Kitabı oku: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», sayfa 33
KYMMENES LUKU
"Miten miehenne on, Mrs Haley?" sanoi pastori, joka nyt oli saapunut sille paikalle, jossa vanha vaimo seisoi – ja johon Lilyn kauniit kasvot vielä olivat käännetyt – ja Kenelm seurasi häntä hitaasti.
"Kiitoksia kysymästä, sir, hän on parempi – hän on nyt ylhäällä. Tämä nuori lady on hankkinut hänelle voimia —."
"Vaiti!" sanoi Lily punastuen. "Kiiruhtakaa kotia nyt; te ette saa antaa hänen vartoa päivällistä."
Muija niiasi taas ja kiiruhti nopein askelin pois.
"Te ette kenties tiedä, Mr Chillingly," sanoi Mr Ewlyn, että Miss Mordaunt on paras lääkäri täällä? Mutta jos hän yhä edelleen parantaa niin monta, niin varmaankin hänen sairaansa lukumäärä tulee häntä rasittamaan."
"Siitä on vaan muutamia päiviä," sanoi Lily, "kuin te soimasitte minua parhaimmasta parantamisesta, minkä olen tehnyt."
"Minä? – Ah! Minä muistan; te luuloittelitte tuota yksinkertaista Magde nimistä lasta että oli taikavoima siinä arrovijuuressa, jonka sille lähetitte. Myöntäkää ansainneenne soimausta."
"En, sitä en ansainnut. Minä valmistan arrovijuurta, ja enkö minä ole haltiatar? Mr Ewlyn, minä juuri sain niin kauniin kirjeen Clemmyltä, jossa hän kutsuu minua luoksensa tänä iltana hänen uutta laterna magikaansa katsomaan. Oletteko hyvä ja sanotte hänelle että minä tulen? Ja – muistakaa – ei yhtään toria."
"Vaan kaikki magillista?" sanoi Mr Ewlyn; "niinkö?"
Lily ja Kenelm eivät tähän saakka olleet sanaakaan puhuneet toisilleen. Lily oli vastannut Kenelmin kumarrukseen vakaasti päätään nyykäyttämällä. Mutta nyt hän ujosti kääntyi häneen ja sanoi: "Minä otaksun että olette kalastanut koko aamun?"
"En ole, kalat tällä paikalla ovat erään haltiattaren suojeluksen alla – jota en uskalla loukata."
Lilyn kasvot kirkastuivat ja hän ojensi Kenelmille kätensä aidan yli.
"Hyvästi, minä kuulen tätini äänen – nuo ilkeät ranskalaiset verbit!"
Hän katosi pensaiden väliin, josta he kuulivat hänen nuorella sointuvalla äänellä laulavan itsekseen.
"Tällä lapsella on kultainen sydän," sanoi Mr Ewlyn, kun nuo kaksi miestä kulkivat edelleen. "Minä en liioitellut kun sanoin että hän on paras lääkäri tässä kylässä. Minä luulen että köyhät todella uskovat hänen olevan haltiattaren. Me lähetämme tietysti pappilasta tarvitsevaisille pitäjäläisillemme ruokaa ja viiniä; mutta se ei milloinkaan näy tekevän niille niin hyvää kuin hänen vähäiset ruokalajit, joita hän omilla hennoilla käsillään valmistaa; en tiedä huomasitteko korin, jonka vanha vaimo otti mukaansa. – Miss Lily on opettanut Will Somersin tekemään erittäin kauniita pieniä koria; ja hän panee ruokatavaroitansa koreihin, jotka hän koristaa nauhoilla. Se on korien näkeminen, joka herättää sairaan ruokahalua, ja lasta voi syyllä nyt sanoa haltiattareksi; mutta minä soisin että Mrs Cameron pitäisi vähän enemmän huolta hänen kasvatuksestaan."
Kenelm huokasi, mutta ei mitään vastannut.
Mr Ewlyn alkoi nyt puhua oppineista aineista ja niin he tulivat kylän näkyville, jolloin pastori pysähtyi ja osoitti kirkkoa, jonka tornin huippu kohosi vähän vasemmalla ja jonka vieressä kasvoi kaksi vanhaa ebenholtsipuuta, jotka osaksi varjosivat hautausmaata, ja takana haamoitti pappila puutarhan pensaiden väliltä.
