Kitabı oku: «Robinson Crusoe», sayfa 6

Yhdeksäs luku

Saviastioita. – Huhmar ja seula. – Vihdoinkin omaa leipää. – Kanoottia tekemässä. – Hukkaan mennyt vaiva. – Tyytyväisyyttä. – Räätälinä.

Ja niin sitä nyt ryhdyttiin savenvalajan ammattiin, mutta lukija ei voisi muuta kuin sääliä ja nauraa minua, jos alkaisin kertoa kaikista vastoinkäymisistäni, jos kävisin kuvailemaan mitä kaikkea kömpelöitä, hassunkurisia, muodottomia tekeleitä käsistäni valmistuikaan! Mikä romahti kokoon, mikä lohkesi, savi kun ei ollut tarpeeksi lujaa eikä jaksanut kestää omaa painoansa, mikä haljeta paukahti, kun oli ennen aikojaan joutunut liian kovaan helteeseen, mikä taas hajosi palasiksi, kun vain vähänkin siihen kävi käsiksi. Pari kuukautta tein tätä ankaraa työtä hiki hatussa enkä sittenkään saanut valmiiksi kuin kaksi suurta ja rumaa saviastiaa. Leileiksi tai ruukuiksi niitä ei juuri voinut sanoa.

Saatuani ne sitten kuiviksi auringonpaisteessa kannoin ne varovasti luolaani ja pistin varta vasten tekemieni vasujen sisään, täyttäen välit oljilla. Näissä astioissa aioin tästä puolin säilyttää jyviä ja ehkä jauhojakin.

Paremmin minulta onnistui pienempien saviastioiden tekeminen, ja niinpä minulla jonkin ajan kuluttua olikin koko joukko lautasia, vateja, pieniä patoja ynnä muita taloudessa tarvittavia kapineita.

Mutta yhä vieläkään ei minulla ollut vedenpitäviä ja tulenkestäviä astioita. Kerran sattui, että tulin paistaneeksi lihaa suurenlaisella roviolla. Tulta sammutellessani löytyi tuhasta särkyneen saviastian palanen, joka oli palanut punaiseksi kuin tiili ja kovaksi kuin kivi. Eiköhän, arvelin silloin, eiköhän voisi koko astiaakin polttaa samalla tavalla?

Eihän minulla ollut oikeata savenvalajan uunia enkä osannut saada astioihin lyijykiiltoakaan pintaan, vaikka lyijyä kyllä oli, mutta en tästä sen enempää välittänyt. Asetin kolme suurta vatia ja pari kolme savipataa päällekkäin ja laitoin niiden ympärille joka puolelle vahvan valkean. Sivulta ja päältä lisäilin yhä polttoainetta, kunnes astiat hehkuivat tulipunaisina. Annoin niiden sitten olla viisi, kuusi tuntia yhtä mittaa kovassa kuumuudessa, kunnes huomasin yhden niistä rupeavan sulamaan: saveen yhtynyt hiekka oli nähtävästikin tulen vaikutuksesta alkanut muodostua lasiksi.

Silloin rupesin vähentämään valkeata, niin että astiat lakkasivat hehkumasta. Valvoin siinä sitten koko yön, jottei tuli pääsisi sammumaan liian äkillisesti, ja niinpä minulla aamun tullen oli kolme varsin hyvää – en sano kaunista vatia ja kaksi pataa, niin kovaa ja lujaa, etten parempia kaivannut. Toisen pinnalle oli sulaneesta hiekasta muodostunut kirkas lasituskin.

Nyt ei minulla enää ollut puutetta saviastioista, vaikka täytyykin tunnustaa, että niiden ulkomuoto oli hieman epämääräinen kuin lasten savikakkujen.

Ei varmaankaan ole kukaan halvoista esineistä niin riemuinnut kuin minä, jolla nyt oli tulenkestäviä savipatoja. Tuskin maltoin odottaa niiden jäähtymistä. Heti panin tulelle yhden, täytin vedellä ja keitin vuohenlihasta voimakasta lientä. Ei minulla tosin ollut jauhoja eikä muutakaan suurusta liemeen, mutta mainiota siitä silti tuli.

Nyt oli saatava huhmar, missä survoa jyviä jauhoiksi. Kauan aikaa haeskelin kiveä, jonka voisin kovertaa huhmareksi, mutta sellaista ei ollut saatavissa, kivilajit kun täällä ovat haurasta lajia. Päätin vihdoin laittaa puisen huhmaren. Siihen sovelias puu löytyikin paljon helpommin. Hakattuani siitä niin suuren rungon kuin jaksoin liikutella veistin sen ensin piilulla ja kirveellä pyöreäksi ja polttamalla koversin sen sitten ontoksi, siihen tapaan kuin Brasilian intiaanit kanoottinsa. Senjälkeen tein rautatammesta petkelen ja panin nämä esineet talteen ensi elonkorjuuksi.

