Kitabı oku: «Robinson Crusoe», sayfa 3
Neljäs luku
Uimalla laivalle. – Lautta. – Ensimmäinen otus. – Useamman kerran laivalla. – Varastot lisääntyvät. – Vuohi. Almanakka. – Pakko paras opettaja.
Herätessäni oli ilma kirkas, myrsky oli tyyntynyt, meri ei enää pauhannut eikä raivonnut niin kuin eilen. Eniten minua kuitenkin ihmetytti se, että laiva oli yön aikana siirtynyt karilta lähemmäksi rantaa. Nousuvesi oli irroittanut sen ja kuljettanut sitä maata kohti, melkein sen kallion lähelle, johon aalto oli minut eilen viskannut. Koska se ei ollut nyt rannasta kuin peninkulman päässä ja näytti yhä vieläkin olevan pystyssä, alkoi mieleni tehdä sinne, koska saisin sieltä yhtä ja toista tarpeellista.
Puolenpäivän aikana meri tyyntyi kokonaan. Luodevesi pakeni niin kauas, ettei rannan ja laivan välillä ollut vettä enää kuin neljännespeninkulma.
Mieleni muuttui haikeaksi katsellessani laivaa. Jos olisimme pysyneet siinä eilen, niin hengissä olisimme nyt joka mies. Olisimme pelastuneet rannalle, eikä minustakaan olisi tullut tällaista kurjaa erakkoa, vailla ihmisseuraa ja kaikkea lohdutusta. Kyyneleet kiertyivät väkisinkin silmiini. Mutta nyt ei auttanut antautua murheen valtaan. Päätin lähteä käymään laivalla. Riisuin vaatteet yltäni, ilma kun oli tavattoman lämmin, ja heittäydyin mereen. Yks kaks olin uinut laivan luo, mutta siellä oli pulma edessä: miten pääsisin laivaan. Se oli yhä matalikolla ja hyvin korkealla vedenpinnasta; ei ollut mitään, jota myöten olisin voinut nousta kannelle. Kahdesti uin laivan ympäri ja vasta toisella kerralla huomasin köydenpään riippuvan kokasta – kumma etten sitä jo ensi kerralla huomannut! Ankarasti ponnistaen sain vihdoin köydenpäästä kiinni ja kiipesin kokkaan.
Huomasin laivan saaneen vuotoja ja ennättäneen vetää vettä sisäänsä jo koko lailla. Myrsky oli iskenyt sen perä edellä kovan hietasärkän laitaan, niin että perä oli kohonnut hyvin korkealle, kokka sitä vastoin vaipunut alas. Kannet olivat vapaina, ja kaikki mitä laivalla oli, näkyi jääneen kuivaksi. Ensi työkseni rupesin tarkastamaan, mikä laivalla oli vielä kunnollista ja mikä turmeltunutta. Kaikki laivan ruokatavarat olivat säilyneet kuivina. Nälkäinen kun olin, menin ruokavarastoon, pistin housuntaskuni täyteen laivakorppuja ja niitä pureskellen ryhdyin jatkamaan työtäni, sillä kiirettä oli pidettävä. Isosta kajuutasta löysin jonkin verran rommia, jota otin aimo kulauksen vahvistuakseni vastaisiin ponnistuksiin. Nyt olisi ollut tarpeen vene, millä olisin vienyt tavaroita maihin. Mutta kun sitä ei ollut, täytyi ryhtyä muihin keinoihin.
Laivalla tiesin olevan muutamia vararaakoja, pari kolme paksua parrua ja useita varalla pidettyjä mastopuita. Otin niistä muutamia, joita jaksoin liikutella, sidoin toiseen päähän köyden, heitin ne mereen ja kiinnitin köyden laivaan. Laskeuduin sitten alas laivankylkeen, vedin puut luokseni ja sidoin neljä raakaa molemmista päistä yhteen niin hyvin kuin osasin, niin että siitä muodostui jonkinlainen lautta. Panin sitten pari kolme lautaa poikkipuolin ja jopa kannatti lautta miestä. Koska se oli kuitenkin vielä kovin heikko raskaammalle lastille, sahasin käsisahalla mastopuun kolmeen kappaleeseen ja liitin nämä lauttani vahvikkeeksi. Vaikeaa ja hankalaa tämä työ kyllä oli, mutta tieto siitä, että nyt on hankittava välttämättömiä elintarpeita, rohkaisi ja opetti minua saamaan aikaan sellaistakin, mihin muissa oloissa tuskin olisi pystynyt.