"Nyt tiedätte tien," sanoi pastori, "suokaa anteeksi että jätän teidät nyt, minun täytyy monessa paikassa käydä; muiden muassa Haley raukan luona, joka on tuon vanhan vaimon mies, jonka näitte. Minä luen hänelle yhden luvun raamatusta joka päivä; mutta minä luulen että hän kuitenkin uskoo haltiattarien taikaa."
"Parempi on uskoa liikaa kuin liian vähän," sanoi Kenelm; ja hän lähti kylään, jossa hän Willin luona puoli tuntia katseli niitä kauniita koria, joita Lily oli opettanut Willin tekemään. Kun hän sitten palasi hitain askelin kotiapäin, poikkesi hän hautausmaalle.
Kirkko, joka oli rakennettu kolmannellatoista vuosisadalla, ei ollut iso, mutta epäilemättä kyllin suuri pitäjälleen, koska siinä ei näkynyt mitään uudenaikaisen lisärakennuksen merkkiä; se ei ollut korjausta tarvinnut. Vuosisadat olivat ainoastaan vaalentaneet sen lujia seiniä, joita ne paksut muuratti-rungot, jotka kohoittivat ylöspyrkiviä lehtiänsä uhkean tornin huippuun saakka, yhtä vähän vahingoittivat kuin hennommat ruusut, jotka kiertelivät noin jalan korkealle mahtavia pylväitä pitkin. Hautausmaan asema oli erittäin mukava: pohjoisessa suojeli sitä ylöspäin kohoava, metsäinen kukkula, joka aleni niitä reheviä niittyjä kohti, joiden läpi joki kierteli niin lähellä että sen lirisevä hulina kuului tyynenä päivänä. Kenelm istui vanhalle haudalle, joka nähtävästi menneinä aikoina oli valmistettu jollekin korkeasukuiselle henkilölle, mutta jonka hautakirjoitus oli kokonaan kulunut pois.
Paikan hiljaisuus ja yksinäisyys erittäin miellytti hänen miettiväistä mieltänsä; ja hän viipyi siellä kauan unohtaen aikaa ja tuskin kuullen kellon kaikua, joka muistutti sen kulkua.
Silloin äkkiä lankesi varjo – ihmismuodon varjo – nurmelle, johon hänen haaveksivat silmänsä olivat luodut. Hän katsoi hämmästyneenä ylös ja näki Lily'n seisovan edessänsä ääneti ja liikkumattomana. Tytön kuva oli tällä hetkellä niin hänen mielessänsä, että hän vapisi pelosta ikäänkuin ajatukset olisivat loihtineet hänen haamunsa esiin. Lily ensiksi puhui.
"Te myöskin täällä?" sanoi hän hyvin hiljaa, melkein kuiskaten.
"Myöskin!" toisti Kenelm nousten seisoalleen; "myöskin! Eihän se ole kumma että minun, joka olen muukalainen täällä, tekee mieli katsella kylän enin kunnioitettavaa rakennusta. Välinpitämättöminkin matkustaja poikkee tieltä, kun hän on pysähtynyt jonkun kaukaisen asumuksen tykönä. jossa eläviä ihmisiä asuu, mennäksensä katsomaan kuolleiden hautauspaikkaa. Mutta minua ihmetyttää että te, Miss Mordaunt, olette mieltynyt tähän paikkaan."
"Se on minun lempipaikkani," sanoi Lily, "ja on aina ollut niin. Minä olen monta tuntia istunut tällä hautakivellä. On niin omituista ajatella, ettei kukaan tiedä kuka sen alla lepää. Vaikka 'Moleswichin tien-opas' kertoo kirkon historiaa sen kuninkaan hallituksesta saakka, jonka aikana se rakennettiin, niin se vaan arvaamalla uskaltaa mainita että tämä hauta, joka on suurin ja vanhin koko hautuumaalla, on erään Montfichet-perheen jäsenen, joka perhe kerran oli hyvin mahtava kreivikunnassa ja Henrik VI:nen hallituksen ajasta on ollut sammunut. Mutta," lisäsi Lily, "siinä ei ole ainoatakaan kirjainta jäljellä nimestä Montfichet. Minä olen löytänyt enemmän kuin kukaan muu – minä opin sitä tarkoitusta varten göötiläistä kirjoitusta; katsokaa tähän," ja hän osoitti pientä paikkaa, josta sammal oli raavittu pois. "Näettekö noita merkkiä, eikö ne ole XVIII? ja katsokaa vielä numeroiden yläpuolisella rivillä ELE. Se on varmaan ollut eräs Eleanor, joka kuoli kahdeksantoista vuoden vanhana."
