Kitabı oku: «Robinson Crusoe», sayfa 4

Viides luku

Otteita päiväkirjasta. – Uusia havaintoja ja askarteluja. Luolan laajentaminen. – Kesy vuohi. – Ohran ja riisin oraita. – Ankara maanjäristys.

PÄIVÄKIRJASTANI

Vuonna 1659 syyskuun 30. p. Jouduttuani haaksirikkoon kauheassa myrskyssä minä viheliäinen Robinson Crusoe pääsin vähissä hengin maihin tähän kolkkoon ja karuun saareen, jonka nimitin "Epätoivon saareksi". Kaikki muut laivalla olleet hukkuivat. [Päiväkirjasta jätämme tästä lähtien pois ne kohdat, joista edellä on jo mainittu. (Toimittaja.)]

Lokakuun 1. -24. p. Kävin monta kertaa laivalla ja toin sieltä lautoilla, mitä suinkin voin. Näinä päivinä on satanut paljon, vaikka välistä on ollut kauniitakin ilmoja. Näkyy olevan sadeaika käsissä.

Lokakuun 26. -29. p. Olen ollut ankarassa työssä, nimittäin siirrellyt tavaroita uuteen asuntooni. Välistä on satanut hyvinkin rankasti.

Marraskuun 1. p. Nukuin yöni ensi kertaa teltassa.

Marraskuun 3. p. Ammuin kaksi sorsan näköistä lintua. Sangen maukaslihaisia.

Marraskuun 4. p. Tänään päätin, mitä mihinkin aikaan päivästä teen. Ja tällainen tuli päiväjärjestyksestäni: aamulla kävelen pari kolme tuntia pyssy mukanani, milloin ei sada; sitten teen työtä kello yhteentoista asti; sen jälkeen syön, mitä milloinkin sattuu olemaan; kahdestatoista kahteen lepään, sillä silloin on kova helle; iltapäivällä askaroin jälleen.

Marraskuun 5. p. Kävin koirani kanssa metsällä ja ammuin metsäkissan. Liha ei kelvannut ruoaksi, mutta nahka oli sangen pehmeä. Minulla on tapana nylkeä kaikki eläimet, mitkä saan ammutuksi, ja säilyttää niiden nahat. Palatessani takaisin pitkin merenrantaa näin kaikenlaisia vesilintuja, mutta en tuntenut niitä. Hämmästyin, jopa säikähdinkin, huomattuani kaksi hyljettä. Menin katsomaan niitä, mutta ne puikahtivat veteen ja pääsivät tällä kerralla käsistäni.

Marraskuun 7. p. Pouta-aika näkyy alkavan. Tämän kuun 8., 9., 10. ja osittain 12. (11. oli sunnuntai) meni minulta tuolin tekemiseen. Syntyihän siitä jonkinlainen, mutta ei se minua oikein miellytä. Tällä välin paiskasin monta tekelettä säpäleiksi.

Muist. Pian minulta jäivät sunnuntaitkin viettämättä. En näet tullut joka päivä vetäneeksi piirtoa almanakkapylvääseen, niin etten lopulta ollut selvillä, mikä päivä milloinkin oli.

* * * * *

Marraskuun 13. p. Tänään satoi. Se virkisti minua sanomattomasti ja vilvoitti ilman.

Marraskuun 17. p. Päätin ruveta laajentamaan luolaani, mutta minulta puuttui kolme työkalua, nimittäin teräkuokka, lapio ja työntökärryt tai kori. Minä miettimään, millä keinoin saisin nämä tarpeelliset kalut. Teräkuokaksi kelpasi kyllä rautakanki, vaikka olikin hiukan raskas. Vaikeampaa on lapion hankkiminen.

Marraskuun 18. p. Metsässä samoillessani löysin puun, jota Brasiliassa sanotaan rautapuuksi, koska se on hyvin kovaa. Suurella vaivalla sain siitä hakatuksi palasen, vaikka kirveeni olikin siinä hommassa mennä rikki, ja raahasin sen kotiin. Kauan kesti, ennenkuin sain veistetyksi jonkinlaisen lapion. Olisihan se tarvinnut hieman rautaa tueksi varteensa, mutta kesti se minun töissäni sellaisenaankin. Tuskin on niin suuritöistä lapiota missään muualla nähty.

Koria en saattanut tehdä, koska minulla ei ole siihen tarvittavia pajuja valmiina, eikä niitä saarella näkynyt kasvavankaan. Työntökärryjen kopan ja aisat olisin kukaties osannut tekaista, mutta pyörää en olisi pystynyt laatimaan, ja mistäpä siihen olisin rauta-akselin ottanut? Luovuin koko hommasta ja tein sen sijaan sellaisen laatikon, jossa apulaiset meillä kantavat savea muurareille. Tämä tosin ei ollut läheskään niin vaikea tehdä kuin lapio, mutta kuitenkin minulta meni sen sekä kärryjen suunnittelemiseen yhteensä kokonaista neljä päivää, lukuun ottamatta tietysti aamuhetkiä. Harvoin näet jätin metsälle menemättä ja harvoin sieltä saaliitta palasin kotiin.