Lautta oli nyt kyllin luja kantamaan suurtakin kuormitusta. Kysymys oli vain siitä, mitä siihen ensiksi panisin ja miten saisin tavarat tyrskyjen läpi maihin. Mutta tässä ei ollut aikaa pitkiin arveluihin. Ensiksi laskin lautan pinnalle niin monta lautaa ja lankkua kuin kokoon sain, otin sitten kolme merimiesarkkua, tyhjensin ne ja vein lautalle. Ensimmäiseen panin ruokatavaroita: leipää, riisiä, kolme Hollannin juustoa, viisi kimpaletta kuivattua vuohenlihaa ja jonkin verran eurooppalaisia jyviä, ohraa ja riisiä, jota oli käytetty laivalla olleen siipikarjan ruoaksi. (Linnut oli jo aikaa sitten syöty, ja mielipahakseni huomasin jälkeen päin, että rotat olivat jyrsineet siemenistä suurimman osan kelvottomiksi.) Juomia löysin useita laatikollisia, muutamia hienoja liköörejä ja viisi kuusi nassakkaa arrakkia. Ne minä nostin sellaisenaan lautalle, kun arkuissa ei enää ollut tilaa.
Tällä välin alkoi vuoksi nousta, ja harmikseni näin, kuinka rannalle jättämäni takki, liivit ja paita kelluivat veden pinnalla. Uimaan lähtiessäni ei minulla ollut kuin liinaiset polvihousut ja sukat jalassa. Laivassa kyllä oli vaatetta hyvinkin runsaasti, mutta ylleni sieppasin vain kaikkein tarpeellisimmat, minulla kun oli kiire saada paljon tärkeämpää mukaani, nimittäin työaseita. Kauan aikaa haeskeltuani löysin viimein kirvesmiehen arkun. Se oli verraton aarre ja tällä haavaa minulle arvokkaampi kuin laivanlastillinen kultaa. Laskin sen lautalle sisällystä sen tarkemmin tutkimatta, sillä tiesinhän suunnilleen, mitä siinä oli.
Nyt oli saatava ampuma-aseita ja ampumatarpeita. Suuressa kajuutassa oli kaksi sangen hyvää lintupyssyä ja kaksi pistoolia. Ne minä otin ensin ja samalla muutamia ruutisarvia ja haulipusseja sekä kaksi vanhaa, ruostunutta miekkaa. Sitä paitsi löysin vielä pitkän etsimisen perästä kolme ruutitynnyriä, joista kaksi oli säilynyt ihan kuivana, kolmas oli kostunut. Nämä aseet, kaksi sahaa, kirveen ja vasaran laskin lautalle.
Olipa lastini lisänä kolme elävääkin olentoa, nimittäin laivan kaksi kissaa ja koira. Edelliset kyllä pysyivät lautalla koreasti, mutta koira hyppäsi heti kohta mereen ja ui edelläni rantaan.
Nyt oli lautta täyteen lastattu. Mutta kuinka päästä maihin, kun ei ollut purjetta, ei airoja, ei peräsintä? Heikoinkin tuulenpuuska saattoi tehdä koko hankkeen tyhjäksi.
Kolme edullista seikkaa oli kyllä olemassa: ensiksi meri oli tyyni, toiseksi vuoksi nousi ja liikkui rantaa kohti, kolmanneksi tuuli, vaikka hiljainenkin, puhalsi mereltä päin. Löydettyäni pari kolme katkonaista airoa läksin vihdoin lautallani liikkeelle.
Peninkulman verran lautta kulki varsin hyvin. Huomasin sen vain suuntautuvan hiukan syrjään siitä kohdasta, missä ensi kertaa olin noussut maihin. Siitä päätin, että tässä mahtoi käydä virta. Toivoin siis pääseväni johonkin lahdelmaan tai joensuuhun, johon lautta olisi hyvä ohjata. Oikein olin arvannutkin. Edessäpäin tuli näkyviin pieni poukama, jonne vuoksi virtasi jokseenkin kovalla vauhdilla. Koetin niin hyvin kuin osasin ohjata lauttaani keskeltä virtaa.
Mutta siellä olin vähällä joutua toisen kerran haaksirikkoon, ja jos niin olisi käynyt, olisi minulta varmaankin sydän murtunut. Kun en lainkaan tuntenut rantaa, törmäsi lautan toinen pää äkkiä matalikolle, jolloin tavarat olivat liukumaisillaan toiseen, matalammalla olevaan päähän; siitä ne tietystikin olisivat solahtaneet veteen. Ponnistin selkäni kaikin voimin arkkuja vasten, etteivät ne siirtyisi paikoiltaan, ja koetin saada lauttaani irti, mutta se oli mahdotonta. En uskaltanut liikahtaakaan paikaltani, vaan tässä tukalassa asemassa minun täytyi olla runsas puoli tuntia, kunnes vuoksi oli kohottanut lautan toisenkin pään väljille vesille. Airolla sauvoin sitä sitten eteenpäin, kunnes sain sen uomaan, jossa nousuvesi lähti kulkemaan ylös virtaa. Kovin kauas merenrannasta en olisi mielelläni joutunut, sillä täältä rannaltahan näkisin ulapalle: kukaties vielä joskus saisin näkyviini laivan, joka pelastaisi minut.