"Minusta on luultavampaa että numerot ilmoittavat kuolin vuotta, kenties 1318; ja sen mukaan kuin minä voin göötiläistä kirjoitusta selittää, niin luulen että se on AL eikä EL, ja näyttää siltä kuin olisi ollut joku kirjain L:n ja toisen E:n välillä, joka nyt on kulunut. Itse hauta luultavasti ei ole minkään mahtavan perheen hauta, joka silloin asui tällä seuduin. Niiden haudat olivat tavallisesti kirkossa, useimmiten niiden omissa hautakappelissa."
"Älkää koettako minun luuloani hävittää," sanoi Lily, päätänsä pudistaen; "te ette voi sitä tehdä, sillä minä tunnen hänen historiansa liian hyvin. Hän oli nuori ja joku rakasti häntä ja rakensi hänen haudallensa kauneimman hautakiven minkä hän voi hankkia; ja katsokaa kuinka pitkä hautakirjoitus mahtoi olla! kuinka paljon se on mahtanut puhua hänen hyvyydestänsä ja sulhon surusta! Ja sitten sulho lähti pois, hauta joutui rappiolle ja tytön kohtalo on unohdettu."
"Hyvä Miss Mordaunt, tämä on todella haaveellinen romaani, jonka olette kehrännyt näin heikosta lankasta. Mutta jos se olisikin totta, niin ei ole mitään syytä uskoa että ihminen on unohdettu, vaikka hautaa ei ole hoidettu."
"Kenties ei niin ole," sanoi Lily miettiväisesti. "Mutta jos minä voin katsoa alas maan päälle, kun olen kuollut, niin luulen että minua ilahuttaa nähdä etteivät ne, jotka kerran olivat minua rakastaneet, heitä hautaani hoitamatta."
Hän astui näin puhuen vähän Kenelmistä ja meni pienelle hautakummulle, joka näytti olevan hiljan luotu; pään kohdalla oli yksinkertainen risti ja sitä ympäröi kapea reunus kukkia. Lily rupesi polvilleen kukkaisten viereen ja otti pois muutaman heinänkorren. Sitten hän nousi ja sanoi Kenelmille, joka oli häntä seurannut ja nyt seisoi hänen vieressänsä:
"Hän oli vanhan Mrs Haley paran pieni lapsenlapsi. Minä en voinut häntä parantaa, vaikka tein kaikki minkä voin; hän rakasti hyvin minua ja kuoli minun sylissäni. Ei; minun ei tule sanoa että hän 'kuoli,' varmaankaan ei ole mitään kuolemaa. Se on vaan elämän vaihtamista:
"Vähempi kuin tila kahden ilma-aallon välillä,
Inehmoisen sielun sekä ruumiin tyhjäväli on!"
"Kuka niin sanoo?" kysyi Kenelm.
"En tiedä; minä olen oppinut sen Leijonalta. Ettekö usko että ne ovat tosia?"
"Kyllä! Mutta totuus ei herätä meissä ajatusta jättää tätä elämän näyttämöä toisen edestä, joka on enimmille meistä mieluisempi. Katsokaa kuinka suloinen ja kaunis ja loistava koko tämä kesämaisema on; hakekaamme siitä puheenaihetta, eikä hautausmaasta, jolla seisomme."
