Kitabı oku: «Säätynsä uhri», sayfa 3

III

Bellomontissa bridgepeli kesti tavallisesti pikkutunneille. Kun Lily meni vuoteeseensa tuona yönä, oli hän pelannut liian kauan omaksi hyväkseen.

Koska hän ei tuntenut mitään halua itsetutkisteluun, joka odotti häntä hänen huoneessaan, hän viivytteli leveällä porraskäytävällä katsellen alas saliin, missä viimeiset kortinpelaajat olivat ryhmittyneet tarjottimen ympärille, jolla oli korkeita laseja ja hopeakaulaisia viinikarahveja ja jonka hovimestari oli juuri asettanut matalalle pöydälle lähelle tulta.

Sali oli holvattu ja siinä oli parvi, jota kannattivat vaaleankeltaiset marmoripylväät. Kukkivia kasveja oli suurissa ryhmissä ja niiden taustana oli nurkissa tummaa lehvistöä. Karmosiinipunaisella matolla veteli yksi hirvikoira ja kaksi tai kolme viiriäiskoiraa herkullista unta tulen ääressä, ja suuri kattolamppu valoi ylhäältä valoa naisten hiuksiin ja sai heidän jalokivensä säihkymään, kun he liikkuivat.

Oli hetkiä, jolloin kaikki tuo ilahdutti Lilyä, jolloin ne tyydyttivät hänen kauneudenaistiaan ja elämän ulkonaisen hienouden vaatimustaan, mutta oli sellaisiakin hetkiä, jolloin ne saivat hänet selvemmin huomaamaan omien sopivien tilaisuuksiensa niukkuuden. Nyt oli sellainen hetki, jolloin vastahakoisuuden tunne oli etualalla, ja hän kääntyi pois kärsimättömästi, kun rouva Dorset, serpentiineihin kietoutuneena, veti Percy Gryceä jäljessään erääseen rauhalliseen loukkoon parven alle.

Eipä silti, että Miss Bart pelkäsi vasta hankitun Mr. Grycen suosion menettämistä. Rouva Dorset saattaa pelästyttää tai häikäistä Mr. Gryceä, mutta hänellä ei ollut ollenkaan taitoa tai kärsivällisyyttä saada tätä valtaansa. Hänellä oli liian paljon puuhaa oman itsensä kanssa voittaakseen tämän ujouden, ja sitäpaitsi, miksi hän häiritsisi rauhaansa? Enintään hän saattoi urheilla yhden illan Mr. Grycen yksinkertaisuudella – tämän jälkeen hän olisi pelkkänä taakkana rouva Dorsetille, ja sen tietäen tämä oli liian kokenut yllyttääkseen häntä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku toinen nainen, joka saattoi ottaa valtaansa miehen ja työntää hänet luotaan mielensä mukaan pitämättä häntä suunnitelmiensa todellisena tekijänä, täytti Lily Bartin kateudella. Percy Gryce oli ikävystyttänyt häntä koko iltapäivän – jo pelkkä ajatuskin näytti herättävän Percyn avuttoman äänen kaikua – mutta Lily ei saattanut olla välittämättä hänestä huomenna, jättää menestystänsä sikseen, hänen täytyi mukautua enempäänkin ikävyyteen, olla osoittavinaan uutta miellyttäväisyyttä ja sopivaisuutta, ja kaikki tämä vain siinä tarkoituksessa, että Percy Gryce lopulta päättäisi tehdä hänelle sen kunnian, että ikävystyttäisi häntä koko elämänsä läpi.

Se oli ikävä kohtalo, mutta miten päästä siitä? Joko olla yksin tai jokin Gerty Farish. Astuessaan makuuhuoneeseensa, jonka valaistus oli pehmeästi himmennetty, jossa neilikkavaasi täytti ilman tuoksullaan ja viimeiset uutiset ja kuvalehdet olivat leikkaamattomina lukulampun viereisellä pöydällä, hänen mieleensä tuli Miss Farishin ahdas asunto niukkoine mukavuuksineen ja kauheine seinäpapereineen. Ei, hän ei ollut luotu sellaisiin halpamaisiin sovitteluihin köyhyyden kanssa. Koko hänen olentonsa viihtyi ylellisyyden ja loiston ilmapiirissä; se oli se tausta, jota hän vaati, se ainoa ilma, jota hän saattoi hengittää. Mutta toisten ylellisyyttä hän ei halunnut. Muutamia vuosia sitten se oli riittänyt hänelle: hän oli joka päivä ottanut osansa huvituksista välittämättä siitä, kuka niistä huolehti. Nyt hän alkoi pelätä sen tuomia velvollisuuksia, tuntea olevansa tuon loiston eläkkeennauttija, joka oli kerran näyttänyt kuuluvan hänelle. Olipa hetkiä, jolloin hän tiesi saavansa maksaa elämäntapansa.

