Kitabı oku: «Artturi Berkow», sayfa 17

* * * * *

– Missä Eugenia on? kysyi parooni, kun tunnin aikaa myöhemmin astui valaistuun salonkiin, jossa poikansa jo olivat. Eikö armolliselle rouvalle olekaan ilmoitettu, että odotamme häntä? jatkoi hän, kääntyen palvelijoihin, jotka juuri olivat järjestäneet iltaispöydän ja aikoivat lähteä huoneesta.

Klaus esti vastaamisen. Hän viittasi palvelijan menemään, ja sanoi.

– Eugenia ei ole kotona, isä!

– Eikö kotona? toisti parooni kummastuneena. Onko hän lähtenyt ajelemaan näin myöhään, ja minnekkä?

– Sitä en tiedä, vastasi Klaus, olkapäitään nykähyttäen. Minä menin heti ratsailta astuttuani hänen huoneesensa, mutta hän ei ollut siellä; sen sijaan tapasin tämän lattialta.

Hän otti paperilevyn näkyviin; nuoren upseerin huulilla tepasteli jotakin hyvin omituista, ikäänkuin pidätetty naurahdus, samalla kun hän mokoman vakavasti koki mahdollisen tarkasti asettaa toisiinsa sovitetut paperin puoliskot nähtäväksi isälle, joka ei näyttänyt mitään aavistavan.

– Tämäpähän on kyhäys eron hakemuksesta minkä oikeusneuvos on kirjoittanut, paperi, jonka alle Eugenian oli määrä nimensä panna, ja sitä hän ei olekaan vielä tehnyt, kuten näen.

– Eipä niinkään, ei näy olevan allekirjoitettuna, sanoi Klaus asiasta tietämättömämpi kuin muu kukaan maailmassa, mutta se on kahtialle revitty. Merkillistäpä kyllä! Katsokaapa, isä!

– Mitä tämä merkitsee? kysyi Windeg korkeimpaan määrään suutuksissaan. Missähän Eugenia on? Pitää minun kysyä palvelijalta; jos hän todellakin on mennyt ajelemaan, niin tottapa tietävät minnekä.

Hän yritti kellon nauhaa tapaamaan, mutta poika virkahti sukkelasti sanoiksi:

– Minä luulen, isä, että Eugenia on lähtenyt puolisotansa tapaamaan.

– Oletko mieltä vailla, Klaus? puhkesi parooni sanomaan. Eugeniako olisi lähtenyt puolisotansa tapaamaan?

– No niin, minä vaan arvelen sen, ja kohtahan saanemme siitä todistuksenkin, sillä kirjoituspöydällään oli tämä kirjelappu, päällekirjoituksella sinulle. Otin sen mukaani! tottapa siinä kumminkin on jonkunlainen selitys.

Windeg mursi sinetin eikä innossaan havainnut, kuinka Klaus rikkoi taidon vaatimuksen, rohjeten astuskella likelle ja lukea kirjoituksen isän olkapään päällitse. Nuoren paroonin kasvot osoittivat sen ohessa niin täydellistä voitto-iloa, että molemmat nuoremmat veljensä, jotka asiasta eivät mitään ymmärtäneet, kyseskellen silmäilivät milloin häneen, milloin isään.

Kirjoitus sisälsi ainoastaan muutamia riviä:

Minä lähden puolisotani tapaamaan! Annapa anteeksi isä, että lähden niin salaa ja niin tulisesti, mutta en tahdo menettää ainoatakaan hetkeä, enkä tahdo saavuttaa kieltoasi, jonka minun kumminkin on rikkominen; sillä päätökseni on pysyvä lujana. Älä käy enempiin puuhiin avio-eron asiassa, peräytä nekin, mihin jo on käyty! En anna niihin suostumustani, en luovu Artturista!

Eugenia.

– Onko maailmassa mokomaa kuultu? puhkesi parooni nyt sanomaan, pudottaen kirjeen kädestään. – Peräyttäminen, todellinen karkaaminen perheestäni; ja sen uskaltaa tyttäreni tehdä minulle! Irroittaa suojeluksestani, kaikista toiveistani ja tulevaisuuden hankkeistani hänen hyväksensä sekä palata tuolle Berkowille, nyt, kun hän jo on astumaisillaan häviönsä äyräälle; lähteä hänelle, juuri metelin raivotessa hänen tiloillaan, kapinallisten työmiesten keskelle; tuopa jo on miltei mielen hurjuutta! Mitähän on tapahtunut? Minun täytyy se tietää; mutta ensiksi on tuo hurja mieletön päätös mitättömäksi tehtävä, niin kauan kun aikaa vielä on. Minun täytyy tuossa paikassa —

– Pikajuna M. kaupunkiin on lähtenyt puolituntia tätä ennen, keskeytti hänen Klaus vakavasti. – Ja juuri nyt näkyvät vaunut palaavan asemapaikalta. Oli miten oli, niin se on myöhäistä.