"Mutta eikö löydy kauniimpaa kesämaisemaa, kuin se, jota nyt näemme, ja jota me parhaiten näemme, ikäänkuin unessa, kun otamme puheenaihetta hautuumaalta?" Vastausta odottamatta Lily jatkoi: "Minä istutin nämä kukat; Mr Ewlyn oli äkäinen minulle ja sanoi että se oli paavillista! Mutta hän ei hennonut repiä niitä ylös; minä tulen hyvin usein tänne niitä katselemaan. Luuletteko että se on väärin? Pikku Nell-parka! hän rakasti niin kukkasia. Ja Eleanor isossa haudassa, hänkin kukaties tunsi jonkun, joka kutsui häntä nimellä Nell; mutta hänen hautansa ympärillä ei ole yhtään kukkasia – Eleanor-raukkaa!"
Hän otti kukkaisvihon, joka oli hänen rinnassaan, ja kun hän astui haudan ohitse, pani hän sen murenneelle kivelle.
YHDESTOISTA LUKU
He lähtivät hautuumaalta ja menivät Grasmereen päin. Kenelm astui Lilyn vieressä; he eivät sanaakaan puhuneet keskenään, ennenkuin tulivat kylän näkyville.
Silloin Lily äkisti pysähtyi, kohoitti suloiset kasvonsa häntä kohti ja sanoi:
"Minä sanoin teille että miettisin sitä, jota eilen illalla minulle sanoitte. Minä olen sitä tehnyt ja tunnen että minulla on syytä kiittää teitä. Te olitte varsin hyvä; minä en ole milloinkaan ennen luullut että olen pahaluontoinen, ei kukaan ole milloinkaan sitä minulle sanonut. Mutta nyt ymmärrän mitä tarkoitatte – väliin minun tunteeni kiihoittuvat, ja silloin minä näytän siltä. Mutta miten minä sitä teille näytin, Mr Chillingly?"
"Ettekö kääntänyt selkäänne minulle kun minä istuin teidän viereenne Mrs Braefieldin puutarhassa, ja ette vastanneet, kun kysyin olinko teitä loukannut?"
Lilyn kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän sammalti vastaessansa:
"Minä en ollut loukkaantunut, minä en ollut suutuksissa, se oli vielä pahempaa."
"Pahempaa – mitä se voi olla?"
"Minä pelkään että se oli kateutta."
"Kateutta, mistä – ketä kohtaan?"
"En tiedä miten sitä selittää; kun oikein asiaa mietin, pelkään että täti on oikeassa, ja että haltiatar-sadut panevat hyvin tuhmia ja joutavia ajatuksia päähämme. Kun Cinderellan sisaret menivät kuninkaan baaliin ja Cinderella jäi yksin kotiin, eikö hänen silloin tehnyt mieli lähteä mukaan? Eikö hän sisariansa kadehtinut?"
"Minä ymmärrän – Sir Charles puhui hovibaalista."
"Ja te puhuitte siellä kauniiden ladyjen kanssa – ja – oi! minä olin niin tuhma että olin alakuloinen."
"Te, joka ensi kerta toisiamme tavatessa ihmettelitte kuinka ihmiset, jotka voisivat asua maalla, mieluisemmin asuvat kaupungissa, te puhutte siis väliin ristiin ja ikävöitsette suurta maailmaa, joka on näiden rauhaisain joenrantojen ulkopuolella. Te tiedätte olevanne nuori ja kaunis, ja tahtoisitte tulla ihailluksi!"
"Ei se juuri sitä ole," sanoi Lily, ja hänen tunnokkaat kasvonsa osoittivat hämmästystä, "ja parempina hetkinäni, jolloin 'parempi minäni' tulee esiin, tiedän kyllä etten ole luotu sitä suurta maailmaa varten, josta te puhutte. Mutta katsokaa —" tässä hän taas taukosi, ja koska he nyt tulivat puutarhaan, vaipui hän väsyneenä käytävän vieressä olevalle penkille istumaan. Kenelmkin istui ja odotti että hänen piti lopettaman katkaistua lausettaan.
