Kitabı oku: «Matkustus Brasiliassa», sayfa 9

Ihastuksella katselin tätä jylhää vanhaa aarniometsää, jossa troopillinen luonto levitti silmieni eteen kasvullisuutensa suuremmoista komeutta ja viehättävää loistoa. Ääretön luku eri lajeja kukkivia lehtipuita muodostivat metsän pääosan ja kohottivat pitkällä oksattomalla rungolla viuhkomaisen tasakorkuisen lehvänsä korkealle ilmaan. Isoja punasinerviä kukkia viuhkomaisissa yhdistyksissä kantavat Melastomeit, korttelin pituisilla mustilla palkohedelmillä ja keltaisilla isoilla kukilla pitkissä riippuvissa röyhyissä koristetut Cassiat ja muut hernekasvit, kallisarvoiset monenlaiset jacarandat, amarellot (Acacia), Cedrelat, sobrot (Erythroxylon), ja muut laakerin muotoisilla lehdillä varustetut kasvit, niinkuin Myrtaceit, Laurineit (laakerikasvit) ja Bignoniaceit kilvoittelivat vallasta metsän ylimmissä kerroksissa. Niiden välissä solakat palmupuut ja mustarunkoiset suomuiset sananjalat levittivät latvassaan kolme, neljä kyynärää leveän lehtiruusukkeensa. Tiuha pensahikko ja bambu-ruovosto, jonka korkeilla kaarevilla korsilla istui nuokkuvia lehtisiä oksa-tukkuja, täyttivät alemmat metsän kerrokset. Ja kaikki tämä kasvullisuus maasta puiden latvoihin saakka oli yhdistetty verkolla puusta puuhun kiipeäviä köynnös-kasveja, joista toisilla oli käsivarren paksuinen, toisilla hienon langan muotoinen varsi. Torvikukkaiset Bignoniaceit, valkoisia, punaisia, sinisiä suppilomaisia kukkia kantavat Convolvulaceit, Ipomaeat, Evolvulukset, punakukkaiset Suomessakin tutut Fuchsiat, Asclepiadeit, Dilleniaceit, Clematideit ja useat muut liaanit kietoivat pensaat ja puut selvittämättömästi toisiinsa. Puiden ja paksumpain liaanein runkoja koristivat ja kirjavoittivat puna- ja sinitähkäiset Bromeliaceit, kummallisen-muotoiset Orchideit, kaunislehtiset sananjalat, keltaiset Loranthaceit ja suuri joukko muita lois-kasveja. Pensaiden oksain välitse tunki esiin korkeavartisia ruohoja ja heiniä, punan- ja kellan-kirjavilla tähkillä varustettuja Acanthace'eja, punatorvisia Siphocampylos-lajeja (Lobeliace'ein heimoa), isolehtisiä Euphorbiace'eja, kauniiden lehtiensä tähden Euroopassa viljeltyjä Ficus– ja Calla kasveja (Aroideae), leveälehtisiä saraheiniä (Cyperaceae), jotka ovat tunnetut terävälaitaisten lehtiensä tähden "macacon (apinan) partaveitsein" nimellä, y.m.

Lukuisat apinat pitivät puissa iloista rähinää, vaan kun koitin heitä lähestyä pyssy kädessä, muuan vanha marakatti, joka oli muita valppaampi, nosti hirveän melun, kirkuen varoitus-huutoja seuralleen. Kymmenistä kulkuista kiljuttiin vastaukseksi joka taholta metsässä, jonka jälkeen koko lauma läksi, ulvoten, röhkäen, haukkuen liikkeelle kulkien köynnöskasveja myöten puusta puuhun monta vertaa suuremmalla nopeudella, kuin minä pääsin joen uomaa pitkin.

Kun heidän äänensä oli kadonnut kaukaiseen metsän ääreen ja puron pohja, jota myöten kuljin, muuttui hankalaksi louhikoksi, käännyin alkuperäiseen matkasuuntaani, harjua kohden.

Vaan nyt vasta alkoi vaikea työ. Minun oli kulkeminen ylöspäin jyrkkää rinnettä, jossa kasvoi mitä tiuhinta metsää, ja jok'ainoalla askeleella oli revittävä ja veistettävä rikki sitkeiden piikkisten liaanein, lujain bambujen ja karheiden leikkaavain heinäin tiheää kudosta. Pyssyni ja kasvilaukkuni kietoutuivat yhäti kiinni kasveihin ja irtautuivat niistä ainoastaan veitsellä.

Vielä kaukana harjusta tunsin ensi kerran tällä retkellä voimani alkavan raueta. Levähdin, vaan väsymykseni ei enään ollut sitä lajia, joka katoaa vähällä levähdyksellä. En ollut vuorokauteen syönyt mitään ja, mikä pahempi, olin 18 tuntia kärsinyt kovaa janoa. Vaikka en enään tuntenut rasitusta, ei nälästä eikä janosta, olivat ne kumpaisetkin kuitenkin kalvaneet voimiani.

