Kitabı oku: «Artturi Berkow», sayfa 16

* * * * *

Pääkaupungissa vilisi ihmisiä kesäisenä päivänä kaikessa kirjavassa vilkkaudessaan. Isommilla kaduilla tungeksi huvikuleksijoita, askaroitsijoita ja työväkeä yhä vaihtelevassa kihinässä; sillä välin kuului loppumaton hälinä ja yhtä loppumaton vaunujen kolina; joka suunnalta tuprusi pölyä ilmaan, ja iltapäivän auringon kuumat säteet, jotka jo alkoivat aleta, valaisivat kaikkia kokonaisuudessaan.

Windegin hovin akkunasta, joka oli erään pääkadun varrella, silmäili nuori nainen tätä sekasortoa, joka oli käynyt hänelle miltei oudoksi, yksinäisenä kun hän oli oleskellut metsä-kumpujensa keskellä. Eugenia oli palannut isänsä kotiin, ja hänen avioliittonsa lyhyt aika näytti nyt olleen pois vuoltuna, unohtuneena. Perheessä tätä asiaa ani harvoin kosketettiin, ja ainoastaan silloin, kun tehtävänä oleva avio-ero tuli puheeksi. Pojat noudattivat siinä isänsä esimerkkiä, joka oli päättänyt olla ainakin omassa kodissaan siitä sanaakaan virkkaamatta, vaikka hän kyllä sen ohella hiljaisuudessa kävi tarpeellisiin askaroimisiin, laillista eroa toimittaaksensa. Siihen asti ei muka oltaisi maailman silmissä asiasta milläänkään. Palvelusväki, samaten kuin pääkaupunkiin jääneet harvat tuttavat, eivät tienneet muuta, kuin että nuori rouva oli vaan käymässä omaistensa luona, johon vierailemiseen miehensä tiloilla vallitsevat olot olivat muka syynä.

Eugenia asui jälleen samassa huoneessa kun ennen naimistaan; huoneen kalustossa ei ollut mitään muutettu, ja kun hän nyt niinkuin ennenkin seisoi alttaanin akkunassa, kohtasivat hänen silmänsä kaikki entiset hyvin tunnetut esineet, ikäänkuin hän ei koskaan olisi ollut sieltä poissa. Eiväthän nämä kolme viimeistä kuukautta tainneetkaan hänelle muuta olla kuin vaikeata ja tuskallista unelmaa, josta hän nyt oli herännyt entiseen tyttövuosiensa vapauteen, silloista onnellisempaan aikaan, sillä nyt ei vaaninutkaan surun uhkaava aave joka askelella, minkä hän ja omaisensa ottivat; nyt ei jokainen tuleva päivä tuottanut uusia nöyrytyksiä ja uusia uhria; nyt ei pelko huomispäiväisen häviön ja kaikkein sen kauhistuttavain seurausten häpeästä myrkyttänyt joka hetkeä perheen oloissa. Windegin vanha jalo suku taisi jälleen näyttäytyä mahtavuutensa ja rikkautensa täydessä loistossa. Joka oli perinyt Rabenaue'en tilat, oli kyllin rikas niillä peittämään kaikki velkansa sekä valmistamaan loistavan tulevaisuuden itselleen ja omaisilleen. Eugenia oli jälleen omassa vallassaan; se nyt varakas, suurten tilain perillinen taisi vakuuttaa häntä runsaista myötäjäisistä; parooni tiesi useamman kuin yhden säätyveljen, joka oli valmis mielellään, vaan ei ainoastaan voiton himosta, jälleen solmimaan kerta katkenneet siteet ja siten saattamaan pois unhotukseen tuon avioliiton nimen ja viimeisen muiston, sekä yhtäsäätyisellä yhdistyksellä jälleen korottamaan nuoren paroonittaren samaan, kentiesi korkeampaankin arvoluokkaan kuin mihin hän synnyltään kuului. Silloin olisi tuo viimeinen tahra Windegin vaakunakilvestä pois puhdistettuna, tämä loistaisi vastakin taas kaikessa kirkkaudessaan.

Mutta nuori rouva ei näyttänytkään niin iloiselta ja toiveiselta kuin olisi saattanut odottaa. Hän oli jo ollut kokonaisia viikkoja isänsä kodissa, eikä tahtonut verevä puna sittekään palata hänen poskilleen, eivätkä huulet oppia hymyilemään. Hän pysyi täällä, vaikka omaistensa rakkauden ja huolten keskellä, yhtä kalpeana ja hiljaisena, kuin hän oli ollut hänelle pakoitetun puolisonsakin sivulla, ja tälläkin hetkellä katseli hän akkunasta alla olevaan vilinään, ehkei ketään noista siellä liikkuvista, vaihettelevista nähtävistä hetkeksikään olisi voinut kiinnittää hänen huomiotansa. Se oli semmoista tyhjää uneilevaa katselemista, jolta likisin ympäristö hupenee näkymättömiin ja joka sen sijaan näkee ihan toisia, etäisiä esineitä. "Pääkaupungissannehan tavallisesti unhotetaan kaikki, jopa kaipuun metsän yksinäisyyteenkin." Se ei näyttänyt tässä toteutuvan. Eugenia näytti, kuin hän todellakin hartaasti olisi sinne ikävöinnyt.

