Kitabı oku: «Jutelmia», sayfa 2

4.
Donnerin rouva tahtoo oppia panemaan kurkkuja etikkaan

Aamuaurinko paistoi kirkkaasti akkunoista sisään vierashuoneesen Grönlidissä.

Valkoisessa uudinsängyssä, vajonneena mainittuihin viiteen untuvapolsteriin ja yhdeksään pään-alustyynyyn, makasi Ludvig ja oli aamumietteissänsä.

Hänen käyntinsä Grönlidissä ei ollut tavallinen lupa-ajanmatkustus; niinä neljänätoista päivänä, jotka hänen oli määrä siellä oleksia, oli hänen tulevaisuutensa päätettävä.

Hänen äitinsä oli leski ja eli niukoissa varoissa, ja itse ansaitsi hän vaan 20 kruunua kuukaudessa erään asianajajan konttorissa, niin että kumpaisenkin toimeentulo oli jotenkin ahtaalla.

Äiti oli sen vuoksi saanut aikaan sen viisaan tuuman, että poika kihlaisi rikkaan serkkunsa. Appi antaisi sitten hänelle apua opintoaikana, kahden vuoden perästä voisi hän olla lakit. kandidaatti ja naida Olinan.

Paikkakunnan asianajaja oli vanha ja epäsuosiossa. Hän saisi sen vuoksi runsaasti työtä paikkakunnassa, ja vastanaineet asuisivat Grönlidissä, jollei vanha matami jo sitä ennen olisi kääntynyt selin tähän syntiseen maailmaan ja antanut Granholtia Olinalle.

Ludvig nousi ylös ja pukeusi katsellen ulos akkunasta.

Näköala oli kaunis, eikä hänen tulevaisuuden toiveensakaan olleet niin huonot.

Ylt'ympäri oli kukoistavia niittyjä ja lainehtivia peltoja. Etäältä saattoi vähäisen koivikon läpi nähdä Granholtin huoneenkattojen häämöittävän, ja kaukaa näkyi iso, synkkä kuusimetsä, josta talo oli nimensä saanut.

Kaikki tämä ihanuus oli Olinan kädessä, ja siinä seisoessansa vahvistui vahvistumistaan hänen päätöksensä niin pian kuin mahdollista pyytää tätä kättä omaksensa.

Tosin oli se jotenkin punainen ja jotenkin iso; mutta eihän kaksi isoa taloa ja 100,000 kruunua voineetkaan liian pieneen käteen mahtua.

Kello kävi yhtätoista, kun ylioppilas tuli alas saliin.

Paitse talon väkeä oli myöskin vanha Rasmussenin matami läsnä.

Hän oli kuullut puhuttavan ylioppilaan tulosta, ja kun hän vakavasti varoi naimistuumain olevan aikeessa hänen ja Olinan välillä, oli hän tullut tänne ylioppilasta tarkastamaan.

Tämä tarkastelu selvästi ei päättynyt ylioppilaan eduksi, sillä vanha Rasmussenin matami puristi kokoon huulensa ja kohautti harmaita viiksejänsä nenän alle, joka ei ollut mikään hyvä merkki.

"Vai niin, sinä olet Mailerin Ludvig?" sanoi hän ja puristi hänen kättänsä, niin että valkoiset merkit jäivät hänen omiin sormiinsa.

Kumarruksella myönsi ylioppilas nimen oikeaksi.

"Sinusta on tullut iso, kaunis poika, sitten kuin täällä viimeksi olit:

Kuinka äitisi voi?"

"Kiitoksia vaan, hän voi erittäin hyvin," ja ylioppilas toivoi, että samoin oli Rasmussenin rouvan laita.

"En ole mikään rouva," sanoi eukko äreästi, ilmaisematta muutoin hänelle vointiansa.

