Kitabı oku: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», sayfa 32

KUUDES LUKU

Päivällisvieraiden luku Mr Braefieldin tykönä ei ollut niin vähäinen, kuin Kenelm oli luullut. Kun kauppias vaimoltansa kuuli että Kenelmin piti tulla, luuli hän osoittavansa kohteliaisuutta nuorta herrasmiestä kohtaan sillä, että hän kutsui muutamia muita henkilöitä hänelle seuraksi.

"Katsos, ystäväni," sanoi hän Elsielle, "Mrs Cameron on hyvä ja suora ihminen, mutta hän ei ole erittäin hauska; ja Lily, vaikka hän on kaunis tyttö, on niin kovin lapsellinen. Elsie kultani, me olemme suuressa velassa tälle Mr Chillinglylle —" tässä hänen äänensä ja katseensa ilmoittivat syvää tuntoa – "ja meidän tulee toimittaa niin että hänellä on niin hauskaa kuin suinkin. Minä tuon mukaani ystäväni Sir Thomaan, ja sinä käsket Mr Ewlyn'in ja hänen vaimonsa. Sir Thomas on hyvin järkevä mies, ja Ewlyn on hyvin oppinut. Mr Chillingly tapaa siten ihmisiä, joiden kanssa kannattaa puhua. Niin, kun menen kaupunkiin, lähetän sieltä paistin Growesilta."

Kun Kenelm vähää ennen kuutta tuli, oli salongissa jo ennen häntä hänen arvoisuutensa Charles Ewlyn, Moleswichin seurakunnan pastori, vaimoinensa, ja muhkea keski-ikäinen mies, joka Kenelmille esiteltiin Sir Thomas Prattiksi. Sir Thomas oli arvossa pidetty kaupungin pankkiiri. Kun esittelemisen juhlallisuus oli ohitse, meni Kenelm Elsien luo.

"Minä luulin tapaavani Mrs Cameronin täällä. En näe häntä."

"Hän tulee kohdakkoin. Näytti siltä kun tulisi sadetta ja minä olen lähettänyt vaunuilla hakemaan häntä ja Lilyä. Tässä he ovatkin jo!"

Mrs Cameron astui sisään puettuna mustaan silkkiin. Hän oli aina mustassa puvussa; ja hänen jälkeensä tuli Lily siinä saastuttamattomassa värissä, joka sopi hänen nimelleen; hänellä ei ollut mitään muita koristuksia, kuin ohuet kultavitjat ja yksi ainoa punainen ruusu hiuksissa. Hän oli erinomaisen suloinen; ja tämän suloutensa ohessa hän oli hyvin ylhäisen näköinen, joka kenties tuli hänen muotonsa ja ihonsa hienoudesta; kenties hänen käytöksensä suloisuudesta, joka ei ollut ylpeyttä vailla.

Mr Braefield, joka oli hyvin täsmällinen mies, viittasi palvelijalleen, ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin että päivällinen oli valmis. Sir Thomas tietysti vei emännän pöytään; Mr Braefield pastorin rouvan (joka oli rovastin tytär); Kenelm Mrs Cameron'in ja pastori Lilyn.

Pöydässä sai Kenelm paikan emännän vasemmalla puolella, ja Mrs Cameron ja Mr Ewlyn istuivat hänen ja Lilyn välillä; ja kun pastori oli pöytärukouksen lukenut, katsoi Lily hänen ja tädin selän takaa Kenelmiin (joka teki samoin) tehden hänelle mitä ranskalaiset sanovat moue'ksi. Lupaus hänelle oli rikottu. Hän istui kahden täysikasvuisen miehen, pastorin ja isännän, välillä. Kenelm vastasi tähän moue'esen suruisella hymyilyllä ja olkapäätänsä kohoittamalla.

Kaikki olivat ääneti siksi kunnes Sir Thomas, syötyänsä soppansa ja juotuansa ensimmäisen lasillisen sherryä, alkoi:

"Minä luulen, Mr Chillingly, että olemme tavanneet toisiamme ennen, vaikka minulla ei silloin ollut kunnia tulla tutuksi teidän kanssanne." Sir Thomas oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän jatkoi: "Siitä ei ole pitkä aika; se oli viime baalissa Buckinghamin linnassa."

Kenelm nyykäytti päätänsä merkiksi että hän myönsi sen. Hän oli ollut baalissa.

"Te puhuitte erään erittäin viehättävän naisen, – erään ystäväni – Lady Glenalvonin kanssa."

