Kitabı oku: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», sayfa 34

KOLMASTOISTA LUKU

Huone on kylläksi pimeä ja valkoinen vaate on kiinnitetty seinään; lapset istuvat hiljaa ja juhlallisina. Ja Kenelm istuu Lilyn vieressä.

Jokapäiväisimmät asiat, joita me kuolevaiset tunnemme, ovat salamielisimpiä. On enemmän salaperäisyyttä heinäkorren kasvamisessa kuin taikapeilissä tai spiritisti-mediumin tempuissa. Enimmät meistä ovat kokeneet sen vetovoiman, joka vetää yhden inhimillisen olennon toiseen ja tekee ne niin erinomaisen onnellisiksi kun ne saavat istua hiljaa ja ääneti toistensa vieressä; joka silmänräpäyksessä rauhoittaa levottomimmat ajatukset aivoissamme, raivoisimmat halut sydämessämme ja saattaa meitä tuntemaan sanomatonta onnea. Enimmät meistä ovat sitä kokeneet. Mutta kukapa on milloinkaan tyydyttävää metafysillista selitystä saanut sen kysymyksiin miksi ja minkätähden? Me voimme vaan sanoa että se on rakkaus, ja rakkaus tuossa sen historian aikaisemmassa jaksossa, joka ei vielä ole romanttisuudesta vapautunut: mutta minkä menetyksen kautta tämä toinen henkilö yksin on valittu koko maailmassa saamaan sellaisen erityisen vallan meidän ylitsemme, se on kysymys, jota ei milloinkaan ole voitu selittää, vaikka moni on koettanut sitä tehdä. Himmeässä valossa Kenelm ei voinut eroittaa muuta kuin Lilyn hienoin kasvojen piirteet, mutta joka kerta kun laternan kummalliset kuvat herättivät katsojissa hämmästystä, kääntyivät kasvot häneen päin, ja kerran, kun kääriliinoihin puetun kummituksen kauhistavainen kuva kulki pitkin seinää ajaen takaa pahantekijää, siirtyi Lily lapsellisessa pelossaan likemmäksi häntä ja pani tietämättänsä viattomasti kätensä hänen käteensä. Hän piti kiinni sitä hellästi, mutta, oi! seuraavassa silmänräpäyksessä se vedettiin pois; kummitusta seurasi kaksi tanssivaa koiraa. Ja Lilyn äkillinen nauru – hän nauroi osaksi koirille, osaksi omalle pelolleen – kiusasi Kenelmin korvaa. Hän toivoi että olisi ollut joukko toisiansa seuraavia kummituksia, toinen peloittavampi toista.

Näyttely oli loppunut, ja kun oli syöty leivoskakkuja sekä juotu viiniä ja vettä, sanoivat vieraat jäähyväiset; vieraat lapset menivät kotiin palvelustyttöjen kanssa, jotka olivat tulleet niitä hakemaan. Mrs Cameron ja Lily aikoivat jalkasin mennä kotia.

"On hyvin ihana ilta, Mrs Cameron," sanoi Mr Ewlyn, "ja minä tulen saattamaan teitä teidän portille saakka."

"Sallikaa minunkin tulla," sanoi Kenelm.

"Niin," sanoi pappi, "teillä on sama tie Cromwell Lodgeen."

Tie vei hautausmaan poikki, sillä se oli suorin tie joen rannalle. Kuun säteet kuumottivat ebenholtsipuiden läpi ja valaisivat hautaa – leikkien niiden kukkaisten ympärillä, joita Lily oli samana päivänä pannut sen kivelle. Lily astui Kenelmin vieressä – molemmat vanhemmat kulkivat muutamia askeleita edellä heitä.

"Kuinka tuhma olin," sanoi Lily, "joka peljästyin niin kovin tuota luultua kummitusta! Minä en luule että todellinen kummitus voisi minua peloittaa, ainakaan ei jos näkisin sen täällä, tässä ihanassa kuunvalossa ja Jumalan pellolla!"

"Kummitukset eivät voisi tehdä viattomalle mitään, jos ne saisivatkin näyttäytyä muuten kuin laterna magikassa. Ja minä olen usein ihmetellyt miksi niiden ilmestyminen aina on yhdistetty sellaisiin peloittaviin mielikuvituksiin, etenkin synnittömien lapsien puolelta, joilla on kaikkein vähin syytä pelätä niitä."