Kauan aikaa sitten hän oli jättänyt bridgen peluun. Hän oli nähnyt, mitä vaaraa se oli tuottanut useallekin hänen tuttavapiiristään – esimerkiksi eräälle nuorelle Ned Silvertonille, viehättävälle vaaleaveriselle nuorukaiselle, joka nyt oli turvattomasti rouva Fisherin, ilmehikkään, miehestään eronneen naisen, saaliina. Lily muisti, kun nuori Silverton oli joutunut heidän piiriinsä säteillen Arkadian onnea. Hän oli julaissut viehättäviä sonetteja toverikuntalehdessä. Jouduttuaan rouva Fisherin ja bridgepelin pauloihin ja kun ainakin viimeksimainittu oli tuottanut hänelle menoja, joista hänet useita kertoja olivat pelastaneet hänen naimattomat sisarraukkansa, jotka ihailivat hänen sonettejaan ja joivat teensäkin ilman sokeria pitääkseen lemmikkinsä elämän pinnalla. Lily tunsi Nedin kohtalon: hän oli nähnyt hänen viehättävän katseensa – jossa oli paljon enemmän runoutta kuin hänen soneteissaan – muuttuvan hämmästyksestä huvinhaluun ja huvinhalusta hätääntymiseen hänen kulkiessaan onnen jumalattaren kauheissa lumoissa. Ja Lily pelkäsi huomaavansa samoja oireita omassa kohdassaan.

Sillä kuluvan vuoden aikana hän oli huomannut, että hänen vieraanvaraiset emäntänsä odottivat häneltä, että hän ottaisi osaa korttipeliin. Se oli yksi niitä veroja, joita hänen oli maksettava heidän jatkuvasta vieraanvaraisuudestaan ja puvuista ja koristeista, jotka tilaisuuden sattuessa täydensivät hänen epätäydellisiä varustuksiaan. Ja siitä lähtien kun hän oli pelannut säännöllisesti, pelihimo oli kasvanut hänessä. Kerran tai kahdesti hän oli voittanut suuren summan, mutta pitämättä sitä vastaisten tappioiden varalta hän oli tuhlannut sen pukuihin tai jalokiviin. Ja halu korvata tämä varomattomuus, yhtyneenä yltyvään pelihimoon, sai hänet uskaltamaan yhä suurempia panoksia jokaiseen uuteen yritykseen. Hän koetti puolustaa itseään sillä tekosyyllä, että jos Trenorien tavan mukaan ollenkaan pelasi, niin täytyi joko pelata suuresti summasta tai kokonaan pelaamattomana joutua omahyväisen ja saidan maineeseen. Mutta hän tunsi, että hänessä oli pelihimo ja että hänellä tässä ympäristössä oli vähän toivoa vastustaa sitä.

Tänä iltana onni oli ollut itsepintaisen huono, ja pieni kultakukkaro, joka riippui hänen koristeidensa joukossa oli melkein tyhjä, kun hän palasi huoneeseensa. Hän avasi vaatesäiliön, ja ottaen esille jalokivirasiansa hän katsoi setelipakkaa, josta hän oli täyttänyt kukkaronsa ennen päivällisille menoaan. Vain kaksikymmentä dollaria oli jäljellä: tuo oli niin yllättävää, että hän hetken ajan mietti, että häneltä oli varmaankin varastettu. Sitten hän otti kynän ja paperia ja koetti laskea, mitä hän oli menettänyt päivän kuluessa. Hänen ajatuksensa olivat väsyneet ja hänen oli yhä uudelleen käytävä läpi eriä. Mutta vihdoin hänelle kävi selväksi, että hän oli menettänyt korttipelissä kolmesataa dollaria. Hän otti esille shekkikirjansa katsoakseen, oliko hänen tilinsä suurempi kuin mitä hän muisteli, mutta hän huomasi, että asia oli päinvastoin. Sitten hän alkoi jälleen tehdä laskelmiaan, mutta tuota kolmensadan dollarin menetystä ei voinut auttaa. Tuon summan hän oli varannut ompelijattarelleen – jollei hän päättäisi käyttää sitä jalokivien ostoon. Joka tapauksessa hän olisi tarvinnut sitä niin moneen kohtaan, että sen riittämättömyys oli saanut hänet pelaamaan korkein panoksin toivoen siten kartuttavansa sitä. Mutta tietystikin hän oli menettänyt – hän, joka tarvitsi joka pennin, kun taas Bertha Dorset, jonka mies aivan hukutti hänet rahaan, korjasi varmaankin taskuunsa viisisataa, ja Judy Trenor, jolla olisi ollut varoja menettää tuhat dollaria illassa, puristi pelipöydästä noustuaan sellaista setelitukkoa, että hänen oli ollut mahdotonta pudistaa vieraidensa kättä, kun nämä toivottivat hänelle hyvää yötä.

Maailma, missä saattoi tapahtua sellaista, näytti olevan kurja paikka Lily Bartille, mutta hän ei ollutkaan koskaan kyennyt ymmärtämään sellaisen maailman lakeja, joka oli niin valmis jättämään hänet pois laskelmistaan.