Samassa kuuluivatkin vaunut, epäilemättä ne, joilla nuori rouva oli lähtenyt, palaavan portista kartanolle. Parooniki huomasi nyt, että kaikki oli myöhäistä, ja koko vihansa kääntyi nyt poikaan. Hän soimasi hänen tähän olevansa yksinään syypäänä; hänpä se, joka naurettavalla ylistyksellä oli ottanut langosta puhuakseen ja liioitetuilla kertomuksillaan hänen surkeasta olostaan oli häirittänyt Eugenian tuntoa, kunnes tämä väärästä velvollisuuden tunnosta oli häätynyt rientämään puolisonsa luokse, ainoastaan sentähden, että luuli hänen onnettomaksi; ja jos Eugenia kerta oli siellä, niin kukapa silloin tiesi, eikö viimein täydellinen sovinto voisi syntyä, jos Berkow olisi niin omaa puoltaan katsova, että tarjotun uhrin vastaan-ottaisi. Mutta Windeg vannoi yhtähyvin kovasti ja kalliisti, että sittekin saattaisi avio-eron aikaan; asia oli jo alkuun pantuna, olipa se jo oikeusneuvoksen hallussa, ja Eugenian täytyisi palata järjelleen. Hän, parooni, tahtoisi nähdä, eikö enään hänen isällistä valtaansa toteltaisikaan, joskin kaksi hänen lapsistaan – tässä kohtasi musertava silmäys Klaus raukkaa, joka tällä kertaa oli yksinään saapuvilla – näkyivät kokonaan sitä ylenkatsovan.

Klaus antoi tämän myrsky-tuulen mennä ohitse, koettamatta sanallakaan puollustaa itseään; hän tiesi kokemuksesta sen paraaksi neuvoksi. Allapäin ja nulosilmin hän näyttikin tuntevan erinomaisen katumuksen erehdyksestään ja sillä lähtevästä vahingosta. Mutta kun parooni, vielä kokonaan vihan vimmassa, meni salista omaan huoneesensa tätä ääretöntä onnettomuutta tuskittelemaan, teki nuori upseeri äkkinäisen hyppäyksen korkealle ja kerskauksen osoitteet hänen kauniissa kasvoissaan ja nuo iloiset silmät todistavat, ehkä kyllä pahasti, kuinka vähän isällinen rajuus oli käynyt hänen sydämelleen.

Huomen aamulla varhain Eugenia on miehensä huostassa! sanoi hän veljille, jotka nyt kysymyksillään ja nuhteillaan riensivät häntä ahdistamaan. – Ja sitte isä koettakoon isällisen valtansa ja oikeuden palvelijoitaan asian välittämiseksi! Kyllä Artturi vaimonsa turvaa, kun kerta huomaa, että se on kuuluva hänelle; tätä ennen eihän sitä tiennytkään. Meillä, – — tässä oli hän silmänsä oveen, jonka kautta isä oli mennyt – meillä kestäne myrsky vielä kahdeksan päivää, ja tottapa pahin melskaus tullene vasta silloin kun isä havaitsee, millä kannalla asiat molempain välillä ovat ja että kysymys nyt todellakin koskee jotakin muuta kuin tunnon häiritystä ja säätämä-huolen villitystä, mutta sen sijaan tulee nyt Artturi saamaan sulaa päivän hellettä, ja siinä ja Eugenian lempeydessä hän on voittava kaikki vastuksensa. Oikeudenkäymisistä, Jumalan kiitos, nyt olemme päässeet, ynnä siihen kuuluvasta tuomiosta ja oikeusneuvoksista – ja kuka vaan teistä tästäpuolen langostani vihjaa pahan sanan, hänen pitää huomaaman että asia on minuakin koskeva!

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna pysähtyivät postivaunut, jotka olivat tulleet kaupungista Berkowin alueelle lakson päähän, missä tehdas oli ja jonka ensimäiset rakennukset näkyivät juuri likellä.

– Älkää sitä tehkö, armollinen rouva! sanoi ajaja, vaunuihin puheensa kääntäen. – Kääntykää pikemmin takaisin, niinkuin jo edellisellä pysäyspaikalla sanoin. Sen kuulin jo siellä, ja talonpoika, jonka tapasin, sanoi samaa. Tänäpänä hankitaan murhaa ja kuolemaa tuolla tehtaissa; ne ovat menneet varhain aamulla kylistä sinne ja nyt otellaan tuimasti. Paraalla tahdollani en voi kyyditä teitä edemmä; hevoseni ja vaunutkin saattaisin vaaraan; jos ovat jo kapinaan ryhtyneet, niin he eivät säästä ystävää eikä vihollista. Ettehän tarvinne juuri tänä päivänä tulla sinne; odottakaa vaan huomiseen!

Vastauksen sijaan töytäsi nuori nainen, joka istui yksinään vaunuissa, oven auki ja astui maalle.

– Ei käy minun odottaminen, sanoi hän vakavasti, – mutta en tahdo saattaa teitäkään enkä vaunujanne vaaraan. Neljänneksen virstaa, mikä vielä on jälellä, saatan aivan hyvästi jalkaisinkin kävellä. Te saatatte lähteä takaisin.