Yhtämittaa löysin myös uusia kasveja, joita luonnollisesti en voinut olla ottamatta, vaikka se viivytti kulkuani ja jo oli vaikea löytää niille sijaa laukussani.

Kaivoin itseäni yhä eteenpäin, väsymyksestä huolimatta.

Vaivani olivat jo kukkuroillaan, kun tulin ison louhen eteen, joka saattoi minut toivomaan, että sitä myöten pääsisin ainakin muutamia askeleita eteenpäin tarvitsematta tunkeutua pensaiden läpi.

Levähdin sen juurella ja asetin kasveja useita päällekkäin repaleisiin ja märkiin papereihini. Levähtäessäni hakkasin vielä jäkäliä louhen syrjästä, jonka jälkeen kiipesin louhelle.

Siellä näin ilokseni, että ainoastaan muutama syli metsää eroitti minut aukeasta harjun rinteestä.

Harjulle päästessäni, avautui eteeni monta peninkulmaa laaja näköala, vaan Caracan luostarin tornia ei siellä näkynyt.

Tarkastelin vuorten muotoa. Ne olivat kaikki outoja. – Vaan äkkiä katseeni pysähtyi kahteen rinnatusten olevaan vuorenhuippuun taivaan ääressä toisella puolen lakeutta. Enkös noita ole kerran ennenkin nähnyt, vaan koska, ja missä ollessani? – ajattelin itsekseni.

Katselin taas ympärilleni. Harjun alla toisella puolen erästä laaksoa näin ruskean juomun ja sieltäpäin kuului myös kova kosken pauhu.

Nyt selvisi minulle kaikki. Nuo kaksi vuorenhuippua taivaan ääressä olin nähnyt Lachac'rassa ollessani; tuo koski oli Lachac'rasta luostariin vievän maantien vieressä, joka näkyi ruskeana juomuna laakson rinteellä.

Päätin pyrkiä sinne suorinta tietä. Jyrkkää kalliorinnettä myöten, jonka raoissa kasvoi pensaita, laskeuduin harjulta alas, samalla keinoin kuin yöllä, nimittäin pitäen käsillä pensaista kiinni. Tällä kertaa se tapahtui hyvällä menestyksellä, ja vähässä ajassa olin kosken ääressä. Sen alusta oli kivistä ja louhista ja vähän matkaa sieltä löysin luonnollisen kivisillan, jota myöten helposti pääsin joen yli.

Maantie ei enään ollut minusta eroitettu kuin jyrkällä kallioseinällä, jonka alla joki juoksi. Kosken reunaa myöten, vetäen itseäni ylöspäin pensaiden oksain ja sitkeäin ruohojen avulla, saatoin kiivetä sinne ylös.

Maantielle päästessäni olivat voimani vallan tyhjennetyt. Sellaista väsymystä en ollut ikinä tuntenut ennen. Heittäysin tien viereen pitkälleni ja jäin siihen puoleksi tunniksi lepäämään, vaan voimani eivät enään palanneet.

Verkalleen astuin eteenpäin tietä myöten, joka viiden minuutin perästä levähtäen, kun kaksi Neekeriä, jotka ajoivat härkälaumaa luostariin, saavuttivat minut. Pyysin heitä kantamaan pyssyäni ja kasvilaukkuani, luvaten heille 200 reissiä kantopalkaksi, johon he myös suostuivat.

Vähän myöhemmin tuli minua vastaan luostarin taloudenhoitaja padre Cajo, joka kertoi minulle sen ikävän uutisen, että luostarista oli joka taholle lähetetty väkeä minua etsimään. Oli ammuttu pyssyillä ja soitettu kirkonkelloilla minulle johdoksi, vaan sitä en ollut kuullut. Myös tarjosi hän minulle taskumattinsa jätteet ja neuvoi tyhjentämään kaikki, vakuuttaen että se virkistäisi voimiani. Se oli väkevää agu'ardentea eli canna-viinaa, johon jo matkalla Caracaan olin tutustunut, vaan joka silloin oli maistunut äitelältä ja inhoittavalta. Nyt sen maku tuntui erittäin miellyttävältä ja silmänräpäyksessä palautti se voimani, aluksi melkein kokonaan.

Neljänneksen tuntia saatoin sitten kulkea levähtämättä, jonka jälkeen väsymys alkoi jälleen palata, vaan ei tullut enään niin kovaksi, kuin ennen padre Cajon tapaamista.

Kun luostariin viimein saavuin kello puoli 3, pidettiin kirkossa – niinkuin jälkeenpäin sain kuulla – parastaikaa julkinen kiitos minun pelastuksestani. Tiellä oli minut kirkontornista havaittu ja oli lähetetty sana joukkiolle, jonka uudestaan piti lähteä minua etsimään.

