Kitabı oku: «Säätynsä uhri», sayfa 24

Nämä olivat pintapuolisia mietteitä, mutta niiden alla väijyi salainen pelko, ettei tuo velka aina pysyisi sietämättömänä. Hän tiesi, ettei hän voinut luottaa aikomuksensa pysyväisyyteen, ja mikä häntä todella pelästytti, oli ajatus, että hän saattaisi vähitellen tottua jäämään epämääräisesti Trenorin velalliseksi. Vaara väijyi häntä hänen parantumattomassa epämukavuuden ja köyhyyden kammossaan, joista hänen äitinsäkin oli varoittanut häntä. Ja nyt aukeni hänen edessään uusi turmion näky. Hän ymmärsi, että Rosedale oli valmis lainaamaan hänelle rahoja, ja halu käyttää hyväkseen tätä tarjousta alkoi ahdistaa häntä itsepäisesti. Oli tietysti mahdotonta ottaa vastaan lainaa Rosedalelta; mutta sentapaisia mahdollisuuksia oli kyllä olemassa. Hän oli aivan varma, että Rosedale tulisi tapaamaan häntä jälleen, ja melkein varma, että jos hän tulisi, niin hän saattaisi hänet kosimaan itseään, vaikka hän oli aikaisemmin saanut rukkaset. Kävisikö Rosedalelle nytkin niin? Yhä enemmän ja enemmän, jokaisen uuden vastoinkäymisen kohdatessa, saivat häntä vainoavat raivottaret Bertha Dorsetin hahmon. Ja aivan kädenkäänteessä, varmassa tallessa hänen paperiensa joukossa, olivat keinot, miten tehdä loppu tuosta vainoamisesta. Houkutus, jonka hän oli kerran saattanut torjua, koska hän ylenkatsoi Rosedalen, väijyi häntä nyt itsepäisesti. Ja miten paljon tarmoa hänellä mahtoi vielä olla vastustaa sitä?

Se vähä, mikä sitä oli, piti joka tapauksessa säästää äärimmäisyyksiin asti. Lily ei uskaltanut enää unettoman yön vaaroihin. Läpi hiljaisuuden pitkien hetkien ahdisti väsymyksen ja yksinäisyyden musta henki hänen rintaansa vieden häneltä niin ruumiillisen tarmon, että hänen ajatuksensa olivat aamulla uupuneita. Ainoa pelastuksen toivo oli hänen vuoteensa päänpohjissa oleva pieni pullo; ja miten kauan tämä toivo kestäisi, sitä hän ei uskaltanut arvella.

XI

Viivytellen hetkisen kadun kulmauksessa Lily katseli iltapäivän elämää Viidennellä avenuella.

Oli huhtikuun loppupäiviä ja kevään sulous tuntui ilmassa. Se lievensi katujen harmautta, syrjäkatujen tarjoamaa masentavaa näkyä ja antoi runollisuuden vivahduksen sille hennolle vihreälle verholle, joka osoitti Puiston sisäänkäytävää.

Seisoessaan siinä Lily huomasi useita tuttuja kasvoja ohikulkevissa ajoneuvoissa. Sesonki oli ohi ja sitä ylläpitävät voimat olivat hajaantuneet. Mutta jotkut viipyivät vielä kaupungissa viivytellen euroopanmatkaansa tai oleskellen pikimmältään kaupungissa paluumatkallaan Etelästä. Näiden joukossa oli rouva Van Osburgh, joka istui majesteetillisena kevätvaunuissaan rinnallaan rouva Percy Gryce, ja Grycen miljoonien uusi perijä hallitsi heidän edessään imettäjänsä polvilla. Heitä seurasi rouva Hatchin victoriamalliset sähkövaunut, joissa valtiatar istui kevätpukunsa yksinäisessä loistossa, joka oli silminnähtävästi aiottu seuraa varten; ja vähän myöhemmin tuli Judy Trenor Lady Skiddawin seuraamana.

Tämä ohikiitävä pilkistys hänen menneisyyteensä sai hänet tuntemaan elävämmin sen tarkoituksettomuuden, jota hän tunsi palatessaan kotiinsa. Hänellä ei ollut mitään tehtävää loppupäiväksi eikä tuleviksikaan päiviksi, sillä sesonki oli ohi muotiliikkeessä kuten seuraelämässäkin, ja viikko sitten oli madame Regina huomauttanut hänelle, ettei hänen palvelustaan enää tarvittu. Madame Regina supisti aina henkilökuntaansa toukokuun 1 päivänä, ja miss Bart oli viime aikoina ollut niin epäsäännöllinen – hän oli niin usein ollut pahoinvoipa ja saanut niin vähän aikaan silloin, kun tuli työhön – että oli ollut erikoinen armo, että hänen erottamisensa oli lykkäytynyt näinkin kauaksi.