(Sir Thomas oli Lady Glenalvonin pankkiiri.)

"Minä muistan sen aivan hyvin," sanoi Kenelm. "Me istuimme kuva-galleriassa. Te tulitte puhuttelemaan Lady Glenalvonia, ja minä jätin paikkani teille."

"Aivan oikein; ja minä luulen että te menitte puhuttelemaan nuorta ladya – hyvin kaunista – rikasta perillistä, Miss Traversia."

Kenelm taas kumarsi ja, kääntyen pois niin kohteliaasti kuin hän taisi, alkoi puhua Mrs Cameron'in kanssa. Sir Thomas, joka oli tyytyväinen siihen että oli vakuuttanut kuulijoitansa olevansa Lady Glenalvonin ystävä ja olleensa hovi-baalissa, kääntyi nyt pastorin puoleen, joka, turhaan koetettuansa saada puhetta alkuun Lilyn kanssa, innokkaasti kuunteli baronetin puhetta, niinkuin puheenhaluinen ihminen ainakin, jonka kauan on täytynyt olla vaiti. Kenelm koetti ujostelematta kehittää tuttavuuttansa Mrs Cameron'in kanssa. Viimeksi-mainittu ei kuitenkaan näyttänyt erittäin suurella innolla kuuntelevan hänen jokapäiväistä puhettaan maisemasta ja ilmasta, vaan, kun hän ensi kerta keskeytti itsensä, sanoi tämä:

"Sir Thomas puhui eräästä Miss Traversista: onko hän sukua erään aatelismiehen kanssa, joka ennen oli kaartissa – Leopold Traversin kanssa?"

"Hän on hänen tyttärensä. Oletteko tuntenut Leopold Traversia?"

"Olen kuullut ystäväni puhuvan hänestä, mutta siitä on hyvin pitkä aika," vastasi Mrs Cameron ja hänen äänensä ja käytöksensä osoittivat väsymystä, joka ei ollut tavatonta; sitten hän alkoi puhua muista asioista ikäänkuin hän olisi tahtonut poistaa tätä muistoa ajatuksistansa.

"Lily kertoo minulle, Mr Chillingly, että te olette sanonut asuvanne Mr Jonesin tykönä Cromwell Lodgessa. Toivon että teidän on mukava asua siellä."

"Erittäin mukava. Asema on erinomaisen miellyttävä."

"Niin on, sitä pidetään kauneimpana paikkana koko virran rannalla ja on tavallisesti onkijain lempipaikka; mutta luullakseni raudut ovat käyneet harvinaisiksi; ainakin Mr Jones valittaa että hänen vanhat hyyryläisensä hylkäävät hänen, nyt kun kalastus Thames'issa on parantunut. Te otitte tietysti huoneet kalastuksen takia. Toivon että se on parempi kun sen sanotaan olevan."

"Se ei juuri minuun koske; minä en paljon kalastamisesta välitä; ja koska Miss Mordaunt sanoo sitä kirjaa 'julmaksi,' joka ensin houkutteli minua siihen ryhtymään, niin minusta tuntuu kuin rautu olisi tullut yhtä pyhäksi kuin krokodiilit olivat vanhoille egyptiläisille."

"Lily on turhamainen lapsi sellaisiin asioihin katsoen. Hän ei voi kärsiä sitä että tehdään pahaa mykälle eläimelle; ja meidän puutarhamme alapuolella on muutamia rautuja, jotka hän on kesyttänyt. Ne ottavat ruokansa hänen kädestänsä; hän pelkää alituisesti että ne lähtevät tiehensä ja joutuvat kiinni."

"Mutta onhan Mr Melville onkija?"

"Moniaita vuosia sitten hän joskus oli kalastavinaan, mutta minä luulen että se vaan oli tekosyy, sillä hän makasi nurmikossa lukien tuota 'julmaa kirjaa' tahi kenties oikeammin piirtäen. Mutta nyt hän harvoin tulee tänne ennenkuin syksyllä, jolloin on liian kylmä sellaiseen huvitukseen."

