Kitabı oku: «Artturi Berkow», sayfa 15

* * * * *

Niinkuin sanoin teille, vakuutti yli-insinööri tirehtöörille, kun he yhdessä astuivat kotiinsa, – on nyt tottakin toista tulossa! Herra johtaja näyttää antaneen ryntäyskäskynsä, mutta mepä estämme heidät, mepä emme annakaan heille aihetta siihen. Aivanhan varmaan meitä taisteluun vaaditaan ja loukkaukset ovat tapana joka päivä. He ovat aivan oikein yllyttäneet koko seudun meitä vastaan, kaikki tehtaat istahtavat, meillä on vaan ollut kunnia alottaa. Siinä on vettä Hartosen myllylle. Hän kantaa nyt päätänsä kahta ylempänä kuin muullosti.

– Herra Berkow näkyy aikovan vastustaa vaikka mitä, arveli tirehtööri. – Hän on vienyt rouvansa turvattuun paikkaan; sepä paraiten todistaa, mitä hän arvelee omasta väestään.

– Joutavia! väestämmekö? virkahti toinen. – Ne pian nöyryttäisimme, jollei vaan tuota yhtä olisi! Mutta niin kauan kuin hän on etunenässä ei ole lepoa eikä rauhaa tehtaissamme ajattelemistakaan. Jos vaan Hartonen olisi kahdeksan vuorokautta pois täältä, niin kyllä vastaisin että sovinto syntyisi meille.

– Jopa olenkin sitä ajatellut – tirehtööri katsahti tämän ohessa varuisasti ympärilleen ja alensi äänensä – olen ajatellut, eikö sopisi käyttää eduksemme sitä epäluuloa, jota jokainen kätkee sydämessänsä hänestä, ja jolla ei mitään vääryyttä häntä vastaan tapahtune. Mitä siitä sanotte?

– Ei kelpaa! Epäluulo meillä kyllä on, mutta missä ovat todistukset? Koneissa ja köysissä ei ole voitu mitään muuta keksiä, kuin että ne ovat katkenneet, ovathan herrat tuomarit paikalla pitäneet tarkempia tutkintoja. Miten se kävi ja mitä siellä purnun pohjalla tapahtui, sen tietää Hartonen yksinään, ja hän kyllä kykenee valehtelemaankin. Saisimme vaan, asian tyhjään raueten, jälleen päästää hänet irti.

– Mutta rikosasian tutkinto tekisi hänen kykenemättömäksi vahingoittamaan. Jos tehtäisiin kanne häntä vastaan, niin muutamain viikkoin vankeus —

– Ottaisitteko työmiestemme raivon vastataksenne, jos heidän johtajaansa käsiksi käytäisiin? Minä en sitä tekisi! Ne ryntäävät huoneesen, jos tietävät siellä semmoista hankittavan, ja sen he tekevät varmaan.

– Sepä juuri kysymyksenä onkin. Hänellä ei ole enään heidän entistä luottamusta.

– Mutta entinen pelko on kyllä paikallaan. Sillä hän hallitsee yksinvaltaisemmin kuin koskaan ennen, ja – te teette työmiehillemme väärin jos luulette, että he ainoastaan epäluulon nojalla jättäisivät johtajansa pulaan. He voivat kammoa häntä ja ajan kuluessa luopua hänestä, mutta samalla hetkellä kun kävisimme häneen käsiksi, he keräytyisivät kaikki hänen ympärilleen ja suojelisivat häntä kaikesta vaarasta. Ei, ei, se ei käy laatuun. Mitä tahdomme välttää, veristä rynnäkköä, se juuri tapahtuisi, ja vieläpä olen varmaan vakuutettu, ettei herra Berkow siihen suostuisi.

– Eikö hänellä vielä ole aavistustakaan näistä epäluuloista.

– Ei; tietysti ei kukaan rohkene virkata asiasta hänelle mitään ja luullakseni on parasta, että vastakin säästämme hänen siitä. Hänellä on muutakin kyllikseen kantamista.

– Onpa tosiaankin, enemmin kuin kyllin – ja viimeisten viikkoin surusanomat ja Sihvosen kirjeet pääkaupungista eivät kumminkaan näytä jäävän vaikutuksetta. Minä luulen, että hän todellakin aikoo suostua anomuksiin.

