Kitabı oku: «Kalevala / Калевала», sayfa 2

Neljäs runo

 
Tuopa Aino, neito nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa lehosta,
vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa,
toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki
verevälle veijollensa.
Jo astui kohin kotia,
lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen;
näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori,
kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulanhelmilöitä,
rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle,
sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki:
"En sinulle enkä muille
kanna rinnanristilöitä,
päätä silkillä sitaise.
Huoli on haahen haljakoista,
vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa,
kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni,
kanssa armahan emoni."
Riisti ristin rinnaltansa,
sormukset on sormestansa,
helmet kaulasta karisti,
punalangat päänsä päältä,
jätti maalle maan hyviksi,
lehtohon lehon hyviksi.
Meni itkien kotihin,
kallotellen kartanolle.
Iso istui ikkunalla,
kirvesvartta kirjoavi:
"Mitä itket, tyttö raukka,
tyttö raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Sitä itken, taattoseni,
sitä itken ja valitan:
kirpoi risti rinnaltani,
kaune vyöstäni karisi,
rinnalta hopearisti,
vaskilangat vyöni päästä."
Veljensä veräjän suulla
vemmelpuuta veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka,
sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka,
sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani,
helmet kaulasta katosi,
kullansormus sormestani,
kaulasta hopeahelmet."
Sisko sillan korvasella
vyötä kullaista kutovi:
"Mitä itket, sisko raukka,
sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkijällä,
vaivoja vetistäjällä!
Sitä itken, sisko rukka,
sitä itken ja valitan:
kirpoi kullat kulmiltani,
hopeat hivuksiltani,
sinisilkit silmiltäni,
punanauhat pääni päältä."
Emo aitan portahalla
kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket, tytti raukka,
tyttö raukka, neito nuori?"
 
 
"Oi on maammo, kantajani,
oi emo, imettäjäni!
Onp' on syitä synke'itä,
apeita ani pahoja!
Sitä itken, äiti rukka,
sitä, maammoni, valitan:
läksin luutoa lehosta,
vastanpäitä varvikosta.
Taitoin vastan taatolleni,
toisen taitoin maammolleni,
kokoelin kolmannenki
verevälle veijolleni.
Aloin astua kotihin;
astuinpa läpi ahosta:
Osmoinen orosta virkkoi,
Kalevainen kaskesmaalta:
'Eläpä muille, neiti rukka,
kuin minulle, neiti rukka,
kanna kaulanhelmilöitä,
rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle,
sio silkillä hivusta!'
"Riistin ristin rinnaltani,
helmet kaulasta karistin,
sinilangat silmiltäni,
punalangat pääni päältä,
heitin maalle maan hyviksi,
lehtohon lehon hyviksi.
Itse tuon sanoiksi virkin:
'En sinulle enkä muille
kanna rinnanristiäni,
päätä silkillä sitaise.
Huoli en haahen haljakoista,
vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa,
kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni,
kanssa armahan emoni.'"
Emo tuon sanoiksi virkki,
lausui vanhin lapsellensa:
"Elä itke, tyttäreni,
nuorna saamani, nureksi!
Syö vuosi suloa voita:
tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa:
tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekokkaroita:
tulet muita kaunihimpi.
Astu aittahan mäelle
– aukaise parahin aitta – !
Siell' on arkku arkun päällä,
lipas lippahan lomassa.
Aukaise parahin arkku,
kansi kirjo kimmahuta:
siin' on kuusi kultavyötä,
seitsemän sinihamoista.
Ne on Kuuttaren kutomat,
Päivättären päättelemät.
"Ennen neinnä ollessani,
impenä eläessäni
läksin marjahan metsälle,
alle vaaran vaapukkahan.
Kuulin Kuuttaren kutovan,
Päivättären kehreävän
sinisen salon sivulla,
lehon lemmen liepehellä.
"Minä luoksi luontelime,
likelle lähentelime.
