Kitabı oku: «Jutelmia», sayfa 6

"Kuinka terveeltä te näytätte!"

"Nyt olenkin oikein hyvissä voimissa."

Tyttö istui hänen viereensä. Mads ojensi hänelle kukan.

"Olkaa hyvä. Sen sain papin pikku neideltä."

"Kiitoksia, minulleko tämä kaunis ruusu?" sanoi Stiina ja kiinnitti sen keikailevaisesti uhkuvaan rintaansa.

"Ei mikään ole liiaksi kaunista ja liiaksi hyvää teille, Stiina, sillä ei kukaan koko maailmassa, ei, ei kukaan koko maailmassa ole niin kaunis ja hyvä minun silmissäni."

"Älkää nolostuttako minua, Mads."

Mads ei kuullut häntä, vaan pitkitti:

"Mitä minusta olisi tullut, jollei teitä olisi ollut? Minä olisin saanut maata ja kuolla aivan yksin kenenkään ihmisen, ei edes oman äitinikään, vähintäkään pitämättä väliä siitä; vaan te tulitte ja lohdutitte ja autoitte minua ja olitte niin hyvä minua, rumaa raukkaa, tyhmää tolvanaa kohtaan."

"Te ette ole ruma ettekä tyhmä, Mads."

"Sen olen kuullut siitä saakka kun en ollut tuota suurempi."

"Te – te olette perinvastoin kaunis – ainakin minun silmissäni."

Kummastelevat ruskeat silmät näyttivät kahta kummastelevammalta.

"Stiina, ethän tehne pilaa minusta, sillä se olisi syntiä?"

"En, Mads, sitä en tee."

"Ettäkö – ettäkö todella voisitte pitää minusta hieman?"

"Jo kauan olen pitänyt paljon sinusta, Mads."

Hänen kätensä lepäsi Madsin kädessä.

Madsin päätä huimasi. Olisiko se todellakin mahdollista? Tämä kauniin tyttö, hienoin koko kylässä, oli hänen. Ei, se ei voinut olla muuta kuin kaunis unelma – uni, jonka hän sairaana näki. Ensin tahtoi hän kuitenkin koettaa, kävisikö päinsä saada suuteloa, sillä sittenhän se oli totta.

Hän vilkasi ympärilleen. Ei ketään ollut lähellä. Oli kuin olikin totta! Hän ei saanut vaan yhtä – hän sai useita suuteloja!

"Saapa nähdä mitä äitini virkkaa," sanoi hän, kun he kotvasen olivat istuneet. "Hän suuttuu varmaankin ja läimäyttää minua päähän."

"Mutta sitä sinun ei pidä kärsiä."

"No, se ei tee kipeätä, ja läimäytelköön vaan mielin määrin, jos se häntä huvittaa."

Siitä päivästä oli Mads kuin uusi ihminen. Hän ryhtyi taas uudelleen työhön ja teki työtä niinkuin mies, mutta hän ei antanut niinkuin ennen äidille kaikkia rahojansa. Äiti torui ja läimäytteli häntä päähän, vaan ei se auttanut. Hän ei saanut niitä sittenkään.

Talvi meni menojaan.

Ihmiset kylässä kuiskailivat Madsin ja Stiinan olevan kihloissa, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä Sidseltä, eikä hän milloinkaan puhunut sanaakaan siitä.

Varhain keväällä repi Mads alas vanhan olkikaton ja pani uuden. Huoneus kalkittiin ulkoa valkoiseksi ja puutarha perattiin. Hän täytti penkit mullalla, istutti hedelmäpuita ja humalanköynnöksiä ja viininvarsia pitkin seinuksia.

"Hirmuisestihan sinä puhdistelet taloa," sanoi Sidse eräänä päivänä pilkallisella äänellä. "Nyt alamme asua hienosti."

Mads istui penkillä ja söi illallista.

"Niin, minä aion naida."

"Mitä aiot?" kysäsi äiti vihaisesti ja käännähti toisaalle.

"Pitää häitä," sanoi poika suu täynnä puuroa.

"Minä annan sinulle häitä, minä, ruma sikiö," huusi äiti juosten hänen eteensä ja läimäytellen häntä kaikin voimin.

Mads istui hiljaa kuin tavallisesti ja hyykisti päänsä hartioin väliin äidin lyödessä.

Kun tämä oli lopettanut, sanoi hän aivan tyynesti:

"Lyö minua kuinka paljon tahdot, mutta minä nain sittenkin. Huomenna menen pappilaan panemaan kuulutukseen."

Sidse juoksi huoneesensa ja kimmahutti oven jälkeensä kiinni.

Seuraavana aamuna meni Mads työhönsä niinkuin ainakin, eikä sanaakaan puheltu enää koko asiasta äidin ja pojan kesken.

* * * * *

Eräänä lauantaina kuukautta myöhemmin seisoi Sidse valmiina lähtemään ulos.

"Tulet kai kotia ehtooksi?" kysyi Mads. "Minä vietän häitä huomenna."

"Vai niin?" sanoi äiti ja ääni vavahteli hieman. "Minä en tule kotia muutamiin päiviin. Minun täytyy Kislemaglen kankurille. Hänen vaimonsa on sairas."