Huomasin joen äyräässä viimein pienen lahdelman ja sinne sain lauttani suurella vaivalla ohjatuksi. Mutta siinä oli taas se vaara tarjona, että koko lastini solahtaisi veteen. Äyräs oli näet jyrkkä; ei näkynyt mitään sopivaa laituripaikkaa. Jos lautan toinen pää olisi käynyt rantaan, olisi toinen pää vaipunut veteen ja tavarat menneet sitä tietään. Ei auttanut muu kuin iskeä airo pohjaan ja koettaa pidättää lautta yhdessä kohdin lähellä tasapohjaista paikkaa, jonka arvasin pian joutuvan nousuveden alle. Niin kävikin. Kun vesi oli sanotun paikan kohdalla noussut tarpeeksi – lauttani oli noin jalan syvyydessä – työnsin lautan siihen ja löin airon kummassakin päässä pohjaan, niin ettei se enää päässyt mihinkään. Odottelin sitten, kunnes vesi jälleen laski, jolloin lautta hiljalleen painui tasaiselle tantereelle.
Lähdin nyt maihin etsimään soveliasta asuinpaikkaa itselleni ja turvallista suojaa tavaroilleni. En tiennyt, minne olin joutunut, mannermaalle vaiko saarelle, oliko täällä metsänpetoja vai ei. Vajaan peninkulman päässä kohosi korkea ja jyrkkärinteinen vuori. Se oli korkein kohta eräässä pohjoista kohti kulkevassa selänteessä. Otin mukaani toisen lintupyssyn, ruutisarven ja pistoolin ja läksin kulkemaan vuoren huippua kohti. Työllä ja tuskalla vihdoin pääsin sinne, ja siellä suureksi surukseni huomasin joutuneeni saarelle: vettä oli ympärillä, muutamia kallioita meressä vain siellä täällä ja noin kolmen peninkulman päässä länteen kaksi vielä pienempää saarta.
Hedelmätön näkyi saari olevan ja arvattavasti asumatonkin, ellei siinä asunut villipetoja, joita en kuitenkaan missään huomannut. Lintuja näkyi olevan suuret laumat, mutta ne olivat kaikki minulle outoja. Jos niistä muutamia ampuisikin, niin ties mikä niistä ruoaksi kelpaisi.
Takaisin tullessani ammuin erään suuren linnun, joka istui korkean puun latvassa, tiheän metsän rinteellä. Tuskin oli pyssy lauennut, niin pyrähti lentoon lukemattomat laumat monenlaisia lintuja, jotka kirkuivat ja rääkyivät kukin omalla tavallaan. Ampumani lintu oli väristä ja nokasta päätellen haukka, mutta kynnet olivat toisenlaiset kuin haukalla. Sen liha haisi raadolta eikä siis kelvannut syötäväksi.
Palasin lautalle ja rupesin nostamaan tavaroitani rannalle. Siihen työhön loput päivää kuluikin. En tiennyt, missä viettäisin yöni. Maassa en uskaltanut nukkua, sillä pelkäsin petoja, vaikka tuo pelko, kuten sittemmin ilmeni, oli aivan turha. Rakensin itselleni tavara-arkuista ja laudoista jonkinlaisen majan. Miten täällä alkaisin elatustani hankkia, en tiennyt lainkaan. Äskeisellä matkallani en ollut nähnyt kuin pari kolme jäniksen kaltaista eläintä, jotka olivat hypähtäneet edestäni pyssyn pauketta säikähtäen.
Seuraavana aamuna johtui mieleeni, että laivastahan voisi saada tänne maihin vielä paljonkin kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, köysiä, purjeita ja sen sellaista. Siksipä päätinkin käydä vielä toistamiseen siellä, jos suinkin mahdollista. Ja kun otin lukuun, että ensimmäinen myrsky saattoi särkeä laivan säpäleiksi, päätin jättää kaikki muut työt sikseen, kunnes olisin saanut korjatuksi laivasta pois kaikki, mikä suinkin oli mahdollista. Kutsuin sitten kokoon neuvoston, ts. omat ajatukseni, ja siinä sitä punnittiin, olisiko paras lähteä laivalle lautalla, mutta koska se huomattiin sopimattomaksi, päätin lähteä sinne ensi pakoveden aikana samalla tavalla kuin ennenkin. Tällä kertaa riisuuduin jo majassa jättäen ylleni vain kirjavan paidan ja jalkaani liinahousut ja kengät.