Kun oli käyty istumaan aamiaispöytään, tuli sisäpiika huoneesen ja ilmoitti salamielisellä katsannolla nuoremmalle Rasmussenin rouvalle, että Donnerin rouva oli siellä ulkona ja tahtoi puhutella häntä.

Avonaisen oven läpi nähtiin Donnerin rouva mustassa silkissä ja Aurora vaaleassa lenongissa.

"Kaikin mokomin tulkaa sisään!" pyysi Rasmussenin rouva ja nousi ylös.

"Kiitoksia, meidän täytyy heti palata," sanoi Donnerin rouva ja astui sisään sekä tervehti läsnäolevia, Rasmussenin rouvan esitellessä ylioppilasta.

"Emme tietäneet täällä olevan vieraita," sanoi Aurora. "Me tulemme aivan arkivaatteissa."

"Enpä luullut teidän varanne kannattavan käydä noin hienoissa arkivaatteissa," sanoi vanha Rasmussenin matami.

Donnerin rouva ei kuullut viimeistä muistutusta.

"Minulla oli asiaa teille, rouva Rasmussen," sanoi hän. "Tahtoisin niin mielelläni, että te opettaisitte minua panemaan kurkkuja etikkaan."

Donnerin rouva oli pelkkää hymyilyä ja ystävällisyyttä ja oli itsekin kuin etikkaan pantava kurkku.

"Siitä voimme sitten puhella," sanoi Rasmussenin rouva. "Nyt teidän pitää vähän murkinoida kanssamme."

Donnerin rouva kävi istumaan ylioppilaan ja Aurora Olinan viereen, kenties antaaksensa Ludvigille tilaisuutta vertaella heitä keskenänsä.

Vertailu ei päättynyt edukkaasti Olinalle, sillä Auroran rinnalla oli hän kuin mölskä, punainen pioni kauniin ruusun rinnalla.

Donnerin neiti oli hienoine ihoinensa, mustine kiharinensa ja loistavine silminensä oikea loistokukkanen kukoistuksessansa. Kenties ruusu oli liian täysin puhjennut, niin että saattoi syystä peljätä sen piankin alkavan ransistua.

"Te viivytte kai täällä koko suven?" kysyi Donnerin rouva.

"Ainoastaan neljätoista päivää," sanoi Ludvig. "Minulla ei ole pitempää virkalomaa konttorista."

"Olette kenties jo kandidaatti?"

"En vielä, mutta toivon ennen pitkää siksi pääseväni."

"Toivon, että te usein ilahutatte meitä vierailemalla Skovhöissä täällä ollessanne. Vaan minä en kärsi kankeita visiittejä. Kun tulette, jäätte koko päiväksi ja pidätte hyvänänne mitä talo tarjoo. Meidän perheet ovat liian hyvät ystävät ja tuttavat paljoa kursaillaksemme. Eikö niin, rouva Rasmussen?" sanoi Donnerin rouva, kääntyen vanhan matamin puoleen.

Tuo salamielinen piika oli nimittäin kutsunut talon rouvan ulos kyökkiin jonkun tärkeän asian johdosta.

"Olkaa hyvä, älkää sanoko minua rouvaksi," sanoi vanha Rasmussenin matami karmeasti. "Minä olen vaan matami, mutta olen tyytyväinen asemaani. Ajattelen aina näin: parempi kylläinen matami kuin nälkäinen rouva. – Olkaa hyvä, suvaitsetteko leipää?" sanoi hän ja ojensi Donnerin rouvalle leipäkorin.

"Kiitoksia, minulla ei ole nälkä," sanoi Donnerin rouva katkera hymy huulilla.

Kotvasen kuluttua sanoivat he jäähyväiset, ja Donnerin rouva kysyi, eikö ylioppilas tahtoisi saattaa heitä kappaleen matkaa tielle nähdäksensä missä Skovhöi oli.

Ylioppilas tietysti tahtoi mielellään.