"Oh, se on totta," huudahti Lily; "mutta silloinkin, kun tulemme aika-ihmisiksi, on varmaankin hetkiä, jolloin meitä haluttaisi saada nähdä kummituksen ja tuntea minkä lohdutuksen, minkä ilon se meille tuottaisi."

"Minä ymmärrän teitä. Jos joku meille hyvin rakas henkilö on kadonnut elämästämme; jos surumme eroamisesta on niin suuri, että se poistaa ajatuksen että elämä, kuten niin kauniisti sanoitte, 'ei milloinkaan kuole', silloin minä voin käsittää että surevainen toivoo nähdä poismenneen vilahdukselta, vaikka se olisikin ainoastaan saadaksensa tehdä sille sen ainoan kysymyksen, jonka hän voisi toivoa tehdä: 'Oletko onnellinen? Voinko toivoa että me tulemme tapaamaan toisiamme, ei milloinkaan enää erotaksemme – ei milloinkaan?'"

Kenelmin ääni vapisi hänen puhuessansa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Selittämätön, outo, kummallinen alakuloisuuden tunne valtasi hänen sydämensä, niinkuin jonkun mustasiipisen linnun varjo kiitää tyvenen virran yli. "Ettehän vielä milloinkaan ole sitä kokenut?" kysyi Lily epäileväisesti hiljaisella äänellä, joka ilmoitti hellää sääliväisyyttä, ja pysähtyi äkkiä, katsellen hänen kasvoihinsa.

"Minä? En. Minä en vielä ole kadottanut ketään, jota niin hellästi olen rakastanut ja jota niin hartaasti olen toivonut saada jälleen nähdä. Minä vaan ajattelin että me kaikki tulemme kokemaan sellaisia suruja ennenkuin mekin häviämme näkyvistä."

"Lily!" huusi Mrs Cameron, joka oli pysähtynyt hautausmaan portilla.

"Mitä, täti?"

"Mr Ewlyn tahtoo tietää kuinka pitkälle sinä olet ehtinyt 'Numa Pompilius' nimisessä kirjassa. Tule vastaamaan itse!"

"Voi, noita ikäviä aika-ihmisiä!" kuiskasi Lily nenäkkäästi Kenelm'ille. "Minä pidän Mr Ewlynistä; hän on parhaimpia ihmisiä maailmassa. Mutta hän on kuitenkin aika-ihminen ja hänen 'Numa Pompiliuksensa' on niin hirveän ikävä."

"Minun ensimmäinen ranskalainen lukukirjani. Ei, se ei ole ikävä. Lukekaa vaan sitä. Siinä on viittauksia kauneimpaan haltiatarsatuun minkä minä tunnen, ja erittäin siinä puhutaan siitä haltiattaresta, joka lumosi minun mielikuvitukseni pienenä poikana ollessani."

He olivat nyt tulleet hautausmaan portille.

"Mikä haltiatartarina? Mikä haltiatar?" kysyi Lily, puhuen sukkelaan.

"Hän oli haltiatar, vaikka hän pakanallisella kielellä sanotaan nymfiksi – Egeria. Hän oli välittäjänä ihmisten ja jumalien välillä sille, jota hän rakasti; hän oli itse jumalien sukua. Toden totta; hänkin voi kadota, mutta hän ei milloinkaan voi kuolla."

"Noh, Miss Lily," sanoi pastori, "kuinka pitkälle olette ehtinyt siinä kirjassa, jonka teille lainasin – 'Numa Pompiliuksessa?'"

"Kysykää sitä kahdeksan päivän kuluttua."

"Sen teen; mutta muistakaa että teidän tulee kääntää mitä luette. Minä tahdon nähdä käännöstä."

"Hyvä. Minä teen parastani," vastasi Lily nöyrästi.

Lily astui nyt pastorin rinnalla ja Kenelm Mrs Cameronin vieressä siksi kunnes he tulivat Grasmereen.

"Minä tulen teidän kanssanne sillalle saakka, Mr Chillingly," sanoi pappi, kun ladyt olivat kadonneet näkyvistä puutarhaansa.