"Katsokaa," jatkoi Lily, silmät ujosti alaspäin luoden ja muodostaen suuria kehiä hiekkaan pienellä jalallaan, "kotona on minua aina, niin kauas kuin minä voin muistaa, kohdeltu niinkuin olisin – mitä minä sanon? korkeasukuisen ladyn lapsi. Leijonakin, joka on niin jalo, niin ylevä, näytti jo silloin, kun olin lapsi, luulevan minua pieneksi kuningattareksi; kerran kun olin valehdellut, hän ei ensinkään minua nuhdellut, mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä niin suruisena ja suuttuneena kuin silloin kun hän sanoi: 'Älkää milloinkaan enää unohtako olevanne lady?' Ja, mutta minä väsytän teitä —."
"Väsytätte minua, ei suinkaan! jatkakaa."
"En, minä olen sanonut kylläksi selittääkseni miksi minulla väliin on ylpeät ajatukset, ja turhamaiset ajatukset; ja miksi minä silloin sanoin itselleni: 'Kenties minun oikea paikkani on noiden ylhäisten ladyjen piirissä, jotka hän —' mutta se on nyt kaikki ohitse." Hän nousi äkkiä suloisesti nauraen, ja riensi Mrs Cameronin luo, joka hitaasti kulki pitkin puutarhan käytävää kirja kädessä.
KAHDESTOISTA LUKU
Se oli hyvin pieni iloinen seura, joka tänä iltana oli pappilaan kokoontunut. Lily ei ollut tiennyt että hän saisi tavata Kenelmiä, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ihmeellisesti, kun Kenelm hänen sisään tullessaan kääntyi pois kirjahyllyiltä, joihin Mr Ewlyn oli hänen huomiotansa tarkkauttanut. Mutta sen sijaan että Lily olisi häntä lähestynyt, juoksi hän ulos kentälle, jossa Clemmy ja joukko muita lapsia tervehti häntä ilohuudoilla.
"Ettekö tunne Macleanen 'Juvenalia?'" sanoi arvoisa oppinut; "te tulette pitämään siitä paljon – tässä se on – posthuminen teos, Georg Long'in ulosantama. Minä voin lainata teille Munro'n Lucretius nimisen kirjan vuodesta 69. Ah! meillä on vielä muutamia oppineita asettaa saksalaisia vastaan."
"Minua suuresti ilahuttaa kuulla sitä," sanoi Kenelm. "Tulee olemaan pitkä aika, ennenkuin ne mielivät kilpailla meidän kanssa siinä leikissä, jota Miss Clemmy nyt paraikaa järjestää kentällä ja jossa Englanti on saavuttanut euroopalaista mainetta."
"Minä en teitä käsitä. Mikä kaikki se on?"
"Kissa nurkassa. Jos suvaitsette, niin menen ulos katsomaan pääseekö kissa matolle." Kenelm meni ulos lasten tykö, joiden joukossa Lily ei näyttänyt olevan vähimmin lapsellinen. Hän hylkäsi kaikki Clemmyn kehoitukset tulla leikkimään heidän kanssaan ja istui vähän matkan päässä olevalle penkille toimettomana katsojana. Hänen silmänsä seurasivat Lily'n nopeita liikkeitä, hänen korvansa huokuivat sisäänsä hänen iloisen naurunsa sointuisuutta. Oliko tämä todella sama tyttö, jonka hän oli nähnyt hoitavan kukkasia hautakivien välillä! Mrs Ewlyn tuli käyden kentän poikki ja istui penkille Kenelmin viereen. Mrs Ewlyn oli erittäin sivistynyt nainen; kuitenkaan hän ei ollut peloittava, vaan päinvastoin miellyttävä ja hauska; ja vaikka naapuriston ladyt sanoivat että hän puhui niinkuin kirja, niin hänen äänensä lempeys poisti tämän loukkauksen.
"Minä luulen, Mr Chillingly," sanoi hän, "että minun tulee pyytää anteeksi mieheni kutsumusta sellaiseen, joka tietysti teille on yhtä vähäpätöinen kuin lastenkemut. Mutta kun Mr Ewlyn kutsui teitä tulemaan meille tänä iltana, niin hän ei tiennyt että Clemmykin oli kutsunut nuoret ystävänsä. Hän oli toivonut saavansa puhua teidän kanssanne lempi-opinnoistansa."