Laivan kannelle noustuani rakensin toisen lautan. Nyt kun minulla oli jo kokemusta, en tehnyt sitä enää niin kömpelöksi enkä lastannut sitä niin raskaaksi kuin edellisellä kerralla. Paljon hyödyllistä tavaraa sain nytkin kerätyksi. Kirvesmiehen kojusta löysin ensinnäkin pari kolme pussillista isoja ja pieniä nauloja, pari tusinaa veistokirveitä ja erään tärkeän työkalun, tahkon. Tykkimestarin kajuutasta sain pari kolme rautakankea, kaksi nassakkaa musketinluoteja, seitsemän muskettia sekä entisten lisäksi vielä yhden lintupyssyn ja jonkin verran ruutia, samoin suuren pussillisen hauleja ja ison harkon lyijyä. Viimeksimainittu oli kumminkin niin raskas, etten jaksanut nostaa sitä laivan laidan yli. Keräsin myös kaikki vaatteet, mitä suinkin löysin, varapurjeen, riippumaton ja muutamia patjoja.
Kaikki nämä aarteet sain onnellisesti maihin. Laivalla ollessani olin pelännyt, että metsäneläimet sillä välin kävisivät hävittämässä ruokatavarani, mutta perille tultuani näin, ettei kuokkavieraita ollut käynyt lainkaan. Eräällä arkulla vain istui palatessani metsäkissan näköinen eläin, joka lähetessäni karkasi jonkin matkan päähän, mutta pysähtyi jälleen. Siinä se sitten istua kökötti katsellen minua, ikäänkuin olisi mielinyt päästä lähempään tuttavuuteen. Ojensin pyssyni sitä kohti, mutta se ei ollut siitä millänsäkään eikä lainkaan yrittänyt pakoon. Heitin sille sitten palasen korppua – vaikka suoraan sanoen en kovin runsaskätinen ollut, sillä eiväthän omatkaan varastoni olleet kovin suuret – no niin, palasen sille heitin. Se tuli lähemmäksi, haisteli sitä, söi sen suuhunsa ja katsoa murjotti minuun: eikö tulisi lisää? Mutta kun ei enää mitään näkynyt heruvan, se luikki tiehensä.
Uusia tavaroita rannalle siirtäessäni täytyi minun avata ruutitynnyrit ja kantaa ruuti vähissä erin maihin, tynnyrit kun olivat hyvin raskaita. Nostettuani sitten kaikki kuivalle maalle rupesin rakentamaan itselleni telttaa purjeista ja veistämistäni riu'uista. Tähän telttaan nostin kaikki sellaiset tavarat, mitkä saattoivat pilaantua sateessa tai päivänpaisteessa, ja kasasin teltan ympärille arkkuja ja tynnyreitä suojaksi ihmisten ja petojen hyökkäyksien varalle.
Telkesin sitten teltan oven: pystytin ulkopuolelle tyhjän arkun ja nostin sisäpuolelle lautoja. Levitin vihdoin maahan patjan, panin kaksi pistoolia pääpuoleen ja yhden pyssyn viereeni ja niin laskeuduin pitkästä aikaa taas oikealle vuoteelle. Edellisenä yönä en ollut sanottavasti saanut unta silmiini ja koko pitkän päivän olin ollut ahkerassa työssä – ei siis kumma, että heti vaivuin uneen.
Tuskin on kauppiaalla konsanaan ollut liikkeessään niin monipuolista tavaravarastoa kuin minulla teltassani. Mutta ei se minua sittenkään vielä tyydyttänyt, sillä niin kauan kuin laiva yhä vielä oli entisessä asennossaan, pidin velvollisuutenani tuoda sieltä maihin kaikki, minkä suinkin saatoin saada. Menin sinne joka päivä luoteen aikana tuoden mitä milloinkin tullessani. Kolmannella kerralla lastasin lautalle kaikki purjeet, köydet ja nuorat, mitkä vain irti sain, samoin purjekangasta, jota oli ollut varalla purjeitten paikkaamista varten. Kastuneen ruutitynnyrin toin niinikään pois laivasta. Purjeet minun täytyi leikellä pienemmiksi, niitä kun en tietenkään enää voinut käyttää laivan purjeina, vaan tavallisena kankaana.
Viisi kuusi kertaa laivalla käytyäni luulin jo keränneeni sieltä kaikki, mistä minulle olisi hiukankin hyötyä, mutta suuri oli iloni ja hämmästykseni, kun eräänä päivänä löysin laivan säiliöstä suuren tynnyrin täynnä laivakorppuja, kolme suurta nassakkaa rommia, tynnyrin sokeria ja säkillisen jauhoja. Käärin korput kangasmyttyihin ja kannoin ne sillä tavoin lautalle.
Seuraavalla kerralla päätin ottaa paksut touvit. Ison touvin katkaisin niin suuriksi paloiksi, että parahiksi jaksoin kantaa, otin myös kaksi ohuempaa touvia ja ankkuritouvit sekä kaikki rautaesineet, mitkä sain vain irti. Lautan laitoin raakapuista, sille lastasin nämä raskaat esineet ja lähdin maihin.