– Miksi hän sen tekisi? sanoi yli-insinööri, – siihen on aika muunkin puolesta myöhäinen. Ennen väelle vastattuaan, hänen kävi valitseminen, uskaltaisiko uhrata rahojaan vai ottaisiko päällensä sen ikeen, minkä Hartonen on nähnyt hyväksi asettaa meille; mutta sittekuin hän kerta kohteli häntä sillä tavoin, se ei voi enään tulla kysymykseenkään. Joka rahtu valtaa on auttamattomasti kadotuksessa, jollei hän nyt ole jäykkänä pysyvä. Hänen täytyy olla etupäässä, ja se täytyminen on aina eduksi taistelussa.

– Entäs jos siinä kysytään kaikkia hänen varojansa!

– Entäs jos siinä kysytään miehen kunniata!

Molemmat herrat joutuivat taas tuohon kiivaasen ja hyödyttömään kiistaan, jonka tavallinen seuraus oli että kumpikin sai pysyä siinä mielessä, mikä hänellä oli ollut; niinpä kävi tälläkin kertaa, kun kohta sen jälkeen erosivat toisistaan.

– Onpa oivallinen asia, tuo kaksipuolisuus, mumisi yli-insinööri virkaveljensä mentyä, astuessaan omaan huoneesensa. – Kunhan vaan ollaan oikein varuisat ja pelkääväiset, niin ettei loukata kumpaakaan puoluetta, sillä kukapa tietää, kelle ohjat viimein joutuvat. Soisin että kaikki nuo vaapsiaiset, – Wilpponen, mitä maailman mokomia sinä tyttärestäni laadit.

Molemmat nuorukaiset, joita tämä ärähdys tarkoitti, suhkaisivat säikähtyneinä kumpikin eri suunnalleen, ikäänkuin rikoksen teosta tavattuina, vaikka se oikeittain vaan oli mutkaton käden suuteleminen, minkä Wilpponen oli rohjennut suorittaaksensa ottaa; mutta Wilpponen silmäili sen ohessa niin hellästi Melania ja tämä puoleltaan näytti olevan niin liikutettuna, että isänsä, joka jo oli vihoissaan ja ärtyksissä edellisestä puheesta tirehtöörin parissa, hyökäsi heitä välittämään kuin raju-ilma.

– Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi! änkytti nuori kirjuri, jota vastoin neiti Melania, tietäen että kädellä painettu suutelu ei millään muotoa ole mitään pahaa, joksikin karskisti katsoi häntä silmiin.

– Minä vaadin todentakaista selitystä! sanoi yli-insinööri vihaisesti. – Mitä teillä on tekemistä täällä porstuassa? Miksi ette mene vierashuoneesen kuten teidän pitäisi.

Vaadittua selitystä ei käynyt parilla sanalla antaminen, vaikka molemmat nuorukaiset olivat varsin syyttömät tähän toisiansa kohtaamiseen. Herra Wilpponen oli tullut sinne, herra Berkowin käsky mielessä ja syvä surkutus sydämessä. Surkutus tietysti tuli nuoren rouvan poislähdöstä, josta hän jo illalla ennen oli kuullut puhuttavan, mutta jonka hän aamupuoleen oli saanut levollisessa unessa unhottaa. Herätessään hän taas oli tuntenut itsensä niin äärettömän onnettomaksi ja sitte kaiken viikon kävellyt niin alakuloisena, että neiti Melania, joka sattumasta porstuassa joutui häntä vastaan, ei voinut olla säälivästi kysymättä, mikä häntä vaivasi.

Nuori runoilija oli juuri sillä mieli-alalla, että halusi laskea mielihaikeutensa valloilleen jonkun säälivän olennon helmaan; hän huokaili siis useita kertoja, sitten hän ensinnä vaan viittauksilla ilmoitti mielentilaansa, ja vihdoin hän purkasi koko sydämmensä, saadakseen yhtä todellisesti vastaan ottaa vielä suuremman säälimisen. Jos nuori nainen tätä ennen oli ollut utelias, niin hän nyt joutui sanomattoman surkuttelevaksi. Hän näki asian niin ylen ihantavaksi, Wilppos-paran ansaitsevan hänen hellimmän huolensa, eikä siis ollut millänsäkään, kun Wilpponen kaikkein näitten ilmoitusten ja lohdutus-perusteitten lopulla tarttui hänen käteensä, sovittaaksensa siihen kiitollisuuden suukkosen; eihän siinä ollut rahtuakaan vaarallista, hän kun rakasti toista.