"Olina ottakoon myöskin yllensä ja seuratkoon mukana, niin ei Ludvigin tarvitse yksin palata," sanoi Rasmussenin rouva. "Pidä vaan varalta, ettei Donnerin neiti liian paljon jää kahden kesken hänen kanssansa," neuvoi hän tytärtä hiljaa.

Vanha Rasmussenin matami oli myöskin kotia menossa, ja kaikki seurasivat yksissä alas tielle päin.

Ludvig Möller ja Donnerin rouva tyttärineen kävivät edellä; Rasmussenin matami ja Olina seurasivat jälestä.

"Tietysti on äitisi aikomus, että sinusta ja Möllerin Ludvigista tulee pariskunta," sanoi vanha Rasmussenin matami yht'äkkiä.

Olina säpsähti ja loi punastuen silmät maahan.

"Luulen niin olevan," sanoi hän.

"Pidätkö enemmän hänestä kuin Rasmus Nielsenistä?".

Rasmus Nielsen oli eukon veljenpoika. Hän oli pehtorina ja isännän sijaisena Granholtissa.

"Hän näyttää paljoa paremmalta ja hienommalta kuin Rasmus," sanoi Olina ujosti.

"En konsaan usko, että hän on pitävä sinusta niin paljon kuin Rasmus."

"Rasmus et konsaan ole sanonut pitävänsä minusta."

"Tiedäthän sen, että hän pitää," sanoi eukko. "Jos olisit nähnyt kuinka hän kävi pahoille mielin kuullessansa, että tähän taloon oli kosija tullut. Eilen oli meillä lihakeittoa – se on hänen lempiruokaansa, mutta hän ei voinut pelkästä surusta saada kulumaan muuta kuin yhden lautasellisen, ja muutoin syö hän tavallisesti kolme."

Olina näytti liikutetulta tästä hänen lempensä osoitteesta.

"Voisiko sinulla todellakin olla sydäntä saattaa hänet onnettomaksi?" kysyi muori.

Olina näytti olevan kahden vaiheella. "Ludvig on kuitenkin sekä hienompi että kauniimpi," sopersi hän.

Vanha Rasmussenin matami pusersi kokoon huulet ja hänen viiksensä nousivat hirveästi koholle.

"Tämä kihlaus täytyy estää. Heistä ei konsaan tule onnelliset," ajatteli hän.

Hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin avaruutta, kunnes kiinnittyi Donnerin rouvan kookkaasen, jäykkään vartaloon.

"Hän on auttava minua kihlauksen estämisessä," ajatteli eukko. "Ei kukaan ole siihen soveliaampi."

Mutta Ludvig kulki iloisena tietä eteenpäin Auroran rinnalla.

Neiti nauroi ja laski leikkiä, heitti häneen loistavan katseen, loi sitten maahan silmänsä näyttääksensä pitkiä silmäripsiänsä ja availi silloin tällöin punaisia huuliansa, jotta ylioppilas vilaukselta saisi nähdä hammasten valkoisen rivin.

Ludvig oli ihastuksissaan.

Hän näki ainoastaan Auroran ja unhoitti Granholtin ja Grönlidin, Olinan ja vanhan Rasmussenin matamin.

Silloin kuului viimeksimainitun kolea ääni ja saattoi hänet takaisin todellisuuteen.

"Te käytte liian kiireesti," huusi hän.

He seisahtivat.

"Luulenpa että on parempi että me kaksi vanhaa käymme jälestä, niin nuoret voivat juosta edeltä," sanoi hän.

Donnerin rouva antausi vastenmielisesti Rasmussenin matamin seuraan, ja Olina käveli Auroran ja Ludvigin rinnalla.

"Heistä tulisi kaunis pari," sanoi eukko yht'äkkiä, kun nuoret olivat kerjenneet kappaleen matkaa edelle. Donnerin rouva säpsähti.

"Heistä?"

"Ylioppilaasta ja tyttärestänne."

"Miniänne on varmaankin aprikoinut paria toisin," sanoi Donnerin rouva.

