Kitabı oku: «Jutelmia», sayfa 4

8.
Jutun loppu

Varhain seuraavana aamuna seisoi Ludvig valmiina matkalle ja sanoi jäähyväiset vanhalle Rasmussenin matamille.

Ilma oli ruma ja kolkko, eikä ylioppilaskaan ollut parhaalla tuulella.

Hyvästi jättäessä pisti eukko pari sadan kruunun seteliä hänen käteensä.

Tämä laastari oli hänen arvelunsa mukaan pettämätön keino lääkitsemään vähänläntäisiä suruja, ja sillä oli samalla se hyvä ominaisuus, että se vaikutti lievittävästi hänen omaan omaantuntoonsa, koska hän itse oli ollut syynä suruun.

Hän käytti sitä kuitenkin harvoin, sillä se tuli kovin kalliiksi.

"Tässä on sinulle vähän apua opinnoitasi varten," sanoi hän. "Jos tarvitset enemmän rahaa, niin kirjoita minulle, niin saat. Jouduta nyt tutkintoasi, äläkä kihlaa ennenkuin olet kandidaatti, äläkä kihlaa useampaa kuin yhden erältään."

Näin sanoen pudisti eukko hänen kättänsä ja löi häntä aikalailla hartioille.

Muutamia minuuttia myöhemmin oli ylioppilas matkalla pääkaupunkiin.

Samana aamuna meni Rasmussenin rouva ylös Olinan huoneesen.

Hänellä oli mukana pullo Hoffmanin tippoja ja kupillinen kaurasoppaa ja oli valmis tapaamaan onnettoman tyttärensä kiivaassa kuumehoureessa.

Kun kuitenkin näyttihen, että Olina asianhaaroihin nähden oli sangen hyvissä voimissa ja näytti yhtä pirteältä kuin tavallisesti, malttoi äiti johonkin määrin mielensä.

Muutamia päiviä sen jälkeen kävi vanha Rasmussenin matami Grönlidissä.

Hän huomautti miniälleen, ettei Olina tuon ikävän kihlausjutun jälkeen voinut tehdä mitään viisaampaa kuin ottaa uuden sulhasen.

Nuorena miehenä, joka kaiken suhteen oli sovelias tähän edesvastauksenalaiseen toimeen, esitteli hän Rasmus Nielsenin, ja kun Olinallakaan ei ollut mitään mainittua kandidaattia vastaan, antoi Rasmussenin rouva vähäisen houkuttelun jälkeen siihen suostumuksensa.

Patronalla ei tietysti ollut mitään vastaan.

Joku aika sen jälkeen viettivät pehtori ja Olina häitä ja muuttivat Granholtiin, missä he elävät hyvin onnellisina.

Vanha Rasmussenin matami asuu nuorten luona.

Hänellä on yhä vielä hyvä terveytensä ja luja tahtonsa.

Donnerin Aurora neiti on niinikään astunut pyhään aviosäätyyn.

Muutamia päiviä onnettomain syntymäpäiväpitojen jälkeen lähetti nimittäin tuo nuori kauppias hänelle naulan rusinoita ja manteleja käärittynä valkoiseen paperiin ynnä kysymyksen, tahtoisiko hän suoda hänelle sen ilon, että ottaisi sen vastaan, ja muutamia päiviä myöhemmin lähetti hän hänelle sydämmensä käärittynä ruusunpunaiseen paperiin ynnä kysymyksen, tahtoisiko hän suoda hänelle sen ilon, että ottaisi senkin vastaan ja lahjoittaisi lähettäjälle kätensä ja sydämmensä sijaan.

Aurora kirjoitti vastaukseksi että hän tahtoi ottaa vastaan hänen sydämmensä ja antaa hänelle kätensä korvaukseksi.

Sydäntänsä ei hän voinut sitä vastaan tätä nykyä antaa hänelle.

Se oli tuon onnettoman kihlausjutun kautta murtunut, särkynyt ja ylimalkaan kärsinyt vauriota siihen määrään, ettei se tätä nykyä ollut esiteltävässä kunnossa.

Mutta jos se huolellisen hoidon kautta voisi tulla johonkin määrin kelvolliseen kuntoon, olisi hän saapa sen vast'edes.

Kauppias otti iloiten vastaan käden ja eli pari vuotta aviomiehenä siinä toivossa, että hän aikaa myöten saisi hänen sydämmensäkin.

Tästä toivosta täytyi hänen kuitenkin luopua, kun hän tarkemmin tutkittuansa huomasi, ettei Auroralla sellaista ollutkaan.

Donnerin rouva lausuu usein, että Aurora teki mesalliansin.

Hän kohtelee kuitenkin vävyänsä sangen hyvin, alentuu usein käymään hänen luonansa ja alentuu niinikään ostamaan kaikki taloustarpeensa häneltä velaksi, jota vastoin hän ei milloinkaan alennu maksamaan hänelle.

