Kitabı oku: «Matkustus Brasiliassa», sayfa 8

Kahdeksas luku.
Vaelluksilla Caracan vuoristossa

Kärmeet. – Kärmeen myrkyn vaikutus. – Retkiä vuorille. – Apinat. – Retki korkeimmalle huipulle. – Jaguaari. – Muut pedot. – Tiheät notkot. – Alpiini-regiooni. – Eksyksissä. – Janossa 18 tuntia. – Kulku pimeässä. – Kuinka jouduin puunlatvaan. – Kuilussa. – Yötä luolassa. – Bromeliain vesi. – Vuoteeni. – Aamu. – Veden löytö. – Yön kaste. – Hiiden-kirnut. – Aarnio-metsä. – Apinain seurassa. – Tulo maantielle. – Väsymys. – Pappi Cajon lääke. – Tulo luostariin. – Retken seuraukset.

Ensimäisinä päivinä, Caracaan tultuani, tein Gounellen seurassa lyhempiä vaelluksia luostarin ympärystöllä. Hän neuvoi minulle polkuja, jotka johtivat eri suunnille metsiin ja ympäröiville vuorille. Mukava tie nousi matkan vuoren-rinnettä ylöspäin entisen hyljätyn kirkon luokse. Siitä oli paljon helpoitusta vuorille kiivetessä. Kaksi polkua veivät silloille, jotka johtivat laaksossa juoksevan syltä syvän joen yli. Kolmas polku johti uimahuoneesen, joka oli rakennettu vilpasvetiseen puroon tehdyn salpauksen luokse, – mieluinen levähdyspaikka kuumuudesta ja väsymyksestä hiestyneelle metsänkulkijalle. Neljäs polku saattoi aholle, jossa kasvoi runsaasti kahta okaista korkeaa Solanum (potatti) lajia, joiden keltaiset isot hyvänmakuiset marjat olivat paraillaan kypsinä (toinen oli S. aculeatissimum). Niitä syödessä oli kuitenkin varominen, ettei vahingossa pistänyt suuhunsa kolmannen melkein samannäköisen Solanum-lajin hedelmiä, jotka sisälsivät kovaa myrkkyä.

Siten tutustuttuani paikkakuntaan, kulimme myöhemmin tavallisesti kukin omia teitään sen mukaan kuin työllemme katsoimme edullisimmaksi. Gounelle ammuskeli kolibreja ja ravisteli pensaista hyönteisiä sadevarjoon, jonka saattoi asettaa pensaiden alle, käännettyään varren syrjään siinä olevan saranan avulla.

Kerran sai hän, pensaita ravistellessaan, hyönteisen asemesta ison kärmeen, josta hän selvisi lähtemällä kiireesti pakoon. Sellaisia näimme kuitenkin ainoastaan hyvin harvoin, vaikka polkujen varsilla useinkin kuulimme rapinaa pensaissa, arvattavasti kärmeiden aikaansaamaa, vaan ne ovat Brasiliassa arkoja ja piiloittuvat kuullessaan ihmisen lähestymistä. Luostarin kirkosta näin kerran matelevan ulos pienen kärmeen, jonka eräs munkeista riensi tappamaan. Toisen kerran, Padre Cajon kanssa kävellessäni, tapasimme navetan luona lyhyen paksunlaisen kärmeen, jota myöskin sanottiin myrkylliseksi. Sitä enemmän ei minulla ollut tekemistä kärmeiden kanssa koko matkallani.

Paljoa tavallisemmat, kuin myrkylliset kärmeet, ovat Brasiliassa yleensä myrkyttömät. F. de Castelnaun tutkimusretkellä Etelä- ja Länsi-Brasiliassa tavattiin 48 lajia kärmeitä, joista ainoastaan 11 lajia oli myrkyllisiä, ja paluumatkalla Amazonin luona 43 lajia, joista 9 myrkyllistä. Isoin kaikista on myrkytön sucuriu eli vesikärme (Boa scytale L., B. aquatica Pr. Max., Eunectes murinus Vagl.), jota tavataan myöskin Minas Geraes maakunnassa. Se oleksii soissa ja jokien varsilla sekä vedessäkin ja voipi sangen kauan sukeltaa veden sisässä. Väriltään on se tumman harmaa mustilla pilkuilla. Se on reiden paksuinen ja pituudeltaan saattaa se olla 20 vieläpä 30:kin kyynärää. Jättiläiskärme eli, Tupikielisellä nimellä, giboya (Boa constrictor L.), on paljon pienempi ja tuskin 5:ttä tai 6:tta kyynärää pitempi sekä selvempi-täpläinen. Se asuu maankoloissa, kallionrotkoissa ja puiden juurten alla kuivissa kuumissa erämaan metsissä ja syöpi kaikenlaatuisia metsän eläimiä, hirviä, capybaroja ja hiiriäkin, vaan kun sen puru ei ole myrkyllinen, on se samoinkuin edellinenkin ihmisille sangen vaaraton, ja päähän tähdätyllä kepin-iskulla tai pyssyn-laukauksella sen saattaa helposti tappaakin. Tarhakärmeiden sukuun (Coluber) kuuluvat lajit ovat tavallisimmat Brasilian kärmeistä ja myöskin vaarattomia. Niitä on useita lajeja, isompia ja pienempiä, joista tavallinen caninana (Coluber eli Spilotes pcecilostoma Pr. Max.) on neljänkin kyynärän pituinen.

