Kitabı oku: «Säätynsä uhri», sayfa 26
Hän ei totta puhuen tarkastellut kysymystä kovin tuskallisesti – unen saannin ruumiillinen vaatimus oli hänen ainoa ylläpitävä aistimuksensa. Hänen mielensä peräytyi ajatuksen selkeyttä yhtä vaistomaisesti kuin silmät supistuvat häikäisevässä valossa – pimeyttä, pimeyttä, sitä hänen täytyi saada hinnalla millä hyvänsä. Hän nousi vuoteellaan ja nieli lasin sisällön. Sitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja paneutui maata.
Hän makasi hyvin hiljaa, odottaen aistillisella mielihyvällä unilääkkeen ensimmäisiä vaikutuksia. Hän tiesi ennakolta, minkälaisia ne tulisivat olemaan – sisäisen tykytyksen vähittäistä lakkaamista, tahdottomuuden vienoa lähenemistä, ikäänkuin näkymätön käsi tekisi pimeässä taikakulkuaan hänen ylitseen. Vaikutuksen hitaus ja epäröinti lisäsi sen lumousta: oli suloista kurkistaa alas tiedottomuuden hämäriin kuiluihin. Tänä yönä lääke näytti vaikuttavan hitaammin kuin tavallisesti: jokainen kiivas tykytys oli vaimennettava vuorostaan. Mutta vähitellen täydellisen kukistumisen tunne valtasi hänet, ja hän ihmetteli veltosti, mikä hänet oli saattanut tuntemaan tuskallisesti ja kiihtyneesti. Hän näki nyt, ettei ollut mitään, mistä kiihtyä – hän oli palannut normaalielämänkatsomukseensa. Loppujen lopuksi ei huomispäivä olisikaan niin vaikea, hän tunsi varmasti, että hänellä olisi tarmoa ottaa se vastaan. Hän ei oikein muistanut, mitä hän oli pelännyt kohdata, mutta tuo epävarmuus ei sen enempää häirinnyt häntä. Hän oli ollut onneton ja nyt hän oli onnellinen – hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja nyt oli yksinäisyyden tunne haihtunut.
Hän liikahti kerran ja kääntyi kyljelleen, ja tätä tehdessään hän äkkiä ymmärsi, miksei hän tuntenut itseään yksinäiseksi. Se oli kummallista – mutta Nettie Strutherin lapsi lepäsi hänen käsivarsillaan: hän tunsi sen pienen pään painavan olkapäätään. Hän ei tiennyt, miten se oli tullut sinne, mutta hän ei tuntenut siitä hämmästystä, ainoastaan suloista, koko olentonsa läpi tunkevaa lämmön ja mielihyvän väristystä. Hän laittoi itsensä mukavampaan asentoon kiertäen käsivartensa pyöreän untuvaisen pään ympärille ja pidättäen hengitystään, jottei se häiritsisi nukkuvaa lasta.
Hänen siinä maatessaan hän sanoi itsekseen, että oli jotakin, jota hänen piti sanoa Seldenille, jokin sana, jonka hän oli löytänyt ja joka oli tekevä elämän selväksi heidän välillään. Hän koetti toistaa tuota sanaa, joka viipyi epämääräisenä ja valoisana ajatuksen etäisellä äärellä – hän pelkäsi, ettei hän muistaisi sitä herätessään. Ja kunhan hän vain muistaisi sen ja sanoisi sen Seldenille, niin hän tunsi, että kaikki olisi hyvin.
Vähitellen tuon sanan ajattelu haihtui ja uni alkoi vallata hänet. Hän hieman ponnisteli sitä vastaan, tuntien, että hänen pitäisi pysytellä valveilla lapsen takia. Mutta tämäkin tunne häipyi vähitellen epäselväksi unisen rauhan tuntemukseksi, jonka läpi yht'äkkiä pimeä yksinäisyyden ja kauhun varjo raivasi tiensä.
Hän kavahti taas pystyyn, viluisena ja säikähdyksestä väristen: hetken ajan hänestä tuntui kuin olisi hän kadottanut lapsen käsistään. Mutta ei – hän oli erehtynyt – hän tunsi vielä sen ruumiin hennon kosketuksen, lämpö alkoi jälleen virrata hänen lävitseen, hän otti sen vastaan, vajosi siihen ja nukkui.