Lily ei kysellyt itseltään, oliko tämä päätös oikeudenmukainen. Hän tiesi olleensa hajamielinen, kömpelö ja hidas oppimaan. Oli katkeraa tunnustaa huonommuutensa vaikkapa itselleenkin, mutta hänelle oli selvinnyt se seikka, ettei hän henkensä elättäjänä voinut koskaan kilpailla ammattitaitoisten kanssa. Koska hänet oli kasvatettu olemaan koristeena, hän saattoi tuskin soimata itseään siitä, ettei hän kyennyt hoitamaan mitään käytännöllistä tointa; mutta tuo huomio teki lopun siitä lohduttavasta tunteesta, joka hänellä oli yleisestä käyttökelpoisuudestaan.

Kotiin päin kulkiessaan hänen mieleensä johtui se seikka, ettei hänen seuraavana aamuna tarvinnut nousta ylös minkään takia. Pitkäänmakaamisen nautinto kuului mukavaan ja ylelliseen elämään, sillä ei ollut mitään osaa täysihoitolan työtätekevässä elämässä. Hän lähti huoneestaan mielellään mahdollisimman varhain ja palasi sinne mahdollisimman myöhään. Ja hän kulki nyt hitaasti viivyttääkseen asuntonsa vastenmielistä lähenemistä.

Mutta hänen asuntonsa porraskäytävä sai hänen lähestyessään äkillistä mielenkiintoa sen takia, että hän huomasi siinä herra Rosedalen huomiotaherättävän olennon, jonka ympäristön vähäpätöisyys teki sitäkin valtavammaksi.

Tuo näky täytti Lilyn vastustamattomalla voiton tunteella. Rosedale oli pari päivää heidän sattumaltatapaamisensa jälkeen tiedustellut, oliko Lily toipunut pahoinvoinnistaan, mutta sen jälkeen ei Lily ollut nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään, ja hänen poissaolonsa näytti merkitsevän ponnistusta pitää Lily erillään omasta elämästään. Jos asia oli näin, niin hänen paluunsa osoitti, että tuo ponnistelu oli ollut turhaa, sillä Lily tiesi, ettei Rosedale ollut mies, joka kuluttaa aikaansa tyhjiin tunnehaihatteluihin. Hän oli liian työteliäs, liian käytännöllinen ja ennen kaikkea hänellä oli liian paljon tekemistä oman edistymisensä kanssa hairahtuakseen tuollaisiin hyödyttömiin syrjähyppäyksiin.

Räikeänsinisessä vierashuoneessa kuivine pampasruohokimppuineen ja tunteellisia kohtauksia esittävine haalistuneine teräspiirroksineen Rosedale katseli ympärilleen ilmeisellä vastenmielisyydellä pannen hattunsa hajamielisesti likaisen väriselle jalustalle, jota koristi Rogersin veistos.

Lily istui eräälle plyyshipäällyksiselle sohvalle ja Rosedale painautui keinutuoliin.

"Taivahan tekijä – ettehän te voi jatkaa täälläoloanne!" huudahti hän.

Lily hymähti hänen äänensävylleen. "En ole varma, voinko; mutta olen tarkastanut menoni hyvin huolellisesti ja paremminkin luulen, että kykenen peittämään ne."

"Kykenette peittämään ne? Sitä en tarkoita – tämä paikka ei ole teitä varten!"

"Sitä minä tarkoitan; sillä olen ollut poissa työstä sitten viime viikon."

"Poissa työstä – poissa työstä! Miten te voitte noin puhua! Ajatus, että teidän on oltava työssä – se on mahdotonta." Hän sinkautti ajatuksensa lyhyinä rajuina puuskauksina, ikäänkuin ne olisi pakotettu esille syvästä sisäisestä harmin kraatterista. "Se on pilaa – mieletöntä pilaa", toisti hän katse kiintyneenä ikkunoiden väliseen peiliin, joka kuvasti huoneen.

Lily yhä hymyili hänen huomautuksilleen. "En tiedä miksi minun pitäisi pitää itseäni poikkeuksena —", alkoi hän.

"Koska te sitä olette; siinä syy. Ja oleskelunne tällaisessa paikassa on julma loukkaus. En voi puhua siitä rauhallisena."

Lily ei tosiaankaan ollut nähnyt häntä koskaan niin tavallisesta liukkuudestaan järkytettynä; ja hänen epämääräisessä kamppailussaan liikutustaan vastaan oli Lilystä jotain melkein liikuttavaa.

Rosedale nousi niin rajusti, että kiikkutuoli oli mennä kumoon, ja asettui Lilyn eteen.

"Katsokaas, Miss Lily, lähden ensi viikolla Eurooppaan pariksi kuukaudeksi käyden Pariisissa ja Lontoossa – enkä voi jättää teitä näin. En voi tehdä sitä. Tiedän ettei se kuulu ollenkaan minulle – olette antanut sen minun ymmärtää kyllin usein; mutta asianne ovat huonommin nyt kuin ennen, ja teidän täytyy käsittää, että teidän on otettava apua vastaan joltakulta. Puhuitte minulle viime kerralla jostakin velasta Trenorille. Tiedän, mitä tarkoitatte – ja kunnioitan tunnettanne siinä asiassa."