Myrkyllisistä kärmeistä ovat Crotalus ja Bothrops sukuihin kuuluvat lajit vaarallisimmat. Niiden puru on nopeasti kuolettavaa sekä ihmiselle että isoimmille kotieläimillekin, vaan pikaisella avulla sekä siinä tapauksessa että on tullut vähemmin myrkkyä haavaan saatetaan niiden puremaa myöskin parantaa polttamalla haavaa tai suurentamalla sitä myrkytetyn veren poisjuoksettamista varten sekä ruiskuttamalla siihen ammoniakkia tai varsinkin permangaanihappoista kaliota. Kansa tuntee myöskin ruohoja, joilla se parantaa kärmeen pureman. Sellaisista kehutaan paraimmaksi herva d'urubu nimistä kasvia.

Kärmeen purema saapi aikaan seuraavia vaikutuksia: purrun jäsenen pöhöttymisen, vihreää nestettä sisältäväin rakkojen muodostumisen, pakotusta, verentunkoa purrulle paikalle, suonen nopeampaa tykytystä, joka vähitellen hidastuu, verenvuotoa nenästä, suusta, silmistä ja korvista, oksennusta, vähitellen tapahtuvaa heikkonemista ja kuoleman.

Kalkkalokärme, cobra cascavel (Crotalus horridus), joka elää metsiköissä campos-alueella, on erinomaisen myrkyllinen, niin että sen puru usein tappaa melkein silmänräpäyksessä tai aikaansaapi ennen kuolemaa sokeuden. Onneksi tämä kärme on sangen laiska, eikä hyökkää ihmisen päälle, jollei siihen kosketa tai sitä polje. Pituudeltaan on se 3 tai 4 kyynärää ja sangen paksu. Vähän isompi vielä on surucucu (Bothrops surucucu Spix, Lachesis mutus Daud.), joka elää varjoisissa aarniometsissä ja eroaa edellisestä siinäkin että sillä ei ole pyrstössä kalisevia renkaita niinkuin kalkkalokärmeellä. Sen myrkkyhampaat ovat puolitoista tuumaa.

Tavallisin Brasilian myrkyllisistä kärmeistä on jararakka eli jararacussu (Trigonocephalus jararaca Schleg.), joka on paljoa pienempi kuin edelliset, ja vähemmin myrkyllinen sekä väriltään keltaisen musta.

Niinkuin muissakin maissa on Brasiliassakin tapana tappaa kaikki kärmeet, joita kohtaa, sekä myrkylliset että myrkyttömät, paitse yhtä myrkytöntä lajia, josta väitetään että se syöpi toisia kärmeitä vieläpä kalkkalokärmeitä ja surucucujakin. Sitä nimitetään cobra fria'ksi (Coluber variabilis Pr. Max.).

Kun siis kärmeiden kanssa niin harvoin joutuu tekemisiin Brasiliassa, tottuu siellä pian liikkumaan sekä heinikoissa että metsissä kokonaan huolettomana niiden suhteen. Brasilian salomailla matkaillessa eivät suurimmat vaikeudet ja rasitukset tulekaan isoista ja peloittavista eläimistä, joiden kanssa olisi ryhtyminen taisteluun, vaan päinvastoin vähäpätöisistä pienistä hyönteisistä ja rauhallisesta kasvikunnasta.

Miten vaivaloista ja ankaraakin taistelua kuitenkin näitä jälkimäisiä vastaan yhäti on Brasilian metsissä käyminen, tulee näkymään myöskin päiväkirjani otteista, joita tässä julkaisen, tutustuttaakseni lukijaa Caracan vuoriston luontoon.

Huhtikuun 5 päivänä tein ekskursioonin eräälle Caracan pienemmistä vuorista. Sen huippu oli noin 1,500 metrin (5,100 jalan) korkeudelta metsätöntä, vaan kasvoi sylenkorkuista tiuhaa varvukkoa, jonka punakukkaiset pikku- tai hienolehtiset Melastomeit muodostivat.

Palatessa iltasella en löytänyt polkua, joka johtaa vuoren juurella olevan notkon poikki, jonkavuoksi minun täytyi, kun pimeä jo oli tulossa, koettaa tunkea metsän läpi. Useita turhia yrityksiä tehtyäni ryhdyin raivaamaan tietä notkon poikki.

Tiuha karhea heinikko, lujat bamburuovot, sitkeät köynnöskasvit, jotka yhdistivät pensaat ja puut toisiinsa, muodostivat lujan salpauksen eteeni. Jokaiselle askeleelle, jonka pääsin eteenpäin oli täytynyt raivata tie repimällä terävälaitaisia lehtiä, piikkisiä pensaiden oksia ja okaisia köynnöskasveja ja polkemalla niitä maahan.