Aloinpa anella noita,
itse virkin ja sanelin:
'Anna, Kuutar, kultiasi,
Päivätär, hope'itasi
tälle tyhjälle tytölle,
lapsellen anelijalle!'
"Antoi Kuutar kultiansa,
Päivätär hope'itansa.
Minä kullat kulmilleni,
päälleni hyvät hopeat!
Tulin kukkana kotihin,
ilona ison pihoille.
"Kannoin päivän, kannoin toisen.
Jo päivänä kolmantena
riisuin kullat kulmiltani,
päältäni hyvät hopeat,
vein ne aittahan mäelle,
panin arkun kannen alle:
siit' on asti siellä ollut
ajan kaiken katsomatta.
"Sio nyt silkit silmillesi,
kullat kulmille kohota,
kaulahan heleät helmet,
kullanristit rinnoillesi!
Pane paita palttinainen,
liitä liinan-aivinainen,
Hame verkainen vetäise,
senp' on päälle silkkivyöhyt,
sukat sulkkuiset koreat,
kautokengät kaunokaiset!
Pääsi kääri palmikolle,
silkkinauhoilla sitaise,
sormet kullansormuksihin,
käet kullankäärylöihin!
"Niin tulet tupahan tuolta,
astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi,
koko heimon hempeäksi:
kulet kukkana kujilla,
vaapukkaisena vaellat,
ehompana entistäsi,
parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki,
senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota,
ei kuullut emon sanoja;
meni itkien pihalle,
kaihoellen kartanolle.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Miten on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus,
kuin on vellova vetonen
eli aalto altahassa.
Mitenpä poloisten mieli,
kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli,
niinpä allien ajatus,
kuin on hanki harjun alla,
vesi kaivossa syvässä.
"Usein nyt minun utuisen,
use'in, utuisen lapsen,
mieli kulkevi kulossa,
vesakoissa viehkuroivi,
nurmessa nuhaelevi,
pensahassa piehtaroivi;
mieli ei tervoa parempi,
syän ei syttä valkeampi.
"Parempi minun olisi,
parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta,
suureksi sukeumatta
näille päiville pahoille,
ilmoille ilottomille.
Oisin kuollut kuusiöisnä,
kaonnut kaheksanöisnä,
oisi en paljoa pitänyt:
vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta,
emon itkua vähäisen,
ison vieläki vähemmän,
veikon ei väheäkänä."
Itki päivän, itki toisen.
Sai emo kyselemähän:
"Mitä itket, impi rukka,
kuta, vaivainen, valitat?"
"Sitä itken, impi rukka,
kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi,
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle.
Oisit ennen käskenynnä
alle aaltojen syvien
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille!
Parempi meressä olla,
alla aaltojen asua
sisarena siikasilla,
veikkona ve'en kaloilla,
kuin on vanhalla varana,
turvana tutisijalla,
sukkahansa suistujalla,
karahkahan kaatujalla."
Siitä astui aittamäelle,
astui aittahan sisälle.
Aukaisi parahan arkun,
kannen kirjo kimmahutti:
löysi kuusi kultavyötä,
seitsemän sinihametta;
ne on päällensä pukevi,
varrellensa valmistavi.
Pani kullat kulmillensa,
hopeat hivuksillensa,
sinisilkit silmillensä,
punalangat päänsä päälle.
Läksi siitä astumahan
ahon poikki, toisen pitkin;
vieri soita, vieri maita,
vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä,
virkki vieriellessänsä:
"Syäntäni tuimelevi,
päätäni kivistelevi.
Eikä tuima tuimemmasti,
kipeämmästi kivistä,
jotta, koito, kuolisinki,
katkeaisinki, katala,
näiltä suurilta suruilta,
ape'ilta miel'aloilta.
"Jo oisi minulla aika
näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä,
ikä tulla Tuonelahan:
ei mua isoni itke,
ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot,
veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen,
kaatuisin kalamerehen
alle aaltojen syvien,
päälle mustien murien."
