Kitabı oku: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», sayfa 31

NELJÄS LUKU

Kenelm meni jotenkin nopein askelin Mrs Braefield'in luota sen Ison-kadun varrella olevan puodin tykö, joka oli Will Somers'in hallussa. Jessie seisoi kauppapöydän takana, jonka ympärillä ostajat tunkeilivat. Kenelm sanoi hänelle mihin matkalaukku oli lähetettävä ja meni senjälkeen puodin takaiseen huoneesen, jossa Jessie'n mies työskenteli korien kutomisessa – lapsen kehto oli nurkassa ja sen isoäiti liekutti sitä koneentapaisesti lukiessansa ihmeellistä lähetyskirjaa täynnä kertomuksia kummallisista kääntymyksistä: mihin uskonlahkoon, sitä emme pysähdy tutkimaan.

"Ja te olette siis onnellinen, Will?" sanoi Kenelm, istuen korintekijän ja lapsen väliin; rakas vanha äiti istui hänen vieressänsä ja luki kirjoista, joka liitti hänen uneilemisensa ijankaikkisesta elämästä siihen elämään, joka aukeni hänen liekuttamassaan kehdossa makaavalle olennolle. Hän ei olisi onnellinen! Kuinka hän sääli sitä miestä, joka voi sellaisen kysymyksen tehdä!

"Onnellinen, sir! Luulisinpa se olevani. Ei mene yhtäkään iltaa, jolloin ei Jessie ja minä, ja äitikin rukoile että tekin joskus tulisitte yhtä onnelliseksi. Lapsikin oppii pian rukoilemaan: 'Jumala siunatkoon isää, äitiä, isoäitiä ja Mr Chillinglyä!'"

"On toinen, joka ansaitsee teidän rukouksianne paljon paremmin kuin minä, vaikka hän vähemmän niitä tarvitsee. Te saatte tietää sen kerran – jätetään nyt se asia. Palatkaamme pää-asiaan; te olette onnellinen; jos kysyisin miksi, ettekö sanoisi: 'Sentähden että olen nainut sen tytön, jota rakastan, enkä ole milloinkaan sitä katunut?'"

"Kyllä, sir, niin se on; vaikka, suokaa anteeksi, minusta sitä voisi lausua vielä kauniimmin."

"Siinä olette oikeassa. Mutta kenties rakkaudelle ja onnelle ei milloinkaan ole löydetty sanaa, joka oikein vastaisi niitä. Hyvästi tällä kertaa."

Oi! jos todella olisi niin kuin materialistit tahi monet keski-ikäiset miehet tai vanhanpuoleiset ihmiset, jotka, jos ne ovat materialisteja, ovat sitä tietämättänsä, ajattelemattomasti sanovat: "Onnen varsinainen ydin on ruumiillinen tai sielullinen terveys ja voima," niin tämä kysymys, jonka Chillingly teki, näyttäisi vallan mielettömältä ja loukkaavalta, koska se lausuttiin kalpealle raajarikolle, joka, vaikka hänen terveytensä viime aikoina oli parantunut, kuitenkin tulisi koko elinaikansa olemaan kivulloinen ja kituvainen, – ja kun kysyjä oli erittäin runsaasti varustettu ruumiillisilla voimilla, joita luonto voi muodostaa ruumiillisia nautintoja varten – mies, joka ei milloinkaan, siitä ajasta kuin muisto alkaa, ole tiennyt mitä on olla kipeänä, joka tuskin käsitti sinua, jos puhuit kipeästä sormesta, ja jota nuo hengen sievistyksen sivistykset, jotka aistien nautintoja lisäävät, ovat saattaneet parhaiten käsittämään sellaista onnea, jommoista ainoastaan luonto ja vainut voivat antaa! Mutta Will ei katsonut kysymystä mielettömäksi eikä loukkaavaksi. Hän, raajarikko parka, tunsi iloiseen olemiseen katsoen olevansa paljoa etevämpi nuorta, korkeasukuista, sivistynyttä ja rikasta Herkulesta, joka tiesi niin vähän onnesta, että kysyi raajarikolta korintekijältä oliko hän onnellinen – hän, onnellinen puoliso ja isä!