Notkossa juokseva puro, kokonaan kätketty heinäin ja ruohojen lehdillä, muodosti salahaudan, jonka yli pääsin ainoastaan suurella vaivalla.

Vaatteet märkinä hiestä, kädet ja kasvot verissä tulin viimein harvempaan metsään, jossa löysin luostariin johtavan polun.

Huhtikuun 6 päivänä tein retken toiselle vuorelle, seuraten tietä, joka johti Caracan laakson poikki. Kuljin vuoroin metsäin ja ketojen, pensaita ja harvempia puita kasvavain capoeirain sekä suoperäisten niittyjen läpi, joilla Eriocaulon-, Lycopodium-, Utricularia- ja Xyris-lajit ynnä muut laihat ruohot ja heinät vajanaisesti peittivät mutaista maata.

Koska huomasin ukonilman olevan tulossa ja kokoelmia jo oli karttunut niin paljon, kuin saatoin muassani kuljettaa, käännyin takaisin jo ennen kuin olin saapunut sille vuorenhuipulle, jonne olin aikonut.

Ennen kotia tuloani saavutti minut kuitenkin sade, ja vaikka minulla oli sadevarjo muassani, ei siitä ollut paljo apua, sillä märät pensaat, joiden välitse minun täytyi tunkeutua tielle päästäkseni, kastoivat pian pukuni läpimäräksi.

Lyhentääkseni tietä, kaalasin senvuoksi kahden joen poikki, riisumatta vaatteitani, jotka kokonaan märkinä eivät enään voineet pahemmiksi kastua.

Saapuessani toisen joen rannalle, näin siellä vallan lähellä minua mustanruskean apinan, pienenpuoleisen metsäkoiran kokoisen. Se katseli ensin vähän aikaa vilkkaasti minuun ja läksi sitten nelin jaloin laukkaamaan, jäniksen tapaan hyppäämällä, ja vilkkui juostessaan yhtämittaa taaksensa minuun. Olisi ollut hyvä tilaisuus sitä ampua, vaan ei sattunut sillä kertaa olemaan pyssy muassa.

Vaikka apinat ovat hyvin tavallisia Brasilian metsissä ja niiden kiljuntaa kuulee melkein joka päivä, saapi niitä kuitenkin harvemmin nähdä, sillä ne ovat sangen arkoja ja kätkeytyvät taitavasti tiheihin lehviin. Joskus hiljaa metsässä istuessani sattui apinoita juoksemaan ohitseni ajellen toisiaan, vaan niin pian kun tein pienimmänkin liikkeen, olivat ne kadonneet. Näin niitä myöskin sekä näädän että oravankin kokoisia lajeja.

Macacoja, niinkuin apinoita Brasiliassa nimitetään Tupikielen mukaan, löytyy siellä puolisataa lajia, enimmin pohjaispuolella Amazoni-virtaa, ja ainoastaan kymmenkunta lajia eteläisimmässä osissa Brasiliaa. Ne ovat kaikki hännällisiä ja ylipäänsä pienempiä, kuin Vanhan Maailman apinat. Tavallisimpia ovat kierreapinat (Cebus), varsinkin tavallinen macaco (Cebus fatuellus Wagn.), sekä silkkiapinat (Hapale) Suurimpia on miriki (Ateles eli Eriodes hypoxanthus Pr. Max.), joka on kolme jalkaa korkea, ja coata (Ateles Paniscus Geoffr.), joka on vielä isompi, ja jonka kanssa, Indiaanein kertomusten mukaan, heidän naisensa olisivat synnyttäneet metsissä elävän hännällisen ihmisrodun Uginas eli Couta-Tapuiias. Indiaanit pitävät myös yleisesti kesyinä useimpia apina-lajeja, ja Indiaanein aldeoissa eli majoissa sanotaan senvuoksi tavattavankin yhtäpaljon hännällisiä kuin hännättömiä asujamia.

Lauantaina 11 päivänä huhtikuuta tein retken yhdelle Caracan korkeimmista vuorenhuipuista.

Erittäin vaikeaksi ja vaivaloiseksi sanottiin sekä nousemista tälle vuorelle että varsinkin kiipeämistä sieltä alas. Caracan munkkein kerrottiin sinne useita kertoja eksyneen, ja yksi heistä oli palannut luostariin kuljeksittuaan kolme vuorokautta eksyksissä. Häntä oli luonnollisesti kovasti etsitty ja hän oli myös kuullut hakijain huutoa, vaan oli silloin jo niin heikko, ett'ei saanut ääntä suustaan. Eräs geoloogi Ouro Pretosta oli myöskin sinne eksynyt seuralaistensa kanssa ja astunut alas Lachac'ran fazendaan, joka on noin kymmenkunta virstaa luostarista.