"Meillä oli hyvin vähän aikaa katsella kirjojani, mutta minä toivon että te ainakin otitte 'Juvenalini.'"

"En, Mr Ewlyn; kuka voi teidän talostanne lähteä taipumuksella ilkkumiseen? minun täytyy tulla teidän luoksenne huomenna valitsemaan sellaista kirjaa, joka herättää miellyttäviä ajatuksia elämästä ja jättää jälkeensä hyviä luuloja ihmiskunnasta. Teidän vaimonne, jonka kanssa minulla oli hauska keskustelu estetisen filosofiian perusteista —."

"Minun vaimoni – Charlotte! Hän ei tiedä mitään estetisestä filosofiiasta."

"Hän nimittää sitä toisella nimellä, mutta hän ymmärtää sitä kylläksi voidaksensa selittää näitä perusteita esimerkeillä. Hän kertoi minulle että työ ja velvollisuus ovat teistä niin

 
"'In den heitern Regionen
Wo die reinen Formen wohnen,'
 

"että ne tulevat iloksi ja kauneudeksi – onko niin?"

"Minä olen varma siitä ettei Charlotte milloinkaan ole sanonut mitään, joka on ollut edes puolet niin runollista. Mutta, totta puhuakseni, päiväni kuluvat hyvin hauskasti. Olisin kiittämätön, jos en olisi onnellinen. Jumala on suonut minulle niin monta rakkauden lähdettä – vaimon, lapset, kirjoja, ja sen viran joka, kun oman kynnyksensä yli menee, vie mukanansa rakkautta sen ulkopuolella olevaan maailmaan. Pieni maailma itsessään – ainoastaan seurakunta – mutta virkani yhdistää sen äärettömyyden kanssa."

"Minä ymmärrän; se on rakkauden lähteistä kuin te hankitte onnen kannatusta."

"Aivan niin; ilman rakkautta voipi kenties olla hyvä, mutta tuskin voi olla onnellinen. Ei kukaan voi ajatella taivasta muullaiseksi kuin rakkauden asuinpaikaksi. Mikä kirjailija se on joka sanoo: 'Kuinka hyvin hän tunsi ihmissydäntä, joka ensin sanoi Jumalaa isäksi?'"

"Sitä en muista, mutta se on kauniisti sanottu. Te nähtävästi ette hyväksy väitteitä Decimus Roachin kirjassa 'Enkeleitä Lähestyminen!'"

"Ah, Mr Chillingly! teidän sananne ilmoittavat kuinka ihmisen onni voi tulla turmiolle, jollei hän tarkoin leikkaa turhuuden kynsiä. Minun on todella hyvin vaikea olla, kun te puhutte tuosta kaunopuheisesta avioliittoa koskevasta panegyrikasta, tietämättä että ainoa kirja, minkä eläissäni olen julaissut, ja joka luullakseni on saavuttanut ymmärtäväisten lukijain kunnioitusta, on vastaus kirjaan 'Enkeleitä Lähestyminen —' nuorellinen kirja, joka on kirjoitettu avioliittoni ensimmäisenä vuotena. Mutta sillä oli menestys: minä olen juuri hiljan käynyt läpi kymmenennen painoksen siitä."

"Sen kirjan minä valitsen teidän kirjastostanne. Kukatiesi huvittaa teitä kuulla että Mr Roach, jonka muutamia päiviä sitten tapasin Oxfordissa, peruuttaa mielipiteitään ja, viidenkymmenen vuoden vanhana, on aikeissa mennä naimisiin – hän pyytää minun lisäämään: 'Ei oman persoonallisen huvinsa vuoksi!'"

"Aikeissa mennä naimisiin! – Decimus Roach! Uskoinhan minä että vastaukseni vihdoin viimein vakuuttaisi häntä siitä että hänen oppinsa on väärä."

"Minä aion katsoa voiko teidän kirjanne poistaa muutamia epäilyksiä, jotka vielä mieltäni painavat."

"Epäilyksiä, celibatin hyväksikö?"

"Niin, vaikkei maallikoille, niin kenties papeille."