VIIDES LUKU

Lily istui nurmikolla kastanjapuun alla, joka kasvoi kentällä. Valkoinen kissa makasi kyyristyneenä hänen vieressänsä. Sylissä hänellä oli avonainen kirja, jota hän suurella innolla luki.

Mrs Cameron tuli huoneesta, katseli ympärilleen, näki tytön ja meni hänen luokseen; ja hän joko hiipi niin hiljaa tai oli Lily niin kiintynyt kirjaansa, että jälkimäinen ei huomannut edellisen läsnä-oloa ennenkuin hän tunsi kepeän käden olkapäällänsä ja, katsoessansa ylös, näki tätinsä ystävälliset kasvot.

"Oh! Haltiatar, Haltiatar, taas tuo tuhma kirja, kun sinun tulisi lukea ranskalaisia verbejäsi. Mitä holhojasi sanoo, kun hän tulee ja huomaa sinun menettäneen niin paljon aikaa?"

"Hän sanoo että haltiattaret eivät milloinkaan tuhlaa aikaa; ja hän toruu teitä siitä että niin sanotte." Lily viskasi kirjan pois, hyppäsi ylös, laski käsivartensa Mrs Cameronin kaulan ympäri ja suuteli häntä hellästi. "Kas niin! onko tämä ajan tuhlausta? Minä rakastan teitä niin, täti. Tällaisena päivänä minusta on kuin rakastaisin kaikkia ja kaikkea!" Tätä sanoessaan hän ojensi solakkaa vartaloansa, katseli sinistä taivasta ja näytti huulet auki huokuvan sisäänsä ilmaa ja päivänpaistetta. Sitten hän herätti nukkuvan kissan ja alkoi ajaa sitä takaa pitkin kenttää.

Mrs Cameron seisoi yhdessä kohti ja katseli häntä vesissä silmin. Samassa Kenelm tuli puutarhan portista sisään. Hänkin pysähtyi ja katseli Haltiattaren hienon muodon aaltomaisia liikkeitä. Viimeksi-mainittu oli saanut lemmityisensä kiinni ja leikki nyt sen kanssa, heitti olkihatun pois päästään ja veti hattuun kiinnitetyn silkkinauhan vietteleväisesti pehmeää nurmea pitkin. Hänen tuuhea tukkansa, joka tämän kautta oli irroittunut ja nyt häylyi edestakaisin hänen liikkuessansa, muodosti kauniita suortuvia, jotka osaksi valuivat hänen kasvoillensa; ja hänen suloinen naurunsa ja leikilliset, viehättävät sanansa kuuluivat Kenelmin korvissa iloisemmilta kuin leivosen viserrys, suloisemmalta kuin kyyhkysen kuherrus.

Hän meni Mrs Cameronin luokse. Lily kääntyi äkisti ja näki hänen. Hän pyyhki irroittuneet palmikkonsa taaksepäin, pani olkihatun päähänsä ja tuli vakaasti hänen luoksensa juuri kun hän oli kääntynyt Mrs Cameroniin.

"Suokaa anteeksi että tunkeun näin rohkeasti tänne, Mrs Cameron. Minä tuon tämän kirjeen Mrs Braefield'ilta." Sillä välin kuin täti luki kirjettä, kääntyi Kenelm tyttöön.

"Te lupasitte näyttää minulle kuvan, Miss Mordaunt."

"Mutta siitä on pitkä aika."

"Onko liian pitkä nuoren ladyn pitääksensä lupauksensa?"

Lily näytti miettivän tätä kysymystä, ja viipyi vähän aikaa ennenkuin hän vastasi.

"Minä näytän teille kuvan. Minä en luule milloinkaan rikkoneeni lupausta, mutta tästälähin aion olla varovaisempi sellaista antaessani."

"Miksi niin?"

"Siksi ettette pannut mitään arvoa lupaukseeni, ja se loukkasi minua." Lily kohoitti päätänsä ja näytti viehättävän ylpeältä, lisäessään juhlallisesti: "Minä olin loukattu."