Ajaja koetti parastaan varoittelemalla ja muistuttelemalla vieläkin; hänestä oli varsin kummallista, että tämä outo ylhäinen nainen, joka runsailla juomarahoilla oli kehoittanut häntä riuskasti ajamaan, aivan yksinään uskalsi sekautua melskeihin; mutta puheillaan ei hän voinut muuta matkaan saattaa, kuin äkäisen nykäyksen lähtemään tiehensä, ja hänen täytyi viime vihdoin taipua kääntymään takaisin.

Eugenia oli käydäksensä valinnut polun, joka, viemättä itse tehtaasen, kulki niityn poikki puiston ulkoportille, ja jossa arvattavasti ei vielä vaaraa ollut. Pahimmassa tapauksessa oli hän sillä suunnalla löytävä suojelusta ja saattajia lähisissä, tehtaan virkamiesten asuttavissa huoneuksissa. Kuinka välttämätöntä oli täällä saada suojelusta ja saattajia hän ei suinkaan tullut ennustaneeksi, kun hän, noudattaen ainoastaan hetkisen mielenjuolahdusta, lähti yksinään sinne astumaan, eikä hän liioin nyt tuntenut koko sen vaaran-avaruutta, johonka hän vaelluksellaan oli joutumaisillaan. Tarjolla oleva vaara kuitenkaan ei lie ollut se, joka muutti ihon hänen poskillaan hilpeämmäksi, joka tuotti hänen silmiinsä tuon välähtelevän tulen ja sai hänen sydämensä sykkimään niin ankarasti, että hänen tuon tuostakin täytyi seisahtua hengähtämään; pikemmin tuo lienee ollut pelko, miten lähenevä ratkaiseva hetki päättyisi. Tuo raskas mielen uneksiminen, joka oli häntä vaivannut siitä hetkestä alkaen, kun hän jätti puolisonsa kodin, eikä tahtonut paeta koko ajalla, minkä he olivat toisistaan erillään olleet. Ei oma kotinsa, eikä omaistensa rakkaus, eikä liioin kaikki ne äänet, jotka nyt puhuivat uudesta suotuisasta elämästä, voineet vapauttaa häntä siitä; uneksiminen oli pysynyt sinään painavine tuskineen ja salaisine huolestumineen. Nyt viime vihdoin oli herääminen tapahtuva, ja kaikki hänen mietteensä supistuivat tuohon ainoaan kysymykseen: Miten on hän minun vastaanottava?

Hän oli juuri joutunut eräälle pienelle yksinäiselle asuinhuoneelle, joka oli ikäänkuin tehtaan äärimmäinen etuvartia, kun hän siellä havaitsi miehen, joka tuli kiirehtien häntä vastaan ja hänen nähtyään hypähti, silminnähtävästi säikähtyen.

– Armollinen rouva! Kuinka Jumalan nimessä olette tänne tulleet ja juuri tänä päivänä?

– Ah, tekö olette, purnumestari Hartonen! sanoi Eugenia ja meni häntä vastaan. Jumalan olkoon kiitos, että juuri teidät tapasin! Täällä on kuten olen kuullut, pahoja häiriöitä tehtaissa tekeillä. Minä jätin vaununi tuonnemmalle, ajaja ei uskaltanut tulla likemmälle, ja minä aion nyt jalkasin mennä kotiin.

Purnumestari teki äkillisen kieltävän viittauksen.

– Sitä ette saa aikaan, armollinen rouva; se ei käy laatuun.

Kentiesi huomenna, kentiesi illan puoleen mutta vaan ei juuri nyt.

– Minkä tähden ei? kysyi Eugenia kalvettuen. – Onko kartanomme vaarassa? Puolisoni —

Ei, ei; tänäpänä ei huolita Berkowista; hän on tuolla ylhäällä tehtaan herrain parissa. Kahakka on noussut itse työmiesten kesken. Osa heistä on tänä aamuna tahtonut jälleen ruveta työhön; poikani – tässä riuhtaisi haikeasti vanhuksen kasvoja – noh, kyllähän lopulla saatte tietää, mikä osa hänellä kaikissa näissä on, – Olli on vimmassaan siitä. Hän ja hänen puollustajansa ovat väkisin ajaneet väen takaisin ja ottaneet kaivokset haltuunsa. Tämä ei ole toisille mieleen, ja ne jättäytyvät niinikään yhteen; koko tehdas on mylläyksessä, toinen kumppali toistansa vastaan! Oi Jumala laupias, kuinka, tämä kaikki päättynee!

Purnumestari väänteli käsiään. Nuori rouva kuuli nyt toiselta suunnalta melua ja hälinää, joka, niin kaukana kuin olikin, kuului heille asti.