Astui päivän, astui toisen,
päivänäpä kolmantena
ennätti meri etehen,
ruokoranta vastahansa:
tuohon yöhyt yllättävi,
pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan,
kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä,
laajalla lahen perällä.
Aamulla ani varahin
katsoi tuonne niemen päähän:
kolme oli neittä niemen päässä …
ne on merta kylpemässä!
Aino neiti neljänneksi,
vitsan varpa viienneksi!
Heitti paitansa pajulle,
hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle,
kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle,
sormukset somerikolle.
Kivi oli kirjava selällä,
paasi kullan paistavainen:
kiistasi kivellen uia,
tahtoi paaelle paeta.
Sitte sinne saatuansa
asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle,
paistavalle paaterelle:
kilahti kivi vetehen,
paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.
Siihenpä kana katosi,
siihen kuoli impi rukka.
Sanoi kerran kuollessansa,
virkki vielä vierressänsä:
"Menin merta kylpemähän,
sainp' on uimahan selälle;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun isoni
sinä ilmoisna ikänä
vetäkö ve'en kaloja
tältä suurelta selältä!
"Läksin rannalle pesohon,
menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun emoni
sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan
laajalta kotilahelta!
"Läksin rannalle pesohon,
menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on veikkoseni
sinä ilmoisna ikänä
juottako sotaoritta
rannalta merelliseltä!
"Läksin rannalle pesohon,
menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on siskoseni
sinä ilmoisna ikänä
peskö tästä silmiänsä
kotilahen laiturilta!
Mikäli meren vesiä,
sikäli minun veriä;
mikäli meren kaloja,
sikäli minun lihoja;
mikä rannalla risuja,
se on kurjan kylkiluita;
mikä rannan heinäsiä,
se hivusta hierottua."
Se oli surma nuoren neien,
loppu kaunihin kanasen…
Kukas nyt sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Karhu sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei karhu sanoa saata:
lehmikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Susi sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei susi sanoa saata:
lammaskarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Repo sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei repo sanoa saata:
hanhikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Jänö sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Jänis varman vastaeli:
"Sana ei miehe'en katoa!"
Läksi jänis juoksemahan,
pitkäkorva piippomahan,
vääräsääri vääntämähän,
ristisuu ripottamahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon.
Juoksi saunan kynnykselle;
kyykistäikse kynnykselle:
sauna täynnä neitosia,
vasta käessä vastoavat:
"Saitko, kiero, keittimiksi,
paltsasilmä, paistimiksi,
isännällen iltaseksi,
emännällen eineheksi,
tyttären välipaloiksi,
pojan puolipäiväseksi?"
Jänis saattavi sanoa,
kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä
kattiloihin kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan:
jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunna hopeasolki,
vyö vaski valahtanunna:
mennyt lietohon merehen,
alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille."
Emo tuosta itkemähän,
kyynelvierus vieremähän.
Sai siitä sanelemahan,
vaivainen valittamahan:
"Elkätte, emot poloiset,
sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä,
lapsianne liekutelko
vastoin mieltä miehelähän,
niinkuin mie, emo poloinen,
tuuittelin tyttöjäni,
kasvatin kanasiani!"
Emo itki, kyynel vieri:
vieri vetrehet vetensä
sinisistä silmistänsä
poloisille poskillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
poloisilta poskipäiltä
ripe'ille rinnoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
ripe'iltä rinnoiltansa
hienoisille helmoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
hienoisilta helmoiltansa
punasuille sukkasille.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
punasuilta sukkasilta
kultakengän kautosille.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
kultakengän kautosilta
maahan alle jalkojensa;
vieri maahan maan hyväksi,
vetehen ve'en hyväksi.
Ve'et maahan tultuansa
alkoivat jokena juosta:
kasvoipa jokea kolme
itkemistänsä vesistä,
läpi päänsä lähtemistä,
alta kulman kulkemista.