"Mrs Braefield on erittäin hyvä," sanoi Mrs Cameron; "hän kutsuu meitä päivälliselle huomenna. Tahdotko mennä, Lily?"

"Minä oletan että sinne tulee vaan aika-ihmisiä. En, kiitoksia, hyvä täti. Menkää te yksin, minä jään ennemmin kotia. Saanhan kutsua pikku Clemmyn tänne leikkimään kanssani! Hän tuo Juban kanssansa, ja Blanche on hyvin mieltynyt Jubaan, vaikka se raappi sitä."

"Hyvä, kultaseni, sinä saat leikkikumppanisi tänne ja minä menen yksin."

Kenelm oli vallan hämillänsä. "Te ette mene, Miss Mordaunt; Mrs Braefield tulee olemaan hyvin pahoillansa siitä. Ja jos te ette tule sinne, kenen kanssa minä sitten puhun? Minä en pidä aika-ihmisistä enemmän kuin tekään."

"Menettekö te sinne?"

"Kyllä."

"Ja te puhutte minun kanssani, jos tulen? Minä pelkään Mr Braefield'iä.

Hän on niin kovin viisas."

"Minä pelastan teitä hänestä, ja en aio lausua rahtuakaan viisautta."

"Täti, minä tulen mukaan."

Tässä Lily hypähti ja otti kiinni Blanchen, joka vastaanotti hänen suuteloitansa nöyrästi ja katseli uteliaisuudella Kenelmiä.

Nyt kello huoneen sisästä ilmoitti että luncheon oli valmis. Mrs Cameron kutsui Kenelmiä ottamaan osaa ateriaan. Hän havaitsi saman tunteen, jota Romulus mahtoi tuntea kun häntä ensin kutsuttiin maistamaan jumalien ambrosiaa. Tämä luncheon ei suinkaan ollut sellainen, että se olisi tyydyttänyt Kenelm Chillinglyä silloin kun hän oli raittiuden ravintolassa. Mutta syystä tai toisesta hän viime aikana oli menettänyt ruokahalunsa; ja tässä tilaisuudessa hän tyytyi hyvin vaatimattomaan osaan huonosti varustettua vatia, jossa oli kananpaistia, ja muutamaan viiniköynnöksen lehdille somasti järjestettyyn kirsimarjaan, jotka Lily hänelle valitsi – samoin kun luultavasti hyvin vähäinen määrä ambrosiaa tyydytti Romulusta silloin kun hän Hebeä katseli.

Kun luncheon oli lopetettu, istui Mrs Cameron kirjoittamaan Elsielle vastausta, ja Lily vei Kenelmin omaan huoneesensa, – jokapäiväisessä puheessa boudoiri vaikkei se suinkaan näyttänyt siltä kun joku bouderisi (ikävöitsisi) siellä. Se oli erinomaisen soma – ei niinkuin täysikasvuisen naisen, vaan niinkuin lapsen uni siitä omasta huoneesta, jota hän tahtoisi saada – ihmeen kaunis, viileä ja siisti; siinä oli seinäpaperit, joihin oli kuvattu ruusuja, mäkikieloja, lintuja ja perhosia; musliini-akuttimia, sidotut ylös kauniilla nauhoilla; pieni kirjakaappi, joka näytti olevan hyvin varustettu, ainakin nidoksiin katsoen; kaunis pieni, ranskalaisilla koristuksilla varustettu kirjoituspöytä, joka näytti niin uudelta ja tahraamattomalta, ettei sitä luultavasti oltu paljon käytetty. Ikkuna oli auki; mäkikieloja ja ruusuja ulkoa kierteli ikkunapieltä pitkin ja levitti suloista hajua pieneen huoneesen. Kenelm meni ikkunan tykö ja katseli näköalaa siitä. "Minä olin oikeassa," sanoi hän itsekseen; "minä arvasin sen." Mutta vaikka hän puhui vaan hiljaa kuiskaen, kuuli Lily kuitenkin mitä hän sanoi.

"Te arvasitte sen. Mitä?"

"Ei mitään; minä puhuin vaan itsekseni."

