Kitabı oku: «Robinson Crusoe», sayfa 7
Yhdestoista luku
Muotokuvani. – Uusi vaihe. – Ihmisen jälki rannan hiekassa. – Säikähdys. – Kaksoismuuri.
Tutkimusretki saaren ympäri vesitse oli jäänyt sikseen, mutta yhä paloi mieleni tutustua perusteellisesti valtakuntaani, ja niinpä päätin kerran lähteä rantoja myöten kiertämään saaren ympäri.
Matkalle lähtiessäni tulin ajatelleeksi: Mitähän ihmiset sanoisivat Englannissa, jos näkisivät äkkiä ihmisolennon tällaisissa tamineissa? Säikähtäisivät varmaankin tai nauraisivat hänelle vasten silmiä. En saattanut olla myhähtämättä itsekään kuvitellessani vaeltavani näin puettuna halki Yorkshiren kreivikunnan.
Kas tällaiselta minä näytin:
Päässä suuri, muodoton, pukinnahasta tehty karvalakki, siitä riippui harteille pitkä läppä, joka suojasi auringonsäteiltä ja esti sadeveden valumasta niskaani.
Yllä lyhyt takki, pukinnahasta sekin, karvat ulospäin. Sen liepeet ulottuivat takana melkein polviin. Jalassa avolahkeiset housut, vanhan pukin pitkävillaisesta nahasta, jonka karvat roikkuivat pitkinä. Sukkia ja kenkiä ei ollut ensinkään. Niiden asemesta oli jonkinlaiset töppöset, joitten varret ulottuivat sääriin ja olivat nauhoilla kiinnitettävät. Hyvin kömpelötekoiset ne olivat, niinkuin muutkin tamineeni.
Vyötäisillä leveä, edestä solmittava hihnavyö. Siihen oli pistetty miekan ja tikarin sijasta pieni saha toiselle ja käsikirves toiselle puolelle. Toinen vähän kapeampi hihna kulki oikean olan yli, ja siinä riippui vasemmalla puolella kaksi nahkakukkaroa, toisessa ruutia, toisessa hauleja ja luoteja. Selässä oli pajusta tehty vasu ja olalla pyssy. Kaiken tämän yli levitin suuren, hirmuisen ruman, pukinnahkaisen päivänvarjoni, joka oli lähinnä pyssyä tärkein varusteeni.
Kasvojeni väri oli tumma, mutta ei kuitenkaan yhtä musta kuin mulatilla, vaikka elinkin yhdeksännellä tai kymmenennellä eteläisellä leveysasteella. Parran olin aluksi antanut kasvaa pitkäksi, mutta myöhemmin – saksista ja partaveitsistähän minulla ei ollut puutetta – leikkasin sen lyhyemmäksi. Vain viikset jätin pitkiksi, niin kuin olin nähnyt turkkilaisilla Saléssa. Eiväthän ne tosin niin pitkiksi kasvaneet, että niihin olisin voinut ripustaa hattuni, mutta olivat ne sentään niin hirmuiset, että Englannissa niitä olisi säikähdetty.
Mutta vähätpä siitä, miltä näytin, kukapa minua täällä olisi katsellut?
Tällaisena lähdin matkalleni ja viivyin kotoa poissa viisi, kuusi päivää. Ensi työkseni nousin mäenhuipulle, josta venematkalla ollessani olin tähystellyt maastoa. Meri oli nyt, ihmeellistä kyllä, rasvatyyni. Merivirtoja ei näkynyt missään. Lähemmin asiaa tutkittuani huomasin, että lännestä lähtevä pakovesi yhdessä jonkin suuren mannermaalta tulevan virran kanssa aiheutti nuo merivirrat, jotka tuulista riippuen kulkivat milloin lähempänä rantaa, milloin kauempana siitä.
Jos silloin olisin tuon tiennyt, olisin nousu- ja pakovettä hyväkseni käyttäen päässyt takaisin omille rantavesille. Mutta oli miten oli, toista kertaa ei enää mieli tehnyt lähteä purjehdusmatkalle.
Mutta nyt alkaa uusi vaihe elämässäni.
