Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 34

Lasioven läpi ja lehtimajan kaarikaton alitse minulla oli näköala syvälle "kiellettyyn käytävään". Sinne syöksyi Sylvie, loistaen pimeässä käytävässä kuin valkoinen ruusu. Se juoksi edestakaisin, vinkui, hyppi ja ahdisteli pikkulintuja pensaikossa. Odotin viisi minuuttia, mutta ennettä ei seurannut täyttymys. Palasin kirjojeni luo, ja silloin Sylvien terävä haukunta äkkiä taukosi. Taaskin katsoin ylös. Koira seisoi parin kyynärän päässä heiluttaen valkoista häntähuiskuaan niin vinhasti kuin tuo jäsen vain pääsi liikkumaan, ja seurasi kumeasti erään lapion liikkeitä, jota väsymätön käsi ahkerasti käytti. Siinä oli herra Emanuel, seisoi kumarassa ja kaivoi märkää multaa sateesta raskaiden ja valuvien pensaiden välistä, ja teki työtä niin tuimasti kuin hänen olisi kirjaimellisesti puhuen vielä ansaittava päivänmuonansa otsansa hiellä.

Tässä kaikessa näin ilmauksen kiintyneestä mielestä. Tällä tavoin hän saattoi kaivaa jäätyneessä lumessa kylmimpänä talvipäivänä, kun hänen mieltään vaivasi tuskallinen liikutus, oli se sitten hermojen kiihtymystä tai surullisia itsesyytös-ajatuksia. Hän saattoi kaivaa tuntikausia, kulmat rypyssä ja kiristetyin hampain, kohottamatta päätään ja avaamatta kertaakaan huuliaan.

Sylvie katseli kunnes väsyi. Sitten se taas karkasi matkoihinsa, hypähti sinne, syöksyi tänne, nuuski ja haisteli kaikkialla ja vihdoin keksi minut luokasta. Samassa se jo lensi haukkuen ruutuja vasten ikään kuin vaatien minuakin ulos iloitsemaan isännän työstä. Se oli väliin nähnyt minun kävelevän samalla käytävällä Paulin kanssa ja epäilemättä katsoi minun velvollisuudekseni tulla hänen luokseen nytkin, kun käytävä oli märkä.

Se piti sellaista elämää, että Paul vihdoin katsahti ylös ja tietenkin huomasi mitä varten ja kenelle se haukkui. Hän vihelsi sitä pois, mutta se haukkui vain kovemmin. Varmaankin väsyneenä koiran vaivalloisuuteen hän viskasi pois lapionsa, lähestyi ja työnsi oven raolle. Sylvie hyökkäsi hurjana sisään, hypähti polvelleni ja – käpälät kaulassani, pikku kuono ja kieli vähän liian väkivaltaisen toimellisina kasvoissani, huulissani ja silmissäni – liehutti tuuheata häntäänsä pulpetin yli ja lennätti kirjat ja paperit pitkin lattiaa.

Emanuel tuli hiljentämään meteliä ja korjaamaan hävitystä. Koottuaan kirjat hän vangitsi Sylvien ja pisti sen suojaan päällystakkinsa alle, minne se painautui hiljaisena kuin hiiri, pää vain pilkisti ulos. Sylvie oli hyvin hento ja sillä oli mitä sievimmät viattomat pikku kasvot, pitkät silkinhienot korvat ja maailman kauneimmat tummat silmät. En koskaan nähnyt sitä muistamatta Pauliina de Bassompierreä – anna anteeksi tämä yhdistelmä, hyvä lukija, se johtui ehdottomasti mieleeni.

Paul hyväili ja taputteli sitä. Hellittely jota se aina sai osakseen, ei ollut mitään ihmeellistä, sillä se sai kaikki ihastumaan itseensä kauneudellaan ja vilkkaalla eloisuudellaan.