Tässä Sir Thomaan ääni kävi niin kovaksi, että se keskeytti Kenelmin ja Mrs Cameronin kanssapuhetta. Hän oli ottanut puheeksi muutamia valtiollisia kysymyksiä, joissa hän ja pastori olivat eri mielipidettä, ja väittely alkoi käydä kiivaaksi, kun Mrs Braefield todellisella naisen hienotuntoisuudella alkoi puhua toisesta aineesta, josta Sir Thomas kohdakkoin innostui; se koski orchidea-kasvia varten rakennettavan kasvihuoneen järjestämistä, jota hän aikoi rakennuttaa lähelle maatilaansa ja josta asiasta usein kysyttiin neuvoa Mrs Cameronilta, joka katsottiin erittäin taitavaksi kukkasien hoitoa koskevissa asioissa.

Kun rouvasväki oli mennyt pois, huomasi Kenelm istuvansa Mr Ewlynin vieressä, joka kummastutti häntä lausumalla sievistelevän citaatin eräästä hänen omista latinalaisista runoistaan yliopiston ajoista, toivoi että hän viipyisi jonkun aikaa Moleswichissa, mainitsi hänelle ne paikat naapuristossa, joita kannatti käydä katsomassa, ja tarjosi hänelle kirjastonsa käytettäväksi, jonka hän itse luuli olevan hyvin rikkaan sekä kreikkalaisten että latinalaisten klassikkojen parhaimpiin painoksiin ja vanhempaan englantilaiseen kirjallisuuteen katsoen. Kenelmistä tuo oppinut pastori oli hyvin hauska, etenkin kun Mr Ewlyn alkoi puhua Mrs Cameronista ja Lilystä. Edellisestä hän sanoi: "Hän on niitä naisia, joissa tyyneys on niin vallan päällä, että viipyy kauan ennenkuin kukaan voi tietää, mitä hyvien tunteiden alivirtoja liikkuu hämmentymättömän pinnan alla. Minä toivon kuitenkin että hän olisi vähän vireämpi hoidokkaansa ohjaamisessa ja kasvattamisessa; se on tyttö, joka erittäin minua miellyttää ja jota Mrs Cameron minun luullakseni ei käsitä. Kenties kuitenkin ainoastaan runoilija ja vaan hyvin omituinen runoilija häntä ymmärtää: Lily Mordaunt on itse runo."

"Teidän selityksenne hänestä miellyttää minua," sanoi Kenelm. "Hänessä on jotain, joka suuressa määrässä eroaa jokapäiväisen elämän proosasta."

"Te luultavasti tunnette Wordsworthin sanat:

 
"– — – — korvansa nojaapi
Hän moneen paikkaan salaiseen,
Missä purot tanssivat iloiten
Ja suloisesti porisevat,
Ja ihanuuden, herttaisen
Tuo kasvoihinsa lirinä."
 

"Nämä rivit ovat monen arvostelijan mielestä selittämättömät; mutta Lily näyttää olevan elävä avain näihin."

Kenelmin kolkot kasvot kirkastuivat, mutta hän ei vastannut mitään.

"Ainoa mikä minua kummastuttaa ja surettaa," jatkoi Mr Ewlyn, "on kysymys mimmoiseksi sellainen tyttö, joka jätetään aivan oman onnensa nojaan, ilman kasvatusta, ilman opetusta, tulee täysikasvuisena naisena käytöllisessä elämässä."

"Vähän enemmän viiniä?" kysyi isäntä, lopettaessaan kanssapuhetta Sir Thomaan kanssa kauppa-asioista. "Eikö? – mennäänkö rouvasväen tykö?"

SEITSEMÄS LUKU

Salongi oli tyhjä; rouvasväki oli puutarhassa. Kenelmin ja Mr Ewlynin kävellessä vierekkäin sitä paikkaa kohti, jossa rouvasväki oli (Sir Thomas ja Mr Braefield seurasivat heitä vähän matkan päässä) edellinen kysyi jotenkin jyrkästi: "Mimmoinen mies Miss Mordauntin holhoja, Mr Melville, on?"

"Minä tuskin voin siihen vastata. Minä näen häntä hyvin vähän kun hän on täällä. Ennen hän hyvin usein tuli tänne ja hänellä oli mukanaan joukko nuoria miehiä, jotka asuivat Cromwell Lodgessa, sillä Grasmeressa ei ollut heille tilaa – luullakseni ne olivat akademiian oppilaita. Muutaman vuoden kuluessa hän ei tuonut mukanaan noita henkilöitä, ja kun hän itse tulee, viipyy hän vaan moniaan päivän. Hän sanotaan olevan hyvin kevytmielinen."

