Kitabı oku: «Jutelmia», sayfa 5

Porstuankello soi.

Neitsyt Madsen kavahti ylös, järjesti punaruskeata tukkaansa punaruskeilla käsillänsä ja siloitti punaruskeata pukuansa.

Sitten juoksi hän avaamaan.

Herra Blendenau seisoi siellä ulkona.

Hän oli kalpea, kauhean kalpea.

"Antakaa minulle käsivartenne, neitsyt, teidän täytyy taluta minua, muutoin kaadun. Töin tuskin pääsin portaista ylös."

"Herra luojani!"

"En ole päissäni, vaan sairas – kuoleman sairas. Verensylkykohtaus kohtasi minua aivan portin edessä ja tiedättehän, että tohtori sanoi päiväni olevan päättyneet, jos se uudistuu."

Hän hoiperteli sisään ja vaipui alas nojatuoliin.

"Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hieman, ja sitten täytyy minun laittautua vuoteelle. Mutta te ette saa panna maata, teidän täytyy tulla istumaan minun huoneeseni. Tuntuu niin kauhealta kuolla yksin – ypöisen yksin."

"Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte elää kauan vielä, olettehan te niin nuori."

"Minä olen elänyt liiaksi, se on onnettomuuteni, enkä ole tehnyt mitään hyötyä maailmassa – se on asian murheellinen puoli."

Hän tuijotti kolkosti eteensä ja puhui puoleksi itsekseen:

"Koko elämäni on ollut yhdet ainoat isot kemut. Sen vuoksi olenkin nyt väsyksissä, kun komeus on ohitse, ja minä laskeudun levolle – iäksi. Kunhan en vaan heräjä päänkivistyksellä toisessa maailmassa. Seuraahan se aina kemuja."

Hän koki nousta, vaan sai ankaran yskänkohtauksen ja vaipui taas takaisin tuoliin.

"Nyt – nyt on – on parempi – minä – istun hiljaa. En kestä enää ponnistuksia, pankaa tyyny selkäni taakse ja antakaa ylleni yötakki – valkoinen, jossa on siniset nyörit – ei tee mitään, jos siihen tuleekin veripilkku – ja – enhän sitä enää ole käyttävä."

Neitsyt meni itkien hakemaan.

"Kas niin, antakaa minulle vaan jakkara jalkain alle, niin istun hyvin."

Kun neitsyt palasi tuoden jakkaran, istui hän nenäliina suun edessä.

Se oli punainen verestä.

"Rakas herra, antakaa minun noutaa lääkäri."

"Lääkäri ei voi mitään tehdä – ja hän asuu niin kaukana täältä, ja minä sillä aikaa kuolisin tässä yksinäni istuissani. Voi, kauheata on olla niin rikas ja kuitenkin niin köyhä, ettei ole ystävällistä kättä, joka silmät sulkisi. Kaikki komeat ystäväni – miksi eivät he tule juomaan jäähyväismaljaa kanssani? Ovathan he niin usein juoneet sampanjaani."

Uusi yskänkohtaus.

"Antakaa minun mennä lääkäriä noutamaan."

Neitsyt läheni ovea.

"Ei, ei, älkää menkö. Minä – minä – en uskalla olla yksin."

"Mutta en minäkään uskalla olla yksin teidän kanssanne tässä isossa, tyhjässä talossa, jossa kaikki liidutut akkunat irvistelevät minulle kuin aaveiden kasvot. Ja jos te kuolette nyt, niin voivat ihmiset luulla minun tappaneen teidät. Voi, se on kauheata! Antakaa minun noutaa lääkäri, minä juoksen, en ole kauan poissa! En uskalla olla yksin kanssanne!"

"No, menkää sitten, mutta lähettäkää tänne ylös joku kadulta – kuka tahansa. Tapaattehan jonkun."

"Kello käy yhtä."

"Yövartian – poliisipalvelian tahi – naisen. Niitä on viljalta. Ne ovat niin usein pitäneet minulle seuraa. Parasta on, että he pitkittävät sitä loppuun asti."

Hän vaipui takaisin tuoliin ja sulki silmänsä.

Neitsyt ei kuullellut häntä. Hän oli jo ulkona ovesta.

Kylmä tuuli puhalsi hänen kasvoihinsa, kun hän astui ulos portista.

Taivas oli pilvessä ja raskaita pisaroita sateli.

Kun hän tahtoi kääntyä kulmassa, tuli naisen haahmo häntä vastaan.

Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot ja sysimustan silmäparin.

Joka kerta kun tuuli puhalsi hänen väljän sadevaippansa sivulle, näkyi vaalea hame, joka ynnä valkoinen olkihattu, joka oli täpöisen täynnä kirjavia kukkasia, muodosti jyrkän vastakohdan kolkolle ilmalle.

"Suokaa anteeksi," sanoi neitsyt Madsen seisauttaen hänet.

Nuori tyttö säpsähti.

"Mitä haluatte te?"

"Minulla on kummallinen pyyntö," sanoi neitsyt, "enkäpä minä tiedä kuka te olettekaan tahi minne te aiotte."