Hyväillessään koiraa Paul antoi katseensa harhailla kirjassa ja paperissa jotka hän juuri oli asettanut paikoilleen. Hänen silmäänsä osui tuo uskonnollinen kirjanen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän puolittain hillitsi puhumishalunsa. Mitä, oliko hän luvannut olla puhuttelematta minua enää koskaan? Jos niin oli, katsoi hänen parempi luontonsa kunniakkaammaksi rikkoa kuin noudattaa lupausta, sillä ponnistettuaan uudelleen hän sanoi:

"Ette ole vielä lukenut lentokirjasta, arvaan? Eikö se houkuttele kylliksi?"

Vastasin lukeneeni sen.

Hän odotti, ikään kuin toivoen että pyytämättä lausuisin siitä mielipiteeni. Minä en kuitenkaan ollut sillä tuulella että olisin pyytämättä sanonut tai tehnyt mitään. Jos myönnytyksiä oli tehtävä, jos sovitteluja kysyttiin, ne olivat isä Silaksen tottelevaisen oppilaan asia eikä minun. Hänen silmänsä katsoivat minua kauniisti, niiden sinisessä säteessä oli sillä hetkellä lempeyttä – oli harrasta pyyntöä – oli vivahdus intomielisyyttä, siinä oli yhdistettyjä ja vastakkaisia tarkoituksia, syytöstä joka suli katumukseen. Tällä hetkellä hän luultavasti olisi ollut iloinen jos olisi huomannut minussa jotakin mielenliikutusta. Minä en voinut näyttää sitä. Seuraavassa hetkessä olisin kuitenkin ilmaissut hämmennystä, jollen olisi keksinyt ottaa laatikostani paria hanhen kynää ja ruvennut kaikessa rauhassa teroittamaan niitä.

Tiesin että tämä teko kääntäisi hänen mielensä toiseen suuntaan. Hän ei koskaan mielellään nähnyt minun teroittavan kyniä, veitseni oli aina tylsä – ja käteni myös taitamaton, minä katkaisin ja tein huonoa työtä. Tällä kertaa leikkasin haavan omaan sormeeni – puolittain tahallani. Tahdoin saada hänet takaisin oikealle tuulelleen, oikeaan oloonsa, tahdoin saada hänet torumaan.

"Hutilus!" hän huusi vihdoin, "tekee nakkelusta käsistään."

Hän laski Sylvien maahan, pani sen kiltisti makaamaan kreikkalaislakkinsa viereen, riisti käsistäni kynät ja veitsen ja rupesi vuolemaan ja teroittamaan taitavasti ja nopeasti kuin kone.

Pidinkö hänen pikku kirjastaan, kysyi hän nyt.

Minä tukahutin haukotukseni ja sanoin että enpä juuri tietänyt.

Oliko se liikuttanut minua?

"Luulen että se sai minut hieman uniseksi."

(Hiljaisuus.) Kas niin! Tuota sävyä ei kannattanut ottaa hänen seurassaan. Niin paha kuin olinkin – ja hän olisi suruissaan jos hänen pitäisi luetella kaikki vikani yhdessä hengenvedossa – oli Jumala ja luonto antanut minulle "_trop de sensibilité et de sympathie"¹¹¹ jottei niin liikuttava vetoaminen syvästi vaikuttaisi mieleeni.

"Tosiaankin", vastasin ja nousin äkkiä. "En ollut ensinkään liikuttunut – en hituistakaan."

Ja todistukseksi vedin taskustani täysin kuivan nenäliinan, joka oli vielä puhdas ja taitteissaan.

Tämän jälkeen kohdistettiin minuun sarja nuhteita, pikemmin kirpeitä kuin kohteliaita. Minä kuuntelin halukkaasti. Kahden päivän luonnottoman hiljaisuuden jälkeen oli musiikkiakin parempi kuulla Paulin taas saarnaavan omalla vanhalla tavallaan. Minä kuuntelin ja silloin tällöin virvoitin itseäni ja Sylvietä erään makeisrasian sisällöllä, rasian josta Emanuelin ansiosta ei koskaan puuttunut suklaanamusia. Hänestä oli hauska nähdä että pienellekin hänen kätensä antimelle suotiin asianmukainen arvo. Hän katseli minua ja koiraa, kun jaoimme saalista, ja pani kynäveitsensä pois. Koskettaen kättäni kimpulla vastateroitettuja kyniä hän sanoi:

"Sanokaa, pikku sisar – puhukaa suoraan – mitä olette ajatellut minusta kahtena viime päivänä?"