Ennen huviratsastusta, jolle parooni tavallisesti illan puoleen lähti, oli hänen tapana tulla tyttärensä puheille tunnin ajaksi; niin kävi tänäkin päivänä, mutta tänäpänä oli hän miettivämmän näköinen kuin muulloin, ja hänellä oli paperi käärrös kädessä.

– Minun täytyy tällä kertaa vaivata sinua toimintoasioilla lapseni, alkoi hän, lyhyesti tervehdettyään. Minä olen äskettäin käynyt asiamiehemme puheille, ja asia on käynyt erinomaisen hyvästi. Vastapuolen asiamiehellä on valtuuskirja tehdä kaikessa mielemme mukaan; herrat ovat jo sopineet välttämättömistä puolista, joihin on käytävä ja koko asia tulee arvattavasti suoriamaan paljoa pikemmin ja helpommin, kuin olemme rohjenneet toivoakaan. Pyydän sinua olemaan hyvä ja kirjoittamaan nimesi tämän kirjoituksen alle.

Hän ojensi kirjoituksen näkyviin, nuori rouva näytti nopeasti älyvän sitä ottaa, mutta samassa antoi hän kätensä laskea takaisin.

– Pitääkö minun —?

– No niin, panna nimesi tämän kirjoituksen alle, ei mitään muuta? sanoi parooni tyynesti, laskien paperin pöydälle ja lykäten tuolin etemmä. Eugenia vitkasteli.

– Tämä on asiakirja – eikö minun ensin pitäisi lukea sitä?

Windeg naurahteli.

– Jospa olisi tämä täydellinen asiakirja, niin tietysti olisimme antaneet sen sinulle luettavaksi; mutta nythän se vaan on eron pyyntösi, jonka oikeusneuvos sinun nimessäsi on esittävä ja johon hän tarvitsee sinun allekirjoituksesi – ainoastaan apunaan, jolla lainkäyminen pannaan alkuun. Erityisseikat tulevat sitte. Jos todellakin haluat kuulla kuinka sanat kuuluvat. —

– En, en! keskeytti hänen nuori rouva, sitä en tahdo. Minä kirjoitan alle, mutta eihän sen nyt paikalla tarvitse tapahtua; en ole nyt tällä kertaa siihen kykenevä.

Parooni katseli häntä kovin hämmästyneenä.

– Kykenevä? Eihän tässä muuta tarvita kuin nimen kirjoitus; senhän voit tehdä tulisesti kyllä, ja minä olen luvannut lähettää paperin oikeusneuvokselle jo tänä päivänä, sillä hän aikoo jättää sen jo huomenna oikeuteen.

– Noh, sitte jätän sen sinulle vielä tänä iltana, nimelläni varustettuna. Vaan ei kuitenkaan nyt, sitä en saata tehdä.

Nuoren rouvan ääni oli kummallisen sortoinen, miltei kolea. Isä pudisteli mielipahoissa päätänsä.

– Tämä on eriskummallinen oiku, Eugenia, jota en ollenkaan ymmärrä. Minkä tähden et saata tehdä tuota vähäistä kynäystä heti täällä ollessani? Mutta olkoonpa niin, jos niin haluat – minä odotan paperia takaisin illalla, rualle ollessamme; ennättäneehän sen vielä silloinkin lähettää.

Hän ei huomannut tyttären huojentavia henkäyksiä näitä viimeisiä sanoja kuultuaan, vaan meni huoneen akkunalle, ja katsasteli sieltä kadulle.

– Eikö Klaus saattaisi tulla luokseni? kysyi Eugenia vähän aikaa puhumatta oltua. Olen puhutellut häntä ainoastaan päivällispöydälle käydessämme.

– Tottapa hän on väsyksissä matkasta ja lienee jo mennyt levolle. —

Ah, tuossahan Klaus onkin; parastaikaa puhumme sinusta!

Nuori parooni, joka ihan samassa oli tulossa, lienee odottanut yksinään tapaavansa sisartaan, sillä hän sanoi nähtävällä ehkei kyllin mielyttävällä kummituksella:

– Täälläpä isäkin on? Kuulin sinulla olevan keskustelemista kirjastohuoneessa lakimiehemme seurassa.

