Kitabı oku: «Valtameren salaisuus», sayfa 4
VIII
Me valtaamme laivan Rogersin haamun avulla
Kun katselin kuvaani kojun seinällä riippuvasta pellinpalasesta jonkinlaisen kenttälyhdyn hämärässä valossa, valtasi mieleni sellainen epämääräinen kauhu muistaessani sen kauhistavan todellisuuden, jota siten näyttelin, että rupesin rajusti vapisemaan ja töintuskin sain kootuksi tarmoa esittääkseni osaani. Täytyi kuitenkin toimia päättävästi ja Peters ja minä menimme kannelle.
Siellä tapasimme kaikki kunnossa ja partaan lähellä pysytellen hiivimme kolmin kajuutan portaille. Ne olivat vain osaksi teljetyt, ylimmälle portaalle oli asetettu puupalikoita siltä varalta että ovea äkkiarvaamatta voisi sysätä kiinni ulkoapäin. Tirkistellessämme saranain raoista näimme joka sopen kajuutassa. Huomasimme nyt, mikä onni oli, ettemme olleet yrittäneet voittaa heitä yllättämällä, sillä he olivat ilmeisesti varuillaan. Vain yksi nukkui ja hän makasi ihan peräkannen portaiden juuressa musketti vierellään. Muut istuivat patjoilla, jotka oli otettu kopeista ja levitetty lattialle. He haastelivat parhaillaan vakavasti, ja vaikka he olivat kallistelleet maljoja kuten näkyi parista tyhjästä kannusta ja muutamista tinapikareista, joita oli mikä missäkin, eivät he olleet niin päissään kuin tavallisesti. Kaikilla oli puukko, parilla pistooli ja suuri joukko musketteja oli läheisessä kopissa.
Kuuntelimme vähän aikaa heidän keskusteluaan ennenkuin pääsimme selville miten toimia; emme näet tähän saakka olleet tehneet mitään varmaa päätöstä, paitsi että yrittäisimme pelästyttää heidät Rogersin haamulla ja siten herpaista heidän tarmoansa. He keskustelivat merirosvosuunnitelmistaan, emmekä kuulleet selvästi muuta kuin että he ensi aluksi yhtyisivät Hornet-kuunarin miehistöön ja jos mahdollista anastaisivat koko kuunarin, sitten ryhtyäkseen johonkin suureen yritykseen, jonka yksityiskohdista ei kukaan meistä saanut selvää.
Muuan mies rupesi puhumaan Petersistä ja perämies sanoi siihen matalalla äänellä jotain, jota ei voinut erottaa, mutta lisäsi sitten kovempaa, että hän ei ymmärtänyt, mitä Petersillä oli tekemistä kapteenin kakaran kanssa kanssissa, ja arveli, että kuta pikemmin molemmat heitettäisiin mereen, sitä parempi. Tähän ei kukaan virkkanut mitään, mutta me oivalsimme viittauksen saavuttaneen yleisen hyväksymisen, varsinkin Jonesin puolelta.
Nyt kävin kovin levottomaksi, sitäkin enemmän kun näin Augustuksen ja Petersinkin vielä olevan neuvotonna menettelytavastamme. Päätin kumminkin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista enkä sallia pelon vallata mieltäni.
Ärjyvän tuulen pauhu köysistössä ja meren loiskuminen kannen yli esti meitä kuulemasta mitä puhuttiin, paitsi sään hetkittäin hellittäessä. Silloin kerrankin kaikki kuulimme selvästi perämiehen käskevän erästä miestä menemään kokan puolelle komentamaan "ne pirun köntykset" kajuuttaan, missä hän voisi pitää heitä silmällä, sillä hän ei tahtonut mitään salassa kähmimistä prikillä. – Onneksi priki hytki tällä hetkellä niin rajusti, ettei käskyä voitu heti toimittaa. Kokki nousi patjaltaan lähteäkseen meitä hakemaan, kun pelottava kallistus, jonka luulin katkovan mastot, viskasi hänet päistikkaa vasemman puolen ovea vasten, murtaen sen auki ja saaden aikaan paljon hämminkiä. Onneksi ei kukaan meistä suistunut paikaltaan ja me kerkesimme suinpäin syöstä takaisin kanssiin ja tehdä hätäisen toimintasuunnitelman ennenkuin lähetti ilmestyi tai pikemmin pisti päänsä kajuutan porraskuvusta, sillä hän ei tullut kannelle. Tältä paikalta hän ei huomannut Allenin poissaoloa, vaan karjui muka hänelle perämiehen käskyn. Peters huusi: "Kyllä, kyllä," ääntään muuttaen, ja kokki palasi heti kajuuttaan osaamatta epäillä, ettei kaikki ollut oikeinpäin.