Mutta tähän kysymykseen en millään muotoa tahtonut kiinnittää huomiota, sen sisältö sai silmäni täyttymään. Hyväilin Sylvietä itsepintaisesti. Paul nojautui pulpetin yli ja kumartui minua kohti.

"Sanoin itseäni veljeksenne", hän virkkoi "tuskin tiedän mitä olen – veli – ystävä – en osaa sanoa. Tiedän että ajattelen teistä hyvää – tunnen että toivon teille hyvää – mutta minun täytyy hillitä itseäni, teitä täytyy pelätä. Parhaat ystäväni osoittavat vaaran ja kuiskaavat varovaisuutta."

"Te teette oikein kun kuulette ystäviänne. Olkaa kaikin mokomin varovainen."

"Se on teidän uskontonne – teidän omituinen, itseensä luottava, haavoittamaton uskontonne, jonka vaikutus tuntuu verhoavan teidät tiesi minkälaiseen kirottuun sota-asuun. Te olette hyvä – isä Silas sanoo teitä hyväksi ja pitää teistä – mutta teidän kauhea, ylpeä, vakava protestanttisuutenne, siinä on vaara. Se välähtää silloin tällöin silmistänne ja toisinaan taas se antaa teille erikoisen äänensävyn ja erinäisiä eleitä, jotka karmivat selkääni. Te ette tee mielenosoituksia, ja kuitenkin juuri äsken – kun puhuitte tuosta kirjasesta – hyvä Jumala! olin näkevinäni Luciferin hymyilevän."

"Varma on etten pidä arvossa tuota kirjasta – entä sitten?"

"Ette pidä arvossa tuota kirjasta? Mutta sehän on puhtainta ja olennaisinta uskoa, rakkautta, armeliaisuutta! Minä luulin että se liikuttaisi mieltänne, luotin ettei sen lempeys jäisi tehottomaksi. Laskin sen pulpetillenne rukous sydämessä. Mahdan olla syntinen, koska taivas ei kuule pyyntöjä jotka lämpimimpinä tulevat sydämestäni. Te halveksitte pientä lahjaani. Oh, cela me fait mal!"¹¹²

"Monsieur, en minä halveksi sitä – en ainakaan teidän lahjananne. Monsieur, istukaa ja kuulkaa minua. Minä en ole pakana, en ole kovasydäminen, en ole epäkristillinen enkä vaarallinen, niinkuin he sanovat teille. Minä en tahtoisi järkyttää uskoanne, tehän uskotte Jumalaan ja Kristukseen ja Raamattuun, ja niin uskon minäkin."

"Mutta uskotteko te Raamattuun? Otatteko vastaan jumalallisen ilmoituksen? Mitä rajoja on maanne ja lahkonne hurjalla huolettomalla uskaliaisuudella? Isä Silas lausui pimeitä viittauksia."

Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta. Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli syitään, hän todisteli. Minä en osannut todistella – onnellinen kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut, jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa – oma juhlallisempi pyhä kammionsa.

Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta, että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa kappelissa – ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa – so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa. Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja toisarvoista luonnetta – niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä kansakunnan tahansa omaksuma.

Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että hänen toivostaan vielä tulisi minun toivoni.

Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta näytti että tämä katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.

Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa haltuunsa englannittaren sielunhoidon.

Tämän jälkeen minulla luetettiin sarja kirjoja – so. silmäilin hädin tuskin nidoksiin joita hän lainasi minulle. Ne kuuluivat liian vähän minun alaani, jotta olisin lukenut ne kunnollisesti, tehnyt alleviivauksia, oppinut ja sulattanut ne sisäisesti. Ja sitä paitsi minulla oli makuusalissa pieluksen alla kirja jonka muutamat luvut riittivät hengellisen ravinnon tarpeisiini, antoivat minulle neuvoja ja esimerkkejä jotka eivät kaivanneet parannusta, siitä olin vakuuttunut sydämeni sisimmässä.