– Me olemme, kuten näet, keskustelun jo päättäneet.

Klaus näytti suovan, että mainittua keskustelua olisi kauemminkin kestänyt, mutta ei virkkanut mitään, vaan meni sisartansa likemmälle ja istahti hänen viereensä. Hän oli samana päivänä palannut maakunnasta; omituinen ja paroonille toki katala sallimus oli säätänyt, että rykmentti, missä vanhin poikansa palveli, oli siirretty Berkowin omaisuuksia likimmäiseen kaupunkiin, ja siirretty juuri nyt, kun kaikki kansakäymiset siinä olivat katkaistu! Pitempää kotiin pääsemistä nuorelle upseerille ei voinut tulla kysymykseenkään, kun niillä tienoin äskettäin alkanut työmiesten kapina oli saattanut koko maakunnan levottomuuteen. Rauhattomuuksia oli odotettavana ja niiden ohessa myös sotaväen marssinta sinne – silloin Klaus'in ei käynyt palveluksesta poissa oleminen. Hän oli sentähden mennyt uuteen palveluspaikkaansa (missä Berkow tietysti hyvin tunnettiin), isän antamalla käskyllä vastakin pitää hankkeessa olevaa avio-eroa salassa. Parooni oli sitä mieltä, että maailman nähtäväksi olisi paras asettaa todellisen tapauksen ja muun puolesta oli hänellä salainen toivo siitä, että poika niin paljon kuin mahdollista pitäisi välttää kaikkea välitöntä joutumista entisen sukulaisen seuraan.

Tämä toivo näytti toteutuvankin; ainakaan ei Artturin nimeä näkynyt kirjeessä, ja suhteista hänen tiloillaan mainittiin ainoastaan sivumennen, kunnes Klaus jonkin virkatoimituksen vuoksi määrättiin pääkaupungissa käymään. Niiden harvain tuntien aikana, mitkä hän nyt oli kotona ollut, ei ollut sopinut kaikista puhua. Päivällisellä oli muutamain vieraiden läsnä-olo estänyt perheen asiaan koskemasta, mutta nyt, kun tuota muuten niin tarkoin vältettyä kohtaa Eugenialta pyydetyllä allekirjoituksella oli puheeksi otettu, kysäisi parooni niin tylsämielisesti kuin olisi kaukaisesta tuttavasta ollut kysymys, miten oikeastaan asiat olivat Berkowin tiloilla.

– Huonosti, isä, varsin huonosti! vastasi Klaus, kääntyen isän puoleen liikkumatta kuitenkaan sisaren viereltä. Artturi astuu kuin mies vastustamaan onnettomuutta, joka kaikilta suunnilta tahtoo hänen rynnätä, mutta pelkään hänen viimein sortuvan väkivoiman alle. Tila on hänelle kymmentä vertaa pahempi kuin ammattiveljillä muissa tehtaissa. Kaikista synneistä, mitkä hänen isänsä kahtakymmentä vuotta pitkä itsevaltaisuus ja viimeisten vuotten mielettömät keinottelemiset ovat keränneet, hän nyt saa kärsiä. Joku toinen olisi jo vähemmälläkin heittänyt hengensä.

– Jos tämä yltyy niin ylen ankaraksi, niin kummapa ettei hän ole pyytänyt sotaväen apua, sanoi parooni joksikin kalseesti.

– Siinäpä se nyt on! Juuri siinä kohdassa hän ei taivu järjelliseen päätökseen! Minä – tässä puhkesi ilmi nuoren perinnönottajan Windegin koko ylimyksellinen rajumielisyys – minä olisin jo aikoja antanut ampua miehet moskaksi ja väkisinkin hankkinut rauhan! Syitä siihen ei suinkaan ole puuttunut, ja jos heidän johtajansa yhä vieläkin yllyttää heitä niinkuin tähän asti edelleen on tehnyt, niin he toisten pistävät asunnonkin tuleen – vaan ei ole siitäkään apua. "En", ja aina vaan "en"; "niin kauan kuin kykenen puollustamaan itseäni, älköön kukaan vieras panko jalkaansa aluelleni." Siinä ei auta rukoukset ei viitatukset. Ja totta puhuen, isä, rykmentissä suodaan hyvinkin mieltä mielin että päästään siitä asiasta, sillä viime ajalla olemme saaneet yltä kyllin käydä apuamme tarjoamassa. Muissa tehtaissa asiat eivät olleet puoleksikaan niin pahalla kannalla kuin Berkowin tehtaissa, ja kuitenkin ne kiirehtivät hakemaan sotaväkeä avuksensa ja panivatkin hetikohta sotaraivon toimeen omia alamaisiansa vastaan. Sielläpä on ollut kauheita tapauksia. Kovuudella ei ole menetteleminen, missä suinkin sitä voidaan välttää; valtaa ei saa myöskään käsistään heittää, koska kuitenkin on vastattava kaikista mitä tapahtuu. Senpä tähden ovatkin översti ja kumppalit Artturille kiitolliset siitä, että hän aina tähän asti yksinään on näyttänyt voivansa kähäkkää vastustaa ja tästäpuolenkin aikoo selitä siitä, vaikka asiat juuri hänen alallaan ovat pahemmalla kannalla kuin muualla.