Tässä keskustelu keskeytettiin. Molemmat miehet olivat, näin puhuessansa, poikenneet suorasta tiestä nurmikolle mennäksensä naisväen luo, ja joutuneet yksinäisille poluille, jotka kulkivat sinne tänne pensastossa; nyt he äkkiä tulivat aukealle nurmikolle suoraan pöydän eteen, jolla kahvia oli tarjottavana ja jonka ympärillä muut seuran jäsenet olivat koossa.

"Minä toivon, Mr Ewlyn," kuului Elsien iloinen ääni, "että olette kieltänyt Mr Chillinglyä papistiksi rupeamasta. Olen varma siitä että teillä on ollut aikaa kyllin sitä tehdäksenne."

Mr Ewlyn, joka oli protestantti päästä kantapäähän vetäysi vähän etemmäksi Kenelmistä. "Aiotteko kääntyä —" Hän ei voinut päättää lausetta.

"Älkää olko levoton, hyvä sir. Minä vaan kerroin Mrs Braefield'ille että olen käynyt Oxfordissa neuvottelemassa oppineen miehen kanssa asiasta, jota paljon olen miettinyt ja joka on yhtä abstraktinen kuin tuo naisellinen ajanviete teologiia on nyky-aikana. Minä en voi vakuuttaa Mrs Braefieldiä siitä että Oxfordissa on muita pulmia, kuin sellaiset jotka naisia huvittavat." Tässä Kenelm vaipui tuolille Lilyn viereen.

Lily käänsi puoleksi selkäänsä Kenelmille.

"Olenko taas teitä suututtanut?"

Lily kohoitti hiukan olkapäätänsä, mutta ei tahtonut vastata.

"Minä pelkään, Miss Mordaunt, että luonto on teidän hyvistä ominaisuuksistanne jättänyt pois yhden; paremman minän teissä tulisi korvata sitä."

Lily käänsi äkkiä kasvonsa häneen päin – taivaan valo oli käynyt himmeäksi, mutta iltatähti tuikki taivaalla.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tuleeko minun vastata kohteliaasti vai todenmukaisesti?"

"Todenmukaisesti! Tietysti todenmukaisesti! Mikä on elämä ilman totuutta?"

"Vaikka uskoo haltijoitakin?"

"Haltijattaret ovat tavallansa todellisia. Mutta te ette ole totinen.

Te ette ajatellut haltijattareita, kun te —."

"Kun mitä?"

"Huomasitte vikaa minussa."

"En ole varma siitä. Mutta minä tahdon teille kääntää ajatuksiani, sen mukaan kuin itse voin niitä lukea, ja sitä varten minä turvaudun haltijattareihin. Otaksukaamme että haltijatar on pannut vaihetetun lapsensa ihmisen kehtoon; että hän kehtoon levittää kaikellaisia haltijattaren lahjoja, joita ei anneta pelkille kuolevaisille; mutta että hän unohtaa yhden inhimillisen ominaisuuden. Vaihdokas kasvaa, hän viehättää kaikkia, jotka hänen näkevät; kaikkia hänen mielihalujansa noudatetaan; häntä hemmoitellaan, häntä pilataan. Mutta tulee aika, jolloin hänen ihailijansa ja ystävänsä kaipaavat tuota ainoaa inhimillistä lahjaa. Arvatkaa mikä se on."

Lily mietti. "Minä ymmärrän mitä tarkoitatte: todenmukaisuuden, kohteliaisuuden vastakohtaa."

"Ei, ei juuri sitä, vaikka kohteliaisuus tietämättä yhtyy siihen; se on hyvin vaatimaton ominaisuus, hyvin epärunollinen ominaisuus; ominaisuus, jota moni yksinkertainen ihminen omistaa; ja kuitenkaan ei mikään haltijatar voi ilman sitä ihmisiä viehättää, kun ensimmäinen ryppy tulee haltijattaren kasvoihin. Ettekö voi arvata mikä se on?"

"En; te suututatte minua, te loukkaatte minua;" ja Lily polki jalkaansa maahan kiivaasti, niinkuin hän Kenelmin läsnäollessa oli tehnyt kerta ennen. "Puhukaa selvään, minä vaadin sen."

"Miss Mordaunt, suokaa anteeksi, minä en uskalla," sanoi Kenelm ja nousi istualta, kumartaen ikäänkuin kuningattarelle; sitten hän meni Mrs Braefieldin luokse.

Lily istui paikallaan yhä vielä vihoissaan.

Sir Thomas otti sen tuolin, josta Kenelm oli noussut.