"Se oli ikävä. Luulin sinun tahtovan olla mukana pidoissa."

"Kyllähän te voitte pitää pitoja minuttakin," sanoi Sidse tarttuen käsikärryihinsä ja läksi.

Kun hän oli mennyt, juoksi Mads Stiinan luo, ja nyt alkoivat he laittaa tilaa ja tehdä muuttoa, sillä Stiina oli varakas tyttö, jolla oli sekä sänkyvaatteita että vähin muuta tavaraa, jotka hän oli koonnut palvelusaikanansa.

Seuraavana päivänä vihittiin heidät jumalanpalveluksen jälkeen.

Stiina oli oikein kaunis uudessa mustassa hameessansa, seppele kirjavia vaatekukkasia tukassa. Hän olisi mielellään tahtonut kantaa myrttiseppelettä ja huntua niinkuin kaupunkilaismorsian; mutta hän tahtoi kernaammin seurata vanhaa maantapaa kuin antaisi syytä ihmisten sanoa että hän oli pukeutunut säätynsä yli.

Mads oli ostanut uudet vaatteet räätäliltä kaupungissa ja näytti oikein komealta, valkoinen kaulus ja musta liina kaulassa. Hänellä oli nenäliinakin takalakkarissa, ensi kertaa sellainen.

Vihkiminen kävi hyvin juhlallisesti.

Stiina itki, niinkuin sivistyneen tytön sopi, pitsillä reunustettuun nenäliinaan, Mads seisoi niska kumarruksissa ja hartiat hyykässä, ikäänkuin olisi odottanut, että pappi läimäyttäisi häntä päähän.

Nuori apulainen se vihkimisen toimitti. Hän puhui niin kauniisti rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa halvimmankin kuolevaisen ja nyt käsitti Mads paljoa paremmin kaiken kuin silloin kun sukkasillaan kirkonovella seisoi.

Koulunopettaja ja Stiinan veli Kjöbenhavnista olivat puhemiehet, ja hääpidot, jotka vietettiin koulunopettajan luona, olivat hiljaiset ja siivot.

Seuraavana päivänä oli Mads työssä kuin tavallisesti. Sidse tuli kotia aamupäivällä.

Avonaisen oven yläpuolella oli tuoreita pyökinoksia. Hän astui kyökkiin, jossa tuoretta hiekkaa oli siroitettu lattialle ja jossa kaikki oli kauttaaltaan puhdistettu ja pesty, ja täältä hän astui isoon huoneesen. Siellä ei ollut ketään sisällä, ja katonpanijan äiti seisahtui ihmetellen keskelle lattiaa, sillä kaikki oli niin muuttunut.

Pienet akkunat olivat kirkkaat ja kuultavat lumivalkoisten kartiinien reunustamina, ja sen sijaan kuin ennen oli nääntyviä palsamikukkia rikkinäisissä pulloissa seisoi nyt siellä kukkivia pelargonioita harmaaksi maalatuissa kukkaruukuissa. Punaiseksi maalattu piironki oli nostettu ulos; sen paikalla seisoi Stiinan uusi piironki, jonka päällä oli kipsinen enkeli ja kaksi posliinivaasia ja jonka yläpuolella seinällä riippui peili ja neljä puitteilla varustettua valokuvaa, nimittäin kruununprinssistä ja kruununprinsessasta, Cumberlandin herttuasta ja prinsessa Thyrasta. Pöydällä oli punainen pöytäliina, jonka Stiinan veli oli vastanaineille lahjoittanut, keskellä sitä oli iso öljylamppu, lahja koulunopettajalta, ja tuonne soppeen oli asetettu uusi leveä sänky, jonka yli oli valkoinen peite. Sidse vaipui ajatuksiin.

"Tältä sitä näyttää vastanaineitten kodissa," sopersi hän. "Niin, olenhan alinomaa kuullut että avioväen elämä on niin ihanaa ja niin onnellista – varsinkin alussa."

Hän avasi äkisti oven omaan kamariinsa. Stiina seisoi keskellä lattiaa hiat käärittynä ylös ja lakasi parhaallaan. Hän ei ollut juuri armollisen näköinen.

"Hyvää päivää," sanoi Sidse jotenkin maseana.

"Hyvää päivää," sanoi Stiina jotenkin äreästi.

"Sinulla on kiire."

"Onhan sitä," sanoi nuorikko, "onpa aika lailla työtä ennenkuin saa ulos kaiken vanhan loan, jota on tuumanpaksulta kaikkialla."

Hieman vanhaa tulista luonnetta lieskahti ilmi Sidsessä.

"Ehkä minä täällä omassa huoneessani pidän itse puhtaudesta huolen sinua vähääkään vaivaamatta," sanoi hän tavoitellen luutaa Stiinan kädestä.

"Älä koske luutaan!"

"Anna tänne se!"

"Aiotko kenties lyödä minua?" sanoi Stiina ja asettui hänen eteensä luuta toisessa kädessä ja toinen kupeella. "Luulet kenties tässä saavasi hallita ja vallita kuin ennen; mutta siitä ei tule mitään. Jos Mads tarvitsee vielä selkäänsä, jota Jumala älköön suoko, niin pidän minä kyllä siitä huolen niinkuin kaikesta muustakin talossa."