Tohtori Glaziou, valtion puistojen johtaja, jonka kanssa olin tutustunut Rio de Janeirossa, oli kolmen munkin kanssa jäänyt vuorelle yöksi ja kaiken yötä saanut pitää silmällä heitä väjyvää jaguaaria. Sellaisia sanottiin myös aina oleksivan vuorella.

Osoittaakseni lukijalle minkälaatuisten petojen kanssa Brasiliassa voipi joutua tekemiseen, liitän tähän niistä selityksen.

Onca eli jaguaari (Felis onza) on yli koko Brasilian levennyt jokseen tavallinen eläin, ja tavataan useina toisintoina, jotka värin tummuuden, pilkkujen runsauden ja ko'onsa puolesta eroavat toisistaan. Suurin toisinto, jaguareté, ei ole paljon Aasian tiikeriä pienempi, vaan tavallisemmat muunnokset ovat isonpuoleisen koiran kokoisia. Se on sangen rohkea eläin ja hätyyttää myöskin ihmistä, varsinkin Neekerejä, joita se luultavasti ei voi eroittaa apinoista. Äkillisellä hyppäyksellä karkaa se saaliinsa ja vihollisensa päälle, vaan tottunut metsästäjä tietää väistää sen hyppäystä ja kaataa sen maahan, ennen kuin se ehtii tehdä uuden harppauksen. Palavan nuotion ääressä makaavaan ei se kohta karkaa, vaan kuljeksii valkean ympäri ja raapaisee siihen silloin tällöin hiekkaa, ja vasta sitten kun nuotio on sammunut, tekee se hyökkäyksensä. – Vähemmin tavallisia ja arkuutensa vuoksi ihmiselle vaarattomia ovat oncan sukuiset cangucu (Felis pardalis), joka myöskin on pilkullinen, ja puuma eli cuguaari (Felis concolor L.), jota Brasiliassa nimitetään sucuarana'ksi, ja joka on pilkuton. – Vaarattomia ovat Brasiliassa myöskin suden ja ketun sukuiset lajit, joista aguara (Canis juhatus Desm.) on enimmin tunnettu ja suden näköinen. Vaikka se syöpi myöskin pienempiä nisäkkäitä, elää se kuitenkin pääasiallisesti hedelmillä ja varastaa mielellään ananasseja, melooneja ja banaaneja, vaan välttää ihmisen läheisyyttä. – Karhunkaan heimoiset lajit eivät ole Brasiliassa vaarallisia eläimiä, sillä ne ovat tuskin kettua suurempia. Niistä kuuluu tavallisimpiin petoeläimiin coati (Nasua socialis Pr. Max.), joka elää laumoissa ja kiipeä puihin hedelmiä ja linnunpesiä etsimään. Meren rannikolla oleksii guachini eli Etelä-Amerikan pesukarhu (Procyon cancrivorus Illig.), joka elää ravuista, puiden hedelmistä, pienistä nisäkkäistä ja linnunpojista, vaan ei rakasta verta ja kulettaa senvuoksi saaliinsa veteen, jossa se huuhtoo veren siitä pois.

Luottaen kokemukseeni Schweitsin alpeilta, jossa olin käynyt sangen useilla paljoa korkeammilla vuorenhuipuilla, läksin huolettomasti kiipeämään vuorelle, otettuani mukaani pienen vehnäleivän sekä tavalliset ekskursiooni-kapineeni, pienen vasarakirveen, taltan, ison veitsen, paperipakan ja laukun, jossa niitä kaikkia kannoin, sekä vielä nuoran, jota käytin puihin kiipeämistä varten, etsiäkseni niiden rungoilla kasvavia loiskasveja. Lisäksi oli minulla vielä pyssy sekä joukko hauleilla ja kuulillakin ladattuja patrooneja.

Päästäkseen vuorelle, jolle aioin, täytyy tehdä melkoinen mutka ja myöskin ensin kiivetä kahden välillä olevan pienemmän vuoren yli.

Jonkun matkaa voipi seurata tietä, joka johtaa vuoren rinteellä olevaan rotkoon ja luolaan.

Tämän luolan seinät ovat kovaa kvartsiittia (ukonkiveä), vaan kummallisesti koloisia ja kuoppaisia, ja muodostuneet ikäänkuin isoista hyytyneistä kuplista, joka luultavasti kuitenkin on pikemmin veden kuin tulen työtä.

Vaivaloisesti kiiveten louhelta louhelle ja monessa mutkassa kierrellen kalliolta kalliolle, käsin ja jaloin pitäen kiinni jyrkän vuoren rosoisuuksista, pääsee työläästi nousemaan ylöspäin.