"Minä – minä olen matkalla kotiin. Minä olen ollut – vieraissa."

"No, se onkin tässä kohden yhdentekevä. Tahdotteko tehdä hyvän työn?"

"Tahdon mielellänikin. Tässä maailmassa tehdään niin monta pahaa työtä," lisäsi hän keveällä huokauksella, "että on iloista voida tehdä vähän hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Tarvitsetteko paljon rahaa?"

"Ei ole tarpeen," sanoi neitsyt Madsen vähän loukattuna. "Minun herra-raukkani on sairas – hän on kuolemaisillaan, eikä ole ketään, joka häntä hoitelisi, kun minä en ole läsnä. Tahdotteko istua hänen luonansa sen aikaa kuin minä käyn lääkäriä noutamassa?"

"Mielelläni."

"Kiitos. Seuratkaa mukana. Me asumme heti tuossa kulman takana."

Neitsyt juoksi hänen edellänsä ylös portaita.

Kun he olivat tulleet porstupaan, seisahtui hän.

Nuori tyttö seurasi jäljestä.

"Täälläkö hän on?"

"Täällä."

"Parasta lienee, että heitän yltäni päällysvaatteet, ennenkun menen sisään."

"Tehkää niin, mutta kiireesti."

Neitsyt silmäili häntä terävästi, hänen ripustaessa vaippaansa naulaan.

Hänen vaalea pukunsa oli koristettu monilla puhilla ja reunustuksilla; mustassa tukassa, joka riippui leikattuna ja käherrettynä otsalla, oli hänellä pari tekokultaista neulaa ja rinnassa samanlainen koruneula ynnä iso, kirjava nauharuusu.

Vaistomaisesti meni hän peilin eteen, pyhkäsi tukan sivulle ja otti pois tekokultaiset korut ja kirjavan nauharuusun.

Kun nuori tyttö loi silmänsä ylös katsahtaakseen ympärinsä, säpsähti hän.

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt kaiken tämän ennen – kauniin, kahdeksankulmaisen lasilyhdyn katossa, ison entisaikaisen peilin ja pogliiniset hirvenpäät seinässä, jotka kannattivat hattuja ja päällystakkeja haaraisissa sarvissansa.

Hän tunsi niin hyvin kaikki, kenties oli hän nähnyt ne unissa – kauan, kauan sitten.

Hän ei saanut aikaa ruveta enempiin miettimisiin.

Neitsyt otti häntä hiljaa käsivarresta ja vei hänet ruokasaliin.

Olipa aivan kummallista. Nyt tuntui hänestä ikään kuin hän tuntisi tämänkin punaruskean olennon.

Varmaankin oli tämä kerta ennen ottanut häntä käsivarresta ja sysännyt tätä samaa ovea kohti – kauan, kauan sitten.

"Kas niin. Tuossa hän on. Mutta astukaa hiljaa, ett'ette herätä häntä. Kenties hän nukkuu. Minä palajan takaisin lääkärin kanssa niin pian kuin mahdollista."

Samassa avasi hän oven ruokasaliin ja antoi nuoren tytön astua sisään.

Hän seisahtui oven suuhun ja katsahti ympärinsä melkein kuin villi metsäläinen.

Nyt hän tiesi missä hän oli.

Suloiset muistot viattomasta lapsuudenajasta juohtuivat hänen mieleensä.

Hän oli satuprinssin linnassa.

Hän tunsi kaikki niin hyvin.

Runsasvaraisen pöydän, jolla kristallikarafiinit kimaltelivat, buffetin, joka hohti hopeasta, ja hänet itsensä prinssin, istuihan hän nytkin tuossa valkoisessa takissansa, jossa oli kauniit siniset silkkinyörit.

Hän tunsi joka piirteen näissä hienoissa, kalpeissa kasvoissa. Hän oli nähnyt ne niin usein unissansa.

Hänen kauniit, surumieliset harmaat silmänsäkin näki hän selvästi, vaikka ne nyt olivat kiinni ja hän näytti uinailevan.

Kaikki oli entisellään paitse hän itse, sillä hän oli paljon, paljon muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttösenä seisoi tuolla oven suussa samalla paikalla tarjoten kaupaksi vehreitä seppeleitä.

Nyt olivat ne lakastuneita – kauan, kauan sitten.

Hän nojasi päätään ovenpieleen ja nyyhkytti.

Frans Blendenau avasi silmänsä.

"Tekö olette, neitsyt Madsen?"

"En."

Hän käänsi päätään.

"Kuka te olette?"

"Emännöitsijänne lähetti minut tänne ylös pitämään teille seuraa siksi aikaa kuin hän meni lääkäriä noutamaan."

"Se oli kauniisti teiltä. Missä tapasi hän teidät?"

"Tuolla – tuolla – kadulla."

Naisen pää kumartui alas, heikko punastus kalpeilla, kuihtuneilla poskilla.

"Vai niin, tuolla – "

Hän silmäsi äkisti hänen vaaleata puhilla ja reunustuksilla varustettua pukuansa.