Hän alkoi riisuutua soittamatta palvelustyttöään, jonka hän oli lähettänyt maata. Hän oli ollut kyllin kauan toisten ihmisten huvitusten kahleissa ajatellakseen niitäkin, jotka olivat riippuvaisia hänen mielihaluistaan, ja joskus hän katkeroituneena ajatteli, että hän oli palvelustyttönsä kanssa samassa asemassa sillä erotuksella vain, että tämä sai palkkansa säännöllisemmin kuin hän.

Istuessaan peilin edessä kampaamassa tukkaansa hänen kasvonsa näyttivät ontoilta ja kalpeilta, ja hän kauhistui huomatessaan kaksi pientä viivaa lähellä suutaan, kaksi hienoa viirua pehmeässä poskipielessä.

"Oho, minun täytyy lakata kiusaamasta itseäni!" huudahti hän. "Ellei se ole sähkövalon ansiota —" mietti hän, kimmoten istuimeltaan ja sytyttäen toilettipöydällä olevat kynttilät.

Hän väänsi kiinni seinävalot ja tarkasteli itseään kynttilävalossa. Hänen valkoiset soikeat kasvonsa sukelsivat ikäänkuin epäröiden esille varjojen taustalta, lepattavan valon kietoessa sen kuin usvaan. Mutta molemmat suun ympärillä olevat viivat pysyivät.

Lily nousi ja riisuutui nopeasti.

"Ainoana syynä on se, että olen väsynyt ja että minulla on niin ikävää ajattelemista", toisteli hän, ja hänestä tuntui lisävääryydeltä, että pienet huolet jättivät jälkensä kauneuteen, joka oli hänen ainoa puolustuksensa niitä vastaan.

Mutta ikävät asiat eivät tahtoneet jättää häntä. Hän käänsi väsyneesti ajatuksensa jälleen Percy Gryceen, kuten kulkija nostaa hartioilleen raskaan taakan ja jatkaa raatamistaan lyhyen levon jälkeen. Hän oli varma siitä, että hän oli "vetänyt maihin" hänet. Vielä muutamien päivien työ ja hän tahtoi saada palkkansa. Mutta itse palkka tuntui vastenmieliseltä juuri silloin: voitonajatus ei voinut innostaa häntä. Se oli oleva lepoa ikävyyksistä, ei mitään muuta – ja miten vähäiseltä se olisi näyttänyt hänestä muutamia vuosia aikaisemmin! Hänen kunnianhimonsa oli vähitellen surkastunut. Mutta miksi hän oli epäonnistunut? Oliko se hänen oma syynsä vai kohtalon syy?

Hän muisteli, miten hänen äidillänsä, heidän menetettyään omaisuutensa, oli tapana sanoa hänelle jonkinlaisella ylpeällä kostonhimolla: "Mutta sinä saat sen vielä takaisin – saat sen vielä takaisin näölläsi…" Tuohon muistoon liittyi koko joukko muita, ja hän makasi pimeässä muistellen menneisyyttä, josta hänen nykyisyytensä oli kehittynyt.

Talo, jossa ei kukaan koskaan syönyt päivällistä kotona, ellei ollut "seuraa"; ovikello, joka soi alituisesti, eteispöytä, jolle satamalla satoi nelikulmaisia koteloja, jotka kiireesti avattiin, ja pitkulaisia kääröjä, jotka saivat tomuttua pronssiastian pohjassa; joukko ranskalaisia ja englantilaisia palvelustyttöjä, jotka tulivat ja menivät; yhtä vaihtuva lakeijojen ja lapsenhoitajien lauma, riitaa ja toraa ruokasäiliössä, kyökissä ja salongissa; pikaisia lähtöjä Eurooppaan ja palatessa täyteen ahdettuja matka-arkkuja ja loppumatonta tavaroiden purkamista monta päivää; puoli vuotta kestäviä keskusteluja siitä, missä kesä vietettäisiin, ikäviä taloudellisia välikohtauksia ja sitten tuntuvaa kulutuksen vähentymistä – sellaisia olivat Lily Bartin ensimmäiset muistot.

Tuon kodiksi kutsutun sekasotkun ohjakset olivat voimakkaan ja päättäväisen äidin käsissä, joka oli vielä kyllin nuori tanssiakseen tanssiaispukunsa repaleiksi, kun taas puolueettoman isän utuinen ulkonainen olemus oli hovimestarin ja sen miehen välimuoto, joka tuli asettamaan kelloja oikein. Lapsenkin silmillä katsottuna rouva Hudson Bart oli näyttänyt nuorelta; mutta Lilyn koko muistiajan hänen isänsä oli ollut kaljupäinen ja hieman kumarassa, harmaita hiuksia päässä ja käynti väsynyttä. Lily oli tyrmistynyt saatuaan sittemmin tietää, että isä oli vain kaksi vuotta äitiä vanhempi.