Jumal. kand. Klossing oli saanut kappalaisenpaikan Ruijassa, missä hän elelee ynnä hänen armas vaimonsa Amalia, omaa sukua Donner.

Hän on viime aikoina käynyt kovin vakavaksi eikä naura koskaan.

Kenties se tulee siitä, ettei Amalia heidän naimisiin jouduttuansa koskaan enää ota ollaksensa sukkela, jota vastoin hän usein on hyvin tuittusanainen.

Ludvig Möller on kandidaatti ja saanut hyvät arvosanat sekä palvelee ylimääräisenä oikeusosastossa.

Hän nyt siihen määrään inhoaa kihlauksia, että on päättänyt elää ja kuolla poikamiehenä.

Hän asuu hauskassa poikamiehen huoneuksessa ja pitää usein vähäisiä hauskoja pitoja ystävilleen.

Pari kertaa on hän kertonut kihlauksestansa, ja kun hän on lopettanut, on hän ottanut kulauksen totilasistansa ja lausunut: "Se oli oikeastaan ikävä juttu."

Niin, ettekö te ole samaa mieltä?

PUHDAS LIPPU

Varmaankin tiedätte minkänäköinen on Norjan lippu? Siinä on sininen ja valkoinen risti punaisella pohjalla, ja ylhäällä toisessa kulmassa on liitonmerkki, jossa on Ruotsin värit keltainen ja sininen.

Mutta tämä lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat.

Me emme tahdo mitään ulkonaista merkkiä yhdistyksestämme Ruotsin kanssa, sillä me olemme itsenäisiä, me norjalaiset, hirmuisen itsenäisiä.

Liitonmerkki on saatava pois lipusta; sitten vasta on se puhdas lippu.

Tässä oli nyt vaan pari selittäväistä muistutusta, ja niistä saattaa usein olla hyötyä vaikka ne ylimalkaan ovat ikävät niinkuin moni muukin, josta on hyötyä tässä maailmassa.

Nyt tulee itse tarina.

Se on lyhyt ja yksinkertainen.

Oli eräs etukaupungeista, missä rakennushomman ylimysmielinen henki pitkällä laahimellaan ei vielä ollut lakaissut pois kaikkia rahvaan asumuksia tieltänsä.

Siellä oli kaksi rakennusta rinnakkain.

Toinen rakennus oli iso ja komea, varustettu graniittiportailla ja rautakuistilla, toinen oli vanha ja rappiotilassa, akkunat vinossa ja puiset varppeet lahonneet.

Muutoin olivat kumpainenkin hauskat asumukset, ja tuo rikas rakennus ei ollut laisinkaan ylpeä, vaikka sillä oli sekä peililasiset akkunat että tornit, ja se merkitsee rakennuksessa samaa kuin silmälasit ja korkea hattu ihmisellä.

Kuten tunnettu on moni ihminen ylpeä, kun on silmälasit ja korkea hattu.

Köyhä rakennus nojasihen tuttavasti rikasta vastaan niinkuin tehtaalaistyttö keikarinrintaa vastaan, ja aurinko pisti päänsä esiin paksusta pilvestä, hymyili ystävällisesti ja iski silmää, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa:

Se on oikein, olkaa vaan kohteliaat toisillenne, pois säätyeroitus!

Eläköön vapaus ja yhdenvertaisuus, sillä onhan tänään vapaudenpäivä!

Ja niin olikin, sillä oli 17 p. toukokuuta.

Toukokuun seitsemästoista päivä ja helluntai-maanantai.

Isossa rakennuksessa oli vilkasta elämää.

Toisessa kerroksessa asui eräs nuori mies, joka hiljan oli päässyt lailliseen ikään ja jonka nyt täyttä totta oli rupeaminen hävittämään sitä omaisuutta, jonka hänen isänsä oli koonnut, jonka vuoksi hän aluksi piti uhkakomeat sampanjakemut.

Ensimmäisessä kerroksessa asui eräs kapteeni, jonka tytär oli musikaalinen – kaikki tyttäret ovat muutoin tähän aikaan musikaalisia – , ja hän lauloi että raikui, sillä hän lauloi aina kun vaan täysi-ikäiseksi päässeellä nuorella herralla oli vieraita.

Leskirouvalla kolmannessa kerroksessa oli vanhanpuoleisia rouvasihmisiä tee-vieraina, ja siellä kävi puhelu kymmenen hevosen voimalla yleisen hilpeyden vallitessa.

Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.

Kaikki olivat lähteneet ulos näkemään lippusaattoa ja juhlakulkua, aina panttilainaajan leskestä ja franskalaisista siloitusneitsyistä, jotka edustivat ylhäisöä, alas nokikolarin sälliin ja hevoisrautatien kiskonkaaputtajaan saakka asianomaisine perheineen.

Piha, joka muutoin oli täynnä pestyjä vaatteita nuorilla ja kirkuvia lapsia, oli aivan tyhjä.

Lapset, jotka kaikki olivat puhtaaksi pestyt ja söivät lakeria päivän kunniaksi, olivat ulkona kävelemässä vanhempiensa kanssa, ja kaikki pojat olivat saaneet lippuja käteen.

Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui eräs nainen.

Kenties hän aikoinaan oli ollut kaunis. Ken sen voi tietää?

Sillä kun murhe ja puute lyövät sinua kasvoihin kylmällä kädellänsä, lakastuvat posken ruusut ja silmän hehku sammuu ikipäiviksi.

Hän istui kumarruksissa pienen sängyn yli, joka oli muutettu akkunan eteen auringon paisteesen.

Tyynyillä lepäsi kukoistava lapsenpää; mutta se oli kuumeen tuli, joka silmissä paloi, ja ruusut poskilla olivat niitä, joilla kuolema uhrinsa koristelee, ennenkuin se vie ne alas pitkin synkkää virtaa.

Riemuilevia lapsenääniä kuului ulkoa, parvi pikkupoikia liput käsissä kulki ohitse päästäen iloisia eläköön-huutoja.

"Mamma!"

"Mitä, lapseni?"

"Vie minut akkunaan. Tahdon nähdä ulos."

Äiti teki niin.

"Mamma, miksi ovat kaikki pojat niin iloiset?"

"Siksi että nyt on 17 p. toukokuuta, Norjan vapaudenpäivä. Silloin kulkee kaikki hyvät pikkupojat liput käsissä juhlasaatossa katuja pitkin!"

"Enkö minä ole hyvä poika?"

"Olet kyllä."

"Minä tahdon myöskin saada lipun ja kulkea juhlasaatossa."

"Niin, kun paranet."

"Koska sitten paranen?"

"Kun Jumala tahtoo."

"Mamma, avaa akkuna."

Äiti kääri lapsen peitteesen ja istahti avoimen ikkunan eteen lapsi sylissä.

Vieraat täysi-ikäiseksi päässeen luona olivat astuneet ulos kuistille.

Joka miehellä oli sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä ja heitteli alas makeisia ja apelsiineja pojille taistelun esineiksi.

Hän liehutteli suurta lastenlippua, joka hänellä oli kädessä.

Hän oli kookas nuori mies, puettuna viime kuosin mukaan, kasvot kauniit, kalpeat ja tuo elämään kyllästyneen väsymys kuvattuna silmäin ympäri, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimman hienouden merkkinä.

"Eläköön tämä päivä, pojat!"

Yleinen riemu.

Sairas lapsi kumarsihen ulos akkunasta.

"Mamma, minä tahdon myöskin lipun, niin tuo hieno herra antaa minulle makeisia ja apelsiineja."

"Minulla ei ole lippua."

"Voithan rukoilla Jumalalta sellaista."

"Jumala ei anna meille aina mitä me rukoilemme."

"Jumala on ilkeä, Jumala on ilkeä!" sanoi lapsi itkien.

"Vaiti, niin ei saa pieni Kaarle sanoa."

"Tahdon saada lipun, tahdon saada lipun," nyyhkytti hän itsepäisesti.

Äiti laski hänet hiljaa vuoteelle.

Poika kätki kasvonsa tyynyihin, hänen pienoinen ruumiinsa vapisi kiihtymyksestä, ja hän itki yhä ääneensä, alinomaan huutaen:

"Lippu, lippu!"

Lapsiparvi oli kulkenut eteenpäin; vaan avonaisesta akkunasta kuului huoneesen sampanjalasien kilinää, naurua ja eläköön-huutoja naapuritalosta, ja kapteenin musikaalinen tytär lasketteli liverryksiä kuin kanarialintunen.

"Lippu, lippu!"

"Ole nyt hyvä poika ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pientä lippusta."

"Älä viivy kauan, mamma."

Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesti hieman köyhää pukuansa.

Hän oli nainen, eikä todellinen nainen milloinkaan kadota kauneudenaistiansa.

Sitten hän meni.

Lapsi makasi hiljaa silmät vielä kyyneleistä kosteina.

Sampanjan mukana on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa onkin usein kiitetty sekä runossa että suorasanaisesti, ja siinä on tehty oikein.

Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjapidot, kun komeasti valaistussa salissa pöytä tuskin jaksaa kantaa, hopean ja kristallin paljoutta, kukkaisia ja hedelmiä, ja kauniit, juhlapukuiset naiset kohottavat kuohahtelevaa juomaa ruusuhuulosillensa.

Mutta sampanjapidot poikamiehen asunnossa, olkoonpa se kuinka komea tahansa, eivät aina näytä siltä.

Sikarisavun pilviä, kalpeita, unisia tahi kovin viinistä hohtavia kasvoja, särkyneitä laseja, apelsiininkuoria ja juustonmurusia pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita tulitikkuja pitkin mattoa – siltä jotenkin näytti täysi-ikäiseksi päässeen huoneessa.

Hän itse oli asetettu seisomaan eräälle pelipöydälle pieni lippu kädessä, ja vieraat joivat hänen maljansa – ties, kuinka monennen kerran.

Koputettiin hiljaa ovelle.

Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja hämillään.

Eräs herroista juoksi hänen luoksensa.

"Kas tyttö! Suo minun syleillä sinua, sydänkäpyseni!"

Nainen vetäysi askeleen taaksepäin.

"Ah, suokaa anteeksi, luulin teidän olevan nuoren ja kauniin."

"Siitä on kauan," sanoi nainen heikosti hymyillen.

"Mitä te tahdotte?"

"Minä – minä tahdoin – minä – antakaa minulle tuo lippu!" lausui hän ripeästi päätöksen tehtyänsä, astuen isännän eteen, joka yhä vielä seisoi pöydällä.

"Oletteko mieletön?"

"Minulla on lapsi, pienoinen poika, hän on kuoleman kielissä ja tahtoo vihdoin saada vapaudenpäivän lippua; hänellä ei ole enää niin paljon elinaikaa, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän hänen viime hetkellänsä – hänellä ei ole ollut paljon iloa elämässä, polosella!"

Täysi-ikäiseksi päässyt oli astunut alas pelipöydältä.

Hän seisoi vielä lippu kädessä.

Muut olivat laskeneet lasit käsistänsä ja muodostivat kehän näiden kahden ympärille.

"Antakaa se minulle. Te olette ylioppilas, eikö niin? Poika on myöskin ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin."

"Vai niin!"

"Minä olin hänen aviovaimonsa," sanoi nainen ylpeä väläys raukeissa silmissänsä. "Hän kuoli vuotta jälkeen häitten. Hänkin oli aikanaan nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä, ja kun hän nai minut, oli hänen terveytensä jo rappiolla. Mutta tässähän seison ja kulutan aikaa – antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."

"Minä tuon sen itse. Missä te asutte?"

"Viereisessä talossa. Toinen ovi, kun astutte portaita ylös."

"Hyvä."

"Ettehän ole suutuksissa minuun?"

"En suinkaan; minä tulen silmänräpäyksessä."

"Tuhannet kiitokset."

Nainen vetäysi pois.

Isäntä pyysi olemaan vaiti.

"Fredrik aikoo pitää puhetta."

"Hyvät ystävät – niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan kuin minä voin sampanjaa tarjota?"

"Onpas katkera!"

"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme hävittäneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"

"Hävitämme rahaa!"

"No, emmekö joisi vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja hauskuuttaisi itseämme olemalla vähän hyväntekeväiset vaihetuksen vuoksi, sehän on niin muodinmukaista. Tässä on hattuni, kuka tahtoo antaa roposen köyhälle leskelle?"

"Hyvä, hyvä!"

"Tässä on viisi kruunua."

"Minä annan kymmenen."

"Minulla ei ole kahta enempää."

"Anna minulle takaisin Tivolipiletiksi ja olutseideliksi, niin hän saa loput."

"Minä annan viisi kruunua, mutta sinun pitää lainata ne minulle huomeneksi, Fredrik."

"Minä panen puolestasi kymmenen; ethän niitä kuitenkaan maksa takaisin."

Hän pani erään setelin hattuun.

"Ja nyt matkaan. Juokaa sampanjaani niin paljon kuin vaan haluttaa. Kenties se on viimeinen kerta," sanoi hän itsekseen ja pisti mennessään vähän jälkiruokaa lakkariinsa.

Sairas lapsi makasi silmät oveen kiinnitettynä.

Riemuloiste levisi hänen kasvoillensa, kun Fredrik astui sisään lippu kädessä.

"Oletko sinä Jumala?"

"En, poikaseni, minä olen vaan ihminen ja vieläpä hyvin huono ihminen. Mutta hyvä Jumala, näet, lähetti minut tänne ja sanoi: tuolla viereisessä talossa makaa pieni sairas poika. Anna hänelle tämä lippu minulta ja sano, että jos hän on oikein hyvä, niin pääsee hän kerta luokseni taivaasen."

"Onko taivaassa hauskaa?"

"Hyvin hauskaa. Siellä kulkevat kaikki pienet enkelipojat koko päivän juhlasaatossa käsissä punaisilla silkkilipuilla varustetut kultasaikat ja syövät kuorimanteleja ja ruukkurusinoita eivätkä juo muuta kuin samp…"

Hän pysähtyi hämillään, mutta keksi sanat nopeaneuvoisesti.

"Ja juovat vaan seltterivettä vattumehun kanssa."

Se oli heikoin juoma jonka hän tunsi.

"Onko se hyvää?"

"Minä en siitä pidä, mutta maku on erilainen, ja enkelit ovat aivan ihastuneet siihen."

Hän kävi istumaan sängyn reunalle.

"Nyt pystytämme lipun päänalusen viereen, ja sitten leikittelemme ja pidämme oikein hauskaa; mutta sitä emme voi tehdä ennen kuin mamma ottaa minulta hattuni. Mitä siinä on, on teille," lisäsi hän hiljemmin.

"Ovatko kaikki nämä rahat minulle?"

"Ovat."