"Älä ole kova minulle, Stiina."

"Itse olet kova ollut."

"Helppo on sinun olla kopea," sanoi Sidse. "Sinä muutat uuteen kotiisi kunniallisena aviovaimona. Minä olen kulkea kontinut häpeän alla kaiken elinaikani. Mieli käy silloin helposti katkeraksi."

Hän vaipui vuoteelle ja kätki päänsä punaruutuiseen esiliinaansa.

Stiina laski luudan kädestään ja meni hänen luoksensa.

"Kas niin, anoppi hyvä, enhän sillä niin pahaa tarkoittanut," sanoi hän ja taputteli Sidseä olkapäähän. "Olihan sitä paitse parasta, että saimme lausua ajatuksemme heti, niin meidän ei enää tarvitse kävellä ja norkoella toisiamme."

Sidse pyhki silmänsä esiliinaan. Siitä oli niin kauan kun hän oli itkenyt.

Sitten otti hän sukankudelmansa käteen ja istui alas vaiti.

Kun Mads tuli kotia ehtoolla, istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa hauskasti keskenään haastellen ja tätä hyvää väliä kesti yhä edelleenkin.

Suvi kului tasaista kulkuaan, ja onni näytti juurtuneen tähän vähäiseen asuntoon ja kasvoi yhtä rehevästi kuin viiniköynnökset vastakalkitun seinän vieressä.

Madsilla oli yltäkyllin työtä. Stiina piti talonsa puhtaana ja somana, ja Sidse kuljeskeli käsikärryinensä talosta taloon auttamassa pestäessä ja muissa askareissa.

Hän ei kuitenkaan enää antanut rahaa talouteen, eikä nuoret häneltä pyytäneetkään. He eivät Jumalan kiitos olleet tarpeessa, ja jos hän oli pannut jotakin arkunpohjalle, niin eipähän muut kuin he päässeet häntä perimään aikoinaan.

* * * * *

Kaksi vuotta oli kulunut siitä kun Mads vietti häitä koulunopettajan Stiinan kanssa.

Nyt oli taas kevät. Poppelit pitkin hautausmaan aitaa seisoivat tuoreina ja vehreinä, ja katonpanijan puutarhassa kukki nuoria syreenejä ja punaisia orjantappuroita.

Alhaalla tiellä tuli katonpanijan äiti ja lykkäsi niinkuin tavallista käsikärryjänsä edellään.

Hän oli nyt melkeän vanha, vaan ei ollut paljoa muuttunut vuosien vieriessä, seisoessaan siinä pienenä ja hoikkana, kuivana ja terävänä punaisine suippo-nenineen, luusankaisine silmälasineen, musta myssy päässä ja yllä lyhythiainen tummansininen liivi, joka jätti näkyviin hänen hoikat, ruskeat käsivartensa.

Viime aikoina oli hän liian heikko kulkemaan vieraille pesemässä. Kun hän nyt meni ulos käsikärryineen, ei siinä ollut jauhopusseja eikä ruohoja lehmälle, vaan jotakin paljon kallisarvoisempaa. Siinä oli pikku Sidse, katonpanijan lapsi.

Kun pikku tyttö vuosi sitten tuli maailmaan, punaisena ja kiukkuisena, oli hän varmaankin yhtä ruma kuin Mads raukka oli ollut samaisessa nuoressa iässä; mutta isoäiti piti hänet aivan kauneuden kuvana.

Näytti melkein siltä kuin Sidse olisi säästänyt kaiken sen hellyyden, jonka hän pojalta kielsi, tuhlataksensa sitä hänen lapsellensa; sillä siitä hetkestä saakka, kun pikku tyttö syntyi, otti isoäiti sen haltuunsa melkein kateellisella rakkaudella.

Tänään oli hän tavallisuuden mukaan lykännyt hänet vanhain poppelien juurelle hautausmaan muurin luokse ja istunut vieressä kudelma kädessä; vaan silloin oli äkisti ruvennut häntä pyörryttämään. Hädin tuskin hän jaksoi lykätä kärryjä pitkin tietä, ja Stiinan täytyi kantaa lapsi sisään.

Mads istui juuri kodikkaassa huoneessansa juoden kahviansa, kun Stiina näyttäysi ovessa pienokainen käsivarrella. Mads oli käynyt turpeammaksi, ja musta, käherä parta ulottui alas rinnalle, muutoin oli hän jotenkin entisellään, ja hänen kummastelevat ruskeat silmänsä kohtasivat nyt loistavina sisääntulijoita, ikään kuin hän olisi ihmeissään siitä että todellakin hänellä oli niin soma vaimo ja niin kaunis lapsi.

Sidse tuli hoiperrellen heidän jäljessänsä. Jalat tuskin jaksoivat kantaa häntä, ja Madsin täytyi pidellä lasta Stiinan auttaessa häntä sänkyyn.

Seuraavana päivänä kävi hän huonommaksi. Hän aavisti että lähtö kohta oli käsissä, ja hän halusi puhua papin kanssa.