Kasvoipa joka jokehen
kolme koskea tulista,
joka kosken kuohumalle
kolme luotoa kohosi,
joka luo'on partahalle
kunnas kultainen yleni;
kunki kunnahan kukulle
kasvoi kolme koivahaista,
kunki koivun latvasehen
kolme kullaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan.
Yksi kukkui: "lemmen, lemmen!"
Toinen kukkui: "sulhon, sulhon!"
Kolmas kukkui: "auvon, auvon!"
Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!"
Sep' on kukkui kuuta kolme
lemmettömälle tytölle,
meressä makoavalle.
Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!"
Sep' on kukkui kuusi kuuta
sulholle sulottomalle,
ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: "auvon, auvon!"
Se kukkui ikänsä kaiken
auvottomalle emolle,
iän päivät itkevälle.
Niin emo sanoiksi virkki
kuunnellessansa käkeä:
"Elköhön emo poloinen
kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi,
niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi,
ve'et poskille valuvi,
hereämmät herne-aarta,
paksummat pavun jyveä:
kyynärän ikä kuluvi,
vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi
kuultua kevätkäkösen."
 

Viides runo

 
Jo oli sanoma saatu,
viety viesti tuonnemmaksi
neien nuoren nukkumasta,
kaunihin katoamasta.
Vaka vanha Väinämöinen,
tuo tuosta pahoin pahastui:
itki illat, itki aamut,
yöhyet enemmin itki,
kun oli kaunis kaatununna,
neitonen nukahtanunna,
mennyt lietohon merehen,
alle aaltojen syvien.
Astui huollen, huokaellen,
syämellä synkeällä
rannalle meren sinisen.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sano nyt, Untamo, unesi,
maku'usi, maan venyjä:
missä Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi?"
Sanoipa Untamo unensa,
maku'unsa maan venyjä:
"Tuolla Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi.
Nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen
alla aaltojen syvien,
päällä mustien mutien.
"Siellä Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi
pikkuisessa pirttisessä,
kamarissa kaitaisessa,
kiven kirjavan kylessä,
paaen paksun kainalossa."
Siitä vanha Väinämöinen
vetihe venesijoille.
Silmeävi siimojansa,
katselevi onkiansa;
otti ongen taskuhunsa,
väkärauan väskyhynsä.
Soutoa melastelevi,
päähän saaren saauttavi,
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.
Siin' oli ongella olija,
aina siimalla asuja,
käeksellä kääntelijä.
Laski launihin merelle,
ongitteli, orhitteli:
vapa vaskinen vapisi,
hope'inen siima siukui,
nuora kultainen kulisi.
Jo päivänä muutamana,
huomenna moniahana
kala otti onkehensa,
taimen takrarautahansa.
Sen veti venosehensa,
talui talkapohjahansa.
Katselevi, kääntelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onp' on tuo kala kalanen,
kun en tuota tunnekana!
Sileähk' on siikaseksi,
kuleahka kuujaseksi,
haleahka haukiseksi,
evätöin emäkalaksi;
ihala imehnoksiki,
päärivatoin neitoseksi,
vyötöin veen on tyttöseksi,
korvitoin kotikanaksi:
luopuisin meriloheksi,
syvän aallon ahveneksi."
Vyöll' on veitsi Väinämöisen,
pää hopea huotrasessa.
Veti veitsen viereltänsä,
huotrastansa pää hopean
kalan palstoin pannaksensa,
lohen leikkaellaksensa
aamuisiksi atrioiksi,
murkinaisiksi muruiksi,
lohisiksi lounahiksi,
iltaruoiksi isoiksi.
Alkoi lohta leikkaella,
veitsen viilteä kaloa:
lohi loimahti merehen,
kala kirjo kimmeltihe
pohjasta punaisen purren,
venehestä Väinämöisen.