Hurskaat munkit riensivät luokseni minua tervehtimään ja kyselemään retkestäni. Superioori sanoi valvoneensa kaiken yötä huolissaan minun tähden. Kaikesta mitä kuulin, huomasin, että minulla oli syytä olla kovin pahoillani siitä, mitä minulle oli tapahtunut, sillä poissaolollani olin aikaansaanut levottomuutta, huolta ja vaivaa munkeille, joiden ystävällistä vieraanvaraisuutta nautin.

Ilman haitallisia seurauksia tutkimuksillenikaan Caracassa ei tämä retkeni myöskään ollut. Paitse että olin kuluttanut rikki ainoat metsäsaappaani, joiden sijaan en voinut saada läheisyydestä ostaa toisia, eivät myöskään voimani palanneet ennenkuin viikon kuluttua, eikä entiselleen enään koko Brasilian matkalla. Päivällistä syödessäni, tunsin että olin yöllisestä vilustumisesta saamassa kovan kaulataudin, vaan seuraavana yönä onnistui minun parantaa se vahvalla kiniiniannoksella. Kaksi viikkoa myöhemmin sain myös kummallisia paiseita kymmenkunnan hartialleni ja niskaani. Ne muodostuivat niihin kihiseviin paikkoihin, joita yöllä luolassa maatessani olin hartioilleni saanut, ja alkoivat samanlaisina näppylöinä kuin ne, joita saapi kärpäsen ja itikan puremisesta, sillä eroituksella että ne eivät paranneet, vaan päinvastoin rupesivat suurenemaan päivä päivältä. Kahden viikon kuluttua olivat näppylät muuttuneet kymmeneksi märkää vuotavaksi ajokseksi, joissa silloin tällöin tunsin viilloksia, ikäänkuin olisi neulalla niiden sisässä pistänyt. Kerrottuani pappi Collarolle, että hartiallani oli suuri joukko paiseita, joita en saanut paranemaan, vaikka joka päivä hautoelin niitä antiseptillisillä aineilla, ja kysyttyäni oliko hän kuullut Caracassa löytyvän kärpäsiä, joiden purema muuttuu paiseeksi, sanoi hän, että eräs iso kärpänen asettaa siellä usein munansa ja toukkansa ihmisen ihoon, samoinkuin Oestrus-lajit raavaisiin Euroopassa.

Arvellen ajokseni sellaisia sisältävän, menimme etsimään padre Eschiä ja pyytämään häneltä apua. Erittäin tuskallisella puristuksella sai hän muutamista paiseista ulos toukan, ja otin sellaisen myös talteen kokoelmiini. Sen toinen pää oli hieno kuin rihma ja alemmasta päästä oli se tulitikun paksuinen ja siinä osassa oli muutamia poikittaisia riviä mustia lyhköisiä sukasia. Muutoin oli toukka ilman muita ulkonaisia elimiä ja väriltään valkoinen tai harmaa ja 1/3 tuumaa pitkä. Vanhetessaan sen sanotaan tulevan pienen sormen pään paksuiseksi ja viimein ryömivän itsestään paiseen sisästä pois, pudotakseen maahan ja siellä muuttuakseen koteloksi sekä jonkun ajan perästä kärpäseksi. Se oli siis luultavasti Cuterebra tai joku muu Oestridi laji. Sen sanotaan myöskin aikaansaavan kuumetta, jota minä kuitenkaan en tuntenut. Ainoastaan kainalorauhanen oli ajettunut ja kovasti kipeä, vaan parani pian, samoinkuin paiseetkin, sen jälkeen kuin toukat olivat niistä poistetut. Kaikkiaan sain ajoksistani 13 toukkaa.

Tämän retken vaikutuksesta kului siis jonkun aikaa, jolloin en saattanut tehdä vaikeampia ekskursiooneja, vaan liikuin ainoastaan luostarin lähistössä. Ennenkuin lähdin Caracasta, kävin kuitenkin muutamilla vuorenhuipuilla, joista korkein oli baromeetterini mukaan 1,650 metriä (5,610 jalkaa) merenpinnan yli, vaan vuoristossa löytyi vielä huippuja, joiden korkeus sanotaan nousevan 1,700-2,000 metriin (6,800 jalkaan).

Yhdeksäs luku.
Paluumatka Rio de Janeiroon

Kapealla tiellä. – Manuel Mavia'n fazenda. – Mandiookajuuret. – Casa Branca'n kylä. – Bambu-ruovostot. – Cachoeira do Campo'n kylä. – Spitaali-tautiset. – Lehdettömiä metsiä. – Termiittein pesät puiden latvoissa. – Chequeira'n mökki. – Serra Branea'lla. – Queluz'in katu-konsertti. – Pienet puukkiaiset. – Metsästäjä. – Brasilian metsänriista. – Nisäkkäät. – Kauniit linnut. – Syötävät linnut. – Syötävät sisiliskot. – Alligaattorit.