Nuori apulainen tulikin siis ja istui hänen vanhan siniruutuisilla uutimilla varustetun sänkynsä viereen ja puheli niin kauniisti rakkaudesta, Herran suuresta rakkaudesta ja siitä rakkaudesta, jota meidän ihmisten tulee toisillemme keskenämme osoittaa; sillä rakkaus on ihanin kaikista Jumalan lahjoista, ja se puhdistaa ja ylentää halvimmankin ja viheliäisimmän kuolevaisen.

Papin mentyä huusi Sidse poikansa luokseen. Tämä istui sängynlaidalle.

Katonpanijan äiti nosti ruskean, vapisevan kätensä. Mads hyykisti konemaisesti päänsä hartiam väliin. Kenties äitiä huvittaisi läimäyttää häntä päähän vielä kerran niinkuin entisaikoihin – mutta ei.

Vapiseva ruskea käsi silitti ystävällisesti hänen tukkaansa. Tämä oli ensimmäinen rakkaudenmerkki, jonka katonpanijan äiti oli pojalleen osoittanut.

"Älä ole suutuksissa minuun, Mads, siitä että olen ollut niin kova sinulle."

"Sen kaiken minä ansaitsin," sanoi Mads hyvänsävyisesti hymyellen silmät kyyneleitä täynnä, "sillä minä olen ollut aika tolvana."

"Sinä olisit ollut parempi, jos minä olisin ollut lempeämpi sinulle," sopersi Sidse. "Mutta olethan sinä saanut yltäkyllin rakkautta kuitenkin, ja minä – minäkin olen saanut vähin viime aikoina. Sitä olen himoinnut koko elinaikani."

Hän vaipui pitkälleen ja kävi yhä heikommaksi.

"Tuolla lippaassa ylimmässä piironginlaatikossa on pari sataa talaria, jotka olen säästänyt kokoon. Olkoot ne hautajaisikseni, ja loput on pikku Sidse saapa isoksi päästyänsä. Pitäkää häntä tarkasti silmällä, vaan älkää olko liian kovat hänelle. Muistakaa mitä pappi sanoi rakkaudesta. Se on ihanin – "

Loppu heikkeni epäselväksi kuiskaukseksi.

Katonpanijan äiti oli nukahtanut lepoon vanhassa siniruutuisilla uutimilla varustetussa sängyssänsä.

VANHA GUNHILD

Koko kaupunki tunsi vanhan Gunhildin; mutta siihen aikaan ei kaupunki ollut niin suuri, kuin se nyt on.

Ei ollut rautatienasemaa, ei eriseuralaisia eikä valtioriitoja.

Virkamiessääty oli kuin kipsikuva nurkkahyllyllä katsellen kopeasti alas porvaristoon, työmies seisoi hattu kourassa jokaisen vastaantulevan hyvin puetun hengen edessä, ja pikkutyttöjen ensimmäinen oppi oli kauniisti niiata hienoille rouville.

Kaikki oli niin alkuperäisellä kannalla, porvarisotaväestä alkain, joka harjoittelihen eräällä kedolla kaupungin ulkopuolella ja kerta vuodessa "marssi läpi" suurella juhlallisuudella, aina kaupungin soittokuntaan asti, jonka muodosti eräs sokea viuluniekka ja renttuutunut torvenpuhaltaja sekä suutari Nielsenin poika, joka oli musikaalinen ja löi erittäin hyvin rumpua.

Seuraelämäkään ei ollut niin hienostunutta kuin nyt.

Ei ollut vielä kuultukaan mitä déjeuner dinatoire tahi gouter on, eikä vielä ollut ruvettu painattamaan hautajais- ja kutsukortteja.

Gunhildia käytettiin elävänä korttina ja hän esiintyi asianhaarain mukaan mustissa reunuksissa tahi ilman niitä.

Hän oli kuiva, vilkas pieni muija, kasvot ryppyiset, silmät tummat ja elävät, ja vaaleat korkkiruuvikiharat ohuilla.

Kepeänä kuin höyhenpallo juoksi hän talosta taloon, puettuna kuluneesen mustaan hameesen ja mustaan myssyyn, kun kuolemantapauksia oli ilmoitettava, mutta valkoiseen myssyyn, jossa oli vaaleansiniset nauhat, kun illallisille tahi häihin oli kutsuttava.

Kihlauskorttina ei häntä sitävastaan koskaan käytetty, sillä sitä ylellisyyttä ei vielä tunnettu.

Siihen vanhaan hyvään aikaan täytyi ritarin ottaa sydämmensä valtiatar kainaloon ja tehdä toiviomatka talosta taloon ja tunnustaa syntinsä ja samaa-aikoville peljätykseksi ja varoitukseksi panna nuori henkensä alttiiksi nauttimalla tavattomat määrät huonoa portviiniä ja kotoleivonnaisia makeisia.

Mutta Gunhildia ei käytetty ainoastaan pitojen ilmoittajana.

Kun jossakin oli ollut pidot, ei tiedusteltu viinejä j.n.e.

Kysyttiin vaan oliko Gunhild ollut passaamassa, sillä silloin tiedettiin, että oli ollut hienoa.