"Voimallinen osa vastauksessani koskee juuri sitä asiaa: lukekaa sitä tarkkuudella. Minä luulen että kaikista ihmiskunnan osista papit ovat ne, joille avioliitto on enin tarpeen, ei ainoastaan heidän itsensä tähden, vaan yhteiskunnankin takia. Ettekö ole huomannut, sir," jatkoi pastori, joka innostui niin että hän tuli oikein kaunopuheiseksi, "ettei ole yhtään kotia Englannissa, josta miehiä, jotka ovat palvelleet maatansa ja tuottaneet kunniaa sille, on tullut niin lukuisasti, kuin meidän kirkkomme pappien kodeista? Mikä muu luokka voi tuoda esiin niin suuren luettelon eteviä nimiä kuin se, josta me papit voimme ylpeillä niissä pojissa, joita me olemme kasvattaneet ja lähettäneet ulos maailmaan? Kuinka moni valtiomies, soturi, merimies, lakimies, lääkäri, kirjailija, tiedemies onkaan ollut maanpapin poika? Ja sehän on vallan luonnollista – sillä meillä he saavat huolellisen kasvatuksen; he saavuttavat täytymyksestä niitä yksinkertaisia tapoja, jotka herättävät ahkeruutta ja kestävyyttä; ja useimmiten he vievät mukanaan elämän läpi puhtaamman siveellisen lain, systematisemman kunnioituksen uskonnollisia asioita ja ajatuksia kohtaan, kuin voi odottaa maallikkojen pojilta, joiden vanhemmat ovat vallan maallismielisiä. Sir, minä väitän että se on vastustamaton argumentti, jota koko kansan tulisi tarkoin miettiä, ei ainoastaan pappien naimisen tähden – sillä siinä kohden ei miljoonakaan Roacheja voisi muuttaa yleistä mielipidettä tässä maassa – mutta kirkon takia, joka on niin runsaasti kasvattanut mainioita maallikkoja; ja minä olen usein ajatellut että pää-asiallinen ja löytämätön syy alhaisempaan siveelliseen henkeen, sekä yleisessä että yksityisessä elämässä, tapojen yleisempään turmelukseen, uskonnon yhä enenevään halveksimiseen, jota näemme esimerkiksi niin sivistyneessä maassa kuin Franskassa, on se, että sen papisto ei voi kasvattaa poikia, jotka vievät mukaansa maallisiin taisteluihin vakaan uskon siihen, että meillä on edesvastaus Jumalan edessä."

"Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni," sanoi Kenelm. "Minä aion tarkoin miettiä kaikkea mitä te niin vakaasti olette sanonut. Olen jo taipuvainen luopumaan niistä puolustussyistä naimattoman papiston hyväksi, joita vielä on jäljellä; mutta pelkään etten minä, maallikkona, milloinkaan tule saavuttamaan Mr Decimus Roachin puhdasta filantropiiaa, ja jos minä joskus nain, niin teen sen hyvin paljon oman persoonallisen huvini tähden."

Mr Ewlyn nauroi sydämellisesti, ja, koska nyt olivat tulleet sillalle, puristi hän Kenelmin kättä ja astui kotiapäin pitkin joenrantaa ja hautausmaan poikki kepein askelin ja pää ylöspäin niinkuin sopii miehen, joka nauttii elämästä ja joka ei pelkää kuolemaa.

NELJÄSTOISTA LUKU

Seuraavan kahden viikon kuluessa tapasivat Kenelm ja Lily toisiansa, ei niin usein kuin lukija kukatiesi luulee, mutta kuitenkin usein; viisi kertaa Mrs Braefieldin tykönä, vielä kerran pappilassa ja kun häntä yhden kerran pyydettiin jäämään teetä juomaan, viipyi hän koko illan. Kenelm ihastui yhä enemmän, kuta useammin hän sai olla yhdessä sen olennon kanssa, joka hänen elämänkokemukselleen oli niin omituinen. Tämä olento ei ollut hänelle ainoastaan runo, vaan runo Sibyllan kirjoista – selittämätön, kummallinen arvoitus, joka yhdellä tai toisella salaperäisellä tavalla sekoitti miellytyksensä tulevaisuuden näkyjen kanssa.