Toukokuun 5 päivänä lähdin Caracasta paluumatkalle. Padre Cajo oli lähistöstä eräältä Mulatilta, joka oli pienen fazendan omistaja, tilannut minulle kaksi muulia ja yhden hevosen, joista minun tuli maksaa fazendeirolle vuokraa 40 tuhatta reissiä (noin 80 markkaa) Lafayetten asemalle saakka. Caracassa tehdyt kasvikokoelmani, jotka olin asettanut kahteen laatikkoon, lastattiin toisen muulin selkään; fazendeiro, joka itse tuli camaradakseni, ratsasti hevoisella, ja itse ratsastin toisella muulilla, joka matkalla kasvia kerätessäni oli minulle mukavampi.

Valitsin tien vuoriston läpi, joka oli sekä suorempi kuin se tie, jota myöten olin tullut Caracaan, että soveltui myös paremmin tutkimuksiini. Se oli kuitenkin huono ja seuduttaisin ainoastaan tavallinen metsäpolku. Pahempi oli, että se toisinaan kulki niin kapeiden kallio-solain läpi, että kasvilaatikoilla lastattu muuli tarttui niihin kiinni, niin että ainoastaan työläästi saimme sen irti, ja paikoittaisin päästiin läpi ainoastaan purkamalla muulin taakka. Yhäti kolhi laatikkoni myös puihin polun vieressä ja kerran niin kovasti, että koko kuorma romahti maahan. Laatikoissa olevat väkiviina-putelit, joissa säilytin eläintieteellisiä kokoelmia, olivat sellaisia tapauksia varten niin huolellisesti koteloidut, että ne kuitenkaan eivät siitä vahingoittuneet.

Varsinkin luostarin ja ensimäisen tien vieressä olevan kylän, nimeltä Capanema, välillä on tie huonoa ja jyrkkämäkistä. Se kulkee ylängöllä, joka sillä seudulla on enimmäkseen aukeaa mäkistä camposta ja tähän vuodenaikaan kellertävä kuivuneesta nurmesta. Siellä reunaavat myös camposta sangen korkeat vuoret ja kalliot. Itse Capaneman kylä on catingaa eli heikompaa metsää kasvavassa laaksossa, vaan ei kaukana sieltä alkavat jälleen campos-maisemat.

Oli jo pimeä kuin saavuimme Manuel Maria nimiseen fazendaan, jonne olimme aikoneet yöksi. Saimme senvuoksi vähän aikaa odottaa ennenkuin lukitusta talosta tuli ihmisiä esiin, koirain vilkkaan haukunnan kautta houkuteltuina ulos. Camaradani pyysi meille yösijaa, lisäten että aikomukseni oli antaa maksua sekä siitä että kaikesta mitä tulisimme tilaamaan.

Siihen suostuttuaan saattoi isäntä meidät etehisen tapaisen verandan kautta pieneen ikkunattomaan huoneesen, joka oli valaistu jonkunlaatuisella seinässä riippuvalla lampulla eli öljykupin laidalla palavalla pumpulilanka-tukulla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin leveä kömpelösti tehty sänky, pieni maalaamaton huono pöytä, nahkatuoli ja kaksi nahkaista matkakirstua. Luonnollisesti ei siellä myöskään ollut uunia, enemmän kuin sellaista muuallakaan tapaa Brasilian asuinhuoneissa. Kovaksi tallattu multa oli lattiana ja katto oli palmikoiduista bambu-ruovon liisteistä.

Talossa oli myöskin viisi muuta pientä huonetta, vaikka se kokonaisuudessaan oli ainoastaan tavallisen salin kokoinen. Huoneen runko, nurkat, ovi- ja ikkuna-pielet olivat pystyistä hirsistä ja seinät köynnöskasveilla sidotuista oksaristikoista, joiden lomat olivat täytetyt saventapaisella maalla eli sillä ruskealla vuorten rapautumisesta syntyneellä savihiedaila, joka on yleisin maanlaatu Minas Geraes maakunnassa. Sekä ulkoa että sisästä oli talo maalaamaton ja ulkokatto kourumaisista tiileistä.

Talonväki, sekä isäntä että emäntä, olivat indiaanivoittoista rotua, jossa selvästi kuitenkin huomasi sekä Neekerin että Portugalilaisen veren vaikutusta. Heidän ihonsa oli keltaisen ruskea, hiukset pikimustia, sangen vähän suortuvissa, nenä kapea ja vähän koukero, silmät mustia, Indiaaneille omituisella terävällä katseella.

Illalliseksi tuotiin meille kuivatusta lihasta valmistettua paistia sekä keitettyjä maniok-juuria (Manihot aipi Pohl), jotka kuorittuina ovat soikeiden hyvin isojen potattien muotoisia tai pienempien lanttujenkin kokoisia ja maultaan potatin ja vehnäleivän välillä. Syötyämme näitä ruokia hyvällä ruokahalulla ja juotuamme kahvia päälle, kävimme maate. Saimme kaksi kelvollista vuodetta viereisessä huoneessa, jossa välikatto oli poikessa ja monelta paikoin seinäin ristikkoin läpi kuumotti kuutamo sisään.