Kuitenkaan ei pidä luulla, että tämä osanotto seuraelämään oli Gunhildin ainoa toimi. Kesäkaudet oli hän kylvettäjä, sillä kaupunki oli kylpypaikka, ja sitä paitse oli hän – saattaa hyvin sanoa luonnoltaan – sairaanhoitaja.

Varhain ja myöhään oli hän liikkeellä, ja yhtä kepeä oli hän jalaltaan, joko hän liiteli tanssisalissa pitäen viinilasilla täytettyä tarjotinta tasapainossa tahi hiipi varpaisillaan sairashuoneessa kupillinen kaurasoppaa kädessä.

Ei oikeastaan milloinkaan voinut tietää, koska hän soi itselleen vähän lepoa.

Mutta miksi hän niin puuhaili varhain ja myöhään?

Hänellä oli poika, ja mitäkö ei äiti tee poikansa eteen?

Gunhildillakin oli ollut elämänromaaninsa.

Hänkin oli lempinyt, lempinyt lämpimästi ja hartaasti, sitä lämpimämmin kenties siksi että hänen lempensä oli alkanut niin myöhään.

Hän oli paljon yli kolmenkymmenen, lähemmä neljäkymmentä vuotta.

Eikä se ollut mikään romaaninsankari, joka oli ollut hänen hellyytensä esineenä.

Se oli kunnon, ahavoittunut merimies, joka kahden vuoden onnellisen avioelämän jälkeen läksi ulos pitkälle matkalle.

Ja pitkä siitä matkasta tulikin valitettavasti; sillä hän ei palannut milloinkaan.

Köyhänä ja masennuksissa oli siinä leski; mutta hän ei kuitenkaan antanut onnettomuuden kukistaa itseänsä.

Hänellä oli vielä jotakin, jonka edestä elää.

Hänellä oli poika, jolle hän kokosi lämpimän sydämmensä koko rakkauden.

Hänen eteensä tahtoi hän hääräellä, hänen eteensä tahtoi hän tehdä työtä myöhään ja varhain.

Pikku Rikhardista oli tuleva suuri mies, äitinsä ylpeys.

Kun kesä tuli, alkoi hän kylvettäjänä.

Pikku Rikhard pantiin lapsivaunuihin, jotka seisoivat kylpyrakennuksen käytävässä. Siellä istui hän koko päivän niin kiltisti ja hyvästi ja pureskeli luurengasta ja hymyili kaikille kaupungin naisille, jotka tulivat kylpemään.

Joka kerta kun Gunhildilla oli joutilas hetki, pistäysi hän pienokaisen luokse, ja sitten riensi hän taas kylpyhuoneesen harjaamaan ja vitsomaan naisia.

Seuraavana talvena alkoi hän passaella ja käydä pitopaikoissa, eikä aikaakaan niin hän oli koko kaupungin suosikki. Hän ansaitsi jo niin paljon, että saattoi pitää piian hoitamassa pikku Rikhardia, joka oli liian nuori olemaan äidin mukana liikkuvassa seuraelämässä; mutta kun äiti tuli kotia, oli hänellä aina taskut täynnä namusia, ja samalla kulki moni kiiltävä taalerinraha säästöpankkiin.

Se oli oleva pikku Rikhardille, kun hänestä tuli iso. Niin kului vuosia, useita vuosia. Ja pikku Rikhard kasvoi isoksi ja hänestä tuli iso kaunis poika, jonka silmät olivat tummat ja vaalea tukka kiharainen.

Gunhild pani hänet porvarikouluun, ja sitä pidettiin kaupungissa kauheana asiana, sillä siellähän kävi ainoastaan "parempain ihmisten lapset."

Siitä puheltiin pidoissa apteekkarilla.

Kirkkoherra piti sitä esiintyvien kapinallisten mielipidetten surullisena ilmauksena.

Yliopettajan rouva lausui muutamia hämäriä viittauksia emancipationista.

Hänen käsitteensä siitä olivat tosin jotenkin sekavat, mutta hänen lauseensa teki kaikkiin muihin naisiin vaikutuksen.

Sana emancipationi oli nimittäin siihen aikaan yhtä tuntematon kuin sittemmin niin suosittu ja usein käytetty ja väärin käytetty sana "kansa" kaikkine yhdistyksineen, niinkuin kansantahto, kansanjuhla j.n.e.

Siihen aikaan ei kansalla ollut tahtoa eikä juhlia.

Tohtorin rouvasta oli se merkillistä, että ihmiset alinomaa unhoittivat säätynsä.

Hän oli itse unhoittanut, että hän oli jotenkin alhaista alkuperää, ja siksi luuli hän myöskin muidenkin unhoittaneen sen.

Naiset silmäsivät toisiinsa.

Sellaista he aina muistavat.

Gunhild oli liitänyt sisään teetarjotin käsissä ja kuullut joka sanan.

Säysynä ja nöyränä kuten aina meni hän suoraan yliopettajan rouvan ohitse ja tarjosi neljälle muulle naiselle teetä ensiksi.

Yliopettajan rouva punastui.

Gunhild vei tarjottimen viidennelle.

Yliopettajan rouva kalpeni.

Sitten meni Gunhild asianajaja Simonsenin rouvan luo.