Lily näki isäänsä harvoin päiväsaikaan. Tämä oli koko päivän "kaupungilla", ja talvisaikaan Lily kuuli vasta pitkältä hämärän tultua hänen uupuneet askeleensa portaissa ja hänen kätensä lukuhuoneen ovella. Hän tahtoi suudella Lilyä hiljaa ja tehdä pari kysymystä lapsenhoitajalle tai kotiopettajalle. Sitten rouva Bartin palvelustyttö tuli muistuttamaan hänelle, että hänen oli oltava päivällisillä ulkona, ja hän riensi pois nyökäten Lilylle. Kesäiseen aikaan, kun hän oli heidän kanssaan sunnuntairetkellä Newportissa tai Southamptonissa, hän oli raihnaisempi ja hiljaisempi kuin talvella. Lepo näytti väsyttävän häntä, ja hän istui tuntikausia tuijottaen merelle hiljaisesta verannansopukasta, huomaamatta vaimonsa meluavaa olemassaoloa. Tavallisesti kuitenkin rouva Bart ja Lily matkustivat kesäksi Eurooppaan, ja ennenkuin laiva oli puolitiessä, Mr. Bart oli häipynyt taivaanrannan taa. Joskus hänen tyttärensä kuuli häntä syytettävän siitä, ettei hän ollut jouduttanut rouva Bartin rahalähetystä. Mutta enimmäkseen häntä ei koskaan mainittu tai ajateltu, kunnes hänen kärsivällinen ja kumarainen olemuksensa näyttäytyi New Yorkin satamassa ikäänkuin mikäkin puskuri hänen vaimonsa uhkeiden matkatavaroiden ja amerikkalaisen tullialueen välillä.

Hajanaista ja levotonta oli perhe-elämä Lilyn tyttövuosina: alituista huvittelua ja alituista rahantarvetta. Lily ei muistanut pientäkään aikaa, jolloin olisi ollut kylliksi rahaa, ja hänen isänsä näytti aina jollakin epämääräisellä tavalla valittavan puutetta. Se ei tietenkään voinut olla rouva Bartin vika, joka oli tuttaviensa kesken "erinomaisen talousihmisen" maineessa. Hän oli erinomainen sen rajattoman vaikutuksen vuoksi, minkä hän sai aikaan rajoitetuilla keinoilla. Ja talonrouvan ja hänen tuttavapiirinsä mielestä oli sankarillista elää ikäänkuin olisi paljon rikkaampi kuin mitä pankkikirja osoitti.

Lily oli tietenkin ylpeä äitinsä kyvystä tässä suhteessa: hän oli kasvatettu siinä uskossa, että on pidettävä hyvä ruokakomento ja, kuten rouva Bart sanoi, käytävä "säädyllisesti puettuna", maksoi mitä maksoi. Rouva Bartin Pahin moite miehelleen oli kysyä häneltä, halusiko hän vaimonsa "elävän kerjäläisen tavoin", ja kun hänen kielteistä vastaustaan pidettiin aina ikäänkuin oikeutuksena sähkösanomalla tilata Parisista ylimääräinen puku tai kaksikin ja telefonoida kultasepälle, että tämä lähettäisi hänelle sittenkin kotiin turkoosinsinisen rannerenkaan, jota rouva Bart oli ollut katsomassa sinä aamuna.

Lily tunsi ihmisiä, jotka "elivät kuin kerjäläiset", ja heidän ulkoasunsa ja ympäristönsä teki oikeutetuksi hänen äitinsä vastenmielisyyden sellaista elämäntapaa kohtaan. Ne olivat enimmäkseen sukulaisia, jotka asuivat likaisissa taloissa ja joiden vastaanottohuoneen seinillä oli kuparipiirroksia Colen Elämän kulku-teoksesta ja joiden huonosti puetut sisäköt sanoivat "minä menen katsomaan" vieraille, jotka olivat kutsuttuja sellaiseen aikaan, jolloin kaikki säädylliset ihmiset ovat ulkona. Harmittavaa tässä oli, että useat näistä sukulaisista olivat rikkaita, niin että Lily johtui ajattelemaan, että ihmiset elävät kuten kerjäläiset vapaasta tahdostaan ja ilman varsinaista käytösohjetta. Tämä antoi hänelle harkitun ylemmyyden tunteen eikä hän tarvinnut rouva Bartin huomautuksia perhesaitureista kasvattaakseen luontaista elävää taipumustaan loistoon.

Lily oli 19-vuotias, kun olosuhteet saivat hänet tarkistamaan maailmankatsomustaan.