Hämmästyksen puna nousi Lilyn kalpeille kasvoille mutta ennenkuin hän ennätti keskeyttää, jatkoi Rosedale kiihkeästi: "No hyvä, lainaan teille päästäksenne selväksi Trenorista, enkä tahdo – minä – katsokaa tänne, älkää keskeyttäkö, ennenkuin olen lopettanut. Se, mitä tarkoitan, tulee olemaan puhdas afäärijärjestely, kuten mies tekisi toiselle miehelle. No, mitä teillä on sanomista sitä vastaan?"

Lilyn puna syveni hehkuksi, jossa kuvastui sekä nöyryytystä että kiitollisuutta; ja molemmat tunteet ilmenivät hänen vastauksensa odottamattomassa nokkeluudessa.

"Vain tämä: sitä samaahan juuri Gus Trenor ehdotti, enkähän minä voi koskaan olla jälleen varma siitä, että ymmärtäisin puhtaintakaan raha-asiajärjestelyä." Sitten, todeten, että hänen vastauksensa sisälsi kohtuuttomuuden idun, hän lisäsi ystävällisemmin: "Ei niin, etten antaisi arvoa teidän hyvyydellenne, etten olisi siitä kiitollinen, mutta raha-asiat meidän kesken olisivat mahdottomia, koska minulla ei ole antaa mitään takeita, kun velkani Gus Trenorille on maksettu."

Rosedale ei vastannut tähän esitykseen mitään; hän näytti tuntevan päättävän sävyn Lilyn äänessä, mutta hänen näytti kuitenkin olevan mahdotonta antaa sen päättää tuo kysymys heidän välillään.

Lilyllä oli salaisesti selvä käsitys siitä, mitä Rosedalen mielessä liikkui. Mitä ahdistusta tämä tunsikaan hänen hellittämättömän ankaraan kohtaloonsa nähden – miten vähän hän syventyikään sen syihin – Lily näki, että se epäämättömästi lisäsi hänen valtaansa tuohon mieheen. Oli kuin hänen selittämättömän epäröimisen ja vastustamisen tunteellaan olisi sama vetovoima kuin hänen kasvonpiirteidensä ja hänen esiintymisensä hienoudella, mikä antoi hänen ulkonaiselle ilmestykselleen saavuttamattoman harvinaisuuden leiman. Rosedalen edistyessä seuraelämän kokemuksissaan oli tämä saavuttamattomuus käynyt hänelle yhä suuremman arvoiseksi, ikäänkuin – hän olisi kokoilija, joka oli oppinut erottamaan pienemmät muodon ja laadun erilaisuudet jossakin kauankaivatussa esineessä.

Tajuten kaiken tämän Lily ymmärsi, että Rosedale tahtoi naida hänet heti sillä ainoalla ehdolla, että hän sopisi rouva Dorsetin kanssa. Ja tuo kiusaus ei ollut niinkään helposti voitettavissa, koska olosuhteet vähitellen mursivat hänen vastenmielisyytensä Rosedalea kohtaan. Tuo vastenmielisyys oli kuitenkin vielä olemassa, mutta sitä karkoittamassa oli Rosedalella lieventäviä ominaisuuksia: eräänlainen luontainen hyvyys, melkein avuton tunteen uskollisuus, joka näytti pyrkivän hänen aineellisten eteenpäinponnistelujensa kovan pinnan läpi.

Lukien Lilyn silmistä, että hänen oli lähdettävä, hän ojensi kätensä tehden liikkeen, joka ilmaisi jotakin tästä äänettömästä ristiriidasta.

"Jos vain sallisitte, niin saattaisin teidät kaikkien niiden yli – asettaisin teidät sinne, missä voisitte pyyhkiä niihin jalkanne!" selitti hän. Ja Lily tunsi omituista liikutusta nähdessään, että tuon miehen uusi intohimo ei ollut muuttanut hänen vanhaa arvojen arvioimistaan.

* * * * *

Lily ei ottanut tuona yönä unitippoja. Hän makasi valveilla tarkastellen asemaansa siinä räikeässä valossa, jota Rosedalen käynti oli valanut siihen. Torjuessaan tarjouksen, jonka tämä oli niin täysin valmis uudistamaan, eikö hän ollut tehnyt uhrausta jollekin noita abstraktisia kunniankäsitteitä, joita voisi kutsua moraalisen elämän sovinnaisuuksiksi? Mitä hän oli velkaa yhteiskuntajärjestykselle, joka oli tuominnut ja karkoittanut hänet ilman tutkintoa? Hän ei ollut koskaan saanut puolustaa itseään. Hän oli syytön siihen rikokseen, johon hänet oli huomattu syylliseksi. Ja hänen vakaumuksensa epäsäännöllisyys saattoi näyttää oikeuttavan yhtä epäsäännöllisten menetelmien käyttämisen saadakseen takaisin menetetyn oikeutensa. Pelastaakseen itsensä Bertha Dorset ei ollut arkaillut tuhoamasta häntä julkisella vääryydellä; miksi hän epäröisi käyttää yksityiseksi hyväkseen seikkoja, joita sattuma oli laittanut hänen tielleen? Loppujen lopuksihan puoli sellaisen teon häpeää riippuu nimestä, joka on tuon teon yhteydessä.