"Sanokaa minulle mitä te arvasitte – minä vaadin sitä!" ja haltiatar polki kiivaasti pientä jalkaansa laattiaan.

"Vaaditteko? Silloin minä tottelen. Minä olen vähäksi ajaksi vuokrannut itselleni huoneet toisella puolella jokea – Cromwell Lodgessa – ja katsellessani teidän taloanne ohi kulkeissani arvasin että teidän huoneenne oli tässä osassa rakennusta. Kuinka viehättävää on nähdä vettä! Ah! tuossahan on Izaak Walton'in kesä-asunto."

"Älkää puhuko Izaak Walton'ista, muuten tulen riitelemään teidän kanssanne, niinkuin tein Leijonan kanssa, kun hän tahtoi että minun piti rakastaa tätä julmaa kirjaa."

"Kuka on Leijona?"

"Leijona – holhojani, tietysti. Minä nimitin häntä Leijonaksi pienenä lapsena ollessani. Se tuli siitä että kerran eräässä hänen kirjassansa näin kuvattuna leijonan, joka leikki pienen lapsen kanssa."

"Ah! sen kuvan tunnen vallan hyvin," sanoi Kenelm hiljaa huoahtaen. "Se ei ole leijona, joka leikkii lapsen kanssa, se on lapsi joka hallitsee leijonaa, ja kreikkalaiset sanoivat lasta 'rakkaudeksi!'"

Tämä ajatus näytti menevän Lilyn käsitysvoiman yli. Hän viipyi vähän aikaa ennenkuin hän, vilpittömästi kuin kuuden vuoden vanha lapsi, vastasi:

"Nyt ymmärrän mistä se tuli että minä voin Blanchea hallita, joka muuten ei tahdo olla kenenkään ystävä – minä rakastan Blanchea. Tämä muistuttaa minua jostakin – tulkaa katsomaan kuvaa."

Hän meni seinän luo, jonka vieressä kirjoituspöytä oli, veti syrjään silkkisen esiripun pienestä sametti-puitteella varustetusta maalauksesta ja huudahti riemullisesti, osoittaen sitä: "Katsokaa! eikö se ole kaunis?"

Kenelm oli luullut saavansa nähdä maisemankuvaa tai laatukuvaa tahi mitä muuta tahansa paitsi sitä mitä hän näki – se oli Blanchen kuva, sen poikaisena ollessa.

Vaikkei aine itsessään ollut ylevää laatua, oli se kuitenkin maalattu miellyttävällä aistilla. Kissan-poika oli nähtävästi herennyt leikkimästä lankarullan kanssa, joka oli sen käpälien välissä, ja katseli nyt ahnain silmin peipposta, joka istui lähellä olevan pensaan oksalla.

"Ymmärrättehän," sanoi Lily, laskien kätensä Kenelmin käsivarrelle ja vieden häntä sille paikalle, josta hän luuli kuvan näkyvän parhaimmassa valossa; "tämä kuvaa sitä hetkeä, jolloin Blanche ensi kerta näkee linnun. Katselkaa tarkoin sen kasvoja; ettekö huomaa äkillistä hämmästystä – puoleksi iloa, puoleksi pelkoa? Se herkenee leikkimästä rullan kanssa. Sen ymmärrys – tai, niinkuin Mr Braefield sanoisi, sen 'vaisto' – on ensi kerta herätetty. Tästä hetkestä Blanche ei ole vaan kissan poikainen. Ja tarvittiin mitä huolellisin kasvatus opettamaan sitä ettei saanut tappaa pikku lintusia. Se ei milloinkaan tee sitä nyt, mutta minulla on ollut paljon vaivaa sen kanssa."

"Minä en, suoraan sanoen, voi nähdä kaikkea mitä te kuvassa näette; mutta minusta se näyttää olevan yksinkertaisesti maalattu, ja oli epäilemättä vallan Blanchen näköinen sen nuoruudessa."

"Niin oli. Leijona teki ensimmäisen suunnitelman lyijykynällä luonnon mukaan; ja kun hän näki kuinka ihastunut minä olin – hän oli niin hyvä – niin hän piirsi sen kankaalle ja antoi minun istua vieressänsä, kun hän maalasi. Sitten hän vei kankaan pois ja toi sen takaisin valmiina ja puitteilla varustettuna, niinkuin näette, viime Toukokuussa minulle syntymäpäivälahjaksi.