"Kuulkaapa, rouva Donner," sanoi Rasmussenin matami suoraan, "me kaksi emme konsaan ole ollut erittäin hyvät ystävät."

Donnerin rouva heitti niskaansa.

"Mutta kun on kysymyksessä asia, joka suuresti koskee meitä molempia, luulen voivamme tehdä rauhan."

Donnerin rouva alkoi kurolla korvin kuullella.

"Nähkää," jatkoi eukko, "Ludvig Möller on nuori, kaunis ja kelpo mies, niin että tyttärenne voisi pitää itseään onnellisena saadessaan hänet mieheksi."

Donnerin rouva arveli, että hän voisi pitää itseään yhtä onnellisena saadessaan Auroran vaimoksi.

"Mutta nyt on miniäni päähän pistänyt, että hänen pitää saada Olina, ja luulenkin, että Ludvig aikoo kosia. Minä taasen tahdon tytön naimisiin veljenipojalle Rasmus Nielsenille. Heidän avioliittonsa tulisi paljoa onnellisemmaksi, sillä Rasmus sopii paremmin Olinan säätyyn, hän voi paremmin hoitaa hänen talojansa ja omaisuuttansa, ja hän pitää sydämmen pohjasta tytöstä. Jos ylioppilas nai hänet, niin ottaa hän hänet vaan rahain vuoksi, joten ei olisi laita, jos hän kihlaisi teidän tyttärenne."

Donnerin rouva puri huuliinsa.

"Sillä," jatkoi eukko parantaakseen sanojansa, "eihän Olina ole laisinkaan niin kaunis kuin teidän tyttärenne, ja jollei silmäni petä, on hän jo hyvällä alulla rakastua Aurora neiteen."

Donnerin rouva arveli, ettei se taitanut olla niin epätodenmukaistakaan.

"Minä esittelen siksi, että me kaksi teemme liiton ja koemme kaikin voimin saada ylioppilas ja Aurora neiti pariksi. Mitä teihin tulee, hyvä rouva Donner, en laisinkaan epäile, että te olette parastanne koettaneet ilmankin minun kehoitustani."

Donnerin rouva puri taas huuliinsa. Vanhalla Rasmussenin matamilla ei ollut juuri hyvää aistia sanojansa valitessa.

"Mutta minä ajattelin, että me voisimme saada enemmän toimeen, jos yksissä toimimme. Minä olen tekevä mitä suinkin voin peloittaakseni häntä naimakaupoista Olinan kanssa. Olemmeko siis yksimieliset?"

Donnerin rouva nyökkäsi päällään osoittavasti.

"Teiltä en vaadi muuta kuin annatte minulle tiedon heti kun olette saaneet hänet pauloihinne takertumaan."

Taasen epäaistikas lausetapa, jota Donnerin rouva ei kuitenkaan ollut kuulevinaan.

Hän lupasi heti antaa Rasmussenin matamille tiedon kihlauksesta.

He olivat nyt tulleet liki Skovhöitä, ja Olina sanoi että hänen ja Ludvigin täytyi kääntyä takaisin, jos mieli ennättää kotia päivällisiksi.

He erosivat siis lähetellen molemmin puolin terveisiä, ja vanha matami sanoi myöskin jäähyväiset ja läksi kiireesti kotia päin vähäistä sivupolkua myöten.

Donnerin rouva vilkasi hänen jälkeensä.

"Tuosta olen saanut voimakkaan liittolaisen," ajatteli hän. "Nyt olen melkein varma voitostani, sillä Auroraan saatan luottaa. Hän on niin tottunut, ettei hän enää tarvitse vähintäkään opettamista. Odottakaa vähän vaan te, Rasmussenin rouva, niin taritsen minä kyllä kohta teille etikkakurkkuja."