Yliopettajan rouva ja asianajaja Simonsenin rouva vihasivat toisiansa erään hävinneen kermamakeisraudan vuoksi.

Kun yliopettajan rouvalle vihdoin tarjottiin n: o 7: tenä järjestyksessä, vapisi hän niin raivosta, että tuskin saattoi pitää kuppia kädessään.

Gunhild seisahtui tohtorin rouvan eteen kohteliaasti niiaten.

"Ei, Gunhild kulta," sanoi rouva alentuvaisen ystävällisesti, "tämä tee on liian väkevää minulle."

"Rouva ei ole sitten isä vainajansa, ruokakauppias Olsenin kaltainen.

Hän tahtoi aina niin väkevää – teetä."

Kaikki naiset saivat yskän ja purivat nenäliinoihinsa.

Gunhild liiti edelleen teetarjottimineen, säysynä ja nöyränä kuten aina.

Rikhard kävi kahdettatoista.

Hän oli kelpo poika koulussa, vaan raju hän oli ja äkäinen.

Aika lailla äkäinen.

Enimmästi hän raivostui, kun pojat nimittivät häntä Gunhildseniksi, sukkeluus, joka aina paljon huvitti yliopettajaa.

Eräänä päivänä olivat pojat alhaalla välitunnilla.

Gunhild sattui juuri menemään ohitse.

Apteekkarin poika, joka oli "sukkela," huusi kovaan:

"Gunhildsen, tuolla tulee äitisi taskut täynnä kreemiä ja sylttiä."

Yliopettaja nauroi täyttä kurkkua.

"Minä annan sinulle sylttiä, minä, moskuseläin!" sanoi Rikhard ja antoi apteekkarin tulevaisuudentoivolle mustelman silmän ympäri.

Yliopettaja riensi väliin.

"Sinä kelvoton poika, oleppas rääkkäämättä parempain ihmisten lapsia! Selkääsi pitää sinun saada, ja kaksi tuntia saat istua tänään, kun toisilla on maanantailupaa."

Rikhard sai kuin saikin selkäänsä ja hänen täytyi jäädä istumaan.

Kouluhuone oli ensi kerroksessa ja antoi katuun päin.

Vastapäätä asui pormestari Fengstrup.

Pormestarin tytär Lagerta istui avonaisessa akkunassa ja söi omenanraakaleita.

Hän oli yksitoista vuotta vanha.

Siihen aikaan sai todellakin nähdä yhdentoista vuoden vanhan tytön syövän omenanraakaleita, sillä siihen aikaan eivät pikkutytöt olleet vielä täysiä naisia kymmenen vuoden iässä.

Rikhard istui itkenein silmin posket turvoksissa ja lohduttelihen piirrustaen pilakuvia akkunanpieleen.

Lagerta nyykäytti päätään.

Rikhard nyykäytti alakuloisesti vastaan.

"Oletko sinä istumassa, Rikhard?"

"Olen."

"Mitä olet tehnyt?"

"Tapellut."

"Hyi!"

"Pojat härnäsivät minua ja sanoivat Gunhildseniksi."

"Se oli ilkeää."

"Ja yliopettaja pitää heidän puoltansa."

"Rikhard parka!"

"Hän on lurjus!"

"Oletko mieletön?"

"Nauta!"

"Mutta Rikhard!"

"Hän on – on – marakatti!"

Tunteet valtasivat hänet kokonaan. Hän alkoi itkeä uudelleen.

"Vaiti, vaiti – ajatteles että hän kuulisi."

Tyttö katosi akkunasta.

"Kas niin, nyt menee Lagertakin."

Hän läski käsivarret akkunalaudalle ja nyyhkytti.

"Rikhard."

Lagerta seisoi ulkona trottoarilla.

"Oletko sinä siellä?"

Tyttö ojensi hänelle omenanraakaleen.

"Tahdotko maistaa?"

"Kiitos."

"Pidä vaan se kokonaan."

"Sinä – olet hy-hyvä – sinä, La-ge-gerta."

"Älä itke, Rikhard, vaan leikkikäämme."

Tyttö otti taskustaan vanhan korttileikin.

"Tässä on kortteja."

Rikhard pyyhki silmänsä koltinhiaan.

"Tule, pelatkaamme Mustaa Pekkaa."

Tyttö kohosi varpaisilleen, niin että ulottui ylös akkunalaudalle.

"Sinä ja'at."

Posket olivat pyyhityt, silmät kiilsivät uudella loisteella, ja riemuisaa naurua kuului molemmin puolin. Yht'äkkiä tarttui koura Rikhardin niskaan. "Sillä tavoinko sinä istut, veitikka?" Se oli yliopettaja. Lagerta pujahti kiireemmiten pakoon pelastaen puolet korteista mukanaan.

Rikhard seisoi siinä hämmästyksissään loput kädessä.

Espanjan ruoko kirjaili taas hieroglyfejä hänen selkäänsä, ja itkenein silmin ja pehmitettynä tuli hän vihdoin kotia.

Kun Gunhild kuuli mitä oli tapahtunut, mutisi hän:

"Kyllä saan hänet luopumaan poikaani rääkkäämästä. Odota vaan huomiseksi. Kyllä tiedän miten hänet on kuritettava."

