuvista puista sen takana – ne olivat oikeita puita eivätkä pensaita – tummia, korkeita, iäkkäitä puita. Ja tuo rukouskammio-budoaari – tekisitte siitä työhuoneen itsellenne, se on niin hiljainen ja rauhallinen."

Hän katsoi minuun tiukasti, puoleksi hymyillen puoleksi punastuen. "Mistä olette onkinut tietoonne tuon kaiken? Kuka on kertonut teille?" hän kysyi.

"Ei kukaan ole kertonut. Olenko nähnyt unta, monsieur, vai mitä luulette?"

"Voinko minä tunkeutua teidän näkyihinne? En voi arvata naisen ajatuksia hänen ollessaan valveilla, vielä vähemmän hänen kuvittelujaan hänen nukkuessaan."

"Jos se on unta, näin unessani ihmisolentoja yhtä hyvin kuin talonkin. Näin papin, vanhuuttaan kumaraharteisen ja harmaan, ja palvelijattaren joka hänkin oli vanha ja omituisennäköinen, ja rouvan, loistavan mutta eriskummallisen, hänen päänsä ulottui tuskin kyynärpäähäni – hänen loistonsa olisi sopinut herttuattarelle. Hänen pukunsa oli säihkyvä kuin lasuurikivi – hänen huivinsa oli tuhannen frangin arvoinen, hänen yllään oli niin loistavia koruja etten koskaan ole nähnyt sellaista kimallusta, mutta hänen vartalonsa oli kuin katkaistu ja taivutettu kaksinkerroin. Hän näytti myös jo päässeen yli ihmisiän tavallisten rajojen ja ehtineen vuosiin jotka ovat vain surua ja vaivaa. Hänestä oli tullut ärtyinen, miltei pahansuopa, mutta nähtävästi joku välitti hänestä hänen heikkouksissaan – joku antoi anteeksi hänen velkansa toivoen itse saavansa velkansa anteeksi. He asuivat yhdessä, nuo kolme ihmistä – emäntä, kappalainen, palvelija – kaikki vanhoja, kaikki heikkoja, kaikki saman ystävällisen siiven suojassa."

Hän peitti kädellään kasvojensa yläosan, mutta ei kätkenyt suutaan, ja sen tienoilla näin ilmeen josta pidin.

"Minä näen että olette tunkeutunut salaisuuksiini", hän sanoi, "mutta kuinka se on tapahtunut?"

Minä kerroin hänelle – kerroin kuinka minut oli lähetetty asialle, kuinka myrsky oli pidättänyt minua perillä, kerroin rouvan tylyydestä ja papin ystävällisyydestä. "Kun istuin odottamassa sateen lakkaamista, lyhensi isä Silas aikaani kertomalla erään tarinan", sanoin.

"Tarinan? Minkä tarinan? Isä Silas ei ole mikään kertoja."

"Kerronko monsieur'lle sen tarinan?"

"Kertokaa, alkakaa alusta. Antakaa minun kuulla neiti Lucyn ranskankieltä – parasta tai huonointa – en välitä kumpaako. Antakaa tulla vain hyvä kourallinen muukalaisuuksia ja runsas annos saarivaltakunnan ääntämistä."

"Monsieur ei saa kuulla mitään mittasuhteiltaan vaateliasta kertomusta, eikä kertojan kuva tule siihen sekaantumaan. Mutta minä sanon teille nimen – 'Papin oppilas'."

"Pyh!" sanoi hän, ja tumma puna väritti hänen ennestäänkin tummia poskiaan. "Hyvä vanha isä ei olisi voinut keksiä huonompaa aihetta; se on hänen heikko kohtansa. Mutta mitä sanottiin 'Papin oppilaasta'?"

"Oh, yhtä ja toista."

"Voitte yhtä hyvin sanoa mitä. Aion saada tietää."

"Kerrottiin oppilaan nuoruudesta, oppilaan miehuudesta – hänen ahneudestaan, kiittämättömyydestään, leppymättömyydestään, epävakaisuudestaan. Sellainen huono oppilas, monsieur! – niin kiittämätön, kylmäsydäminen, epäritarillinen, anteeksiantamaton!"

