Kitabı oku: «Valtameren salaisuus», sayfa 3

V
Miten Augustus sai minut pelastetuksi ruumasta

Muutamia minuutteja kokin lähdettyä kanssista Augustus oli epätoivon vallassa eikä enää toivonut hengissä pääsevänsä kopista. Hän päätti nyt ilmoittaa ensimäisille kanssiin tulijoille minun asemastani, arvellen minulle paremmaksi joutua kapinoitsijain armoille kuin menehtyä janoon ruumassa, sillä jo kymmenen päivää olin ollut vankina ja ruukussani oli vettä vain neljäksi. Tätä ajatellessaan hänen päähänsä pälkähti yhtäkkiä, että hän kenties pääsisi yhteyteen kanssani isonruuman kautta. Kaikissa muissa olosuhteissa yrityksen vaikeus ja vaarallisuus olisi pidättänyt hänet siihen ryhtymästä, mutta nyt kun hänellä joka tapauksessa oli niin heikot toiveet päästä hengissä ja siis vain vähän menettämistä, kohdisti hän kaiken huomionsa tehtävän suoritukseen.

Käsiraudat antoivat ensiksi ajattelemisen aihetta. Toviin hän ei keksinyt mitään keinoa niiden poistamiseksi ja pelkäsi jo tuumainsa alkuunsa raukeavan, kun hän tarkemmin katseltuaan huomasi että raudat saattoi vähällä vaivalla kihnuttaa käsistään ja taas pujottaa takaisin vain puristamalla kokoon kämmenensä. Tällaiset käsiraudat, eivät ollenkaan sovi nuorille vangeille, joiden pienemmät luut helposti taipuvat puristuksesta. Hän päästi nyt jalkansa köysistä, jätti nuoran niin että sen saattoi helposti sovittaa paikoilleen, jos joku sattuisi tulemaan kanssiin, ja kävi tarkastelemaan laipiota siitä paikasta, missä se yhtyi koppiin. Välilaudat olivat tässä pehmeää mäntypuuta, tuuman paksuisia ja hän voi vähällä vaivalla puhkaista siihen aukon. Puhetta kuului nyt kanssin portailta ja hän kerkesi parhaiksi pistää oikean kätensä rautoihin, – vasen oli paikoillaan – ja köyttää nuoran vetosolmuun nilkan ympärille, kun Dirk Peters tuli kanssiin perässään koira, joka heti hyppäsi koppiin ja paneutui maata. Koiran oli Augustus tuonut laivaan, kun tiesi minun kiintyneen elukkaan ja arveli minun mielelläni ottavan sen mukaani matkalle. Hän kävi sen kotoani hakemassa heti kun oli vienyt minut ruumaan, vaikkei tullut siitä maininneeksi kelloa tuodessaan. Kapinan jälkeen Augustus ei ollut nähnyt sitä ennenkuin se nyt ilmestyi Dirk Petersin seurassa ja oli pitänyt sitä menneenä luullen, että joku perämiehen joukkoon kuuluvista ilkiöistä oli heittänyt sen mereen. Sittemmin ilmeni, että se oli ryöminyt valaanpyyntiveneen alle loukkoon, josta se ei mahtunut pyörtämään takaisin. Viimein Peters auttoi sen sieltä ja tuolla omituisella hyväsydämisyydellä, jolle ystäväni hyvin osasi antaa arvoa, oli nyt tuonut sen kanssiin hänelle toveriksi, ja antaen hänelle samalla vähän kuivaa suolalihaa ja perunoita sekä vesikannun. Sitte hän meni kannelle luvaten tuoda hieman lisää syötävää seuraavana päivänä.