"Ei ole niin pitkä aika siitä kun minä kouluni lopetin, etten katsoisi puolta lupapäivää paremmaksi kuin luentoa, vaikka sen pitäisikin niin miellyttävä opettaja kuin Mr Ewlyn —
"Oi, vuodet herttaiset – ken vielä lapseksi
Ei tulla tahtoisi, jos voisi vaan?"
"Ei," sanoi Mrs Ewlyn nauraen vakaasti. "Kuinka se, joka on aloittanut niin loistavan tien kuin Mr Chillingly, voi toivoa menevänsä takaisin ja taas yhtyä pienien poikien joukkoon?"
"Mutta, hyvä Mrs Ewlyn, ne sanat, jotka lausuin, olivat tulleet miehen sydämestä, joka jo oli voittanut kaikki kilpailijat sillä kilpailukentällä, jonka hän oli valinnut, ja joka sillä hetkellä oli nuoruuden ja maineen kukoistus-ajassa. Ja jos sellainen mies sellaisella elämänsä ajalla voi toivoa 'vielä kerta lapseksi muuttuvansa,' niin se varmaankin oli silloin kun hän ajatteli koulupojan lupa-aikaa ja tahtoi päästä siitä toimesta, jota hän oli tuomittu oppimaan miehenä."
"Ne sanat, jotka lausuitte, ovat luullakseni Childe Haroldista, ja teidän ei tule sovittaa ihmiskuntaan yleensä tätä tunnon-ilmausta runoilijalta, joka on niin itsemiettiväinen (jos saan tätä lausetapaa käyttää), ja jonka tunnon-ilmaukset usein ovat niin alakuloiset."
"Te olette oikeassa, Mrs Ewlyn," sanoi Kenelm suoraan. "Mutta kuitenkin on koulupojan lupa-aika hänelle onnellinen asia, ja ihmisten joukossa yleensä on varmaankin moni, joka mielellään tahtoisi sitä takaisin. Mr Ewlyn itse, luullakseni."
"Mr Ewlynillä on nyt lupa-aikansa. Ettekö näe hänen seisovan tuolla ikkunan ulkopuolella? Ettekö kuule hänen nauravan? Hän on jälleen lapsi iloisen lapsijoukkonsa piirissä. Minä toivon että viivytte jonkun ajan tällä seudulla ja olen varma siitä, että te ja hän tulette mieltymään toinen toiseenne. Ja hänelle on niin erinomainen huvi saada puhua oppineen miehen kanssa, niinkuin te olette."
"Suokaa anteeksi, minä en ole oppinut – se on hyvin suuri kunnianimi, joka ei sovi niin laiskalle ja vähäpätöiselle miehelle kirjallisten tietojen pinnalla, kuin minä olen."
"Te olette liian vaatimaton. Minun miehelläni on jäljennös niistä runoista, joista Cambridgessa saitte palkinnon, ja hän sanoo että 'latina niissä on oikein kaunista.' Minä lausun hänen omat sanansa."
"Latinalaisten runojen kirjoittaminen on vaan lapsenleikkiä, eikä todista juuri muuta kuin että niiden kirjoittajalla on ollut opettajana hieno-aistinen oppinut mies, niinkuin minun on ollut laita. Mutta se on erinomainen hyvä onni, kun realistinen oppinut voi kasvattaa toista reaalista oppinutta ja yksi Kennedy voi luoda yhden Munron. Mutta palataksemme tuohon hauskempaan kysymykseen koululuvasta; minä saan ilmoittaa että Clemmy riemulla vie miehenne pois. Hän tulee todellakin Kissaksi Nurkassa."
"Kun opitte enemmän Charlesia tuntemaan – minä tarkoitan miestäni – niin tulette huomaamaan että koko hänen elämänsä on suuremmassa tai vähemmässä määrässä lupa-aika. Kenties siitä syystä että hän ei ole, mitä te syytätte itsenne olevan – hän ei ole laiskuri; hän ei milloinkaan toivo vielä kerta tulevansa koulupojaksi; ja hänen virkansakin on lupa-aika hänelle. Hän nauttii siitä että hän saapi sulkea itsensä työhuoneesensa ja lukea rauhassa – hän nauttii kävelymatkasta lasten kanssa – hän nauttii köyhäin tykönä käymisestä – hän nauttii papillisten velvollisuuksiensa täyttämisestä. Ja vaikka minä en aina ole tyytyväinen häneen, vaikka luulen että hän virassansa olisi saavuttanut niitä kunnianosoituksia, joita on tuhlattu miehille, joilla on vähemmän kykyä ja vähemmän oppia, niin hän itse ei kuitenkaan ole koskaan tyytymätön. Kerronko teille hänen salaisuutensa?"