Molemmat toverini lähtivät nyt rohkeasti kajuuttaan ja Peters sulki oven, samalla tavalla kuin se oli ollutkin. Perämies otti heidät teeskennellyn sydämellisesti vastaan ja sanoi Augustukselle, että kun tämä oli käyttäytynyt niin hyvin, hän saisikin asettua kajuuttaan asumaan ja vastedes olla yhtenä heistä. Sitten hän kaatoi hänelle puoli pikarillista rommia ja pakotti juomaan. Kuulin ja näin kaikki, sillä seurasin ystävääni kajuutalle heti kun ovi pantiin kiinni ja kävin entiselle tähystyspaikalleni. Mukaani olin ottanut molemmat pumpunvarret, joista toisen varasin lähelle kajuutan portaita valmiiksi tarvittaessa.
Nyt asettausin niin vakavaan asentoon kuin suinkin saatoin nähdäkseni kaikki mitä sisällä tapahtui ja koin terästää itseäni rohkeasti astumaan kapinoitsijain joukkoon, kun vain Peters antaisi sovitun merkin. Ennen pitkää hänen onnistui kääntää puhe kapinan veritekoihin ja vähitellen johtaa miehet tarinoimaan kaikista noista merimiesten kesken niin yleisistä aaveluuloista. En kuullut kaikkea mitä sanottiin, mutta selvästi saatoin nähdä juttelun vaikutuksen läsnäolijain kasvoilla. Perämies oli silminnähtävästi kovin levottomana ja samassa kun joku mainitsi Rogersin ruumiin kammottavasta näöstä, luulin hänen olevan pyörtymäisillään. Peters kysyi häneltä nyt, eikö hänestä olisi parasta heitättää ruumis heti mereen, koska oli niin kamalaa nähdä sen kieriskelevän kannella. Tällöin konna käänsi hitaasti päänsä tovereihinsa päin, ikäänkuin rukoillen jotakuta menemään toimittamaan asian. Ei kukaan kumminkaan liikahtanut ja ilmeistä oli, että kaikkien hermot olivat äärimmilleen kiihottuneet. Nyt Peters antoi minulle merkin. Paiskasin kajuutan portaiden oven auki ja astuen alas sanaakaan sanomatta seisoin suorana seurueen keskellä. Se valtava vaikutus, jonka tämä äkillinen ilmestys teki, ei ole ensinkään ihmeteltävissä, kun kaikki eri asianhaarat otetaan huomioon. Perämies kavahti patjalta, missä oli maannut ja kaatui ääntä päästämättä hengettömänä selälleen kajuutan lattialle, jolloin ankara keikahdus vyörähytti hänet kuin pölkyn tyvenen puolelle. Seitsemästä jälellä olevasta vain kolmella oli alussa vähänkään mielenmalttia. Muut neljä istuivat jonkun aikaa kuin kiinni juuttuneina lattiaan – surkeimpina kauhun ja äärimmäisen epätoivon kuvina mitä silmäni ikinä ovat nähneet. Vastarintaa kohtasimme yksistään kokin, John Huntin ja Richard Parkerin puolelta, mutta he puolustautuivat vain heikosti ja epäröiden. Kaksi edellistä Peters ampui paikalla ja minä iskin maahan Parkerin pumpunvarrella, jonka olin ottanut mukaani. Sillä aikaa Augustus sieppasi lattialta musketin ja ampui toista kapinoitsijaa, Wilsonia, sydämeen. Jälellä oli nyt vain kolme; mutta tällöin he olivatkin jo tointuneet ja kenties rupesivat älyämään tulleensa petetyiksi, sillä he tappelivat tarmokkaasti ja vimmalla ja vain Petersin suunnattoman vahvat jäntereet tuottivat meille lopulta voiton. Nämä kolme olivat Jones, Greely