Sitten isä Silas näytti minulle Rooman kauniin puolen, sen hyvät työt, ja pyysi minua arvostelemaan puuta hedelmien mukaan.

Vastaukseksi tunsin ja tunnustin että nämä teot eivät olleet Rooman hedelmiä, ne olivat vain sen runsasta kukoistusta, kaunis lupaus jonka se näytti maailmalle. Tuo kukka ei hedelmänä enää tuoksunut rakkaudelta, omena täydessä muodossaan oli tietämättömyyttä, alhaisuutta ja tekopyhyyttä. Ihmisten kärsimyksistä ja tunteista taottiin heidän orjuutensa kahleet. Köyhiä ruokittiin, vaatetettiin ja suojattiin, jotta kiitollisuus sitoisi heidät "Kirkkoon", orpoja hoivattiin ja kasvatettiin, jotta he saisivat varttua "Kirkon" helmassa, sairaita hoidettiin, jotta he kuolisivat "Kirkon" kaavan ja määräyksen mukaan, ja miehiä näännytettiin, naisia uhrattiin mitä julmimmin, ja kaikki luopuivat maailmasta jonka Jumala oli tehnyt mieluisaksi luoduilleen, ja ottivat ristin joka oli hirvittävä hivuttavassa raskaudessaan, jotta he palvelisivat Roomaa, todistaisivat sen pyhyydestä, lujittaisivat sen voimaa ja levittäisivät tuon tyrannin, "Kirkon" valtaa.

Ihmisen hyväksi tehtiin vähän, Jumalan kunniaksi vieläkin vähemmän. Tuhansia teitä avattiin vaivoin, verihikeä vuodattaen, elämää tuhlaten, vuoria halkaistiin läpi niiden sisimmän, kallioita murrettiin juuria myöten, ja minkä hyväksi tämä kaikki? Jotta papisto saisi marssia suoraan eteenpäin ja suoraan ylöspäin kaikkivaltiaaseen asemaan, josta se saattoi kohottaa Moolokinsa, "Kirkon" valtikkaa.

Se ei käy päinsä. Jumala ei ole Rooman kanssa, ja jos Jumalan poika vielä tuntisi inhimillistä surua, eikö Hän surisi sen julmuutta ja kunnianhimoa, niinkuin Hän kerran itki tuomitun Jerusalemin rikoksia ja kärsimyksiä!

Voi noita vallanrakastajia! Voi tämän maailman kuningaskunnan hiippapäisiä tavoittelijoita! Hetki tulee teillekin, jolloin sydäntenne on hyvä tietää – sydäntenne jotka heikkoina pysähtyvät kunkin katkonaisen sykähdyksen jälkeen – että on olemassa suurempi armo kuin inhimillinen sääli, väkevämpi rakkaus kuin tuo väkevä kuolema, jota teidänkin pitää katsoa silmiin ja sen edessä nöyrtyä, suurempi rakkaus kuin mikään synti, teidänkin syntinne, sääli, joka vapahtaa maailmoita – vieläpä antaa synninpäästön papeille!

Kolmas koetukseni tapahtui keskellä Rooman mahtavuutta – sen valtakunnan loistoa. Minut vietiin kirkkoon juhlallisissa tilaisuuksissa – juhla- ja merkkipäivinä. Minulle näytettiin paavilliset menot. Minä katselin niitä.