Mutta monia muita esineitä oli minun vielä saatava: ei ollut seulaa, millä olisin puhdistanut jauhot kuorista ja leseistä. Kauan aikaa tuumailtuani muistin vihdoin, että olihan minulla laivalta saamieni tavarain joukossa muutamia merimiesten karttuuni- ja musliinikaulaliinoja. Niistä tein seulan, joka varsin hyvin sopi tarkoitukseensa.

Ja sitten leivän paistaminen, kun kaikki muut valmistukset oli suoritettu! Eihän minulla ollut hiivaa, ja mahdotonta minun oli sitä mistään saadakaan. Entäs leivinuuni? Mutta keinotpa siihenkin keksittiin. Laitoin ensin muutamia mataloita, suuria vateja, pari jalkaa läpimitaltaan ja noin yhdeksän tuumaa syviä, ja poltin ne yhtä koviksi kuin entisetkin saviastiat. Poltin sitten tiiliä, vaikka niistä ei tullut läheskään nelipuut olivat palaneet, levitin hiilloksen tasaisesti yli koko arinan, kunnes se oli kuumennut joka paikasta. Lakaisin sitten kuuman tuhkan pois, laskin leivät arinalle, peitin ne mainituilla suurilla savivadeilla ja työnsin vihdoin kuumaa tuhkaa joka puolelta niiden ympärille. Näin minun ohrakyrsäni paistuivat kuinskulmaisia, ja rakensin arinan. Sytytin vahvan valkean siihen, ja kun hyvänkin leipurin uunissa, ja ajan kuluessa minusta tulikin aika mestari paistamaan piirakoita ja laittamaan vanukkaita.

Älköön kukaan hämmästykö, jos sanon, että minulta näihin puuhiin kului melkein koko kolmas vuosi, sillä olihan minulla samaan aikaan täysi työ elonkorjuussa ja muissakin puuhissa.

Kun sato tällä kertaa oli niin runsas, että minulla nyt oli lähes kaksikymmentä bushelia ohria ja ainakin saman verran riisiä, harkitsin, miten paljon vuodessa tarvitsisin leiväkseni, ja riittäisikö, jos kylväisin vain kerran vuodessa. Laskuni osoittivat, että nämä neljäkymmentä bushelia riittäisivät minulle mainiosti vuodeksi, minkä vuoksi päätin tästä puolin kylvää saman määrän kuin viimeksikin.

Sanomattakin lukija arvaa, että mieleeni usein tuli kaukainen maa, jonka olin nähnyt saaren toiselta rannalta. Kunpa sittenkin – niin minä välistä mietiskelin – kunpa sittenkin olisin siellä! Se on varmaankin mannermaata. Sieltä ehkä pääsisin kulkemaan yhä kauemmas ja siten kukaties vihdoin jollain keinoin joutuisin pois tästä vankeudesta.

Mieleeni ei silloin juolahtanutkaan, mitä kaikkia vaaroja siellä olisi ollut edessäni. Siellähän olisin helposti saattanut joutua villien käsiin, jotka – kuten minulla oli täysi syy uskoa – ovat julmemmat Afrikan leijonia ja tiikereitä. Jos heidän käsiinsä olisin joutunut, he olisivat varmaan tappaneet ja syöneet minut. Myöhemmin näitä epäilyjä minussa kyllä heräsi, mutta silloin aivan ikävöimällä ikävöin tuolle kaukaiselle rannalle.

Kuinka kaipasinkaan nyt Xury poikaani ja silloista purtta lampaanlapapurjeineen, sitä, jolla olimme niin pitkät matkat purjehtineet itäisen Afrikan rantavesiä! Lähdin katsomaan venettä, jolla haaksirikkoon jouduttuamme olimme lähteneet laivasta ja joka, kuten olen kertonut, sittemmin oli ajautunut saaren rantaan. Aallot olivat paiskanneet sen korkealle maihin alassuin. Jos halusin saada sen käyttökuntoon, olisi minun ensinnäkin pitänyt saada käännetyksi tuo raskas vene, korjata se ja työntää sitten vesille. Ennen pitkää huomasin kuitenkin moiset yritykset aivan mahdottomiksi, mutta halu päästä tuntemattomaan seutuun kiihtyi minussa kiihtymistään.