Seuraavana päivänä oli Gunhild kuten aina saunassa.

Yliopettajan rouva tuli kylpemään.

Gunhild saattoi hänet sisään, säysynä ja nöyränä kuten aina.

Kun rouva oli päässyt ammeesen, alkoi Gunhild harjata häntä.

"Mutta – mutta – Gunhild kulta, sinä – sinä harjaat niin kovasti."

"Kovastiko?"

"Niin, kirvelee niin kauheasti."

"Tuskinhan koskenkaan teihin."

"Tämä – tämä on kauheata. Ai, selkääni – ai – ai, minä olen tulessa!"

"Sitä en ymmärrä."

"Jotakin mahtaa olla harjassa."

"No, Jumala paratkoon!" —

"Mitäs on, Gunhild?"

"Maneeteja harjassa, rouva hyvä, pitkiä rihmoja. Onhan aivan käsittämätöntä miten ne sinne ovat joutuneet."

"Selkäni, selkäni!"

"No, nyt on rouva yhtä punainen seljästään kuin minun Rikhardini eilen, kun yliopettaja oli tehdä hänestä raajarikon."

Rouva loi häneen tutkivan silmäyksen. Gunhild seisoi siinä säysynä ja nöyränä kuten aina.

"Tahtooko rouva vitsomista?"

"Tahdon, kiitos. Vai niin, pikku Rikhard sai siis eilen selkäänsä?"

Gunhild otti vastan ja alkoi huimia rouvaa.

"Selkäänsäkö? Hän saakin tosiaan usein." Gunhild huimasi rouvaa aikatavalla vitsalla.

"Ai – ai! Hän lienee pahanilkinen."

Taas huimaus.

"Pahanilkinenkö, hän, raukka! Ei, mutta yliopettaja pitää toisten poikien puolta, kun nämä härnäävät häntä ja sanovat Gunhildseniksi."

"Se – ai – ai – se ei voi olla mahdollista."

"Mahdollista! Onpa kyllä, ja sitten lyö hän lasta niin kauheasti."

Huiskis, huiskis, huiskis.

"Mutta Gunhild, lyöthän sinä minut kuoliaaksi."

"Suokaa anteeksi, hyvä rouva, minä seisoin ajatuksissani. Nyt menen hakemaan mutaa."

"Ja sitten huuhdinvettä, Gunhild, ei liian kylmää, kaksikymmentä-asteista."

"Heti, hyvä rouva."

Hän palasi mudan kanssa.

"Gunhild, Gunhild, poltathan minut elävältä. Onhan muta kiehuvan kuumaa. Anna nyt huuhdinvettä."

Gunhild veti nuorasta. Rouva ulvoi.

"Sinä murhaat minut, sinä murhaat minut – minä saan suonenvedon – onhan se jäistä vettä – lakkaa, lakkaa! Lakana heti – minä kuolen – minä kuolen!"

"Lakana, herrainen aika, sen olen unhoittanut!"

Gunhild riensi ulos.

Siinä seisoi yliopettajan onneton rouva hampaat loukkua lyöden ja tiukkuen vettä kuin Eeva sateessa.

Kuluipa muutamia minuutteja.

"Gunhild!"

Ei vastausta.

Useita minuutteja.

"Gunhild, Gunhild kulta!"

Useita pitkiä minuutteja.

Rouva itki.

"Gunhild, Gunhild!"

Soittokellon kimakka ääni yhtyi rouvan hätähuutoon.

Kaikki turhaan.

Kun Gunhild vihdoinkin palasi, istui rouva sohvalla synkeässä epätoivossa, sininen beduinikappa hartioilla, ja koetti pyhkiä itseään pitsinenäliinalla.

"Rouvan täytyy tosiaankin antaa anteeksi, että viivyin niin kauan; vaan ei ollut yhtään lakanaa kuivaa, jotta minun täytyi noutaa aina pesuhuoneesta saakka."

Rouva oli vaiti ja masennuksissaan.

Tohtori oli määrännyt kolmekymmentä ammekylpyä.

Hän ajatteli kauhulla jäljellä olevia viittäkolmatta.

Vihdoinkin oli hän vaatteissaan.

Gunhild seurasi häntä ulos, säysynä ja nöyränä kuten aina.

"Rouva tulee kai taas huomenna?"

"Tulen, kiitos, Gunhild, kyllä tulen. Ja kyllä minä pyydän hartaasti miestäni, ettei hän ole niin ankara pikku Rikhardille."

"Tuhannet kiitokset! Jos sen teette, en tiedä mitä tahtoisinkaan tehdä teidän tähtenne."

Kotia tultuansa oli yliopettajan rouvalla pitkä keskustelu miehensä kanssa tämän työhuoneessa.

Kun yliopettaja tuli ulos, oli hän jotenkin punainen.

Hän valitti hammassärkyä.

Hänellä oli usein hammassärky, etenkin kun hänellä oli ollut pitemmänpuoleinen keskustelu rouvan kanssa työhuoneessansa.

Sinä päivänä annettiin pikku Rikhardille A käytöksessä.