Mutta nytpä onni näkyi alkavan kääntää minulle selkäänsä. Lautta oli tällä kertaa kutakuinkin kömpelösti kokoonkyhätty ja raskaaksi lastattu. Siksipä en osannutkaan kotilahdelmaan tullessani ohjata sitä niin taitavasti kuin edellisiä. Se keikahti toiselle laidalleen, ja minä solahdin tavaroineni päivineni veteen. Minulla ei siinä mitään hätää ollut, ranta kun oli lähellä, mutta suuri osa tavaroista meni mereen, varsinkin kaikki esineet, joissa oli rautaa. Pakoveden aikana sain kyllä suurimman osan touveja maihin ja samoin muutamat rautaesineet, mutta niistä piti useimmat etsiä sukeltamalla, ja se oli varsin vaivalloista.
Tämänkin jälkeen kävin vielä joka päivä laivalla ja aina sieltä jotain toin tullessani.
Nyt olin ollut saaressa kolmetoista päivää ja käynyt laivalla yksitoista kertaa. Olin tuonut sieltä kaiken, mihin kahden käden voimalla vain suinkin pystyin, mutta luulenpa, että jos tyyniä ilmoja olisi kestänyt kauemmin, olisin lopulta tuonut maihin koko laivan palan palalta.
Kahdettatoista kertaa hankkiutuessani lähtemään laivalle huomasin tuulen alkavan puhaltaa. Lähdin sinne kuitenkin tapani mukaan pakoveden aikana. Olin etsinyt ja penkonut kaikki paikat niin tarkoin, ettei olisi luullut löytyvän enää mitään, mutta löytyipäs! Kajuutassa huomasin pienen seinäkaapin, jonka laatikosta löysin pari kolme partaveistä, suuret sakset ja tusinan verran veitsiä ja haarukoita. Toisesta laatikosta löysin rahoja, osaksi eurooppalaisia, osaksi brasilialaisia kulta- ja hopearahoja. Näitten arvo oli yhteensä noin kuusineljättä Englannin puntaa.
Myhähdin rahakasaa katsellessani. Jonninjoutavaa tavaraa! Mitä hyötyä sinusta minulle olisi? Ei sinussa ole sen vertaa arvoa, että sinut maasta viitsisin nostaa. Yksi ainoa veitsi on paljon arvokkaampi minulle. Ole siinä, missä olet, ja mene meren pohjaan niinkuin eläin, jonka henkeä ei kannata pelastaa.
Hetkisen mietittyäni käärin rahat kuitenkin kangaspalaseen ja otin mukaani.
Rupesin jälleen rakentamaan lauttaa, mutta kesken kaikkea huomasin taivaan vetäytyneen pilveen ja neljännestunnin kuluttua alkoi jo navakka tuuli puhaltaa maalta päin. Lautta täytyi jättää sikseen, sillä minun oli jouduttava rantaan ennen nousuveden palaamista. Ei auttanut muu kuin heittäytyä uimaan. Se ei ollut helppoa, sillä taskuissani oli runsaasti painoa ja aallot alkoivat käydä sangen korkeina. Tuuli yltyi yltymistään, ja ennen nousuveden tuloa pauhasi jo täysi myrsky.
Mutta silloin olin jo pienessä teltassani, turvassa tavaroitteni keskellä. Myrsky raivosi koko yön, ja kun aamulla loin silmäni merelle, niin – laivaa ei näkynytkään enää. Apeaksi muuttui mieleni silloin, mutta lohdullista oli kuitenkin ajatella, että olinhan hetkeäkään turhaan kuluttamatta kaikin voimin koettanut saada sieltä pelastetuksi kaiken mahdollisen.
Nyt rupesin todenteolla miettimään, miten puolustautua villejä ihmisiä, jos sellaisia milloin ilmaantuisi, tai petoja vastaan, jos sellaisia saarella olisi. Olin kahden vaiheilla: kaivaisinko luolan mäen rinteeseen vai rakentaisinko teltan maan päälle. Päätin tehdä molemmat.
Huomasin heti aluksi, ettei nykyinen teltan kohta ollut oikein sopiva, koska se sijaitsi alavassa, suoperäisessä paikassa. Juomavesikin oli siitä kovin pitkän matkan päässä. Täytyisi hakea sopivampi ja terveellisempi paikka.
Neljä näkökohtaa minun tuli ottaa varteen: ensiksi paikan terveellisyys ja raikkaan veden läheisyys, kuten jo mainitsin; toiseksi suoja helteeltä; kolmanneksi turva vihollisia vastaan, olkoot ne ihmisiä tai metsänpetoja; neljänneksi näköala merelle, jotta, jos Jumala lähettäisi jonkin laivan näille vesille, voisin vielä päästä täältä pois, sillä siitä toivosta en tahtonut suinkaan luopua.