Lily oli todellakin viehättävä yhdistys vastakohdista, jotka harvoin yhtyvät sopusoinnuksi. Hänen tietämättömyytensä monessa asiassa, joita tytöt tuntevat ennenkuin ovat ehtineet puoliväliin hänen ikäänsä, korvasi teeskentelemätön, viaton yksinkertaisuus; koroitti herttaiset mielikuvitukset ja miellyttävä herkkäuskoisuus; ja valaisi vilahdukset tiedosta, jommoista ne nuoret ladyt, jotka me sanomme hyvin kasvatetuiksi, harvoin ilmoittavat – tiedosta, joka on saavutettu terävällä ulkonaisen luonnon huomaamisella ja taipuvaisuudella sen vaihtelevia ja vienoja ihanuuksia käsittämään. Tätä tietoa oli kenties ensin antanut ja sitten voimassa pitänyt sellainen runous, jota hän ei ainoastaan ole ulkoa oppinut, vaan myöskin pitänyt eroamattomana ajatustensa raittiista juoksusta; ei meidän aikamme runollisuus – sitä meidän nuoret ladymme kylläksi tuntevat – vaan valittuja osia vanhojen runoista, enimmät sellaisten runoilijain teoksista, joita ei kumpikaan sukupuoli nyt paljon lue, runoilijoin, jotka olivat rakkaita sellaisille hengille kuin Coleridge ja Charles Lamb. Niistä ei kuitenkaan mitkään olleet hänelle niin rakkaat kuin Milton'in juhlalliset laulut. Suurimman osan tästä runoudesta hän ei ollut milloinkaan kirjoista oppinut; hänen holhojansa, maalari, oli opettanut hänelle sitä hänen lapsuudessansa. Ja kaiken tämän vaillinaisen, häälyvän kasvatuksen ohessa ilmoitti jokainen hänen katseensa ja liikkeensä miellyttävää hienoutta ja syvää sydämen naisellisuutta. Siitä asti kun Kenelm oli kehoittanut häntä lukemaan "Numa Pompiliusta," oli hän hyvin halukkaasti ruvennut tätä vanhanaikaista romaania lueskelemaan ja puhui mielellään Kenelmin kanssa Egeriasta ikäänkuin henkilöstä, joka todella oli olemassa ollut.

Mutta minkä vaikutuksen – ensimmäinen mies, joka ijän suhteen oli hänen vertaisensa, jonka kanssa hän tuttavallisesti oli puhunut – minkä vaikutuksen Kenelm Chillingly teki Lilyn mieleen ja sydämeen?

Se olikin juuri kysymys joka enin häntä vaivasi – eikä ilman syytä: se olisi voinut panna älykkäimmänkin katsojan pulaan. Se teeskentelemätön suoruus, jolla Lily näytti että hän oli mieltynyt häneen, oli toisellainen kuin se tapa, jolla tyttöjen rakkaus tavallisesti ilmoittaa itsensä; se näytti enemmän lapsen hellyydeltä lempiveljeä kohtaan. Ja se oli tämä epätietoisuus, joka, Kenelmin omissa ajatuksissa, puolusti hänen viipymistänsä siellä, sillä hän luuli että oli välttämätöntä voittaa tahi ainakin oppia paremmin tuntemaan Lilyn sydäntä, ennekuin hän uskalsi avata sydämensä. Hän ei mairitellut itseänsä sillä hauskalla pelolla, että hän voisi saattaa Lilyn onnen vaaraan; se oli vaan hänen oma onnensa, joka oli vaarassa. Sitä paitsi ei heidän keskustellessaan toistensa kanssa oltu lausuttu ainoatakaan sellaista sanaa, joka kiinnittää meidän kohtalomme toisen tahtoon. Jos rakkaus tahtoi esiintyä hänen silmässään, niin Lilyn suora viaton katse ajoi sen takaisin sen sisäpuolella olevaan sopukkaan. Lily voi juosta iloisesti häntä vastaan, mutta hänen poskillansa ei näkynyt mikään petollinen puna, hänen hellä, suloinen äänensä ei vavissut. Ei; Kenelm ei vielä ainoatakaan kertaa ollut voinut itsellensä sanoa: "Hän rakastaa minua." Sitä vastoin hän usein sanoi itselleen: "Hän ei vielä tiedä mitä rakkaus on."