Myöhemmin koetti apteekkarin poika kerta olla sukkela Gunhildsenin kustannuksella, vaan silloinpa oli se apteekkarin poika, joka espanjanruokoa sai maistaa.

Siitä ajasta antoivat pojat Rikhardin olla rauhassa.

Rikhard oli pääsevä ripille.

Ripillepääsypäivänä oli paljon murhetta kaupungissa, sillä oli niin monta hienoa ripillepääsijää, ja Gunhild oli jyrkästi kieltäytynyt tulemasta minnekään passaamaan.

Uudessa mustassa hameessa ja uusi valkoinen sininauhainen myssy päässä astui hän ylpeänä kirkkoon poikansa rinnalla.

Ja hänellä olikin syytä olla ylpeä hänestä.

Rikhard oli pulska uusissa vaatteissaan, kookas ja solakka, silmät tummat ja loistavat, tukka vaalea ja keherä.

Pormestari Fengstrupin tytär Lagerta oli pääsevä ripille samana päivänä.

Pormestarin herrasväki ja Gunhild tulivat yht'aikaa ulos kirkonovesta.

He seisahtivat.

Onnittelut molemmin puolin.

Lagerta läheni Rikhardia.

"Toivotan onnea."

Hän ojensi kätensä.

"Kiitoksia, samoin," sanoi Rikhard hämillään.

Lagerta tuntui niin kummallisen vieraalta Rikhardista seisoessaan siinä laahaavassa mustassa silkkihameessa ja tukka palmikoittuna ja niskaan kiinnitettynä.

Hänestä oli kerrassaan tullut täysikasvuinen nainen, ja Rikhard tunsi itsensä olevan vielä vaan koulupojan.

Hän seisoi sormien uusia mustia hansikkaitansa.

"On – onpas sinulla – teillä – kauniita kukkasia."

"Tahdotko – tahdotko sinä yhden napinläpeen, Rikhard?"

"Tuhansia kiitoksia."

Tyttö ojensi hänelle puoleksi puhjenneen sammalruusun.

Hän oli melkeän punainen kasvoiltaan ottaessaan sen vastaan; mutta kirkossa olikin ollut kauhean kuuma.

"Nyt et saa enää sanoa Rikhard, Lagerta, vaan herra Jansen," sanoi rouva. "Jansenhan oli miehenne nimi, Gunhild?"

"Niin oli, hyvä rouva."

"Mikä hänestä tulee?" kysyi pormestari. "Panette kai hänet johonkin oppiin?"

"Hän menee pääkaupunkiin ja alkaa lukea."

"Vai niin, lukemaanko?" sanoi rouva kylmästi. "Hyvästi."

Pormestarin vaunut ajoivat esiin.

He nousivat vaunuihin.

Lagerta nyykäytti ystävällisesti päätään.

Rikhard loi hänen jälkeensä pitkän katseen.

Sitten läksi hän kotiapäin äitinensä.

Joku aika sen jälkeen läksi hän alkamaan lukujansa.

Gunhild seisoi surupuvussa höyrylaiturilla.

Hänen oli nimittäin sinä päivänä kulkeminen hautajaiskorttina ja hän oli siksi mustissa reunuksissa.

"Hyvästi siis, äiti."

"Hyvästi, poikaseni. Herra olkoon kanssasi. Tulkoon sinusta suuri mies, vaan ei niin suurta, että vanhan äitisi unhoittaisit," sanoi Gunhild itkien.

"Ei, äiti, aina olen sinut muistava ja samoin – erään toisenkin."

"Erään toisenkin?"

"Niin, äiti!"

"Niinkö?"

"Vie – vie terveisiä Lagertalle ja sano, etten häntä milloinkaan ole unhoittava."

Poika tempasi kätensä irti ja juoksi laivaan.

Kolmatta kertaa soitettiin.

Höyry läksi laiturilta.

Gunhild seisoi kauan katsellen poikansa jälkeen.

Sitten mennä sipsutteli hän pitkin katua, poikkesi taloihin ja ilmoitti kyyneleet silmissä:

"Asianajaja Simonsen käski tervehtimään ja sanomaan, että rouva kuoli viime yönä kello puoli neljä."

Ihmiset eivät voineet käsittää, miksi Gunhild oli niin murheissaan asianajaja Simonsenin rouvan kuolemasta.

Mies ei häntä ainakaan paljoa surrut. —

Neljä vuotta oli Gunhild valvonut ja kylvetellyt, ja sinä aikana oli Rikhardista tullut ylioppilas.

Häntä odotetaan kotia ensi tilassa.

Syyskuun loppupuoli on käsissä.

Asterit ja daliat pormestari Fengstrupin puutarhassa olivat loistavimmassa kukoistuksessansa, mutta villin viiniköynnöksen lehdet verandan ympärillä olivat jo pukeutuneet veripunaiseen syysvaatteukseensa, ja pitkin käytäviä oli varissut lakastuneita lehtiä.

Tuuli telmää puissa ja sade vuotaa rankkana ja kylmänä, niin että ulkona on jokseenkin kolkkoa, mutta sitä vastoin on huoneissa sitä iloisempaa.

Kynttilät kruunuissa ovat sytytetyt ja lamppuja ja haarajalkoja on asetettu kaikkialle.