Monet ihmiset – miehet ja naiset – epäilemättä minua etevämmät tuhansissa suhteissa, ovat antaneet tämän näyn vaikuttaa itseensä, ovat selittäneet että vaikka heidän järkensä teki vastarintaa, mielikuvitus alistui siihen. Minä en voi sanoa samaa. Ei juhlakulkue, ei päivämessu, ei vahakynttiläin runsaus eikä suitsutuksen lemu, ei kirkollinen rihkama eikä taivaallinen korutavara tehonnut mielikuvitukseeni hituistakaan. Se mitä näin, tuntui minusta räikeältä eikä suurelta, karkean aineelliselta eikä runollisen henkevältä.

Tätä en kertonut isä Silakselle, hän oli vanha, hän näytti kunnioitettavalta, ja jokaisen epäonnistuneen kokeen, jokaisen uusiutuneen pettymyksen jälkeen hän edelleen oli minulle persoonallisesti ystävällinen, enkä hennonut loukata hänen tunteitaan. Mutta erään päivän iltana, jolloin minut oli viety ison talon parvekkeelle katsomaan suurta sekavaa juhlakulkuetta, johon otti osaa sekä kirkko että armeija, pappeja pyhäinjäännöksineen ja sotilaita aseineen, lihava iäkäs arkkipiispa, joka oli pukeutunut kambrikkiin ja pitseihin ja joka omituisesti muistutti harmaata nahkaa paratiisilinnun höyhenissä, ja parvi nuoria tyttöjä haaveellisissa puvuissa ja kiehkuroissa – silloin sanoin ajatukseni Paulille.

Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja enkä tahtonut nähdä enempää.

Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä. Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia, vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin syntiä ja surua, maailman turmelusta – kuolettavaa vääryyttä, raskasta ajallista vaivaa – en voinut välittää laulavista papeista ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun kammo ahdisti mieltäni – kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys tulevaisten suhteen nousi eteeni – silloin juuri tuo opittu messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:

"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."

Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi erkaantunut hänestä jolle puhuin – silloin vihdoinkin kuului sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.

"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel, "Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: 'O Dieu, sois appaisé envers moi qui suis pécheur!"¹¹³

Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:

"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki elämä täällä ja tähdissä tuolla – miltä mahtavat näyttää ihmisten eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön, toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.

"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"

XXXVII
PÄIVÄNPAISTETTA

Oli oikein hyvä että Pauliina oli kieltäytynyt jatkamasta kirjeenvaihtoaan Grahamin kanssa ennen kuin hänen isänsä oli antanut hyväksymisensä heidän seurustelulleen. Mutta tohtori Bretton ei voinut elää vähemmän kuin peninkulman päässä Hotel Crécystä ja olla käymättä siellä usein. Arvelen että molemmat rakastuneet alussa aikoivat pysytellä etäällä toisistaan, ja he pysyivätkin aikeessaan sen verran etteivät julkisesti pitäneet yhtä, mutta tunteen puolesta he pian pääsivät hyvinkin lähelle toisiaan.

Kaikki mikä oli parasta Grahamissa, etsi Pauliinaa, kaikki mikä hänessä oli jaloa, heräsi ja kasvoi tytön läheisyydessä. Mitä tulee hänen entiseen ihailuunsa neiti Fanshawe'ta kohtaan, uskon että hänen älyllään oli hyvin vähän tekemistä siinä, mutta nyt tulivat kysymykseen koko hänen älynsä ja parhaat taipumuksensa. Nämä, kuten kaikki hänen hyvät ominaisuutensa, olivat toimivina, ikävöivät ravintoa ja olivat kiitolliset kun sitä tuli.