Eron hetki tuli. Sir Thomas oli ainoa vieraista, joka jäi yöksi sinne. Mr ja Mrs Ewlynillä oli omat vaununsa. Mrs Braefieldin vaunut ajoivat esille Mrs Cameronia ja Lilyä kotiin viemään.

Lily sanoi hätäisesti ja epäkohteliaasti: "Kuka ei mieluisemmin kävelisi tällaisena iltana?" ja hän kuiskasi jotain tädillensä.

Mrs Cameron kuunteli kuiskausta, ja, tottelevainen kuin oli kaikille Lilyn oikuille, sanoi: "Te olette hyvin kohtelias, hyvä Mrs Braefield, mutta Lily tahtoo ennemmin käydä jalkaisin kotiin; eihän nyt näytä sadetta tulevan."

Kenelm seurasi tädin ja hoidokkaan askeleita, ja saavutti heidät joen reunalla.

"Kaunis ilta, Mr Chillingly," sanoi Mrs Cameron.

"Englantilainen kesä-ilta; en ole niillä paikoin maailmaa, joissa olen käynyt, nähnyt sen vertaista. Mutta, voi, englantilaiset kesä-illat ovat niin harvat."

"Te olette paljon matkustanut ulkomailla?"

"Paljon – en, vähän; pää-asiallisesti jalkasin."

Lily ei ollut tähän saakka sanaakaan puhunut, ja oli käynyt pää alaspäin. Nyt hän katsoi ylös ja sanoi mitä lempeimmällä ja sovinnollisemmalla äänellä:

"Te olette käynyt ulkomailla," ja lisäsi sitten semmoisella nöyryydellä, jota hän tähän saakka ei ollut milloinkaan häntä kohtaan osoittanut, "Mr Chillingly," ja jatkoi enemmän tuttavallisesti: "Mikä merkitys tuolla sanalla 'ulkomailla'! Kaukana itsestänsä, jokapäiväisestä elämästänsä. Kuinka minä kadehdin teitä! Te olette ollut ulkomailla: niin on Leijonakin —." Tässä hän ojensi itsensä, – "minä tarkoitan holhojaani, Mr Melvilleä."

"Niin, minä olen käynyt ulkomailla; mutta kaukana itsestäni – en milloinkaan. Se on vanha sananparsi – kaikki vanhat sananparret ovat todet, enimmät uudet ovat väärät – että ihminen vie synnyinmaata mukanansa jalkapohjassansa."

Tässä polku kävi hiukan kapeammaksi. Mrs Cameron meni edellä, Kenelm ja Lily jälessä; Lily kulki tietysti kuivalla polulla, Kenelm kosteassa heinikossa.

Lily saattoi häntä pysähtymään. "Te käytte märässä ruohossa noilla ohuilla kengillä." Lily siirtyi vaistomaisesti pois kuivalta polulta.

Vaikka tämä Lilyn puhe oli yksinkertainen ja vaikka se tuntui luonnottomalta, kun heikko tyttö lausui sen Kenelmin kaltaiselle gladiaatorille, niin se kuitenkin ilmaisi kokonaista naisellisuuden maailmaa – se ilmaisi koko sen keksimättömän maan, joka oli kätketty oppineelle Mr Ewlynille, koko sen maan, jonka käsittämätön tyttö valloittaa ja hallitsee, kun hän tulee vaimoksi ja äidiksi.

Tätä yksinkertaista puhetta kuullessaan ja tätä äkillistä liikettä nähdessään, Kenelm pysähtyi ja näytti miettiväiseltä ja hämmästyneeltä. Hän kääntyi ujosti: "Voitteko antaa minulle anteeksi kovat sanani? Minä luulin löytäväni virheitä teissä."

"Ja siinä olitte oikeassa. Minä olen ajatellut mitä te sanoitte, ja minä tunnen että teillä oli aivan oikein; mutta en kuitenkaan oikein ymmärrä mitä te tarkoitatte sillä inhimillisellä ominaisuudella, jota haltijatar ei vaihdokkaalle antanut."

"Jos en ennen uskaltanut sitä sanoa, niin vielä vähemmän uskaltaisin sitä nyt sanoa."

"Sanokaa." Hän ei enää polkenut jalkaa, hänen silmänsä eivät säihkyneet, ei enää ollut itsepäisyys, joka sanoi: "Minä vaadin sen;" – vaan tuo "sanokaa" kuului niin lempeältä, suloiselta ja rukoilevalta.