Notkoissa laitoin tien tiuhan pensahikon läpi, taittaen oksia sekä polkien alas ja veitselläni leikaten köynneliäitä liaaneja, bambuja ja karheita heiniä. Varsinkin oli rasitusta eräästä erittäin tavallisesta ohdakkeen kalttaisesta köynneliäästä pensaasta (sukua Chuquiragua), jonka tavattoman sitkeässä varressa on vahvoja ja koukeroita piikkejä. Ne tarttuvat vaatteisiin ja tunkevat ihoon saakka, eivätkä päästä askeltakaan eteenpäin, ennenkuin on kärsivällisesti leikannut poikki varren, johon saapi veitsen pystymään ainoastaan suurella ponnistuksella, ja joka on liian notkea taittuakseen kirveellä. Sellaisilla paikoin Brasilialaiset raivaavat tietä viitakkeen muotoisella pitkävartisella kirveellä, joka samalla myöskin on hirmuinen ase metsäneläimiä vastaan, vaan en ollut sitä hankkinut itselleni, kun minulla muutoinkin oli paljon kapineita kuljetettavana metsämatkoillani.

Tasaisemmilla paikoin on vuoren rinteellä parin kyynärän korkuinen tiuha varvukko Microcliniain ja muiden ruusukukkaisten Melastome'ien muodostama, joiden pystyjen pikkulehtisten varsien välitse helposti pääsee pujottautumaan.

Löytääkseni takaisin samaa tietä, taitoin merkiksi oksia metsikköjen rinteillä ja missä kuljin yksinäisten pensaiden ohitse, ja ylempänä aukealla vuorella poljin kumoon hiiltyneiden kantojen muotoisia Vellozioita ja kyynärän korkuisia Bromeliain lehtiruusukkeita.

Kostoksi vuodatti Bromelia, joka kerta kuin sellaista tallasin, runsaasti vettä jaloilleni maljamaisesta tuumanlevuisten lehtiensä muodostamasta ruusukkeesta. Tämä kummallinen kasvi kerää nimittäin sepivien lehtiensä kantaan juomalasillisen verran sekä yöllistä kastetta että nestettä, joka tihkuu sen kourumaisista piikkilaitoisista lehdistä, vaan sen vesi on, varsinkin ulommissa lehdissä, mätänevistä kasvinosista mutaista ja sisältää pieniä kasveja ja eläimiä.

Harvaan kasvavain sinikukkaisten Velloziace'ein ja punatähkäisten Bromeliace'ien välissä on vaaleanruskea ja harmaa kallio melkein paljaana tai paikoin jokseenkin runsaasti peitetty jäkälillä. Kellertävät partajäkälät (Usnea), punaisen korallin muotoinen Cladonia miniata sekä muut monenväriset, melkein porojäkälänkin (Cl. rangiferina) kalttaiset lajit kirjavoittavat rosoisia ja epätasaisia graniitti- ja itakolumiittikallioita. Louhien halkeamista pistää esiin puna-, kelta- tai vihreä-kukkaisia Orchide'ejä, joilla kaikilla on se omituisuus, että lehdet ovat kiinnitetyt soikeihin sisästä limaisiin mukuloihin, joissa kasvi säilyttää kosteutta ja ravintoaineita sateettoman vuodenajan varaksi.

Kiiltävän vihreät ja punapilkkuiset kolibrit lensivät suristen kukasta kukkaan, väliin pysähtyen vallan kasvojeni eteen, ikäänkuin kummastellen, mikä outo olento lähestyi heidän rauhallista asuntoaan.

Kirkas päivän paiste levitti elvyttävää valoaan luontoon, enään rasittamatta liiallisella kuumuudella, ja vilpas tuuli puhalteli raitista henkeään viileänä kuin Suomen saaristoissa.

Kello 2:n aikaan olin yhdellä vuoren huipuista ja baromeetterini osoitti olevani 1,600 metriä (5,440 jalkaa) yläpuolella meren pintaa. Vaan vielä eroitti minut pieni notko korkeimmasta huipusta.

Muutamassa minuutissa olin notkossa, jossa kasvoi harvaa matalaa metsää, vaan siellä löysin niin paljon minulle uusia kasvi-lajeja, että kello oli 4 ennenkuin olin valmis sieltä lähtemään. Silloin oli jo liian myöhäistä mennä eteenpäin, jonkavuoksi päätin palata, toivoen voivani kahdessa tunnissa päästä vuoren rinteellä olevan luolan ohitse ja siellä selvää tietä myöten, vaikka pimeässäkin, löytäväni luostariin.

Lähdin siis kiiruusti rientämään kotiapäin, vaan huomasin samanmuotoisia kallionhuippuja vuorella sekä oikeaan että vasempaanpäin, ja kaadettuja Bromelioita en eroittanut missään. Kulkemalla sinne tänne, kulutin paljon aikaa, ennenkuin löysin tien, jonka olin laittanut.

Kello oli jo puoli 6, vaan vielä en ollut päässyt aukealta vuoren rinteeltä. Kiiruhdin siis kulkuani ja riensin niin nopeasti kuin saatoin tietäni myöten ja merkkieni mukaan. Eräällä kallion rinteellä loppui tieni. Vasempaanpäin näin kaadetun Bromelian, vaan myöskin oikeaanpäin taitetun Vellozian. Menin ensin Bromelian luokse, vaan siitä eteenpäin on voinut eroittaa mitään tieni merkkiä. Käännyin silloin takaisin ja menin Vellozian luo, vaan en sieltäkään löytänyt merkkejäni.