En voi sanoa että Pauliina tahallaan johti häntä puhumaan kirjoista tai hetkeäkään katsoi tehtäväkseen saada häntä miettimään tai että hän suunnitteli hänen luonteensa parantamista tai edes kuvitteli että hänen luonnettaan voisi missään suhteessa parantaa. Pauliinan mielestä hän oli täydellinen, ja Graham se itse aivan sattumalta tuli kerran maininneeksi jonkin lukemansa kirjan, ja kun tytön vastauksesta kaikui tervetullut harrastusten sopusointu, joka oli mieluista Grahamin sydämelle, puhui hän edelleen, kenties enemmän ja paremmin kuin hän koskaan oli puhunut tällaisista asioista. Tyttö kuunteli ihastuneena ja vastasi vilkkaasti. Jokaisessa vastauksessa Graham kuuli kuin musiikkia, joka kävi yhä vain hienommaksi hänen korvissaan, jokaisessa oli herättävä, vakuuttava, taikavoimainen sointi, joka avasi tien tuskin aavistettuun aarrekammioon, näytti hänelle ennen tuntemattomia voimia hänen omassa mielessään ja, mikä parempi, salaista hyvyyttä hänen sydämessään. Kumpainenkin piti toisen puhetavasta, ääni, esitystapa, ilme miellytti, kumpikin nautti toisen hienosta älystä, he tajusivat toinen toisensa tarkoituksen omituisen nopeasti, heidän ajatuksensa soveltuivat usein yhteen kuin kaksi huolellisesti valittua helmeä. Grahamilla oli luonnostaan runsas varasto hilpeyttä, Pauliinalta taas puuttui tuollainen synnynnäinen mielen vuolaus ja vilkkaus – ilman ulkoa tulevaa vaikutusta hän oli pikemmin hiljainen ja miettiväinen – mutta nyt hän näytti iloiselta kuin leivonen, ja ihailijansa elähyttävässä seurassa hän säteili kuin pehmeätä iloista valoa. Kuinka kaunis hänestä tuli onnessaan, sitä osaan tuskin sanoa, mutta katselin häntä ihmeissäni. Entä tuo hänen vieno kylmyytensä – pidättyväisyys johon hän oli turvautunut – missä se oli nyt? Ah, Graham ei sitä kauan sietänyt, hänen aurinkoinen vaikutuksensa sulatti pian tuon tahallisen jään.

Nyt ruvettiin puhumaan vanhoista Brettonin-päivistä, kenties alussa katkonaisesti, esteenä jonkinlainen hymyilevä ujous, sitten avomielisemmin ja yhä tuttavallisemmin. Graham oli itse hankkinut itselleen paremman aseman kuin mitä hän oli toivonut saavansa minun kauttani, hän oli nyt vapaa toisen ihmisen avusta, jonka epäystävällinen Lucy oli evännyt. Kaikki hänen muistonsa "pikku Pollysta" saivat oikean ilmaisunsa hänen omalla miellyttävällä äänellään, hänen omilta ystävällisiltä ja kauniilta huuliltaan – kuinka paljon paremmin kuin jos minä olisin koettanut herättää niitä!

Useammin kuin kerran ollessamme kahden kertoi Pauliina minulle kuinka ihmeteltävää ja omituista oli huomata Grahamin muistin rikkaus ja tarkkuus näissä asioissa. Kuinka, hänen katsellessaan Pauliinaa, muistoja näytti äkkiä heräävän hänen mielessään. Hän muistutti Pauliinalle, kuinka tämä oli kerran vetänyt hänen päänsä syliinsä, hyväillyt hänen leijonan harjaansa ja huudahtanut: "Graham, minä pidän sinusta!" Hän kertoi kuinka Pauliinalla oli tapana asettaa jakkara hänen viereensä ja sen avulla kiivetä hänen polvelleen. Vielä tänä päivänä hän sanoi muistavansa, miltä tuntui kun Pollyn pienet kädet hivelivät hänen kasvojaan tai upposivat hänen tiheään harjaansa. Hän muisti pienen etusormen kosketuksen, kun se hieman vapisten ja hieman uteliaana asettui hänen leukansa vakoon, muisti sopertelun, muisti miltä Polly näytti sanoessaan tuota vakoa "sieväksi kuopaksi", ja kuinka hän sitten katsoi Grahamin silmiä, kysyi miksi ne olivat niin läpitunkevat, ja sanoi että hänellä on "sievät kummalliset kasvot, paljon sievemmät, paljon kummallisemmat kuin sekä hänen äidillään että Lucy Snowella".