"Et puis?"¹⁰⁹ hän sanoi ja otti sikarin.

"Et puis", jatkoin, "hän sai kokea onnettomuuksia jotka eivät herätä sääliä – kesti ne tavalla jota ei kannata ihailla – kärsi vääryyksiä jotka eivät herätä myötätuntoa, ja kosti lopulta perin epäkristillisesti kokoamalla tulisia hiiliä vastustajansa pään päälle."

"Ette vielä ole kertonut kaikkea", sanoi Paul.

"Melkein kaikki, luullakseni, olen kertonut isä Silaksen tarinan pääkohdat."

"Olette unohtanut yhden – sen mikä koski oppilaan kiintymyksen puutetta – hänen kovaa, kylmää, munkkimaista sydäntään."

"Tottakin, minä muistan nyt. Isä Silas sanoi todellakin että oppilaan kutsumus oli miltei kuin papin – että hänen elämäänsä pidettiin pyhitettynä."

"Mitkä siteet tai velvollisuudet sen aiheuttivat?"

"Menneisyyden siteet ja nykyisyyden laupeudentyöt."

"Teillä on siis selvillä koko asema?"

"Olen nyt kertonut monsieur'lle kaiken mitä minulle kerrottiin."

Kului pari miettivää minuuttia.

"No nyt, mademoiselle Lucy, katsokaa minuun ja vastatkaa minulle yhteen kysymykseen sen totuuden mukaisesti, jota en usko teidän koskaan tietoisesti loukkaavan. Nostakaa silmänne, katsokaa minua silmiin, älkää epäröikö, älkää pelätkö luottaa minuun – minä olen mies johon voi luottaa."

Minä nostin silmäni.

"Kun nyt tunnette minut perin pohjin – kaiken menneisyyteni, kaiken edesvastuuni – kun jo kauan olette tuntenut virheeni, voimmeko te ja minä vielä olla ystäviä?"

"Jos monsieur tarvitsee minusta ystävän, olen iloinen että saan hänestä ystävän."

"Mutta minä tarkoitan läheistä ystävää – tuttua ja oikeata – sukulaista kaiken paitsi veren puolesta? Tahtooko neiti Lucy tulla sisareksi hyvin köyhälle, kahlehditulle, taakkojen rasittamalle miehelle?"

En osannut vastata hänelle sanoilla, mutta luulen että sentään vastasin. Hän otti käteni, jonka oli hyvä painautua hänen kätensä turviin. Hänen ystävyytensä ei ollut epävarma ja häilyvä suosionosoitus, kylmä ja etäinen toive, niin hauras tunne ettei kestänyt sormenkaan painoa. Minä tunsin heti (tai luulin tuntevani) että se oli luja ja turvallinen kuin kallio.

"Kun puhun ystävyydestä, tarkoitan todellista ystävyyttä", hän jatkoi painokkaasti, ja saatoin tuskin uskoa että niin vakavat sanat olivat onnellistaneet korviani, osasin tuskin uskoa että hänen hyvä ja huolestunut katseensa oli todellisuutta. Jos hän todella halusi minun luottamustani ja arvonantoani ja todella tahtoi antaa minulle omansa – niin, silloin ei mielestäni elämä voinut tarjota mitään enempää eikä parempaa. Siinä tapauksessa oli minusta tullut voimakas ja rikas: silmänräpäyksessä olin tullut pysyvän onnelliseksi. Saadakseni tästä varmuuden, lujittaakseni ja sinetöidäkseni sen kysyin:

"Onko monsieur aivan tosissaan? Luuleeko hän todellakin tarvitsevansa minua ja voivansa välittää minusta kuin sisaresta?"

"Aivan varmaan", hän sanoi, "yksinäisen miehen kuten minun, jolla ei ole sisarta, täytyy olla iloissaan kun voi löytää jonkun naisen sydämestä sisaren puhdasta kiintymystä."

"Ja uskallanko luottaa monsieur'n arvonantoon? Uskallanko puhua hänelle kun minua haluttaa?"