Eugenia kuulteli henkeä salpaavissa mielenahdistuksissa veljeänsä, joka ei näyttänyt luulevan hänen huolivan mitään koko asiasta, hän kuin kertoessaan oli kääntyneenä yksistään isän puoleen. Tämä sitä vastoin, joka yhä enemmin nurpastuen oli huomannut kuinka poika tuontuostakin käytti "Artturin" nimeä, sanoi oikaisevalla kylmyydellä:

– Sinä ja kumppalisi näytte hyvin tarkoin tietävän mitä siellä

Berkowin luona tapahtuu.

– Koko kaupunki puhuu siitä! vakuutti Klaus suorastaan. Mitä minuun tulee, niin kävinkin siellä joksikin taajaan.

Parooni oli ilmaan poukahtaa tämän tunnustuksen kuultua.

– Oletko tosiaankin käynyt siellä? Ja vieläkö taajaankin?

Tokkohan upseeri oli havainnut sitä salaista värähdystä, mikä hänen viimeisten sanainsa johdosta oli vilahtanut Eugenian kasvoissa, hän pusersi hänen kättänsä lujemmin omaansa ja sanoi yhtä vierastaneella äänellä kuin ennenkin:

– No niin, isä! Käskithän minun vielä pitää avioeroa salassa, ja olisihan se huomiota nostanut, jos en olisi ollut langostani tietävinänikään erittäinkin hänen nykyisessä asemassaan; eihän minua ollutkaan kielletty siellä käymästä.

– Sentähden, että luulin tarkan tuntosi estävän sinun siitä, sanoi Windeg ylen pahastuneena. Luulin että välttäisit jokaista häneen lähestymistä; sen sijaan näyt etsineen tilaisuutta tavata häntä, ja etsineen sitä, ilman että sanaakaan kirjoitit siitä minulle. Sepä tosiaankin Klaus on joksikin rohkeata!

Toden sanoakseen Klaus'in olisi täytynyt tunnustaa, että oli peljännyt suoraa kieltoa ja sentähden viisaasti kyllä katsonut paremmaksi, ettei ainakaan kirjeessään virkkata mitään koko rikoksesta. Muuten hän antoi ehdottoman arvon isän rypyitetylle. otsalle, mutta tällä kertaa näytti Eugenian läsnä-olo antavan hänelle pelkoansa vastavan rohkeuden. Silmänsä yhtyivät Eugenian silmiin ja tottapa se mitä hän niissä näki, teki nämä isälliset nuhteet huokeimmiksi kestää, sillä eipä paljon puuttunut ettei naurahtanut, kun aivan riuskamielisesti vastasi:

– No niin, isä, siihen en voi mitään, että nyt minäkin pidän Artturista! Samoin olisit sinäkin tehnyt minun asemallani. Saatpa olla varma siitä, että hän voi olla viehättävän armas, jos vaan ei olisi niin kumman vakava, mutta onhan sekin hänelle oivallisen suureksi kaunistukseksi. Sanoin hänelle eilen illalla juuri erotessamme: jospa olisin ennen tuntenut sinun tuommoiseksi, Artturi —

– "Sinun"? keskeytti hänen parooni mitä tuikemmalla äänen korolla.

Nuori upseeri kallistutti joksikin ynseästi päänsä taaemalle.

– No niin, meistä on tullut veljet! Se on, minä pyysin häneltä sitä, enkä voi ymmärtää miksi emme sanoisi toisiamme sinuksi; lankoni hän kumminkin on.

– Lankous on loppunut; vastasi parooni kylmästi, osottaen kirjoituspöydälle, tuolla on eron hakemus.

– Klaus ei luonut juuri suopeata silmäystä osotetulle paperille.

– Vai niin, hakemus! Joko Eugenia on kirjoittanut sen alle?

Hän aikoo juuri tehdä sen!

Nuori mies katsoi taas sisarensa puoleen, jonka käsi vapisi hänen kädessään ja huulet välähtelivät ikäänkuin vaivoin pidätetyistä tuskista.