– Minä aionkin välttää työhuoneita, vastasi Eugenia. – Aioin koettaa päästä niityn poikki puistoon, ja sieltä —

– Ei Jumalan tähden, älkää sinne menkö! virkkoi siihen vanhus. – Siellä on Olli joukkoinensa; he neuvoittelevat tuolla niityllä. Olin juuri sinne menemässä, vielä kerran pyytääkseni häntä, että viime vihdoin kuultelisi järjellistä puhetta ja antaisi kumminkin kaivosten olla rauhassa; jopa nyt on siksi mennyt, että oma henkemme ja veremme ovat vaarassa! mutta ei hän näe eikä kuule nurjamielisyydessään mitään. Älkää vaan sitä tietä menkö, armollinen rouva! Se on pahin kaikista.

– Kotiin minun täytyy, vastasi Eugenia jäntevästi, – maksoi mitä maksoi! Tulkaa saattamaan minua, Hartonen, ainoastaan konttoorirakennukselle. Pahimmassa kohtauksessa jään sinne, siksikuin tie on auki, ja teidän rinnalla lienen toki turvattu väkinäisyyksiltä.

Vanhus puisteli surullisesta päätänsä.

– En kykene teitä auttamaan, armollinen rouva. Tänä päivänä, kun toinen sotii toistansa, tuskin oma henkenikään on turvassa, ja jos teidät tunnettaisiin, silloin ei auttaisi mitään, vaikka olisinkin vieressänne. Nyt on vaan yksi ainoa, jota he vielä kuulevat ja jota he hätätilassa tottelevat, se on Olli-poikani, ja hän kantaa veristä vihaa herra Berkowille, ja vihaa teitäkin, sentähden että, olette hänen vaimonsa. – Suuri Jumala, tuolla tulee hän puhkesi ukko tulisesti sanomaan. – Taas on hänelle joku nolous tapahtunut, sen näen hänen kasvoistaan. Väistykää hänen tieltään nyt, nyt vaan, minä rukoilen teitä!

Hän työnsi nuoren rouvan pienen huoneuksen puoliavonaisesta ovesta sisään, ja nyt kuuluikin askelia ja kiivaita ääniä. Laurin ja muutamain muiden vuorityömiesten parissa tuli Olli astuen, isää huomaamatta. Kasvonsa olivat tulipunaiset, otsallaan näkyi taas myrskypilvi, joka mikä hetki hyvänsä uhkasi haljeta ja äänensä soi kuohuvan hurjasti.

– Jos ovatkin kumppaleitamme ja veljiämme – niin kuolema heille kohta kuin rupeavat petollisiksi meille! Me olemme vannoneet toisillemme pysyäksemme yhdessä, seisoaksemme toistemme rinnalla, ja nyt he konttaavat armon turviin ja antavat itsensä ja asiansa alttiiksi! Sen he tulevat maksamaan. Oletteko asettaneet miehiä kaivoksiin?

– Olemme, mutta —

– Mutkistusta ei tarvita, ärjäsi nuori johtaja miehelle, joka oli rohjennut tehdä tuon väitteen. Puuttui vaan petosta omissa riveissämme, nyt, kun juuri olemme voittamaisillamme! He ovat väkisin sieltä ajettavat, sanon minä teille, jos vielä kerran koettavat lähennellä. Heidän täytyy oppia ymmärtämään, missä heillä on paikkansa, ja mikä heidän velvollisuutensa on, vaikka saisivatkin otsansa veriin!

– Mutta heitä on jo kaksisataa, sanoi Lauri vakaisesti. – Huomenna heitä on kentiesi neljäsataa, ja jos nyt herra Berkowkin puuttuu asiaan ja puhuttelee heitä – niin kyllä tiedät mitä se vaikuttaa. Sen olemme usein kyllä viime ajalla havainneet.

– Ja vaikkapa heitä olisikin neljäsataa, – äyhkäisi Olli, – vaikkapa puoli koko työmiehistöstä, niin me otamme heistä voiton me toiset. Tahdonpa nähdä, enkö saa heitä tottelemaan; mutta nyt eteenpäin! Sinä Markku, saat käydä työhuoneissa; anna minulle tieto, josko Berkow puuttuu asiaan, josko hän vielä kirotuilla puheillansa tahtoo houkutella meiltä pois sata miestä. Ja te muut, kaivoksiin takaisin! Laittakaa niin, että ne ovat tarpeeksi salpatut älkääkä päästäkö sinne ketäkään, joka ei meihin kuulu; minä tulen kohta paikalle, – menkää.

Käskyä toteltiin tulisesti. Vuorityömiehet riensivät sieltä osoitetulle suunnalle, ja Olli, joka nyt vasta huomasi isänsä, astui joutuisasti häntä likemmäksi.

– Sinäkö täällä, isä! Parempi kun – hän vaikeni äkillisesti. Jalka jäi kuin kenttään kiinikasvanneeksi; vastikään tulisena palavat kasvot muuttuivat jauhovalkeiksi, kuin olisi niistä jokainen verimärkänen lähtenyt pakoon, ja silmät törröttelivät kuin olisivat kummituksen nähneet. Eugenia oli astunut ovenaukosta näkyviin ja seisoi häntä vastakkain.