Nainen seisoi pää kumarruksissa ja yhteenpurruin hampain. Hänen rintansa liikkui ankarasti, ja hänen laihat valkoiset kätensä puristivat kiivaasti hametta, ikään kuin hänellä olisi ollut halu repiä loistava pukunsa repaleiksi.

"Tulkaa tänne ja istukaa pöydän viereen."

Nainen lähestyi.

"Mikä on nimenne?"

"Diina."

"Kaunis nimi. Minusta tuntuu ikään kuin olisin kuullut sen ennen."

"Minä olenkin ollut täällä ylhäällä kerta ennen."

Pilven hattara varjosti sairaan otsaa.

"Vai niin? Sitä en muista. Täällä on ollut – niin monta."

Hän huokasi.

Nainen nosti päätänsä ja katsoi häntä kasvoihin sysimustilla silmillänsä.

"Siitä on kauan jo – viisi vuotta jo. Minä olin siihen aikaan pieni tyttönen, joka käveli vehreitä seppeleitä kaupalla."

Sairas kohoittihen vilkkaasti.

"Ah, nyt muistan. Te lauloitte minulle ja saitte kaksi kultarahaa, ja sen vuoksi olitte te niin onnellinen. Minä olin itse onnellinen teidän viattoman ilonne vuoksi."

Hän tapaili rintaansa ja hengähti syvään.

"Kuinka sentäänkin tuntuu virkistävältä hetkellä sellaisella kuin tämä saada mieleen johdetuksi rahtusta hyvää, jonka tässä maailmassa on tehnyt. Ilkeitä muistoja, jotka tunkevat päälle, on yltäkyllin."

Hän hymyili onnellisena kuin lapsi.

Nainen seisoi murheellisena pää kumarruksissa.

"Ja sitten tarjosin minä teille lasin viiniä – eikö niin? Sen muistan niin hyvin. Kas, onhan meillä tässä sherryä. Voimmehan siis tehdä niinkuin silloin."

Hän otti karafiinin vapisevaan käteensä ja kaatoi viiniä kristallilasiin.

Se kimalteli kuin sula kulta.

"Kas tässä. Juokaa!"

"Kiitoksia, en."

"Miksikä ette?"

Salama leimahti naisen mustista silmistä.

"Myrkkyä oli sherryssänne."

"Myrkkyäkö?"

"Niin myrkkyä. Koko elämäni on ollut myrkytetty siitä hetkestä saakka, jolloin join viiniänne. Se tulena juoksi suonissani, suudelmanne poltti huuliani – ensimmäinen suudelma – kun te painoitte kultarahanne käteeni. Silloin tuntui minusta kaikki niin hurmaavan ihanalta, ja sittemmin – "

"Sittemmin?"

"Sittemmin olen minä juonut monta lasia viiniä ja saanut monta kultarahaa."

Sairas kätki päänsä käsiin.

"Siis olen minä ollut se, joka on johtanut teidät harhateille! Ja minä, joka luulin tehneeni ainakin yhden hyvän teon. Ja se oli kenties pahimpiani."

Hän vaipui taaksepäin saaden kuivan yskän-kohtauksen.

Nainen riensi hänen luoksensa.

"Antakaa – antakaa minulle teelusikallinen pöytäsuoloja – ne ehkäisevät verenvuodon – ja sitten pisarainen vettä. – Kiitos, nyt on parempi."

Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi hän:

"Kauheata on kuinka pian kuolema tulee. Alinomaa, hurjasti eläessäni, on minussa ollut sellainen kuolemanpelko; mutta minä olen aina ajatellut: sinä olet niin nuori, et sinä niin pian kuole. Sinä voit saada aikaa kyllin kääntyäksesi. Enkä nyt, kun hetki lähestyy, taida edes rukoillakaan. Ettekö – ettekö te voi rukoilla edestäni?"

"En uskalla. Minä olen liiaksi syvään langennut."

"Mutta eikö teillä olisi halua viettää parempaa elämää, ennenkuin se on liian myöhäistä – teillekin?"

"Ei siitä tule mitään. Ei kukaan tahdo antaa minulle työtä ja terveyteni on runneltu."

"Mutta jos te pääsisitte pois täältä toiseen maahan, jossa kukaan ei tunne teidän entistä elämäänne ja jossa teillä olisi huoleton toimeentulo, koettaisitteko te silloin muuttua paremmaksi ihmiseksi?"

"En mitään mieluummin halua."

"Matkustakaa Norjaan."

"Norjaanko?"

"Niin, seuratkaa minua sinne."

"Teitäkö?"

"Niin, ruumistani. Minä olen kuljeskellut niin paljon ympäri, että olisi ihanaa päästä lepäämään isänmaahan. Kristianian hautausmaalla on hautapaikka, jossa vanhempani lepäävät. Siellä on tilaa minullekin. Luvatkaa seurata minua sinne ja asettua asumaan hautausmaan läheisyyteen – minä pidän huolen teistä – ja sitten hoitelette hautaa välistä, niin ettei kukat pääse kuolemaan – ja pidätte huolta siitä että sille tulee seppele."