Aloin vähitellen tuumia, enkö omin käsinkin kykenisi rakentamaan kanoottia, jollaisia sen puolen alkuasukkaat tekevät yhdestä puusta. Tuo ei ollut mielestäni ainoastaan mahdollista, vaan tuntuipa helpoltakin saada aikaan: olihan minulla muka parempiakin apuneuvoja kuin alkukantaisilla neekereillä tai intiaaneilla. En vain tullut ajatelleeksi, mitä kaikkea minulta puuttui ja mitä heillä oli. Vene olisi kenties helposti tehty, mutta mahdotontahan minun olisi saada se yksinäni vesille!

Olisi luullut minun venettä tehdessäni yhtämittaa ajatelleen juuri tätä seikkaa, mutta mieleni paloi niin kiihkeästi merelle, etten tuota epäkohtaa tullut kertaakaan tarkoin punninneeksi. Hurjalla innolla ryhdyin työhön varmana siitä, että kun vene on kerran valmis, niin kyllä sen aina saa jollain keinoin vesillekin.

Kaadoin metsästä uljaan setrin miettien mielessäni: mahtoikohan Salomolla olla yhtään näin uhkeata puuta hänen rakentaessaan Jerusalemin temppeliä? Se oli viisi jalkaa ja kymmenen tuumaa läpimitaltaan tyvestä ja kahdenkolmatta jalan korkeudessa vielä neljä jalkaa ja yksitoista tuumaa. Siitä kohden se alkoi hoiketa ja muodosti tuuhean latvan. [Tyvi = 175 cm, latva = 150 cm, pituus = 6,60 m.] Sanomattoman paljon työtä meni minulta jättiläispuun kaatamiseen. Kaksikymmentä pitkää päivää sain hakata nalkutella sen juurella, ennen kuin se vihdoin kaatui, ja kaksi viikkoa meni sen jälkeen latvan hakkaamiseen ja oksain karsimiseen. Ja sitten kului kokonainen kuukausi ennen kuin sain sen veistetyksi edes hiukan veneen muotoiseksi, jotta se pysyisi veden pinnalla pystyssä. Ryhdyin vihdoin kovertamaan sisusta. Kun siinä en lainkaan käyttänyt tulta apunani, vaan suoritin koko työn kirveellä, taltalla ja kurikalla, niin se vei minulta kokonaista kolme kuukautta.

Ja nyt minulla viimeinkin oli valmiina vene, joka olisi kantanut kuusikolmatta henkeä. Se riitti siis vallan hyvin minulle ja kaikille tavaroilleni.

Kovin oli mieleni hyvä katsellessani kanoottiani. Se oli suurin yhdestä puusta tehty alus, mitä milloinkaan olin nähnyt. Oli se jo toisenkin kädenkäännähdyksen minulta kysynyt, totta tosiaankin, ja jos sen nyt tällä rupeamalla olisin saanut veteen, niin olisin epäilemättä lähtenyt nurjimmalle matkalle, mitä mieletön milloinkaan on tehnyt.

Mutta siinäpä suurin pula olikin: saada vene veteen. Se ei tosin ollut kuin sadan yardin päässä rannasta, mutta pahin vastus oli siinä, että jokeen päin oli täältä ylämäki. Päätin ensi työkseni kaivaa maata sen alta pois, niin että saisin sille viettävän uoman. Tämä kysyi taas suunnatonta työtä ja vaivaa, mutta mitä välittää vaivoista se, jolle vapaaksi pääseminen kangastaa toivona? Vihdoin tämäkin työ tuli valmiiksi, mutta nyt olin yhtä pitkällä kuin alkaessanikin: kanoottia en jaksanut saada liikkeelle sen paremmin kuin toisella rannalla olevaa laivaa!

En hellittänyt vieläkään. Ajattelin että koska en kykene viemään venettä vesille, niin tuodaanpa vesi itse sitä hakemaan. Päätin kaivaa joesta kanavan veneelle asti. Tuumasta toimeen siekailematta. Jonkin aikaa ponnisteltuani aloin kuitenkin lähemmin harkita tehtävääni: maaperä oli kovaa savikkoa ja joen äyräs niin korkea, että kanavan olisi pitänyt olla yläpäästään vähintään kaksikymmentä jalkaa syvä; muuta työvoimaa minulla ei ollut käytettävänäni kuin kaksi kättäni. Kaikesta tästä päättelin, että kanavan kaivamiseen minulta menisi vähintään kymmenen, ehkä kaksitoistakin vuotta! Loppujen lopuksi minun täytyi siis luopua koko yrityksestä.