5.
Vanha Rasmussenin matami ennustaa poutaa, vaan tulee sadetta

Samana päivänä jälkeen puolenpäivän oli Ludvigin määrä käydä tervehtimässä vanhaa Rasmussenin matamia.

Eukko ei tosin ollut häntä kutsunut, mutta Rasmussenin rouva tiesi hänen olevan hyvillään siitä, jos Ludvig kutsumatta osoittaisi hänelle tämän kohteliaisuuden, ja sen vuoksi oli hän kehoittanut ylioppilasta menemään sinne.

Rasmussenin rouvalle oli nimittäin anoppi niinkuin eräille metsäläiskansoille jumalat: hän oli kostonhimoinen ja julma haltiahenki, jota täytyi koettaa useasti uhreilla lepyttää.

Ludvig läksi siksi liikkeelle ja saapui pian perille taloon.

Sen edustalla tapasi hän paljassäärisen piikatytön, jolla oli mitä suurin määrä tetrinpilkkuja kasvoissa ja mitä vähin määrä hameita yllä sekä kaulantienoot paljaina kuin franskalaisella tanssijatytöllä.

"Onko vanha rouva Rasmussen kotona?" kysyi ylioppilas.

Piika, jolla parast'aikaa oli tuo jotenkin kiusallinen kasvojen ja kätten puhdistustoimi, hieroi silmiänsä, sylkäsi suustaan saippuavettä ja töllisteli häneen.

"Hä?"

"Onko vanha rouva Rasmussen kotona?"

"Muoriko?"

"Niin."

"On, kotona on," vastasi piika ja jatkoi keskeytymättä puhdistustyötänsä.

"Tahtoisin mielelläni tavata häntä."

Piika pyhki kaulansa ja kasvonsa hameesen – hän käytti lämpimän vuoksi tätä pukimetta ainoastaan yksikössä – ja riensi sitten huoneesen.

Kotvasen jälkeen palasi hän takaisin.

"Tehkää niin hyvin ja käykää sijaan," sanoi hän, käydessään edellä ja opastaessaan Ludvigia saliin.

Se oli iso huone, täynnä kummallisimmassa sekamelskassa uudenaikaisia sohvia ja tuoleja, vanhoja vetoarkkuja ja piironkeja ja isoja uudinsänkyjä. Seinillä riippui ihanassa epäjärjestyksessä koko joukko valokuvia ja puupiirroksia.

Ludvig kävi istumaan eräälle sohvalle ja antoi katseensa kulkea pitkin huonetta, kunnes hän kiintyi katselemaan erästä taulua, joka pyhää Ceciliaa esitellen riippui seinällä.

Mainitulla pyhimyksellä oli punainen hame, vihreä shaali ja turvottuneet kasvot, ikään kuin hänellä olisi paise ikenissä tahi sikatauti. Ainakin näytti hän hyvin surkealta ja tuijotti lakkaamatta silmineen taivasta kohti, joka kovin muistutti tuttua laulunsäettä:

"Niin sininen etelän taivas on."

Nyt aukeni ovi ja Ludvig nousi seisoalleen.

Se ei ollut kuitenkaan vanha Rasmussenin matami, vaan tanakkavartaloinen nuori mies päivettyneine, ystävällisine kasvoineen.

Hänen pukunsa oli yksinkertainen, vaan siisti ja hän näytti ylimalkaan hyvinpuetulta rengiltä.

Hän astui suoraan ylioppilaan luo, tarttui hänen käteensä ja kumarsi jäykästi päätään.

Ludvig katseli häntä ihmeissään ja antoi hänelle pari sormeansa.

Nuori mies kävi istumaan pöydän viereen.

"Tänään on kauhea helle," sanoi hän puheen aluksi.

"Kovin lämmin," sanoi Ludvig kylmästi.

"Eilen oli niinikään kovin lämmin."

Ludvig alensihen päästämään joutavan myöntämysäännähdyksen ja näytti kyllästyneeltä tähän puheluun. Hän kiintyi katselemaan pyhää Ceciliaa eikä ollut tietävinäänkään että tuo nuori mies oli huoneessa.