Nuoren rouvan aivoihin oli lennähtänyt ajatus, jonka sinä hetkenä pani toimeen. Hän ei tullut ajatelleeksi rohkeuttaan, eikä vaaraa tästä uljuuden teosta; hän tahtoi mihin hintaan hyvänsä puolisonsa luokse ja sillä hänen täytyi hillitä sen kauhun, jonka hän tunsi tuota Olli Hartosta kohtaan, huomattuansa, mistä valtansa tätä miestä suhteen oli saanut alkunsa; nyt oli käytettävä tätä valtaa, jonka vaikutuksen hän jo useita kertoja oli kokenut.

– Minä se olen, Hartonen, sanoi hän, hilliten välttämättömän vavahduksen, ja ulkopuolisesti näyttäen aivan rauhalliselta. – Isänne varoittaa minua menemästä tämän edemmäksi ja meneminen minun on kumminkin!

Vasta äänen kuultuaan näkyi Olli ymmärtävän, että todellakin Eugenia Berkow seisoi häntä vastatusten, eikä ainoastaan kiihosta hurmautuneen mielen kuvastus. Hän astui tuimasti muutamia askelia häntä likemmälle; mutta Eugenian ääni ja silmät vaikuttivat häneen yhtä voimallisesti kuin ennenkin; ikäänkuin rauhallisuuden loisto levisi Ollin kasvoille.

– Mitä tekemistä on teillä täällä, armollinen rouva? kysyi hän vireästi, mutta tuo äskeisin röyhkeä, isotteleva äänikin oli muuttunut; olipa ottanut miltei heltyneimmän muodon. – Meillä otellaan julmasti tänäpänä; ottelu ei ole aiottu vaimoväelle, sitä vähemmin teille. Te ette saa jäädä tänne.

– Minä tahdon mennä puolisotani katsomaan! sanoi Eugenia äkisti.

– Puolisotanne – katsomaan? toisti Olli. – Vaiko sinne?

Tämä oli ensi kerta, kun nuori rouva käytti tuota nimitystä; hän oli muulloin aina sanonut herra Berkow, ja Olli näytti aavistavan mitä tämä nimitys nyt merkitsi. Ensi hämmästyksissään ei hän tullut ajatelleeksi kuinka Eugenia oli tullut tänne, taikka mikä aikomuksensa liene ollut; nyt silmäsi hän hänen matkavaatteitaan, ja katsahti sitte ympärilleen missä matkavaunut tahi joku saattaja olisi.

– Minä olen yksinäni, selitti Eugenia, joka oivalsi hänen silmäyksensä, ja juuri sen tähden en saata jatkaa kulkuani. Vaaraa en pelkää, mutta tahdon välttää loukkauksia, joita ehkä kyllä valmistetaan minulle. Olette kerran ennen tarjonneet minulle varjelustanne ja tahtoneet ottaa minua saattaaksenne, silloin kun ei sitä tarvittu; nyt pyydän teitä sitä tekemään. Viekää minut turvallisesti kotiin, te sen voitte varmaan.

Purnumestari oli tähän asti tuskaisena seisonut Eugenian äärellä. Hän odotti joka hetki että poikansa ryhtyisi johonkin sopimattomuuksiin tuon äärettömästi vihatun isännän puolisoa vastaan, ja oli valmis hätätilassa astumaan väliin. Hän ei voinut käsittää tämän nuoren naisen helläisyyttä mieheen, jonka hän tiesi koko tämän melskeen ainoaksi aikaansaattajaksi, mutta kun Eugenia nyt pyysi häntä saattajakseen, silloin vanhus kokonaan hämmentyi ja katsoa tällötteli häneen täydellä kummastuksella.

Olli tuosta pyynnöstä myöskin oli kauheasti hurjastunut. Suopeuden ja suostumuksen muuttuva valo oli kadonnut hänen kasvoistaan ja entinen isotteleva uhka oli siihen taas ilmautunut.

– Minäkö teidät sinne veisin? kysyi hän kolealla äänellä. – Ja sitä pyydätte minulta, armollinen rouva, juuri minulta?

– Tottakin teiltä! – Eugenia ei kääntänyt silmiään hänestä. Hän tiesi koko voimansa olevan niissä; mutta tässä hän näyttikin olevan tämän voimansa viimeisellä äyräällä.

Olli kavahti ylös vimmastuneena.

– Enpä milloinkaan! Ennen annan rynnäköllä sortaa huoneukset, annan purkaa ne pohjineen ja juurineen, ennenkuin vien teidät sinne. Hän siellä kartanossa saisi rohkeutta tekemään meille hurjinta vastusta, jos hän näkee teidän olevan äärillään. Hän riemuitsisi, jos näkisi teidän tulevan tänne, aivan yksinänne pääkaupungista ja kapinan ylimmällään ollessa lähteneen tänne, ainoastaan ettette jättäisi häntä yksinään. Mutta siihen saatte hakea toista saattajaa, ja jos täällä joku toinen on – nyt sinkahutti hän uhkaavan silmäyksen isäänsä – niin hän ei pääse kauaksi menemään, siitä kyllä pidän huolen.