XIV
Seuraava aamu valkeni leutona ja kirkkaana, kesän tuntu ilmassa. Auringonpaiste sattui vinosti Lilyn kadulle, pehmensi karheata talon julkisivua, kultasi portaiden värittömät kaiteet ja heijasti sädekehiä hänen verhotun ikkunansa ruuduista.
Kun sellainen päivä on sopusoinnussa mielialan kanssa, niin sen henkäyksessä on juopumusta. Ja Selden, kiiruhtaen katua pitkin läpi sen aamuisen siivottomuuden, tunsi olennossaan nuorekkaan seikkailunhalun väristystä. Hän jätti tavan tutut polut ja retkeili mielenliikutuksen tuntemattomalle merelle. Kaikki tuntomerkit ja mitat olivat jääneet jälkeen ja hänen kulkuaan piti johtaa uusien tähtien.
Tämä kulku johti tällä kertaa vain Miss Bartin täysihoitolaan; mutta sen ränsistynyt sisäänkäytävä oli tullut tuntemattoman kynnykseksi. Lähestyessään hän tarkasteli kolmea ikkunariviä arvaillen poikamaisesti, mikä niistä oli Lilyn. Oli yhdeksän aika ja talossa tuntui olevan jo työtä ja puuhaa. Hän muisteli jälkeenpäin havainneensa, että vain yksi ikkunakaihdin oli alhaalla. Hän huomasi myös, että eräällä ikkunalaudalla oli maljakko orvokkeja ja yht'äkkiä hän päätti, että sen täytyi olla Lilyn ikkunan: häneen tietenkin täytyi yhdistää ainoa kauneuskeidas rumassa ympäristössä.
Yhdeksän aika oli varhainen vieraskäyntiaika, mutta Selden oli jättänyt kaikki sellaiset sovinnaisuuden noudattamiset. Hän tunsi vain, että hänen on heti nähtävä Lily – hän oli löytänyt sanan, jonka hän aikoi sanoa hänelle eikä sen sanomista voinut lykätä toiseen hetkeen. Oli ihmeellistä, ettei se ollut jo ennen tullut hänen huulilleen, että hän oli päästänyt Lilyn menemään eilen illalla voimatta sanoa sitä hänelle. Mutta mitäpä sillä väliä nyt, kun oli tullut uusi päivä? Se sana ei ollut hämärää, vaan aamua varten.
Selden juoksi kiivaasti rappuja ylös ja soitti kelloa, ja touhustaan huolimatta häntä hämmästytti suuresti, että ovi avautui niin pian. Vielä hämmästyttävämpää oli hänestä sisäänastuttuaan nähdä, että avaaja oli Gerty Farish – ja että tämän takana häämötti pahaenteisesti toisia olentoja järkytetyn näköisinä.
"Lawrence!" huusi Gerty oudolla äänellä, "kuinka pääsitte tänne niin nopeasti?" – ja vapiseva käsi, jonka hän laski Seldenin kädelle, näytti siinä silmänräpäyksessä kietoutuvan tämän sydämelle.
Selden huomasi toiset kasvot, jotka näyttivät hölmistyneiltä pelosta ja arveluista – hän näki emännän valtavan olennon lähenevän itseään; mutta hän vetäytyi takaisin kohottaen kätensä, kun taas hänen silmänsä koneellisesti katsoivat ylös mustia puuportaita, joita myöten hän heti tiesi serkkunsa vievän itseään.
Eräs ääni taka-alalla sanoi, että tohtori saattoi tulla takaisin millä hetkellä tahansa – ja ettei ylhäällä saanut mitenkään häiritä. Joku toinen huudahti: "Se oli suurin ihme —?" sitten Selden tunsi, että Gerty oli ottanut häntä ystävällisesti kädestä ja että heidän täytyy antaa mennä yksin ylös.
He nousivat hiljaa kolme kerrosta ja kulkivat käytävää pitkin suljetulle ovelle. Gerty avasi oven ja Selden meni hänen jäljessään. Vaikka kaihdin oli alhaalla, heitti vastustamaton auringonvalo himmennetyn kultajuovan huoneeseen, ja sen valossa Selden näki kapean vuoteen seinustalla ja vuoteella Lily Bartin hahmon liikkumattomin käsin ja rauhallisin, muuttunein kasvoin.