"Pienen sisaren täytyy itsensä kokea", sanoi hän, "minä en anna mitään lupauksia. Hänen täytyy kiusoitella ja koetella oikukasta veljeään kunnes on saanut hänet mihin haluaa. Loppujen lopuksi en ole niinkään taipumatonta ainesta eräissä käsissä."

Kun hän puhui, tuotti hänen äänensä sävy ja hänen nyt lempeiden silmiensä loiste minulle sellaista nautintoa, jota totisesti en ollut koskaan tuntenut. En kadehtinut keltään tytöltä hänen ihailijaansa, keltään morsiamelta hänen sulhastaan, keltään vaimolta hänen miestään, minä tyydyin tähän vapaaehtoiseen ja uhrautuvaan ystävääni. Jos hän vain osottautuisi luotettavaksi, ja hän näytti luotettavalta, mitä voisinkaan kaivata hänen ystävyytensä lisäksi? Mutta jos kaikki sulaisi kuin unelma, niin kuin kerran ennen oli tapahtunut —

"Qu'est-ce donc? Mikä on?" sanoi hän, kun tämän ajatuksen paino lankesi sydämelleni, varjo kasvoilleni. Minä sanoin sen hänelle, ja hetkisen äänettömyyden ja miettiväisen hymyn jälkeen hän kertoi kuinka samanlainen pelko – että muka minä väsyisin häneen, niin oikukkaaseen ja vaikealuonteiseen mieheen – oli kummitellut hänen mielessään enemmän kuin päivän, enemmän kuin kuukauden. Kuullessani tämän valtasi mieleni tyyni rohkeus. Uskalsin omasta puolestani lausua rauhoittavan sanan. Sitä sanaa ei ainoastaan suvaittu, vaan pyydettiin saada kuulla se uudelleen. Olin kovin onnellinen – omituisen onnellinen – saadessani tehdä hänet varmaksi, tyytyväiseksi, levolliseksi. Eilen en vielä olisi uskonut että maailmassa on ja että elämä voi tarjota sellaisia hetkiä kuin ne harvat, joita nyt vietin. Lukemattomia kertoja oli kohtalonani nähdä aavistetun surun saapuvan pimeänä, mutta nähdä onnen, jota en ollut osannut toivoakaan, hahmottuvan, tulevan luokseni ja käyvän hetki hetkeltä todellisemmaksi, se oli tosiaankin uusi kokemus.

"Lucy", puhui Paul hiljaa ja piti vielä kättäni, "näittekö erään muotokuvan vanhan talon budoaarissa?"

"Minä näin, muotokuvan joka oli maalattu seinälaudoitukseen."

"Nunnan muotokuvan?"

"Niin."

"Kuulitteko hänen tarinansa?"

"Kuulin."

"Muistatteko mitä näimme tuona iltana lehtimajassa?"

"En koskaan unohda sitä."

"Ettehän liittänyt yhteen noita kahta ajatusta, sehän olisi hulluutta?"

"Minä ajattelin tuota näkyä kun katselin muotokuvaa, ja se oli aivan totta."

"Ettehän kuvitellut ja ettehän rupea kuvittelemaan", hän jatkoi, "että pyhimys taivaassa häiritsee rauhaansa maallisilla kilpailijoilla? Protestantit ovat harvoin taikauskoisia, tällaiset sairaat kuvittelut eivät toki ahdistane teitä?"

"En tiedä mitä ajatella tästä asiasta, mutta minä uskon että tuolle näennäiselle salailmiölle aikanaan saadaan täysin luonnollinen selitys."

"Epäilemättä, epäilemättä. Sitä paitsi ei kukaan hyvä, elossa oleva nainen – vielä paljon vähemmän puhdas ja onnellinen henki – häiritsisi sellaista ystävyyttä kuin meidän – n'est-il pas vrai?"¹¹⁰

Ennen kuin ehdin vastata, syöksyi Fifine Beck luoksemme punaposkisena ja maltittomana ja huusi että minua tarvittiin. Hänen äitinsä oli lähdössä kaupungille erään englantilaisen perheen luo, ja minua tarvittiin tulkiksi. Keskeytys oli kylläkin paikallaan: pahaa on joka päivä tarpeeksi, tällä hetkellä oli hyvääkin riittämiin. Olisin kuitenkin mielelläni kysynyt Paulilta, askartelivatko nuo "sairaat kuvittelut", joilta hän varotti minua, hänen omissa aivoissaan.