ja Absalon Hicks. Jones oli paiskannut Augustuksen lattiaan, lävistänyt hänen oikean käsivartensa monesta kohden puukolla, ja olisi pian päättänyt hänen päivänsä – kun emme Peters ja minä heti voineet suoriutua omista vastustajistamme – ellei apuun olisi aikanaan joutunut ystävä, jota emme suinkaan olleet osanneet liittolaiseksi lukea. Se ei ollut kukaan muu kuin Tiikeri. Hiljaa muristen se loikkasi kajuuttaan ratkaisevimmalla hetkellä, heittäytyi Jonesin päälle ja iski hänet samassa lattiaan. Ystäväni oli nyt kumminkin saanut liian pahoja vammoja pystyäkseen meitä enää vähääkään auttamaan ja minua taas haittasi valepukuni niin, etten saattanut tehdä paljoa. Koira ei toki hellittänyt Jonesin kurkusta ja Peters taas oli mies pitämään puolensa useampaakin kuin niitä kahta vastaan, jotka vielä olivat jälellä, ja olisi epäilemättä lopettanut heidät pikemmin, ellei ahtaus ja laivan pelottava kallisteleminen olisi häntä estänyt. Kohtapa hän saikin käteensä raskaan jakkaran. Tällä hän halkaisi Greelyn kallon tämän parhaillaan tähdätessä minuun musketilla, ja heti sen jälkeen, kun prikin keikahdus viskasi hänet Hicksin pariin, hän tarttui tätä kurkusta ja pelkällä voimallaan kuristi hänet siinä silmänräpäyksessä. Näin me paljoa lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulta on mennyt tämän kertomiseen, pääsimme prikin herroiksi.
Ainoa, henkiin jäänyt vastustajamme oli Richard Parker. Tämän miehen olin minä kuten muistettaneen, iskenyt kumoon pumpunvarrella jo hyökkäyksen alussa. Hän oli nyt liikkumattomana hytin pirstautuneella ovella; mutta Petersin koskettaessa häntä jalallaan hän rupesi puhumaan ja anoi armoa. Hänen päässään oli vain mitätön haava eikä hän ollut saanut mitään muutakaan vammaa, vaan oli vain taintunut pelkästä iskusta. Hän nousi nyt ja toistaiseksi me sidoimme hänen kätensä selän taakse. Koira murisi vielä Jonesin päällä, mutta tarkastaessamme huomasimme hänet aivan kuolleeksi ja veri valui virtanaan kurkussa olevasta syvästä haavasta, jonka varmaankin elukan terävät hampaat olivat tehneet.
Oli nyt aamun ensimäinen tunti ja tuuli puhalsi yhä pelottavasti. Priki nytki ja vaarui ilmeisesti paljoa kiivaammin kuin tavallisesti ja aivan välttämättömäksi kävi tehdä edes jotain sen auttamiseksi. Melkein joka kerta kun se keikahti suojan puolelle, tuli laidan yli hyökyaalto, osaksi kajuuttaankin meidän paraikaa temmeltäessämme; alas laskeutuessani olin näet jättänyt laivanluukun auki. Koko vasemman puolen parrasrivi oli pois pyyhkäisty, samoin keittiö sekä pikku venonen siltamalta. Isonmaston natina ja riuhtoileminen merkitsi myöskin, että se oli katkeamaisillaan. Jotta peräruumaan mahtuisi enemmän lastia, oli maston tyvi istutettu kansien väliin – kovin moitittava tapa, johon tietämättömät laivanrakentajat toisinaan turvautuvat – niin että se oli uhkaavassa vaarassa irtautua kengästään. Mutta kaikkien vastustemme lisäksi huomasimme veden laivassa nousseen seitsemään jalkaan.