Äsken päätänsä ylenti,
oikeata olkapäätä
vihurilla viiennellä,
kupahalla kuuennella;
nosti kättä oikeata,
näytti jalkoa vasenta
seitsemännellä selällä,
yheksännen aallon päällä.
Sieltä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
En ollut minä tuleva
lohi leikkaellaksesi,
kala palstoin pannaksesi,
aamuisiksi atrioiksi,
murkinaisiksi muruiksi,
lohisiksi lounahiksi,
iltaruoiksi isoiksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Miksi sie olit tuleva?"
"Olinpa minä tuleva
kainaloiseksi kanaksi,
ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi,
sijasi levittäjäksi,
päänalaisen laskijaksi,
pirtin pienen pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
tulen tuojaksi tupahan,
valkean virittäjäksi,
leivän paksun paistajaksi,
mesileivän leipojaksi,
olutkannun kantajaksi,
atrian asettajaksi.
"En ollut merilohia,
syvän aallon ahvenia:
olin kapo, neiti nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
kuta pyyit kuun ikäsi,
puhki polvesi halasit.
"Ohoh, sinua, ukko utra,
vähämieli Väinämöinen,
kun et tuntenut piteä
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista!"
Sanoi vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin:
"Oi on sisar Joukahaisen!
Toki tullos toinen kerta!"
Eip' on toiste tullutkana,
ei toiste sinä ikänä:
jo vetihe, vierähtihe,
ve'en kalvosta katosi
kiven kirjavan sisähän,
maksankarvaisen malohon.
Vaka vanha Väinämöinen
tuo on tuossa arvelevi,
miten olla, kuin eleä.
Jo kutaisi sulkkunuotan,
veti vettä ristin rastin,
salmen pitkin, toisen poikki;
veti vienoja vesiä,
lohiluotojen lomia,
noita Väinölän vesiä,
Kalevalan kannaksia,
synkkiä syväntehiä,
suuria selän napoja,
Joukolan jokivesiä,
Lapin lahtirantasia.
Sai kyllin kaloja muita,
kaikkia ve'en kaloja,
ei saanut sitä kalaista,
mitä mielensä pitävi:
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista.
Siitä vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh, hullu, hulluuttani,
vähämieli, miehuuttani!
Olipa minulla mieltä,
ajatusta annettuna,
syäntä suurta survottuna,
oli ennen aikoinansa.
Vaanpa nyt tätä nykyä,
tällä inhalla iällä,
puuttuvalla polveksella
kaikki on mieli melkeässä,
ajatukset arvoisessa,
kaikki toimi toisialla.
"Kuta vuotin kuun ikäni,
kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä,
veen on viimeistä tytärtä
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
se osasi onkeheni,
vierähti venoseheni:
minä en tuntenut piteä,
en kotihin korjaella,
laskin jälle lainehisin,
alle aaltojen syvien!"
Meni matkoa vähäisen,
astui huollen, huokaellen;
kulkevi kotia kohti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kukkui muinaiset käkeni,
entiset ilokäkeni,
kukkui ennen illoin, aamuin,
kerran keskipäivälläki:
mikä nyt sorti suuren äänen,
äänen kaunihin kaotti?
Suru sorti suuren äänen,
huoli armahan alenti;
sill' ei kuulu kukkuvaksi,
päivän laskun laulavaksi
minun iltani iloksi,
huomeneni huopeheksi.
"Enkä nyt tuota tieäkänä
miten olla, kuin eleä,
tällä ilmalla asua,
näillä mailla matkaella.
Oisiko emo elossa,
vanhempani valvehella,
sepä saattaisi sanoa,
miten pystössä pysyä,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
näissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa!"
Emo hauasta havasi,
alta aallon vastaeli:
"Viel' onpi emo elossa,
vanhempasi valvehella,
joka saattavi sanoa,
miten olla oikeana,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
niissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa:
mene Pohjan tyttärihin!