"Mutta tässä täytyy olla erhetys, tässä on joukossa sadankruunun seteli."

"Ei, se on aivan oikein, parilla ei ollut pientä rahaa, ja eräs ystävistäni pani sen vuoksi heidänkin puolestansa. Se on lahja herroilta tuolla luonani. Se ei ole minulta."

"Jumala siunatkoon teitä. Te olette hyvä ihminen."

Herralla oli liiaksi tointa pienokaisen kanssa kuullaksensa häntä.

"Tässä on minulla iso apelsiini, sen heitän peitteelle ja luen kolmeen, ja joka sen ensin saa kiinni, saa sen. Yks, kaks, kolme – sinä sen voitit!"

Pienoinen riemuitsi ääneensä.

"Tässä on manteleja. Sinä voitit enimmät, mutta minä sain tuon ison, ja sen sisällä on kaksi mantelia. Leikkikäämme nyt filippiiniä. Se, joka huomenna, kun tapaamme toisemme, sanoo: Hyvää huomenta – filippiini! hän saa uuden hopeaisen kruununrahan, jossa on reikä, punaisessa silkkinauhassa kaulassa kannettavaksi, ja se on samaa kuin metalji kansalais-ansioista. No niin, sitä sinä et ymmärrä, mutta se lieneekin yhdentekevää."

Pojan silmät seurasivat tarkasti hänen huuliensa liikuntoa.

"Mutta nyt tulee kaikkian paras, ja sen olet sinä saapa pitää aivan yksinäsi."

"Se on krokaanin huippu. Nainen ylinnä punaisessa hameessa on vapauden jumalatar, sanoi sokerileipuri. Se on hirmuisen makea, sillä se on tehty pelkästä sokerista, pure vaan sen pää poikki, ei se tee mitään: vaan et saa nuolla sen punaista hametta, sillä se on arsenikinsekainen ja hyvin vaarallinen. Moni ihminen on saanut myrkkyä vapauden jumalattaren punaisesta hameesta."

Ihastuneena kuunteli lapsi hänen puhettansa, vaikk'ei hän enintä osaa ymmärtänytkään.

"Mamma, mamma, niin hauskasti en ole milloinkaan ennen leikitellyt!"

"Mutta nyt olet väsyksissä, nyt täytyy sinun vähän levätä."

Äiti laski lipun hänen käsivarrellensa, niin että kangas peitti pienokaisen rinnan.

"Mamma."

"Mitä?"

"Minä rukoilen Jumalalta anteeksi että sanoin Hänen olevan ilkeän. Hän on hyvin hyvä, kun lähetti luokseni tämän hyvän herran."

Hän lepäsi kotvasen silmät ummessa, sitten avasi hän ne vielä kerta, hymyili ystävällisesti ja ummisti ne taas.

Kalpeilta huulilta tuli heikko henkäys, ikään kuin kynttilä puhalletaan sammuksiin, ja kuoleman haltia oli ikuiseksi sammuttanut hänen elämänkynttilänsä.

Äiti istui kalpeana ja vaiti sängyn vieressä.

Raskain murhe on usein kyyneletön.

Fredrik nousi mennäksensä.

"Kiitos kaikesta," oli ainoa mitä nainen sai sanotuksi.

Fredrikin asunnossa oli ilo ylimmillään.

"Tuossa palaa isäntä takaisin, eläköön hän!"

"Mutta näytäthän siltä kuin tulisit hautajaisista."

"Niin tulenkin," sanoi hän ja kävi istumaan.

Kotvasen kuluttua nousi hän seisoalleen ja tarttui lasiin.

"Isäntä tahtoo puhua!"

"Hyvät ystävät. Syy, miksi olen teidät kutsunut tänne, ei ole ainoastaan päivän johdosta, vaan siksi että tämä on merkillinen päivä elämässäni. Tänään aamupäivällä kosin erästä nuorta kaunista tyttöä ja sain hänen suostumuksensa. Nimen saatte myöhemmin tietää. Hänen maljansa! Sen juomme pohjaan sampanjassa."

Hän laski lasin niin kovasti kädestänsä, että se särkyi.

"Ja tämä on viimeinen lasillinen sampanjaa, jonka juon, ennenkuin olen suorittanut tutkintoni yliopistossa. Huomenaamusta tahdon ruveta tekemään työtä sen sijaan kuin hävittäisin terveyteni ja omaisuuteni hurjalla elämällä. Minä en tahdo että se vaimo, jonka tänään olen kihlannut, kenties joskus on sanova niinkuin leski äsken: 'hän joi liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä.'"

"Sinä olet joutunut sentimentaaliin mielentilaan naapuritalossa."

"En sentimentaaliin, vaan yksivakaiseen. Ensi kerran olen seisonut kalman kasvojen edessä."

"Pienokainen on siis kuollut?"

"On, enkä olisi koskaan luullut kuoleman voivan olla niin kauniin. Hän erosi täältä hymyily huulilla, vapaudenpäivän auringon luodessa sädekiehkuran hänen päänsä yli, ja Norjan lippu oli hänen ruumiiskääreensä."