Kun hän oli mennyt, päästi Augustus molemmat kätensä raudoista ja irrotti jalkansa. Sitte hän käänsi ylös patjansa pään ja rupesi kynäveitsellään – sillä roistot eivät olleet viitsineet tutkia hänen taskujaan – kaikin voimin kovertamaan poikki välilankkua, mahdollisimman läheltä kopin lattiaa. Hän katsoi viisaimmaksi kaivaa siitä, koska hän jonkun äkkiarvaamatta tullessa voisi peittää työnsä jäljet nostamalla patjan paikoilleen. Sinä päivänä ei kuitenkaan mitään häiriötä tapahtunut ja yön tullessa hän oli saanut lankun ihan poikki. Tässä huomautettakoon, etteivät miehet enää käyttäneet kanssia makuupaikkanaan, vaan asuivat kapinasta lähtien kajuutassa, juoden viinejä ja juhlien kapteeni Barnardin eväillä ja hädintuskin pitäen huolta prikin hoitamisesta. Tämä kaikki koitui meidän molempain onneksi, sillä asiain ollessa toisella kannalla hänen olisi ollut mahdoton päästä luokseni. Nyt sitä vastoin hän jatkoi hyvässä toivossa suunnitelmaansa. Päivä kuitenkin jo melkein sarasti, kun hän sai laudan toisesta kohden poikki – ja oli siten tehnyt aukon kyllin suureksi mahtuakseen siitä helposti keskikannelle. Täältä hän pääsi vähällä vaivalla alemmalle isolleluukulle, vaikka hänen silloin täytyi kontata öljytynnyririvien yli, jotka melkeinpä hipoivat yläkantta, niin että hänellä hädintuskin oli tilaa liikkua. Saavuttuaan laivanluukulle hän huomasi koiran tulleen mukaan ja pujottelevan kahden tynnyririvin välissä. Nyt oli kumminkin myöhäistä yrittää luokseni ennen päivänkoittoa, vaikeinta kun oli päästä tiiviin lastin läpi aliruumaan. Hän päätti siis palata ja odottaa seuraavaan yöhön. Näin tuumaillen hän kävi irrottelemaan laivanluukkua joutuakseen mitä pikimmin tullessaan uudestaan. Tuskin hän oli saanut sen irti, kun koira innoissaan hyökkäsi näin syntyneelle pienelle aukolle, nuuski hetkisen ja rupesi vinkumaan, samalla kuin se raapien näytti kaikin mokomin koettavan poistaa kantta käpälillään. Sen eleistä saattoi varmasti päättää, että se älysi minun olevan ruumassa, ja Augustus arveli sen pääsevän luokseni, jos hän pistäisi sen alas luukusta. Hänen päähänsä pälkähti nyt lähettää kirjelippu koiran mukana. Se päättyi näihin sanoihin: "olen töhrinyt tämän verellä – henkesi riippuu siitä, että pysyt piilossa".

Nämä hommat olivat tuskin päättyneet ja hän palannut vankilaan, kun Dirk Peters tuli sinne hyvin juovuksissa, mutta mainiolla tuulella, tuoden ystävälleni päivän muona-annoksen, ja vesikannun. Hän istui vähän aikaa arkulla kopin ääressä ja puheli vapaasti perämiehestä ja prikin asioista. Hänen käytöksensä oli perin oikullista, jopa eriskummallista, ja kerran Augustus ihan säikähti. Viimein hän kumminkin lähti kannelle ja mutisi tuovansa vangilleen hyvän päivällisen huomenna. Päivän kuluessa kaksi harppuunimiestä astui sisään kokki perässä, kaikki kolme äärimmilleen päihtyneinä. Hekään eivät arkailleet puhua peittelemättä tuumistaan. Kävi ilmi, etteivät he voineet sopia lopullisesta suunnasta muussa kuin siinä kohden että oli hyökättävä Cap Verden saarilta purjehtivan laivan kimppuun, jota he odottelivat joka hetki.