Marraskuun 23. p. Nyt ryhdyin luolaani laajentamaan, ja tätä työtä kesti yhtämittaa kahdeksantoista päivää. Koetin näet saada siitä aitan, keittiön, ruokasalin ja kellarin. Yöt nukuin teltassa, paitsi silloin kun satoi niin rankasti, ettei kaksinkertainenkaan teltta enää pitänyt vettä. Myöhemmin laitoinkin koko aitaukseni yli katoksen, jossa pitkien seipäitten toinen pää oli kiinni vuoressa, toinen pyöreällä vallilla. Katteeksi panin oksia ja suuria lehtiä.

Joulukuun 10. p. Luulin luolani jo olevan kyllin tilava, kun äkkiä – olin kaiketikin tehnyt sen liian avaraksi – sen toisessa päässä suuri määrä soraa putosi katosta maahan. Säikähdin kovasti eikä kummakaan, sillä jos silloin olisin sattunut olemaan kohdalla, en ikinä enää olisi haudankaivajaa tarvinnut. Siitä sain uutta työtä; irtaantunut sora oli kannettava ulos ja, mikä vieläkin vaikeampaa, katto oli pönkitettävä, jottei moista vahinkoa enää sen koommin sattuisi.

Joulukuun 11. p. Pystytin luolan kattoa vasten kaksi pylvästä, kummankin yläpäässä on kaksi lautaa ristikkäin. Seuraavana päivänä panin vielä muutamia pylväitä lisäksi, niin että katto oli viikon perästä aivan taattu. Riviin pannut pylväät jakoivat nyt luolankin useaan eri osastoon.

Joulukuun 20. p. Täytyi laittaa monille tavaroilleni toinenkin pöytä.

Joulukuun 24. p. En päässyt lainkaan ulos, sillä satoi yhtä mittaa koko yön ja päivän.

Joulukuun 25. p. Satanut koko päivän.

Joulukuun 26. p. Sade lakannut. Ilma paljon raittiimpi ja kauniimpi.

Joulukuun 27. p. Ammuin nuoren vuohen ja haavoitin toista. Sain viimeksimainitun kiinni ja talutin sen metsästä kotiin. Sorkka oli mennyt siltä poikki. Panin sen lastoihin.

Muist. Pidin hellää huolta vuohesta, ja niinpä se jäi eloon; sorkkakin parani täydellisesti. Olin hoitanut sitä niin kauan, että se tuli vihdoin kesyksi, kävi syömässä nurmea penkereellä eikä enää yrittänytkään karata. Tästä sain aiheen ruveta ajattelemaan, että minun pitäisi vähitellen kasvattaa karja, jotta minulla olisi ruokaa, kun ruudit ja lyijyt loppuvat.

Joulukuun 28. -31. p. Kovaa hellettä ja tyyntä. Ei ollut menemistäkään ulos muulloin kuin illalla. Asettelin sillä aikaa tavaroitani järjestykseen.

* * * * *

Tammikuun 3. p. Tänään rupesin rakentamaan jo ennen mainitsemaani vallia penkereelleni. Mainittakoon tässä, että tätä raskasta työtä kesti 14. päivään huhtikuuta, jolloin sen lopullisesti sain valmiiksi.

Sillä välin kävin joka päivä metsällä, milloin vain sateelta saatoin, ja aina havaitsin jotain uutta ja hyödyllistä. Niinpä kerrankin tapasin eräänlaisia metsäkyyhkysiä, jotka eivät tehneet pesäänsä puuhun, niin kuin meillä, vaan kallionkoloihin. Otin pesästä muutamia poikasia ja toin ne kotiin muka kesyttääkseni ne, mutta suuremmaksi kasvettuaan ne lensivät tiehensä, kenties siitä syystä, ettei minulla ollut niille soveliasta ruokaa. Usein kuitenkin löysin yhä uusia pesiä ja kannoin monta makeata paistia kotiin.

Koettaessani saada talouteni yhä parempaan kuntoon huomasin tuon tuostakin, kuinka paljon tarpeellisia esineitä minulta sentään puuttui. Enkä niitä kaikkia pystynyt tekemäänkään. Niinpä en milloinkaan onnistunut valmistamaan tynnyriä. Olihan minulla mallina muutamia nassakoita, kuten jo olen maininnut, ja viikkomääriä koetinkin niitä jäljitellä, mutta turhaan. En osannut panna pohjaa enkä liittää lautoja niin tarkasti toisiinsa, että astia olisi pitänyt vettä. Hylkäsin pian koko homman.