– Olli malta taivaan tähden mielesi, nainenhan tämä on! sanoi purnumestari, joka tuskissaan astui väliin. Hän tietysti tässä ottelussa näki puuskahtavan ainoastaan sen hillittömän vihan, jota poika jo kauan oli kantanut koko Berkowin sukua vastaan, ja sentähden asettui hän ikäänkuin suojelijaksi nuorelle rouvalle, joka kuitenkin hiljaa, mutta vakaasti työnsi hänen syrjälle.

– Ette tahdokaan siis saattaa minua, Hartonen?

– En ja kymmenen kertaa en!

– No, olkoon niin, minä menen yksinäni.

– Hän lähti astumaan puistoa kohden; mutta kahdella harppauksella oli Olli saavuttanut hänen ja asettanut hänen tiellensä.

– Takaisin, armollinen rouva! Te ette pääse mihinkään, ette ainakaan sen kautta missä kumppalini ovat. Olkoon nainen tahi mies, niin on asia yksi. Nimenne on Berkow, ja siinä on kyllä. Heti kun tuntevat teidät, he karkaavat teitä vastaan. Sinne kartanoon ette taida tulla ettekä tulekaan. Te jäätte tänne!

Uhkaavat olivat sanansa, mutta Eugenia ei ollut tottunut antamaan itseään mihinkään lykätä, ja tuo miltei hurjamainen kiihko, millä Hartonen koki estää häntä Artturin luokse pääsemästä, herätti hänessä kuoleman tuskaa siitä, että Artturin kenties oli pahemmin asiat, kuin annettiin hänen aavistaakaan.

– Minä tahdon mennä mieheni luokse! toisti hän lujasti. – Tahdonpa nähdä, salvataanko tie väkisin minulta. Antakaapa kumppalinne tehdä väkivaltaa naiselle! Antakaa te itse käsky päällekarkaukseen, jos semmoinen urosteko teistä on haluttavaa! Minä kumminkin menen!

Ja hän menikin; hän riensi hänen ohitsensa ja lähti poikki niityn vievälle polulle. Hartonen jäi seisomaan, ja katsoen hänen jälkeensä hehkuvin silmin huolimatta isän rukouksista ja muistutuksista; hän tiesi paremmin kuin isä mitä nuori rouva tällä uhka-yrityksellä tarkoitti, mihin hän sillä tahtoi häntä pakoittaa; mutta tällä kertaa ei hän tahtonut antaa tälle pakolle valtaa. Mutta jos nyt Eugenia saisi surmansa kotinsa kynnyksellä, puolisonsa nähden, ennenkuin ennättäisi tuon vihatun puolison syliin, ennenkuin – siellä etempänä näkyi lauma vuorityömiehiä, jotka meluten ja räyhäten astuivat johtajansa jälissä. Ensimmäiset olivat vaan noin sadan askelen päässä; he jo havaitsivat tuon yksinäisen naisen; ensi hetkenä he tulisivat tuntemaan hänen, ja itse oli hän puolituntia sitä ennen yllyttänyt miehiä rajattomaan raivoon kaikkea vastaan, mitä Berkowin nimellä mainittiin. Eugenia astui suorastaan vihollisiansa vastaan, peittämättä edes kasvojaan. – Kuin vimmattu polki Olli jalkansa maahan; sitte riuhtaisi hän itsensä isästä irti ja samana hetkenä oli hän Eugenian rinnalla.

– Pudottakaa huntu kasvoillanne! käski hän ja tarttui häntä rautakouralla käteen.

Eugenia totteli syvään hengähtäen; nyt oli hän turvattu. Hän tiesi, ettei Hartonen luopuisi tästä kädestä vaikka koko työmieslauma ryntäisi heitä ahdistamaan. Hän oli täydellä ymmärryksellä astunut sortoansa vastaan, mutta myöskin täydellä vakuutuksella siitä, että ainoastaan tuo silminnähtävä sorto, johon hän olisi joutuva, oli pakoittava Hartosen tarjomaan hänelle tuon kielletyn turvan. Eugenia oli voittanut, mutta voittanut juuri viimeisellä nikaralla.

He lähenivät nyt miesparvea, joka heti kohta oli valmis pidättää johtajansa ympärille; mutta lyhyellä ja samalla tuiskaasti lausutuilla sanoilla käski hän heidät väistymään, ja osoitti heidät menemään kaivoksille. Niinkuin sitä ennen toiset kumppalit, niin tottelivat nyt nämäkin paikalla, ja Olli, joka ei ollut hetkeksikään seisahtunut, veti muassaan Eugeniata, joka nyt vasta näki, kuinka mahdotonta hänen täällä olisi ollut päästä yksinään kulkemaan taikka kenenkään muun suojelemana kuin juuri sen, joka nyt oli hänen rinnallaan.