Edellisenä vuonna hän oli alkanut häikäisevällä tavalla ottaa osaa seuraelämään raskaiden vekseliukkospilvien säestäessä. Alkajaisleimahdus viipyi vielä taivaanrannalla, mutta pilvi oli synkentynyt, ja äkkiä se purkautui. Tuo äkillisyys lisäsi kauheutta; ja oli vieläkin aikoja, jolloin Lily eli uudelleen tuskallisen elävästi sen päivän jokaisen yksityisseikan, jona isku kohtasi. Hän oli äitinsä kanssa istuutunut aamiaispöytään, jossa oli chaufroix'ta ja kylmää lohta edellisen illan päivällisiltä: ihme kyllä oli rouva Bart siinä suhteessa säästäväinen, että yksityisoloissa syötiin kutsuaterioiden herkkutähteitä. Lily tunsi tuota miellyttävää ikävää, joka on nuoren ihmisen rangaistus siitä, että on tanssinut itsensä loppuun; mutta hänen äitinsä, huolimatta muutamista viiruista suun ympärillä ja keltaisista kiehkuroista ohimoilla, oli niin hilpeä, päättäväinen ja raikasvärinen, ikäänkuin hän olisi nukkunut hyvin rauhallisesti yönsä.

Keskellä pöytää sulavan kastanjajäätelön ja sokeroitujen kirsikkojen välillä kohotti joukko Amerikan kaunokkeja vankkoja runkojaan. Niiden latvat ulottuivat yhtä korkealle kuin rouva Bartin pää, mutta niiden ruusunpuna oli haalistunut, ja Lilyn sopivaisuuden tunnetta loukkasi niiden ilmaantuminen vielä aamiaispöytään.

"Äiti," sanoi hän moittivasti, "minusta meidän pitäisi hankkia muutamia tuoreita kukkia aamiaispöytään. Muutamia valley-liljoja."

Rouva Bart tuijotti häneen. Hänen oma tarkkuutensa oli kohdistunut vain maailmaan, eikä hän välittänyt siitä, miltä aamiaispöytä näytti, jollei aamiaisilla ollut ketään vierasta. Mutta hän hymyili tyttärensä viattomuudelle.

"Valley-liljat", sanoi hän rauhallisesti, "maksavat kaksi dollaria tusina tähän vuodenaikaan."

Lilyyn se ei vaikuttanut mitään. Hän tiesi hyvin vähän rahan arvosta.

"Tämä vaasi täyttyy kuudesta tusinasta", tuumi hän.

"Kuusi tusinaa mitä?" kuului hänen isänsä ääni ovelta.

Naiset katsahtivat ylös hämmästyneinä; oli lauantai ja Mr. Bartin ilmaantuminen aamiaiselle oli odottamatonta. Mutta ei hänen vaimonsa eikä tyttärensä välittäneet kysellä sen enempää.

"Olin juuri sanomassa", alkoi Lily, "että minusta on vastenmielistä nähdä kuihtuneita kukkia aamiaispöydässä; ja äiti sanoo, ettei kimppu valley-liljoja maksa enempää kuin kaksitoista dollaria. Saanko ilmoittaa kukkaiskauppiaalle, että hän lähettää niitä joka päivä?"

Hän nojasi luottavaisesti isän puoleen: tämä harvoin kielsi häneltä mitään, ja rouva Bart oli opettanut tyttärensä keskustelemaan isän kanssa, kun hänen omista pyynnöistään ei ollut apua.

Mr. Bart istui liikkumatta, hän tuijotti yhä loheen, ja hänen alaleukansa värisi. Hän näytti myöskin kalpeammalta kuin tavallisesti ja hänen ohut tukkansa riippui huolimattomasti otsalla. Äkkiä hän katsoi tyttäreensä ja nauroi. Nauru oli niin outoa, että Lily punastui: hän luuli tehneensä itsensä naurunalaiseksi, ja hänen isänsä näytti näkevän jotakin naurettavaa hänen pyynnössään. Ehkä isästä oli hassua, että hän vaivasi häntä sellaisella pikkuasialla.

"Kaksitoista dollaria – kaksitoista dollaria päivässä kukkiin? Totta totisesti, hyvä lapsi, tilaa kahdentoista sadan arvosta." Isä yhä nauroi.

Rouva Bart loi häneen nopean silmäyksen.

"Teidän ei tarvitse odottaa, Poleworth – soitan, kun tarvitaan", sanoi hän palvelijalle.

Tämä vetäytyi pois ikäänkuin itsekseen paheksuen, jättäen chaufroix'n tähteet sivupöydälle.

"Mikä sinun on, Hudson? Voitko pahoin?" sanoi rouva Bart vakavasti.

Hän ei sietänyt kohtauksia, jotka eivät olleet hänen itsensä toimeenpanemia, ja hänestä oli ilkeää, että talon isäntä rupesi konstailemaan palvelijoiden läsnäollessa.

"Voitko pahoin?" toisti hän.

"Pahoinko? – En, olen menettänyt omaisuuteni", vastasi Mr. Bart.

Lily hypähti ylös pelästyneenä, ja rouva Bart nousi seisoalleen.

"Menettänyt omaisuutesi —?" huudahti hän. Mutta hilliten heti itsensä hän kääntyi rauhallisin kasvoin Lilyyn päin.

"Pane ruokasäiliön ovi kiinni", hän sanoi.