– No isä, minun mielestäni Artturi juuri siinä kohdassa on käyttänyt itsensä niin, että kaikki nuhteet ja kaikki mielen-kitkeryys olisivat vaijennettavat. Turhamaista olisi ettei nyt tehtäisi hänelle oikeutta. En ikänäni olisi uskonut ihmisen voivan niin päästä velttoudestaan, kuin nyt näen hänen pääsneen. Mitä hän näillä viikoilla on toimeen saanut, kuinka hän yleensä oikealla ajalla ja oikealla paikalla on käynyt asioihin käsiksi, ja mitä hirmuisia tapauksia ja riitaisuuksia hän on estänyt, hän yksinänsä, sen kapinallisen joukon keskellä, ainoastaan tarmokkaalla käytöksellään ja omalla kunnollisuudellaan – sitä kaikkea täytyy nähdä, jos mieli on voida uskoa. Hänestä on tullut oikea sankari, sanoo översti ja kumppalit, sen sanoo koko kaupunkikin. Hänen tehtaansa virkamiehet käyttävät itsensä niinikään oivallisesti, kun näkevät hänen joka paikassa johtavan asioita; ei yksikään ole luopunut virastansa, mutta minun siellä käydessäni kaikki näytti olevan hyvin täpärällään. Sepä siinä onkin onnettomin, että Artturi on pannut päähänsä, ettei kukaan vieras saa tulla sinne riitoja välittämään, ja että hän kivenkovalla totuudella panee tämän päätöksen toimeen. Luulen, että jos piukalle käy, niin kyllä hän virkamiehistönsä parissa turvaa salpatuihin huoneisinsa, josta sitte torjuu vihollisiansa niin kauan kuin jokukin pystyssä pysyy, pikemmin kuin hän kutsuu meitä avuksi. Siksi hän on mies!

Tässä nyhtäisi Eugenia nopeasti kätensä veljen kädestä. Hän kavahti jaloilleen ja meni akkunalle; parooni taas nousi istuimelta näyttäen tuiki nyrkästyneen muotoiselta.

– En ymmärrä, Klaus, miten mutkattomaan kysymykseeni, kuinka asiat Berkowin tiloilla ovat, olet tullut vastanneeksi tuommoisella tulvaavalla ylistyksellä. Se on julmuutta sisartasi kohtaan, jota en suinkaan olisi uskonut sinusta, joka aina olet rakastanut häntä niin sydämmellisesti. Kuinka aikoneet selittää ylenmielellisen ihastuksesi tämän miehen suhteen, kun ero tulee maailmalle tiedoksi, sen jätän omaan huoleesi. Tällä kertaa pyydän sinua herkeämään puhumasta. Näethän kuinka tuskallisesti se on koskettanut Eugenian mieltä. Käy täältä pois, Klaus!

– Anna Klaus'in jäädä tänne ainoastaan muutamaksi hetkeksi, hyvä isä, pyysi nuori rouva hiljaisesti, tahtoisin kysyä häneltä jotakin.

Parooni nykähytti hartioitaan.

– Noh, sitte pitää hänen kumminkin olla niin hyvä, ettei hän enään koske tähän asiaan eikä enään huolestuta sinua. Tuokion hetken perästä hevoset ovat valmiit, Klaus, silloin odotan sinua varmaan. Jäähyvästi siksi!

Tuskin oli ovi suljettuna ennenkuin nuori upseri riensi akkunalle sisarensa luokse ja todentakaisella, ehkä kyllä riuskallakin sydämellisyydellä loi kätensä hänen vyötärilleen.

– Oletko minullekin vihaisena, Eugenia? kysyi hän. Olinko tosiaankin julma?

Eugenia ylensi silmänsä häneen palavalla mielihaikeudella.

– Olet ollut Artturin luona – olet usein puhutellut häntä – ja eilen jäähyvästi sanoessasi – eikö hän ole antanut sinulle mitään käskyä käydäksesi, eikö ensinkään mitään?

Klaus katsahti maahan ja vastasi joltisen raskaasti:

– Hän käski tervehtää sinua ja isää.

– Mihin laatuun? kuinka hän käski sen?

– Hän virkoi minulle, kun jo olin astunut vaunuihin: Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!

– Ja siinäkö kaikki:

– Kaikki!

Eugenia kääntyi hänestä pois; hän ei tahtonut että veljensä näkisi sitä kamalaa pettymystä mikä kasvoihinsa kuvautui, mutta Klaus ei irroittunutkaan hänestä. Hänellä oli sisarensa kauniit tummat silmät; hänen olivat ainoastaan hilpeämmät ja iloisemmat, mutta tällä hetkellä – hänen kumartuessaan syvältä Eugenian helmoille – ilon sijaan astui tavaton vakavuus.