Että se oli todellakin Lily Bart, sen kielsi kiihkeästi jokainen hermo Seldenissä. Todellinen Lily Bart oli levännyt hänen sydäntään vasten vain muutamia tunteja sitten – mitä hänellä oli tekemistä noiden oudoksikäyneiden ja rauhallisten kasvojen kanssa, jotka – nyt ensimmäistä kertaa – eivät kalvenneet eivätkä kirkastuneet hänen tullessaan?
Gerty, myöskin oudon rauhallisena ja tietoisesti itsensähillitsevänä kuten ainakin se, joka on kestänyt monet huolet ja tuskat, seisoi vuoteen vieressä puhuen ystävällisesti, ikäänkuin toimittaen viimeisen viestin.
"Tohtori löysi kloraalipullon – hän on nukkunut huonosti jo pitkät ajat, ja varmaankin hän on ottanut erehdyksessä liika suuren annoksen… Ei ole epäilemistäkään – ei mitään epäilyä – ei ole kysymystäkään – tohtori on ollut kovin hyvä. Sanoin hänelle, että me jäisimme mielellämme yksin vainajan kanssa – selvittäisimme hänen asiansa ennenkuin kukaan muu tulee. Tiedän, että hän olisi sitä juuri tahtonut."
Selden tuskin tajusi, mitä Gerty puhui. Hän seisoi katsoen alas nukkuviin kasvoihin, jotka näyttivät lepäävän siinä kuin hieno melkein näkymätön naamio niiden elävien piirteiden yllä, jotka hän oli tuntenut. Hän tunsi, että todellinen Lily oli vielä siinä, aivan hänen lähellään, mutta näkymättömänä ja luoksepääsemättömänä. Ja heitä erottavan esteen ohuus kiusasi häntä avuttomuuden tunteella. Heidän välillään ei ollut koskaan ollut kuin pieni tuskin huomattava este – ja kuitenkin hän oli antanut sen pitää heitä erillään! Ja vaikka se nyt tuntui heikommalta ja hennommalta kuin koskaan, oli se äkkiä kovettunut timantiksi, ja turhaan hän saattaisi vaikka päänsä lyödä murskaksi sitä vastaan.
Hän oli langennut polvilleen vuoteen viereen, mutta Gertyn kosketus nosti hänet pystyyn. Ja kun heidän katseensa yhtyivät, hämmästyi Selden aivan erikoista valoa serkkunsa kasvoilla.
"Ymmärrättehän, mitä varten tohtori läksi? Hän lupasi, ettei tulisi mitään häiriötä – mutta muodollisuuksia täytyy noudattaa. Ja minä pyysin hänen suomaan meille aikaa tarkastaa ensin hänen tavaroitaan —"
Selden nyökkäsi, ja Gerty silmäili pientä köyhästi kalustettua huonetta. "Se ei kysy pitkää aikaa", päätti hän.
"Ei – se ei kysy pitkää aikaa", myönsi Selden.
Gerty piti Seldenin kättä omassaan vielä hetkisen ja luoden sitten viimeisen silmäyksen vuoteeseen hän kulki hitaasti ovea kohti. Kynnyksellä hän pysähtyi lisätäkseen: "Löydätte minut alhaalta, jos kaipaatte minua."
Selden nousi pidättääkseen häntä. "Mutta minne te menette? Hän olisi toivonut —"
Gerty pudisti päätään hymyillen. "Ei, tätä juuri hän olisi toivonut —" ja kun hän puhui, kävi valo läpi Seldenin tunteettoman kurjuuden ja hän näki syvälle rakkauden kätkettyihin salaisuuksiin.
Ovi sulkeutui Gertyn jälkeen ja Selden seisoi yksin vuoteessa liikkumattomana nukkujan kanssa. Hän sai mielijohteen kääntyä hänen vierelleen, langeta polvilleen ja lepuuttaa tykyttävää päätään tyynyllä lepäävää rauhallista poskea vastaan. Heillä ei ollut koskaan ollut keskenään rauhaa, noilla kahdella, ja nyt hän tunsi vetoa vainajan rauhallisuuden ihmeellisiin salaperäisiin syvyyksiin.
Mutta hän muisti Gertyn varoittavat sanat – hän tunsi, että vaikka aika oli lakannut tästä huoneesta, sen jalat kiiruhtivat pysähtymättä ovea kohti. Gerty oli suonut hänelle tämän viimeisen puolitunnin, ja hänen täytyi käyttää sitä, kuten Gerty tahtoi.