Aamulla vielä juotuamme kahvia, maksoimme kaikesta yhteensä 1,500 reissiä (noin 3 markkaa) eli neljä kertaa vähemmin kuin sama Ouro Pretossa oli maksanut. Tämä vastaa myöskin tavallisia hintoja maataloissa, joissa yksinkertaisemmista aterioista otetaan 400 reissiä (noin 80 penniä).

Kävin aamulla katsomassa talon edustalla olevaa isoa puutarhaa, jossa kasvoi useita hedelmäpuu-lajeja, niinkuin kahvi-, banaani-, oransi-, goiaba- ja pitombapuita, sekä erästä koristuskasvina paikkakunnalla paljon viljeltyä pensasta Euphorbiace'ein heimoa, jonka komeat kukinnot ovat ympäröidyt punaisilla georginin laitakukkain kalttaisilla suojuksilla, niin että ne kaukaa näyttävät hyvin isoilta punaisilta koppiloilta.

Talo oli avarassa matalassa laaksossa, jossa oli useita muitakin fazendoja. Ne olivat eroitetut toisistaan nurmikoilla ja carrascoilla eli pensastojen tapaista harvaa metsää kasvavilla campos-mailla.

Manuel Mariasta eteenpäin laskeusi tiemme ylängöltä yhä alemmaksi maisemalle, jossa ei enään löytynyt vuoria, vaan ainoastaan mäkiä ja matalampia harjanteita. Maa oli siellä erittäin hedelmällistä, vaikka harvaan asuttua, ja kasvoi heikollaista metsää, jota nimitetään catingaksi, eroitukseksi rannikon vanhoista tiuhista aarniometsistä mattos virgems. Muita viljelyksiä kuin puutarhoja fazendain luona ei juuri ollut näkyvissä.

Useita jokia, jotka laskevat vetensä Sao Francisco virtaan, oli meillä tällä seudulla kaalattavana. Ne olivat muutamia syliä leveitä ja niin syviä, että töin tuskin saimme muulin seljässä olevat laatikot kuivina ylitse. Sateisella vuodenajalla paisuvat ne niin isoiksi, että kaalaamalla on mahdoton päästä niiden yli.

Muutamain fazendain ohitse ratsastettuamme, tulimme Casa Branea nimiseen kylään, joka, talojen suuruudesta päättäen, näytti olevan tavallista varakkaampi. Siitä eteenpäin vallitsivat taas aukeat campos-maisemat, joissa mäkien rinteillä paikoittain eroitti carrascos-pensahikkoja ja kosteammissa notkoissa catinga-metsikköjä tai monen sylen korkuisia bambu-ruovostoja.

Bambut ovat hyvin tavallisia kosteammilla paikoin Brasilian metsissä, vaan harvemmin muodostavat ne varsinaisia metsikköjä eli ruovostoja. Niissä ne joko täyttävät puiden välillä olevan tilan tai tavataan metsättömilläkin paikoin. Sellaisia ruovostoja löytyy melkein yhtä monen laatuisia, kuin bambu-lajejakin, joista useimmat kuuluvat sukuihin Guadua ja Chusquea. Eräät lajit niistä ovat hanhen sulan paksuisia ja muutaman jalan pituisia, vaan toiset taas paksuja kuin käsivarret ja seitsemän tai yhdeksänkin sylen pituisia. Ne kasvavat kaarenmuotoisesti toistensa sekaan nuokkuvina epäjärjestyksessä ja kuivavat kukkimisensa jälkeen tavallisesti yhtaikaa koko ruovosto, vaan useampia vuosia kuluu niiden synnystä kukkimiseen. Isommat lajit kasvattavat latvaansa parin kolmen sylen korkuisen sinertävän röyhyn, jossa kukat ovat melkein samanlaisia kuin suomalaisessa ruovossa eli kaislassa (Phragmites). Kukkimisensa jälkeen häviävät ne niin kokonaan, että missä useina vuosina on kasvanut korkean metsän kalttainen ruovosto, muutama kuukausi kukkimisen perästä ei enään näe mitään jälkeä koko metsästä.

Casa Brancasta muutamia leguoita ratsastettuamme, tulimme Cachoeira do campo nimiseen isoon kylään, jossa erään Mulatin talossa vähän aikaa lepäsimme ja virvoitimme itseämme, samoinkuin Casa Brancassakin olimme tehneet. Kylä näytti varakkaalta ja siinä oli myös muutamia hyvin varustettuja kauppapuoteja. Niiden ohitse ratsastaessamme näin yhdessä kaupaksi erästä toisintoa banaaneja, jonka hedelmät olivat toista vertaa isommat kuin tavallisilla muunnoksilla ja ruskeamman väriset.

Niitä ostaessani tertun tuli luokseni kerjäämään pahasti spitaalinen Neekeri, jonka jalat olivat kasvaneet kannon muotoisiksi möhkäleiksi ja kasvotkin kovasti vikaantuneet. Päästäkseni hänen inhoittavasta ja mahdollisesti vaarallisestakin läheisyydestään viskasin hänelle rahan hyvän matkan päähän.