Kelloni osoitti jo 10 minuuttia vaille 6. Jano vaivasi minua kovasti, sillä olin puolesta päivästä saakka tuntenut janoa, löytämättä mistään vettä. Ei näyttänyt enään olevan paljon toivoa päästä yöksi luostariin, vaan tahdoin ainakin löytää vettä ennen pimeän tuloa.

Kiiruhdin senvuoksi pitemmittä arveluitta vuorta alaspäin, laskeutuen louhelta louhelle, väliin käyttäen apunani nuoraanikin, jonka kiinnitin teräviin kallioiden kulmiin. Tulin siten kapeaan, verrattain tasaiseen notkoon, jonka alaosasta kuului veden suloista lorinaa.

Sinne oli siis pyrkiminen.

Vaan kello 6:n aikaan alkoi jo hämärtää, ja illan hämärää ei siellä kestä kuin muutamia minuutteja, ennenkuin on pilkkoisen pimeä.

Hiestä märkänä, kulkku ja suu polttavan kuivana, raivasin käsin ja jaloin notkon metsikössä tietä itselleni, eikä siellä ollutkaan niin paljon kuin tavallisesti köynnöskasveja kulkuani pidättämässä.

Jalkaini alla lorisi jo vesi, vaan syvällä maan sisässä, kun puolipimeässä huomasin, että notko päättyi kauheaan louhikkoon, jossa ei askeltakaan voinut ottaa eteenpäin ilman varmaa perikatoa.

Kiivettyäni notkosta vasemmalla puolella olevalle rinteelle, eroitin toisen metsäisen notkon muutaman sylen päässä. Vaikka jo oli pimeä yö ja vuoren rinne jalkojeni alla oli hyvin jyrkkä ja louhinen, päätin vielä, pitämällä kasveista kiinni, koettaa laskeutua alas notkoon, jonka metsän saatoin pimeässäkin eroittaa. Jalkojeni kohdalle ulottui alempana rinteellä kasvavan pensaan latva. Tartuin lujasti sen oksiin ja laskeuduin alas, ja sen notkeat oksat auttoivat minut koko joukon alemmaksi. Tartuin uudestaan edessäni oleviin oksiin ja heittäydyin niiden kannatukselle. Oksat taipuivat kauas alas, vaan jalkani eivät enään tavanneet maata. Käteni eivät olleetkaan tällä kertaa pensaassa kiinni, vaan puun latvassa. Siinä riipuin nyt puun latvassa pilkkosen pimeässä. Jaloillani tapasin vihdoin puun rungon ja kiipesin sitä myöten alas.

Oli välttämätöntä vieläkin mennä eteenpäin, sillä kapealla kallion räystäällä, johon olin joutunut, oli mahdoton viettää yötä. Otin uudestaan pensaiden oksista kiinni ja siirsin itseäni alemmaksi. Ensimäinen kerta onnistui hyvin, vaan toisella kerralla olin jälleen siinä asemassa, että jalkani eivät ulottuneet maahan. Riipuin äkkijyrkällä kallion seinällä, pitäen kiinni oksista, jotka eivät enempää notkistuneet. Vallan lähellä edessäni kuumottivat pensaiden mustat latvat hiukan vaaleampaa taivasta vastaan. Ajattelin senvuoksi, ettei maa voinut olla kaukana jaloistani, eikä siitä siis olevan erinomaista vaaraa, jos päästäisinkin käteni irti.

Laskettuani oksat käsistäni, aloin viiltää alaspäin. Pudotessani koskettivat toisen jalkani varpaat eteeni tulleen kallion reunaan, josta pysähdyin ja tulin paiskatuksi selälleni, niin että kontin tapaan hartioilleni kiinnitetty kasvipakkani nojasi takanani olevaan toiseen kallion seinään. Tuntien pysähtyneeni poikittaiseen asentoon noin pari kyynärää leveän vuoren-halkeaman suuhun, pidin ruumistani jäykkänä, hapuillen käsilläni ympärilleni. Sormien päillä tapasin hienoon oksan latvaan, ja vetäen siitä toisen käteni sormilla sekä voimaini mukaan ponnistaen toisella kädelläni kallionseinään, pääsin tasapainoon kallion reunalle, johon varpaani olivat pysähtyneet pudotessani.

Tutkistellakseni vaaran suuruutta, jossa olin ollut, viskasin vuorenhalkeamaan keppini, josta minulla alaskiivetessäni oli ollut ainoastaan vastusta, ja sen kolinasta, kun se väliin kosketti yhtä väliin toista halkeaman seinistä, huomasin, että olin ollut putoamassa kuiluun, joka lienee ulottunut vuoren juureen saakka.

Näin siis tarpeelliseksi jo lopettaa tämä vaarallinen kulku, johon kova janoni oli minut houkutellut, vaan vielä oli pakko laskeutua edes sen verran, että joutuisin paikalle, jossa niinä kahtenatoista tuntina, kuin yö kestää, joskus saattaisin heittäytyä pitkällenikin. Edessäni kasvoi puita; niiden juurella täytyi olla tasaisempi maa ja kenties oli siellä vettäkin. Kiinnitin siis nuorani pensaasen ja laskeuduin sen avulla pari syltä alemmaksi siltä kallion harjalta, johon olin kuilusta päässyt.