Hän kääntyi ja katsoi ympärilleen ankarasti pakottaen itsensä saavuttamaan jälleen tietoisuuden ulkonaisista asioista. Huoneessa oli vähän kalustoa. Siellä oli Lilyn toalettiesineitä, ainoita ylellisyyden merkkejä, joiden sydäntä kouristava tutunomaisuus hätkäytti Seldeniä ja jotka näyttivät, mitä hänen toisten kieltäytymistensä oli täytynyt maksaa. Huoneessa ei ollut muuta persoonallisuuden merkkiä, jollei se näyttäytynyt niukkojen huonekalujen huolellisessa siisteydessä: pesupöydän, kahden tuolin, pienen kirjoituspulpetin ja vuoteen vieressä olevan pienen pöydän. Tällä pöydällä oli tyhjä pullo ja lasi, ja näistäkin hän käänsi pois katseensa.
Pulpetti oli kiinni, mutta sen kannella oli kaksi kirjettä, jotka hän otti käteensä. Toisessa oli erään pankin osoite, ja kun se oli varustettu postimerkeillä ja suljettu, pani Selden hetken epäröityään sen pois. Toisessa kuoressa hän luki Gus Trenorin nimen, ja sen laidat olivat vielä liimaamatta kiinni.
Kiusaus kävi läpi hänen olentonsa kuin puukon isku. Hän kamppaili sen käsissä tukien itseään pulpettia vasten. Miksi hän oli kirjoittanut Trenorille – kirjoittanut otaksuttavasti juuri heidän erottuaan edellisenä iltana? Tuo ajatus turmeli viimeisen hetken muiston, teki pilkkaa sanasta, jonka hän oli tullut sanomaan ja vieläpä särki sovittavan hiljaisuudenkin, jonka yli se lankesi. Hän tunsi lennähtäneensä takaisin kaikkiin niihin rumiin epäilyksiin, joista hän ajatteli päässeensä ainiaaksi. Mitä hän loppujen lopuksi tiesi Lilyn elämästä? Vain niin paljon kuin tämä oli suvainnut näyttää hänelle, ja miten vähän se oli katsoen siihen, mitä maailma arveli! Millä oikeudella – kirje hänen kädessään näytti kysyvän – millä oikeudella hän juuri nyt tunkeutui vainajan salaisuuksiin kuoleman jättämän aukon kautta? Hänen sydämensä huusi, että se oli heidän viimeisen yhdessäolohetkensä oikeudella, hetkellä, jolloin vainaja itse oli antanut avaimen hänen käteensä. Niin mitäs, jos Trenorin kirje oli kirjoitettu sen jälkeen?
Hän laski sen kädestään äkillisen inhon valtaamana ja kääntyi päättävästi siihen, mitä hänellä oli jäljellä tehtävästään. Loppujen lopuksi olisi tuo tehtävä helpompi täyttää nyt, kun hänen persoonallinen osuutensa siihen oli mennyt olemattomiin.
Hän kohotti pulpetin kantta ja näki siinä shekkikirjan ja muutamia paketteja, laskuja ja kirjeitä, järjestettyinä sillä täsmällisyydellä, joka oli ominaista kaikille vainajan toimille. Selden tarkasti ensin kirjeet, koska se oli hänen työnsä vaikein osa. Tuli ilmi, että niitä ei ollut monta eivätkä ne olleet tärkeitä, mutta niiden joukossa Selden löysi, omituisin sydämen kouristuksin, kirjelapun, jonka hän itse oli kirjoittanut Lilylle Bryiden pitojen jälkeisenä päivänä.
"Milloin saan tulla luoksenne?" – nämä hänen omat sanansa saivat hänet toteamaan sen arkuuden, joka oli karkoittanut hänet Lilystä itse voiton hetkellä. Niin, hän oli aina pelännyt kohtaloaan ja hän oli liian rehellinen ollakseen nyt tunnustamatta arkuuttaan, sillä eivätkö nyt olleetkin kaikki hänen entiset epäilyksensä heränneet henkiin pelkällä Trenorin nimen näkemisellä?
Hän pisti kirjeen taskuunsa taittaen sen huolellisesti niinkuin ainakin sen, jonka vainajan hallussaanpitäminen oli tehnyt kallisarvoiseksi. Sitten hän jatkoi paperien tarkastelua.