* * * * *
Kerran puolenpäivän aikaan kulkiessani sinnepäin, missä kanoottini oli suojassa, hämmästyin sanomattomasti nähtyäni rannan hiekassa selvän ihmisjalan jäljen. Tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun, kuin olisin nähnyt hirvittävän aaveen. Kuuntelin ja tähystelin ympärilleni, mutta en nähnyt enkä kuullut mitään. Nousin kukkulalle katselemaan, mutta vieläkään en huomannut mitään. Juoksentelin rannalla edestakaisin, mutta en nähnyt muuta kuin tämän yhden ainoan jäljen. Luulin nähneeni väärin, mutta ei! Siinä oli selvä ihmisjalan jälki: kantapää, jalkapohja ja varpaat ihan selvästi. Miten se oli tähän painunut, sitä minun oli mahdotonta käsittää.
Tuhansia ajatuksia alkoi risteillä aivoissani, mutta yhä sekavammalta tuntui tämä kummallinen ilmiö, ja silloin lähdin juoksemaan linnaani päin. Juoksin niin että tuskin tunsin maata jalkaini alla hirveässä ahdistuksessani, aina parin kolmen askeleen perästä vilkaisten taakseni ja luoden epäluuloisia katseita joka puuhun ja pensaaseen. Mieheltä näytti matkan päästä jokainen kanto ja kivi.
Syöksyin sitten hurjaa vauhtia linnaani niin kuin joku olisi ajanut minua takaa. Nuoraportaitako myöten lienen sinne noussut vai kalliossa olevan aukon kautta, sitä en muista enää ensinkään. Jänis ei ole milloinkaan piiloutunut pensaaseen eikä kettu puikahtanut koloonsa pahemmin säikähtäneenä kuin minä linnaani.
En koko yönä ummistanut silmiäni. Mitä pitemmälle yö kului, sitä enemmän minua hirvitti. Välistä luulin koko ilmiötä paholaisen työksi. Miten jälki saattaisi olla ihmisen tekemä? Missä oli laiva, joka olisi hänet tuonut tänne? Missä olivat muut jäljet? Mutta jos paholainen olisi tahtonut minua säikäyttää, niin olisihan se osannut sen tehdä muullakin tavalla kuin polkemalla jäljen sellaiseen paikkaan, missä hyvin harvoin liikuin ja missä ensimmäinen tuuli olisi saattanut lakaista jäljen näkymättömiin.
Ei! Varmaankin on mannermaalta tullut villejä kanooteissaan tänne, joko merivirran tai tuulen ajamina, ja sitten jälleen soutanut pois ulapalle. Kuinka kiitollinen olin mielessäni siitä, etten samaan aikaan sattunut olemaan sen puoleisella rannalla! Mutta entä, jos villit ovat löytäneet veneeni? Siitähän he ovat huomanneet, että saaressa on asukkaita. Seuraavalla kerralla he tulevat tänne miehissä, löytävät minut, tappavat ja syövät suuhunsa. Ja elleivät minua löytäisi, niin keksivät asuntoni, hävittävät viljapeltoni, raastavat koko karjani! Hirvittäviä ajatuksia!
Omituista tämä ihmiselämän kirjavuus ja ristiriitaisuus! Mitä tänään rakastaa, sitä huomenna vihaa. Mitä tänään etsii, sitä huomenna vieroo. Olin koko täällä oloni aikana surrut sitä, että olin yksin, ilman ihmisseuraa. Suurin riemuni – niin ajattelin aina – olisi saada joku ihmisolento seuralaisekseni. Ja nyt? Vapisin pelosta, että ihmisiä olisi käynyt saarella! Yksi ainoa ihmisen askelen jälki rannan hiekassa oli saattaa minut suunniltani.
Alussa oli hetkiä, jolloin luottamukseni Jumalaan horjahti. En kyennyt hurjalta peloltani käsittämään hänen tarkoituksiaan. Raamattu johti minut kumminkin taas oikealle tielle. Antauduin kokonaan Herran huomaan, yhtä varmana kuin ennenkin siitä, että hän tarkoittaa vain parastani. Mieleni tyyntyi ja rohkeuteni palasi jälleen.