Jättäen miesten ruumiit kajuuttaan aloimme heti pumpata ja Parkerkin päästettiin vapaaksi auttamaan meitä työssä. Augustuksen käsivarren sidoimme parhaamme mukaan ja hän teki minkä saattoi. Huomasimme kuitenkin parhaiksi voivamme estää vuodon lisääntymästä pitämällä yhden pumpun lakkaamatta käynnissä. Vain neljälle se oli kova työ, mutta me koetimme ylläpitää rohkeuttamme ja odotimme levottomasti päivän koittoa, jolloin toivoimme saavamme prikin kevennetyksi hakkaamalla ison maston poikki.
Tällä tavoin vietimme kauhistavan tuskallisen ja uuvuttavan yön, ja kun päivä vihdoinkin koitti, ei myrsky ollut vähintäkään asettunut eikä näkynyt merkkiäkään sen tyyntymisestä. Raahasimme nyt ruumiit kannelle ja heitimme ne mereen. Lähin huolemme oli päästä isostamastosta. Kun tarpeelliset valmistukset oli tehty, hakkasi Peters maston poikki (löydettyään kirveitä kajuutasta), meidän toisten seistessä valmiina taljaköysissä. Kun priki pelottavasti kallistui suojan puolelle, komennettiin hakkaamaan poikki tuulenpuoliset taljaköydet; sen tehtyämme kaikki mastot ja köydet syöksähtivät valtoinaan mereen tuottamatta mainittavaa vahinkoa. Nyt huomasimme, ettei alus keikkunut enää yhtä raskaasti kuin ennen, mutta asemamme oli yhä perin uhkaava ja äärimmäisistä ponnistuksistamme huolimatta emme saaneet vuotoa vähenemään yhdellä pumpulla. Se vähäinen apu, mitä Augustus saattoi meille antaa, ei merkinnyt paljoa. Kovaksi onneksemme vielä ankara hyöky viskasi prikin moniaan piirron tuulesta, ja ennenkuin se pääsi ennalleen, pyyhälsi toinen aivan sen ylitse ja suisti partaan upoksiin. Painolasti siirtyi nyt yhdessä rysyssä suojanpuolelle – muu lasti oli kieriskellyt sinne tänne ihan sikinsokin jonkun aikaa – ja hetkisen näytti kuin mikään ei enää pelastaisi alusta kaatumasta. Kohta taas pääsimme kumminkin osaksi pystyyn, mutta kun painolasti yhä jäi vasemmalle puolelle, olimme niin kallellamme, että oli turha ajatella pumppuamista; sitä emme missään tapauksessa olisi voineet tehdä paljoa kauempaa, kun kätemme olivat ihan vereslihalla tavattomista ponnistuksistamme.
Vastoin Parkerin neuvoa rupesimme nyt hakkaamaan poikki keulamastoa ja saimmekin sen tehdyksi, vaikka työllä ja vaivalla. Mereen vyöryessään masto vei mukanaan kokkapuun ja jätti meidät täydellisesti hylyksi.
Näihin asti olimme toki saattaneet toivoa pelastuvamme isolla veneellämme, jota hyökylaineet eivät olleet vioittaneet. Mutta pitkään se ilo ei kestänyt; sillä kun keulamasto nyt oli mennyt ja sen mukana tietysti keulapurjekin, joka oli prikiä tukenut, alkoi meri vyöryä ylitsemme täydellisenä hyöky-aallokkona ja puhdisti muutamassa minuutissa kannen kokasta perään, tempasi mukaansa ison veneen ja oikean portaan ja yksinpä ankkuripelinkin.
Puolenpäivän aikaan myrsky näytti olevan hieman asettumaan päin, mutta siinä petyimme surkeasti, sillä se vaimeni vain muutamaksi minuutiksi puhaltaaksen sitten kahta suuremmalla raivolla. Neljän tienoissa iltapäivällä oli kerrassaan mahdotonta vastustaa tuulen rajua voimaa; ja kun yö tuli, en hitustakaan enää toivonut, että alus pysyisi koossa aamuun asti.