"Käythän aivan runolliselle tuulelle!"

"Oliko liitonmerkkiä lipussa?" kysäsi eräs puolihumalainen veitikka ollaksensa sukkela.

"Sitä en tarkastanut; mutta sen tiedän, että se lippu, joka peitti viattoman lapsen ruumista, sielun liihoitellessa kohden ijäistä valkeutta, oli puhdas lippu."

VEHREITÄ SEPPELEITÄ

1

Oli komea ruokasali, sen kulma-akkuna antoi pihan puolelle.

Tilava buffetti oli täpöisen täynnä hopeakaluja ja runsasvaraisella aamiaispöydällä kimalteli pari kristallikarafiinia, toisessa sherryä toisessa likööriä.

Ainoastaan yhdelle hengelle oli katettu, nuorelle miehelle, korkeintaan kahdenkolmatta ikäiselle, joka istui pöydän vieressä.

Hänellä oli hienopiirteiset, kalpeat kasvot ja kauniit, surumieliset harmaat silmät. Tumma tukka oli huolekkaasti käherretty ja kammattu alas otsalle pieneksi keikarimaiseksi kärjeksi, ja punertava hyvin hoideltu viiksipari siimesti ylpeätä suuta.

Hänellä oli yllään lyhyt aamutakki valkoisesta flanellista, vuori ja kaulus sinisestä atlas-kankaasta ja kiinni edestä silkkisellä nyörillä ja tupsuilla, jotka tekivät hänet itävaltalaisen upseerin näköiseksi.

Hän nojasi taaksepäin tuolilla, sytytti papyrossin ja maisteli hieman kahvia kupista ja likööriä lasista, näyttäen kyllästyneeltä kaikkeen, olipa se sitten mitä tahansa.

Ja niin hän todella olikin; sillä hän oli nauttinut niin paljon.

Orpona kahdenkymmenen vuoden iässä oli hän yksin maailmassa suuren omaisuuden kanssa, jota hänen holhojansa salli hänen melkein rajattomasti vallita.

Niin matkusti hän Pariisiin, missä voi ostaa kaikkia rahalla, ja siellä osteli hän koko joukon sampanjaa ja rakkautta ja nautti nuoruuden halulla niin paljon kumpaakin että alkoi maistua ytelältä.

Sitten vietti hän vuoden päivät eurooppalaista kuljeksijaelämää, matkusteli rautateillä ja asuskeli hotelleissa, näki kaiken mitä matkustajan pitää nähdä, tunsi aina ikävää ja asettui viimein Kjöbenhavniin, jossa hän vuokrasi itselleen komean huoneuksen, sisusti sen uljaaksi ja otti itselleen emännöitsijän laittamaan ruokaa ja siivoamaan huoneita.

Tämä oli keski-ikäinen nainen, sangen toimelias tehtävissään, ja hän menestyikin hyvin talossa paitse että kovin pelkäsi olla yksin kotona ehtoisin, ja tapahtuipa jotenkin usein, että hänen herransa oli ulkona ehtoisin – ja öisinkin välistä. Neitsyt Madsen, niin oli hänen nimensä, pelkäsi nimittäin varkaita, murhaajia, tonttuja ja ties mitä.

Nuori mies istui edelleen pöydän ääressä ja puhalteli savua papyrossista pienissä renkaissa, hajamielisesti kuullellen vaunujen tärinää ja katukauppiasten erilaisia huutoja.

Ensin tuli hietakauppias ja huusi käheällä, vinkuvalla äänellä:

"Hietaa, hietaa, keltaista hietaa!"

Sitten kuului kirkuva nais-ääni, joka tarjoeli kaupaksi raakkuja, ja heti sen jälkeen lauloi vahva bassoääni omatekoisella säveleellä:

"Herneen palkosia, uusia perunoita! viisikolmatta äyriä kannulta vaan."

Sitten oli kotvasen aikaa ääneti, kunnes maidonmyyjä alkoi kulkuistansa helisyttää.

Nuori mies sulki tuskallisesti silmänsä ja hörppäsi chartreuseä vahvistaakseen itseänsä, kun helisyttäminen oli päättynyt.

Silloin kuului taas pieni laulunen.

Sitä lauloi kirkas, heleä lapsenääni:

 
"Vehreitä seppeleitä,
vehreitä seppeleitä!
Ostakaa,
ostakaa
ruusuja, orvokkeja, reseedaa!"
 

Nuori mies meni akkunan luo ja katsahti ulos.

Alhaalla pihalla seisoi keskenkasvuinen tyttö kukkakoppa käsivarrella.

Kasvot olivat kalpeat, vahva, musta tukka riippui kahtena palmikkona alas pitkin selkää, ja sysimusta silmäpari harhaili kerroksesta kerrokseen etsien ostajaa kukkasille.