XXXVI
ERIPURAISUUDEN OMENA

Paitsi Fifine Beckin äitiä oli toisellakin mahdilla sana sanottavana Paulille ja minulle ennen kuin tuo ystävyyden liitto saattoi tulla hyväksytyksi. Meitä valvoi nukkumaton silmä: Rooma piti kateellisesti silmällä poikaansa sen salaperäisen ristikon kautta, jonka edessä minä kerran olin polvistunut ja jota Emanuel joka kuukausi lähestyi – rippituolin liukkaan seinämän kautta.

"Miksi olit niin iloinen päästessäsi Paulin ystäväksi?" kysyy lukija. "Eikö hän jo kauan ole ollut ystäväsi? Eikö hän ollut antanut näytettä toisensa jälkeen eräänlaisesta tunteiden puolueellisuudesta?"

Oh, oli kyllä, mutta kuitenkin oli minusta hauska kuulla hänen niin vakavasti sanovan että hän oli läheinen, todellinen ystäväni. Minä pidin hänen vaatimattomista epäilyistään, hänen herkästä alistuvaisuudestaan – tuosta luottamuksesta, joka kaipasi kiintymystä johonkin ja joka oli kiitollinen kun sitä opetettiin kiintymään. Hän oli nimittänyt minua "sisareksi". Se oli hyvä. Niin, hän sai nimittää minua miksi tahtoi niin kauan kuin hän luotti minuun. Olin kernaasti hänen sisarensa – sillä ehdolla että hän ei joskus pyytänyt minua olemaan samassa suhteessa tulevaan vaimoonsa, ja koska hän oli hiljaisesti lupautunut jäämään naimattomaksi, näytti sellaisesta pälkähästä olevan vähän vaaraa.

Enimmän osan seuraavaa yötä mietin sen illan kohtausta. Odotin hartaasti aamunkoittoa ja kuuntelin sitten koska kello soisi. Noustuani ja pukeuduttuani moitin rukouksia ja aamiaista hitaiksi ja kaikkia tunteja verkkaisiksi, kunnes vihdoin saapui kirjallisuudentunnin hetki. Halusin tarkemmin päästä tuntemaan tätä veljeysliittoa, tahdoin huomata missä määrin veljellisesti hän käyttäytyisi uudelleen tavattaessa, kokea minkä verran sisarellisuutta oli omissa tunteissani, ja saada selville oliko minussa sisaren rohkeutta ja hänessä veljen vilpittömyyttä.

Hän tuli. Elämä on niin järjestettyä että itse tapaus ei voi vetää eikä vedä vertoja odotukselle. Koko sinä päivänä hän ei lähestynyt minua kertaakaan. Tuntinsa hän piti ehkä hieman hiljaisemmin kuin tavallisesti, lempeämmin ja myös vakavammin. Hän oli isällinen oppilailleen, mutta hän ei ollut veljellinen minulle. Ennen kuin hän lähti luokasta, odotin saavani hymyilyn, jollen sanaa. En saanut kumpaakaan: osakseni tuli vain nyökkäys – kiireinen, ujo.

Tämä etäisyys, päättelin, on satunnaista – se ei ole tahallista. Kärsivällisyyttä vain, ja se katoaa. Mutta se ei kadonnut, sitä jatkui päiväkausia, se lisääntyi. Minä tukahutin hämmästykseni ja nielin kaikki muut mieleeni pyrkivät tunteet.