Nuori mies sormi nolona pöytäliinaa ja neuvotteli itsekseen, eikö hänen pitäisi julki lausua se mielipide, että varmaan tulee olemaan kovin lämmin huomennakin.

Nyt aukeni taas ovi, ja huoneesen astui vanha Rasmussenin matami, kantaen isoa tarjotinta, jolla oli satumaiset määrät voita, leipää, juustoa, munia ja savutettua sianlihaa.

Häntä seurasi tuo kepeästi puettu nuori neitonen, joka kantoi viilipiimää puukehlossa, niin isossa ja laajassa, että sitä mukavasti olisi voinut käyttää lasten pesuammeena.

Kaikki ladottiin pöydälle ja Ludvig aavisti vähäisen, että Rasmussenin matami aikoi ruokkia kaikki paikkakunnan köyhät hänen käyntinsä kunniaksi.

"Hyvää päivää, poikaseni," sanoi eukko ja puristi hänen kätensä valkoiseksi. "Olipa hauskaa, että tulit minua tervehtimään. Käy nyt istumaan tähän pöytään ja syö vähäsen välipalaa."

Ludvig vakuutti, ettei hänellä ollut laisinkaan nälkä.

Hän tunsi itsensä edelleen loukatuksi siitä että eukko sinutteli häntä ja ylimalkaan kohteli häntä ikään kuin hän olisi vasta ripille päästetty.

"Tämä on veljeni poika Rasmus Nielsen," lisäsi eukko jonkunlaisena esittelynä.

Ludvig kumarsi kylmästi ja ryhtyi epätoivoisena viilimaitokehloon käsiksi, pyhän Cecilian vakaasti luodessa silmänsä sinistä taivasta kohti, ikään kuin hän tahtoisi rukoilla: päästä meitä kaikesta koleriinista!

Rasmus kävi vadin toiselta puolelta ankarasti maidon kimppuun.

"Teillä on hyvin kaunis asunto täällä," virkkoi ylioppilas jotakin sanoaksensa.

"On, jumalan kiitos, sangen siisti," sanoi eukko ja katsahti ylpeästi ympärilleen. "Olen muutoin aikonut muuttaa pois toisen sängyistä ja ostaa fortepianon sijaan. Semmoinen on hieno huonekalu. Mutta onhan sitä aikaa tehdä se sittenkin kun Rasmus ja Olina ovat naimisissa."

"Ovatko he sitten kihloissa?" kysäsi ylioppilas, kun Rasmus punastui nolona ja ahmi mahdottomat määrät kokkelomaitoa.

"Eivät vielä, mutta toivoakseni kohtakin ovat. He molemmat saavat periä minut ja asua Granholtissa, kuu he ovat naimisissa."

"Mutta jos tyttö nyt menee toiselle?"

"Niin saavat hän ja hänen miehensä niinikään asua täällä, jos he tahtovat periä minut, kun kerta kuolen."

"Ette kai aio niin pian kuolla. Olettehan te vielä niin rivakka."

"En suinkaan, minä toivon Jumalan avulla saavani vielä elää kymmenen tai kaksitoistakin vuotta. Äitini oli 90 ja muorini 99 kuollessaan, ja toivoakseni elän minä yhtä kauan."

Ylioppilas ei pitänyt sitä mahdottomana.

"Minä tietysti asun täällä edelleen, ja kaikki on käypä minun tahtoni mukaan.

"Tietysti."

"Rasmus on myöskin asuva täällä. Hän on saapa puolet omaisuudesta ja vapaan asunnon itselleen ja perheelleen, jos Olina menee toiselle."

Ylioppilas kuvaili mielessään, kuinka hauskaa elämää sentään Olinan vastainen mies tulisi viettämään.

Hän laski lusikan pois kädestään ja oli ravittu.