Siell' on tyttäret somemmat,
neiet kahta kaunihimmat,
viittä, kuutta virkeämmät,
ei Joukon jorottaria,
Lapin lapsilönttäreitä.
"Sieltä naios, poikaseni,
paras Pohjan tyttäristä,
jok' on sievä silmiltänsä,
kaunis katsannoisiltansa,
aina joutuisa jalalta
sekä liukas liikunnolta!"
 

Kuudes runo

 
Vaka vanha Väinämöinen
lähteäksensä käkesi
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan.
Otti olkisen orihin,
hernevartisen hevosen,
pisti suitset kullan suuhun,
päitsensä hopean päähän:
itse istuvi selälle,
löihe reisin ratsahille.
Ajoa hyryttelevi,
matkoansa mittelevi
orihilla olkisella,
hernevarrella hevolla.
Ajoi Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia:
hepo juoksi, matka joutui,
koti jääpi, tie lyheni.
Jo ajoi meren selälle,
ulapalle aukealle
kapioisen kastumatta,
vuohisen vajoumatta.
Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen.
Piti viikoista vihoa,
ylen kauaista kaetta
kera vanhan Väinämöisen,
päälle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen,
jalon kaaren kaunistavi:
kaaren rauasta rakenti,
vaskesta selän valavi;
noita on kullalla kuvaili,
hopealla huolitteli.
Mistä siihen nauhan saapi,
kusta jäntehen tapasi?
Hiien hirven suoniloista,
Lemmon liinanuorasista!
Sai kaaren kanineheksi,
jousen varsin valmihiksi.
Kaari on kaunihin näköinen,
jousi jonki maksavainen:
hevonen selällä seisoi,
varsa juoksi vartta myöten,
kapo kaarella makasi,
jänö jäntimen sijassa.
Vuoli piiliä pinosen,
kolmisulkia kokosen:
varret tammesta vanuvi,
päät tekevi tervaksesta.
Minkä saapi valmihiksi,
sen sitte sulittelevi
pääskyn pienillä sulilla,
varpusen vivustimilla.
Karkaeli nuoliansa,
puretteli piiliänsä
maon mustissa mujuissa,
käärmehen kähyverissä.
Sai vasamat valmihiksi,
jousen jänniteltäväksi.
Siitä vuotti Väinämöistä,
saavaksi suvantolaista;
vuotti illan, vuotti aamun,
vuotti kerran keskipäivän.
Viikon vuotti Väinämöistä,
viikon vuotti, ei väsynyt,
istuellen ikkunoissa,
valvoen vajojen päissä,
kuunnellen kujan perällä,
vahtaellen vainiolla,
viini nuolia selässä,
hyvä kaari kainalossa.
Vuotteli ulompanaki,
talon toisen tuolla puolla:
nenässä tulisen niemen,
tulikaiskun kainalossa,
korvalla tulisen kosken,
pyhän virran viertimellä.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
loi silmänsä luotehelle,
käänti päätä päivän alle;
keksi mustasen merellä,
sinerväisen lainehilla:
"Onko se iässä pilvi,
päivän koite koillisessa?"
Ei ollut iässä pilvi,
päivän koite koillisessa:
oli vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
matkoava Pohjolahan,
kulkeva Pimentolahan
orihilla olkisella,
hernevarrella hevolla.
Tuop' on nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen,
jou'utti tulisen jousen,
koppoi kaaren kaunihimman
pään varalle Väinämöisen,
surmaksi suvantolaisen.
Ennätti emo kysyä,
vanhempansa tutkaella:
"Kellen jousta jouahutat,
kaarta rauta rauahutat?"
Tuop' on nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuohon jousta jouahutan,
kaarta rauta rauahutan:
pään varalle Väinämöisen,
surmaksi suvantolaisen.
Ammun vanhan Väinämöisen,
lasken laulajan ikuisen
läpi syämen, maksan kautta,
halki hartiolihojen."