Pariin kolmeen päivään en liikkunut linnastani mihinkään. Mutta kun muona oli lopussa ja vuohet lypsämättä, minun oli viimein lähdettävä ulos ja lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että koko jälki oli ollut harhanäky. Menin huvilalleni, mutta yhä vieläkin arastellen ja ympärilleni tähystellen, joka hetki valmiina pujahtamaan piiloon. Vuohiparat olivat jo kovasti kaivanneet minua. Muutamaan päivään ei näkynyt mitään epäilyttävää, ja siitä kasvoi rohkeuteni yhä. Käväisin vielä kerran rannalla tutkimassa kummallista jälkeä. Siinä se oli yhä edelleen. Olikohan se sitten oma jälkeni, joka oli painunut hiekkaan silloin, kun vein venettä suojaan? Ei! Venehän oli kaukana täältä. Mittasin jälkeä omalla jalallani: jälki oli paljon suurempi. Silloin minut valtasi jälleen pelko ja kauhistus; minua puistatti kuin horkassa. Täällä on kuin onkin käynyt joku tai joitakuita. Kenties saari onkin asuttu ja minut yllätetään, ennen kuin luulenkaan. En tiennyt, miten olla, mitä tehdä.
Miten omituisia päätöksiä ihminen tekeekään jouduttuaan säikähdyksen valtaan, aivan päinvastaisia kuin hänen turvansa ja pelastumisensa vaatisi! Ensi kiihkossani aioin hajoittaa vuohitarhani ja ajaa eläimet kauas metsiin, jottei vihollinen niitä löytäisi eikä lähtisi lisää saalista hakemaan. Edelleen aioin kääntää molemmat viljapeltoni ja hävittää huvilani maan tasalle, jottei vain vihollinen vainuaisi asukkaita täällä.
Näissä hurjissa ajatuksissa kului yö, ja vasta aamupuolella vaivuin sikeään uneen. Herättyäni tunsin olevani koko lailla rauhallisempi. Mietin näin: saari ei olekaan niin asumaton kuin olen tähän saakka luullut. Joskus täällä näkyy käyvän ihmisiä mannermaalta. Viiteentoista vuoteen en ollut nähnyt ainoatakaan. Luultavaa on siis, että he vain sattumalta, kenties pakosta, nousevat rannalle ja ensi tilassa taas kiirehtivät pois. Minulla ei ole siis muuta tehtävää kuin pysytellä piilossa, jos satun heitä näkemään.
Minua kadutti nyt, että olin tehnyt toisen aukon luolaani. Tarkoin punnittuani päätin rakentaa entisen vallituksen ympärille puoliympyrään toisen samaan paikkaan, johon kaksitoista vuotta sitten olin istuttanut puita kahteen riviin. Nämä olivat niin lähellä toisiaan ja olivat muodostaneet niin tiheästi oksia, että vahvikkeeksi tarvitsi vain lyödä pylväitä rivien väliin. Minulla oli nyt kaksinkertainen valli linnani edustalla, ja ulomman vahvistin niin kuin edellisenkin köydenpätkillä, seipäillä ynnä muilla sopivilla esineillä. Sen sisäpuolelle rakensin kymmenen jalkaa paksun seinän luolasta tuomastani mullasta ja sorasta. Uloimpaan aitaukseen tein seitsemän niin suurta aukkoa, että käsivarsi juuri mahtui läpi, ja niihin asetin seitsemän laivalta tuomaani muskettia, jotka kiinnitin lavetintapaisille alustoille niin lujasti, että saatoin tarpeen tullen kahdessa minuutissa laukaista ne kaikki perätysten.
Tähän työhön minulta meni useita kuukausia, mutta en hellittänyt ennen kuin olin saanut sen valmiiksi, sillä vasta nyt uskoin olevani täydessä turvassa.
Äärimmäisen vallin ulkopuolelle istutin sitten pajuja, sillä tiesin, että niistä jonkin ajan kuluttua kasvaisi tiheä viidakko. Sen ja vallin väliin jätin laajan aukon, niin että helposti saatoin vallin takaa nähdä jokaisen, joka aikoi pyrkiä linnaani meren puolelta.