Syystäkin voin kysyä kun hän tarjosi veljeyttään: "Saanko luottaa teihin?" Syystä voi hän, epäilemättä tuntien luonteensa, pidättäytyä kaikista vakuutuksista. Tottakin, hän oli käskenyt minua itse kokemaan – kiusottelemaan ja koettelemaan häntä. Turha määräys! Nimellinen ja tarpeeton etuoikeus! Toiset naiset käyttäkööt sellaista! Mikään minun kyvyissäni ja vaistoissani ei asettanut minua tuohon urheaan joukkoon. Yksin jätettynä olin passiivinen, hylättynä vetäydyin syrjään, unohdettuna – huuleni eivät lausuisi, silmäni eivät sinkahuttaisi muistutusta. Laskuissani oli nähtävästi ollut jokin erehdys, ja odotin kunnes aika sen selvittäisi.

Mutta päivä tuli jolloin hänen, kuten tavallista, piti antaa minulle oppitunti. Hän oli jo kauan jalomielisesti uhrannut minulle yhden illan seitsemästä tutkien silloin mitä edellisen viikon aikana olin eri aineissa oppinut ja valmistaen työtä seuraavaksi viikoksi. Tällöin oli kouluhuoneeni missä milloinkin, riippuen siitä missä oppilaat ja toiset opettajat sattuivat olemaan, vähin aivan lähellä heitä, hyvin usein isossa toisessa luokassa, jossa oli helppoa löytää hiljainen nurkka, kun hälisevät päiväoppilaat olivat poissa ja harvalukuiset sisäoppilaat istuivat ryhmässä opettajanpöydän ympärillä.

Tuona tavallisena iltana, kuullessani tavallisen kellonlyönnin, kokosin kirjani ja paperini, kynäni ja musteeni ja lähdin isoon luokkahuoneeseen.

Luokassa ei ollut ketään, ja siihen lankesi kylmä synkkä varjo, mutta avonaisten kaksoisovien läpi näkyi nelikulmainen eteinen, joka oli täynnä oppilaita ja valoa. Eteiseen ja ihmisjoukkoon valoi länsiaurinko hehkuaan. Se hehkui niin punaisena ja eloisana, että seinien värit ja pukujen eri vivahdukset näyttivät kaikki sulaneen yhdeksi lämpimäksi hohteeksi. Tytöt istuivat töittensä tai läksyjensä ääressä, keskellä heidän ryhmäänsä seisoi Emanuel puhellen hyväntuulisesti erään opettajan kanssa. Hänen tummassa päällystakissaan, hänen sysimustassa tukassaan leikitteli monta tulipunaista värivivahdusta, hänen espanjalaiset kasvonsa, kun hän käänsi niitä hetkeksi, vastasivat auringon eloisaan suudelmaan eloisalla hymyllä. Asetuin paikalleni erään pulpetin ääreen.

Pomeranssipuut ja kaikki kasvit, jotka olivat täynnä loistavia kukkia, nauttivat niin ikään auringon nauravasta suopeudesta. Ne olivat nauttineet siitä kaiken päivää ja pyysivät nyt vettä. Emanuel harrasti puutarhatyötä, hän piti taimien hoitamisesta ja kasvattamisesta. Ajattelin tavallisesti että työskentely kasvien parissa, lapio tai vesikannu kädessä, tyynnytti hänen hermojaan, se oli ajanvietettä johon hän usein turvautui, ja nytkin hän katsahti pomeranssipuihin, kurjenpolviin, loisteliaisiin kaktuksiin, ja elähytti niitä kaikkia raikkaudella jota ne janoonsa tarvitsivat. Hänen huulensa pitelivät sillä välin rakasta sikaria, tuota elämän ensimmäistä ja tärkeintä ylellisyyskapinetta (hänelle); sen siniset savurenkaat kiemurtelivat aika sievästi kukkien keskellä illan valossa. Hän ei enää puhunut oppilaille eikä opettajattarille, mutta hän puheli helliä sanoja pienelle 'lintukoirattarelle' (jos saa tekaista sanan), joka nimellisesti kuului taloon mutta itse asiassa piti häntä isäntänään, ollen kiintyneempi häneen kuin kehenkään talon asukkaaseen. Hieno, silkkinen, rakastava ja rakastettava pikku koira se oli sipsutellessaan siinä hänen vieressään ja katsellen ilmeikkäin kiintynein silmin hänen kasvoihinsa, ja kun hän väliin leikillä pudotti kreikkalaislakkinsa tai nenäliinansa, kyyristyi koira pudonneen esineen viereen kuin mikäkin pienoisleijona, joka vartioi kuningaskunnan lippua.