Todistuskappaleet, jotka Lilyn kanssa vahvistivat sitä, olivat henkilökohtaisen aseman vanhat kumoamattomat: vääryyden, epäonnistumisen tunne, puhtaan onnen intohimoisen vaatimuksen tunne seuraelämän itsekästä despotismia vastaan. Kokemus oli opettanut hänelle, ettei hänellä ollut taitoa eikä moraalista vakavuutta saattaa elämäänsä uusille laduille, tulla työntekijäksi työtätekevien joukossa ja antaa ylellisyyden ja huvitusten maailman mennä menojaan hänen kiinnittämättä siihen huomiotaan. Hän ei voinut pitää itseään kovin moitittavana tästä saamattomuudesta ja hän oli ehkä vähemmän moitittava kuin hän luuli. Perityt taipumukset olivat yhtyneet aikaisempaan kasvatukseen tehdäkseen hänestä sen korkeasti erikoistuneen tuotteen, jota hän oli. Hän oli muovailtu koristamaan ja huvittamaan. Mitä muuta tarkoitusta varten luonto pyöristää ruusun lehden ja kirjailee kolibrin rinnan? Ja oliko se hänen syynsä, että puhtaasti koristeellinen tehtävä on vähemmän helposti ja sopusointuisesti täytettävissä yhteiskuntaolentojen kesken kuin luonnon valtakunnassa, että sitä niin helposti kahlehtivat aineelliset välttämättömyydet tai häiritsevät moraaliset epäröinnit?

Nämä viimeksimainitut olivat ne kaksi vastakkaista voimaa, jotka taistelivat hänen rinnassaan yön pitkinä unettomuuden hetkinä. Ja noustessaan seuraavana aamuna hän tuskin tiesi, mikä oli voittanut. Hän oli lopen väsynyt unettoman yön vaikutuksesta, ja väsymyksen kelmeässä valossa tulevaisuus näytti hänestä harmaalta, rajattomalta ja autiolta.

Hän viipyi myöhään vuoteessa ottamatta vastaan kahvia ja paistettuja munia, jotka ystävällinen irlantilainen palvelija työnsi oven raosta, ja vihaten talon kotoista melua ja kadun huutoja ja räminää. Hänen työtön viikkonsa oli tuonut hänen mieleensä liioitellun voimakkaasti täysihoitolamaailman pienet kiusat ja hän ikävöi tuota toista loistomaailmaa, jonka koneisto niin huolellisesti salaa, että toinen kohtaus yhtyy toiseen ilman huomattavaa toimintaa.

Vihdoin hän nousi ja pukeutui. Jätettyään madame Reginan hän oli kuluttanut päivänsä kaduilla osaksi paetakseen täysihoitolaelämää, osaksi toivossa, että ruumiillinen väsymys auttaisi häntä saamaan unta. Mutta päästyään ulos hän ei voinut päättää, minne mennä, sillä hän oli karttanut Gertyä sitten muotiliikkeestä poisjoutumisensa eikä hän ollut varma, olisiko hän tervetullut muuanne.

Aamu muodosti jyrkän vastakohdan edelliselle päivälle. Kylmä harmaa taivas uhkasi sadetta ja navakka tuuli ajoi pölyä korkealle ilmaan. Lily käveli Viidettä avennueta Puistoon päin toivoen löytävänsä rauhallisen sopen, johon istuutua. Mutta kylmä tuuli oli sietämätöntä, ja tunnin verran käveltyään huojuvien puiden alla sai väsymys hänessä vallan ja hän pakeni pieneen ravintolaan 59:llä kadulla. Hänellä ei ollut nälkä ja hän oli aikonut olla syömättä lunch-ateriaa, mutta hän oli liian väsynyt palatakseen kotiin ja pitkät valkoiset pöytärivit näyttivät niin viekoittelevilta ikkunoiden läpi.

Huone oli täynnä naisia, jotka kaikki olivat liian kiivaasti teen ja piirakan kimpussa huomatakseen hänen tuloaan. Kimeiden äänien surina kohosi kohti matalaa kattoa jättäen Lilyn erilleen pieneen äänettömyyden piiriin. Hänet valtasi äkillinen syvän yksinäisyyden tunne. Hän oli kadottanut ajan tajunnan ja hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei olisi puhellut kenenkään kanssa moneen päivään. Hänen silmänsä tarkastelivat ympärillä olevien kasvoja etsien vastakatsetta, jotakin merkkiä hänen ahdinkonsa aavistelusta. Mutta nuo kalpeat kiireiset naiset käsilaukkuineen ja muistikirjoineen ja nuottikääryineen olivat kaikki syventyneinä omiin asioihinsa, ja niilläkin, jotka istuivat yksikseen, oli kiire tarkastellessa näytearkkeja tai selaillessa kuvalehtiä teekulaustensa välillä. Lily yksin oli toimeton.