Kenelm ei voinut sitä vastustaa, vaan rohkaisi mieltänsä ja vastasi rohkeasti, mutta uskaltamatta Lilyä katsella:

"Tuo ominaisuus, joka on tärkeä miehille mutta vielä tärkeämpi naisille, sen mukaan missä määrässä he ovat haltijattarien kaltaisia, on hyvä luonto."

Lily äkkiä riensi hänen luotansa ja meni tätinsä tykö, käyden märässä ruohossa.

Kun he saapuivat puutarhan portille astui Kenelm esiin ja aukaisi sen.

Lily meni ylpeästi hänen ohitsensa; he saapuivat huoneen ovelle.

"Minä en tämmöisellä ajalla pyydä teitä sisään tulemaan," sanoi Mrs Cameron. "Se olisi vaan valheellista kohteliaisuutta."

Kenelm kumarsi ja vetäysi pois. Lily lähti tätinsä luota, meni Kenelmin tykö ja ojensi hänelle kätensä.

"Minä aion miettiä teidän sanojanne, Mr Chillingly," sanoi hän majesteetillisen näköisenä. "Nyt luulen teidän olevan väärässä. Minä en ole pahaluontoinen; mutta" – tässä hän taukosi ja lisäsi sitten ylpeydellä, joka olisi ollut inhoittava, jos hän ei olisi ollut niin kaunis – "minä annan teille kaikissa tapauksissa anteeksi."

YHDEKSÄS LUKU

Moleswichin lähestössä oli monta kaunista huvilaa, ja niiden omistajat olivat yleensä varakkaat, ja kuitenkaan siellä ei ollut sanottavasti seuraelämää – kenties siitä syystä että, vaikka niiden joukossa ei ollut yhtään henkilöä tuosta niin sanotusta "aristokraatisesta luokasta," niin oli kuitenkin aristokraatisia vaatimuksia. Mr A—n perhe, joka oli rikastunut keinottelun kautta, kohoitti nenäänsä Mr B—n perheelle, joka oli rikastunut vielä enemmän rihkamakauppiaana, ja Mr B—n perhe kohoitti olkapäitään Mr C—n perheelle, joka oli tullut rikkaammaksi kuin kukaan heistä pantin-lainaajana ja jonka vaimo käytti timantteja, mutta puhui murteellisesti. Englanti olisi niin aristokraatinen yhteiskunta, ett'ei kukaan voisi siinä elää, jos voisi hävittää sitä, jota nyt sanotaan "aristokratiiaksi." Braefieldin perhe oli ainoa, joka todella vei Moleswichin seuraelämän vastakkaiset atoomit yhteen, osaksi sentähden että se yleensä myönnettiin olevan etevin perhe siellä, syystä että he eivät ainoastaan olleet asuneet siellä kauan (Braefieldin suku oli neljä sukupolvea omistaneet Braefieldvillen), vaan myöskin sen rikkauden takia, jonka olivat saavuttaneet sillä kauppa-toimen alalla, joka katsotaan korkeimmaksi, ja sentähden että heidän kartanonsa pidettiin komeimpana koko seudussa; mutta etupäässä sentähden että Elsiellä, vaikka hän oli vilkas ja iloinen, oli luja tahto (jota hänen karkaamishullutuksensa osoitti), ja, kun hän sai ihmisiä yhteen, pakoitti hän ne olemaan kohteliaat toinen toisillensa. Hän oli alkanut tätä tointansa pitämällä lastenkemuja, ja kun lapset tulivat ystäviksi niin vanhempainkin täytyi likemmin tutustua toistensa kanssa. Mutta hänen yrityksensä olivat vasta hiljan aloitetut, ja niiden vaikutuksia ei vielä voitu nähdä. Vaikka siis Moleswichissa tuli tunnetuksi että nuori herrasmies, baronetin arvon ja suuren tilan perillinen, oleskeli Cromwell Lodgessa, niin A—n, B—n ja C—n puolesta ei koetettukaan tehdä tuttavuutta hänen kanssansa. Pastori, joka kävi Kenelmin luona Braefieldin päivällisen jälkeisenä päivänä, kertoi hänelle seura-elämän tilaa tällä seuduin. "Te tiedätte nyt," sanoi hän, "että se ei ole kohteliaisuuden puutteesta naapureissani kuin he eivät tarjoa teille mitään vaihtelua yksinäisyyden hauskuudessa. Se tulee ainoastaan siitä, että he ovat ujoja, mutta ei siitä että ovat epäkohteliaita. Ja sentähden minä, vaikka se kenties näyttää liian rohkealta, kehoitan teitä käymään pappilassa joka aamu tahi ilta, jolloin olette kyllästynyt omaan seuraanne – voitte esimerkiksi juoda teetä meillä tänä iltana – te tapaatte silloin nuoren ladyn, jonka sydämen te jo olette voittanut."