Keskeyttämään tätä liikuttavaista näytelmää pönähti nyt herra yli-insinööri kaiken isällisen valtansa nojalla paikalle, pyytäen saada tietää, mitä varten nämä sydämen tyhjennykset tapahtuivat täällä alhaalla porstuassa eikä vierashuoneessa, missä äitin läsnä-olo ymmärrettävästi olisi pysyttänyt heidät rajoissansa. Käsittäen mikä suuri vääryys hänellä nyt tapahtui, rohkaisi Wilpponen mieltänsä.

– Minulla on käskettävää herra Berkowilta, – sanoi hän.

– Vai niin? sepä onkin toista. Mene sinä huoneillesi, Melania.

Kuulethan, että on puhe tehtaan asioista.

Melania totteli, ja isä jäi seisomaan portaitten sivulle, kutsumatta kuten tavallisesti nuorta kirjuria huoneisinsa, niin että tämä oli pakoitettuna täällä asiansa ajamaan.

– Hyvä, sanoi yli-insinööri levollisesti. – Pyydetyt piirrokset herra Berkow saa haltuunsa, minä itse tuon ne hänelle. Ja nyt muuan sana teillekin, Wilpponen! Minä olen, vaikka keskenämme vallitsee molemmin puolinen nurous, kuitenkin aina pitänyt teitä arvossa.

Herra Wilpponen kumarsi. – Minä pidän teidät hyvin kelvollisena nuorukaisena. – Herra Wilpponen kumarsi toisen kerran. – Mutta arvelen teidän myöskin olevan hiukan löylyn lyömän.

Nuori mies, joka juuri oli hankkeissa valmistamaan kolmatta kumarrustansa, kavahti suoraksi ja tirkisteli aivan ällistyneenä yli-insinööriä, joka järkähtämättömällä malttisuudella jatkoi:

– Minä tarkoitin vaan sitä, mitä runoihinne tulee. Se ei koske minuun, te ajattelette. Sitäpä minäkin toivon. Nyt olette lauluillanne ylistäneet Hartosta, armollista rouvaa ja herra Berkowia; sen saatte tehdä jos se teitä huvittaa; mutta olkaa varuillanne, ettette vaan rupea ylistämään Melaniaani – sitä vaadin teiltä! Minä en soisi että mitään semmoista hourutusta pöllähtäisi hänen päähänsä. Jos tarvitsette uutta esinettä runolliselle tajullenne, niin ottakaa minut, tahi tirehtööri, me olemme valmiina siihen palvelukseen.

– Minä luulen, että jätän sen, sanoi Wilpponen närkästyneenä.

– Niinkuin hyväksi näette, mutta muistakaa: tyttäreni ei saa olla siinä jupakassa. Jospa jolloin kulloin käsiini joutuisi joku laulu "Melanialle", niin minä tulen sekaantumaan jambeihinne ja aleksandrineihinne, vai miten niitä mokomia kutsuttaneen. Tämän vaan tahdoin sanoa teille. Hyvästi!

Ja niin jätti hän pyhimmissä tunteissaan loukatun runoilijan itsekseen, ja nousi itse portailta huoneesen; siellä tuli hänen tyttärensä häntä vastaan.

– Oi isä! kuinka saatat olla noin kova ja nurja tuolle

Wilppos-rukalle. Hän on niin onneton.

Yli-insinööri purskahti suureen nauruun.

– Onnetonko? Hän! Onnistumaton runoilija on hän, hirmuisia värsyjä hän sotkee kokoon, mutta jota enemmän koetan saada häntä sitä tajuamaan, sitä hullummin hän sointujaan sovittelee. Mikä muuten käden suutelemiseen tulee —

– Isä kulta, jopa olet peräti eksytys-tiellä! keskeytti hänen Melania vakavasti. – Se oli vaan kiitollisuutta. Hän rakastaa armollista rouvaa, on rakastanut häntä ensi hetkestä aikain; todellakin turhaan, koska hän jo on naimisessa, mutta arvattava kuitenkin on, että Wilpponen paheksi sitä, ja että rouvan poislähtö on syössyt hänen peräti toivottomuuteen.

– Siis suuteli hän sinua kädelle ainoastaan surusta ja toivottomuudesta? sepä oli merkillistä! Mutta, kuinka kaiken sen tiedät. Näytpä aivan kummallisen hyvin tutustuneen tuon vaaleatukkaisen sulosuun sydämen asioihin.

Nuori nainen kohotti silminnähtävällä mielen tyydytyksellä päätänsä.

– Minä olen hänen uskottunsa; hän on avannut minulle kaiken sydämensä. Olen koettanut lohduttaakin häntä, hän ei ota lohdutusta huoleensa; hän on ylen onneton.