He menivät noin tunnin kuluttua eikä kukaan tullut kanssiin enää koko päivänä. Augustus makasi hiljaa paikoillaan melkein yöhön asti. Sitten hän päästi itsensä köysistä ja raudoista ja valmistautui yritykseensä. Eräästä kopista löytyi pullo ja sen hän täytti vedellä Petersin jättämästä kannusta, varustaen samalla taskuihinsa kylmiä perunoita. Suureksi ilokseen hän vielä tapasi salalyhdyn, jossa oli pieni talikynttilänpätkä jälellä. Sen hän saattoi sytyttää milloin vain halusi, koska hänellä oli tikkulaatikko. Kun oli tullut ihan pimeä, ryömi hän laipion reiästä, ensin varovaisuuden vuoksi aseteltuaan makuuvaatteensa sillä tavoin, että näytti kuin joku olisi maannut siinä huopien peitossa. Päästyään reiästä hän ripusti ison nutun veitseensä, kuten edelliselläkin kerralla, aukon peitteeksi – tämä temppu oli helposti tehty, kun hän asetti laudan kappaleen paikoilleen vasta jälestäpäin. Hän oli nyt isolla keskikannella ja rupesi pujottelemaan kuten edelliselläkin kerralla yläkannen ja traanitynnyrien välitse isolleluukulle. Sinne saavuttuaan hän sytytti kynttilänpätkän ja laskeutui luukusta, hädintuskin päästen kömpimään ruuman ahdetussa tavarajoukossa. Vain muutaman hetken täällä oltuaan hän säikähti ruuman sietämätöntä löyhkää ja ummehtuneisuutta. Hän ei uskonut mahdolliseksi, että minä olisin kestänyt näin kauan vankeuttani niin tukahduttavassa ilmassa. Hän huusi minua kerran toisensa perään, mutta minä en vastannut mitään ja hänen epäilyksensä näyttivät siten saavan vahvistuksensa. Priki keikkui ankarasti ja se synnytti sellaisen melskeen, ettei huolinut kuunnellakaan niin heikkoa ääntä kuin hengitystäni tai kuorsaamistani. Hän avasi salalyhdyn ja piti sitä mahdollisimman korkealla milloin vain saattoi, jotta minä, jos olisin elossa, valon huomatessani tietäisin avun lähestyvän. Mutta vieläkään ei minusta kuulunut hiiskaustakaan ja kuolemani otaksuminen alkoi muuttua varmuudeksi. Hän päätti kuitenkin jos mahdollista tunkeutua laatikolle omin silmin nähdäkseen aavistustensa toteutuneen. Hän työntäytyi jonkun matkaa eteenpäin hädän ja tuskan vallassa, kunnes hän vihdoin näki tien olevan kokonaan tukossa ja ettei mitenkään voinut päästä etemmäksi samaan suuntaan. Tunteittensa valtaamana hän heittäytyi epätoivoissaan romukasaan ja itki kuin lapsi. Tällöinpä juuri hän kuuli pullon sälähtävän, kun viskasin sen maahan. Onni tosiaankin oli, että se tapahtui – sillä tästä sattumasta, näyttipä se miten mitättömältä tahansa, riippui kohtaloni.

VI
Kapinoitsijain suunnitelmia. Augustus saa enemmän vapautta

Vain tämän kertomuksen pääkohdat kertoi Augustus minulle viipyessämme laatikon lähellä. Vasta jälkeenpäin hän selosteli kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten. Hän pelkäsi, että häntä kaivataan ja minä puolestani olin hurjan kärsimätön pääsemään inhottavasta vankilastani. Me päätimme heti ponnistella laipioon puhkaistulle reiälle, jonka lähellä minun piti pysytellä toistaiseksi, hänen mennessään vakoilemaan. Koiran, Tiikerin, joksi sitä sanottiin, jättämistä laatikolle emme kumpikaan tahtoneet ajatellakaan. Se tuntui nyt olevan aivan hiljaa emmekä erottaneet sen hengitystäkään painaessamme korvamme laatikkoa vasten. Olin varma, että se oli kuollut, ja päätin avata laatikon oven. Se makasi suorana, näköjään syvässä horrostilassa, mutta vielä elossa. Aikamme oli hyvin täpärällä, mutta kuitenkaan en raskinut jättää eläintä, jota nyt toistamiseen sain kiittää hengestäni, edes yrittämättä sitä pelastaa. Niinpä raahasimme sen mukanamme miten parhaiten taisimme, vaikka se kävi kovin työlääksi ja väsyttäväksi; Augustuksen täytyi väliin kiivetä esteiden yli koiran vetkale sylissään – johon urotyöhön minä hintelyyteni takia en ollenkaan olisi kyennyt. Vihdoin meidän kuitenkin onnistui päästä aukolle, josta Augustus ryömi ensiksi ja Tiikeri työnnettiin perästä. Kaikki oli onneksi kunnossa kanssissa emmekä me unohtaneet hartaasti kiittää Jumalaa vältettyämme uhkaavan vaaran. Toistaiseksi sovittiin, että minä pysyttelisin aukon lähellä, josta toverini helposti voisi antaa minulle osan päiväannostaan ja minä saisin hengittää verrattain puhdasta ilmaa.