Vaikka Brasiliassa pidetään spitaalitautia (Lepra eli Elephantiasis Graecorum) tarttuvana, sallitaan sitä niinkuin muitakin tauteja sairastavain kuljeksia talosta taloon kerjäämässä, jonkavuoksi sellaisia kohtaa usein maanteillä. Eurooppalaiset lääkärit eivät sitä enään kuitenkaan pidäkään tarttuvana. Minas Geraes maakunnassa se on sangen tavallinen, varsinkin Neekereillä, ja alkaa siellä tavallisesti vähäpätöisillä rohtumilla kasvoissa ja varsinkin korvissa, jonka jälkeen se vähitellen pitkän ajan kuluessa leviää muihin ruumiinosiin, synnyttäen niihin rosoisia kuhmuja ja turpomuksia, ja kasvattaa vihdoin jalat eli kädetkin paksuiksi kummallisen muotoisiksi möhkäleiksi. Se kehittyy hyvin hitaasti, kestäen vuosikymmeniä, ja on useimmiten parantumaton. Kansa uskoo sen tarttuvan, vaan puhkeavan näkyviin usein vasta pari vuotta sen jälkeen kuin sen on saanut. Myös luullaan sen syntyvän epäterveellisestä ruuasta, Araucarian siemenillä lihoitetun sian lihasta y.m. Myöskin Euroopassa ja Suomessakin on tätä samaa tautia tavattu, vaan meillä ainoastaan miedommassa muodossa, synnyttämättä möhkäjalkoja.

Cachoeirasta eteenpäin ratsastaessani campos-maisemaa myöten, jossa seuduittain myös oli carrascoja ja catingoja, olivat lehdet useista niiden pensaista ja puista jo alkaneet varista, niin että useat puut näyttivät kuivilta, vaikka ne olivat ainoastaan kuivan vuodenajan lepotilaan asettuneet. Puiden latvoissa kasvoi usein loisioina kellan vihreitä pensaantapaisia tukkuja muodostavia Loranthace'eja, jotka soikeilla lehdillään paikkapaikoin viherjöittivät lehdettömäin puiden oksia. Useissa yksinäisissä tai harvaan kasvavissa puissa huomasin myöskin korkealla latvassa ja paksummilla oksilla muurahaispesäin kokoisia kellan ruskeita tai mustiakin maamöhkäleitä ja savipatsaita. Ne olivat termiittein pesiä ja niihin johti pitkin puunrunkoa peitettyjä savesta rakennettuja käytäviä, joita myöten termiitit pääsivät maasta nousemaan pesäänsä salassa vihollisiltaan.

Yöksi tulimme Chequeira nimiseen taloon, jonka isäntä oli Portugalilainen ja emäntä jokseenkin sievä Neekerinainen.

Aamulla ylösnoustessani olivat muulimme karkuumatkalla kotiapäin, jonkavuoksi camaradani sai juosta niiden jälestä ja sanoi löytäneensä ne vasta Cachoeiran luota. Koska talon omat muulit olivat pysyneet yön samassa aitauksessa, syntyi minussa se epäluulo että hän itse oli käynyt purkamassa aitauksen veräjän, jonka aamulla näin olevan auki, ja ajanut muulinsa sieltä maantielle. Hänen aikomuksensa lienee ollut viivyttää matkaa, niin ettemme ehtisi yöksi perille, vaan saisin hänelle vielä kustantaa yökorttierin ja yhden aterian lisäksi. Se ei hänelle kuitenkaan onnistunut.

Chequeiran isäntä oli joku vuosi sitten laittanut vähäisen talonsa hedelmättömälle paikalle campoksella harjoittaakseen kauppaa työmiesten kanssa, jotka tämän seudun ohitse rakensivat Ouro Pretoon johdettavaa rautatietä. Lähistössä näkyivät myös rautatien kaivokset, kiertäen Schweitsiläiseen malliin moneen mutkaan camposmäkien pyöreitä rinteitä myöten ja sopivalla paikalla aina pujahtaen mäeltä toiselle.

Chequeirasta eteläänpäin kesti yhäti camposta, joka yleensä näytti hedelmättömältä – ja vielä enemmän senkinvuoksi, että kuiva vuodenaika jo oli syvästi painanut merkkinsä kasvullisuuteen. Notkoissa ja kosteammilla paikoin rehoitti kuitenkin ruoho, ja carrascojen pensaatkin kantoivat siellä lehtiä.

Erään metsikön läpi ratsastaessamme näin puiden välissä ison aution talon, joka viljelyksineen ja puutarhoineen jo kauan aikaa sitten oli jätetty takaisin luonnon valtaan. Isot vanhat palmut ja muutamat hedelmäpuut kasvoivat carrascon pensaiden ja puiden seassa muistomerkkeinä istuttajistaan. O pai taverneiro; o filho cavalheiro; o neto mendicante (isä kauppias; poika kavaljeeri; pojanpoika kerjäläinen) on brasilialainen sananlasku, joka sisältää selityksen siihen, että niin moni talo seisoo Brasiliassa autiona.