"Te olette syntynyt Toukokuussa – kukkaisten kanssa."

"Parhaimmat kaikista kukista syntyvät ennen Toukokuuta – orvokit."

"Mutta ne syntyvät siimeksessä ja rakastavat sitä. Toukokuun lapsena te varmaankin rakastatte aurinkoa!"

"Minä rakastan aurinkoa – se ei milloinkaan ole liian loistava tai kuuma minulle. Mutta minä en luule että synnyin auringonpaisteessa, vaikka olen Toukokuussa syntynyt. Minä olen mielestäni enemmän oman alkuperäisen itseni kaltainen, kun hiivin siimekseen ja saan istua vallan yksin. Silloin voin itkeä."

Hänen arasti lausuessaan nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonsa vallan – niiden lapsellinen iloisuus oli kadonnut; nuo suloiset silmät ja vapisevat huulet näyttivät totisilta, miettiväisiltä.

Kenelm oli niin liikutettu, että häneltä puuttui sanoja, ja syntyi hetken äänettömyys. Vihdoin viimein Kenelm sanoi hitaasti:

"Te puhutte alkuperäisestä itsestänne. Te tunnette siis, niinkuin minä usein teen, että löytyy toinen, kenties synnynnäinen minä, joka on syvään kätketty ei ainoastaan sen minän taakse, jota me tavallisesti maailmalle näytämme (se voi olla vaan naamio) – vaan senkin minän taakse, jonka me tavallisesti otaksumme omaksi minäksemme, kun olemme aivan yksin; sisin, kaikkein sisin minä; oi, kuinka erilainen se on kuin se toinen, ja kuinka harvoin se tulee esiin piilopaikastansa, puolustamaan yksivaltaansa ja ajamaan pois tuon toisen minän, niinkuin aurinko ajaa pois tähden!"

Jos Kenelm olisi puhunut näin taitavalle maailman miehelle – eräälle Chillingly Mivers'ille – tai eräälle Chillingly Gordon'ille – niin he varmaan eivät olisi häntä ymmärtäneet. Mutta sellaisille miehille hän ei milloinkaan olisi puhunut niin. Hänellä oli epätietoinen toivo että tämä lapsellinen tyttö käsittäisi häntä; ja hän käsittiki häntä kohdakkoin.

Tyttö meni lähemmäksi häntä, pani taas kätensä hänen käsivarrellensa ja katsellessaan ylös hänen kasvoihinsa hämmästynein, ihmettelevin silmin, jotka eivät enää olleet suruisen näköiset, vaikkeivät iloisetkaan, sanoi hän:

"Kuinka totta! Tekin olette siis sitä tuntenut? Missä on tuo sisin minä, joka on niin syvässä – niin syvässä; joka kuitenkin esiin tullessansa on paljon korkeampi – korkeampi – äärettömän paljon korkeampi kuin jokapäiväinen minämme? Se kesyttää perhoset – se halajaa päästä tähtiin. Ja sitten – sitten – oi, kuinka pian se katoaa jälleen! Te olette tuntenut tätä. Eikö se saata teitä hämille?"

"Kyllä, suuressa määrässä."

"Eikö ole yhtään opillista kirjaa, joka voisi auttaa sen asian selittämistä?"

"Ei mitkään opilliset kirjat, mitkä minä olen lukenut, edes mainitse tätä pulaa. Minä luulen että se on niitä selittämättömiä kysymyksiä, jotka jäävät olemaan lapsen ja sen luojan välillä. Henki ja sielu eivät ole sama asia, ja ne, jotka te ja minä sanomme 'viisaiksi miehiksi,' sekoittavat aina nämä kaksi —."

Onneksi kaikille asian-osaisille – etenkin lukijalle, sillä Kenelm oli tässä päässyt puhumaan yhdestä lempi-aineestansa – erotuksesta psykologiian ja metafysiikin välillä – sielun ja hengen välillä tieteellisessä tai loogillisessa katsannossa – Mrs Cameron nyt tuli huoneesen ja kysyi häneltä miellyttikö kuva häntä.