Hukkaan olivat menneet nuo monen pitkän kuukauden työt ja ponnistukset! Voi, kuinka karvastelikaan sydän parkaani silloin! Huomasin nyt liian myöhään, että mieletöntä on ryhtyä työhön, ennen kuin on laskenut kustannukset ja tarkoin punninnut, kuinka pitkälle omia voimia riittää.

Kesken näitä töitäni kului neljäskin vuosi täälläolostani loppuun.

Vuosipäivän vietin nöyrässä hartaudessa niin kuin edellisetkin.

Raamatun lukemisen ja Jumalan armollisen avun kautta oli maailmankatsomukseni kokonaan muuttunut entisestään. Toisin silmin kuin ennen katselin nyt kohtaloni vaiheita. Maailma oli minulle kaukainen, en enää mitään toivonut enkä vaatinut siltä. Ajattelin maailmaa niin kuin me ehkä ajattelemme sitä haudan toisella puolen: olin siellä aikani elänyt ja lähtenyt viimein pois. Teki mieleni sanoa kuin Abraham rikkaalle miehelle: "Meidän välillemme on juopa avautunut."

Tyytyväisenä ja Herralle kiitollisena elelin saaressani. Puutetta en kärsinyt, päinvastoin minulla oli yltäkyllin kaikkea. Täällä opin senkin elämänviisauden, että tavaralla on arvoa vain siinä määrin kuin sitä saattaa hyödykseen käyttää. Olen jo maininnut, että minulla oli kolmekymmentäkuusi puntaa kulta- ja hopearahoja. Arvotonta tavaraa kerrassaan! Kourallisen kolikoita olisin mielelläni vaihtanut pahanpäiväiseen piippuun tai käsimyllyyn. Olisin antanut kaikki parista pivollisesta nauriin- tai porkkanansiemeniä, pussillisesta herneitä tai papuja tai mustepullosta. Olisin voinut kasvattaa täällä viljaa laivanlastit täyteen, mutta minulla ei ollut minne lähettää; itse tarvitsin sitä verraten vähän. Kilpikonnia oli saatavissa niin paljon kuin halusin, mutta yksi ainoakin riitti minulle pitkäksi aikaa. Metsää oli täällä niin runsaasti, että olisin voinut rakentaa kokonaisen laivaston, ja viinirypäleitä niin viljalti, että olisin niillä voinut lastata koko tuon laivaston, mutta tuo ylenpalttisuus oli nyt arvotonta!

Yksinäistähän elämäni täällä tosin oli, mutta samalla se oli armoitettua elämää, ja hartaasti kiitin Herraa, joka ihmeellisellä tavalla oli minut pelastanut ja ihmeellisesti piti minusta huolta.

Ajan kuluessa alkoi yksi ja toinen laji laivalta saamiani tavaroita kulua loppuun. Ensiksi muste. Lisäilin siihen tuon tuostakin vettä, kunnes se vihdoin kävi niin vaaleaksi, että tuskin enää jätti näkyvää jälkeä paperille.

Sitten loppuivat laivakorput, vaikka niitä söin säästäväisesti. Leivättä olinkin lähes vuoden päivät, ennen kuin pääsin ohrasta paistamaan leipää.

Kulumaan rupesivat jo vaatteetkin. Kirjavia merimiespaitoja olin tuonut laivalta maihin kolme tusinaa, mutta niistä ei enää ollut ehjänä kuin muutama, sillä enimmäkseen minulla oli vain pelkkä paita ylläni. Arkuissa oli muutamia merimiestakkejakin, mutta ne olivat liian paksuja tässä helteessä. Luulisin ettei näin kuumassa ilmanalassa tarvitse vaatteita ensinkään, mutta se on erehdys. Paidan ja ihon välinen ilma on sentään jonkin verran liikkeessä, niin ettei helle tunnu aivan sietämättömältä.

Lakki tai hattu oli kuumalla ilmalla välttämätön sekin. Milloin hatutta päin liikuin päivänpaisteessa, alkoi päässäni tuntua heti kivistystä.

Täytyi koettaa korjailla ja paikkailla vaatteita minkä suinkin osasin, vaikka niissä ei valitettavasti silmänruokaa koskaan ollut. Olin huono kirvesmies, mutta vielä huonompi räätäli. Sain kuitenkin ommelluksi muutamia liivejä, mutta housuja oli vaikeampi tehdä.

Olen jo ennen maininnut panneeni talteen jokaisen ampumani eläimen nahan. Muutamat olivat auringonpaisteessa kuivaneet liian koviksi ja kankeiksi, mutta oli sellaisiakin, joita voi käyttää. Ensi työkseni laitoin itselleni karvalakin, jossa oli karvat ulospäin. Tämä onnistui niin hyvin, että myöhemmin tein itselleni puvun eläimenvuodista, nimittäin takin ja lyhyet, avonaiset polvihousut, kaikissa karvat ulospäin. Tällaisessa puvussa voin sateillakin liikkua kastumatta.