Tämä muuten niin rauhallinen niitty oli tänä päivänä rauhattoman melskeen näyttämönä, vaikka varsinainen taistelu oli ollut kaivoksilla. Työmiehiä seisoi joukottain, mikä siellä mikä täällä, tiheään keräytyneinä – joka paikassa levottomasti liikkuvia miesryhmiä, joka paikassa vihaisia kasvoja, melua ja melskettä. Tämä hurja meteli näkyi vaan etsivän jotakin esinettä, päästäksensä paikalla törkeäksi väkivallaksi puhkeamaan. Kaikeksi onneksi polku koukerteli niityn laidatse, missä meteli oli verrattain vähempi, mutta sielläkin oli Olli, heti näkyviin tultuaan, kaikkein huomion esineenä ja keskuksena. Mutta meluisiin huutoihin, joilla häntä yleensä tervehdettiin, sekaantui tällä kertaa jonkunlainen hämmästys. Kokonainen lauma ällistyneitä, epäluuloisia ja vihaisia silmäyksiä viskattiin hänen vierellään olevaan naiseen. Mustan matkavaatteitten ja tiheän hunnun alta tosin ei kukaan tuntenut isännän vaimoa, ja jos joku olisi luullut tuntevansa hänen liikkumisesta ja käytöksistä niin semmoinen luulo olisi vaan pilkalla ja naurulla ajettu takaisin. Olli Hartonenhan se oli, joka häntä saattoi, ja hän ei suinkaan suojellut mitään mikä Berkowin taloon kuului; mutta nainenhan tuo kumminkin oli, joka astui hänen rinnallaan, purnumestarin tuiman ja hillimättömän pojan rinnalla, joka muuten ei koskaan piitannut naisista mitään, eipä Martta Ellasestakaan, josta kaikki tehtaan poikamiehet niin paljon pitivät. Olli, joka tämmöisissä tiloissa katsoi omain toveriensakin vaimot tarpeettomiksi haitoiksi, jotka olisivat niin paljon kuin mahdollista poistettavat, hän nyt saatteli tätä outoa naista, semmoisen näköisenä kuin tahtoisi hän lyödä kuolijaaksi jokaisen, joka rohkenisi lähetä häntä askeltakaan liiaksi likelle. Kukahan tuo oli – ja mitä tästä olisi ajateltava?

Tämä lyhyt tuskin kymmentäkään minuutia kestävä vaellus oli vaarallinen itse johtajallekin, mutta hän näytti, että hän ainakin täällä oli rajaton valtijas ja ymmärsi käyttää valtaansa. Milloin hajoitti hän muutamilla jyrkillä sanoilla jonkun heidän tiellään seisovan ryhmän, milloin antoi hän käskyn jollekin vastaantulevalle laumalle ja niin suuntasi sen toisaalle; milloin tyydytti hän jonkun yksityisen, joka tahtoi lähetä häntä kysymyksineen tahi kertomuksineen, sanoen "sitte" tahi "minä tulen takaisin", ja kaiken tämän ohessa laahasi hän nuorta rouvaa ehtimiseen ja niin kiiruusti muassaan, että kaikkinainen selvempi havainto ja viivyttäminen kävi mahdottomaksi. Viimevihdoin pääsivät he puistolle, joka täällä oli suljettuna ainoastaan puiselle ristikkoportille. Olli tokasi sen auki ja astui kumppalinensa puitten varjoon.

– Kyllähän jo välttänee; sanoi hän ja päästi hänen kätensä. Puistossa on teille vielä turvaa, ja viidessä minuutissa pääsette perille.

Ohitse päästy vaara vielä vienosti vapisutti Eugeniata ja kättänsä särki Ollin rautakourainen pitely; hän nosti verkkaan hunnun kasvoiltaan.

– Joutukaa vaan, armollinen rouva! jatkoi Olli karvastavalla ivalla. – Olenhan rehellisesti auttanut teitä miehellenne pääsemään. Eihän toki pidä pitkittää hänen vartomistaan?

Eugenia katsahti häneen. Ollin kasvot osoittivat, mihin tuskastumiseen Eugenia oli hänen johdattanut, kun hän oli asettanut hänen valitsemaan josko hän tahtoisi nähdä kumppalinsa tekemää väkivaltaa, taikka itse ottaisi saattaaksensa häntä puolisonsa turville. Nuorella naisella ei ollut rohkeutta kiittää häntä; hän vaan ojensi hänelle vaiti kätensä. Mutta Olli vähässä tuupahti hänen kättänsä pois puolestansa.

– Te olette niin paljon vaatineet minulta, niin paljon, armollinen rouva, ettei paljosta puuttunut ettei se käynyt onnettomasti. Nyt on käynyt kuin olette tahtonut, mutta olkaatte koettamatta toisten minua pakoittaa, niinkuin tänä päivänä, ei ainakaan jos hän on saapuvilla – silloin – silloin – minä, Jumal' avita! menetän teidät molemmat!

