Kitabı oku: «Päivän valaisemia pilven hattaroita», sayfa 2

III

Kun seuraavan kerran taas kotiuduin, Elina oli kaksikymmenvuotias, ja minä olin jo kohta tohtoriksi pääsemässä. Minä en enää puhellut olemisen perussyistä enkä kantaisästämme apinasta, emmekä me enään lausuneet toisillemme pistosanoja. Elina ei ollut paljon enempää lukenut, kuin viimeinkään, vaan hänen kirjojen halveksimisensa oli kumminkin vähennyt, ja hän oli silminnähtävästi tullut paljon sievemmäksi ja sulosemmaksikin.

Jäin talveksi kotiin, ja pitkinä talvi-iltoina rupesin lukemaan milloin mitäkin talonväelle. Elina oli tavan takaa läsnä ja ihmeekseni huomasin, että hän oli innostunein kaikista. Hän ei kuitenkaan alussa ilmottanut mieltymystään sanoilla. Kuin hänen mielensä kiihtyi, niin hän useimmiten pysyi puhumatta. Mutta mieltä hellyttävät paikat eivät häneen koskeneet; hän ei kärsinyt lukiessa pysähtyä innostuttavimpiin paikkoihin. Silloin hän aina kävi levottomaksi, vääntelihe istuimella ja sanoi: "lue eteenpäin!" Kuin luin hänelle yksinänsä, ja kuin olimme tulleet semmoisiin kohtiin, hän kiihkeästi sanoi: "jätä, jätä se lukematta". Yhden ainokaisen kerran kuulin hänen lausuvan "se on kaunista", ja sen sanon toden totena: se, jonka sillä hetkellä kuulin hänen äänessään kajahtavan, oli tuhat kertaa kauniimpaa kuin se runo, jota hän huudollaan tarkotti.

Alussa en luullut hänen ymmärtävän näitä kohtia, jotka hän käski minun jättää lukematta. Mutta sittemmin huomasin erehtyneeni. Hän luki ne salaa yksinään, ja kuin vähitellen jouduimme niin pitkälle, että puhuimme keskenämme luetusta, niin huomasin ihmeekseni hänen käsittävän kaikki niin selvästi ja niin ihkaelävästi, että olin kuin pilvistä pudonnut. Hän ei kirjoja lukenut, hän niissä eleli kaikkine ajatuksineen, tunteineen. Hänestä nämät kertomukset olivat tositapauksia, vaikka nyt toisella tavoin kuin hänen Eugéne Suen romaania lukiessaan.

Olisi saattanut luulla, että kaikki mitä Elina luki tapahtui hänen läheisyydessään ja että kirjoissa kerrotut ihmiset kuuluivat hänen jokapäivästen seuralaisiensa joukkoon. Hän teki päätöksensä ja lausui tuomionsa heistä samalla tunnollisuudella, kuin niistä ihmisistä, joittenka kanssa hän joka päivä seurusteli. Kun kertomuksen ihmiset eivät olleet hänen mieleensä, niin hän pani hyvin pahaksensa, jos minä sanoin ihailevani niiden runollista kauneutta ja totuutta. Hän moitti heitä tunnollisella innostuksella ja oli kovin ihmeissään, että minä saatoin sanoa heitä miellyttäviksi henkilöiksi. Elina vaan vihasi tätä miestä ja tuota naista eikä kukaan saanut häntä uskomaan, että ne ansaitsisivat muuta kuin vihaamista ja inhoa. Hän halveksi Hamletia ja inhosi Wilhelm Meisteriä, jossa kirjassa ei ollut "melkein yhtäkään tosi-ihmistä", ja Wertheristä hän sanoi, että jos hän olisi ryhtynyt johonkin kelvolliseen työhön, niin hänellä ei olisi ollut mitään "kärsimyksiä". Näitä kirjoja ei mikään maailman mahti olisi voinut pakottaa häntä lukemaan toistamiseen, samoin kuin ei kukaan olisi voinut saattaa häntä seurustelemaan kenenkään ihmisen kanssa, jonka hän oli huomannut halvaksi ja katalaksi. "Gretchen" kumminkin paljon liikutti hänen mieltään ja "Klärchen" vielä enemmänkin.