En nähnyt enään tuumankaan verran eteeni. Kaikki ympärilläni oli mustaa. Jalkojeni alla tuntui pehmeä tasainen multa-tanner. Kourailin ympärilleni ja tapasin jyrkän multa-seinän sekä oikealla että vasemmalla. Sytytin tulitikun ja huomasin olevani syvässä kuopassa, jota kolme pystyä seinää ja neljäs jyrkästi kalteva, puita kasvava, reunasivat. Yhdestä kulmasta kuopan pohjassa tunki viistosti maan sisään noin puolentoista kyynärän korkuinen reikä.

Arvellen kenties olevani jaguaarin pesän suulla, otin pyssyn olaltani ja vaihdoin sen toisen haulipatroonin 12 pientä kuulaa sisältävään latinkiin; toisessa piipussa oli sellainen jo entuudesta. Sytytin uudestaan tulitikun ja, pitäen toisessa kädessä pyssyn, hanat vedettyinä, lähestyin luolan eli reiän suuta. Valaisten tulitikulla sen sisään, näin pitkän käytävän eli kolon, joka hiukan kaltevasti tunki maahan. Se oli pitkin pituuttaan noin puolitoista kyynärää korkea ja melkein pyöreästi kaivettu. Sen sisässä en nähnyt mitään, vaikka saatoin eroittaa sangen kauas.

Katselin silloin lähemmin haudan pohjaa ja seiniä, ja huomasin olevani veden kaivamassa luolassa. Sen paljas ruohoton multa, vaikka tätä nykyä vallan kuiva, osoitti, että se ainakin sade-ajalla oli ollut vuorelta virtaavan veden pohjassa. Vuorelta syöksyvä vesi oli kovertanut notkelmaan tämän haudan ja sieltä tunkenut kaivamansa kolon kautta maan sisään.

Tulitikkujen avulla tarkastin vielä eikö edes johonkuhun soppeen olisi jäänyt vettä, vaan en löytänyt pisaraakaan.

Tapasin muutamia kuivia oksia ja laitoin valkean. Haudassa kasvavissa puissa huomasin silloin joitakuita Bromelioita. Mieleeni juohtui, että kenties niistä voisin saada vettä lievitykseksi janooni. Ne kasvoivat kuitenkin niin korkealla, että ainoastaan pitkällä kepillä saatoin niihin ulottua. Työnsin sellaisella pari Bromeliaa kumoon, vaan toisesta valui vesi päälleni ja toisesta sain kerätyksi käsiini mutaista likaista nestettä. Maistoin sitä kuitenkin, vaan se oli niin äitelää, etten sitä voinut niellä. Jos olisin alempana tavannut Bromelioita, olisin kenties niiden sisemmistä lehdistä heinäkorren avulla voinut imeä juotavaksi kelvollista vettä. Vaan nyt ei minulla enään ollut mitään apua janooni.

Nuotion viereen laitoin itselleni leposijan, johon riivin lehtiä ja taitoin muutamia oksia. Tarpeeksi ei ollut sellaisia saatavissa.

Kun tiuha savu tuprusi nuotiosta, karkoittaen luolastani sääsket ja mäkärät, heittäydyin pitkälleni valkean ääreen lepäämään vaivaloisesta retkestäni.

Yö oli tyyni ja melkein äänetön. Ainoastaan muutama lintu säpsähti säikähtyneenä leposijallaan puun latvassa ja jonkun puolinukkuneen lehtisirkan (Cicada) hidas sirkutus kuului ympärystöitä.

Vaivuin uneen, vaan tunnin ajan maattuani, heräsin vilusta väristen. Nuotioni valkea oli melkein sammunut ja puut palaneet melkein loppuun. Menin uudestaan etsimään polttopuuta, vaan löysin ainoastaan lahoja oksia, jotka viskasin hiilille savuamaan. Saadakseni takaisin ruumiin-lämpöni, otin tylsän vasarakirveeni ja aloin sillä pimeässä hakata yhtä puun runkoa. Melkein tunnin ajan nakerrettuani kovaa puuta, sain sen sekä kaadetuksi että siitä vielä taitetuksi yhden halon, jonka viskasin nuotioon kuivamaan.

Kyyristyin uudestaan vuoteelleni ladatun pyssyni viereen, painaen käsivarret rintaani vastaan, säilyttääkseni sen lämpöä, ja nukuin. Kun taasen vilusta heräsin, noin tunnin ajan kuluttua, kuulin hyönteisen suristen lentävän niskaltani ja tunsin siinä ja hartioillani kovaa kihinää. Se jätti minulle retkeltäni muistelmia, jotka Eurooppaan saakka antoivat minulle tekemistä, niinkuin jälempänä tulen kertomaan.