Toisella paltalla seisoivat molemmat palvelijat, katsellen huolestuneesti, mutta samalla uteliaasti tehtaille päin, ja säikähtyivät yhtä paljon kuin sitä ennen purnumestari, kun armollinen rouva, jonka tietysti luulivat olevan pääkaupungissa, yhtäkkiä seisoi heidän edessään ilman että vaunuja oli kuulunut, ja ilman että palvelijaneitsyttä tahi ketään muuta näkyi hänen seurassaan. Tehtaiden kautta nuori rouva ei ollut millään muotoa voinut tulla, vielä vähemmin puiston kautta, sillä sen takana niityllä, oteltiin vielä kiivaammin, ja kuitenkin oli hän täällä. Molemmat miehet olivat niin ällistyksissään että tuskin saivat vastanneiksi Eugenian äkilliseen kysymykseen; kuitenkin sai hän tietää, että miehensä oli sisällä huoneissa, ja nyt riensi hän pikaa portaita ylös. Palvelija, joka seurasi häntä sinne, sai vielä enemmän syytä kummastella armollista rouvaa, tämä kun porstuassa tuskin suvaitsi hänen ottaa hattuansa ja nuttuansa, ja kun palvelija aikoi kiirehtiä huoneisin, missä Artturi asui, ilmoittamaan rouvan tuloa, käski rouva hänen seisahtua ja sanoi aikovansa itse etsiä miehensä. Tulonsa oli kuin myrskytuuli; mitähän pääkaupungissa olikaan tapahtunut?

Eugenia oli piankin rientänyt poikki salin ja molempain ensimäisten huoneiden, kun yhtäkkiä seisahtui; sillä Artturin lähisestä työhuoneesta kuului ääniä. Eugenia oli niin varmaan luullut saavansa tavata miehensä yksinään: odottamattomana ja ilmoittamattomana oli hän tahtonut astua sisään, ja nyt piti hänen tavata häntä vieraiden keskellä. Ei, ei vieraiden läsnä-ollessa! Hän viivyskeli epäröiden, kääntyisikö takaisin vai jäisikö sinne. Viimein astui hän syrjälle taakse risahtamattomia oviverhoja, jonka laskokset enimmäksi osaksi hänen peittivät.

– Mahdotonta, herra Berkow! kuului yli-insinöörin selkeä ja kimeä ääni. – Jos vieläkin annatte sääliväisyyden vallita, niin he hätyyttävät niitäkin, jotka jo ovat alkaneet järjestykseen palata. He ovat tällä kertaa peräytyneet, sentähden että olivat heikommat, mutta kahakat tulevat uudistumaan, rajumpana ja verisempinä kuin aamulla, kun tora päättyi käsirysäkkään. Hartonen on näyttänyt, ettei hän säästä omia tovereitaankaan, jos ne asettauvat hänen hirmuvaltaansa vastaan. Hän antaa ystävän ja vihollisen vuodattaa vertansa, kun omat mielenjohteensa vaan ovat kysymyksessä.

Avonainen ovi antoi Eugenialle tilaisuuden esteettömästi katsella huoneesen. Artturi seisoi häntä vastakkain avonaisen akkunan suussa, ja koko kirkas päivänvalo kävi hänen kasvoilleen, jotka olivat paljon synkistyneet siitä kun Eugenia viimeksi oli hänen nähnyt. Murheen pilvi, joka jo silloin oli näkynyt otsallaan oli nyt muuttunut kahteen syvään menevään vakoon. Kaikki kasvojen piirteet olivat terävemmät; murros, mikä jo ennen oli alkanut vivahdella ja ainoastaan eräinä pontevampina hetkinä oli ollut oikein selvästi nähtävänä hänen kasvoissaan, vallitsi niissä ehdottomasti rauhallisuudenkin hetkinä ja oli kokonansa haihduttanut entisen uneilevan muodon; asema ja äänikin osoittivat samaa lujuutta – silminnähtävää oli, että nuori isäntä muutamana viikona oli oppinut sen, mihin muut tarvitsevat vuosikausia.

– Minä kyllä olen viimeinen puhumaan vieraasta avusta, jatkoi yli-insinööri, – mutta ajattelen että me kaikki, ja isäntämme etukynnessä, olemme tehneet kyllin estääksemme tappelua syttymästä. Meitä ei kyetä moittimaan, jos viimein ryhdymme keinoon, johon muut tehtaat, ilman niin suurta hätäpakkoa kuin meidän jo aikoja ovat ryhtyneet.

Artturi pudisteli synkeästi päätänsä.

– Mitä muissa tehtaissa on tapahtunut, se ei tarvitse olla meille ohjeena; niissä on asiasta päästy muutamilla vangitsemisilla ja vähäpätöisillä haavoilla; niissä ei ole tarvittu kuin viisikymmentä miestä ja muutamia tyhjiä ampumisia ilmaan koko kapinan lannistamiseen. Täällä on Hartonen johtajana, ja me tiedämme kaikki, mitä siitä on odotettavaa. Hän ei peräydy vaikka paineteilla käytäisiin rynnäkölle, ja hänen rinnallaan seisoo ja kaatuu koko hänen ryhmänsä. Nämä saattaisivat asiat viimeisillensä – meillä kulkee rauhan tie poikki kuoleman.