Kipeästi kaipasin kynttilöitäkin. Nukkumaan minun täytyi käydä heti pimeän tultua, joka täällä tavallisesti alkaa jo kello seitsemän tienoissa. Muistui nyt mieleeni vahakimpale, joka minulla oli Afrikassa seikkaillessani, mutta täällähän ei vahaa ollut saatavissa. Ainoa keino oli kerätä ampumieni vuohien rasvaa. Sitä panin sitten savesta tekemääni ja päivänpaisteessa polttamaani maljaan, kiersin siihen tappuroita sydämeksi ja siten sain lampun, vaikkei sen liekki niin tasainen ollut kuin kynttilän.

Tavaroita penkoillessani sattui kerran käsiini muuan pieni pussi, josta jo ennen olen maininnut. Siinä oli ollut ohran ja riisin jyviä laivassa olleita lintuja varten, mutta rotat olivat syöneet ne melkein kaikki, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin kuoret ja tomua. Kun niinä aikoina tarvitsin pusseja, muistaakseni ruutivarastoni jakamista varten pienempiin osiin – pudistelin silloin siemenpussin tyhjäksi toiselle puolelle linnaani, mäen juurelle.

Tämä tapahtui juuri ennen kuin edellämainitut sateet alkoivat. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota ja olin jo ennättänyt unohtaa koko asian, kun kerran – taisi olla kuukautta myöhemmin – näin maassa vihreitä taimia, joita ennen en ollut täällä nähnyt. Kuinka suuri olikaan hämmästykseni hiukan myöhemmin, kun huomasin maasta nousevan kymmenkunta vihreää tähkää, ilmeisesti eurooppalaisia, tarkemmin sanoen englantilaisia ohrantähkiä.

En osaa sanoin selittää hämmästystäni. Kaikki uskonnolliset tunteet olivat tähän saakka olleet minulle outoja; tuskin milloinkaan olin asioita uskonnolliselta kannalta harkinnut. Kaikki, mitä minulle tähän saakka oli tapahtunut, oli mielestäni ollut vain pelkkää sattumaa, eli, niinkuin ihmiset tavallisesti sanovat, Jumalan sallimaa. En ollut yrittänytkään tutkiskella Sallimuksen tarkoituksia tai sitä säännönmukaisuutta, jota Jumala noudattaa hallitessaan maailmaa. Mutta nyt, nähdessäni tuon ohran kasvavan tässä ilmanalassa, mikä ei lainkaan ole viljankasvulle suotuisa, ja varsinkin kun en tiennyt, miten se oli täällä idulle noussut, vavahti sydän rinnassani. Minusta alkoi tuntua, että Jumala oli ihmeellisellä tavalla pannut kylvämättömän siemenen täällä itämään, nimenomaan minun elatuksekseni tässä karussa, viheliäisessä seudussa.

Tämä liikutti mieltäni ja kyyneleet kiertyivät silmiini. Miekkonen minä, ajattelin, jonka tähden moinen luonnonihme oli tapahtunut! Ja yhä suuremmaksi kävi kummastukseni, kun vähän matkan päässä näin muitakin korsia. Siinä kasvoi riisiä, minä tunsin sen, sillä Afrikassa olin kyllä nähnyt tuon viljalajin kasvavan.

Eikä siinä kyllin, että pidin näitä Sallimuksen lähettäminä yksin minua varten; olinpa vakuutettu siitä, että niitä kasvoi täällä runsaammaltikin.

Lähdin tarkastelemaan saarta ristiin rastiin, tähystelin jokaiseen soppeen ja sopukkaan, jokaikisen mäen juurelle, mutta viljaa ei näkynyt missään. Viimein muistinkin karistaneeni vanhan siemenpussin tähän paikkaan, ja samassa tuli ihmeestäkin loppu, ja – se täytyy minun tunnustaa – rupesi kiitollisuus Jumalaa kohtaan sydämessäni sammumaan: minä huomasin muka, ettei tämä mikään ihme ollutkaan, vaan aivan tavallinen asia. Kyllä minun olisi pitänyt olla yhtä kiitollinen näin oudosta ja odottamattomasta huolenpidosta kuin ihmeestäkin, sillä olihan ilmeistä Jumalan työtä minua kohtaan, että nuo kymmenkunta siementä olivat säilyneet rotilta, tulleet kuin taivaasta. Ja Jumalan ohjaustahan oli sekin, että minä tulin pudistelleeksi ne juuri tällaiseen siimespaikkaan, missä ne heti itivät. Jos ne tähän aikaan vuodesta olisin muualle karistanut, niin päivä olisi ne polttanut pilalle.

Sanomattanikin on selvä, että kun tähkät olivat kypsyneet – se tapahtui kesäkuun lopulla – korjasin huolellisesti jokaikisen jyvän siemeniksi tuleville viljasadoille, joista toivoin ajan mittaan saavani niin runsaasti jyviä, että niistä riittäisi minulle leiväksi. Mutta vasta neljän vuoden kuluttua uskalsin syödä oman pellon viljaa, silloinkin vain varsin niukalti. Syynä oli se, että ensimmäisen sadon siemen meni minulta melkein kokonaan hukkaan, kun kylvin juuri ennen pouta-ajan alkua. Vain muutamat siemenet koko kylvöstäni jaksoivat itää.