Pitkän ajan vei minulta sitten päivänvarjon kyhääminen. Olin nähnyt sellaisia Brasiliassa, jossa ne ovat varsin tarpeellisia sikäläisessä kovassa helteessä. Vielä tarpeellisempi se oli minulle täällä, sillä sijaitsihan saareni vielä lähempänä päiväntasaajaa. Välttämätön suoja se olisi minulle sekä päivän polttavilta säteiltä että rankkasateilta. Kauan kesti ennen kuin syntyi mitään sentapaistakaan. Pari kolme tekelettä meni aivan pilalle, ennen kuin viimein sain kokoon päivänvarjon tapaisen. Mutta oli työ ja tekeminen saada se kokoonpantavaksi, sillä työlästähän olisi ollut kuljettaa sitä avoimena. Sekin onnistui viimein, ja sitten päällystin päivänvarjon nahalla, karvat siinäkin ulospäin.

Kymmenes luku

Pieni vene. – Vaarallinen matka ulapalle. – "Robin Crusoe, missä olet?" – Piippu. – Vuohikarja. – Voita ja juustoa. Majesteetti aterioitsee.

Näin elelin saarellani hiljaista, yksinäistä elämääni, tyytyväisenä ja Herraan turvaten. Usein kyllä tuntui tyhjältä, kun ei ollut kenen kanssa sanaa vaihtaa, mutta silloin aina kysäisin itseltäni: eivätköhän keskustelut oman itseni ja Jumalan kanssa korvaa minulle kaikkea ihmisseuran suomaa iloa?

Seuraavat viisi vuotta kuluivat ilman sen suurempia tapauksia: sama asuinpaikka, samat työt ja toimet. Sitäpaitsi minulla oli huomattava työ, johon käytin kaikki väliajat: rakentelin jälleen venettä. Vahingosta viisastuneena ryhdyin tällä kertaa tekemään varsin pientä ruuhta, jonka vihdoin, tosin suurella vaivalla, sain valmiiksi. Kaivoin kuusi jalkaa leveän ja neljä jalkaa syvän ojan, jota myöten työnsin sen vesille.

Kaksi vuotta oli kulunut tähänkin työhön, mutta suuri oli iloni, kun vene vihdoin kellui joen pinnalla, ja melomalla ja sauvomalla pääsin liikkumaan jokea ylös ja alas.

Ei ollut ajattelemistakaan lähteä näin mitättömällä aluksella tuohon kaukaiseen maahan, neljänkymmenen peninkulman pituiselle vaaralliselle taipaleelle. Mutta koska minulla nyt kerran oli vene, niin päätin käydä katselemassa saareni rantoja laajemmaltikin.

Pystytin purteeni ensinnäkin maston ja laitoin siihen sopivan purjeen – kangastahan minulla oli sitä varten yllin kyllin varastossa. Koeteltuani sitten venettä ja huomattuani sen purjehtivan sangen hyvin tein sekä perään että kokkaan arkkuja säilytyspaikoiksi eväille ja ampumavaroille. Veneen laitaan sijoitin laatikon pyssyäni varten. Päivänvarjon panin perään suojaksi auringonsäteiltä.

Näin tein sitten pieniä huviretkiä rantavesillä, alussa milloinkaan yrittämättä kovin kauaksi joen suusta. Mutta vähitellen heräsi minussa halu tehdä kiertomatka koko kuningaskuntani ympäri. Eipä aikaakaan, niin jo rupesin hankkiutumaan matkalle. Panin purteen kaksitoista ohraleipää, leilillisen paahdettua riisiä, pienen pullon rommia, puoli vuohta, ruutia ja luoteja sekä makuuvaatteiksi kaksi paksua merimiestakkia, toisen alustaksi, toisen peitteeksi.

Kuudentena päivänä marraskuuta, vankeuteni tai, jos niin haluatte, hallitusaikani kuudentena vuotena, lähdin tälle retkelle, joka kesti kauemmin kuin olin luullutkaan. Saari itse tosin ei ollut kovin suuri, mutta sen itäiseen päähän tultuani huomasin pitkän jonon kallioita, osaksi veden päällä, osaksi alla, pistävän pari meripeninkulmaa ulos rannasta. Kallioitten ulkopuolella oli vielä puolen peninkulman pituinen hietamatalikko. Täytyi siis tehdä pitkä kierros matalikon ulommaisen niemen ympäri.