– Sepä on hupaisa juttu! puhkesi yli-insinööri suutuksissaan sanomaan. – Siis on jo ennätetty niin pitkälle kuin uskotuksiin ja lohdutuksiin? Sitäpä en tosiaankaan olisi tuosta Wilpposesta arvellut. Se joka teissä naisissa alottaa surkutuksen herättämisellä, se – mutta siitä asiasta kyllä ensitilaisuudessa teemme lopun. Sinä et saa tästä puoleen enään ottaa vastaan semmoisia sopimattomia uskomuksia, Melania, ja mitä lohduttamisiin tulee, niin kiellän ne sinulta kerrassaan kaiketi. Ensistäkin on niin laittaminen, ettei hän enään käy meillä, ja sillä lopen.

Melania kääntyi nyrehtyneenä toisaalle; mutta hänen herra isänsä näytti sangen vähän tuntevan ihmisluonnetta, jos todellakin luuli tällä jyrkällä "sillä lopen" sanalla saaneensa asian päättymään sekä karkoittaneensa sen hirmukuvan, minkä sointuja sepittelevän ja kitaria soittelevan värsyn muodossa yhtäkkiä oli hänelle ilmestynyt. Hänen olisi toki pitänyt ymmärtää, että neiti Melania nyt vasta oikein todella rupeaisi lohduttamaan kovin halveksittua Wilppos-parkaa, missä ja milloin se vaan niin sopisi, ja että Wilpponen vielä samana iltana istuutuisi laatimaan laulua "Melanialle"; eihän semmoista käynyt paljaalla "sillä lopen" sanalla estäminen.

Päivä oli päättymäisillään. Aurinko pilkoitti laskeissaan kirkkaasti ympäröitseväin pilvien lomitse, luoden lyhykäisen ja hupenevan valon metsille ja vuorille. Tätä kesti vaan muutamia minuutia, sitte vajosi tämä kirkas tulipallo verkalleen taivaanrannan taakse, ja samalla katosi myöskin se valo ja väriloiste, minkä se vähäksi ajaksi oli lainannut maalle.

Artturi Berkow oli juuri aukaissut puiston rautaista porttia, ja astui sieltä nyt maisemalle; siellä pysähtyi hän, näytelmään vastustamattomasti viehättyneenä, pitkään ja synkeästi silmäilemään katoavata maailman valovaltijata. Kasvonsa osoittivat täydellisesti saavutettua levollisuutta, mutta ei se ollut sitä mielen pontevuutta, millä mies itsensä nostattaa, luodessaan pois voitetun heikkouden ja lähteäkseen uudelle polulle. Kun yksinään jäädään vajoavalle laivalle ja etäällä nähdään sen veneen katoavan, joka vie parasta kalua ja paraita kalliuksia turvalliselle rannalle, laivan alinomaa ajellessa kalliota kohden, jota vasten se on särkyvä, silloin miehen uskallus kyllä vielä voi kestää, mutta iloinen ei hän enään ole. Vasta viimeisen toivon kadottua tulee levollisuus, joka ei mitään pelkää. Tämä levollisuus näkyi nytkin Artturin kasvoissa; unelma oli loppuun uneksittu, ja likimmäinen tulevaisuus vaati häntä valveilla olemaan.

Hän meni halki niityn ja poikkesi tielle, joka vei tehtaan virkamiesten asunnoille. Leveä vesikaivanto, joka kulki pitkin puiston yläpäätä, ulottui tänne asti, mutta sen sijaan että siellä edempänä pääsi sievän sillan kautta kaivannon poikki, oli täällä samaa tarkoitusta varten ainoastaan kapea lauta, tosin vankka ja luotettava, mutta niin kaitainen, että vaan yksi kerrallaan pääsi siitä kulkemaan. Artturi astui kiivaasti laudalle, huomaamatta, että toinen ihminen yhtä aikaa tuli toiselta puolelta, ja hän oli jo astunut muutamia askelia, kun äkki-arvaamatta seisoi Olli Hartosta vastakkain, joka niinikään vasta nyt näkyi hänen huomaavan.

Nuori isäntä seisahtui, luullen alapäällysmiehen peräytyvän ja jättävän hänelle tien auki; mutta tottapa niin oli kuin yli-insinööri oli sanonut "vaatimisista", sillä, lienee nyt toinen todellakin etsinyt syytä toraan, tahi että hän nyt vaan noudatti uppiniskaista luonnettaan, se vaan, että hän jäi järkähtämättömänä seisomaan eikä näyttänyt aikovankaan mennä tieltä pois.