Niillä väli-ajoilla, jolloin Kenelm ei ollut Lilyn seurassa, kuljeskeli hän pitkät matkat Mr Ewlynin kanssa tai istui Mrs Braefieldin salissa. Edelliseen hän mieltyi enemmän kuin hän oli mieltynyt keneenkään oman ikäiseensä mieheen – hänessä heräsi ystävyys, joka käsitti ihailemisen ja kunnioituksen jaloja ominaisuuksia.

Charles Ewlyn oli niitä luonteita, joissa värit näyttävät kalpeilta, jos ei valoa aseteta lähelle niitä, mutta silloin näyttää joka väri muuttuvan lämpimämmäksi ja rikkaammaksi. Se käytös, jota ensin voisi sanoa ainoastaan hyväksi, tulee todella nerokkaaksi; henki, jota alussa voisi sanoa hitaaksi, vaikka kehittyneeksi, myönnetään nyt olevan täynnä karastua voimaa. Ewlyn ei kuitenkaan ollut pieniä heikkouksia vailla; ja kukaties nämä juuri tekivät hänen niin rakastettavaksi. Hän uskoi suuresti inhimilliseen hyvään, ja häneen voi hyvin helposti vaikuttaa kavalasti vetomalla "hänen yleisesti tunnettuun hyväntahtoisuuteensa." Hän oli taipuvainen liian korkeaksi arvaamaan aimollisuuden kaikessa, johon hän oli mieltynyt. Hän luuli että hänellä oli paras vaimo maailmassa, parhaimmat lapset, parhaimmat palvelijat, parhaimmat mehiläispesät, paras hevonen ja paras kotikoira. Hänen seurakuntansa oli siveellisin, hänen kirkkonsa omituisin, hänen pappilansa kaunein, ainakin koko kreivikunnassa – kenties koko kuningaskunnassa. Luultavasti oli se tämä optimistinen filosofiia, joka auttoi kohoittamaan häntä esteetisen nautinnon selkeään ilmaan.

Hän ei ollut mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä paitsi. Vaikka hän oli vapaamielinen kirkon mies eriuskoisia protestantteja kohtaan, niin hänessä kyti odium teologicum kaikkeen, joka tuntui paavilaisuudelta. Siihen oli ehkä toinenkin syy kuin suora teologinen. Hänen nuorena ollessaan oli hänen nuorta sisartansa, käyttääksemme hänen omaa lausuntotapaansa, "salaisesti kiedottu" kääntymään rooman-katoliseen uskoon ja hän oli sitten mennyt luostariin. Hänen tunteensa olivat tulleet kovin loukatuiksi tämän solvauksen kautta. Mr Ewlynillä oli myöskin pienet heikkoutensa, joihin oli syynä itse-arvo ennemmin kuin turhamielisyys. Vaikka hän oli hyvin vähän nähnyt maailmasta pitäjänsä ulkopuolella, niin hän kuitenkin kehui tuntevansa inhimillistä luontoa ja käytöllisiä asioita ylipäänsä. Varmaankaan ei yksikään ihminen ollut lukenut enemmän niistä, etenkin vanhain klassillisten kirjailijain kirjoista. Kenties oli se siitä syystä kun hän niin vähän Lilyä ymmärsi – luonnetta, johon klassillisten kirjailijain teoksissa ei ole vertaista; ja kenties se oli se, joka saattoi Lilyn katsomaan häntä "niin hirveän aika-ihmiseksi." Sentähden ei tyttö voinut oikein tutustua hänen kanssansa, vaikka hän oli lempeä ja hyvänluontoinen.

Tämän ystävällisen oppineen seura miellytti Kenelmiä sitä enemmän sentähden että oppineella nähtävästi ei ollut vähintäkään aavistusta siitä että Kenelmin asumiseen Cromwell Lodgessa oli syynä Grasmeren läheisyys. Mr Ewlyn oli varma siitä että hän tunsi inhimillisen luonnon ja käytölliset asiat yleensä liian hyvin voidakseen uskoa että rikkaan baronetin perillinen voisi ajatella vaimoksensa ottaa tytön, jolla ei ollut rikkautta eikä yhteiskunnallista asemaa, joka oli orpo ja alhaisesta säädystä lähteneen taideniekan holholainen; tai että henkilö, joka Cambridgessa oli mainetta saavuttanut ja nähtävästi oli paljon lukenut vakaisia ja kuivia aineita, ja seurustellut paljon hienosti sivistyneissä seurapiireissä, voisi huomata muuta viehätystä huolettomasti kasvatetussa tytössä, joka kesytti perhosia eikä tuntenut ylhäisten elämästä enemmän kuin ne, minkä Mr Ewlyn itse huomasi tuon itsepäisen, viattoman lapsen läsnä-ollessa – joka oli hänen Clemmynsä leikkikumppani ja ystävä.