Kasveja oli paljon, ja koska tuo harrastelija-puutarhuri haki kaiken veden kaivosta pihalta, venyi hänen työnsä hieman pitkäaikaiseksi. Suuri koulunkello tikutti edelleen. Se löi jo toisenkin tunnin. Auringonlaskun hohde hälveni nelikulmaisesta eteisestä ja sen nuorekkaasta ryhmästä. Päivä oli painumassa. Huomasin että tunnistani tulisi sinä iltana hyvin lyhyt, mutta pomeranssipuut, kaktukset ja kameliat olivat nyt kaikki saaneet palveluksensa. Oliko minun vuoroni?

Voi, puutarhassa oli vieläkin hoidettavia kukkia – suosikkiruusuja, eräitä valiokukkia, ja pikku Sylvien iloinen haukunta ja vikinä seurasi etenevää päällystakkia pitkin käytäviä. Panin pois osan kirjoistani, en tulisi tarvitsemaan niitä kaikkia, istuin ja ajattelin ja vasten tahtoani pyysin armoa hämyltä, joka hiipien tunkeutui sisään.

Sylvie tuli vielä kerran näkyviin iloisesti hypellen ja ilmoittaen siten päällystakin paluun, vesikannu laskettiin kaivon viereen, se oli täyttänyt tehtävänsä, ja kuinka olinkaan iloinen! Monsieur pesi kätensä pienessä kivialtaassa. Nyt ei enää ollut aikaa lukutunnille, rukouskellon täytyi soida ennen pitkää, mutta me tapaisimme kuitenkin, hän puhuisi, saisin tilaisuuden lukea hänen silmistään hänen ujoutensa arvoituksen. Pesun päätyttyä hän seisoi paikallaan, järjesteli hitaasti kalvosimiaan ja katseli uutta kuuta, joka sarvineen hohti kalpeana opaalinvärisellä taivaalla ja loi heikkoa välkettä Jean Baptisten ruusuikkunaan. Sylvie seurasi miettiväisenä hänen mielialaansa, hiljaisuus alkoi harmittaa sitä, se vinkui ja hyppi särkeäkseen sen.

"Pikku vaatelias", sanoi hän, "sinua ei sitten saa unohtaa hetkeksikään, siltä näyttää."

Hän nosti koiran käsivarsilleen, käveli laiskasti pihan poikki vain kyynärän päähän siitä ikkunarivistä, jonka erään ikkunan takana minä istuin. Hän käveli viivytellen, hyväili koiraa sylissään ja antoi sille helliä nimiä hellällä äänellä. Päätyoven portailla hän kääntyi, katsoi vielä kerran kuuta, harmaata tuomiokirkkoa, katsoi yli etäisten torninhuippujen ja talonkattojen, jotka häipyivät yösumun siniseen mereen, maistoi hämärän suloista hengähdystä ja silmäili puutarhan verhottua kukoistusta, sitten hän äkkiä katsoi taakseen, ja hänen silmiensä terävä katse viilsi luokkahuoneiden valkoisia seiniä, pyyhkäisi pitkää ikkunariviä. Luulin että hän kumarsi, mutta jos niin oli, ei minulla ollut aikaa vastata hänen tervehdykseensä. Silmänräpäys vain ja hän oli poissa, ja kuun valaisema kynnys lepäsi kalpeana ja varjottomana suljetun päätyoven edessä.

Kokosin syliini kaiken mikä oli levällään edessäni pulpetilla, ja kannoin käyttämättömän kirjakasan paikalleen kolmanteen luokkaan. Rukouskello soi, tottelin sen kutsua.