"Sen teen."

Portaissa kuului askeleita.

Neitsyt tuli lääkärin kanssa.

"Nyt on hullusti laitani, tohtori."

"Siltä näyttää."

"Ja kohta lopussa – eikö niin?"

"Kenties."

"Mutta minä olen täysissä tunnoissani vielä, eikö niin?"

"Olette tietysti, herra Blendenau. Sairautenne laita on niin onnellisesti, ettei siinä kadoteta hengenvoimia."

"No niin, sitten otan teidät ja neitsyen todistajiksi, että olen täysissä tunnoissani, kun lahjoitan tälle nuorelle rouvasihmiselle sen 20,000 kruunun suuruisen summan, joka on täällä lompakossani. Ne olen tänään nostanut huomenna ostaakseni itselleni erään huvilan, joka on kaupan; mutta nyt saan paremman asunnon."

Hän ojensi lompakon Diinalle. Tämä tarttui nyyhkyttäen hänen käteensä.

Neitsyt Madsen pusersi yhteen huulensa ja näytti olevan vähemmin hyvällä tuulella.

"Kun olen kuollut, tehnette te minulle sen palveluksen, herra tohtori, että lähetätte sähkösanoman sedälleni. Hän on käytännöllinen mies, joka järjestää kaikki asiani. Haluan saada isänmaahani hautani. Diina neiti tietää toiveeni siinä suhteessa, ja se summa, jonka hänelle olen lahjoittanut, on oleva hautani hoidoksi."

Uusi yskänkohtaus ankarampi kuin koskaan.

"Te ette saa puhua niin paljon, herra Blendenau, se rasittaa teitä liiaksi."

"Eipä minulla enää olekaan paljon, jota tahtoisin sanotuksi. Niin, se on totta; neitsyt Madsen on saapa tuhatta kruunua siitä että hän juoksi pois luotani tänä yönä, ja teidän palkastanne, herra tohtori, pitää kyllä setäni huolen."

Hän vaipui väsyneenä tuoliinsa.

Diina kostutti hänen huuliansa viinin tilkalla ja vedellä.

"Kiitos. Minä olen niin raukea. Tahdonpa vähän nukkua."

Hän sulki silmänsä.

Tohtori ja neitsyt Madsen astuivat varpaisillaan viereiseen huoneesen.

Diina astui nojatuolin taakse.

Kotvanen sen jälkeen katsahti sairas ylös.

"Oletteko siellä, Diina?"

"Olen."

"Taisinpa kuitenkin – "

"Mitä?"

"Rukoilla. En ole nukkunut, ja nyt – nyt olen paljon levollisempi.

Rinnassani ei enää tunnu kipeältä."

Hän hengähti syvään ja yskäsi aivan heikosti.

Diina kumartui hänen ylitsensä ja piti nenäliinaa hänen suunsa edessä.

Kun hän otti sen pois, oli sairaan pää vaipunut alas rintaa vastaan, ja nyt oli hän nukkunut – ei milloinkaan enää herätäksensä.

Diina seisoi kotvasen ja katseli häntä, satuprinssiä, nuoruutensa unelmain ihannetta.

Puettuna haaveelliseen valkoiseen takkiinsa, jossa oli siniset nyörit, oli hän siinä pitkälleen ojennettuna nojatuoliin runsasvaraisesti katetun pöydän ääressä ja näytti ainoastaan lepäävän vähän ruoan jälkeen.

Musta tukka oli huolekkaasti käherrelty ja kammattu alas otsalle keikarimaiseksi kärjeksi ja punertavat hyvin hoidellut viikset siimestivät ylpeätä suuta, vaan se oli kadottanut ylpeät juonteensa. Milt'ei hymyily levännyt kalpeilla huulilla.

Diina seisoi nojaten ristissä olevat kätensä nojatuolin selkämystää vastaan ja rukoili – rukoili hänen edestänsä, joka vasta oli elämästä eronnut, ja itsellensä uskallusta ja voimaa alkamaan uutta ja parempaa elämää.

Kullattu kattolamppu loi kirkkaan valonsa näiden molempain kalpeiden olentojen yli, jotka kumpikin olivat lakastuneet tuoreimassa nuoruudenkeväässä niinkuin pikku Diinan vehreät seppeleet.

Mutta tuoksuvathan vehreät seppeleet parhaiten – lakastuneina!

KATONPANIJAN ÄITI

Aivan hautausmaan muurin vieressä asui katonpanijan äiti.

Asumus oli köyhimpiä tuossa pienessä Sjaellantilaisessa kylässä. Seinät olivat aikoinaan olleet kalkitut ja valkoisiksi silatut, mutta nyt ne olivat likaharmaat, melkein mustat ja isoja kappaleita oli rapissut muurista alas, ja toinen pää rakennusta oli vuorattu oljilla suojaksi tuulta vastaan.