Jonkin aikaa haeskeltuani löysin tasaisen paikan vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori äkkijyrkkänä, niin että sen huipulta oli aivan mahdotonta päästä penkereelle. Vuoren kupeessa oli pieni aukko, joka johti umpiseinäiseen luolaan.
Penkereelle juuri tämän aukon eteen päätin rakentaa telttani. Penger oli noin sata yardia [1 yardi = 91 cm] leveä ja kaksi kertaa niin pitkä, se levittäytyi kuin ihana keto oven edessä ja laskeutui joka puolelta säännöttöminä askelmina alas. Kun se sijaitsi vuoren pohjoisrinteellä, oli siinä suojaa kovimmalta helteeltä aamusta alkaen aina auringon laskuun.
Ennen kuin rupesin telttaa rakentamaan, merkitsin luolan eteen puoliympyrän kymmenen yardin pituisella säteellä aukosta lukien. Tähän puoliympyrän kaareen pystytin vahvoja paaluja kahteen rinnakkaiseen riviin lyöden ne lujasti maahan. Ne olivat neljän ja puolen jalan korkuisia ja päistään veistetyt teräviksi. Rivien väliä oli korkeintaan kuusi tuumaa. Tämän välin täytin laivasta tuomillani köydenpätkillä ylös asti ja pönkitin paalut sisäpuolelta puolenkolmatta jalan pituisilla tukipuilla. Paljon työtä ja vaivaa tämän lujan aidan rakentaminen kyllä kysyi, varsinkin kun paalut piti hakata metsässä, kantaa paikalle ja lyödä lujasti maahan kiinni. Oviaukkoa en tähän aitaan tehnyt, vaan tein lyhyet nuoraportaat, jotka kotiin tullessani nostin joka kerta sisäpuolelle.
Näin olin nyt vallittanut ja linnoittanut asuntoni lujan muurin suojaan ja nyt saatoin nukkua rauhassa.
Tähän linnoitukseeni siirsin suurin ponnistuksin runsaan omaisuuteni ja sitten rakensin teltan, teinpä sen kaksinkertaiseksikin, jotta olisin sateelta suojassa – osan vuotta täällä näet sataa varsin rankasti. Tein ensin pienemmän teltan ja sen ulkopuolelle avaramman, jonka katoin tervatulla kankaalla. Enkä nyt enää maannut patjalla, niin kuin tähän asti, vaan paljon mukavammin entisen perämiehemme riippumatossa.
Kannettuani sitten telttaan kaikki sellaiset ruoka- ja muut tavarat, mitkä kosteudesta kärsivät, rupesin laajentamaan luolan suuta. Irroittamani mullan ja kivet kannoin teltan kautta aitauksen sisäpuolelle, kunnes siihen muodostui terassin tapainen, puolentoista jalan korkuinen lava. Teltan taakse sain vähitellen tilavan alan, jota pidin kellarina.
Monta pitkää ja raskasta työpäivää oli kulunut, ennen kuin kaikki oli kunnossa. Siirryn siis kertomuksessani hiukan taaksepäin mainitakseni muutamia seikkoja, jotka mieltäni askarruttivat.
Luolan suuta laajentaessani sattui kerran nousemaan ankara ukkosilma. Ei aikaakaan, niin jo leimahti kirkas salama, jota seurasi hirmuinen jyrähdys. Mutta salamaakin nopeammin sävähti silloin mielessäni ajatus: "Voi ruutiani!" Ihan sydäntäni kouristi ajatellessani, että yksi ainoa salama olisi saattanut silmänräpäyksessä räjäyttää ilmaan koko ruutivarastoni, josta ei riippunut ainoastaan turvallisuuteni vaan elatuksenikin. En ensinkään tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa vaarassa itsekin olin.
Ukkosilman mentyä ohi jätin kaikki muut työt syrjään ja rupesin valmistamaan pusseja ja rasioita, mihin panin ruudit, sillä ajattelin, että jos osa sattuikin syttymään, niin ei koko varasto silti hukkaan menisi. Tähän työhön meni minulta parin viikon verran. Ruutia oli minulla yhteensä lähes sataneljäkymmentä naulaa, ja nyt jaoin sen luullakseni sataan osaan. Kastuneen ruutitynnyrin syttymisestä ei ollut pelkoa, ja siksi vieritinkin sen luolaan, jota tästä lähtien nimitin keittiökseni. Muut ruutipussit ja – rasiat kätkin luolan sopukkoihin sellaisiin paikkoihin, missä ne eivät päässeet kostumaan.