Huomenna hän ei tulisi Rue Fossettelle, se päivä kun oli kokonaan omistettu poikakoululle. Pääsin läpi tuntieni, pääsin läpi välillä olevien tuntien, näin illan lähenevän ja aseistauduin sen raskasta ikävää vastaan. Oliko pahempi jäädä asuintoverieni joukkoon vai istua yksin, sitä en ollut ajatellut; valitsin tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä jos oli mitään lievityksen toivoa hetkeksikään, ei minkään tässä talossa asuvan ihmisen pää eikä sydän voinut sitä antaa, vain pulpettini kannen alla se saattoi asua, piileskellä jonkin kirjan lehtien välissä, kullata siveltimen päätä tai kynänkärkeä tai väikkyä mustepullon tummassa nesteessä. Raskain sydämin avasin pulpettini kannen, väsynein käsin kääntelin sen sisällystä.

Nuo tavalliset kirjat, tuttuihin kansiin ommellut niteet, otettiin yksitellen esiin ja pantiin toivottomasti takaisin. Niissä ei ollut viehätystä, ne eivät voineet lohduttaa. Onko tuo jokin uusi, tuo sinipunerva lentokirjanen? En ollut nähnyt sitä ennen ja olin kuitenkin järjestänyt laatikkoni tänä samana päivänä – tänä samana iltapäivänä. Kirjan oli täytynyt ilmestyä siihen viime tunnin kuluessa, kun olimme päivällisellä.

Minä avasin sen. Mikä se oli? Mitä se sanoisi minulle?

Se ei ollut satu eikä runoelma, ei essee eikä kertomus, se ei laulanut, tarinoinut eikä keskustellut. Se oli jumaluusopillinen teos, se saarnasi ja taivutti.

Kallistin korvani sille hyvin halukkaasti, sillä niin pieni kuin se olikin, sillä oli oma tenhovoimansa ja se vangitsi mielenkiintoni heti. Se saarnasi Rooman uskoa, se taivutti kääntymykseen. Tuon viekkaan pikku kirjan ääni oli hunajainen, sen sävy pelkkää öljyä ja palsamia. Tässä ei kuulunut Rooman ukkosen jylinää, ei tuntunut sen epäsuosion kärventävää henkäystä. Protestantin oli käännyttävä paavilaiseksi, ei niinkään paljon kerettiläisen helvetin pelosta kuin sen mukavuuden, suvaitsevaisuuden ja hellyyden vuoksi, jota Pyhä Kirkko tarjosi. Kaukana siitä että se olisi tahtonut uhata ja pakottaa, ei, se halusi vain ohjata ja voittaa. Sekö voisi vainota? Oi hyvänen aika, ei millään muotoa!

Tämä säyseä sepustus ei ollut tarkoitettu paatuneille ja maailmallisille, se ei olisikaan ollut väkevää ruokaa väkeville, se oli maitoa vauvoille, äidinrakkauden lempeätä nestettä pienimmälle ja nuorimmalle. Se oli tarkoitettu kokonaan ja yksinomaan sellaisille, joiden päähän on päästävä sydämen kautta. Se ei vedonnut älyyn, se koetti voittaa hellämielisen hänen kiintymystensä kautta, myötätuntoisen hänen myötätuntonsa kautta. St. Vincent de Paul ei voinut puhua suloisemmin kootessaan orponsa ympärilleen.

Muistan että eräänä päähoukuttimena uskosta luopumiseen esitettiin se tosiseikka, että katolilaisilla jotka ovat kuoleman kautta kadottaneet rakkaat ystävänsä, on se sanomaton lohdutus, että saavat rukoilla heidän sielulleen vapautusta kiirastulesta. Kirjoittaja ei kajonnut niiden henkilöiden lujempaan rauhaan, joiden usko jättää kiirastulen kokonaan sikseen, mutta minä ajattelin sitä ja loppujen lopuksi pidin jälkimmäistä uskoa lohdullisempana.