– Noh, Hartonen, näinkö jäämmekin tähän seisomaan? kysyi Artturi tyvenesti, hetkisen ajan turhaan odotettuaan. Lauta on kovin kapea kahdelle; toisen täytyy peräytyä.

– Minäkö se toinen olisin? kysyi Olli korkeasti.

– Niinpä luulisin!

Hartosella näytti olevan taisteluun vaativa vastaus kielellä, mutta hän malttoi mielensä yhtäkkiä!

No niin, me olemmekin teidän pohjalla ja alustalla. Sitä en muistanutkaan!

Hän peräytyi ja päästi Artturin menemään; päästyään toiselle puolen ojaa tämä taas kääntyi.

– Hartonen!

Puhuteltu, joka juuri oli laudalle astumaisillaan, jäi seisomaan ja kääntyi.

– Olisin näinä päivinä kutsuttanut teidät luokseni, ellen olisi peljännyt sen antavan aihetta nurjamielisyyteen. Mutta koska tässä olemme toisiimme yhtyneet – niin haluaisin puhutella teitä.

Voittoriemullinen myhäys lennähti Ollin kasvoihin, mutta siinä samassa ne myöskin taas osoittivat, kuten tavallista, umpimielisyyttä.

– Täällä niitylläkö?

– Paikalla ei väliä, täälläkin olemme yksinämme. Olli läheni verkalleen ja asettui vastatusten isäntäänsä, joka nojasi erästä ojan varrella olevaa jalavaa vasten. Niityllä alkoi ilta-usva nousta, ja kaukana metsän takana, missä aurinko oli laskenut, hohti iltarusko.

– En tarvitse sanoa teille, mitä on tapahtunut näinä aikoina, alotti Artturi – te tiedätte sen yhtä hyvästi kuin minä, ja paremmin kuin minä. Muut tehtaat ovat noudattaneet esimerkkiänne; kaikesta nähden käymme laajempia ristiriitoja vastaan. Onko kumppaleihinne luottamista?

Olli kavahti tästä kysymyksestä.

– Mitä tarkoitatte, herra Berkow?

– Tarkoitan, että jos täällä voisimme itsekeskenämme sopia asiasta sekottamatta siihen ketään muuta. Sitä ei ole voitu muissa tehtaissa. Monihin on jo pyydetty kaupunkistakin apua; ette liene tietämättä mitä rauhattomuuksia siellä on, ja sentähden tiedätte paraiten, kuinka välttämätöntä se on ollut. Minä tosin ainoastaan viime hädässä turvaisin siihen neuvoon, mutta voi se siksikin mennä. Useita virkamiehiäni on jo loukkailtu; oltiinpa joku aika tätä ennen tehdä minulle väkivaltaa metsässä; älkää luottako kärsivällisyyteeni tahi heikkouteeni! Ehkä kyllä haluankin välttää taistelua, niin tulen panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan.

Olli oli jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan hämmästyen nostanut silmiään. Tottapa hän oli odottanut jotakin toista kuin tuommoista selitystä, mutta tyvenmielisyys, millä tämä selitys annettiin, otti siitä pois kaiken vaativaisuuden ja pakoitti vastustajan sävyisyyteen; oli vaan hienoa ivaa hänen äänessään, kun vastasi:

– Se ei ole mitään uutta. – Väkivalta väkivaltaa vastaan! Tiesin jo edeltäkin, että meidän kerran niin pitkälle oli tuleminen.

Artturi katseli häntä vakavin silmin.

– Ja kenenkä on syy, jos tulemme niin pitkälle, väestönkö vastahakoisuus vaiko yksityisen niskotteleminen?

– Yksityisen niskotteleminen! aivan oikein, herra Berkow! Te tiedätte, että jos vaan sanotte yhden ainoan sanan – ja tehtaanne ovat huomenna taas käymässä.

Ja te tiedätte, ettei minun sovi sanoa sitä sanaa, koska siinä on mahdottomuuksia seurauksena. Nyt on teidän vuoronne tehdä mitä voitte; vielä kerran tarjoan teille käteni sovinnoksi.

– Tosiaankin! sanoi nuori vuorityömies, tällä kertaa nähtävällä ilkulla. – Tottapa se on sentähden, että kapina jo on noussut koko maakunnassa ja että meillä siis on tukea ammattiveljiltämme?

Berkow oikaisi itsensä äkisti, ja hänenkin silmänsä nyt liekitsivät.