Huomaamatta ja vähitellen kohosi tie Serra Brancalle, jonka poikki olin viisi viikkoa aikaisemmin ratsastanut. Nyt sain matkustaa hyvän matkaa sitä pitkin lähellä sen läntistä rinnettä, ihaellen näköalaa, joka sieltä avautui avaran maiseman yli. Harjanteen päällystä oli tältä puolen kuivaa hedelmätöntä tasankoa, jolla kasvoi harvaa ruohokkoa.

Vihdoin yhtyi polkumme vuoren yli johtavalle tielle, jota myöten olin Caracaan matkustanut.

Vuorelta alas päästyä ratsastin tuttujen maisemain läpi, vaan paljon vähemmin miellyttävältä näytti luonto nyt kuin viisi viikkoa aikaisemmin. Metsät näyttivät kuihtuvilta ja, vaikka useimmat niiden puista vielä viheriöitsivät, olivat lehdet toisista varisseet pois ja toisista kovasti harventuneet, ja ruohot ja pensaat tien vieressä olivat peitetyt niin paksulla pölyllä, että niiden lehtien vihreää väriä ei enään saattanut eroittaa.

Miellyttävänä vastakohtana tässä luonnon alkavassa unessa loistivat paikkapaikoin puiden latvoissa köynneliäin Bignoniace'ein sinipunervat tai punan kellervät kukkaviuhkot, verhoten monasti suuren osan puita, joihin ne olivat kiivenneet.

Ouro Brancon ohitse päästyämme tuli pimeä ehtoo ilman kuutamoa. Vaan varmoilla askelilla kulkivat muulimme pimeässäkin pitkin kuoppaista tietä, löytäen tienkin vieressä polkuja, silloin kun oli väistyminen vastaan tulevia härkävankkureita. Toisin paikoin tapasimme tien vieressä tavarainkuljettajia, jotka sinne olivat nuotion ääreen asettuneet yöksi, joko senvuoksi etteivät olleet ajoissa ehtineet mihinkään ranchoon tai kenties pikemmin sentähden että siellä saivat muuleilleen paremman laitumen ja maksuttomasti. Kummallisen vaikutuksen tekivät nämät mustat ja tummanväriset haahmut, jotka, meidän lähestyessä, kohosivat leposijoiltaan ja nuotion hämärässä valossa terävästi tirkistivät meitä.

Queluzin pikkukaupungin läpi ratsastaessamme oli yhdessä paikoin kadulla lukuisa väkijoukko, joka kuunteli omituista katukonserttia. Avonaisen oven eteen oli kadulle avautuvaan huoneesen asettunut kaarenmuotoiseen riviin kirjavasti puettuja naisia, sinisissä, punaisissa, keltaisissa ja vihreissä dansöösi-puvuissa, lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhköisiä, mustia, ruskeita ja keltaisia neitejä, jotka täyttä kulkkua kirkuivat epäsoinnullisia säveleitään.

Yöllä 7 päivänä toukokuuta saavuin takaisin Lafayetteen, jossa vastoin Germain'in varoitusta otin asuntoa kolmannen "varkaan" hotellissa. Hänestä selvisin kuitenkin paraiten, sillä aamulla rätinkiäni maksaessani pyyhki hän, minun neuvostani, siitä itse muutamia markkoja pois, jotka "epähuomiossa" olivat ilman syytä siihen tulleet.

Aamulla ennen junan lähtöä kävin hotellin vieressä olevalla mäellä, josta palatessani huomasin, että vaatteeni olivat peitetyt kymmenillä tuhansilla pikkuisilla puukkiaisilla (carrapatos miudos). Pieksettyäni oksalla ja hangattuani kädellä niitä vaatteistani niin tarkkaan, että luulin niiden olevan lopussa, säästyi niitä kuitenkin niin paljon, että minulla monena päivänä oli työtä niiden poimimisessa ihostani, johon niitä oli imeytynyt kiinni. Ne ovat nimittäin niin pieniä, että niitä on vaikea tarkkaan löytää vaatteistaan, vaan jonkun ajan kuluttua ilmoittaa niiden kihisevä pistos että ne jo ovat löytäneet ihoon. Kuivan vuodenajan ensimäisinä kuukausina ne ovat varsinaisena maan-kiusana muuli-laitumilla, joihin niitä enimmin ilmaantuu. Niitä tavataan silloin pallomaisina ryhminä ruohoissa ja pensaiden oksissa, joista ne kiinnittyvät ohi kulkevan vaatteisiin.

Toukokuun 8 päivänä saavuin junalla Sitioon, jonne olin tavarani ja kokoelmani jättänyt. Siellä viivyin viisi päivää, jotka käytin kokoelmaini hoitamiseen ja laittamiseen sellaiseen kuntoon, että ne uudetta purkamisetta säilyisivät Suomeen saakka.