Hän joi useita kuppeja teetä, jota tarjottiin hänen osterimuhennosannoksensa kanssa, ja hänen ajatusjuoksunsa tuntui selvemmältä ja vilkkaammalta, kun hän tuli jälleen kadulle. Hän totesi nyt, että hän ravintolassa istuessaan oli huomaamattaan päässyt lopulliseen päätökseen. Tuo huomio antoi hänelle välittömän toiminnan kuvittelun; oli mieltä keventävää ajatella, että hänellä nyt oli syytä kiirehtiä kotiin. Pitkittääkseen tuon tunteen tuottamaa mielihyvää hän päätti kävellä, mutta matka oli niin pitkä, että hän huomasi katsovansa hermostuneesti kelloja matkansa varrella.

Kotiin päästyään hän kuitenkin huomasi, että hänellä vielä oli aikaa istahtaa ja levähtää muutamia minuutteja, ennenkuin toteutti suunnitelmansa. Tuo viivyttely ei heikontanut huomattavasti hänen päätöstään. Häntä pelästytti ja samalla innostutti se tarmokas päättäväisyys, jota hän tunsi itsessään; hän näki, että se tulisi helpommaksi, koko joukon helpommaksi kuin hän oli kuvitellut.

Kello viisi hän nousi, avasi arkkunsa ja otti sinetöidyn käärön, jonka hän pisti poveensa. Ei edes käärön kosketuskaan värisyttänyt hänen hermojaan, kuten hän oli puoleksi odottanut. Välinpitämättömyyden panssari näytti verhoavan häntä, ikäänkuin hänen tahtonsa voimakas ponnistus olisi lopullisesti turruttanut hänen hienommat tunnehermonsa.

Hän pukeutui vielä kerran ulosmenoa varten, lukitsi oven ja meni ulos. Hänen katukäytävälle päästyään oli vielä päivä, mutta pilvet synkensivät taivaan. Hän tuli Viidennelle avenuelle ja alkoi kävellä hitaasti pohjoiseen päin. Hän tunsi kyllin tarkasti rouva Dorsetin tavat tietääkseen, että hän oli aina tavattavissa kotoa viiden jälkeen. Oli kuitenkin mahdollista, ettei hänen puheilleen päässyt, varsinkaan niin vähän tervetullut vieras, jota vastaan hänen oli ollut mahdotonta turvata itseään erikoisilla määräyksillä. Mutta Lily oli kirjoittanut paperilapun, jonka hän aikoi lähettää ylös nimikorttinsa kanssa ja jonka hän ajatteli turvaavan hänelle puheillepääsyn.

Lily oli varannut itselleen aikaa kulkea jalkaisin rouva Dorsetin luo ajatellen, että nopea kulku kylmässä iltailmassa helpottaisi hänen hermojensa rauhoittumista. Mutta hän ei todellisuudessa tarvinnut rauhoittumista. Hän hallitsi asemaansa tyynenä ja järkähtämättömänä.

Saavuttuaan Viidennellekymmenennelle kadulle puhkesivat äkkiä pilvet ja kylmä sadesuihku alkoi piestä hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut varjoa ja kosteus tunkeutui pian hänen ohuen kevätpukunsa läpi. Hänellä oli vielä puoli mailia määräpaikkaansa, ja hän päätti kulkea Madison avenuen poikki ja nousta raitiotievaunuun. Kun hän kääntyi sivukadulle, heräsi hänessä äkkiä hämärä muisto. Tätä katua hän oli kulkenut Seldenin kanssa tuona syyskuun päivänä kaksi vuotta sitten; muutaman askelen päässä oli se katuovi, josta he olivat yhdessä menneet sisään. Tuo muisteleminen päästi irralleen joukon jähmettyneitä mielenliikuntoja – sen ainoan kevään ikävöimisiä, suruja, kuvitteluja, uhkuvaa versoamista, jonka hänen sydämensä oli koskaan tuntenut. Oli outoa huomata kulkevansa sen miehen asunnon ohi sellaisella asialla. Lilystä tuntui kuin näkisi hän tekonsa samoin kuin Selden näkisi sen – ja se seikka, että tämä joutuisi siihen, että hänen, päämääränsä saavuttaakseen, täytyi tehdä kauppaa Seldenin nimellä, käyttää hyväkseen hänen menneisyytensä salaisuutta, jähmetytti hänen verensä häpeästä. Miten pitkän matkan hän oli kulkenut heidän ensimmäisestä keskustelustaan lähtien! Silloinkin hänen jalkansa olivat alkaneet astua polkua, jota hän nyt kulki – silloinkin hän oli torjunut käden, jonka Selden oli ojentanut.