Vaikka poika oli katonpanija, oli olkikatto kuitenkin rappiolla ja vanhuudesta musta, puoleksi sammaltunut, muutamia vaaleankellerviä laikkoja siellä ja täällä, missä pahimmat reijät olivat uusilla oljilla tukitut.

Puutarhan merkkinä oli hajonnut kiviaita ja pari surkastunutta karviaismarjapensasta, joista tuuli ja hyönteiset olivat nyppineet pois kaikki lehdet, niin että marjat riippuivat kuivissa oksissa. Muutoin täytti sen enimmäkseen iso kasa vanhoja puunjuuria ja läjä varpuja poltettavaksi.

Molemmat ovenpuoliskot olivat avoinna. Ne sallivat nähdä pimeään kyökkiin, jossa koira lojui ja ojentelihen auringon läikkeessä oven edessä.

Alhaalla tietä pitkin tuli katonpanijan äiti kävellen ja lykkäsi vähäisiä yksipyöräisiä rattaita edessään.

Ei ollut helppo sanoa kuinka vanha hän oli; sillä sellaiset pienet kokoonrypistyneet, kuivat olennot pysyvät muuttumattomina eikä niihin koske ajan hammas.

Kasvot olivat terävät ja päivettyneet, posket punaiset ja suippo nenä punainen, ja hänen sileäksi kammattu tukkansa pisti esiin mustan talonpoikais-myssyn alta.

Hänellä oli isot paksuista luusangoista varustetut silmälasit ja puukengät jaloissa ja hänen yllänsä viheriä karkealankainen hame sekä punaruutuinen pumpuliesiliina ja lyhythiainen, tummansininen liivi, joka jätti näkyviin hänen laihat, ruskeat käsivartensa, rypistyneet kyynärpäistä kuin vanha sitruuna.

Semmoisena kuin hän nyt seisoi siinä, pienenä ja heikkona, kuivana ja terävänä, oli hänet nähty miesmuistiin.

Isä oli myöskin ollut talonpanija, ja vanhemmilla oli ollut vähäinen maapalsta ja se asumus, jossa hän vieläkin eleli, vuokralla.

Kerran, kun Sidse – niin oli hänen nimensä – oli paljoa, paljoa nuorempi, vaan muutoin yhtä hoikka, ruskea ja kutistunut kuin nyt, oli tullut eräs kuljeksiva käsityöläissälli taloon.

Hän majaili siellä viikon päivät ja retkeili sitten taas eteenpäin. Häntä ei nähty enää koskaan; mutta Sidselle jäi muisti häneltä, muisti koko elinajaksi – poika.

Se oli ruma pieni sikiö, pää suuri ja ruskeat silmät isot ja kummastelevat, jotka katselivat ympärinsä ikään kuin ihmeissään siitä että hän oli tullut maailmaan, ja ihmeissään oli hänen äitinsäkin.

Sidse oli saanut hänet varomattomuudesta eikä hän pannut suurta arvoa tähän sälliltä saamaansa muistiin.

Jos hän olisi ollut löydettävissä, olisi Sidse luultavasti purkanut vihansa häntä kohtaan; mutta nyt täytyi pojan kärsiä isän synnistä, ja pieni Mads alkoi saada selkäänsä ennenkuin hän alkoi saada hampaita suuhunsa.

Ja juuri siihen aikaan hankki Sidse itselleen nuo vähäiset yksipyöräiset rattaat, jotka seurasivat häntä halki koko elämän.

Hankkiaksensa puolestaan lisää yhteiseksi ylöspidoksi alkoi hän käydä taloissa pesemässä ja tekemässä mitä askareita tahansa, ja hänen täytyi silloin ottaa lapsi mukaansa; sillä hänen äitinsä oli vasta kuollut, ja isä oli päiväkaudet ulkona katonpanotöissä, niin ettei ollut ketään, joka olisi lasta katsonut, ja ovi suljettiin sen vuoksi.

Pikku Mads pantiin käsikärryihin ja vietiin sinne, missä Sidse kulloinkin oli apuna.

Siellä istui hän sopessa ja kalusi leivänkannikkaa ja katseli ympärinsä kummastelevilla ruskeilla silmillään, kunnes aika kävi hänelle pitkäksi ja hän alkoi parkua.

Silloin juoksi Sidse pesuastian luota ja antoi hänelle pari säädettyä läimäystä, ja kehoitettuna tästä vähäisestä huvituksesta pysyi lapsi taas tyynnä vähän aikaa.

Niin hän kasvoi isoksi, sai selkään kyläkoulussa ja selkään kotona, pääsi ripille ja alkoi olla vaarin apuna katonpanotyössä.

Vaari kuoli ja Mads jatkoi liikettä.

Vuodet vierivät ja kaikki kävi totuttua tapaa. Mads pani kattoja, ja äiti kuljeksi käsikärryineen talosta taloon. Se vaan oli eroa, ett'ei Mads enää istunut käsikärryissä. Nyt oli hänellä milloin heinätukko lehmälle, milloin vähän likaisia alusvaatteita kärryissä, kun palasi kotia.