Lily totteli ja kun hän kääntyi jälleen huoneeseen päin, istui hänen isänsä ja nojasi molemmilla kyynäspäillään pöytään, lohilautanen niiden välissä, ja pää käsien varassa.

Rouva Bart seisoi hänen vierellään kalpein kasvoin, mikä teki hänen tukkansa luonnottoman keltaiseksi. Hän katsoi Lilyyn, kun tämä lähestyi; hänen katseensa oli kauhea, mutta ääneensä hän sai kamalan hilpeyden.

"Isäsi ei voi hyvin – hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ei se ole mitään – mutta parasta on, että sinä menet huoneeseesi, äläkä sano mitään palvelijoille", lisäsi hän.

Lily totteli. Hän totteli aina, kun äiti puhui tuolla äänellä. Rouva Bartin sanat eivät olleet pettäneet häntä: hän tiesi heti, että he olivat menettäneet omaisuutensa. Niinä pimeinä hetkinä, jotka seurasivat, tuo kauhea tosiasia loi varjonsa myöskin isän hitaaseen ja vaikeaan kuolemaan. Hän sammui lakattuaan täyttämästä tehtävätään, ja rouva Bart istui hänen vuoteensa ääressä ikäänkuin matkustaja, joka odottaa myöhästyneen junan lähtöä. Lilyn tunteet olivat herkemmät: hän sääli isäänsä pelästyneellä, tehottomalla tavalla. Mutta se seikka, että isä oli enimmät ajat tiedottomassa tilassa ja että hänen huomionsa Lilyn pujahtaessa huoneeseen kääntyi hänestä hetken kuluttua pois, teki hänet vielä vieraammaksi kuin ennen, jolloin hän ei ollut koskaan tullut kotiin ennenkuin pimeän tultua. Lilystä tuntui kuin hän olisi aina nähnyt hänet verhon – ensin unen, sitten välimatkan ja välinpitämättömyyden läpi – ja nyt oli sumu sakeutunut melkein läpinäkymättömäksi. Jos hän olisi tehnyt hänelle yhdenkään palveluksen tai vaihtanut hänen kanssaan yhdenkään hellän sanan, niin tyttären vaisto olisi herännyt hänessä. Mutta hänen säälinsä, joka ei löytänyt ilmaisumuotoa, jäi tarkasteluasteelle ja siihen loi varjonsa äidin hellittämätön katkeruus. Jokainen rouva Bartin katse ja teko näytti sanovan: "Sinä suret häntä nyt – mutta tunteesi kyllä muuttuvat, kun näet, mitä hän on tehnyt meille."

Lily tunsi helpotusta, kun isä kuoli.

Sitten tuli pitkä talvi. Oli jäänyt hieman rahaa, mutta rouva Bartin mielestä se oli pahempaa kuin ei mitään – se oli pelkkää ivaa siitä, mihin hän oli oikeutettu. Mitä arvoa oli elämällä, jos piti elää kuin kerjäläinen? Hän vaipui jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen, tylsään vihaan kohtaloa vastaan. Hänen "taloudenpitotaitonsa" hylkäsi hänet tai hän ei ollut enää kyllin ylpeä harjoittaakseen sitä. Oli kyllä hyvä "pitää taloutta", kun saattoi pitää omat ajoneuvot, mutta kun ei parhaalla tahdollaankaan saattanut salata sitä seikkaa, että oli kuljettava jalan, niin ei kannattanut enää koettaa.

Lily kulki äitinsä kanssa paikasta toiseen käyden vastavierailuilla sellaisten tuttujen luona, joiden taloudenpitoa rouva Bart oli arvostellut ja jotka valittivat sitä, että hän antoi Lilyn nauttia eineensä sängyssä, kun tyttären tulevaisuus oli epävarma, ja oleskellen nyt halvoissa mannermaan täysihoitoloissa, missä rouva Bart pysytteli itsepintaisesti poissa onnettomuustoveriensa niukoista teekekkereistä. Hän karttoi erittäin huolellisesti vanhoja seuraystäviään ja entisten menestystensä näyttämöjä. Köyhyys tuntui hänestä sellaiselta epäonnistumisen tunnistamiselta, että se läheni häpeää. Ja hän keksi sääliväisyyden varjon ystävällisimmässäkin lähenemisyrityksessä.

Eräs ajatus lohdutti häntä: se oli Lilyn kauneus. Hän tarkasteli sitä jonkinlaisella intohimolla, ikäänkuin se olisi ase, jonka hän oli ovelasti muovaillut kostaakseen. Se oli heidän onnensa viimeinen tuki, se keskipiste, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakennettava uudelleen. Hän valvoi sitä huolellisesti, ikäänkuin se olisi hänen omaisuuttaan ja Lily vain sen hoitaja. Ja koetti teroittaa tämän mieleen edesvastuuntunnetta, jota sellainen tehtävä vaati. Hän seurasi ajatuksissaan toisten kaunotarten elämänuraa huomauttaen tyttärelleen, mitä sellainen lahja saattoi tuoda mukanaan ja mietiskellen niiden kauhistuttavaa esimerkkiä, jotka siitä huolimatta eivät olleet päässeet toiveidensa perille; rouva Bartin mielestä vain tyhmyys saattoi selittää heidän valitettavan epäonnistumisensa. Hän moitti niin katkerasti rakkaudesta solmittuja avioliittoja, että Lily olisi luullut hänen oman avioliittonsa olleen sitä lajia, jollei rouva Bart olisi usein vakuuttanut, että hänet oli siihen "taivutettu" – kuka sen oli tehnyt, sitä hän ei koskaan selvittänyt.