"Jonka sydämen olen voittanut!" änkytti Kenelm, ja lämmin veri nousi hänen poskillensa.

"Mutta," jatkoi pastori hymyillen, "hänellä ei ainakaan nyt ole mitään naimistuumia teihin katsoen. Hän on vaan kahdentoista vuoden vanha – minun pikku tyttöni Clemmy."

"Clemmy! – Hän on teidän tyttärenne. Sitä en tiennyt. Minä varsin mielelläni tulen teille."

"Minä en tahdo pitemmältä estää teitä huvistanne. Taivas on nyt kylläksi pilvinen kalan syödä. Mitä kärpäsiä te käytätte?"

"Totta puhuakseni niin epäilen tokko virta erittäin viehättää minua rautuihin katsoen, ja minua enemmän miellyttää kuljeskeleminen teitä ja polkuja pitkin kuin 'Hiljaisen onkian yksinäinen asema.'"

"Minä olen väsymätön käymämies, ja tämän paikan ympäristö hyvin minua miellyttää. Sitäpaitsi," lisäsi Kenelm, joka huomasi että hänen tuli löytää joku pätevämpi syy, kuin seudun kauneus, siihen että hän niin kauan asui Cromwell Lodgessa – sitäpaitsi – aion käyttää suuren osan aikaani lukemiseen. Minä olen ollut hyvin laiska viime aikoina, ja tämän paikan yksinäisyys on varmaan lukemiseen sovelias."

"Ettehän aio ruveta mihinkään oppineesen ammattiin?"

"Oppineesen ammattiin!" vastasi Kenelm. "Se on väärä lausetapa, jota meidän tulisi kokonaan poistaa kielestämme. Kaikilla mitoilla nykyaikana on sama määrä oppia. Sotilas-ammatin tieteellisyys on kohoitettava, skolastisuuden tieteellisyys on alennettava: Ministerit halveksivat latinan ja kreikan kielen käyttämistä. Ja sellaisetkin rehelliset opit kuin lakitiede ja lääketiede ovat sovitettavat maun ja säädyllisyyden vaatimuksien mukaan kouluissa nuoria ladyjä varten. Ei, minä en aio ruveta mihinkään sellaiseen ammattiin! mutta kuitenkaan ei sellainen oppimaton mies kuin minä olen mahda tulla pahemmaksi siitä että hän silloin tällöin vähin lukee."

"Te näytätte olevan huonosti varustettu kirjoilla täällä," sanoi pastori katsellen ympäri huonetta, jossa eräällä pöydällä nurkassa oli puolikymmentä vanhaa kirjaa, jotka nähtävästi eivät olleet hyyryläisen vaan isännän omat. "Mutta niinkuin jo sanoin, minun kirjastoni on teille avoinna. Mitä kirjallisuuden haaraa te enin rakastatte?"

Kenelm oli ja näytti hämmästyneeltä. Mutta hetken aikaa vaiti oltuansa, hän vastasi:

"Kuta etäämpänä se on meidän ajasta, sitä parempi minulle. Te sanoitte että kirjakokoelmanne on rikas keskiajan kirjallisuudesta. Mutta uudenaikaiset götit ovat niin jälitelleet keski-aikaa, että minä yhtä hyvin voisin lukea Chaucerin käännöksiä, tai muuttaa asumaan Wardour kadun varrelle. Jos teillä on kirjoja, jotka koskemat niiden elämäntapoja ja oloja, jotka tieteen uusimman tutkimuksen mukaan olivat meidän puoli-inhimilliset esi-isämme välitilassa meri-elävän ja gorillan välillä, niin mieleni tulisi hyvin ylennetyksi lainaamalla niitä."

"Valitettavasti," sanoi Mr Ewlyn nauraen, "ei yhtään sellaista kirjaa ole meille jätetty."