Emo kielti ampumasta,
emo kielti ja epäsi:
"Elä ammu Väinämöistä,
kaota kalevalaista!
Väinö on sukua suurta:
lankoni sisaren poika.
"Ampuisitko Väinämöisen,
kaataisit kalevalaisen,
ilo ilmalta katoisi,
laulu maalta lankeaisi.
Ilo on ilmalla parempi,
laulu maalla laatuisampi,
kuin onpi Manalan mailla,
noilla Tuonelan tuvilla."
Tuossa nuori Joukahainen
jo vähän ajattelevi,
pikkuisen piättelevi:
käsi käski ampumahan,
käsi käski, toinen kielti,
sormet suoniset pakotti.
Virkki viimeinki sanoiksi,
itse lausui, noin nimesi:
"Kaotkohot jos kahesti
kaikki ilmaiset ilomme,
kaikki laulut langetkohot!
Varsin ammun, en varanne."
Jännitti tulisen jousen,
veti vaskisen vekaran
vasten polvea vasenta,
jalan alta oikeansa.
Veti viinestä vasaman,
sulan kolmikoipisesta,
otti nuolen orhe'imman,
valitsi parahan varren;
tuon on juonelle asetti,
liitti liinajäntehelle.
Oikaisi tulisen jousen
olallehen oikealle,
asetaiksen ampumahan,
ampumahan Väinämöistä.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Iske nyt, koivuinen sakara,
petäjäinen selkä, lyö'ös,
jänne liina, lippaellos!
Min käsi alentanehe,
sen nuoli ylentäköhön;
min käsi ylentänehe,
sen nuoli alentakohon!"
Lekahutti liipaisinta,
ampui nuolen ensimäisen:
se meni kovan ylätse,
päältä pään on taivahalle,
pilvihin pirajavihin,
hattaroihin pyörivihin.
Toki ampui, ei totellut.
Ampui toisen nuoliansa:
se meni kovan alatse,
alaisehen maa-emähän;
tahtoi maa manalle mennä,
hietaharju halkiella.
Ampui kohta kolmannenki:
kävi kohti kolmannesti,
sapsohon sinisen hirven
alta vanhan Väinämöisen;
ampui olkisen orihin,
hernevartisen hevosen
läpi länkiluun lihoista,
kautta kainalon vasemman.
Siitä vanha Väinämöinen
sormin suistuvi sulahan,
käsin kääntyi lainehesen,
kourin kuohu'un kohahti
selästä sinisen hirven,
hernevartisen hevosen.
Nousi siitä suuri tuuli,
aalto ankara merellä;
kantoi vanhan Väinämöisen,
uitteli ulomma maasta
noille väljille vesille,
ulapoille auke'ille.
Siinä nuori Joukahainen
itse kielin kerskaeli:
"Et sinä, vanha Väinämöinen,
enämpi elävin silmin
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
astu Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia!
"Kupli nyt siellä kuusi vuotta,
seuro seitsemän kesyttä,
karehi kaheksan vuotta
noilla väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla:
vuotta kuusi kuusipuuna,
seitsemän petäjäpuuna,
kannon pölkkynä kaheksan!"
Siitä pistihe sisälle.
Sai emo kysyneheksi:
"Joko ammuit Väinämöisen,
kaotit Kalevan poian?"
Tuop' on nuori Joukahainen
sanan vastahan sanovi:
"Jo nyt ammuin Väinämöisen
ja kaaoin kalevalaisen,
loin on merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Tuohon lietohon merehen,
aivan aaltojen sekahan
sortui ukko sormillehen,
kääntyi kämmenyisillehen;
siitä kyykertyi kylelle,
selällehen seisottihe
meren aaltojen ajella,
meren tyrskyn tyyräellä."
Tuon emo sanoiksi virkki:
"Pahoin teit sinä poloinen,
kun on ammuit Väinämöisen,
kaotit kalevalaisen,
Suvantolan suuren miehen,
Kalevalan kaunihimman!"