Keskiyön tultua olimme vajonneet hyvin syvälle ja vesi nousi nyt keskikanteen asti. Peräsin meni pian menojaan ja hyöky, joka riuhtaisi sen irti, nosti prikin peräpuolen kokonaan ylös vedestä, johon se jysähti takaisin tärähtäen niin ankarasti kuin karille törmätessä. Olimme kaikki laskeneet peräsimen kestävän viimeiseen asti, se kun oli tavattoman vahva ja köytetty niin, etten moista ole nähnyt.
Ennätimme töintuskin hengähtää tämän ankaran kolauksen jälkeen, kun niin suunnaton aalto, että vain harvoin olin sellaista nähnyt, vyörähti suoraan alukseemme, pyyhkäisten kajuutan portaat tyyten tieltään, vieden mennessään Tiikeriparan, murtaen laivan luukut ja täyttäen joka tuuman vedellä.
IX
Myrskyä jatkuu. – Laivamme hylkynä. – Kärsimyksemme alkavat
Onneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme lujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin lähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se yksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän tai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei vyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain taas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:
– Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.
Ennen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat meitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti näet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta päättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta toivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä lastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin sekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan pitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana – näyttipä tuo sitten miten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin jokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni kiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin toverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää kamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi oli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme. Ei ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla kuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti viskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien pitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka olivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän kaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei mitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki hetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan voinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa kuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen ankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti murtuneina.
Tässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja silloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät. Priki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon ajettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä hirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista pelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki hetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten menevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä suunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme ennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin näistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä siunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman tuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus puhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän mitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme kaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion kuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin heikosti, sanoen olevansa kovassa tuskassa. Köydet olivat niin tiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi niitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa ajatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski ylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti ja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi, että se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me voisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin kokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.
Illan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen laine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja tuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana vihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin nyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut hänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta kumpikaan ei vastannut mitään.
Kohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka kestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani, kuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot, tanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan, että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana ajatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista esineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja, suuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä muita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa jonossa.
Kun toinnuin, oli aurinko, mikäli saatoin arvata, ollut tunnin verran taivaalla. Vain suurimmalla vaivalla saatoin johdattaa muistiini kaikki asemaani koskevat seikat ja jonkun aikaa pysyin siinä varmassa vakuutuksessa, että vielä olin prikin ruumassa, laatikon lähellä, ja että Parker oli Tiikeri.
Kun vihdoin täydelleen tulin tajuuni, huomasin, että vain tasainen tuuli puhalsi ja että meri oli verrattain tyyni, sikäli että se vain loiskui keskilaivan yli. Vasen käsivarteni oli irtautunut köytöksistään ja oli pahoin viiltynyt kyynärpään seutuvilta, oikea oli ihan kangistunut ja käsi ja ranne kamalasti turvonnut olkapäältä luistaneen köyden puristuksesta. Suurta tuskaa tuotti minulle toinenkin köysi, joka oli kiristynyt vyötäisilleni sietämättömän tiukalle. Katsastaessani kumppanejani näin Petersin vielä elävän, vaikka paksu nuora oli kiristynyt niin lujasti hänen uumenilleen, että hän näytti miltei kahtia leikatulta; liikahtaessani hän viittasi minulle heikosti osottaen köyttä.