Paitsi ohraa, oli minun tietämättäni noussut pari-, kolmekymmentä riisinkin orasta. Niistäkin saamani siemenet otin talteen uutiskylvöä varten.

Mutta palaanpa jälleen päiväkirjaani.

Huhtikuun 16. p. Saatuani linnoitukseni parhaiksi valmiiksi olin vähällä menettää kaikki monikuukautisten töitteni ja vaivojeni hedelmät; olinpa itsekin joutua surman suuhun. Työskennellessäni kerran teltan takana aivan luolan oven suulla tapahtui jotakin kauheata. Kuului kumea jyrähdys: suuret määrät soraa putosi alas luolan katosta ja samoin vuoren huipulta pääni yläpuolella; kaksi katon kannattimiksi pystytettyä pylvästä murtui hirveällä ryminällä. Minä säikähdin tavattomasti. Tietämättäni vielä syytäkään tähän tapaukseen, luullen vain luolan katon luhistuneen niinkuin kerran ennenkin ja peläten joutuvani itsekin alas putoilevan soran alle, riensin kiireimmän kaupalla portaille ja hyppäsin alas vallin toiselle puolelle. Siellä luulin nyt olevani turvassa, mutta tuskin olin päässyt sinne, niin jo huomasin, että saarella kävi ankara maanjäristys: maassa jalkojeni alla tunsin kolme hirveää tärähdystä, noin kahdeksan minuutin väliajoin, ja niin valtavaa, että vahvinkin rakennus olisi kutistunut maan tasalle. Erään vuoren huipulta, puolen peninkulman päässä merelle päin, irtaantui suuri kivilohkare ja tuli alas niin kamalalla jyskeellä, etten moista ollut vielä elämässäni kuullut. Merikin oli ankarassa liikkeessä: tärähdykset meren alla näyttivät olevan vielä kovempia kuin maan sisässä.

Ensi kertaa näin nyt maanjäristyksen omin silmin, ilmankos se hämmästytti minua niin, että olin kuin puolikuollut tai kivettynyt. Minusta tuntui aivan samalta kuin meritaudin alkaessa. Irtaantuneen vuorenhuipun pauhina herätti minut vihdoin huumauksestani. Säikähdyksissäni en osannut luulla muuta kuin että vuori kukistuu telttani yli ja hautaa allensa kaikki, mitä minulla on. Ja tämä ajatus sai veren hyytymään suonissani.

Kolmannen tärähdyksen jälkeen järistys näkyi taukoavan, ja minä rohkaisin mieleni. En uskaltanut kuitenkaan vielä mennä vallin yli, vaan istahdin maahan epätoivoissani ja neuvottomana – mitä minun nyt pitäisi tehdä? Mieleeni ei tullut koko aikana ainoatakaan uskonnollista ajatusta, paitsi tuota tavanmukaista: "Herra, armahda minua!" Mutta kun hätä oli ohi, niin meni sekin tunnelma ohi.

Taivas vetäytyi nyt paksuun pilveen, nousi tuuli, joka paisui paisumistaan, eikä kulunut puolta tuntiakaan, niin oli jo mitä hirvein rajumyrsky valloillaan: meri pauhasi lakkapäissä ja tyrskyt pieksivät hurjasti rantaa. Kolme tuntia raivosi myrsky yhtämittaa, kunnes se alkoi vähitellen hiljetä ja tyyntyi vihdoin kokonaan. Kahden tunnin kuluttua alkoi sataa hyvin rankasti. Käsitin nyt, että kaikki tämä oli yhteydessä maanjäristyksen kanssa, ja koska itse järistys oli nyt mennyt ohitse, uskalsin vihdoin palata linnaani. Istuin telttaani, mutta sade oli niin ankara, että uhkasi lyödä koko teltan maahan. Täytyi välttämättä mennä luolaan, vaikka minua pelottikin, että katto putoaisi päälle.

Tämän sateen aikana, jota kesti koko yön ja seuraavan päivänkin, päätin puhkaista valliini reiän ja kaivaa vallin läpi kourun, jota myöten linnoituksen sisään keräytynyt sadevesi pääsisi valumaan pois; muutoinhan luola joutuisi tulvan alle.

Maanjäristys meni menojaan, rajuilma tyyntyi, sade lakkasi ja mielenikin tuli entiselleen. Rupesin mietiskelemään, miten nyt elämäni järjestäisin. Arvelin että koska saarella näkyy tapahtuvan maanjäristyksiä, on luolassa asuminen sangen vaarallista. Luolahan saattaisi seuraavan järistyksen aikana sortua, vuorenhuippu juuri linnoituksen yläpuolelta saattaisi lohjeta irti ja haudata alleen kaiken omaisuuteni ja minut itsenikin. Minun oli siis välttämättä etsittävä muualta turvallisempi paikka. Haikealta tuntui tosin ajatella, että minun täytyi siirtyä pois asunnostani, jossa kaikki jo oli niin hyvässä järjestyksessä ja johon olin jo ennättänyt tottua. Mutta minun oli pakko luopua siitä. Niin pian kuin löydän sopivan paikan, rupean rakentamaan itselleni uutta linnaa. Siihen saakka minun täytyy pakostakin asua täällä. Sellainen oli päätökseni.