Kahden vuoden kuluttua kasvoikin jo paikalla taaja viidakko, ja viiden, kuuden vuoden kuluttua oli siihen muodostunut niin läpipääsemätön tiheikkö, ettei kenenkään ihmisen päähän saattanut juolahtaakaan, että sen takana piili ihmisasunto.
Saatuani toisenkin vallin valmiiksi ryhdyin vielä muihin varokeinoihin mahdollisesti tapahtuvien hyökkäysten varalta. Rakensin keskelle metsää sijaitsevalle aukiolle saaren itäosaan pienen varatarhan vuohia varten. Se olikin verraten helppo tehdä, koska puita kasvoi tiheässä. Sinne vein kaksi pukkia ja kymmenen emävuohta.
Kahdestoista luku
Venekö ulapalla? – Kaamea nuotio. – Tuhoisia aikeita. Vaara ohi. – Säikähdys luolassa. – Verraton tyyssija.
Oli kulunut kaksi vuotta siitä kun olin nähnyt askelen jäljen. Kulkiessani kerran saaren läntisessä päässä ja silmäillessäni eräältä mäeltä ulapalle olin äkkiä näkevinäni kaukana merellä jotakin veneen tapaista. Kotona minulla oli parikin kiikaria, jotka olin löytänyt laivalta pelastamistani arkuista, mutta en koskaan kuljettanut niitä mukanani. Koetin teroittaa katsettani, mutta en voinut saada selvää siitä, oliko näkemäni vene vai jokin muu esine, siksi kaukana se oli. Alempaa en nähnyt sitä enää ensinkään, mutta päätin tästä lähtien ottaa aina kiikarin mukaani.
Menin niemeen, mutta siellä minut valtasi kammo ja kauhistus. En osaa sanoin selittää säikähdystäni, kun näin rannalla joukon ihmisten käsiä, jalkoja ja muita ruumiinosia. Nuotio ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja keskellä sitä näin pyöreän kuopan, paistinhaudan tapaisen. Sen ympärillä nuo hirviöt varmaankin olivat istuneet julmaa juhla-ateriaansa nauttimassa.
Olin niin hämmästynyt moisesta näystä, etten vähään aikaan muistanut lainkaan omaa turvallisuuttani. Ajattelin vain ihmisluonnon kammottavaa alennustilaa, petomaista raakuutta, josta tämä nuotio oli todistuksena. Olin kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ollut milloinkaan näin läheltä nähnyt mitään siihen viittaavaa. Käänsin pääni tuosta hirvittävästä näystä; minua alkoi kuvottaa, olin vähällä mennä tainnoksiin. Mutta minun oli mahdotonta viipyä tässä kaameassa paikassa. Laahustin mäen törmälle takaisin ja sieltä kotiin niin kiireesti kuin jaksoin.
Siellä mieleni taas rauhoittui enkä enää pelännyt oman turvallisuuteni puolesta. Selväähän oli, että nuo hurjat olennot vain pistäytyivät näillä rannoilla. Kahdeksaantoista vuoteen en ollut heitä kertaakaan nähnyt ja luultavasti saisin toisetkin kahdeksantoista vuotta olla heistä rauhassa, ellen vain itse antaisi itseäni ilmi. Minun ei tarvitse muuta kuin pysyä linnassani, jos Luoja ei lähetä luokseni muita ihmisiä kuin ihmissyöjiä.
Niin sanomattoman kammon ja inhon olin saanut noita petomaisia ihmissyöjiä kohtaan, etten kahteen vuoteen juuri mennyt oman piirini ulkopuolelle. Tällä tarkoitan linnaa, huvilaa ja karjatarhojani.