Kun ystäväni oli päässyt turvassa koppiinsa ja saanut raudat ja köyden paikoilleen pannuksi, oli jo täysi päivä. Aikamme oli ollutkin täpärällä, sillä tuskin hän oli saanut kaikki kuntoon, kun perämies tuli kanssiin Dirk Petersin ja kokin seurassa. He puhelivat vähän aikaa Cap Verden laivasta ja näkyivät olevan siitä kovin huolissaan. Vihdoin kokki tuli kopille, jossa Augustus makasi, ja istuutui pääpuoleen. Näin ja kuulin kaikki piilopaikkaani, sillä laudan pätkää ei oltu pantu paikoilleen ja pelkäsin joka hetki neekerin nojaavan aukon peitteeksi ripustettuun isoon nuttuun, jolloin kaikki olisi tullut ilmi ja me epäilemättä olisimme heti saaneet sen maksaa hengellämme. Onni oli meille kumminkin myötäinen, ja vaikka hän tuontuostakin kosketti nuttua laivan kiikkuessa, hän ei tullut painaneeksi sitä tarpeeksi lujasti huomatakseen mitään. Nutun liepeet oli luonnollisesti kiinnitetty laipioon, niin ettei se päässyt heilahtamaan reiän päältä. Koko ajan Tiikeri oli maannut vuoteen jalkapäässä ja näkyi jo jonkun verran tointuneen, sillä näin sen silloin tällöin avaavan silmänsä ja syvään henkäisevän.

Muutaman minuutin kuluttua perämies ja kokki lähtivät ja jättivät kanssiin Dirk Petersin, joka heti heidän mentyään istahti siihen, missä perämies juuri oli istunut. Hän rupesi haastelemaan hyvin tuttavallisesti Augustuksen kanssa ja näimme nyt, että hänen humalansa toisten ollessa saapuvilla oli parhaasta päästä ollut teeskentelyä. Hän vastasi avomielisesti toverini kaikkiin kysymyksiin, kertoi että hän varmasti uskoi hänen isänsä pelastuneen, koska näkyvissä oli ollut kokonaista viisi purjealusta juuri ennen auringon laskua, silloin kun hänet jätettiin tuuliajolle, sekä puheli muutenkin lohduttavasti, mikä tuotti minulle sekä iloa että hämmästystä. Aloinpa tosiaankin toivoa, että me Petersin avulla lopulta saisimme prikin takaisin valtaamme, ja mainitsin siitä Augustukselle heti kun voin. Hän uskoi, että tuuma oli mahdollinen, mutta vaati mitä suurinta varovaisuutta, koska tuon sekarotuisen intiaanin käytös näytti johtuvan vain satunnaisesta oikusta eikä tosiaankaan saattanut sanoa, oliko hän koskaan oikein viisas. Peters meni kannelle noin tunnin kuluttua ja palasi vasta päivälliseksi, jolloin hän toi Augustukselle runsaan annoksen suolalihapihviä ja putinkia. Yksin jäätyämme minäkin sain kelpo osani omalle puolelleni. Ei kukaan tullut enää kanssiin sinä päivänä ja yöksi menin Augustuksen koppiin ja nukuin makeasti lähes päivänkoittoon asti, jolloin hän herätti minut kuullessaan liikettä kannelta. Palasin kiireimmän kautta piilooni.

Kun päivä oli täysin valjennut, näimme Tiikerin miltei täydelleen toipuneen, emmekä huomanneet mitään vesikauhun oireita. Kun tarjosimme sille vähän vettä, joi se näköjään hyvin halukkaasti. Päivän pitkään se sai takaisin entisen voimansa ja ruokahalunsa. Ruuman myrkyllinen ilma oli epäilemättä aiheuttanut sen kummallisen käyttäytymisen. En saattanut kyllin iloita siitä, etten suostunut jättämään sitä laatikolle. Tämä päivä oli kesäkuun kolmaskymmenes ja kolmastoista Grampuksen purjehdittua Nantucketista.