Kuudes luku

Tahko. – Laivanhylky rannalla. – Hyödyllisiä tavaroita laivasta. – Kuumetauti. – Kauhea uni. – Raamattu. – Saan lohdutusta siitä.

Huhtikuun 22. p. Tänään minun piti ryhtyä työhön, niin kuin eilen olin päättänyt, mutta kovin tuntuva oli taas työkalujen puute. Olihan minulla kolme piilua ja suuret määrät kirveitä (aikoinaan aiotut vaihtotavaraksi intiaaneille), mutta nämä teräaseet olivat kovien puitten hakkaamisesta käyneet tylsiksi. Oli tahkokin, mutta kukapa sitä olisi minulle vääntänyt? Siinä oli minulla miettimistä ja pohtimista kuin hyvälläkin valtiomiehellä tärkeää valtiollista pulmaa selvitellessä tai tuomarilla, joka harkitsee kuolemantuomiota. Vihdoin, monen puuhan ja ponnistuksen jälkeen sain valmiiksi pyörän, joka oli hihnalla yhdistetty polkimeen. Täten sain tahkon käymään jalkavoimalla, niin että kumpikin käsi oli vapaana. Mutta kokonainen viikko minulta meni sen rakentamiseen, ja raskaanpuoleinen siitä sittenkin tuli.

Huhtikuun 28. -29. p. Nämä päivät menivät teräaseitten tahkoamiseen.

Huhtikuun 30. p. Raskaaksi kävi mieleni huomattuani leipävarojeni alkavan tuntuvasti vähetä. Päätin tästä puolin syödä vain korpun päivässä.

Toukokuun 1. p. Tänä aamuna satuin pakoveden aikana katsahtamaan merelle ja huomasin rannalla jonkin tavattoman suuren esineen. Lähdin katsomaan ja löysin pienen tynnyrin ja kolme palasta särkyneestä laivastamme. Viime myrsky oli nähtävästi ajanut laivanjäännöksen lähemmäksi rantaa ja irroittanut siitä osia. Itse laivanhylky oli entistä korkeammalla. Kävin heti tarkastamassa tynnyriä ja huomasin sen olevan täynnä ruutia, joka kuitenkin oli kastunut ja kovaa kuin kivi. Vieritin sen maihin ja lähdin lähemmin tutkimaan laivanhylkyä.

Ennen oli minun täytynyt uida laivan luokse; nyt oli niin paljon hiekkaa noussut laivan ja rannan väliin, että pääsin sinne kuivin jaloin. Kummalliselta tämä ensin vaikutti, mutta sitten muistin maanjäristyksen ja arvelin, että se oli saanut aikaan muutoksia merenpohjassa. Laivan asemakin oli muuttunut. Kokka, joka ennen oli ollut painuneena hiekkaan, oli nyt kohonnut ainakin kuusi jalkaa. Jo aikoja sitten irti lohjennut peräpuoli oli kallistunut kyljelleen. Ja siksipä aallot katkoivat siitä nyt yhä useampia palasia ja toivat rantaan.

Muuttohommat jäivät nyt syrjään, kun aloin miettiä, miten pääsisin laivan sisään. Se oli kuitenkin mahdotonta, sillä hiekka oli tukkinut kaikki aukot. Olin kuitenkin jo oppinut, ettei milloinkaan saa lakata toivomasta, ja niinpä päätin koettaa saada laivan pala palalta maihin, sillä kaikesta mitä omakseni siitä saan, on minulle oleva hyötyä tavalla tai toisella.

Toukokuun 3. p. Sahasin poikki paksun palkin, joka näkyi kannattavan kokan kantta. Koetin sitten luoda hiekkaa pois korkeimmalta kohdalta, mutta palaava nousuvesi pakotti minut keskeyttämään työni.

Toukokuun 4. p. Lähdin kalastamaan, mutta en pitkään aikaan saanut yhtään ruoaksi kelpaavaa kalaa. Olin jo heittämäisilläni sikseen koko puuhan, kun viimeinkin sain kalan, jonka tiesin kelpaavan syötäväksi. Minulla oli pitkä, puretusta köydestä tehty siima, ja vaikka koukkujakin puuttui, niin sain kuitenkin kaloja riittämiin asti. Kuivasin ne päivänpaisteessa ja söin kapakaloina.

Toukokuun 5. p. Sahasin toisenkin palkin ja sain hylystä irti kolme kansilankkua. Sidoin ne yhteen ja laskin nousuveden mukana ajautumaan rantaan.

Toukokuun 6. p. Olin laivanhylyllä. Sain irti muutamia rautapultteja ja muita rautaesineitä. Kotiin tultuani olin niin väsynyt, että ajattelin jättää nämä ponnistukset kokonaan.