Kaikki hänen närkästyksensä Seldenin luulotellun kylmyyden takia oli kuin pois pyyhkäisty tuon muiston esille rynnätessä. Kahdesti oli Selden ollut valmis auttamaan häntä – auttamaan häntä rakastamalla häntä, kuten hän oli sanonut – ja jos hän kolmannella kerralla oli näyttänyt jättävän hänet, niin ketä muuta hän saattoi syyttää kuin itseään?… No niin, tuo osa hänen elämästään oli mennyttä; hän ei tiennyt, miksi hänen ajatuksensa vielä luisuivat siihen. Mutta jäljellä oli äkillinen halu nähdä häntä; se kasvoi polttavaksi ikäväksi, kun Lily pysähtyi hänen asuntonsa vastakkaiselle katukäytävälle. Katu oli tyhjä ja pimeä, sade huuhteli sitä. Lily näki hengessään hänen rauhallisen huoneensa, kirjahyllynsä ja tulen takassa. Hän katsahti ylös ja näki tulta hänen ikkunastaan. Sitten hän kulki kadun yli ja astui taloon.

XII

Kirjastohuone oli sen näköinen kuin Lily oli kuvitellutkin. Vihreävarjostimiset lamput muodostivat rauhallisia valopiirejä kasvavaan hämärään, hiljainen tuli paloi takassa ja Selden siirsi nojatuolinsa, joka oli sen vieressä, syrjään, kun hän nousi ottamaan Lilyä vastaan.

Hän oli ravistanut päältään ensi hämmästyksen ja seisoi hiljaa odottaen, että Lily puhuisi, kun tämä taas pysähtyi silmänräpäykseksi kynnykselle muistojen valtaamana.

Näky oli muuttumaton. Lily tunsi jälleen hyllyrivin, jolta Selden oli ottanut La Bruyerensä, ja tuolin kuluneen käsipuun, jota vastaan Selden oli nojannut Lilyn tarkastellessa tuota kallisarvoista nidettä. Mutta silloin oli tasainen syyskuun valo täyttänyt huoneen saaden sen näyttämään ulkomaailman osalta; varjostetut lamput ja lämmin takka, jotka erottivat sen kadun sakenevasta pimeydestä, antoivat sille hennomman kodikkaisuuden leiman.

Havaitessaan vähitellen Seldenin äänettömyyden johtuvan hämmästyksestä kääntyi Lily hänen puoleensa ja sanoi koruttomasti: "Tulin sanomaan teille, että olin pahoillani siitä tavasta, jolla erosimme – siitä, mitä sanoin teille tuona päivänä rouva Hatchin luona."

Nämä sanat tulivat hänen huulilleen yht'äkkiä. Ei portaita noustessaankaan hänellä ollut aikomusta miettiä tekosyytä käynnilleen, mutta nyt hän tunsi voimakasta halua hajoittaa väärinkäsityksen pilven heidän väliltään.

Selden käänsi katseensa häneen hymyillen. "Minä olin myöskin pahoillani, että meidän piti erota sillä tavalla. Mutta en ole varma, ettenkö sitä vienyt omalle tililleni. Onneksi olin ennakolta nähnyt vaaran, johon olin joutumassa —"

"Niin että te ette todellakaan pitänyt väliä —?" pääsi Lilyltä hänen vanhan ivansa välähdys äänessä.

"Niin että olin valmistautunut seurausten varalta", korjasi Selden hyväntuulisesti. "Mutta tästä kaikesta myöhemmin. Tulkaa istumaan tulen ääreen, voin suositella tätä nojatuolia, jos sallitte minun laittaa tyynyn selkänne taa."

Hänen puhuessaan Lily oli astunut hitaasti huoneen keskelle ja pysähtynyt lähelle kirjoituspöytää, jonka lamppu heitti jyrkkiä varjoja hänen hienosti uurretuille kalpeille kasvoilleen.

"Näytätte väsyneeltä – istukaa", toisti Selden ystävällisesti.

Lily ei näyttänyt kuulevan pyyntöä. "Mieleni teki ilmoittaa teille, että läksin rouva Hatchin luota heti kun olitte käynyt luonani", sanoi hän, ikäänkuin jatkaen tunnustustaan.

"Niin – niin; minä tiedän", myönsi toinen alkaen joutua hämilleen.

"Ja että tein sen teidän puheenne perusteella. Ennen teidän tuloanne olin jo alkanut huomata, että olisi mahdotonta jäädä hänen luokseen – syistä, jotka te ilmoititte minulle; mutta minä en tahtonut myöntää sitä – en tahtonut antaa teidän huomata, että ymmärsin, mitä te tarkoititte."

"Oh, olisin voinut uskoa teidän voivan löytää oman keinonne – älkää luulko liikoja minun palvelusinnostani!"

Seldenin kevyt äänensävy, jossa Lily, jos hänen hermonsa olisivat olleet rauhallisemmat, olisi tuntenut pelkän yrityksen päästä kiusallisen hetken yli, oli ristiriidassa hänen intohimoisen halunsa kanssa saada itsensä ymmärretyksi. Tuossa omituisessa erikoisen selvyyden tilassaan, joka saattoi hänet luulemaan olevansa jo tilanteen polttopisteessä, näytti uskomattomalta, että joku saattoi pitää tarpeellisena viipyä sovinnaisissa sanaleikeissä ja verukkeissa.