Madsista oli kahdessakymmenessä ja parissa vuodessa tullut aika heiskale, niin pitkä ettei äiti ylettynytkään läimäyttämään häntä päähän, jollei hän noussut jakkaralle tahi myöskin käyttänyt apunaan halkoa, luudanvartta tahi muuta käteen osuvaa.

Sidse nimitti häntä aina rumaksi sikiöksensä, eikä hän suinkaan ylen kaunis ollutkaan. Ainakaan hän ei koettanut nimeksikään näyttää kauniilta.

Hänen selkänsä oli aikalailla koukussa, sillä hänen oli tapa kyykistää pää hartioiden väliin joka kerta kun äiti löi häntä, silmin nähtävästi ilman muuta järjellistä syytä kuin tehdä lyöminen äidille niin mukavaksi kuin suinkin. Musta tukka riippui takkuna silmillä ja peitti koko otsan, ja kasvot olivat täynnä tomua ja likaa. Kauniin hänessä oli pirteä suu valkoisine hampainensa ja isot, kummastelevat ruskeat silmät.

Hän näytti alinomaan siltä kuin olisi ollut ihmeissään tulostaan maailmaan, ja siihen olikin hänellä syytä; sillä maailmalla ei ollut suurta iloa hänestä eikä hänellä suurta iloa maailmasta.

Ei kukaan tytöistä hymyillyt tuolle pitkälle likaiselle tolvanalle, eikä kukaan kylän rengeistä pitänyt lukua hänestä, sillä kun he menivät tansseihin ja huveihin tahi hankkivat humalan kapakassa, istui hän kotosalla ja antoi äitinsä läimäytellä päähänsä.

Hänen ainoa huvinsa oli sunnuntai-ehtoopäivin, pestyänsä itsensä, istuskella puhtaissa paitahioissa vanhain poppelipuiden juurella hautausmaanmuurin vieressä ja katsella hautapatsaita ja kaikkia noita kauniita kukkasia.

Pari kertaa, kun hänellä oli oikein viljalta aikaa aamupäivällä, oli hän riisunut puukenkänsä ulkona ja hiipinyt sukkajaloin kirkkoon ja seisonut siellä oven suussa ja kuullut papin puhuvan niin kauniisti rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa halvimmankin ja kurjimman kaikista kuolevaisista.

Sitä hän ei voinut nyt ymmärtää, mutta eihän olekaan oppimattoman talonpoikaparan juuri helppo ymmärtää kaikkea mitä sellainen oppinut mies sanoo.

* * * * *

Kylä oli kuin kuollut auringon paisteessa.

Ainoastaan pari vanhaa akkaa istui ja kutoi sukkaa kynnyksillänsä, ja muutamia lapsia lojui kaivellen hiekassa. Muutoin oli kaikki hiljaa, sillä nyt oli kiireisin heinäaika, ja kaikki työhön kykenevät olivat ulkona kedolla.

Olipa tuo iso vaaleankeltainen koulutalokin, josta aina tavallisesti kuului äänten pauhinata, aivan vaiti, sillä lapsilla oli lupa-aika.

Mads istui ylhäällä ja puuhaili uutta olkikattoa käyttäen apunaan laihaa renkimiestä, joka tunsi omakseen tuon enemmän ilmaisevan kuin kauniilta sointuvan Laiska-Antin nimen.

Mads istui uutterasti työssänsä, sovitteli kouraimet paikalleen, leikkaili oljet poikki isolla veitsellä ja antoi neulan luistaa edestakaisin. Jonkunlainen rautasukkula, jonka ympäri oli kääritty rautalankaa, oli se kalu, jonka Laiska-Antti pisti ylös hänelle lakan sisäpuolelta joka kerta kun Mads pujahutti sen alas rautalangalla sitomaan kiinni olkia riukuihin.

Alhaalla puutarhassa käveli koulunopettajan Stiina ripustellen pesua kuivamaan.

Koulunopettaja oli vanha poikamies, ja Stiina oli hänen emännöitsijänsä. Hän oli palvellut kaupungissa ja siellä saanut hieman hienompia käytöstapoja, mutta hän oli sentään verevä ja kukoistava kuin maalaistyttö.

Mads ei voinut olla vilkuilematta vähin hänen jälkeensä. Tyttö olikin soman näköinen puhtaassa sinisessä pumpulihameessansa punaruutuinen esiliina vyötäisillä ja pieni silkkisaletti kaulassa. Kasvot olivat ystävälliset ja ruusut hohtivat poskilla, kiiltävä ruuni tukka oli paksuina palmikkoina takaraivon ympärillä, ja kun hän ojensi ylös pyöreät, paljaat käsivartensa ripustaessansa vaatteita tuli hänen voimakas vartalonsa näkyviin.

Nyt sai hän työnsä tehdyksi ja meni sisään. Heti sen jälkeen palasi hän taas kantaen isoa juoma-astiaa täynnä kotitekoista olutta.

"Teillä lienee jano," sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Ettekö te tahdo vähän juotavaa?"