Vähitellen palasi entinen rauhallinen turvallisuudentunteeni. Noudatin vain entistä suurempaa varovaisuutta. Näinä kahtena vuotena laukaisin tuskin kertaakaan pyssyäni peläten, että noita hirtehisiä sattuisi olemaan saarella ja pamaus saisi heidät miehissä tutkimaan saarta tarkemmin. Eikä minun tarvinnut pyssyä käyttääkään, sillä sain niin paljon lihaa kuin tarvitsin omasta karjastani, ja jos milloin mieli teki metsälle, pyydystelin ansoilla. Laivalta tuomistani kolmesta pistoolista oli minulla kaksi aina vyöllä ulkona liikkuessani. Sitäpaitsi olin hionut teräväksi miekan, laivan saaliita sekin, ja kannoin sitä olkahihnassa kupeellani. Sangen sotilaalliselta mahdoin näyttääkin kaikissa varustuksissani. Miekka oli tosin tuppea vailla, mutta sitä uljaamman näköinen!
Yhä enemmän alkoi minulle selvitä, ettei elämäni ollut ensinkään onnetonta verrattuna monen muun elämään. Tulin ajatelleeksi, miten paljon vähemmän tyytymättömyyttä olisi maailmassa, jos ihmiset muistaisivat, että moni muu on vielä pahemmassa tilassa kuin he, ja jos he oppisivat olemaan kiitollisia vähästä sen sijaan, että vain valittavat ja vaikeroivat.
Kekseliäisyyteni alkoi näinä aikoina askarrella varsin omituisella alalla. Yötä ja päivää näet ajattelin, miten saisin noita raakalaisia tuhotuksi kesken heidän julmia juhla-aterioitaan ja samalla pelastetuksi onnettomat uhrit heidän käsistään. Tulisipa siitä paksu kirja, paksumpi kuin koko tämä teos, jos kävisin kertomaan, mitä kaikkia keinoja mieleeni johtui villien säikyttämiseksi niin, ettei heidän mielensä enää milloinkaan tekisi tämän saaren rannoille. Mutta kaikki ne huomasin mahdottomiksi, sillä mitä yksi ainoa mies mahtaa parille-, kolmellekymmenelle rajulle villille, jotka keihäillään ja nuolillaan osuvat yhtä tarkasti maaliin kuin minä pyssylläni?
Väliin ajattelin, että entä jospa kaivaisin kuopan heidän nuotiopaikkansa alle ja pistäisin siihen viisi, kuusi naulaa ruutia? Kun villit sitten istuisivat nuotionsa ympärillä, ruuti räjähtäisi ja lennättäisi heidät ilmaan joka miehen. Mutta hylkäsin tämänkin keinon, sillä ensinnäkin oli sääli tuhlata heidän tähtensä niin paljon ruutia, jota minulla muutenkaan ei ollut enää jäljellä kuin tynnyrillinen; toiseksi: kuka tietää, syttyisikö ruuti juuri parhaaseen aikaan? Eihän siitä ole apua, jos he vain säikähtävät ja naama heiltä kärventyy; se ei estä heitä tulemasta tänne uudestaan. Hylkäsin kuin hylkäsinkin siis tämän keinon.
Entä jos kävisin väijyksiin mukanani kolme pyssyä, joissa olisi kaksoispanokset, ja laukaisisin heihin kesken heidän verisiä kemujaan? Pari kolme villiä kaatuisi tai haavoittuisi joka laukauksella, ja sitten hyökkäisin heidän kimppuunsa varustettuna kolmella pistoolilla ja miekalla. Vaikka heitä olisi kaksikymmentä miestä, niin tappaisin heidät kaikki.
Tämä keino tuntui minusta niin käytännölliseltä, etten muutamaan viikkoon juuri muuta miettinytkään. Unissakin olin joskus hyökkäävinäni villien kimppuun. Löysin vihdoin rannalta mäenrinteestä sopivan paikankin, josta saatoin tähystellä heidän veneittensä tuloa. Nähtyäni ne ennättäisin varsin hyvin piiloutua tiheään metsään ja kätkeytyä siellä erääseen onttoon puuhun, joka olisi sopiva väijymäpaikaksi. Sieltä voisin seurata heidän liikkeitään ja tähdätä tarkkaan, kun he keräytyisivät yhteen. Sieltä en ampuisi harhaan ainoatakaan laukausta. Niinpä varustinkin sitä varten kaksi muskettia ja lintupyssyn. Edellisiin pistin pari metallipalasta ja neljä, viisi pientä luotia; lintupyssyn latasin kourallisella karkeita hauleja. Kuhunkin pistooliin panin neljä luotia ja varustin vielä muutamia panoksia kutakin ampuma-asetta varten. Näin olin nyt valmis vastaanottamaan juhlilleen saapuvia ihmissyöjiä.