"Ei yhtään sellaista kirjaa? Te varmaankin erehdytte. Niitä täytyy olla paljonkin jossain. Minä myönnän koko sen ihmeellisen keksimistaidon, joka romanttisen runouden luojille omistetaan; mutta kuitenkaan ei kukaan tämän kirjallisuuden valtakunnan etevimmistä mestareista – ei Scott, ei Cervantes, ei Goethe, ei Shakespearekaan – olisi voinut uskoa voivansa uudestaan rakentaa entisyyttä ilman sellaisia aineita, joita löysivät niissä kirjoissa, jotka siitä kertovat. Ja vaikka minä yhtä kernaasti myönnän että meillä nyt on romanttisen runouden luoja, joka on paljoa kekseliäämpi heitä – joka suurimmassa määrässä vetoo meidän herkkäuskoisuuteemme ja tekee sitä miellyttävällä tavalla – niin en kuitenkaan käsitä että tämäkään verraton romaaninkirjoittaja niin voi lumota järkeämme, että voisimme uskoa, että jos Miss Mordauntin kissa ei tahdo kastella jalkojansa, tulee se luultavasti siitä että sen esi-isät historian edellisellä ajalla asuivat kuivassa Egyptin maassa; tahi että, kun joku etevä puhuja, niinkuin Pitt tahi Gladstone, kohteliaasti hymyillen, jonka kautta hänen koiranhampaansa tulevat näkyviin, vastustaa jonkun vastustajan hyökkäystä, hän sillä ilmoittaa polveutuvansa 'puoli-inhimillisistä esi-isistä,' joiden oli tapa purra vihollisiansa. Toden totta – täytyy vielä löytyä kirjoja, jotka joku filosoofi ennen Adamin syntymistä on kirjoittanut, jotka antavat vahvistusta tällaisille runollisille keksinnöille, vaikka se olisikin vaan myytillinen satu. Toden totta, jotkut aikaiset aikakauskirjailijat ovat varmaankin todistaneet, että he ovat nähneet, nähneet omin silmin niitä isoja gorilloja, jotka kaappivat päällänsä karvaisen verhonsa miellyttääksensä heidän sukuisia nuoria ladyja, ja että he panivat muistoon yhden eläimen askel askeleelta tapahtuvan muutoksen toiseksi. Sillä, jos te sanotte minulle että mainittu kuuluisa romaaninkirjoittaja on ainoastaan varovainen tiedemies, ja että meidän täytyy otaksua hänen keksintönsä niiden säännöllisten lakien mukaan, jotka ilmoittavat todisteita ja teko-asiaa, niin ei löydy yhtään mahdotonta kummitusjuttua, joka ei paremmin tyydytä epäilijän tervettä järkeä. Mutta jos teillä ei sellaisia kirjoja ole, niin lainatkaa minulle ennemmin epäfilosoofiset mitkä teillä on – joissa on puhe magiiasta esimerkiksi – filosoofisesta kivestä —."

"Minulla on moniaita sellaisia," sanoi pastori nauraen, "saatte itse valita."

"Jos nyt menette kotiapäin, niin sallikaa minun saattaa teitä vähän matkaa – minä en vielä tiedä missä kirkko ja pappila ovat, ja minun tulee kuitenkin tietää se, ennenkuin tulen teille illalla."

Kenelm ja pastori astuivat hyvin tuttavallisesti rinnakkain sillan yli ja sille puolelle jokea, jossa Mrs Cameronin huvila oli. Kun he kulkivat huvilan takana olevan puutarhan aidan ohi, keskeytyi Kenelm keskellä erästä lausetta, joka oli Mr Ewlyniä miellyttänyt, ja pysähtyi yhtä äkisti tien viertä muodostavalle pientareelle. Vähän matkan päässä hänestä seisoi vanha talonpoikainen vaimo, jonka kanssa Lily, joka oli aidan toisella puolella, puhui. Mr Ewlyn ei ensin huomannut mitä Kenelm näki; hän kääntyi katsellaksensa häntä, ihmeissään siitä että hän niin äkkiä pysähtyi ja vaikeni. Tyttö pisti pienen korin muijan käteen, joka sitten kumarsi ja lausui hiljaisella äänellä: "Jumala teitä siunatkoon." Vaikka nämä sanat lausuttiin hyvin hiljaa, kuuli Kenelm ne kuitenkin ja sanoi hajamielisesti Mr Ewlynille: "Löytyykö suurempaa yhdyssidettä tämän elämän ja tulevaisen elämän välillä, kuin Jumalan siunaus, jota vanhan huulet anovat nuorelle?"