Olin jo kääntymäisilläni takaisin, mutta laskin sentään ankkurin, otin pyssyn ja nousin maihin tähystelemään. Kiipesin korkean mäen huipulle, josta näki joka puolelle, ja huomasin kovan, melkein rajun merivirran käyvän itään kallioitten kohdalla. Jos olisin veneineni joutunut sen kohdalle, se olisi varmasti vienyt minut niin kauaksi ulapalle, että palaaminen olisi ollut mahdotonta, sillä samanlainen merivirta kävi toisellakin puolen saarta, vaikka paljon kauempana. Lähempänä rantaa kulki päinvastaiseen suuntaan toinen virta; minun tuli siis välttää ensinmainittua päästäkseni rannanpuoleiseen.

Koska kumminkin ankara itäkaakkoistuuli parhaillaan puhalsi vasten rantavirtaa muodostaen tuimia hyrskyjä niemen kohdalla, olisi minun ollut yhtä vaarallista lähteä ulapalle kuin purjehtia rantavesiäkin.

Minun oli siis pakko pysähtyä tänne peräti kahden päivän ajaksi.

Koitti kolmannen päivän aamu. Tuuli oli yöllä lakannut, meri oli tyyni. Silloin lähdin ulommaksi. Mutta tässäkin olen varoittava esimerkki kaikille kokemattomille ja huimapäisille purjehtijoille. Tuskin olin päässyt kallioiden uloimman niemen kohdalle – veneen pituus erotti minut kallioista – kun äkkiä huomasin joutuneeni syville vesille, pauhaavan virran valtaan. Veneeni kiiti niin kiivasta vauhtia, etten päässyt virran laitaankaan. Yhä kauemmas jouduin nyt rantavirrasta vasemmalle. Ei tuulenhenkäystäkään, jota olisin voinut hyödykseni käyttää; melasta ja airoista ei ollut vähääkään apua. Olin jo mennyttä miestä mielestäni, sillä arvasin, että nuo kaksi merivirtaa saaren kummallakin puolen epäilemättä yhtyivät jonkin peninkulman päässä, ja jos joudun sinne, olen auttamattomasti hukassa.

Ilmeinen tuho oli silmieni edessä: merestä ei pelkoa, sehän oli aivan tyyni, mutta nälkään minun lopulta täytyisi kuolla. Olin tosin rannalta saanut niin suuren kilpikonnan, että tuskin jaksoin sitä kantaa; vettäkin oli purressa täysi leilillinen, mutta mihin se riittäisi valtamerellä, missä ei ole rantaa, ei saarta, vaan pelkkää aukeata ulappaa tuhannen ja taas tuhannen peninkulmaa!

Kuinka tuskallisen kaihon vallassa katselinkaan nyt taakse jäävää yksinäistä saartani! Nyt se oli mielestäni ihanin paikka koko maailmassa. Sinne, sinne paloi jälleen mieleni. "Voi sinua rakas, oma saareni!" huusin kurottaen käsiäni sitä kohti. "En näe sinua enää milloinkaan. Voi, minua poloista, minne joutunenkaan nyt!"

Ihminen ei milloinkaan osaa oikein käsittää todellista tilaansa, ennen kuin hänelle näytetään, että toisinkin voisi olla. Hän ei osaa antaa elämälleen oikeata arvoa, ennen kuin se uhataan ottaa häneltä pois.

Voineeko kukaan mielessänsä kuvitella tuskaa, joka minut valtasi nähdessäni joutuneeni jo parin peninkulman päähän saarestani! Soudin itseni melkein näännyksiin koettaessani pyrkiä pohjoista kohti, siis rannanpuoleisen merivirran tienoille. Puolenpäivän ajoissa, kun aurinko jo oli kulkenut meridiaanin yli, tunsin äkkiä kasvoillani tuulen lehahduksen eteläkaakosta. Siitä tuli mieleni hyväksi, varsinkin kun puolen tunnin kuluttua sangen navakka tuuli alkoi puhaltaa. Nostin maston ja vedin purjeen ylös ohjaten venettä niin paljon kuin mahdollista pohjoista kohti päästäkseni pois merivirrasta. Puoli peninkulmaa purjehdittuani näkyi idästä tyrskyjä kallioita vastaan. Siinä kohden jakaantui merivirta kahtia: päävirta kulki edelleen etelämmäksi, mutta osa kääntyi takaisin virraten kiivaasti luoteeseen.

Sain veneeni suunnatuksi viimeksimainittuun, ja suuri oli riemuni, kun tuulen yhä yltyessä purteni alkoi kulkea aika vauhtia suoraa päätä saarta kohti, vaikka aivan päinvastaiselle puolen sitä paikkaa, mistä olin lähtenyt.