Tästä lähtien kävin joka aamu tähystysmäellä, joka oli linnastani parin, kolmen peninkulman päässä, ja sieltä tarkastelin kiikarillani, oliko veneitä tulossa mereltä päin. Kolme kuukautta jatkoin uskollisesti tätä tiedustelutyötä, mutta kun joka kerta palasin tyhjin toimin, väsyin viimein koko hommaan.
Niin kauan kuin kävin villejä vaanimassa kesti suuttumuksenikin heidän julmia tapojansa kohtaan, ja joka hetki olin valmis ampumaan ja lyömään pari-, kolmekymmentä alastonta villiä kuoliaaksi. Mutta ajan mittaan aloin rauhallisemmin pohtia asiaa. Mikä oikeus minulla oli nousta tuomariksi ja tuomion toimeenpanijaksi näille ihmisille, jotka vuosisatoja olivat saaneet jatkaa hirmutöitään joutumatta taivaan rangaistuksen alaisiksi? Minullehan he eivät olleet tehneet mitään pahaa. Olinko minä oikeutettu vaatimaan heitä tilille verestä, jota he keskenänsä vuodattivat? Mistä minä tiesin, minkä tuomion Jumala tässä asiassa antaisi? Eiväthän nuo ihmisparat edes tienneet tekoansa rikolliseksi, eikä heillä ollut omantunnon vaivoja. Sotavangin tappaminen oli heidän käsityksensä mukaan yhtä vähän rikollista kuin meistä härän teurastaminen. He söivät ihmislihaa yhtä hyvällä ruokahalulla kuin me lampaanlihaa.
Niinpä luovuinkin aikeistani käydä heidän kimppuunsa, niin kauan kuin he eivät ahdista minua. Päähuolenani oli nyt pysyä heiltä piilossa. Jos he sittenkin huomaisivat minut ja ryhtyisivät minua ahdistamaan, niin kyllä sitten keinot keksin.
Näin kului kokonainen vuosi. En käynyt kertaakaan toisella rannalla tähystelemässä merelle. Ainoa toimenpide villien hyökkäyksen varalta oli se, että siirsin veneeni saaren itäiseen päähän, jossa kätkin sen pieneen poukamaan korkeitten kallioitten väliin. Merivirtojen tähden villit eivät voisi tulla sinne milloinkaan, siitä olin varma.
Suurta varovaisuutta noudatin muutoinkin. Linnasta lähdin harvoin muualle kuin välttämättömiin töihin, vuohia lypsämään ja metsässä olevaa tarhaani hoitamaan.
Lukija kai ihmettelee kuullessaan, että tämä alituinen pelko ja vaarojen uhka tukahdutti minussa kerrassaan kaiken keksimisinnon ja esti minua hoitamasta monia asioita, jotka ennen olivat tehneet elämäni mukavaksi. Oma turvallisuuteni oli nyt ainoa huoleni. Tuskin uskalsin lyödä naulaa seinään tai halkaista puuta, jottei pauke ja kolina olisi kuulunut rannalle. Vielä vähemmän uskalsin laukaista pyssyä. Eniten pelkäsin sytyttää valkeata, sillä korkealle nouseva savu olisi saattanut helposti ilmaista minut. Sen vuoksi suoritin sellaiset työt, joissa tarvitaan tulta, niinkuin saviastiain ja piippujen polttamisen, kaukana rannalta saaren sisäosissa. Sieltä löysin suureksi ilokseni syvän ja tarpeeksi avaran luolan. Siinä minulla oli erinomainen kätköpaikka.