Hämmästyksekseen hän huomasi, että kaikki laskut olivat kuitatut; niiden joukossa ei ollut yhtään maksamatonta. Hän avasi shekkikirjan ja näki, että edellisenä iltana sinne oli tullut kymmenen tuhannen dollarin shekki rouva Penistonin pesänvalvojilta. Perintöosuus oli siis maksettu aikaisemmin kuin mitä hän oli osannut odottaa Gertyn puheista päättäen. Mutta käännettyään lehden hän huomasi ihmetyksekseen, että huolimatta tästä vastasaadusta summasta varat olivat jo supistuneet muutamiin dollareihin. Pikainen silmäys shekkien kantoihin, joista jokainen oli päivätty eilen, osoitti, että neljän tai viiden sadan dollarin välillä oleva summa perinnöstä oli käytetty laskujen maksuksi, kun taas jäljellä olevat tuhannet sisältyivät yhteen shekkiin joka oli samaan aikaan kirjoitettu Charles Augustus Trenorille.
Selden pani kirjan pois ja vaipui pulpetin viereiselle tuolille. Hän nojasi kyynärpäänsä pulpetille ja kätki kasvonsa käsiinsä. Elämän vihaiset vedet kohosivat korkeina hänen ympärillään, niiden kalsea maku oli hänen huulillaan. Selittikö Trenorille osoitettu shekki mysteeriota vai syvensikö se sitä? Aluksi hänen järkensä kieltäytyi toimimasta – hän tunsi vain sen häpeätahran, jonka saivat aikaan liiketoimet Trenorin kaltaisen miehen ja Lily Bartin kaltaisen naisen välillä. Sitten selveni vähitellen hänen sekaantuneet havaintokykynsä, vanhat vihjaukset ja huhut muistuivat hänen mieleensä ja noista samoista vihjauksista, joita hän oli pelännyt saada toteen, hän pani kokoon mysteerion selityksen. Oli siis totta, että Lily oli ottanut rahoja vastaan Trenorilta, mutta totta myöskin, kuten pienen pulpetin sisältö näytti, että velka oli ollut hänelle sietämätön ja että ensi tilaisuuden sattuessa hän oli vapauttanut itsensä siitä, vaikka tuo teko jätti hänet katsomaan vasten silmiä hellittämätöntä köyhyyttä.
Tämä oli kaikki, mitä hän tiesi – kaikki, mitä hän voi toivoa saavansa jutusta irti. Mykät huulet tyynyllä kielsivät häneltä muun – jolleivät ne kuitenkin olleet kertoneet muun siinä suudelmassa, jonka ne olivat painaneet hänen otsalleen. Niin, hän saattoi nyt lukea tuohon hyvästijättöön kaiken sen, minkä hänen sydämensä vaati sieltä löydettäväksi. Hän saattoi myöskin ammentaa sieltä rohkeutta olemaan syyttämättä itseään siitä, että oli jättänyt saavuttamatta edullisen tilaisuuden huippukohdan.
Hän näki, että kaikki elämän ehdot olivat liittoutuneet pitämään heitä toisistaan erillään, sen jälkeen kuin hänen todellinen irtaantumisensa ulkonaisista vaikutuksista, jotka kuljettivat Lilyä, olivat menneet hänen henkisen herkkyytensä yli ja tehneet hänelle vaikeammaksi elää ja rakastaa arvostelematta. Mutta hän oli ainakin rakastanut Lilyä – oli ollut taipuvainen perustamaan tulevaisuutensa uskolle häneen – ja joskin tuo hetki oli määrätty karkaamaan heiltä, ennenkuin he voivat tarttua siihen, näki hän nyt, että se oli pelastettu heille molemmille kokonaisena heidän elämänsä raunioista.
Tämä rakkaudenhetki, tämä ohi vilahtava voitto omasta itsestään oli pidättänyt heitä sammumasta; se oli Lilyn ajanut Seldenin luo jokaisessa ponnistelussa ympäristönsä vaikutuksia vastaan ja oli Seldenissä pitänyt yllä uskoa, joka häntä nyt veti katuvaisena ja sovitettuna Lilyn puoleen.
Hän polvistui vuoteen viereen ja kumartui vainajan yli kuluttaen heidän viimeisen hetkensä pohjasakkaa myöten. Ja hiljaisuudessa heidän välillään vaihtui sana, joka selvitti kaiken.