– Tottapa joskus olet loukannut häntä sattuvasti, kovin sattuvasti, Eugenia, ja tämä siihen tapaan, ettei hän vieläkään voi sitä unhottaa. Olisin mielelläni tuonut sinulle jonkun kirjerivin tahi jäähyvästisanan, mutta sitä ei ollut mahdollinen saada. Hän ei koskaan tahtonut vastata minulle, kun mainitsin nimeäsi, vaan kalmettui joka kerta ja kääntyi pois, ja otti valtaväkisin toisesta asiasta puhuakseen, aivan siihen laatuun kuin sinäkin teet, puhuessani hänestä. – Oi hyvä Jumala, vihaatteko te toisianne niin suunnattoman kauheasti?

Eugenia kiskaisi itsensä polttavalla hillittömyydellä hänen syleilyksestään.

– Anna minun olla, Klaus, Jumalan tähden, anna minun olla, minä en kestä sitä kauemmin.

Puoleksi voittoriemullinen valo ilmestyi nuoren upseerin kasvoissa, ja äänensä soi miltei kuin valloille päässyt ilon henki, vastatessaan:

– No enhän tahdokkaan tunkea salaisuuksiinne! Nyt täytyy minun mennä. Isä tulee muuten levottomaksi; hän on jo ennestään pahalla mielellä. Siis jätän sinut yksinäsi nyt, Eugenia! Pitäähän sinun ainakin – kirjoittaa eron hakemuksen alle! Tultuamme takaisin se lienee tehtynä. Hyvästi!

Hän riensi menemään. Hevoset olivatkin jo kartanolla ja parooni heitteli malttamattomia silmäyksiä akkunoille. Huviratsastus ei ollut tällä kertaa hupaisempia, sillä sekä vanhin poika että molemmat nuoremmat saivat sillä aikaa palkita isän pahaa tuulta. Parooni Windeg ei muka suvainnut laisinkaan, että ketään Berkow nimellistä hänen läsnä ollessaan kiiteltiin; ja koska hän tietystikin luuli, että oli samaten hänen tyttärensäkin laita, niin hän katsoi sekä häntä että itseänsä loukatuksi, ja Klaus sai sentähden kuulla monenlaista taitamattomuudestaan ja karttamattomuudestaan. Ratsastus pitkitettiin kauas ja vasta hämärän tullessa nämä neljä herraa palasivat pääkaupunkiin.

Eugenia oli sillä aikaa ollut yksinään kotona. Ovi oli ollut lukittuna – hän ei voinut eikä tahtonut nähdä ketään likellänsä. Huoneen seinät ja ne suvun muotokuvat, jotka niitä kaunistivat, olivat jo sitäkin ennen olleet todistajina moniin kyyneliin, moniin katkeroihin hetkiin, kun kysymys oli ollut nuoren naisen naimisesta, mutta eipä milloinkaan aikaan niin vaikeaan kuin tämä oli, sillä tänä päivänä Eugenian oli itsensä valloittaminen, ja tämä taistelu ei ollut vähällä lopetettu.

Tuossa kirjoituspöydällä oli paperi, jossa vaimo vaati laillista eroa miehestään; ainoastaan allekirjoitus vielä puuttui. Jos se kerta oli tehtynä, niin oli erokin samalla tapahtunut, sillä puolison suostumus ja paroonin vaikuttamiset ja tuttavuudet takasivat tälle asialle toivotun lopun ja pikaisen päätöksen. Eugenian ei haluttanut tehdä tätä ylen tähdellistä kynäystä isän läsnä ollessa; nyt oli se kumminkin tehtävä. Mitä hyvää oli muutamain tuntien viivytyksestä? Samahan oli, jos välttämättömästi tehtävä askare tapahtui ennen tahi myöhemmin. Mutta nytpä oli Klaus juuri tullut ja kertomuksillaan oli hän taas saattanut särkymään sen haavan, josta muka veri ei vielä tänäkään hetkenä herjennyt vuotamasta.