Ainakin kerran päivässä lähdin samoilemaan pyssy olalla ympäri saarta sekä huvikseni että nähdäkseni, olisiko jokin ruoaksi kelpaava otus saatavissa. Samalla oli tilaisuus ottaa selvää, mitä kotieläimiksi mahdollisesti kesytettäviä eläimiä saaressa oli. Ensi kerralla jo huomasin vuohia ja siitä olin mielissäni, mutta ne olivat niin arkoja, ketteriä ja varovaisia, ettei ollut lähelle yrittämistäkään. Ennen pitkää kiintyi huomioni seuraavaan seikkaan: jos vuohet olivat kallioilla ja minä lähestyin niitä laakson puolelta, ne säikähtäen juoksivat tiehensä, mutta jos ne itse olivat laaksossa ja minä ilmestyin kallioille, ne eivät olleet minusta tietääkseenkään. Siitä päättelin niiden silmän rakenteen olevan sellainen, etteivät ne nähneet mitään yläpuolellaan olevaa.
Tällä tavoin pääsin niistä pyssynkantaman päähän. Ensi kerralla ammuin emävuohen, jolla oli pieni imevä kili vieressään. Kovin oli tuosta mieleni paha, sillä kili parka jäi seisomaan kuolleen emänsä ääreen, ja nostettuani otuksen olalleni se lähti mukaani ja tuli teltalleni saakka. Laskin kantamukseni maahan, otin kilin syliini ja nostin sen aidan yli. Toivoin sen aikaa voittaen tulevan kesyksi, mutta en saanut sitä syömään, niin että minun lopulta täytyi teurastaa sekin. Nyt minulle riitti lihaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun käytin ruokavarojani säästellen.
Saatuani itselleni asunnon oli suurimpana huolenani löytää sellainen paikka, mihin voisin virittää valkean. Polttopuista oli myös pidettävä huoli. Tästä kaikesta myöhemmin enemmän. Kerron tässä välillä mitä mietin yksinäisyydessäni.
Tulevaisuuteni näytti synkältä. Myrsky oli työntänyt minut kauas, satain peninkulmain päähän kaikista tavallisista kulkuväylistä, heittänyt minut syrjäiseen saareen. Taivas oli ilmeisestikin päättänyt, että minun oli tällä yksinäisellä saarella elettävä päiväni loppuun saakka. Ja katkerat kyyneleet vierähtivät poskilleni näin ajatellessani. Vuoroin taas sydämessäni kyselin, kuinka saattoikaan sallimus tuomita niin täydelliseen turmioon oman luomansa olennon ja tehdä hänet niin sanomattoman viheliäiseksi, hyljätä hänet kokonaan, jättää niin kerrassaan avuttomaksi, että tuskin hänen enää kannatti olla kiitollinen hengestäänkään.
Vuoroin taas ajatukseni kääntyivät toisaalle. Nuhtelin itseäni moisista mietelmistä. Kerran, kulkiessani pyssy olalla merenrantaa pitkin tuumiskellen tilaani, alkoi järki katsella asiaa toiseltakin näkökannalta: "Kovahan sinun kohtalosi on, totta sekin, mutta sano, missä sinun toverisi ovat? Yksitoistahan teitä oli veneessä? Missä nuo kymmenen nyt? Miksi he eivät pelastuneet ja miksi et sinä yksin hukkunut? Miksikä sinut yksin koko joukosta valittiin? Täälläkö on parempi olla vai tuolla?" ja minä viittasin merelle. Ennen kuin kovan onnen kovaksi tuomitsee, pitäisi punnita, eikö siihen liity jotain hyvääkin, ja eikö se saattaisi olla vieläkin kovempi?
Ja sitten johtui mieleeni, kuinka paljon kaikenlaista minulla sentään oli toimeentuloni varalta. Ellei laiva olisi sattumalta siirtynyt haaksirikkopaikastaan lähemmäksi rantaa, joten minun oli mahdollista saada kaikki nämä varustukset, niin miten minun silloin olisikaan käynyt.
– Mikähän, virkoin ääneen itsekseni, – mikähän minut olisikaan perinyt, ellei minulla olisi pyssyä ja ampumavaroja, ellei minulla olisi työkaluja, pukua, vuodevaatteita ja muita vaatteita ruumiin verhona?
Ja nythän minulla on kaikkia näitä yltäkyllin, ja rohkeasti saatan toivoa, että tulen täällä toimeen edelleenkin, vaikkapa ampumavaratkin loppuisivat enkä voisi enää pyssyäkään hyväkseni käyttää. Pahemmitta puutteitta täällä varmaankin voin elää ja olla niin kauan kuin minulle on suotu elinaikaa. Minun täytyy tunnustaa, ettei ukkosilma silloin vielä ollut tuonut mieleeni ajatusta, että yksi ainoa salama saattaisi tuhota koko ruutivarastoni. Ilmankos ensimmäinen leimaus niin kipeästi koskikin minuun!
Ja nyt käyn jälleen jatkamaan surumielistä kertomusta hiljaisesta, yksinäisestä elämästä, jonka kaltaista tuskin kukaan muu koko maailmassa on kokenut.