Useampia kertoja vuoroon maatessani ja vuoroon lämmitelleissäni nuotion ääressä ja halkoja hakkaamalla, kului vihdoin yö.

Kun päivä kello 6 aikaan aamulla valkeni, kiipesin kuopastani ja riensin vettä etsimään. Likeisessä notkossa löysinkin sitä pian.

Siitä pulasta päästyäni, oli päättäminen mitä tietä luostariin oli palattava. Vuoret olivat vielä kokonaan sumun peitossa, niin etten kauempaa voinut mitään eroittaa. Näytti siltä kuin olisin yöllä kulkenut väärään suuntaan, vaan en voinut päättää kiivetä takaisin vuorelle, josta niin työläästi olin päässyt, varsinkin kun edessäni oli pitkältä tasaista kallioa. Arvelin myöskin, että jos suunta ei olekaan oikea, niin saavunhan minä kuitenkin viimein jollekin tielle, yhäti kulkiessani samaan suuntaan, ja oikeastaanhan minulle olikin yhdentekevä, mihin suuntaan botaanillinen ekskursioonini tuli tehdyksi.

Kuljin siis eteenpäin. Melastomeien muodostama, kahden tai kolmenkin kyynärän korkuinen varvukko, joka peitti vuoren alempia rinteitä, oli kovasti märkä. Kuitenkaan ei ollut yöllä satanut. Kaste, joka yön aikaan vuorilla laskeutuu kasveihin, on niin runsas, että se aamulla puroina vuotaa pitkin kallion rinteitä, ja kuivallakin vuodenajalla, jolloin ei moneen kuukauteen kertaakaan sada, pitää se vuorilla alkavat joet ja purot vedessä. Luolassa, jossa olin yön viettänyt, ja joka oli korkeain puiden lehväin peitossa ja vallan ruohoton, en ollut kasteesta mitään tiennyt. Oli erittäin onnellinen sattumus, että olin yöksi sinne joutunut, sillä muualla vuorella olisin ohkoisissa vaatteissani kastunut ja vilustunut, varsinkin jos olisin yöllä maannut. Perinpohjainen vilustuminen on troopillisissa maissa kovin vaarallinen asia, josta onnellisimmassa tapauksessa voipi odottaa terveyden melkein elinkautista vahingoittumista.

Aamulla kulkeissani, kastuin pian kasteesta yli koko ruumiini, vaan siitä ei enään ollut vaaraa, sillä ilma ei tuntunut laisinkaan kylmältä. Ainoastaan hitaasti ja varovasti, silloin tällöin liuskahtaen istualleni, pääsin kulkemaan liukasta itakolumiitti-kalliota myöten, jota limaiset mustat Sirosiphon-levät peittivät. Löysin kuitenkin runsaasti uusia esineitä kokoelmiini, ja hyvällä mielin kuljin eteenpäin, levähtäen joka puron rannalla, tyydyttääkseni sammumatonta janoani raittiilla hyvänmakuisella vedellä, joka vuoreen kaivamia uurteitaan myöten lorisi alas pitkin kallioin rinteitä.

Vesi oli purojen pohjaan eheään kallioon runsaasti kaivanut erikokoisia ja erimuotoisia patamia eli hiiden-kirnuja. Muutamat niistä olivat puolentoista kyynärän syvyisiä ja pystyseinäisiä, ja niiden pyöreä suu oli kaksi tai kolme korttelia leveä. Sadeajalla, jolloin vesi sellaisella vauhdilla syöksee vuorilta, että pienet purot laaksoissa muutamissa tunneissa paisuvat ylipääsemättömiksi virroiksi, kuluttaa se patamia kovaan kallioon, pyörteissään kiertämällä kiviä ja soraa ja siten aikaa myöten kehnäten ne kallion sisään.

Vuorelta alas päästyä, tulin louhiseen notkoon, jossa kasvoi tiuhaa aarniometsää. Pilvet ja sumu olivat katoamassa vuorelta ja useat vuorenhuiput tulivat ympärystöllä näkyviin, vaan turhaan etsin niissä sellaista, jonka piirteet olisivat olleet tuttuja. Niillä oli kaikilla outo muoto. Olin jotensakin vakuutettu, että olin kulkenut väärään suuntaan, vaan mieleni ei tehnyt kääntyä enään takaisin. Päätin jatkaa kulkuani samaan suuntaan harjulle, jonka olin vuorelta nähnyt metsän toisella puolen, ja jonka takana oli näyttänyt olevan avara lakeus.

Kiivettyäni muutaman suuren louhen yli, sillä sitä tietä oli kuitenkin helpompi päästä eteenpäin, kuin tunkeutumalla metsän läpi saman matkan, tulin kuivan puron uomaan, jonka reunoilla löysin useita minulle uusia sammal-, sananjalka- ja Orchis-lajeja. Se oli jotensakin tasainen eikä varsin pahasti peitetty pensailla, niin että sitä myöten pääsin verrattain helposti kauas metsän sisään, vaikka ei varsin siihen suuntaan kuin olin aikonut.