Toukokuun 7. p. Menin taas aikani kuluksi laivanhylylle. Se oli omasta painostaan lohjennut kahtia, koska sidepalkit eivät enää olleet pitämässä kiinni. Sisus oli näkyvissä, mutta melkein täynnä vettä ja hiekkaa.

Toukokuun 8. p. Kansi oli puhdas vedestä ja hiekasta. Kangella irrotin kaksi lankkua ja uitin ne rantaan. Kangen jätin sinne huomiseksi.

Toukokuun 9. p. Pääsin kangen avulla laivan sisään. Siellä tuntui olevan useitakin tynnyreitä. Irrotin ne paikaltaan, mutta en saanut niitä murretuksi auki. Näin myös suuren kiskon englantilaista terästä, mutta se oli liian raskas liikutella.

Toukokuun 10: nnestä kesäkuun 15: nteen kävin laivalla harva se päivä. Tuuli oli sillä välin ennättänyt hajoittaa laivan ja ajanut sen jäännökset vielä entistä lähemmäksi rantaa. Paitsi lautoja, lankkuja ja hirsiä sain sieltä vielä rautaa ja lyijylevynpalasia. Nyt minulla oli tarpeeksi veneen aineksia. Kunpa vain tietäisin, miten vene tehdään!

Kesäkuun 17. p. Eilen sain ammutuksi merenrannalla suuren kilpikonnan. Tänään koetin keittää sitä. Löysin sen sisältä kuusikymmentä munaa. Liha oli makeinta mitä milloinkaan olen syönyt.

Kesäkuun 18. p. Satoi koko päivän. Sade tuntui kylmältä, omituista kyllä näillä leveysasteilla. Vilutti hiukan.

Kesäkuun 19. p. Vilunpuistatuksia. Tuntuu kuin ilma olisi kylmennyt.

Kesäkuun 20. p. Yö oli levoton. Päätä kivistää kovasti. Kuumetta.

Kesäkuun 21. p. Tänään olen voinut hyvin huonosti. Tämä tuskallinen tila tuntuu kauhealta: olen sairas enkä saa apua mistään. Rukoilin Jumalaa – ensi kertaa sen myrskyn jälkeen, jossa olin ollut Hullin edustalla. Tuskin tiesin mitä sanoinkaan, sillä ajatukseni olivat niin sekavat.

Kesäkuun 22. p. Vointini on hiukan parempi, mutta yhä pelottaa, että täytyy asettua vuoteeseen.

Kesäkuun 23. p. Vointini varsin huono, vilunpuistatuksia ja ankaraa päänsärkyä.

Kesäkuun 24. p. Voin jo paljon paremmin.

Kesäkuun 25. p. Kovia puistatuksia ja kuumetta taas. Kohtaus kesti seitsemän tuntia yhtämittaa. Sen jälkeen hikoilin ankarasti.

Kesäkuun 26. p. Tuntuu taas paremmalta. Koska kotona ei ollut mitään tuoretta ruokaa, lähdin pyssyineni metsälle, mutta olin kovin heikko. Ammuin vuohen ja sain sen suurella vaivalla kannetuksi kotiin. Paistoin palasen vartaalla ja söin. Olisin keittänyt lihalientä, mutta ei ollut astiaa.

Kesäkuun 27. p. Tänään oli taas niin ankaraa vilutusta ja kuumetta, että minun täytyi koko päivän olla vuoteessa, syömättä, juomatta. Olin nääntymäisilläni janoon, mutta olin niin heikko, etten kyennyt hakemaan vettä. Rukoilin jälleen, mutta ajatukseni olivat sekavia ja vaikka ne selvisivätkin, en osannut muuta kuin voivotella: "Katso puoleeni, Herra! Herra, armahda minua!" Tätä kesti luullakseni pari kolme tuntia. Senjälkeen meni kuumeenpuuska ohitse, minä nukuin myöhään yöhön asti. Herättyäni tuntui paljon paremmalta, mutta janotti kauheasti. En kuitenkaan jaksanut nousta vettä hakemaan. Siinä täytyi vain virua, kunnes aamulla jälleen nukuin. Ja nyt näin kauhean unen. Olin istuvinani aitauksen ulkopuolella samassa paikassa, missä maanjäristyksen aikana olin istunut. Paksusta mustasta pilvestä astui alas mies kirkkaissa tulenliekeissä, jotka valaisivat koko maan. Niin räikeä oli valo hänen ympärillään, että silmäni tuskin sietivät sitä katsella, ja niin kauheat miehen kasvot, etten sitä kykene sanoin selittämään. Kun hän laski jalkansa tantereelle, tuntui kuin maa olisi tärähdellyt kuten maanjäristyksessäkin tuonnoin, ja ilma tuntui värisevän salamoiden leimauksista. Tuskin oli mies ennättänyt astua maahan, kun hän jo lähti kulkemaan minua kohti kädessään pitkä keihäs, valmiina pistämään minut kuoliaaksi. Läheiselle mäenkukkulalle saavuttuaan hän lausui minulle – ainakin olin kuulevinani hirmuisen äänen puhuvan – mutta muuta en hänen puheestaan ymmärtänyt kuin nämä sanat: "Vaikka kaikki nämä nähnyt olet, et kuitenkaan ole katumusta tehnyt; siitä syystä pitää sinun nyt kuoleman." Ja näin sanottuaan hän ojensi keihäänsä minua kohti tappaakseen minut.