Augustus ei ilmaissut mitään elonmerkkejä ja oli miltei kaksinkerroin poikittain ankkuripelin säleellä. Parker rupesi puhumaan nähdessään minun liikkuvan ja kysyi, olisiko minulla kyllin voimaa auttamaan hänet asemastaan, sanoen, että jos minä ponnistaisin kaiken tarmoni ja onnistuisin päästämään hänet köytöksistään, niin me vielä kenties pelastuisimme, vaan muuten joutuisimme kaikki turmioon. Käskin hänen rohkaisemaan mielensä, niin kokisin hänet vapauttaa. Kopeloiden housuntaskuani tavotin käteeni kynäveitseni ja monen turhan yrityksen perästä sain sen vihdoin auki. Sitten onnistuin vasemmalla kädelläni päästämään oikean irti köytöksistään ja sen jälkeen katkaisin muutkin nuorat, jotka pitelivät minua kiinni. Mutta yrittäessäni liikahtaa paikaltani huomasin jalkojeni tykkänään pettävän ja etten päässyt pystyyn enkä voinut liikuttaa oikeaa käsivarttani minnekään päin. Mainittuani tämän Parkerille hän neuvoi minua makaamaan hiljaa muutamia minuutteja ja pysyttelemään vasemmalla kädelläni kiinni ankkuripelissä, niin että veri ennättäisi päästä kiertämään. Näin tehtyäni turtumus rupesi häviämään, niin että saatoin liikuttaa ensin toista ja sitten toista jalkaani ja kohta sen jälkeen kykenin taas osittain käyttämään oikeaa käsivarttani. Ryömin nyt hyvin varovasti nelinkontin Parkeria kohti ja olin pian katkaissut kaikki hänen siteensä, jolloin hänkin vähän ajan kuluttua saattoi osittain käyttää jäseniään. Kiireimmän kautta me nyt päästimme Petersin köydestä. Se oli tunkenut villahousujen kauluksen ja kahden paidan läpi ja leikannut syvän haavan, josta veri virtana vuosi päästellessämme köysiä. Tuskin olimme ne poistaneet, kun hän rupesi puhumaan ja näytti samassa saaneen huojennusta – päästen paljo helpommin liikkumaan kuin Parker ja minä, mikä epäilemättä johtui verenvuodosta.
Ei ollut paljon toivoa Augustuksen virkoamisesta, kun hän ei ilmaissut mitään elonmerkkejä, mutta päästyämme hänen luoksensa huomasimme hänen olevan vain tainnuksissa verenhukasta, vesi kun oli repäissyt pois ne siteet, joihin olimme käärineet hänen haavoittuneen käsivartensa; ei yksikään niistä nuorista, jotka pitelivät häntä ankkuripelissä, ollut niin kireällä, että se olisi tuottanut hänelle kuoleman. Selviteltyämme hänet kiinnikkeistään ja ankkuripelin ympärillä olevista puunsäleistä sidoimme hänet kuivaan paikkaan tuulenpuolelle, pää hiukan alaspäin, ja hieroimme kolmin miehin hänen jäseniään. Noin puolen tunnin kuluttua hän tuli tuntoihinsa, vaikka hän vasta seuraavana aamuna ilmaisi meidät tuntevansa ja kykeni puhumaan. Selviydyttyämme köytöksistämme oli ihan pimeä ja alkoi mennä pilveen. Meidät valtasi taas pelko, että rupeisi ankarasti tuulemaan, jolloin mikään ei pelastaisi meitä joutumasta tuhon omaksi, lopen uuvuksissa kun olimme. Hyväksi onneksi tuuli pysyi koko yön hyvin tasaisena ja meri tyyntyi joka minuutti, mikä antoi meille uutta pelastuksen toivoa. Vieno tuuli puhalsi vielä luoteesta, mutta ilma ei ollut ollenkaan kylmää. Augustus oli huolellisesti sidottu tuulenpuolelle sillä tavoin, ettei putoisi mereen aluksen keikkuessa, koska hän vielä oli liian heikko pidelläkseen itseään kiinni. Me emme sitä kaivanneet. Me istuimme vieretysten ankkuripelin lähistössä, tukien toinen toistamme katkenneilla köysillä ja koettaen keksiä keinoja pelastuaksemme pelottavasta asemastamme.
Neljännentoista päivän aamu koitti vihdoin ja sää pysyi yhä kirkkaana ja miellyttävänä, vienon tuulen puhaltaessa luoteesta. Meri oli nyt aivan tyven, ja kun priki jostain syystä, jota emme voineet määrätä, oli vähemmin kallellaan kuin ennen, oli kansi verrattain kuiva ja me saatoimme liikkua siinä vapaasti puolelta toiselle. Olimme nyt olleet enemmän kuin kolme kokonaista vuorokautta sekä ruuatta että juomatta ja välttämättömäksi kävi yrittää hankkia jotain kannen alta.