Voi, kuin nyt ajattelen näitä ihania talvi-päiviä länsimaakunnassamme, sen kosteata ilmaa, sen jääniljakalla peitettyjä maanteitä, sen lumettomia kankaita, sen synkkiä metsiä, sen mustanpuhuvaa merta ja sen kummallisia, päivän valasemia pilven hattaroita taivaalla, – kuin ajattelen näitä hiljasia iltaseurusteluja tuvassamme, jota lamput valasivat, jota siivous ja mielevyys kirkastivat, jossa ystävällisyys ja rauha vallitsivat, kuin muistelen käveleväni edestakaisin odottaessani Elinaa tulevaksi lukemiseemme ja kuin ajattelen hänen sitten astuvan sisään ovesta siivona ja sievänä, raittiina ja talvi-ilmasta vilustuneenakin sekä puettuna punaruutukkaiseen hameesen – kuin muistan hänen monta ilosta leikkipuhettaan taikka ajattelen hänen tuossa istuvan ja kuuntelevan suuret mielevät silmät siirollansa, posket punahehkussa ja suu puoleksi avonaisena, sekä ihmetellen ja innostuen siitä, että hän nyt ensi kerran sai katsella vaihtelevaan, ihmeelliseen runomaailmaan, – kuin nyt ajattelen näitä niin aavistamattoman ihania iltapäiviä, jolloin ilmassa oli joku salanen, juhlallinen lämpö, kuin muistelen, kuinka nämät tekokuvaelmat pakottivat häntä, vaikka hän oli niin harvapuheinen luonnostaan, kumminkin ilmottamaan sydämmensä sisimpiä tunteita, kuinka joku silmän katsahdus tai punahehku kasvoilla tai joku käden liikenne, joku äänen värähdys tai joku sananen vaan ilmotti hänen mielensä syvästi kaipaavan sitä rakkautta ja alttiutta, jota hän tavallisesti kätkieli lyhyellä, tylyllä käytöstavallaan, sekä näytti koko sen hellän kauneudentunteen ja sen sanomattoman uskollisuuden ja totuudentunnon, joka vallitsi hänen sydämmessään – kuin muistelen näitä iltaseurusteluja sekä meidän monia kävelyjämme päivällisen perästä, jolloin palavalla innolla puhuimme kaikesta, jonka olimme lukeneet, ikäänkuin olisimme eläneet niitten tapauksien läpi – oi, silloin näyttävät nuo kauniimmat runokertomukset, kuin koskaan ovat innostuttaneet mieltäni, minusta olevan vaan sen todellisen elämän himmeitä kuvia, jota silloin elelimme, ja silmieni edessä seisoo olento, joka näyttää tuhat kertaa kauniimmalta kuin maailman suurimmat runoilijat ovat mahtaneet luoda, olento, jonka tunteminen on aina oleva minun suurin häviämätön onneni.

Tämä seurustelemisemme ei kumminkaan kestänyt kauvan. Eräänä päivänä talven loppupuolella, jolloin jo vähän kevään tuoksua tuntui ilmassa ja oheita valkosia pilven haituvia uiskenteli taivaalla, olimme tavallisella päivälliskävelyllämme pitkin meren rantaa. Ei ollut tavallista, että kuljeskelimme puhumatta, mutta nyt ei Elina ottanut keskustellakseen mistäkään asiasta, josta aloin puhua, hän vaan katsoi ulos ulapalle, vastasi hajamielisesti kysymyksiini ja hänen puheensa kaikui niin soinnuttomalta. Ei minullakaan ollut halua pitkittää keskusteluamme. Lempeä, sulonen onnentunne virtaili mielessäni, tuhansia ilosia, lapsellisia ajatuksia johtui päähäni, kaikenlaisia epävarmoja toiveita syntyi minussa, ne kuiskuttelivat sulosesti ja ystävällisesti korviini monta mieletöntä asiaa, ja kultasia kuvituksia kulkea liiteli mielessäni ikään kuin päivän valasemat pilven hattarat taivaalla.