Eukko piti puhelun aikana salaisesti silmällä hänen kasvojansa, ja tyytyväisyyden väre loisti hänen silmistänsä.

Noustiin nyt pöydästä, ja Rasmussenin matami vei voittoriemulla vierastansa pitkin taloa näytellen kaikkia vintistä kellariin saakka. Sen jälkeen oli hänen nähtävä navetta ja talli, ja sitten oli hänen Rasmus Nielsenin johdolla katseltava tilukset, sillä aikaa kun eukko valmisti illallista.

Siinä tarittiin voipuuroa ja paistettua silavaa, ja kun Ludvig mitä väkivaltaisimmilla ponnistuksilla oli saanut syötyä vähän näistä herkuista, sanoi hän jäähyväiset, sydämmen pohjasta iloiten päästessään täältä eroon.

"Nyt luulen ma tuntuu naimakauppa hänelle jo vähän vastenmieliseltä," ajatteli eukko. "Huomenna tulee kaunis ilma. Silloin hän menee Donnerille vierailemaan, ja sitten luullakseni rouva ja neiti pitävät huolen lopusta."

Seuraavana päivänä ei kuitenkaan ollut kaunista ilmaa, niinkuin vanha Rasmussenin matami oli ennustanut, vaan sitä vastaan kauhea myrsky.

Samoin oli sitäkin seuraavana laita, eikä Ludvig sen vuoksi voinut käydä vierailemassa Skovhöissä.

Kumpaisenkin päivän istuivat Ludvig ja Olina kahdenkesken salissa, kun Rasmussen oli työssä omassa huoneessansa ja rouva kyökissä.

Ulkona satoi rajusti, ja sisällä istui ylioppilas ja laski ja laski.

Hän muodosti ajatuksissaan yhteenlaskun, jossa Olinan hyvät puolet, hänen kiinteä omaisuutensa sekä Grönlid ja Granholt olivat yhteenlaskettavat. Summasta vähensi hän Rasmussenin matamin puolen omaisuuden, joka oli joutuva pehtori R. Nielsenin osaksi, sekä ne harmit, jotka välttämättä olisivat seurauksena siitä että vanha matami olisi ylimpänä käskijänä ja pehtori heltiämätön hyyriläinen talossa.

Mutta kuinka ikään hän laski yhteen ja vähensi, edusti hänestä Olina kuitenkin liian suurta summaa laskuista aivan sinänsä pois pyhittäväksi.

Silloin tällöin leijaili tosin hänen silmäinsä edessä loistava olento mustine kiharineen ja punaisine poskineen, olento, joka liihoitteli laskujen yli ja pyhki numerot melkein näkymättömiksi vaalealla lenongihameellansa.

Ludvig piti kuitenkin uljaasti puoliansa ja karkoitti utukuvan matkoihinsa, ja kun ilma toisena päivänä selkisi ja ilta-aurinko paistoi sisään salin akkunoista Grönlidissä, kohtasivat sen säteet ylioppilaan, joka istui sohvassa Olinan vieressä ja kuroitti parhaallaan käsivarttansa saadaksensa sen uloittumaan hänen vyötäistensä ympäri. Sen säteet tapasivat myöskin Rasmussenin riemuitsevan rouvan, joka istui ilokyyneleet silmissä ja lasi kädessä ja joi vastakihlattujen maljan kotitekoisella karviais-marjaviinillä, ja patrona Rasmussenin, joka istui vaiti ja vakaana vaimonsa vieressä ja näytti liikutetulta tahi uniselta – ei ollut helppo päättää kumpaiseltako.

Mutta vanha Rasmussenin matami käveli huoletonna Granholtissa luullen pyhän haudan hyvin turvatuksi.

Hän oli poutaa odottanut eikä ottanut laskuihin että voisi tulla sadetta. Seurauksena sateesta oli kihlaus, ja seurauksena kihlauksesta oli sitten sadetta, paljon sadetta.