"Niin lapsi kuin olinkin", huomautti Pauliina, "ihmettelin kuinka uskalsin olla niin rohkea. Nyt hän tuntuu minusta aivan pyhältä, hänen hiuksensa ovat saavuttamattomat, ja Lucy, minä melkein pelkään kun katselen hänen lujaa marmorista leukaansa, hänen suoria kreikkalaisia piirteitään. Naisia sanotaan kauniiksi, Lucy, hän ei ole kuin nainen, ja siksi luulen ettei hän ole kaunis, mutta mitä hän sitten on? Katselevatko toiset ihmiset häntä minun silmilläni? Ihailetteko te häntä?"

"Minä sanon teille miten on minun laitani, Pauliina", vastasin kerran hänen moniin kysymyksiinsä. "Minä en koskaan näe häntä. Katselin häntä kahdesti tai kolmesti noin vuosi sitten, ennen kuin hän tunsi minut, ja sitten suljin silmäni. Ja jos hän joutuisi silmäterieni eteen kaksitoista kertaa joka aamunkoiton ja auringonlaskun välillä, tietäisin tuskin, jollen juuri muistista, minkälainen olento on kulkenut ohi."

"Lucy, mitä tarkoitatte?" hän kysyi hengittämättä.

"Minä tarkoitan että pidän arvossa näkölahjaa ja pelkään umpisokeaksi tulemista", vastasin. Oli parasta antaa hänelle väkevä vastaus kerta kaikkiaan ja vaimentaa ikiajoiksi nuo hellät intohimoiset salaisuudet, jotka hersyivät hänen huuliltaan niin hunajanmakeina ja väliin saapuivat korviini – sulatettuna lyijynä. Hän ei enää koskaan selitellyt minulle rakastettunsa kauneutta.

Mutta hän puhui Grahamista vieläkin, väliin ujosti, lyhyin hiljaisin lausein, väliin oli äänessä hellä musikaalinen sointi, joka itsessään oli verraton mutta ajoittain ärsytti minua aivan viheliäisesti, ja silloin tiedän hänen saaneen minulta tuimia katseita ja sanoja. Mutta pilvetön onni oli sokaissut hänen luonnostaan selvänäköiset silmänsä, ja hänen mielestään Lucy oli vain – oikukas.

"Spartalainen tyttö! Ylpeä Lucy!" hän sanoi minulle hymyillen. "Graham sanoo että te olette omituisin, oikukkain pikku nainen mitä hän tuntee, mutta kuitenkin olette erinomainen, me molemmat ajattelemme niin."

"Te molemmat ajattelette tiesi mitä", vastasin. "Olkaa ystävälliset ja pitäkää minua keskinäisten puheittenne ja ajatustenne esineenä niin vähän kuin mahdollista. Minulla on oma elämäni teistä erillään."

"Mutta meillä, Lucy, on ihana elämä, tai tulee olemaan, ja teidän tulee jakaa se kanssamme."

"Minä en tule jakamaan elämää kenenkään miehen tai naisen kanssa tässä maailmassa niin kuin te ymmärrätte jakamisen. Luulen että minulla on eräs oma ystävä, mutta en ole varma, ja aion elää yksinäni kunnes olen varma."

"Mutta yksinäisyys on surullista."

"On, se on surullista. Elämässä on kuitenkin pahempaakin. Syvemmällä kuin surumielisyys on sydämen murtuminen."

"Lucy, tahtoisin tietää voiko kukaan koskaan ymmärtää teitä kokonaan."