Lilyyn teki asianomaisen vaikutuksen hänen äitinsä suurenmoinen sopivien tilaisuuksien hyväkseen käyttäminen. Hänen nykyisen elämänsä harmaudesta oli hänet vapauttava sellainen elämä, johon hän tunsi olevansa oikeutettu. Vähemmän selväjärkiselle rouva Bartin neuvot olisivat voineet olla vaarallisia, mutta Lily ymmärsi, että kauneus on vain menestyksen raaka-aine ja että sen käyttäminen menestyäkseen vaatii toisia keinoja; ja pian hän oppi näkemään, että kaunis ihminen tarvitsee enemmän tahdikkuutta kuin keskinkertaisen näköinen.

Hänen kunnianhimonsa ei ollut yhtä kursailematonta kuin rouva Bartin. Eräs tämän valituksenaiheita oli ollut se, että hänen miehensä – aikaisempina aikoina, ennenkuin hän oli liian väsynyt – oli kuluttanut iltansa "lukemalla runoutta", kuten rouva Bart sanoi; ja Mr. Bartin kuoleman jälkeen huutokaupattavaksi asetettujen tavaroiden joukossa oli muutamia kymmeniä pölyttyneitä nidoksia, jotka olivat joutuneet hänen pukuhuoneensa hyllyille kenkien ja lääkepullojen joukkoon. Lilyssä oli tunnesuoni, ehkä peräisin samasta lähteestä, joka antoi hänen jokapäiväisimmillekin hommilleen ihanteellisuuden vivahduksen. Hän mielellään ajatteli kauneuttaan hyvän välikappaleeksi, joka antaisi hänelle tilaisuuden saavuttaa aseman, missä hän käyttäisi vaikutustaan yhdistääkseen jollakin tavoin hienostuneisuuden ja hyvän maun. Hän ihaili maalauksia ja kukkia ja tunteellista runoilua eikä hän päässyt siitä ajatuksesta, että sellainen jalosti hänen haluaan menestyä elämässä. Hän ei kuitenkaan huolehtinut joutua yksinomaan rikkaisiin naimisiin: hän salaisesti häpesi äitinsä kursailematonta rahanhimoa. Lily olisi mieluimmin halunnut englantilaista aatelismiestä, joka pyrkisi valtiolliseen asemaan ja jolla olisi suuret maatilat; tai sitten italialaista ruhtinasta, jolla olisi linna Apenniineilla ja perinnöllinen virka Vatikaanissa. Kaikella kadonneella oli hänestä romanttinen viehätys, ja hän kuvitteli mielellään seisovansa kaukana Quirinalin arkipäiväisestä tungoksesta ja touhusta ja uhraavansa huvituksensa kuolemattoman traditsionin vaatimuksille.

Kuinka kaukana tämä kaikki näytti jo olevan! Nuo kunnianhimoiset haaveet olivat tuskin tyhjempiä ja lapsellisempia kuin aikaisemmatkaan, joiden keskipisteenä oli ollut ranskalainen liikkuva nukke, jolla oli oikeat hiukset. Oliko siitä vasta kymmenen vuotta, kun hän oli mielikuvituksessaan ollut kahden vaiheilla, valitako englantilainen kreivi vai italialainen ruhtinas? Hänen ajatuksensa vaelsivat taipumatta tuon kaamean väliajan yli…

Kahden vuoden nälkäisen vaelluksen jälkeen oli rouva Bart kuollut – kuollut syvään inhoon. Hän oli vihannut köyhyyttä ja köyhyys oli hänen kohtalonsa. Hänen kuvittelunsa Lilyn joutumisesta loistaviin naimisiin olivat haihtuneet vuoden kuluttua.

"Eihän sinua voi kukaan ottaa, jollei kukaan sinua näe – ja miten sinua voi nähdä kukaan näissä sopukoissa, joihin olemme joutuneet?" Näin hän valitteli. Ja viimeiseksi hän vannotti tytärtään, että tämä nousisi köyhyydestä, jos suinkin voisi.

"Älä heittäydy sen valtaan ja anna sen painaa itseäsi alas. Taistele itsellesi siitä ulospääsy jollakin tavalla – olet nuori ja voit sen tehdä", vakuutti hän.