Heinäkuun toisena päivänä perämies tuli kanssiin, juovuksissa kuten ainakin, mutta mainiolla tuulella. Hän tuli Augustuksen kopille, läimäytti häntä selkään ja kysyi, osaisiko hän olla ihmisiksi, jos hän pääsisi irti ja lupaisiko hän pysyä poissa kajuutasta: Tähän ystäväni tietenkin vastasi myöntävästi, jolloin roisto päästi hänet vapaaksi pakotettuaan hänet ensin juomaan rommipullosta, jonka hän otti takintaskustaan. Molemmat menivät nyt kannelle enkä nähnyt Augustusta noin kolmeen tuntiin. Sitten hän palasi tuoden sen hyvän uutisen, että oli saanut luvan kävellä prikillä missä vain halusi isonmaston ja kokan välillä ja että hänet oli määrätty nukkumaan entiseen tapaansa kanssissa. Hän toi minulle sen lisäksi hyvän päivällisen ja runsaasti vettä. Priki väijyi yhä Cap Verdeltä purjehtivaa laivaa ja parhaillaan oli näkyvissä purje, jota arveltiin siksi.

VII
Kapinoitsijat riitautuvat. – Hartman Rogers myrkytetään. – Me liittoudumme Dirk Petersin kanssa

Heinäkuun 10 pv: nä: Puhuteltiin Riosta Norfolkiin purjehtivaa prikiä. Sää usvainen, sekä vaihtelevia itätuulia. Tänään kuoli Hartman Rogers, joka oli kahdeksantena päivänä saanut kouristuksia juotuaan lasin grogia.

Tämä mies oli kokin puoluelaisia ja häneen Peters oli enin luottanut. Hän sanoi Augustukselle uskovansa, että perämies oli hänet myrkyttänyt ja odottavansa, ellei olisi varuillaan, oman vuoronsa pian tulevan. Nyt oli enää vain hän itse, Jones ja kokki jälellä hänen omasta joukostaan – toisella puolella oli viisi. Hän oli ehdotellut Jonesille, että komento otettaisiin perämieheltä; mutta kun suunnitelma sai kylmäkiskoisuutta osakseen, niin hän ei ollut ruvennut ajamaan asiaa pitemmälle eikä virkkanut mitään kokille. Hyvä oli, että hän oli niin varovainen, sillä iltapuolella kokki ilmaisi päättäneensä liittyä perämieheen, ja siirtyi muodollisestikin tämän puolueeseen, jolloin taas Jones käytti tilaisuutta riidelläkseen Petersin kanssa ja vihjasi ilmoittavansa perämiehelle hänen hankkeistaan. Nyt ei nähtävästi ollut hetkeäkään hukattavana ja Peters ilmaisi päättäneensä hinnasta mistä hyvänsä yrittää vallata aluksen, jos vain Augustus antaisi hänelle apua. Ystäväni heti vakuutti olevansa valmis mihin tahansa tämän asian hyväksi ja arvellen hetken tulleeksi ilmoitti minun olevan laivassa. Tästä sekarotuinen intiaani oli yhtä ihastuksissaan kuin hämmästyksissäänkin, hän kun ei vähääkään enää luottanut Jonesiin, jonka hän jo luki perämiehen puoluelaiseksi. He menivät heti alas, jolloin Augustus kutsui minua ja Peters ja minä tutustuimme toisiimme.

Sovittiin, että yrittäisimme vallata laivan heti tilaisuuden tullessa, ja ettemme uskoisi Jonesille ensinkään tuumiamme. Jos onni olisi meille myötäinen, niin veisimme prikin ensimäiseen satamaan ja luovuttaisimme sen viranomaisille. Puolueensa hajoaminen oli tehnyt tyhjäksi Petersin aikeen mennä Tyynellemerelle – siihen seikkailuun tarvittiin miehistöä – ja hän luotti siihen, että hänet joko vapautetaan mielenvikaisuuden takia – jonka hän juhlallisesti vakuutti saattaneen hänet avustamaan kapinallisia – tahi armahdetaan Augustuksen ja minun esitysteni johdosta. Neuvottelumme keskeytti toistaiseksi huuto: "kaikki miehet korjaamaan purjeita", ja Peters ja Augustus juoksivat kannelle.