Kaikki, jota minä tunsin ja ajattelin, olisin voinut ilmottaa yhdellä ainoalla lauseella, ja se lause pääsikin ajattelemattani suustani lentoon: "Onpa sulosta elää", ajattelin sanoissa, muistutellen itselleni Elinan mielilausetta.

"Niin, voisi olla sulosta", hän sanoi samalla soinnuttomalla äänellä ja hän näytti vaan yhtä hajamieliseltä.

Paluumatkalla pysähdyimme erään mäen kukkulalle, josta oli lavea näköala ulos seudulle ja vuonolle.

"Kuinka ihana, kuinka ihana tämä seutumme onkaan", huudahdin; sillä en ollut mielestäni koskaan nähnyt ihanampaa, kuin tämä lumeton tanner, nuo mustanpuhuvat puut, tuo vielä talvisynkkä meri ja kaiken tämän päällä lännessä sinitaivas vielä kultapilvien peitossa.

"Minusta se näyttää synkeältä ja raskaalta", Elina vastasi. Synkeältä ja raskaalta? Sitä en ymmärtänyt; minusta se loisti ja leimusi vaan.

Viittasin länteen päin: "Katso, kuinka kummallisesti taivas tuolla hohtaa ja leimuaa – ".

"Niin ulkopuolella seutuamme" hän vastasi.

Katsahdin ihmeissäni Elinaan. Että tämä pieni, sulonen maailma, jossa hän kumminkin eleli kaikilla ajatuksillaan, harrastuksillaan ja toiveillaan, oli hänestä synkkä ja raskas, sitä en ymmärtänyt. Hänelle varmaan oli tapahtunut jotakin hyvin kiusallista. Hän olikin koko ajan kävellyt yksinään toisella puolella maantietä ja nyt huomasin, että hän todellakin näytti alakuloselta.

Käänsimme sitten matkamme kotipuoleen, ja pysähdyimme vasta Holtin puutarhan portille. "Mutta ulkopuolella ei todellakaan ole niin ihanaa", sanoin, muistellen itsenikin usein toivoneeni päästä ulos tuntemattomaan, kaukaiseen ihanuuteen, joka aina väistyy ja aina on sen maailman ulkopuolella, jossa parhaillaan kuljemme.

"Mutta kaikki tuo, josta olemme lukeneet, eikö se ole ihanaa?" Elina sanoi. "Ja onhan se ulkopuolella".

Hän vielä kerran katsahti ulos valosaa länsitaivasta kohti. Hänen kasvonsa niin selvästi ilmottivat jotakin kaipausta, että hän minusta näytti aivan oudolta. En ollut tuota koskaan ennen nähnyt ja hän aina sanoikin, ett'ei hän milloinkaan kaivannut mitään.

En vielä sanonut hänelle hyvästi; tietämättäni odotin, että jotakin tapahtuisi, en tiedä mitä. Tuntui minusta ikään kuin joku mahtava tapaus olisi välttämättömästi ollut tulossa ja että päättäminen olisi ollut minun tehtävänäni. Oli jokin sana lausuttava, ja joll'ei sitä nyt lausuttu, niin suuri onni livahtaisi käsistäni. Tunsin äkkiä joutuneeni ahdinkoon, käteni kävivät kylmiksi ja hikisiksi, kaikki esineet ympärilläni kävivät epäselviksi ja oli ikään kuin ei maakaan olisi ollut aivan lujana jalkojeni alla. Vihdoin selveni minulle sen verta, että teki mieleni sanoa hänelle jotakin siitä, jota olin ajatellut yksissäolomme aikana. Mutta se kävi minulle hyvin tuskalliseksi. Silloin minulle johtuivat mieleen hänen viimeiset sanansa: "kaikki, josta olemme lukeneet, eiköhän se ole ihanaa – mutta se on ulkopuolella", ja omituisella uskalluksella sain puhutuksi: "Ei ole todella kaikki niin ihanaa – vaan sinä katsot sitä niin ihanaksi".