Kuuluipa että tytöllä oli sivistystä. Hän teititteli. Sellaista ei ollut vielä millonkaan Madsille tapahtunut.

"Kiitoksia paljon, neitsyt," sanoi hän. Hän tahtoi näyttää että hänelläkin oli sivistystä.

Tyttö nousi muutamia kapuloita tikapuita ylöspäin ja ojensi hänelle juoma-astian. Mads kumartui alaspäin ottamaan sitä vastaan; mutta oljet olivat liukkaat, hän syöksyi alas päälleen ja makasi maassa toinen jalka parin ison kiven välissä.

Stiina laski juoma-astian kädestänsä ja riensi hänen luoksensa.

"Satutitteko. pahasti?"

"Jalkaani tuntuu sattuneen."

Hän koetti nousta ylös tytön avulla, mutta vaipui takaisin maahan puoleksi pyörtyneenä.

"Taisi sattua oikein pahasti – vai kuinka?"

"No, ei se ole niin vaarallista," sanoi hän raukeasti hymyillen. "Minä – minä vaan – taitoin jalkani."

"Suuri Jumala! – Antti, juokse noutamaan hänen äitiänsä."

Laiska-Antti riensi pois.

"Minua kovin janottaa."

Tyttö nosti olutastian hänen huulillensa ja tuki häntä juodessa. Mads loi häneen kiitollisen katseen kummastelevista ruskeista silmistänsä. Hän oli ihmeissään siitä että kukaan saattoi osoittaa hänelle niin paljon ystävyyttä.

Sidse tuli Laiska-Antin seurassa. Hänellä oli kärryt mukana ja hän oli vihoissaan.

"Kas niin, ruma sikiö, oletko pudonnut alas ja satuttanut itsesi vialle?" lausui hän. "Ei minulla koskaan ole ollut muuta kuin surua tuosta pojasta. Nyt on hän tietysti makaava useat viikot ja kuluttava ne muruset, jotka voin ansaita – puhumattakaan siitä mitä tohtorillekin menee."

"Hävetkää toki, Sidse," sanoi Stiina. "Teidän pitäisi lohduttaa häntä, raukkaa, sen sijaan kuin torutte häntä."

"Hoida vaan omat asiasi," sanoi Sidse. "Lienee kai sinun syysi kaikki.

Hän kai on istunut ja jaaritellut sinun kanssasi niin että vieri alas."

Stiina oli allapäin, pahoilla mielin; olihan syy tavallansa hänen. Hänen ei olisi pitänyt ojentaa Madsille juoma-astiaa; mutta paraassa aikomuksessahan hän sen teki, sanoi hän.

"Sen kyllä luulen," sanoi Sidse. "Mutta pankaamme hänet nyt kärryihin, niin toimitan hänet kotia."

Hänet nostettiin ylös, ja Laiska-Antin avulla kyyditsi Sidse hänet pois; mutta Mads kärsi hirmuisia tuskia tiellä. Vikaantunut jalka riippui ulkoa kärryistä.

Stiina näki sen ja riensi heidän jälkeensä.

"Sallikaa minun auttaa," sanoi hän käyden vieressä ja kannattaen poikkitaittunutta jalkaa.

"Kiitos, me tulemme kyllä toimeen."

"Onhan se minun vikani, koko tapaturma," sanoi Stiina sävyisästi, "siksi on velvollisuuteni auttaakin."

Sidse ei vastannut mitään, mutta salli hänen seurata mukana.

Mads lojui puoleksi tunnotonna tuskasta. Silloin tällöin avasi hän kummastelevat ruskeat silmänsä ja loi ympärinsä ihmetteleviä silmäyksiä.

Hän ei tietänyt oikein, kuinka tämä kaikki oli tapahtunut. Kuljetettiinhan häntä kotia käsikärryissä niinkuin pikku poikana, ja äiti oli varmaankin läimäyttänyt häntä kovasti päähän. Hän tunsi sen vielä; pää oli niin raskas, niin raskas.

Kun he olivat saaneet hänet huoneesen, meni Stiina, ja Sidse pani hänet vuoteelle Laiska-Antin avulla ja lähetti tämän sitten noutamaan tohtoria, joka tulikin ehtoopäivällä ja sitoi jalan.

Seuraavana aamuna oli Sidsen lähteminen ulos pesemään. Madsia oli vaivannut ankara haavakuume yöllä. Nyt lepäsi hän uinuksissa.

Sidse asetti maljallisen maitoa ja kupillisen vettä puutuolille hänen päänalusensa viereen ja läksi tiehensä lukittuansa oven ja pantuansa avaimen avonaiselle akkunalle sängyn viereen.

Myöhemmin aamupäivällä tuli Stiina ja pisti päänsä sisään akkunasta.

Hän oli nähnyt Sidsen menevän pois.

"Kuinka on laitanne, Mads?"

"Kiitoksia, nyt on vähän paremmin. Ettekö tahdo tulla sisään? Avain on akkunalla."

Jo seisoi Stiina sisällä huoneessa ja katseli ympärinsä. Eilen oli hän kiireesti rientänyt pois.