Ainoastaan pienempiä ekskursioonoja saatoin sen ohessa tehdä, ja kun aikaa jo oli kulunut enemmän, kuin matkaohjelmani mukaan olisi riittänyt, täytyi minun myös kieltäytyä ottamasta osaa metsästys-retkeen, johon siellä ollessani sain kutsumuksen. Eräs nuori fazendeiro lähistöstä tuli nimittäin Hotel do Sitioon täysissä metsästys-varustuksissa, ratsastaen muulilla ja tuoden muassaan lauman vintti-koiria. Hän oli maalais-patrooni Brasilian valkoista rotua, jostakin paikkakunnalla olevasta isommasta fazendasta. Vaan kun hän ei taitanut muuta kuin Portugalin kieltä, niin sekin seikka vähensi haluani noudattaa hänen kutsumustaan lähteäkseni metsästysretkelle.

Koirilla metsästäessä tapaa campoksella kuitenkin saalista, joka voisi paljonkin tarjota viehätystä metsästäjälle. Campoksen isommista eläimistä lueteltakoon tässä seuraavat:

Veado campeiro (Cervus campestris Cuv.) on metsävuohen (C. capreolus) kalttainen hirvi, joka ei ole harvinainen korkeammilla campos-mailla. Brasilian tavallisimmat hirvi-lajit ja, samoin kuten ensiksikin mainittu, pieniä kooltaan ovat veado catingueiro (C. simplicicornis Illig.), joka elää harvapuisissa campos-metsiköissä, ja veado mateiro (C. rufus Illig.), joka oleksii tiuhemmissa metsissä. Iso hirvi-laji on veado galheiro (C. paludosus Desm.), jota tapaa isompain jokien varsilla olevissa soisissa metsissä. Ne ovat kaikki hyvin arkoja ja niitä metsästetään väjyksissä jokien luokse johtavien teiden varsilla taikka myöskin koirain avulla, jotka ottavat ne juoksussa kiinni.

Tapetijänis (Lepus Brasiliensis L.) on kaniinia vähän isompi ja mustan ruskea. Tavoiltaan on se Euroopan jänisten kalttainen. Maultaan omituista lihaa on ourico'lla (Cercolabes villosus), joka kiipeää puissa, käyttäen apunaan kahden korttelin pituista kierteis-häntäänsä. Sen vartalo on kaksi ja puoli korttelia pitkä ja peitetty piikeillä. Syötäviä ovat myöskin useat merisika-lajit (Cavia), joista mokó (C. rupestris Pr. Max.) on suurin. Aguti (Dasyprocta aguti Wagn.) on liki kyynärän pituinen nakertaja ja elää laumoissa, jotka usein tekevät vahinkoa sokuriruoko-istutuksissa, Sen lihaa pidetään erinomaisena herkkuna. Paca (Caelogenys [Cavia] paca) on hyvä uija ja sukeltaja ja oleksii maankoloissa, joista se hämärässä lähtee liikkeelle. Se on kyynärää pitempi ja sitä metsästetään paljon omituisilla koirilla, joita sen etsimiseen on varten vasten harjoitettu. Jokisika (Hydrochaerus capybara) on sian muotoinen iso nakertaja, pituudeltaan 1,5 tai 2,5 kyynärää, ja elää pienissä laumoissa jokien varsilla. Se uipi ja sukeltaa taitavasti ja sitä metsästetään enemmän sen lujan nahan vuoksi, kuin sen lihan takia, joka on maultaan huononpuoleista, vaan rasvaista.

Brasiliassa tavataan kaksi lajia tapiireja, joista Tapirus Roulinii Fisch. elää Sao Francisco virran laaksossa, ja toinen laji Tapirus Americanus sekä rannikolla että sisämaassa. Ne oleksivat usein laumoissa ja polkevat metsiin hyviä polkuja, jotka johtavat jokien varsille. Niillä on tapana kulkea joka päivä samalla ajalla näitä polkujaan myöten jokiin, joissa ne uiskentelevat ja sukeltavat. Kun koirat ja jaguaarit ajavat niitä takaa veteen, niin tapiirit tarttuvat niihin kiinni ja vetävät ne muassaan veden pohjaan, jossa tapiirit voivat sukeltaa neljännestunnin ajan tulematta vedenpinnalle hengittämään. Ne ovat omnivooreja ja syövät sekä heinää, lehtiä ja hedelmiä että lihaakin. Ne saapi muutamissa päivissä kesymään, niin että ne metsistä palajavat ihmis-asuntoon. Hyväilemisistä ovat ne mielissään, vaan ovat tyhmiä, niin että niitä ei saa liikkeelle käskyillä, vaan niitä täytyy työntää tai ajaa kovilla kepin iskuilla, sillä heikot lyönnit eivät tunnu niiden paksussa nahassa. Niiden liha on syötävää ja niiden rasvaa käytetään myös lääkkeenä.