Mrs Braefield oli terävämpi-järkinen; mutta hän oli hienotunteinen, eikä tahtonut peloittaa Kenelmiä talostansa näyttämällä kuinka paljon hän oli huomannut. Hän ei edes tahtonut kertoa sitä miehellensä, joka oli poissa enimmät aamupäivät ja jolla oli niin paljon tekemistä omien asioidensa kanssa että hän ei juuri muiden asioista välittänyt.

Elsie'ssä oli vielä jäljellä vähän romanttisuuden oireita ja hän oli saanut päähänsä että Lily Mordaunt, vaikk'ei hän todellisuudessa ollut se prinsessa, josta runollisissa draamoissa puhutaan ja jonka säätyä jonkun aikaa pidetään salassa, kuitenkin oli sitä ylhäistä sukua, jonka nimi hänellä oli, eikä siis tässä suhteessa ollut mitään alentavaista Kenelm Chillinglylle naida hänet. Elsie oli tehnyt tämän johtopäätöksen ainoastaan tädin sievistä tavoista ja käytöksestä ja hoidokkaan koko olennon ja kasvojen hienoudesta ja sanomattoman miellyttävästä käytöksestä päättäen, jonka suloisuus astui esiin niinä hetkinäkin kuin hän oli enin huoleton ja leikillinen.

Mutta Mrs Braefield oli myöskin kyllin älykäs huomaamaan tämän miltei itsensä kasvattaneen tytön lapsellisen käytöksen ja mielikuvituksien ohessa vielä kehittymättömiä todellisen naisellisuuden siemeniä. Kaiken tämän johdosta oli Elsie, jo ensi päivästä kuin hän taas tapasi Kenelmin, aina ajatellut että Lily olisi sopiva vaimo hänelle. Kerta siihen päätökseen tultuansa saattoi hänen synnynnäinen tahdonvoimansa häntä päättämään kaikin puolin, hiljaa, huomaamatta ja sen kautta taitavasti edistää tämän ajatuksen toteutumista.

"Se ilahduttaa minua," sanoi hän eräänä päivänä, kun Kenelm käveli hänen kanssansa hänen kauniissa puutarhassansa, "että Mr Ewlyn ja te olette tulleet niin hyviksi ystäviksi. Vaikka kaikki tällä seuduin paljon pitävät hänestä hänen hyvyytensä takia, niin ei ole monta, jotka hänen oppiansa voivat oikein arvostella. Teille mahtaa olla sekä odottamatonta että hauskaa tällä hiljaisella paikalla löytää niin taitavan ja oppineen seurakumppanin; se korvaa teidän pettyneitä toiveitanne kalastuksen suhteen meidän joessa."

"Älkää alentako jokea; se antaa meille mitä kauneimmat rannat, joilla voimme puolipäivän aikana loikoa vanhain latvattomain tammien alla, ja joita pitkin aamuin ja illoin voimme käyskennellä. Missä näitä suloisuuksia ei ole, siinä ei lohikaan voi meitä huvittaa. Niin; minä olen iloinen siitä että olen Mr Ewlynissä ystävän saanut. Minä olen oppinut häneltä paljon, ja kysyn usein itseltäni tulenko milloinkaan saamaan rauhaa omantuntoni kanssa käytöllisesti sovittamalla elämääni mitä olen oppinut."

"Saanko luvan kysyä mitä erityistä tieteen haaraa te tarkoitatte?"