Hame oli liian lyhyt hänelle ja jätti hoikat sääret näkyviin; hartioilla oli hänellä vaalean harmaa saali ja päässä rikkinäinen musta olkihattu, jossa oli pörheä sulka ja pari hallistunutta vaatekukkasta.

Punainen nauharuusu rinnassa ja rivi keltaisia kukkasia kaulassa osoittivat, ettei häneltä puuttunut naisen tavallista kaunistelemishalua.

Nuori herra avasi akkunan ja viittasi pienokaiselle.

Sitten hän soitti.

Neitsyt Madsen tuli sisään.

Hän näytti jotenkin happamelta, hänellä oli laihat, punaruskeat kasvot, punaruskea kihara tukka ja punaruskea puku, ja kun hän arkitilassa ei käyttänyt sellaista ylellisyystavaraa kuin valkoista kaulusta, ei voinut koskaan tarkoin nähdä, missä kaula päättyi ja puku alkoi.

"Mitä tahdotte, herra Blendenau?"

"Avatkaa ovi pienelle kukkaistytölle ja laskekaa hänet sisään."

"Kukkaistytölle?"

"Niin."

"Ostatteko kukkasia?"

"Ostan."

"Voinhan sitten minä saada rahat ja ostaa kukat ulkona porstuvassa, niin ei tarvitse meidän päästää likaista tyttölönssiä sisään huoneisin. Ettekä te sitä paitse osaa tinkiä."

"Ei, hänen pitää tulla tänne sisään."

"Mutta miksi?"

"Siksi että minä tahdon niin!" tiuskasi hän, heittäen hetkiseksi tavallisen tylsyytensä.

"Herrainen aika!"

Neitsyt juoksi ulos porstupaan ja paiskasi paukkeella oven kiinni jälkeensä.

"Ylpeä norjalainen veri alkaa heti kiehua, kun vaan suunsa avaa," mutisi hän.

Pieni tyttönen seisoi nöyränä ulkona portaissa.

"Pyyhi hyvin jalkasi ja vastaile nöyrästi ja kohteliaasti. Herra on ankara."

Siten sanoen sysäsi neitsyt Madsen tytön ovesta sisään eikä voinut ohimennen olla nipistämättä häntä vähän käsivarresta.

Lapsi seisahtui keskelle lattiaa.

Mustat silmät harhailivat kummastellen katsellen kristallikarafiineja ja hopeakaluja ja pysähtyivät salaisesti kauniisen nuoreen mieheen, joka istui akkunalaudalla, niin että punaiset silkkivarjostimet muodostivat loistavan pohjan haaveelliselle puvullensa.

Hän oli kuin sadun prinssi.

"Tule lähemmäksi, tyttöseni, ja näytä minulle mitä sinulla on kopassasi."

"Kauniita kukkaiskimppuja 10 äyriä ja vehreitä seppeleitä 2 äyriä kappaleelta. Ne tuoksuvat parhaiten lakastuneina."

"Myyt kai kolme 5 äyriin," tinki neitsyt Madsen.

"Saatte mennä, neitsyt Madsen, minä soitan, jos jotakin tarvitsen."

Neitsyt pyörähti ulos, tavallista punaruskeampana kiukusta.

"Mikä on nimesi?"

"Diina."

"Se on kaunis nimi. Kuinka vanha olet?"

"Viisitoista vuotta."

"Ovatko vanhempasi kuolleet?"

"Ei, isäni elää."

"Mitä tointa hänellä on?"

"Hänellä – hänellä ei ole mitään tointa. Hän juo minkä minä ansaitsen ja pieksää minua, kun on päissään."

"Kuka on opettanut sinulle laulun, jota laulat?"

"Sen olen itse oppinut."

"Laula minulle se."

Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti päätänsä punastuen.

"Etkö tahdo?"

Tyttö kumarsi päätään ja loi kainosti ylös mustat silmänsä.

"En voi – täällä."

"Lörpötystä. Näätkö tätä kultarahaa? Se on 20 kruunua. Niinpaljon rahaa ei sinulla koskaan ole ollut. Sillä voit ostaa itsellesi kauniin uuden hameen."

Tyttö piti silmänsä edelleen alas luotuina ja pudisti päätään ujosteleva hymy huulilla.

"Sinä saat sen ja vielä toisen lisäksi, jos tahdot laulaa minulle."

Pari kyyneltä putosi alas kukkasten joukkoon.

"En – en voi täällä ylhäällä – alhaalla kartanolla."

"No, älä itke, enhän tahdo sinua pakoittaa. Tässä on sinulle kaksi kultarahaa, mene sitten alas kartanolle ja laula minulle, mutta oikein selvästi."

Tyttö katsahti häneen kummastellen ja luuli hänen tahtovan laskea pilaa hänen kanssansa.

"Kas tässä, ota ne nyt äläkä hukkaa niitä. Kahdella kymmenellä voit ostaa itsellesi hameen, toiset kaksikymmentä voi isäsi juoda suuhunsa, niin saa hän iloisen illan. Kenties itsekin tahdot lasin viiniä. Kas tässä."