"Kertokaa."
"Hän on kiitollinen ihminen. Teilläkin, Mr Chillingly, on varmaankin paljon, josta tulee Jumalaa kiittää; ja eikö kiitollisuuteen Jumalaa kohtaan yhdisty ilo siitä, että voi olla hyödyllinen kanssaihmisille ja sellainen hyvityksen tunne työssä, joka tekee joka päivän juhlapäiväksi?"
Kenelm katsoi kummastuneen näköisenä tämän vaatimattoman papin rouvan kasvoihin.
"Minä huomaan, hyvä rouva," sanoi hän, "että olette uhrannut paljon ajatusta esteetisen filosofiian tutkimiseen, sellaisena kuin saksalaiset aattelijat sitä esittelevät, joita on vaikea ymmärtää."
"Minä, Mr Chillingly – Jumala varjelkoon! En! Mitä tarkoitatte estetisellä filosofiialla?"
"Esteetikan tutkijain mukaan saavuttaa ihminen korkeimman siveellisen täydellisyyden silloin kun työ ja velvollisuus kadottavat rasituksen kovuuden – kun ne tulevat elämän luonnoksi ja tavaksi; kun niitä, kauneuden varsinaisina ominaisuuksina, nautitaan, niinkuin kauneutta, todellisena ilona; ja silloin joka päivä, kuten sanotte, tulee juhlapäiväksi. Se on miellyttävä oppi, kenties ei niin ylevä kuin sotilasten, mutta viehättävämpi. Ainoastaan harvat meistä voivat käytöllisesti upottaa huolensa ja surunsa niin puhtaasen ilmaan."
"Muutamat tekevät sen tuntematta mitään esteetikasta ja ilman vaatimusta olla stoilaisia; mutta ne ovat kristityitä."
"Sellaisia kristityttä epäilemättä löytyy, mutta niitä tapaa harvoin. Katselkaa kristikuntaa kokonaisuudessaan, ja se näyttää teistä käsittävän raivoisimman väestön maailmassa; väestön, jossa kuullaan suurinta nurinaa tehtävän työn rasituksesta, äänekkäimmät valitukset siitä että velvollisuus, jonka tulisi olla huvi, on hyvin kova ja ikävä taistelu, jossa juhlapäivät ovat harvat ja jossa siveellinen ilma ei ole puhdas. Kenties," lisäsi Kenelm ja hänen otsallansa näkyi syvempi ajatuksen varjo, "kenties on se tämä alinomainen tieto taistelusta; tämä vaikeus muuttaa työtä levoksi tahi ankaraa velvollisuutta miellyttäväksi huvitukseksi; tämä vastenmielisyys itse kehoittaa itsensä tyveneen ilmaan niiden pilvien yli, jotka pimentävät, ja niiden raesadetuulien yli, jotka lyövät niitä kanssaihmisiä, jotka me jätämme jälkeemme alas, joka tekee kristityn murheenalaisen elämän rakkaammaksi taivaalle ja enemmän yhtäpitäväksi Jumalan tarkoituksen kanssa tehdä maata taistelupaikaksi eikä lepopaikaksi ihmiselle, kuin brahminin, joka aina koettaa välttää kristittyjen selkkauksia toimen ja halun välillä ja korkeimmillensa sovittaa tuon esteetisen teoriian, jonka mukaan tulisi häiritsemättä vaipua mitä ehdottomimman kauneuden sisälliseen katselemiseen, minkä ihmisajatus voi esiintuoda käsityksestään jumalallisesta hyvyydestä!"
Mrs Ewlynin vastaus keskeytettiin sen kautta että lapset tulivat juosten hänen luoksensa; he olivat kyllästyneet leikkiin ja heidän teki mieli teetä ja laterna magikaa.