"Tuskin tiedän miten sitä määritellä. Nimittäkäämme sitä 'Ajanarvion-taidoksi.' Niiden uusien aatteiden joukossa, joita minua kehoitettiin tutkimaan, sentähden että ne minun sukupolveani hallitsevat, oli Ei-ajanarvio-taidolla hyvin etevä sija; ja koska minä itse luonteeltani olen hyvin tyyni ja tasainen, niin tämä uusi aate oli minun filosoofisen järestelmäni perustus. Mutta nyt kun olen tullut tutuksi Charles Ewlynin kanssa, luulen että on paljon, joka puhuu Ajanarvio-taidon puolesta, vaikka se onkin vanha aate. Minä näen miehen joka, vaikka hänellä on vallan jokapäiväisiä mieltymyksiä ja huvituksia tuottavia aineita tarjona, yhä edelleen on mieltynyt tai ylipäänsä huvitettu; minä kysyn itseltäni mistä se tulee ja mikä siihen on syynä? Ja minusta tuntuu että syy siihen on se vakaa usko, joka määrää hänen suhdettaan Jumalaan ja ihmisiin, ja tätä suhdetta hän ei salli minkään miettimisen häiritä. Olkoon tämä usko muille epäiltävä tahi ei, se ei kuitenkaan voi jumaluudelle vastenmielinen olla ja on varmaankin hyvä ja hyödyllinen kanssaihmisille. Sen ohessa hän istuttaa tätä uskoa onnellisen ja iloisen kodin maahan, joka vahvistaa ja nostattaa sitä jokapäiväiseen käytäntöön; ja kun hän lähtee kotoansa, vaikka kehän kaukaisempaankin päähän, niin hän vie mukaansa kodin vaikutuksen ystävällisyyteen ja hyötyyn katsoen muita kohtaan. Kenties minun elämäni linja tulee vedettäväksi suuremman kehän periferiiaan kuin hänen; mutta se on sitä parempi mieltymykselle ja huville, jos sitä voi vetää samasta keskipisteestä; se on, vakaa usko, jota rauhallisen kodin päiväpaiste joka päivä lämmittää todelliseen toimintaan."

Mrs Braefield kuunteli iloisella tarkkaavaisuudella tätä puhetta, ja kun se päättyi, pyöri Lilyn nimi hänen kielellään, sillä hän aavisti että, kun hän puhui kodista, niin hän ajatteli Lilyä; mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi lausumalla jokapäiväisen typeryyden:

"Tietysti tulee tässä elämässä etupäässä hankkia itselleen onnellinen ja hauska koti. Mahtaa olla kauheaa parhaimmillekin naida ilman rakkautta."

"Kauheaa, todella, jos toinen puoliso rakastaa ja toinen ei sitä tee."

"Se tuskin teille voi tapahtua, Mr Chillingly, sillä minä olen varma siitä ettette voisi mennä naimisiin jollette rakastaisi; ja minä en luule imartelevani teitä kuu sanon että miehen, joka on paljon vähemmän lahjakas kuin te, tuskin kävisi pahasti hänen yrityksessään voittaa sen naisen rakkautta, jota hän kosii ja jonka hän saa."

Kenelm, joka siinä katsannossa oli mitä vaatimattomimpia ihmisiä, pudisti epäileväisesti päätänsä ja aikoi juuri vastata jotain vaatimatonta, kun hän, luoden silmänsä ylös ja katsellen ympärilleen, pysähtyi ääneti ja hiljaa kuin olisi hän paikkaan juurtunut. He olivat tulleet sille aitauksella ympäröidylle paikalle, jonka ympärillä kasvoi ruusuja, joiden välillä hän ensi kerran oli nähnyt ne nuoret kasvot, jotka siitä saakka aina olivat hänen mielessänsä olleet.

"Ah!" sanoi hän äkisti; "minä en voi kauemmin viipyä täällä ja tuhlata työpäivän tuntia uneilemiin haltiattarien piirissä. Minä lähden tänään ensi junassa kaupunkiin."

"Tuletteko takaisin?"

"Tietysti – tänä iltana. Minä en jättänyt adressia kortteeriini Londonissa. Siellä on varmaan suuri joukko kirjeitä – muutamia epäilemättä isältäni ja äidiltäni. Minä menen vaan niitä hakemaan. Hyvästi! Kuinka hyvä olette ollut, kun olette kuunnellut minua!"

"Määräämmekö jonkun päivän nousevalla viikolla vanhan roomalaisen huvilan raunioiden katselemiseen? Minä kutsun Mrs Cameron'in ja hänen hoidokkaansa tulemaan mukaan."

"Minkä päivän itse tahdotte," vastasi Kenelm iloisesti.