Kuten ainakin, oli miehistö juovuksissa ja ennenkuin purjeet kunnolla saatiin kokoon, kallisti ankara tuuliaispää laivanpartaan veteen. Laskemalla tuuleen se kumminkin pääsi pystyyn, mutta nieltyään koko joukon vettä. Tuskin oli kaikki kunnossa, kun toinen puuska yllätti laivan ja heti sen jälkeen vielä toinen – mutta mitään vahinkoa ei toki tapahtunut. Kaikesta päättäen oli nousemassa myrsky, joka suurella raivolla karkasikin tuota pikaa kimppuumme pohjan ja lännen puolelta. Nyt koottiin kaikki purjeet mahdollisimman tarkkaan ja me asetuimme vastatuuleen, kuten ainakin, tiukkaan reivatun fokkapurjeen varaan. Yön joutuessa tuulen voima kasvoi ja meri kävi merkillisen ankaraksi. Peters tuli nyt kanssiin ja me jatkoimme taas neuvotteluamme.

Olimme samaa mieltä siitä, ettei otollisempaa tilaisuutta voinut tarjoutua suunnitelmamme toteuttamiseksi, koskei yritystä tällaisella hetkellä osattu aavistaakaan. Kun priki oli turvassa päin tuulta, ei sitä tarvinnut hoitaa ennenkuin sään tyynnyttyä ja silloin, jos nimittäin yrityksemme onnistui, me voisimme vapauttaa yhden tai ehkä kaksi miestä auttamaan meitä viemään prikiä satamaan. Pahimpana pulmana oli perin erilaiset voimasuhteemme. Meitä oli vain kolme miestä ja kajuutassa oli yhdeksän. Kaikki aseet olivat myös heidän hallussaan, paitsi paria pistoolia, jotka Peters oli piilottanut taskuihinsa ja isoa merimiehen puukkoa, jota hän aina piti housunkauluksensa alla. Eräistä merkeistä – kun esimerkiksi ei ollut yhtään kirvestä tai kankea tavallisilla paikoillaan – rupesimme pelkäämään, että perämies epäili jotain, ainakin Petersiin nähden ja että hän kyllä pitäisi varansa hänestä päästäkseen. Oli tosiaankin selvää, että teimmepä mitä hyvänsä, me emme saattaneet toimia kyllin ripeästi. Kuitenkin vihollisen ylivoima oli siksi suuri, että meidän täytyi menetellä hyvin varovasti.

Peters ehdotti, että hän menisi kannelle ja rupeisi puheisiin vahdin – Allenin – kanssa, jolloin hän voisi heittää tämän mereen kaikessa hiljaisuudessa, että Augustus ja minä sitten tulisimme kannelle varustautuaksemme parhaamme mukaan aseilla. Sitten tekisimme yhteisen ryntäyksen ja valtaisimme kajuutan portaat ennenkuin vihollinen joutuisi vastarintaan. Vastustin tätä, koska en saattanut uskoa perämiehen, joka oli sukkela mies, milloin vain hänen taikauskoiset ennakkoluulonsa eivät häntä sokaisseet, olevan niin helposti houkuteltavissa satimeen. Jo se seikka, että kannella oli vahti, todisti riittävästi hänen olevan varuillaan.

Se seikka, ja lisäksi kirveiden ja kankien katoaminen saattoi meidät varmoiksi siitä, että miehistö oli liiaksi varuillaan voittaaksemme sen yllätyksellä Petersin ehdottamalla tavalla. Jotain oli kumminkin tehtävä ja niin joutuin kuin mahdollista, sillä epäilystäkään ei ollut, että kun epäluulo kerran oli herännyt Petersiä kohtaan, hänet raivattaisiin tieltä heti tilaisuuden tullessa.

Onnellinen sattuma toi vihdoin mieleeni, että käyttäisimme hyväksemme perämiehen taikauskoista pelkoa ja pahaa omaatuntoa. Muistettaneen, että muuan miehistä, Hartman Rogers, oli kuollut aamulla kouristukseen pari päivää sairastettuaan. Peters oli kertonut uskovansa, että perämies oli myrkyttänyt miehen, ja tähän ajatukseensa hänellä oli syitä, jotka hänen omien sanojensa mukaan olivat kumoamattomat, mutta joita ei mikään saanut häntä meille ilmaisemaan. Hänen itsepintaisuutensa siinä kohden oli aivan hänen kummallisen luonteensa mukaista.