"Se ei ollut sitä – minä en ollut epäkiitollinen", intti Lily. Mutta sanat kuolivat yht'äkkiä hänen huulilleen, hän tunsi ahdistusta kurkussaan ja pari kyyneltä kasaantui ja vieri hitaasti hänen silmistään.

Selden astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. "Olette hyvin väsynyt. Miksette halua istua ja antaa minun laittaa olonne mukavaksi?"

Hän talutti Lilyn nojatuoliin lähelle tulta ja pani tyynyn hänen selkänsä taa.

"Ja nyt teidän täytyy antaa minun laittaa teille teetä; tiedättehän, että minulla on aina se määrää vierasvaraisuutta hallussani."

Lily pudisti päätään ja vielä kaksi kyyneltä vieri hänen poskilleen. Mutta hänellä ei ollut itku helpossa ja pitkäaikainen tottumus hillitsemään itsensä pääsi hänessä voitolle, vaikka hän oli yhä liian järkytetty puhuakseen.

"Tiedättehän, että saan veden kiehumaan viidessä minuutissa", jatkoi Selden puhuen hänelle kuin hätääntyneelle lapselle.

Nämä sanat toivat mieleen tuon toisen iltapäivän, jolloin he olivat istuneet yhdessä Seldenin teepöydän ääressä ja puhelleet leikkiä laskien Lilyn tulevaisuudesta. Oli hetkiä, jolloin tuo päivä tuntui etäisemmältä kuin mikään muu tapahtuma hänen elämässään; ja kuitenkin hän saattoi aina elää sen uudelleen sen pienimpiä yksityisseikkoja myöten.

Hän teki torjuvan liikkeen. "Ei, juon liian paljon teetä. Tahtoisin mieluummin istua hiljaa – minun täytyy lähteä tuossa paikassa", lisäsi hän hajanaisesti.

Selden seisoi yhä hänen lähellään nojaten uunin rintaa vasten. Painostusta alkoi yhä selvemmin näkyä hänen ystävällisen vapaassa käytöksessään. Omiin asioihinsa syventyminen oli estänyt Lilyn sitä huomaamasta heti, mutta nyt, kun hänen selvä tajuntansa alkoi päästä voitolle, hän näki, että hänen läsnäolonsa alkoi saattaa Seldenin hämille. Sellaisen tilanteen voi pelastaa vain välittömällä tunteenpurkauksella, ja Seldenin puolelta puuttui vielä määräävää alkuunpanoa.

Tuo huomio ei häirinnyt Lilyä kuten se olisi kerran voinut tehdä. Hän oli sivuuttanut tuon sivistyneen molemminpuolisuuden vaihteen, jossa jokaisen mielenilmauksen tulee olla tarkasti suhteellinen siihen liikutukseen, jonka se aiheuttaa, ja tunteen jalous on ainoa tuomittu korskeilu. Mutta yksinäisyyden tunne palasi kaksinkerroin voimakkaana, kun hän näki olevansa ainiaaksi suljettu pois Seldenin sisimmästä elämästä. Hän oli tullut tänne ilman määrättyä tarkoitusta; pelkkä halu nähdä Selden oli ohjannut häntä. Mutta salainen toivo, jota hän oli kuljettanut mukanaan, ilmeni äkkiä rajuna.

"Minun täytyy lähteä", toisti Lily tehden liikkeen noustakseen tuoliltaan. "Mutta minä en mahdollisesti näe teitä enää pitkään aikaan ja mieleni teki sanomaan teille, etten ole koskaan unohtanut, mitä minulle sanoitte Bellomontissa, ja että joskus – joskus, kun minusta tuntuu etten sitä muistele ollenkaan – se on auttanut minua ja varjellut minua erehdyksistä; se on estänyt minut todella tulemasta siksi, miksi monet ovat ajatelleet minua."

Vaikka hän koetti saada ajatuksiinsa jotakin järjestystä, eivät sanat tahtoneet tulla selvempinä. Hän tunsi kuitenkin, ettei hän saattanut erota Seldenistä koettamatta saada hänet käsittämään, että hän oli pelastunut eheänä elämänsä todennäköisestä romahduksesta.

Seldenin kasvojenilme oli muuttunut Lilyn puhuessa. Hänen varovaisessa katseessaan ei tosin vielä ilmennyt persoonallista liikutusta, mutta siitä loisti hyväntahtoinen ymmärtämys.

"Olen iloinen, että sanotte sen minulle, mutta minun sanani eivät ole saaneet tuota muutosta aikaan. Muutos on teissä itsessänne – se on aina niin oleva. Ja kun se on siellä, niin se ei kykene teitä liikuttamaan, mitä ihmiset ajattelevat teistä; saatte olla aina varma, että ystävänne ymmärtävät teitä."