Ei kai kukaan, joka tämän lukee, olettane, että kykenisin kuvailemaan sieluni tuskaa sillä hetkellä. Samassa heräsinkin, mutta yhä vielä kauhusta vavisten.

Uskonnollista ajattelutapaa ei minulla valitettavasti ollut lainkaan. Kaikki tieto jumalisuuden asioissa, minkä olin isältäni saanut, oli ennättänyt kahdeksan pitkän vuoden aikana haihtua merimieselämän moninaisissa vaiheissa ja sellaisten ihmisten seurassa, jotka olivat yhtä kelvottomia ja jumalattomia kuin minä itsekin. En muista koko tämän ajan kuluessa kertaakaan ajatelleeni Jumalaa enkä tutkiskelleeni itseäni. Minut oli vallannut jonkinlainen hengen tympeys: minussa ei ollut pahan tuntemusta, ei hyvän kaipausta. En pelännyt Jumalaa hädän hetkenä, en kiittänyt häntä hädästä päästyäni.

Mutta nyt, kärsiessäni taudin kovissa kourissa, nähdessäni kuoleman verkalleen astuvan eteeni, tuntiessani ruumiini voimien raukeavan ja ajatusteni harhailevan sekavina, kauan nukuksissa ollut omatuntoni heräsi. Nyt johtuivat mieleeni isäni viimeiset varoitussanat minulle: "Jos mielettömän aikeesi toteutat, ei Jumala sinulle siunaustaan anna, ja joskus kun olet ypöyksinäsi, avuttomana ja neuvottomana, olet kyllä pahoillasi muistaessasi, että hylkäsit isäsi neuvot." Isän ennustus oli käynyt toteen. Olisin saattanut elää hiljaista, rauhallista elämää, mutta olin itse sysännyt sellaisen onnen luotani ja joutunut nyt tähän viheliäiseen tilaan, jossa olin niin yksin, niin neuvoton, niin avuton. Ja minulta pääsi huuto: "Herra, auta minua, sillä olen suuressa murheessa!" Tämä oli ensimmäinen rukous, mikä vuosikausiin oli sydämestäni kohonnut. Mutta palaanpa taas päiväkirjaani.

Kesäkuun 28. p. Herättyäni tunsin olevani paljon virkeämpi, vaikka äskeinen uneni minua yhä vieläkin hirvitti. Peläten taudinpuuskan taas uudistuvan huomenna päätin jollain tavoin vahvistaa voimiani. Ensi työkseni kaasin suuren lasipullon täyteen vettä ja asetin sen viereeni käden ulottuville. Siltä varalta, ettei vesi olisi puhdasta ja terveellistä, sekoitin siihen rommia. Hain sitten palasen vuohenlihaa ja paistoin sen hiilillä, mutta en syönyt kuin pienen palasen. Illalliseksi paistoin tuhkassa kolme kilpikonnan munaa, ja tämä oli muistaakseni elämässäni ensimmäinen ateria, jolle rukoilin Jumalan siunausta.

Ilta alkoi pimetä. Kun ei minua vielä lainkaan nukuttanut, sytytin lampun ja istahdin tuolille. Ajattelin mennyttä elämääni. Mietin siinä, miten Jumala, joka on kaiken luonut, kaikesta myös pitää huolta. Hän tietää kaikki. Hän tietää minunkin viheliäisen tilani, sillä hänen tahdostaan tämäkin on tapahtunut. Ja koska niin on, olen hänen vallassaan ja huomassaan.

Mielessäni yhä edelleen tuo kaiketi huomenna uudistuva taudinpuuska satuin muistamaan, että brasilialaiset käyttävät tupakkaa lääkkeenä melkein kaikkiin tauteihin ja että minulla eräässä arkussa oli sekä valmista tupakkaa että vihreitä tupakanlehtiä.

Lähdin noutamaan sitä, ja itse taivas silloin askeleitani johti, sillä tuosta arkusta löysin lääkettä sekä ruumiilleni että sielulleni. Avasin arkun ja löysin sieltä etsimäni tupakat, mutta samalla huomasin siellä ne monet kirjatkin, jotka olin laivasta pelastanut, ja otin esiin yhden Raamatun. Tähän saakka minulla ei ollut ollut tilaisuutta eikä haluakaan lukea sitä.