Rogers oli kuollut yhdentoista tienoissa aamupuolella kovissa kouristuksissa, ja muutamia minuutteja sen jälkeen ruumis oli kamalin ja inhottavin hirviö mitä milloinkaan muistan nähneeni. Vatsa oli suunnattomasti turvonnut kuten hukkuneella, joka viikkokausia on ollut vedessä. Kädet olivat samanlaiset, kun taas kasvot olivat kuopallaan, rypyssä ja muuten liituvalkeat, paitsi paria kolmea hehkuvan punaista täplää, sellaisia kuin ruusukuumeessa; yksi niistä ulottui vinosti kasvojen poikki peittäen kokonaan toisen silmän ikäänkuin punainen samettinauha. Tässä pöyristyttävässä tilassa ruumis oli puolenpäivän aikana tuotu ylös kajuutasta mereen heitettäväksi. Kun perämies näki sen vilaukselta – näki sen nyt ensi kerran – käski hän, joko tuntien tunnonvaivoja rikoksensa vuoksi tahi kauhun valtamana niin hirmuisen näyn nähdessään, miesten neuloa ruumiin sen ympärille kiedottuun riippumattoon ja haudata sen tavallisilla merihautaus-menoilla. Annettuaan nämä määräykset hän lähti kannelta ikäänkuin päästäkseen enää näkemästä uhriaan. Miesten valmistautuessa täyttämään käskyä vihuri karkasi kimppuumme täydellä raivolla ja hautaus lykättiin tuonnemmaksi. Ruumis jätettiin siihen ja laineet lakaisivat sen vasemmanpuoliseen vesiporttiin, missä se vieläkin virui kieriskellen sinne tänne prikin hurjasti kallistellessa.

Tehtyämme suunnitelmamme kävimme panemaan sitä kiireimmän kautta täytäntöön. Peters lahti kannelle, ja kuten hän oli arvannutkin, puhutteli häntä heti Allen, joka näkyi olevankin kanssin vahtina. Tämän konnan kohtalo oli kumminkin pian ja hiljaa ratkaistu. Peters lähestyi häntä huolettomasti muka puhutellakseen, kävi hänen kurkkuunsa ja ennenkuin toinen ehti huutaa kertaakaan, sinkautti hänet mereen. Sitten hän huusi meitä ja me tulimme kannelle. Ensimäinen varokeinomme oli katsoa jotain aseeksemme ja tällöin meidän oli meneteltävä hyvin varovasti, sillä mahdotonta oli hetkeäkään seistä kannella kiinni pitelemättä, kun ankarat hyökylaineet hyökkäsivät yli aluksen joka kerta kun syöksähdimme eteenpäin. Välttämätöntä oli myös toimia sukkelaan, sillä joka minuutti odotimme perämiestä ylös panemaan pumppuja käyntiin, ilmeistä kun oli, että vuoto nopeasti lisääntyi. Haeskeltuamme jonkun aikaa joka paikasta emme löytäneet mitään muuta tarkoitukseemme sopivaa kuin kaksi pumpunvartta, joista Augustus otti toisen ja minä toisen.

Varattuamme nämä itsellemme riisuimme Rogersilta paidan ja heitimme ruumiin mereen. Peters ja minä lähdimme sitten kannelta ja jätimme Augustuksen vahtiin juuri Allenin paikalle selin, kajuutan portaihin, niin että jos joku perämiehen joukosta tulisi kannelle, häntä luultaisiin vahdiksi.

Niin pian kuin olin päässyt kojuun aloin pukeutua Rogersin ruumiiksi. Ottamamme paita auttoi meitä paljon, sillä se oli omituista kuosia ja kangasta ja helppo tuntea, jonkinlainen työmiehen pusero, jota vainaja piti muiden vaatteittensa päällä. Se oli sinistä neulekangasta, jossa oli suuria valkeita poikkijuovia. Puettuani sen ylleni rupesin varustelemaan itselleni valevatsaa jäljitelläkseni turvonneen ruumiin kamalaa muodottomuutta. Se oli helposti tehty makuuvaatteilla. Sitten laitoin käteni samanlaisiksi pistämällä niihin valkeat puolisormikkaat ja täyttämällä ne rääsyillä mitä satuin löytämään. Nyt Peters maalasi naamani, ensin hieroen yltäpäältä valkealla liidulla ja sitten pilkuttaen verellä, jota hän otti sormestaan. Silmän yli ulottuvaa juomua ei unohdettu. Olin kerrassaan pelottavan näköinen.