"Oi, älkää sanoko – älkää sanoko, ettei se, mitä olette minulle sanonut, ole saanut muutosta aikaan. Se näyttää sulkevan minut pois – jättävän minut aivan yksin." Lily oli noussut ja seisoi hänen edessään, vielä kerran hetken sisäisen painostuksen valtaamana. Tietoisuus Seldenin puoleksi aavistetusta vastahakoisuudesta oli haihtunut. Tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi käsittää Lily kerta kaikkiaan täydellisesti ennen heidän eroamistaan.

Lilyn ääni sai ankaran sävyn ja hän katsoi vakavasti Seldenin silmiin jatkaessaan puhettaan. "Kerran – kahdesti – annoitte minulle tilaisuuden päästä irti entisestä elämästäni, ja minä kieltäydyin; kieltäydyin, koska olin pelkuri. Jäljestäpäin näin erehdykseni – näin, etten koskaan voinut olla onnellinen siitä, mikä oli tyydyttänyt minua ennen. Mutta se oli liian myöhäistä; te olitte tuominnut minut – minä ymmärsin. Oli liian myöhä onnelle – mutt'ei liian myöhä saada apua ajattelemalla sitä, mitä olin lyönyt laimin. Se on kaikki, mikä on ylläpitänyt elämääni – älkää ottako sitä nyt pois minulta! Pahimpina hetkinäkin se on ollut kuin pieni valon pilkahdus pimeydessä. Muutamat naiset ovat kyllin voimakkaita olemaan itsestään hyviä, mutta minä tarvitsin teidän uskoanne minuun. Olisin ehkä voinut vastustaa suurta kiusausta, mutta pienet olisivat kaataneet minut. Ja sitten muistin – muistin teidän sanoneen, ettei sellainen elämä saattaisi koskaan tyydyttää minua; ja minä häpesin myöntää itselleni, että niin saattoi käydä. Sitä te sanoitte minulle – siitä minä halusin kiittää teitä. Halusin sanoa teille, että olen aina muistanut ja että olen koettanut – kovasti koettanut…"

Hän keskeytti äkkiä. Kyyneleitä oli taas kihonnut silmiin, ja ottaessaan nenäliinansa hänen sormensa koskettivat hänen povellaan olevaa kääröä. Veri syöksähti hänen poskilleen ja sanat kuolivat hänen huuliltaan. Sitten hän kohotti katseensa Seldeniin ja jatkoi muuttuneella äänellä.

"Olen koettanut kovasti – mutta elämä on vaikeaa, ja minä olen hyvin hyödytön ihminen. Minun voi tuskin sanoa viettävän riippumatonta elämää. Olin ruuvi tai tappi koneistossa, jota kutsuin elämäksi, ja vetäydyttyäni siitä pois huomasin, etten kelvannut mihinkään muuhun. Mitä voikaan tehdä, kun huomaa, että sopii vain reikään? Täytyy mennä siihen takaisin tai joutua roskakasaan – ettekä te tiedä, millaista on roskakasassa!"

Hänen huulensa yrittivät hymyillä – hän muisteli, mitä hän oli uskonut Seldenille kaksi vuotta sitten tässä samassa huoneessa. Silloin oli hän suunnitellut naimisiin menoa Percy Grycen kanssa – mitä suunnitelmia hänellä nyt oli?

Seldenin tummaan hipiään oli leimahtanut voimakas puna, mutta hänen liikutuksensa ilmeni vain hänen esiintymisensä lisääntyneessä vakavuudessa.

"Teillä on jotakin sanomista minulle – aiotteko mennä naimisiin?" sanoi hän äkkiä.

Lilyn katse ei väistynyt, mutta sen pohjalla alkoi vähitellen ilmetä ihmettelyä, hämmästynyttä itsetarkastelua. Seldenin kysymyksen kuulleessaan hän oli pysähtynyt kysyäkseen itseltään, oliko hänen päätöksensä todellakin tehty, kun hän astui huoneeseen.

"Te sanoitte minulle aina, että minun olisi se tehtävä ennemmin tai myöhemmin!" sanoi Lily heikosti hymyillen.

"Ja nyt te olette päässyt siihen?"

"Minun on päästävä siihen – näihin aikoihin. Mutta ensin minun on päästävä johonkin muuhun." Hän pysähtyi taas koettaen saada ääneensä uudelleen saavutetun hymynsä tuomaa varmuutta. "On joku, jolle minun on jätettävä hyvästit. Oh, ei teille – me varmaan tulemme näkemään vielä toisemme – vaan sille Lily Bartille, jonka te tunsitte. Olen pitänyt häntä mukanani koko tämän ajan, mutta nyt me eroamme, ja minä olen tuonut hänet takaisin teille – aion jättää hänet tänne. Kun nyt menen ulos, ei hän lähde mukaani. Minun on mieluista ajatella, että hän on jäänyt teidän luoksenne – eikä hän häiritse eikä ota tilaa."