"Hyvin paljon. Minä en ole mikään etevä taidetuomari. Mutta se miellytti minua kohdakkoin, ja nyt, kun Miss Mordaunt on selittänyt minulle maalarin ajatuksen, ihailen sitä vielä enemmän."

"Lily selittää hänen ajatustansa omalla tavallansa ja väittää että Blanchen kasvojen juonteet herättää sen luulon, että sillä on kyky hillitä hävittämis-vaistoansa ja oppia uskomaan että on paha tappaa lintuja ainoastaan huviksensa. Saadaksensa elatusta sen ei tarvitse niitä tappaa, koska se näkee että Lily pitää huolen siitä että sillä on yltäkyllin syötävää. Mutta minä en luule että Mr Melvillellä oli himmeintäkään aavistusta siitä, että hän kuvassansa on tätä kykyä esittänyt."

"Hänen on täytynyt sitä tehdä, joko hän sitä aavisti tai ei," sanoi Lily vakaasti; "muuten hän ei olisi ollut totinen."

"Miksei?" kysyi Kenelm.

"Ettekö sitä ymmärrä? Jos teitä pyydettäisiin todenmukaisesti kuvaamaan pienen lapsen huonetta, puhuisitteko silloin ainoastaan sellaisista vähäpätöisistä taipumuksista, jotka ovat kaikille lapsille yhteisiä ja ettekö viittaisikaan siihen että sillä on kyky muodostua paremmaksi?"

"Mainiosti sanottu!" huudahti Kenelm. "Ei ole epäilemistä että paljon rajumpaa eläintä kuin kissaa – esimerkiksi tiikeriä tai voitollista sankaria – voi opettaa elämään mahdollisimman ystävällisellä kannalla niiden olentojen kanssa, joita vastaan sen luonnollinen vaisto käskee sen olla väijyksissä."

"Niin – niin; kuulkaa tätä, täti! Muistattehan vielä sitä Onnellista Perhettä, jonka me kahdeksan vuotta takaperin näimme Moleswichin markkinoilla ja jolla oli kissa, joka ei ollut puoleksikaan niin kaunis kuin Blanche, ja joka antoi pienen hiiren purra sen korvaa? Eikö Leijona olisi ollut hirveän petollinen Blanchea kohtaan, jos Leijona ei olisi —."

Lily keskeytti itsensä ja katseli puolittain arasti, puolittain veitikkamaisesti Kenelmiin ja lisäsi sitten hitaasti ja syvällä äänenvärähdyksellä: "näyttänyt vilahdusta sen sisimmäisestä minästä?"

"Sisimmäisestä minästä!" toisti Mrs Cameron kummastuneena ja naurahti.

Lily hiipi likemmäksi Kenelmiä ja kuiskasi: "Eikö sisimmäinen minä ole paras minämme?"