Siellä ei ollut liiallisen puhdasta. Sidse pesi nähtävästi enemmän muiden luona kuin kotona. Lattia oli melkeän likainen, eivätkä nuo pikkuiset akkunanruudutkaan olleet niin kirkkaat. Huonekaluja oli kaksi tuolia, laskupöytä ja punaiseksi maalattu piironki. Mads makasi vetosängyssä sopessa. Ovi sivuhuoneesen oli avoinna, ja sieltä näkyi Sidsen vanha uudinsänky siniruutuisine pumpulivarjostiminensa.

Stiinalla oli mukanaan astiallinen kaurakeittoa. Se oli valmistettu vattumehun kanssa ja oli niin lämmintä, ravitsevaa ja virvoittavaista. Sitten korjasi hän päänalusta, meni kyökkiin ja tuli takaisin kylmässä vedessä kastettu rätti kädessä. Hän pyhki hien ja lian pois Madsin kasvoilta ja käsistä ja taivutti tukan sivulle hänen korkealta otsaltaan.

Mads oli hiljaa ja vaiti ja salli käsitellä itseään kuin lasta. Ainoastaan hänen isot ruskeat silmänsä puhuivat. Ne olivat pari ihmettelevää huutomerkkiä kaiken tämän hyvyyden vuoksi.

"Voitteko nyt paremmin?"

"Voin, kiitoksia, paljon paremmin. Te olette niin hyvä. Ei kukaan ole milloinkaan ollut hyvä minulle ennen."

"Nyt täytyy minun mennä! mutta minä palaan kyllä taas hoitamaan teitä.

Hyvästi."

"Hyvästi ja kiitoksia."

Isot kummastelevat silmät saattoivat hänet ulos.

Mads makasi hiljaa ja tyytyväisenä kädet ristissä. Ei koskaan ollut hän eläissään tuntenut itseänsä niin onnelliseksi. Hän toivoi, että hän olisi taittanut jalkansa – jo kauan, kauan sitten.

* * * * *

Aurinko paahtoi kuumasti; mutta isojen poppelien juurella hautausmaan aidan vieressä oli raitista ja vilvakkaa, syksyn loistokukat haudoilla olivat rehevimmässä kukoistuksessansa.

Oli arkipäivä, mutta Mads istui kuitenkin sunnuntaireilassa puhtaissa paidanhihoissa isolla kivellä poppelien varjossa.

Hän oli nyt melkein terve ja oli kulkenut sinne sauvansa nojassa henkimään raitista ilmaa.

Tauti ei suinkaan ollut tehnyt häntä rumemmaksi. Perinvastoin! Kasvot olivat käyneet hieman kelmeiksi, mutta ne näyttivät sen vuoksi paljon hienommilta, ja isot kummastelevat ruskeat silmät loistivat tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi ihmetellyt, kuinka kaunis maailma oikeastaan oli, ja musta, käherä parta, jonka hän oli sairautensa aikana kasvattanut, sopi hänelle oivallisesti ja sai hänen pirteän punaisen suunsa valkoisine hampainensa näyttämään somalta. Päänsäkin kantoi hän nyt vapaasti ja pystyssä. Se tuli luultavasti siitä ettei hän pitkiin aikoihin ollut taivuttanut sitä alas läimäyksiä saadaksensa.

Apulaispapin nuori rouva astui juuri ulos hautausmaan portista taluttaen pientä tyttöä kädestä. Hän oli vanhan provastin tytär ja oli ollut laskemassa kukkasia äitinsä haudalle.

"Hyvää päivää, Mads," sanoi hän ystävällisesti. "No, kuinka voitte?"

"Kiitoksia, nyt olen kohta taas niin terve, että voin ryhtyä työhöni."

"Sehän oli hauskaa."

Pikku tyttönen juoksi esiin ja pisti ison ruusun hänen käteensä. kätkihen sitten äidin liepeisin ja pureskeli nolostuneena hattunsa nauhoja.

Rouva meni edelleen sanoen ystävälliset jäähyväiset, ja Mads jäi istumaan kukka kädessä. Ensimmäistä kertaa oli hänellä sellainen hieno kukkanen kädessä. Kuinka se oli kaunis, ja miten ihanasti se tuoksuili! Olipa muutoin aivan merkillistä, kuinka paljon kaunista oli maailmassa ja miten monta ystävällistä ihmistä saattoi tavata, kunhan vaan oli niin onnellinen – että taittoi jalkansa. Hänen äitinsäkin oli ollut paljon hyvempi nyt. Hän ei ollut läimäyttänyt Madsia päähän kuuteen viikkoon.

Mads istui vaipuneena näihin mietteisin silmät ruusuun kiinnitettyinä.

Silloin kuului kepeitä askeleita hänen vieressään.

Stiina seisoi siinä.

"Hyvää päivää, Mads."

"Hyvää päivää, Stiina."

Tyttö oli yhtä punainen kasvoiltaan kuin kukka, jota Mads piti kädessään.