Ja kuitenkaan veli ei tuottanut hänelle mitään lähetystä eikä mitään tervehdystä. "Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!" siinä kaikki. Miksi ei halukkaammin: terveiseni rouvalliselle armolle? sehän olisi ollut vielä kylmemmin, vieläpä koskemattomammin. Eugenia oli mennyt kirjoituspöydän äärelle ja silmänsä käämivät asiakirjan sisällystä. Sielläkin sanat soivat niin kylmiltä, niin asiaan kuulumattomilta, ja kuitenkin tällä kirjoituksella kahden ihmisen tulevaisuus ratkaistiin! Mutta eihän Artturi ollut toisin tahtonutkaan! Hänpä se, joka ensiksi oli ottanut erosta puhuakseen, hänpä se, joka hetikohta ja vastustamatta oli ruvennut sitä kiirehtimään, ja kun Eugenia oli tullut hänen puheilleen ja sanonut tahtovansa jäädä hänen omaksensa, silloin oli hän kääntynyt pois ja käskenyt hänen mennä. Veri nousi taas kuohuen nuoren naisen ohimoille ja kätensä tarttui kynään. Kuitenkin oli hän siksi nainen, että ymmärsi kuinka syvälle tämä allekirjoitus oli koskeva Artturiinkin, vaikkapa hän olisikin sitä varonnut, hän ymmärsi kuitenkin selittää silmäyksiä ja ne varomattomat hetket, jolloin Artturi oli ilmaissut itsensä; mutta että Artturi viimeiseen hetkeen asti oli hillinnyt tämän heikkoutensa, ettei hän ollut ymmärtävinään sitä viittausta, jolla Eugenia oli näyttänyt hänelle sovinnon mahdolliseksi, että hän oli pannut kopeuden kopeutta vastaan, kovuuden kovuutta vastaan, sen saisi hän palkita, vaikka Eugenia itse kymmenen kertaiseksi siitä tulisi sakkoja kantamaan. – Parempi tehdä kaksi ihmistä onnettomaksi, kuin tunnustaa että kerran on oltu väärässä.

Kopeuden paha henki nousi hänessä taas eleille kaikessa surmaavassa vimmassaan. Kuinka usein eikö se ollut, vastoin kaikkia parempia tunteita, jäänyt voitolle, joskin ei aina siunaukseksi hänellekään eikä muille. Mutta tällä kertaa sekaantui Klaus veljen sanelmiin eräs toinenkin ääni: "Artturi taistelee kuin mies onnettomuutta vastaan, joka kaikilta suunnilta käy häntä ahdistamassa, mutta viimein se väkivoimalla sortaa hänen!" Ja jos hän sortoon joutuisi, niin hän yksinään menehtyisi, yksinään, niinkuin oli ollut kaiken taisteluajan; hänellä ei olisi ketään ystävää, eikä ketään uskottua, ei ketään! – Niin uskolliset kuin apulaisensa tehtaassa hänelle olivatkin, niin suuresti kuin oudot ihmiset häneen ihastuivatkin, ei kukaan olisi hänen likellään, ei kenkään sydän sykkisi hänen onneksensa; ja puolisonsa, jonka nyt pitäisi olla hänen apunansa, kirjoitti tällä hetkellä anomuskirjansa, jolla vaati eroa niin pikaista kuin suinkin siitä miehestä, josta hän oli luopunut ja joka nyt, päivä päivältä, taisteli surmaustansa vastaan.

Eugenia antoi kynän luiskahtaa kädestään ja lähti pöydältä. Miten Artturi oikeastaan olikaan rikkonut? Hän oli näyttänyt olevansa huolimatta, oli jättänyt naisen, jonka luuli antaneen ainoastaan ehdot rikkaaksi päästä houkutella itsensä tähän tekoliittoon, ja kun tämä nainen otti hänen siitä erehdyksestä, silloin nainen samalla myöskin osoitti hänelle ylenkatsetta, josta ei kukaan mies voi kärsiä, etenki jos hänessä on pieninkin rahtu kunnon tuntoa povessaan. Artturi oli silläkin kertaa saanut palkita isänsä syntiä, olipa runsaastikin saanut maksaa niitä lyhyen avioliittonsa aikana. Tuon iltakeskustelun jälkeen ei ollut Eugenialle sen enempää tapahtunut, kuin että puolisonsa kylmänä ja outona vältti häntä; mutta mitä eikö Artturille tapahtunut? Eugenia tiesi paraiten, mitä nämä kolme kuukautta olivat helmassaan kantaneet hänelle; loukata saatetaan joka silmäyksellä, joka hengähtämälläkin, ja niin oli tässäkin tapahtunut. Säätynsä ja omansakin kaikella kopeudellaan oli Eugenia tahtomatta kokenut ahdata häntä takaisin siihen mitättömyyteen ja kataluuteen, mihin hän hänen mielestään kuului. Päivä päivältä oli hän käyttänyt aseitaan ja käyttänyt niitä sitä säälimättömämmin kuin hän oli havainnut, että Artturia oli mahdollinen semmoisilla loukkauksilla tavata; hän oli hänen kodistaan tehnyt kärsimisen luolan, hänen avioliitostaan kirouksen, kostaaksensa hänelle isän tunnottoman menetyksen hänen perhettään kohtaan. Hän oli tahallaan häätänyt häntä siihen, että hän pyysi eron kun ei hän kauemmin saattanut kestää sitä elämää yhdessä hänen parissa —; jos hän nyt viimein oli noussut ja luotaan sysännyt sen käden, joka niin usein oli kiusannut ja vaivannut häntä, kuka siihen oli syynä?