Hän kaatoi lasiin. Sherry kimalteli kuin sula kulta hiotussa kristallimaljassa. Tyttö tyhjensi sen.

Tulta virtasi tytön suoniin, ja veri nousi hänen päähänsä.

Nuori herra otti koko joukon sokerileivoksia ja laski ne tytön koppaan.

"Kas niin, nyt saat mennä alas laulamaan minulle."

Tyttö ojensi esiin koppansa.

"Eikö herra tahdo ostaa kukkasia?"

"Tahdon, tosiaankin. Anna minulle yksi vehreistä seppeleistäsi, niin saat minulta suudelman kaupan päälle."

Hän otti tyttöä leuan alta kiinni ja painoi suudelman hänen raittiille lapsensuullensa.

Tyttö hoiperteli alas huumautuneena ilosta, viinistä ja ensi suudelmasta, laiha pieni kätönen suonenvetoisesti puristaen kultarahoja.

Hän asettui keskelle pihaa ja lauloi vapisevin äänin:

 
"Vehreitä seppeleitä,
vehreitä seppeleitä!
Ostakaa,
ostakaa
ruusuja, orvokkeja, reseedaa!"
 

Hän ei uskaltanut luoda mustia silmiänsä akkunaan; mutta kuitenkin näki hän selvästi hänet, satuprinssin.

Tämä istui siellä ylhäällä valkoisessa takissansa sinisine silkkinyörineen ja nojasi päätään punaista varjostinta vastaan.

Tytön posket hehkuivat, ja hän riensi kiireesti ulos portista ja pitkin katua, pieni laiha kätönen suonenvetoisesti puristaen kultarahoja.

Frans Blendenau istui vielä akkunassa ja leikki hajamielisenä pienen vehreän seppeleen kanssa.

"Sehän tuoksuu parhaiten lakastuneena," kuiskasi hän itsekseen, "onhan siis parasta antaa sen lakastua."

Hän viskasi sen akkunalle ja meni pukeutumaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuului taas pihasta heleä lapsenääni, joka lauloi vehreitä seppeleitä.

Diina oli saanut uuden hameen ja uuden hatun ja seisoi siellä kaikessa ihanuudessaan sysimustat silmät tuijottaen kulma-akkunaan, mutta satuprinssiä ei ollut missään nähtävissä.

Hän näki ainoastaan neitsyt Madsenin punaruskeat käsivarret ja kädet, jotka parast'aikaa liitusivat akkunoita.

Prinssi oli matkustanut kotia kuningaskuntaansa – Norjan kuningaskuntaan, jossa hänen oli määrä viettää kesää.

Oltiinhan jo heinäkuun puolivälissä.

2

Oli sama ruokasali.

Samat punaiset silkkivarjostimet olivat ison kulma-akkunan edessä, sama katettu pöytä kristallikarafiinineen ja sama buffetti täpöisen täynnä hopeakaluja jotka loisivat kaksin kerroin valkean valossa; sillä nyt oli ehtoo, ja kullattu kattolamppu oli sytytetty.

Nojatuolissa istui neitsyt Madsen ja nukkui.

Hänen kasvoillaan, tukallaan ja puvullaan oli aivan sama punaruskea väri kuin ennen, ja kuitenkin oli kulunut useita vuosia, viisi vuotta, siitä kun pikku Diina seisoi siinä ruokasalissa ja myi vehreitä seppeleitä.

Neitsyt Madsen nukkui; sillä oli jotenkin myöhä.

Kello kävi yhtä, eikä herra Blendenau ollut vielä tullut kotiin.

Eipä muutoin ollutkaan mitään uutta että hän tuli näin myöhään; mutta tänä ehtoona oli hän käskenyt neitsyen vartomaan ruoan kanssa.

Hänen oli määrä tulla aikaiseen kotia, sillä hänellä oli mukanaan iso rahasumma, jonka hän oli nostanut aamupäivällä, eikä hän sitä paitse ollut oikein hyvissä voimin.

Kuluneina viitenä vuonna oli hän viettänyt kesän eri kylpypaikoissa, osaksi Norjassa ja osaksi ulkomailla, ja talvet oli hän asunut huoneuksessa Kjöbenhavnissa.

Tänä vuonna oli hän tullut varhain sinne, elokuun lopulla.

Siksi asuikin hän yksinään isossa talossa, sillä kukaan muista hyyryläisistä ei ollut vielä muuttanut takaisin maalta.

Neitsyt Madsen olikin kovin onneton sen vuoksi.

Kesällä oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naimisissa olevan sisarensa luona ja antoi huoneiden olla yksin; mutta nyt täytyi hänen istua pitkät syysehtoot ypöisen yksin tyhjässä talossa, jossa ei ollut edes sellaistakaan ylellisyystavaraa kuin portinvartia.

Nyt oli hän vaipunut levottomaan uinailuun ja näki unta, että hänen mummovainajansa tuli vieraisille valkoisessa ruumispuvussa.