Kello neljän maissa pääsin vihdoin merivirran ulkopuolelle ja laskin pian sen jälkeen maihin.

Rannalle noustuani kiitin ensi työkseni Herraa pelastuksestani ja samalla päätin, etten enää milloinkaan yrittäisi päästä veneelläni saaresta pois. Syötyäni eväitäni vedin veneeni turvalliseen paikkaan puitten suojaan ja kävin levolle, koska olin nääntynyt matkan vaivoista.

Aamulla en lainkaan tiennyt miten saisin veneeni takaisin kotirantaan. Samaa tietä en ruvennut yrittämäänkään, niin paljon olin eilen oppinut. Lähdin kävelemään rantaa pitkin länteen päin ja kuljettuani kolmen peninkulman verran saavuin virran suulle, joka vähitellen kapenee maahan päin pieneksi joeksi. Sen äyräässä oli pieni poukama, ikään kuin varta vasten telakaksi tehtyjä sinne veinkin veneeni turvaan.

Sieltä nousin kukkulalle katselemaan, millä tienoin saarta oikein olin, ja pian huomasin olevani lähellä seutuja, joissa ennenkin olin liikkunut vaeltaessani tutkimusmatkoilla. Hain veneestä pyssyn ja päivänvarjon ja lähdin kulkemaan kotiin päin. Mieluinen tämä jalkamatka olikin eilisen tuskallisen seikkailun jälkeen, ja illan suussa saavuin huvilalleni, jossa kaikki oli hyvässä kunnossa.

Menin aitauksen sisään, laskeuduin levolle ja vaivuin pian sikeään uneen. Mutta voiko kukaan kuvitella hämmästystäni, kun äkkiä olin kuulevinani nimeäni mainittavan useita kertoja: "Robin, Robin, Robin Crusoe? Robin Crusoe raukka! Missä olet, Robin Crusoe! Missä olet? Missä olet ollut?"

Luulin ensin näkeväni unta, mutta kun huudot yhä jatkuivat, kavahdin säikähtäen pystyyn. Tuskin olin saanut silmäni auki, kun huomasin Poll poikani, papukaijan, istua kököttävän aidan harjalla. Nyt tiesin, että se oli minua puhutellut, sillä juuri tuollaisella ruikuttavalla tavalla minäkin olin puhutellut sitä ja opettanut sitä puhumaan. Se oli tottunut istumaan sormellani, painamaan päänsä minun kasvojani vasten ja huutelemaan: "Robin Crusoe raukka? Missä olet? Missä olet ollut? Miten sinä tänne tulit?" ja sen sellaista.

Hetken aikaa olin yhä vielä hiukan hämmästynyt siitä, että Poll oli osannut tulla juuri täältä minua hakemaan. Toinnuttuani kutsuin ystäväni luokseni. Se lensi peukalolleni ja aloitti taas: "Robin Crusoe parka? Miten tänne tulit? Missä olet ollut?"

Lähdin sitten kotiin kantaen Pollia kädelläni.

Olisi ollut hauskaa saada veneeni takaisin omalle rannalle, mutta itäpuolitse en enää uskaltanut yrittää tuoda sitä enkä taas tiennyt, millaista olisi ollut saaren toisella puolella: kenties sielläkin kulki kiivaita merivirtoja. Jätin sen äsken löytämääni poukamaan, vaikka tuntuikin haikealta luopua niin monen kuukauden työn ja vaivan tuloksista.

Niin sitten taas elelin lähes kokonaisen vuoden hiljaista elämääni. Turvasin Jumalaan ja olin onnellinen, mitään muuta en kaivannut kuin ihmisseuraa.

Aikaa myöten opin yhä taitavammaksi kaikenlaisissa käsitöissä ja muissa näpertelyissä. Savenvalajan ammatissa edistyin koko lailla siitä lähtien kun keksin savenvalupyörän. Nyt astioista tuli siloisia ja siroja. Mutta suurin oli iloni silloin, kun sain valmiiksi piipun. Savesta se tosin vain oli eikä juuri kauniskaan, punaiseksi poltettu kuten muutkin saviastiat, mutta hauskaa sillä oli vedellä savuja. Tupakkaa kasvoi saarella yllin kyllin.

Vasuja ja koreja kerääntyi minulle samoin niin runsaasti, ettei säilytysastioista milloinkaan ollut puutetta.

Ruutivarastoni hupenivat huolestuttavasti. Aloin jo vakavasti miettiä, miten sitten eläisin, kun ruuti kerran loppuisi. Uuttahan en saisi mistään.