Rouva Bart oli kuollut eräällä lyhyellä New Yorkissa käynnillään, ja Lily joutui yht'äkkiä perheneuvottelun keskustaksi. Tähän neuvotteluun otti osaa varakkaita sukulaisia, joita hänet oli opetettu halveksimaan, koska he elivät kuin kerjäläiset. Heillä mahtoi olla aavistus tästä, kosk'ei kukaan heistä osoittanut erikoista halua hänen seuraansa. Niinpä kysymys uhkasi jäädä ratkaisematta, kunnes rouva Peniston ilmoitti huoaisten: "Otan hänet koetteeksi yhdeksi vuodeksi."

Jokainen osoitti hämmästystä, mutta salasi sen, jottei se pelästyttäisi rouva Penistonia tarkistamaan päätöstään.

Rouva Peniston oli herra Bartin sisar ja leski, ja vaikk'ei hän ollutkaan mitenkään sukukunnasta rikkain, niin sen muut jäsenet esittivät siitä huolimatta runsaasti syitä, miksi hän oli aivan kuin kohtalon määräämä ottamaan Lilyn huomaansa. Ensiksikin hän oli yksin ja nuori seuralainen sopisi hänelle erinomaisesti. Sillä hän matkusteli silloin tällöin, ja Lilyn vieraiden tapojen tuntemus – jota hänen vanhoillisemmat sukulaisensa valittivat onnettomuutena – tekisi hänet sopivaksi toimimaan jonkinlaisena matkaoppaana. Mutta nämä näkökannat eivät erikoisesti viehättäneet rouva Penistonia. Hän oli ottanut tytön aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kukaan muu tahtonut ottaa häntä ja koska hänen oli vaikea osoittaa julkisesti itsekkyyttä. Rouva Penistonin olisi ollut mahdotonta olla sankarillinen autiolla saarella, mutta häntä ympäröivän pikku maailmansa nähden hän osoitti jonkinlaista hyväntahtoisuutta toimissaan.

Hän löysi veljentyttäressään miellyttävän seuralaisen. Hän oli odottanut Lilyn olevan itsepäisen, kriitillisen ja "vieraan" – sillä rouva Penistonillakin oli, vaikkakin hän oli joskus matkustanut vieraissa maissa, perheen kammo kaikkea vierasta kohtaan – mutta tyttö osoittikin taipuvaisuutta, joka tarkkanäköisemmälle henkilölle kuin rouva Penistonille olisi ollut vähemmän vakuuttavaa kuin nuoruuden avoin itsekkyys. Onnettomuus oli tehnyt Lilyn taipuisaksi, ei paaduttanut häntä, ja taipuisa aines on kestävämpi kuin jäykkä.

Rouva Peniston ei kuitenkaan kärsinyt veljentyttärensä mukautuvaisuudesta. Lilyllä ei ollut aikomusta käyttää hyväkseen tätinsä hyvää luontoa. Hän oli todellakin kiitollinen hänelle tarjotusta suojasta: rouva Penistonin kodin uhkea sisustus ei ainakaan ulkonaisesti vaikuttanut likaiselta. Mutta likaisuus on ominaisuus, joka verhoutuu kaikenlaisiin valepukuihin. Ja Lily huomasi pian, että se oli yhtä salaisesti hänen tätinsä kalliissa elämäntavassa kuin jonkun mannermaatäysihoitolan kituvassa elämässä.

Rouva Peniston kuului niihin henkilöihin, jotka ovat elämän täytteenä. Oli mahdotonta uskoa, että hän oli koskaan itse ollut toiminnan polttopisteenä. Suurin tekijä hänen elämässään oli se, että hänen isoäitinsä oli ollut eräs Van Alstyne. Tämän suhteen todisteena tuon entisen New Yorkin hyvinvoivan ja yritteliään tuen kanssa oli rouva Penistonin salongin kylmä sirous ja hänen erinomainen ruokakomentonsa. Hän kuului siihen vanhojen newyorkilaisten luokkaan, joka on aina viettänyt hyvää elämää, käynyt hyvin puettuna ja tehnyt vähän muuta. Ja näihin perinnöllisiin velvollisuuksiin rouva Peniston mukautui uskollisesti. Hän oli ollut aina elämän "päältäkatsoja" ja hänen henkinen elämänsä oli niiden pienten peilien kaltainen, joita hänen saksalaisten esi-isiensä oli tapana kiinnittää ikkunoidensa ulkopuolelle, niin että he saattoivat sisältä rauhassa katsella, mitä kadulla tapahtui.

Rouva Penistonilla oli maatila New Jerseyssä, mutta hän ei ollut oleskellut siellä koskaan miehensä kuoleman jälkeen. Se oli järkyttävä tapahtuma, joka näytti pysyvän hänen muistissaan niiden henkilökohtaisten muistojen jakokohtana, jotka muodostivat hänen keskustelunsa aiheen. Hän muisti erinomaisesti tapahtuma-ajat ja saattoi kertoa ykskaks, oliko salonkiin pantu uudet verhot ennen vai jälkeen Mr. Penistonin kuolintaudin.