Kenelm nauroi myöntyväisesti. Haltiattaren taikavoima sai äkkiä yhä suuremman vallan hänen ylitsensä. Jos Lily olisi ollut hänen sisarensa, hänen morsiamensa, hänen vaimonsa, kuinka hellästi hän olisi häntä suudellut! Hän oli lausunut ajatuksen, jota hän itse usein kuulumattomasi oli harkkinut, ja hän oli verhonnut sen oman lapsellisen mielikuvituksensa ja naisellisen sulouden viehätyksellä! Goethe on jossain sanonut, tai mainitaan ainakin sanoneen: 'Jokaisen ihmisen sydämessä on jotakin, joka saattaisi teitä vihaamaan häntä, jos sitä tuntisitte.' Mitä Goethe sanoo, ja vielä vähemmin mitä Goethen kerrotaan sanoneen, sitä ei milloinkaan saa käsittää aivan sanan mukaan. Ei yhtäkään laajaa neroa – joka on nero samalla kuin hän on runoilija ja ajattelija – saa niin käsittää. Aurinko paistaa tunkiolle. Mutta aurinko ei mitenkään tunkioa suosi. Se vaan valaisee tunkioa samoin kuin ruusuakin. Kenelm oli aina katsonut tätä irtonaista sädettä Goethen rikkaasta ajatuksen aartehistosta inholla, joka oli varsin epäfilosoofinen filosoofille, joka oli niin nuori että yleensä olisi luullut hänen valalla vannovan niin suuren mestarin jokaista sanaa oikeaksi. Kenelm luuli että juuri kaikkeen yksityiseen hyväntekeväisyyteen, kaikkeen valistuneesen edistykseen yhteiskunnallisiin parannuksiin katsoen oli vastakkaisessa mielipiteessä – että jokaisen ihmisen luonnossa on jotakin, joka saattaisi meitä rakastamaan häntä, jos löytäisimme sitä, puhdistaisimme sitä, saattaisimme sitä selväksi silmiemme eteen. Ja tähän vapaa-ehtoiseen, kehittymättömään myötätuntoisuuteen, siihen johtopäätökseen katsoen, johon hänen oma skolastinen järkensä monen vaivalloisen taistelun kautta oli tullut saksalaisen jättiläisen dogmia vastaan, luuli hän löytäneensä nuoremman – totisen, mutta paljoa enemmän masentavaisen, koska hän oli niin paljon nuorempi – sisaren omalle miehekkäälle sielulleen.

Hän tunsi niin syvästi että Lily oli myötätuntoinen hänen kummalliseen sisäiseen minäänsä nähden, jota tunnetta ei mies milloinkaan voi tuntea kuin kerta elämässään Eevan tytärtä kohtaan, ett'ei hän tohtinut puhua mitään. Hän sanoi jotenkin kiireesti jäähyväiset.

Kun hän puutarhan alapuolella kulki sitä siltaa kohti, joka vei hänen asuntoonsa, näki hän vastakkaisella rannalla, sillan toisessa päässä, Mr Algernon Sidney Gale Jonesin, joka rauhallisesti onki rautuja.

"Ettekö tahdo koettaa onneanne virrassa tänään, sir? Ottakaa minun vapani."

Kenelm, joka muisti että Lily oli sanonut Izaak Waltonin kirjaa "julmaksi," pudisti päätänsä ja meni sisään huoneesen. Siellä hän ääneti istui ikkunan ääreen ja katseli ruohokenttää ja halavia, joiden oksat riippuivat vedessä, ja valkoisia seiniä, jotka pilkistivät niitä ympäröivien puiden väliltä, niinkuin hän edellisenä iltana oli tehnyt.

"Ah!" jupisi hän vihdoin viimein, "jos, niinkuin luulen, vaan kohtalaisen hyvä mies tietämättänsä tekee hyvän työn ainoastaan sillä, että hän elää – jollei hän yhtaikaa voi matkustaa tietänsä kehdosta hautaan kylvämättä missä hän kulkee voiman, rikkauden ja kauneuden siemeniä, samoin kuin huoleton tuulonen tai lenneskelevä lintu jättää tammen, elonlyhteen ja kukan taaksensa, missä se kulkee ohi – oi, jos niin olisi, kuinka paljon parempi se hyvä mahtaa olla, jos mies löytää jalomman ja puhtaamman osan omasta olennostansa siinä salaperäisessä, selittämättömässä yhdistyksessä, jota Shakespeare ja päiväläinen yksimielisesti sanovat rakkaudeksi; jota Newton ei milloinkaan myönnä olevan olemassa ja jota Descartes alentaa renkaiksi nuoruuden yhteydessä, vakuuttaen että hän rakasti kierosilmäisiä naisia sentähden että hänen pienenä poikana ollessaan eräs kierosilmäinen tyttö katsasti häneen hänen isänsä puutarhanmuurin toiselta puolen! Oi, tämä yhteys miehen ja vaimon välillä olkoon mimmoinen tahansa; jos se todella on rakkaus – todella on se side, joka käsittää molempain sisimpää ja parasta minää – kuinka meidän tuleekaan joka päivä ja joka hetki kiittää Jumalaa siitä, että Hän on tehnyt meille niin helpoksi olla onnellisia ja hyviä!"