Pieni kirja huvitti minua eikä ollut minulle tuskallisen vastenmielinen. Se oli makeasuinen, hempeä, pintapuolinen pikku kirja, mutta kuitenkin jokin siinä virkisti synkkää mieltäni ja sai minut hymyilemään. Minua huvitti tuo muodoton sudenpentu, joka hypähteli villoihin kääriytyneenä ja koetti määkiä kuin viaton karitsa. Paikoittain se muistutti eräitä wesleylais-metodistisia kirjoitelmia, joita olin kerran lapsena lukenut ja joita höysti suunnilleen sama kiihtymyksen ja uskonvimman mauste. Se joka oli tämän kirjoittanut, ei ollut mikään paha mies, ja vaikka alituisesti näinkin hänen harjaantuneen viekkautensa – hänen järjestelmänsä pukinsorkan – empisin ennen kuin moittisin häntä itseään vilpillisyydestä. Mutta hänen arvostelukykynsä kaipasi haavurin lastoitusta, se oli kasvanut kieroon.

Niinpä hymyilin tälle äidillisen hellyyden puuskalle, joka tuli seitsemän kukkulan vanhan ja verevän valtiattaren taholta, ja hymyilin myös omalle haluttomuudelleni, etten sanoisi kyvyttömyydelleni ottaa varteen näitä liikuttavia suosionosoituksia. Vilkaisin kansilehteen ja näin nimen "Isä Silas". Alkusivulle oli lyijykynällä kirjoitettu pienin mutta selvin ja tutuin kirjaimin: "P.C.D.E: ltä L – y'lle". Ja kun näin tämän, rupesin nauramaan, eikä mielialani enää ollut sama kuin äsken. Olin virkistynyt.

Kuolettava epävarmuus hälveni äkkiä päästäni ja silmistäni, sfinksin arvoitukseen oli tullut ratkaisu. Nimien Isä Silas ja Paul Emanuel yhdistelmä antoi avaimen kaikkeen. Rippilapsi oli ollut johtajansa seurassa ja luvannut olla salaamatta mitään. Täydellinen kertomus viime kohtauksestamme oli saatu hänestä irti, hän oli tunnustanut veljeysliiton perustamisen ja puhunut ottosisarestaan. Kuinka voisi kirkko antaa siunaustaan sellaiselle liitolle, sellaiselle sisareksiotolle? Veljeysliitto kerettiläisen kanssa! Olin kuulevinani isä Silaksen kumoavan tuon epäpyhän sopimuksen, varoittavan rippilastaan sen vaaroista, pyytävän ja määräävän pidättyväisyyttä, vieläpä virkansa arvovallan nojalla ja kaiken sen nimessä ja sen muistoon vedoten, mikä oli rakkainta ja pyhintä Emanuelille, suosittelevan tuon uuden järjestelmän pakkoa, jonka kylmyys oli hyydyttänyt luitteni ytimet.

Nämä olettamukset eivät ehkä tunnu mieluisilta, mutta äskeiseen verraten ne olivat tervetulleita. Taustassa häämöttävän aavemaisen esteen näkeminen ei ollut mitään verrattuna pelkoon että äkillinen muutos olisi tapahtunut Paulissa itsessään.

Näin etäältä ajassa katsoen en voi olla varma missä määrin mainitut arvelut olivat omiani tai minkä verran niiden alkuperä ja lujittuminen oli lähtöisin toiselta taholta. Apua ei puuttunut.

Sinä iltana ei ollut kirkasta auringonlaskua, itä ja länsi olivat yhtenä pilvenä, eikä mikään sininen ja samalla ruusunhohteinen kesäyön utu pehmentänyt etäisyyttä, vaan tahmea rämeiden sumu hiipi harmaana yli Villetten. Sinä iltana saattoi vesikannu yhtä hyvin jäädä komeroonsa, sillä kaiken iltapäivää oli ollut pientä tihkusadetta, joka vieläkin lankesi maahan tiheänä ja ääneti. Tämä ilma ei houkutellut samoilemaan märillä käytävillä tihkuvien puiden alla, ja niinpä säpsähdinkin kun kuulin Sylvien äkkiä haukkuvan puutarhassa tervetuliaishaukuntansa. Varmaankaan sillä ei voinut olla seuraa, ja kuitenkaan ei tuota iloista nopeata haukkua koskaan kuulunut muuten kuin erään henkilön kunniaksi.