– Ei, vaan sentähden, että teitä ase kädessä muuten pakoitetaan järjestykseen, jota nyt tallaatte jalkainne alle, ja sentähden että tahtoisin säästää väkeäni semmoisesta kohtalosta. Herjetkää tuosta kopeudesta, johon ette itsekään luota. Mitä ollenekin tapahtunut ja vieläkin tapahtunee välillämme, niin luulen, että me kummallakin puolella toki voimme toistamme todistaa kyllä rohkeaksi.

Taas oli äänenlaatu ja silmäys sama kuin neuvoittelusalissa. Olli katseli osaksi nurjuudella osaksi kummastuksella nuorta isäntämiestänsä, joka tämmöisessä tilassa rohkeni puhua hänelle tuohon laatuun, ja joka kumminkin metsässä olleen tapauksen perästä hyvin kyllä tiesi mitä oli pelkäämistä kohtauksesta semmoisesta kuin tämä; todistivatpa hänen sanansa, että hän tiesi sen, ja kuitenkin oli hän toki pakiparastaan tätä kahdenkeskistä kohtausta hakenut. Puisto oli aivan tyhjä, niityllä ei näkynyt ketään ja kaukana täältä olivat ihmisten asunnot. Ei yksikään tehtaan herroista olisi uskaltanut mennä kahdenkesken puhuttelemaan peljättyä Hartosta, eihän urhea yli-insinöörikään; noh, siinäpä kyllä selvä todistus Artturin vihamiehelle, että pelkoa hän ei lainkaan kantanut povessaan.

Artturi näkyi havaitsevan minkä vaikutuksen pontevuutensa teki; hän astui askelen likemmä.

– Ettekö ymmärrä, Hartonen, että surmaatte oman onnenne tuolla käytöksellä? kysyi hän vakaisesti. – Luulette kentiesi, että kun tullaan lopulliseen päätökseen, niin pitäisi kumppalinne voivan jotain hyväksenne vaikuttaa? En muutu minä kenenkään käskystä, olkaa siitä varma; mutta teissä minä kunnioitan väkevää vaikka harhailevaakin miestä. Tähän asti teistä on ollut minulle vaan vahinkoja, mutta niistäpä olen nähnyt, mitä te voitte saada aikaan, jos te vaan luopuisitte kantamasta vihaa minua vastaan. Antakaa nyt miehen mieli tulla valtaan, tyytykää kun saatte mitä on mahdollista – ja minä tarjoan teille vapaa-ehtoisesti, että jäätte paikallene ja saatatte nousta virka-arvossa. Tiedän kyllä, mitä uskallan, kun pysytän miestä semmoista kuin teitä työmiesteni joukossa, mutta minä uskallan sen, jos luottamukseeni vastaatte luottamuksella.

Tämä tarjous oli jo itsestään joksikin rohkea koetus miehelle, joka oli tottunut katsomaan kaikki sovinnon yritykset voimattomuuden todisteena; mutta Berkow ei näyttänyt ensinkään erehtyneen. Tosin Olli ei vastannut mitään, hän ei liioin osoittanut mitään sovinnontaipumusta, mutta kovaluontoinen kuin hän oli, niin oli sitä jo siinäkin, kun ei hän tarjousta heti työntänyt takaisin synkällä epäluulolla?

Luottamusta olen tätä ennen teiltä turhaan odottanut, jatkoi Artturi. – Te olette sen kieltänyt minulta ainakin tähän hetkeen asti. Minä olen tullut tänne vieraana miehenä, joskin en ollut vieras paikalla, niin olin kuitenkin vieras tehtaissani ja teille kaikille. Te olette vastaanottanut minua sotaa julistamalla, kysymättäkään, mitä omasta ehdostani voisin muuttaa tahi parantaa. Te olette vihollisena minua tervehtänyt ja vihollisena olette minua kohdellut, ettekä ensinkään tiennyt, josko minäkin tahdoin olla vihollisena teille.

– Me olemme jo alkaneet sodan! sanoi Olli lyhyesti, – nyt ei auta muu kuin se, että jokainen käyttää hyväksensä mitä voi.

Artturi kohotti ennestään jo kalpeet kasvonsa, joihin nyt iltarusko loi leimuavan purppuransa, jonka valo peitti heidät molemmat.