Laskuni mukaan olin ensi kertaa astunut tähän kovan onnen saareen syyskuun 30. p: nä. Meillä Englannissa on niihin aikoihin syyspäivän tasaus; täällä aurinko puolenpäivän aikaan paistoi kohtisuoraan päälleni. Saaren asema oli näet minun laskujeni mukaan 9° 22' pohjoista leveyttä.
Asuttuani saaressa kymmenen tai kaksitoista päivää johtui mieleeni, että täällähän pian unohtaa ajanlaskun eikä enää osaa erottaa sunnuntaita arkipäivistä. Siksipä pystytin suuren, ristinmuotoisen, nelisärmäisen pylvään siihen paikkaan meren rannalle, missä ensin olin noussut maihin, ja koversin siihen puukolla suurin kirjaimin:
Täällä nousin maihin 30. p. syyskuuta 1659.
Tämän pylvään kylkeen vedin sitten puukolla kunakin päivänä viivan, sunnuntaina kahta pitemmän muita, kuukauden ensimmäisenä päivänä taas sunnuntaiviivaa kahta pitemmän. Siinä minun almanakkani viikko-, kuukausi- ja vuosilaskuineen.
Minun on tämän yhteydessä mainittava, että laivasta olin tuonut maihin yhtä ja toista sellaista, mitä en ensi kiireessä ollut ennättänyt sen huolellisemmin tarkastaa, koska en ollut pitänyt sitä tärkeänä. Olin käärinyt nämä tavarat kokoon ja vienyt lautalle semmoisinaan. Lähemmin tutkiessani huomasin niiden joukossa paljon hyödyllistä. Niinpä olin tuonut paperia, kyniä ja mustetta, edelleen kolme, neljä kompassia, muutamia matemaattisia koneita, aurinkokelloja, kiikareita, karttoja ja merenkulkukirjoja. Samoin löysin kolme hyvin säilynyttä Raamattua, jotka olivat tulleet Englannista minun tilaamieni tavaroiden mukana, muutamia portugalinkielisiä kirjoja, pari kolme katolista rukouskirjaa sekä pinon muitakin kirjoja. Kaikki ne panin huolellisesti talteen.
Paperia, kynää ja mustetta koetin käyttää hyvin säästäväisesti. Kirjoittelin muistiin näkemiäni ja kuulemiani niin kauan kuin mustetta riitti, mutta kun se loppui, muistiinpanotkin keskeytyivät, sillä uutta mustetta en pystynyt valmistamaan.
Niin kuin ennen jo olen maininnut, olin ensi kertaa laivalla käydessäni tuonut mukanani kaksi kissaa ja koiran. Niiden merkillisistä vaiheista kerron myöhemmin enemmän. Koira oli minulle monen pitkän vuoden kuluessa uskollinen ystävä. Kaikki ampumani otukset se kantoi luokseni, mitkä suinkin jaksoi. Siinä minulla oli ainainen seurakumppani. Ei puuttunut muuta kuin että se olisi osannut puhua.
Ajan kuluessa oli minulla syytä kaivata muutakin kuin mustetta. Ei ollut lapiota eikä kuokkaa, ei neuloja eikä lankaa. Mitä alusvaatteisiin tulee, niin totuin jo aikaisin olemaan niitä vailla.
Vähitellen alkoi tila teltassa tuntua ahtaalta, kun se oli hujan hajan sullottu täyteen kaikenlaista tavaraa. Saadakseni enemmän tilaa rupesin laajentamaan keittiötäni. Eikä se varsin vaikeata ollutkaan, kun vuori oli haurasta hiekkakiveä. Laajensin luolaa oikealle jonkin matkaa ja siitä yhä enemmän oikealle, kunnes sain puhkaistuksi aukon vuoren toiseen kylkeen. Ja siten oli minulla nyt mukava käytävä linnaani.
Kohta sen jälkeen rupesin rakentamaan tarpeellisia huonekaluja. Istuimista ja pöydästä minulla varsinkin oli puute. Tässä sain taas sen kokemuksen, että pakko on paras opettaja. Minulla oli tähän saakka ollut, kuten sanotaan, peukalo keskellä kämmentä; en ollut ikinä vielä kunnon työkalua kädessäni pidellyt, mutta nyt, kun tarve vaati, kapine toisensa perästä pyörähti kuin pyörähtikin valmiina käsistäni. Syntyi pöytä ja tuoleja. Luolan seiniin ilmestyi vähitellen hyllyjä eri tarve-esineille ja talouskaluille. Seiniin löin koukkuja, joihin ripustin pyssyt ja muut esineet. Loppujen lopuksi oli luolani kuin hyvin varustettu kauppa. Ja näin oli kullakin esineellä oma paikkansa.
Myöhemmin rupesin pitämään päiväkirjaa ja pidin niin kauan kuin mustetta riitti. Liitän muutamia otteita tähän.