Rakastuneet elävät jonkinlaisessa itsekkyyden hurmiossa – he tahtovat saada todistajan onnelleen, maksoi mitä maksoi. Pauliina oli kieltänyt kirjeet, ja tohtori Bretton kirjoitti kuitenkin, hän oli päättänyt olla ryhtymättä kirjeenvaihtoon, mutta vastasi kuitenkin, jollei muuta niin toruakseen. Hän näytti minulle nämä kirjeet ja – käytöksessään hemmotellun lapsen oikkuja, hitunen perijättären käskevyyttä – pani minut lukemaan ne. Kun luin Grahamin kirjeitä, en juuri ihmetellyt Pollyn vaatimusta ja ymmärsin hänen ylpeytensä. Ne olivat hienoja kirjeitä – miehekkäitä ja rakastuneita – vaatimattomia ja ritarillisia. Hänen omat kirjeensä mahtoivat tuntua Grahamista kauniilta. Hän ei ollut kirjoittanut niitä loistaakseen lahjoillaan, vielä vähemmän luullakseni ilmaistakseen rakkautensa. Päinvastoin näytti siltä että hän oli ottanut tehtäväkseen salata tunteensa ja pitää ihailijansa tulisuutta ohjaksissa. Mutta kuinka sellaiset kirjeet voivat palvella sellaista tarkoitusta? Graham oli tullut hänelle rakkaaksi kuin hänen oma elämänsä, Graham veti häntä puoleensa voimakkaan magneetin tavoin. Kaikilla Grahamin sanoilla, kirjoituksilla, ajatuksilla ja ilmeillä oli selittämätön vaikutus häneen. Tätä tunnustamatonta tunnustusta hehkuivat hänen kirjeensä, se sytytti ne liekkiin aina alkutervehdyksestä hyvästijättöön asti.

"Minä soisin että isä tietäisi, soisin että isä tietäisi!" alkoi nyt olla hänen levoton huokauksensa. "Minä soisin, ja kuitenkin pelkään. Voin tuskin pidättää Grahamia kertomasta sitä hänelle. En mitään halua niin hartaasti kuin että tämä asia tulisi järjestetyksi – että saisin puhua suoraan, ja kuitenkin pelkään ratkaisua. Minä tiedän minä olen varma että isä ensin pahastuu, pelkään että hän melkein lakkaa pitämästä minusta; asia tuntuu hänestä kiusalliselta, siitä tule yllätys, siitä tulee isku. Tuskin aavistankaan sen koko vaikutusta häneen."

Itse asiassa oli isän pitkällinen tyyneys jo alkanut hieman häiriintyä. Tukala valo alkoi vaivata hänen silmiään, jotka yhdessä suhteessa olivat olleet niin kauan sokeat.

Pauliinalle isä ei sanonut mitään, mutta kun tytär ei katsellut tai ehkä ajatellut isää, näin tämän tuijottavan häneen miettiväisenä.

Eräänä iltana – Pauliina oli pukuhuoneessaan ja kirjoitti luullakseni Grahamille jätettyään minut kirjastoon lukemaan – herra de Bassompierre tuli sisään ja istahti. Aioin vetäytyä pois, mutta hän pyysi minua jäämään – kohteliaasti, kuitenkin tavalla josta ilmeni että hän toivoi pyyntöään noudatettavan. Hän oli asettunut istumaan ikkunan luo pienen välimatkan päähän minusta, avasi erään laatikon, otti sieltä jotakin joka näytti muistikirjalta, ja tutki tämän kirjan erästä kohtaa useita minuutteja.

"Neiti Snowe", hän sanoi pannen kirjan pois, "tiedättekö pikku tyttöni iän?"

"Kahdeksantoista tienoilla, eikö niin, sir?"

"Siltä näyttää. Tämä vanha taskukirja sanoo hänen syntyneen 5. p. toukokuuta vuonna 18 – , kahdeksantoista vuotta sitten. Omituista, minulla ei ollut tarkkaa tietoa hänen iästään. Pidin häntä kaksitoista – neljätoistavuotiaana – epämääräinen ikä, mutta hän näytti lapselta."

"Hän on kahdeksantoista tienoilla", toistin. "Hän on täysimittainen, ei kasva sen suuremmaksi."

"Pieni aarteeni!" sanoi de Bassompierre äänellä joka oli liikuttava kuin hänen tyttärensä ääni joskus.

Hän istui hyvin miettiväisenä.

"Sir, älkää olko pahoillanne", sanoin, sillä minä tiesin hänen tunteensa, vaikkei hän ilmaissutkaan niitä sanoilla.