– Täytyykö siis välttämättömästi sota olla välillämme? En tarkoita tätä nykyistä taistelua, joka ennen tai myöhemmin saa loppunsa; tarkoitan vaan sitä salaista, tuimaa sotaa, joka nostattaa kovuutta ja pakkoa toiselta puolen ja alituista kaihelmaa ja vihaa toiselta. Niin on asianlaita ollut vuosikausittain, sen tiedän, ja semmoiseksi on se jälleen tuleva, jos pakko tulee olemaan ainoa mikä teidät johdattaa. Meidän olisi rauha tehtävä, ennenkuin molemmat riitapuolet kaiken verensä menettävät; vielä nyt voimme sen tehdä; ei vielä ole mitään tapahtunut, mikä tekee epäsovun mahdottomaksi; muutamain päiväin kuluessa se kentiesi on myöhäistä.

Nuoren isännän äänessä, niin levollinen kuin se olikin, oli jotakin sydämelle kovasti koskettavaa, ja Hartosen kasvojen vaihtelevista liikunnoista näkyi, ettei hän ollut sille tunnoton. Tämä uppiniskainen vuorityömies näki itsensä täällä joutuneeksi astimelle, jonne ei kukaan ennen ollut häntä asettanut. Hän tiesi hyvin kyllä, ettei Artturi olisi näin puhutellut ketään alustalaistaan, kentiesi ei ketään tehtaan esimiestäkään, että hän sai ainoastaan omaa itseään kiittää tästä kohtelusta. Isäntä puhutteli häntä niinkuin mies puhuttelee miestä asiassa, josta kummankin onni tai onnettomuus riippuu, ja hän olisikin kentiesi nyt voittanut, ellei hän olisi ollut juuri Artturi Berkow. Olli oli liian taipumaton ja rajuluontoinen voidakseen menetellä oikeuden mukaan siinä, missä hän kaikesta sydämestään yksin kantoi vihaa.

– Huonolle kannalle on luottamus joutunut, sanoi hän karvaasti. – Isänne on vuosien kuluessa meiltä siitä hävittänyt niin paljon, ettei ole pojalle enään mitään jälellä. Uskon, herra Berkow, että tarjouksenne ei lähde pelosta; jostakin toisesta en olisi sitä uskonut, mutta teistä sen uskon! Mutta koska nyt olemme tulleet niin pitkälle, että tahdomme itse ottaa etujamme turvataksemme, niin tottapa taistellemme loppuun asti ainakin. Kävi miten kävi, – tottapa toinen tahi toinen viime lopussa oikeuden puolellaan pitää.

– Entä kumppalinne? Otatteko vastataksenne kaiken sen surun ja kurjuuden, kentiesi viheliäisyydenkin minkä tämä taistelu tuottaa seurassaan.

– Siihen en voi mitään! Se on tapahtuva heidän tähdensä.

– Ei hän se! heidän hyväksi ei se tapahdu, sanoi Artturi vakavasti, – vaan ainoastaan tydyttääksi johtajaansa, joka tahtoo anastaa vallan, hallitakseen sitte heitä paljoa yksivaltaisemmin, kuin vihatut herrat koskaan ovat hallinneet. Jos vielä turvaatte niin sanottuun lähetykseenne, minua ette sillä lumoo, sittekun olen nähnyt oikeuden, että hylkäätte kaikki mihin olen sanonut itseni valmiiksi, parantaakseni kumppalienne tilan, ja että sen hylkäätte ainoastaan yhdestä syystä, minkä nyt oivan hyvästi tiedän. Te tahdotte tästälähtien nähdä minut ja tehtaan hoitajat voimattomina kaikessa mikä koskee päätöksiä ja tehtävien täyttämistä, jotka te yksinänne tahdotte määrätä; puhuessanne tietämättömän väestön nimessä, te vaan tahdotte anastaa teille yksinänne kaikki tehtaan isännän oikeudet ja jättää minulle ainoastaan nimen ja velvollisuudet; puolueenne etuja ette tarkoita, vaan – ainoastaan vastapuoluen sortoa – juuri sentähden te panette kaikki arvalle – te joudutte tappiolle!

Tämä oli karskeata puhetta tämmöiselle miehelle, ja Olli leimahti vihan vimmaan.

– Noh, jos niin tarkoin kaikki tunnette, herra Berkow, niin aivan mielellään minun puolestani. Te olette oikeassa; kysymys ei koske yksin korkeampia palkkoja ja rahtusen parempaa turvaa purnussa. Siihen tyytykööt ne, jotka vaan riehuaavat vaimonsa ja lastensa elatuksesta, eivätkä tiedä mistään muusta kaikkena elinkautenaan; kykenevämmät meissä pyytävät enempää. Me tahdomme ohjat käsiimme; meitä opittakoon vertaisina kunnioittamaan! Käyköön kyllä sen oppiminen työlääksi itsevaltaisille herroille, mutta nyt on meidän vuoromme. Jo viimein olemme tulleet ymmärtämään että se on meidän tekemämme työ, mikä hankkii heille kaikkia, josta he nauttivat hedelmät. Kauan kyllä olette orjantöihin kykyämme käyttäneet, nyt tulette tuntemaan sitä.