En ollenkaan tiennyt, millä tavoin tupakkaa oli käytettävä lääkkeenä, mutta koetin menetellä useallakin tavalla. Pistin ensin palasen tupakanlehteä suuhuni ja rupesin sitä pureskelemaan, mutta päätäni rupesi pyörryttämään, koska olin siihen tottumaton. Panin sitten hiukan tupakkaa rommiin tunniksi tai pariksi aikoen nukkumaan mennessäni juoda sen. Koetin vielä polttaa tupakkaa hiilillä ja vetää sen savua henkeeni niin paljon kuin jaksoin sietää.

Näitten kokeilujen välillä koetin lukea Raamattua. Päätäni huimasi kuitenkin niin, ettei lukemisesta tahtonut tulla mitään. Umpimähkään avattuani Raamatun sattuivat nämä sanat silmieni eteen: "Avuksesi huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." Nämä sanat soveltuivat juuri minun tilaani. Ne tekivät minuun ensi lukemalta vaikutuksen, mutta eivät kuitenkaan niin syvää kuin myöhemmin, sillä sanalla "auttaa" ei vielä ollut vastakaikua minussa. Kun Israelin lapsille luvattiin lihaa, napisivat he sanoen: "Voiko Jumala kattaa meille pöydän korvessa?" Samoin minäkin sanoin: "Voiko Jumala itse tulla auttamaan ja pelastamaan minut tältä saarelta?"

Oli jo myöhä. Tupakka oli huumannut minua niin, että minua alkoi nukuttaa. Jätin lampun palamaan ja menin vuoteeni ääreen. Mutta ennen kuin kävin nukkumaan, tein jotain, mitä en ikinä ennen ollut tehnyt: lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa täyttämään lupauksensa ja auttamaan minua, kun häntä hädässäni huudan.

Tämän lyhyen ja katkonaisen rukouksen jälkeen join tupakalla väkevöitettyä rommia, mutta se oli niin kitkerää ja voimakasta, että tuskin pariakaan kulausta sain sitä alas. Heti sen jälkeen kävin vuoteeseen. Juoma nousi heti päähäni, mutta pian vaivuin syvään uneen enkä herännyt siitä ennen kuin seuraavana päivänä kello kolmen tienoissa iltapäivällä. Oikeastaan – siitä olen varma vielä tänäkin päivänä – nukuin koko seuraavankin päivän ja yön ja heräsin siis vasta kahden päivän kuluttua kello kolmen tienoissa, sille muuten en osaa selittää, miten olisin ajanlaskussani jäänyt yhden päivän jäljelle, niin kuin monta vuotta jälkeenpäin kävi selville.

Oli miten oli, herättyäni tunsin olevani sangen virkeä ja reippaalla mielellä. Eikä taudinpuuska seuraavana päivänä uudistunutkaan. Voimanikin alkoivat vähitellen palata.

Kesäkuun 30. p. Tänään kykenin menemään metsälle. Ammuin pari hanhentapaista vesilintua, mutta niiden liha ei miellyttänyt minua. Söin jälleen muutamia kilpikonnan munia. Otin uudestaan tupakkarommia, joka nähtävästi oli tehnyt minulle hyvää.

Heinäkuun 1. p. Tänään taas puistatuksia, paljon lievempinä kuitenkin kuin eilen.

Taudin kourista olin nyt päässyt, mutta viikkoja kesti vielä, ennen kuin tulin aivan entiselleni. Usein palasivat mieleeni nuo sanat: "Minä tahdon auttaa sinua." Yhä vain näytti pelastukseni mahdottomalta, kunnes vihdoin apeimmillani ollessani tulin ajatelleeksi, että liian paljon murehdin pelastumistani tältä saarelta ja unohdin kokonaan, mistä kaikesta jo olin pelastunut. Olin pelastunut ankarasta taudista, ja mitä minä puolestani olin tehnyt? Jumala oli minut pelastanut – entä minä? Olinko ollut kiitollinen hänelle siitä? Kuinka voisin toivoa vielä suurempaa pelastusta? Tämä pisti sydämeeni, ja silloin lankesin polvilleni ja kiitin häntä, joka oli minut päästänyt taudistani.

Rupesin nyt lukemaan Raamattua aamuin illoin, en määrättyjä lukuja kerrallaan, vaan minkä verran milloinkin jaksoin. Mitä enemmän luin, sitä enemmän mieleni sai rohkaisua ja sitä lujemmaksi kävi vakaumukseni, että Jumala kuulee minun rukoukseni. Tästä lähtien käsitin tuon luvatun pelastuksen toisella tavalla: pelastuminen synnistä on paljon tärkeämpää kuin pelastuminen hädästä.

Heinäkuun 4. -14. p: nä vain pistäydyin metsällä päivittäin, sillä olin yhä edelleenkin heikko. Käyttämäni lääke oli aivan uutta; tuskin sitä siinä muodossa on koskaan kuumetta vastaan käytetty. Enkä sitä juuri muille suosittele, sillä vaikka se minut paransikin, tunsin vielä kauan aikaa jälkeenpäin itseni heikoksi.