Peters riisuutui, köysi sidottiin huolellisesti hänen vyötäisilleen ja vedettiin hänen olkansa yli, niin ettei se mitenkään päässyt luistamaan. Yritys oli kovin vaikea ja vaarallinen; sillä kun tuskin saatoimme toivoa löytävämme paljon, jos mitään muonavaroja itse kajuutasta, oli sukeltajan alas päästyään välttämättä käännyttävä oikealle ja kulettava veden alla kymmenen tai kaksitoista jalkaa ahdasta käytävää varastohuoneeseen sekä vielä palattava kertaakaan hengittämättä.
Kun kaikki oli valmiina, laskeutui Peters kajuuttaan astuen peräkannen portaita, kunnes vesi ylettyi leukaan. Sitten hän sukelsi pää edellä, samalla kääntyen oikealle ja parhaansa mukaan pyrkien varastohuoneelle. Tämä ensimäinen yritys meni kumminkin kokonaan myttyyn. Vajaan puolen minuutin kuluttua tunsimme nuoraa kiivaasti nykäistävän – sopimamme merkki milloin hän halusi päästä ylös. Vedimme hänet siis paikalla kannelle, mutta niin varomattomasti, että hän kolhiutui pahoin portaisiin. Hän ei tuonut mitään mukanaan ja oli päässyt tunkeutumaan vain vähän matkaa käytävään, kun hänen oli täytynyt lakkaamatta ponnistella pysyäkseen pohjassa. Vedestä päästyään hän oli lopen uuvuksissa ja lepäsi kokonaista viisitoista minuuttia ennenkuin uskalsi uudestaan laskeutua.
Toinen yritys onnistui vieläkin huonommin, sillä hän viipyi nyt niin kauan veden alla merkkiä antamatta, että tulimme levottomiksi ja vedimme hänet ylös, jolloin hän jo oli henkihieverissä, nyittyään, kuten kertoi, monta kertaa nuorasta meidän sitä tuntemattamme. Se johtui luultavasti siitä, että nuora oli kietoutunut portaiden juurella olevaan kaidepuuhun. Nämä kaiteet olivat tosiaankin niin pahoin tiellämme, että päätimme ne poistaa, jos mahdollista, ennenkuin jatkaisimme suunnitelmaamme. Kun emme voineet saada sitä tieltämme muilla keinoin kuin väkivoimalla, laskeuduimme kaikki veteen niin syvälle kuin portaita myöten pääsimme, jolloin rynnistettyämme yhteisvoimin sitä vastaan onnistuimme kaatamaan sen.
Kolmas yritys oli yhtä epäonnistunut ja ilmeiseksi kävi nyt, ettei mitään saatu aikaan ilman jotain painoa, jonka avulla sukeltaja pysyisi etsiskellessään vakavasti pohjassa. Kauan aikaa katselimme turhaan jotain tarkoitukseen soveltuvaa, mutta vihdoin suureksi iloksemme huomasimme yhden tuulenpuoleisen keulakettingin olevan niin irrallaan, että saimme sen vaivatta väännetyksi irti. Kiinnitettyään tämän lujasti nilkkaansa Peters laskeutui nyt neljännen kerran kajuuttaan ja onnistui tällä kertaa pääsemään varastohuoneen ovelle. Sanomattomaksi surukseen hän silloin huomasi sen lukituksi ja hänen täytyi palata tyhjin toimin, kun hän ei kovimmillakaan ponnistuksillaan voinut viipyä veden alla kuin korkeintaan minuutin.
Asiamme näyttivät nyt tosiaankin synkiltä emmekä, Augustus ja minä, voineet olla itkuun purskahtamatta ajatellessamme niitä epälukuisia vastuksia, jotka kaikkialta nousivat tiellemme, ja kuinka vähän toiveita oli lopullisesta pelastuksestamme. Mutta heikkouttamme ei kestänyt kauan. Heittäytyen polvillemme rukoilimme Jumalan varjelusta niissä monissa vaaroissa, joihin olimme joutuneet, ja nousimme uusin toivein ja voimin miettimään, mitä inhimillisin keinoin vielä voisimme tehdä pelastumiseksemme.