Nuori rouva kavahti jaloilleen tuolilta, johon oli heittäytynyt, ja astui astumistaan kauheassa tunnon tuskassa huonettansa halki ja poikki ikäänkuin paetakseen omia mietteitään. Hän tiesi hyvin kyllä mitä ne kysyivät, mihin ne häntä vaativat; oli vaan yksi ainoa neuvo, mikä tässä voi välittää ja auttaa, ja sehän oli mahdoton, sitä ei käynyt tekeminen. Ja jos hän ottaisi kantaaksensa sen suunnattoman uhrin, että luopuisi, kopeudestansa, ja uhria ei otettaisi vastaan niin kun se tarjottaisiin; jos Artturi nyt taas kohtaisi häntä jäisellä silmäyksellä, joka kysyisi, mikä oikeutti hänen sitä tekemään; jos hän vielä kerran sanoisi hänelle, tahtovansa olla ja sortua yksinänsä; jos hän toisen kerran käskisi hänen mennä – ei! ei ikäpäivinä! Mieluisemmin ero, mieluisemmin koko elämä, täynnä tuskaa ja kataluutta, kuin mokoman tapanen nöyristyminen! —

Ilta-aurinko, joka oli kultaillut puiden latvoja, oli aikoja sitte laskenut; hämärä tuli, tuomatta kumminkaan lepoa ja varjostusta ihmisistä täytetyille kaduille. Siellä ulkona viileässä ilta-ilmassa yhä hälisi ja vilisi vilisemistään; lakkaamatta virtaeli väkeä sinne ja tänne, ja ihmis-ääniä ja vaunuin kolinaa kuului sikisokin akkunoilta huoneesen. Mutta kaikessa tässä ääntäeli jotain muutakin, ensin etäisenä ja epäselvänä, sitte likeempänä ja selvempänä. Oliko se lennehtänyt tänne metsäkukkuloilta ja raivannut tiensä halki pääkaupungin solinaa aina nuoren rouvan korviin. Hän ei tiennyt mitä se oli, mutta se oli kuin suhinaa kuusen oksissa, kuin metsän tuulelmaa salaisine sointuneen, ja samassa syntyi hänessä taas aavistus keväästä ynnä siitä haikian suloisesta poltosta, minkä hän oli tuntenut kuusen oksain alla hetkisen oltuansa. Sumu häälyi taas näkyviin, myrsky pauhasi, vedet sorisivat, ja tuosta harmaasta verhosta astui nähtäväksi ainoastaan yksi hahmu, joka sittemmin ei ollut luopunut hänestä, ei yöllä unta nähdessään eikä päivällä valveilla ollessaan, ja joka silmäili häntä niin vakavasti ja nuhtelevasti suurilla tummilla silmillään. Joka vaan kerran on käynyt taistelua, missä kaikki sielun voimat ponnistellaan päätöstä tehdessään, hän tuntee myöskin semmoiset muistot, jotka viivähtämättä astuvat esiin, ilman aihetta tahi yllykettä, mutta voimalla, jota ei mikään vastusta. Eugeniakin tunsi nyt semmoisten muistojen leyhkäilevän ympärillään, tunsi kuinka ase aseen perästä väännettiin hänen kädestään, viilteet viilleitten perästä hänen sydämestään, kunnes ei muuta jäänyt kuin sen hetken voima, jolloin hän oli tuntenut, että oli loppu vihasta tullut ja että sen sijaan jotakin uutta oli eloon virennyt, jota vastaan hän oli hengen uhalla taistellut ja kuitenkin nyt allekynnen joutunut.

Tuo vanha paha henki, kopeus, joka ei voinut anteeksi antaa kerran tapahtunutta hylkäämistä, ja naisen sydän, joka vastoin kaikkea tätä tiesi itsensä rakastetuksi, yhtyivät nyt lyhykäiseen taisteluun; mutta metsän humina ei ollut tällä kertaa suotta puhunut, sepä viimein otti voiton. Paperi, joka oli aiottu eroittamaan kaksi ihmistä, jotka olivat vannoneet ollakseen iäti toistensa omat, oli rikki revittynä lattialla, ja puoliso oli polvillaan, nostaen kuumilla kyynelillä vaaleltuneet kasvot korkeutta kohden.

– En voi sitä, en voi sitä tehdä hänelle ja itse minulle; se koskee meihin molempiin – käyköön miten hyvänsä, Artturi, minä tulen jäämään omaksesi! – — —