Nämä sanat laskettiin niin hirvittävällä kiivaudella, ikäänkuin jokainen niistä olisi ollut ase, aiottu osaamaan ja tappamaan. Ollin koko suunnaton kiihko puhkesi taas ilmi, ja vimma, joka tarkoitti herroja yleisesti, tavoitti tällä hetkellä vaan tuon yhtä, joka juuri nyt seisoi hänen edessään. Tämän tila oli arveluttava kyllä vastatusten miestä, joka, suonet otsassa pullistuneena ja nyrkit takanansa puristettuina, näytti olevan valmis sanoistansa ryhtymään työhön.

Mutta Artturi ei silmiäänkään räpäyttänyt eikä askeltakaan väistynyt tästä kauhistuttavasta lähisyydestä.

Hän seisoi taas häntä vastatusten kylmänä, jäykkänä olennoltaan, ja suuret silmät luotuna vastustajaansa, ikäänkuin tämä hänen silmänluontinsa yksistään olisi ollut voimallinen häntä hillitsemään.

– Luulenpa, Hartonen, että ensistäkin saatte jättää ohjakset hallittavaksi niille, jotka ovat tottuneet ja kykenevät niitä hallitsemaan. Siihenkin on oppi tarpeen! Törkeällä nyrkkivoimalla on kahakkaa tapana nostaa ja rakennuksia hävittää, mutta uusia ei sillä rakenneta. Koettakaapa johtaa näitä tehtaita omilla neuvoillanne, hakematta siihen apua siitä vihattavasta puoluesta, joka kumminkin suuntaa nuo nyrkit, joka antaa järjestyksen koneille ja valaa elävän hengen työn toimiin; tämä etu vielä on meidän omanamme. Asettukaa samalle kannalle, eikä kauemmin kieltäytä pitämästä teitä yhtä oikeutettuina. Mitä teillä tähän aikaan on vaakalle pantavaa, miesvoima ainoastaan, se ei vakuuta teille hallintoa.

Olli tahtoi vastata, mutta vielä salpasi mielenkiihko hänen äänensä. Artturi pyörähytti silmänsä metsälle, missä iltarusko hupeni hupenemistaan ja kääntyi pois mennäksensä.

– Jos olisin tätä ennen tietänyt että jokainen sovintoa tarkoittava sana oli hukkaan menevä, enpä olisikaan etsinyt tätä keskustelua. Olen tarjonnut teille rauhaa ja että saisitte jäädä tehtaasen alallenne; sitä tarjousta kentiesi ei kukaan muu olisi teille tehnyt, ja työläs kyllä on minunkin ollut siihen ruveta. Senkin olette pilkaten hyljänneet. Te tahdotte olla viholliseni – no hyvä, sen saatte olla! mutta itse saatatte myös vastata kaikesta mitä nyt tapahtuu; turhaan olen kokenut sitä estää. Miten taistelu päättyneekin – välillämme asiat nyt ovat päätöksessä.

– Onneapa siksi! huusi Hartonen kolealla äänellä hänen jälkeensä. Sanoissa kuului olevan vihlova iva, ja iva niissä lieneekin ollut tarkoituksena. Nuori isäntä ei näyttänyt niitä kuulleen. Hän oli jo muutamia askelia paikasta ja poikkesi nyt asuinhuoneille menevälle tielle.

Olli jäi paikalleen seisomaan; päänsä päällitse heiluivat jalavan oksat illan tuulelmissa. Niityllä häälyi valkoinen usva ja loitolla kuusien takana välähti vielä iltarusko, kummallisesti ja punoittavasti kuin veri, sitte vaaletaksensa. Nuori vuorityömies katsoa tuijotteli järkähtämättömänä tuota leimuavaa iltataivasta; tuo kummallinen valo paistoi hänen kasvoillensa.

– Välillämme asiat ovat päätteessä? Eipähän niin, herra Artturi Berkow, vastapa nyt ollaankin alussa. En ole tahtonut tunnustaa sitä arkuutta, mikä tähän asti on minua pidättänyt; en ole rohennut käydä häntä likemmäksi, niin kauan kuin rouva oli hänen äärellään. Nyt on tie auki – nyt ovat välillämme tilit tehtävät.