Kolmantena vuotena, niin kuin muistettaneen, olin saanut kiinni vuohen ja aikonut kasvattaa siitä itselleni vähitellen kesyn vuohilauman. Mutta se oli saanut jäädä yksin ja kuoli vihdoin vanhuuttansa.

Oltuani saaressa yhdeksäntoista vuotta ja huomattuani ruutivarastojeni vähentyneen päätin jälleen ruveta pyytämään vuohia elävinä. Asettelin ensin ansoja eri paikkoihin, mutta ne eivät olleet kyllin vankkoja, koska minulla ei ollut metallilankaa. Koetin loukkuja ja hautoja, mutta hukkaan menivät nekin yritykset. Viritin viimein lujia lankapyydyksiä ja kerran aamulla pyydyksille tultuani näin yhdessä vanhan pukin ja toisessa kolme kiliä, joista kaksi uuhta.

Pukki oli niin tavattoman vihainen, etten uskaltanut yrittääkään viedä sitä kotiin. Siksipä päästinkin sen menemään. Vuonat sen sijaan sain suurella vaivalla telttaani.

Pitkään aikaan ne eivät välittäneet ruoasta lainkaan, mutta viimein ne rupesivat syömään, eikä aikaakaan, niin ne jo tulivat aivan kesyiksi. Minulla oli siis hyviä toiveita oman vuohikarjan saamisesta.

Mutta jos halusin vuohikarjaa, täytyi välttämättömästi ryhtyä toimenpiteisiin, jotta vuoheni eivät pääsisi metsävuohien pariin, sillä silloin ne villiintyisivät jälleen ja karkaisivat tiehensä. Ei auttanut muu kuin ruveta rakentamaan aitausta, jossa karjallani olisi runsaasti ruohoa ja vettä ja jossa se olisi suojassa paahteelta. Kahden käden varaan tosin tämäkin tehtävä jäi, mutta rohkein mielin ryhdyin työhön. Löysin sopivan laidunmaan, jossa oli pari, kolme lähdettä ja jonka toisessa laidassa oli tuuhea viidakko. Erotin siitä aluksi sataviisikymmentä yardia pitkän ja sata yardia leveän alueen. Jos tämä ajan mittaan kävisi ahtaaksi, ajattelin, niin voisinhan laajentaa sitä.

Kolmen kuukauden kuluttua aitaus oli valmis. Sillä välin kilit olivat aina olleet lieassa lähelläni ja siten tottuneet yhä enemmän minuun. Tuon tuostakin vein niille ohran- tai riisinjyviä, joita ne tottuivat syömään kädestä. Kun saatuani aitauksen valmiiksi päästin ne valloilleen, ne juoksivat aina jäljessäni määkien jyviä.

Puolentoista vuoden kuluttua minulla oli kymmenkunta vuohta; kolmen vuoden kuluttua oli tarhassani neljäkymmentäkolme, niiden lisäksi, jotka olin teurastanut. Ajan mittaan täytyi laittaa yhä uusia aitauksia, niin että niitä lopulta oli viisi.

Mutta ei siinä kyllin, ettei pöydästäni nyt milloinkaan puuttunut vuohenlihaa; nyt oli minulla runsaasti maitoakin. Välistä sain sitä kaksikin gallonaa päivässä [gallona = 4,5 litraa]. Omituista miten luonto itse opettaa ihmistä käyttämään sen tarjoamia lahjoja. Minä, joka en ollut koskaan lypsänyt lehmää ja pikku poikana vain jonkin verran nähnyt, miten voita ja juustoa tehdään, lypsin nyt vuoheni, kirnusin voita ja valmistin juustoa! Monta turhaa yritystä sain ensin tehdä, mutta viimein onnistuin, varsinkin kun olin oppinut löytämään suolaa kallionkoloista merenrannalla, jossa auringon helle sitä oli kuivattanut merivedestä.

Olisipa tuikea stoalainen filosofikin myhähtänyt nähdessään minut päivällispöydässäni, keskellä perhettäni. Siinä istuin minä, ylhäinen majesteetti, tämän saaren herra ja valtias, jonka käsissä oli alamaisteni onni ja elämä. Ympärilläni olivat kuninkaalliset palvelijani. Poll oli erityinen suosikkini, ja vain sillä oli lupa puhella pöydässä majesteetin kanssa. Koirani, joka nyt jo alkoi käydä vanhaksi ja raihnaiseksi, istui oikealla puolellani, ja kaksi kissaa, yksi kummallakin pöydän laidalla, odotteli suosionosoituksia, nimittäin makupaloja omasta kädestäni.