Luolan suu oli korkean vuoren kupeessa. Löysin sen sattumalta hakatessani kerran puista oksia, joista aioin polttaa hiiliä. Niitä näet käytin paistaessani leipää ja keittäessäni ruokaa, koska niistä ei lähtenyt savua kuin nimeksi. Sitä tehdessäni huomasin tiheän ja matalan pensaan takana jonkinlaisen aukon. Ryömittyäni uteliaana siitä sisään jouduin niin avaraan luolaan, että saatoin seisoa siinä pystyssä. Mutta äkkiä tuli minulle kiire päästä sieltä pois nopeammin kuin olin tullut, sillä pimeän luolan perällä huomasin kaksi kiiluvaa silmää, joihin aukon suusta tuleva himmeä valo heijastui. Ensi säikähdyksestä päästyäni rohkaisin mieleni, hain ulkoa hehkuvan kekäleen ja menin jälleen luolaan.
Kauhistuin yhä enemmän: luolan perältä kuului aivan kuin tuskissaan olevan ihmisen syvä huokaus. Sitä seurasi muutamia katkonaisia äännähdyksiä ja sitten taas syvä huokaus. Peräydyin, kylmä hiki nousi otsalleni, selkäpiitäni karmi. Hetken perästä rohkaisin kuitenkin jälleen mieleni ajatellen, että Jumalahan on läsnä joka paikassa ja voi kyllä suojella minua. Kuljin eteenpäin pitäen palavaa kekälettä pääni päällä ja huomasin suuren, vanhan pukin, joka oli henkihieverissään. Kosketin sitä jalallani, se koetti nousta pystyyn, mutta ei jaksanut. Jätin sen rauhaan.
Katsoin nyt tarkemmin ympärilleni. Luola oli etuosastaan noin kaksitoista kertaa kaksitoista jalkaa, säännötön, sellaisenaan kuin oli luonnon käsistä lähtenyt. Perällepäin luola kapeni kapenemistaan niin matalaksi ja pieneksi aukoksi, että minun täytyi ryömien tunkeutua siitä sisään. Koska en tiennyt ensinkään, minne tämä matala aukko vei, eikä minulla ollut kynttilöitä mukanani, päätin kääntyä takaisin ja tulla seuraavana päivänä uudestaan mukanani kynttilöitä ja tulukset, joihin olin ottanut piin musketin hanasta.
Seuraavana aamuna menin uudestaan luolalle, mukanani kuusi paksua kynttilää. Ne olin tehnyt vuohen talista, ja niiden sydäminä oli rievun kaistaleita tai nokkosen tapaisen kasvin kuivattuja syitä. Päästyäni luolan taka-aukosta nelinkontin sisälle huomasin joutuneeni toiseen, lähes kaksikymmentä jalkaa korkeaan luolaan. Silmäni eivät olleet tällä saarella vielä koskaan kohdanneet niin ihanaa näkyä: kahden kynttiläni liekit heijastuivat seinistä tuhansina ja taas tuhansina säihkyvinä valoina. Timanttejako sieltä välkähteli vai muita kalliita kiviä vai kultasuonetko siellä kimaltelivat, en tiedä. Luola oli kerrassaan ihmeellinen, mutta pilkkosen pimeä. Pohja oli kuiva ja tasainen, aivan kuin pienillä piikivillä päällystetty. Mitään inhottavia matelijoita ei näkynyt missään. Ei noussut kosteita kaasuja ja katto ja seinät olivat aivan kuivat.
Tämähän oli verraton piilopaikka, ja tänne päätin heti tuoda kaikki kallisarvoisimmat tavarani, nimittäin ruudit, kaksi lintupyssyä, joita minulla oli kolme, ja samoin kolme muskettia, joita yhteensä oli kahdeksan. Viisi niistä jätin aikaisemmin laittamiini ampumareikiin linnan uloimmassa vallissa. Käsitellessäni ampumavaroja tulin avanneeksi senkin tynnyrin, jossa oli kastunutta ruutia. Vesi oli tunkeutunut sisään kolme neljä tuumaa joka puolelta muodostaen kovan kuoren, mutta sen sisällä oleva ruuti oli säilynyt aivan kuivana ja kelvollisena. Täten sain ruutivarastooni lisää lähes kuusikymmentä naulaa, ja siitä olin iloinen. Linnaani jätin kotitarpeiksi vain noin pari kolme naulaa ruutia. Luolaan kannoin myös kaiken lyijyn, mitä minulla oli.