Hän kääntyi äkkiä puolittain minuun päin ja loi minuun hämmästyneen, kummallisen älykkään, tyystisti tarkastelevan sekä tyytymättömästi torjuvan katseen. Se katse kävi suoraan eteenpäin kaikista sivuteistä huolimatta ja kysyi: "mitä sinä ajattelet?" – se oli kiiltävän veitsenterän välkkyvä loiste – seuraavana silmänräpäyksenä hän taas katseli ulos kaukaisuuteen, mutta ne kasvot, jotka hän nyt käänsi länsitaivasta kohti, hehkuivat samanlaisesta punahohteesta kuin se. Enempää en nähnyt, sillä yht'äkkiä hän sanoi hyvästinsä ja meni portista sisään.

Kuin menin kotia päin, tuli minulle selväksi, että minä, kaikista meidän erilaisuuksistamme huolimatta, ja monessa suhteessa olimme aivan vastakkaista luontoa – ja huolimatta vakuutuksestani, että vaan sukuperäiset luonteet vetävät toisiansa, olin tehnyt hänen mielilauseensa omakseni, kumminkin sillä vähällä muunnoksella, että "on elämä ihanaa sinun kanssasi". Todellakin, olin rakastunut, vastoin kaikkea tiedettä mielettömästi, silmittömästi rakastunut ja sanomattoman onnellinen rakastamisen levottomuudesta, kaipauksesta, pelosta ja toivosta.

Siitä päivästä tapahtui kanssakäynnissämme muunnos. Olimme kumpikin tehneet havainnon, ja se oli, että olimme oudot toisillemme. Eikä nyt enää mitään lukuhetkiä tullut kysymykseen, ei mitään kävelyjä, ei mitään ystävällisiä keskusteluja seudusta eikä sen asukkaista. Tunsin olevani sanomattoman ujo hänen läsnäollessaan, ja Elinaan oli tarttunut jokin tyly jokapäiväisyys, joka saattoi minut satoja kertoja hämmästyksiin ajatellessani, että hän oli lukuiltoina istunut minua vastapäätä katse innokkaasti loistavana kaikesta, jota luimme, ja että minulla oli hänen kanssansa ollut monta keskustelua kaikellaisista maailman oloista, niin kuvailluista kuin todenperäsistäkin, jotka keskustelut olivat minulle ilmasseet hänen syväperästä ja kiivasta, vaan totuutta rakastavaa luonnettaan. Nyt se aika tuntui minusta olevan niin äärettömän kaukana, ja Elina itse oli minulle niin outo, ett'en edes vihjaukseltakaan voinut viitata menneihin aikoihin enkä niiden moneen ihanaan tapaukseen. Pelkäsin, että hän silloin loisi minuun oudon, ihmettelevän katsauksen, ikään kuin hän ei enää ymmärtäisi mitä tarkottaisin.

Monet syyt pakottivat minua tähän aikaan usein käymään muualla ja tämä sydäntäni helpotti; sillä tuntui sanomattoman kiusalliselta olla hänen seurassaan nyt, kuin emme enää voineet seurustella vanhaan tapaamme. Minä mietiskelin, mitähän todellakin oli tapahtunut, ja välistä arvelin, ett'ei mitään erinäistä ollut tullut väliimme, enkä kumminkaan saanut poistetuksi pelkoani sitä, että nuo suloset talvi-iltamat olivat vaan pettävä muisto, joka ei milloinkaan olisi palajava takaisin. Kaipasin, kaipasin niin innokkaasti tuota hävinnyttä aikaa, kaipasin Elinaa, kuin olin poissa, kaipasin vielä enemmän, kuin olin hänen seurassaan, ja niin kului sekä kevät että kesä minun huomaamattani; päivät haihtuivat minulta vaan yhdessä mietiskelemisessä, ja vasta kuin syksy tuli ja minun oli mentävä takaisin yliopistokaupunkiin, niin tämä murehtiva mielisteleminen muuntui haluttomaksi vastenmielisyydeksi kaikkeen työhön, katkeraksi nyreydeksi ulkomaailmaa ja sen menoja vastaan, ja minun nyt melkein aina teki mieleni päästä hänen läheisyyteensä jatkamaan tuota hehkuvaa mietiskelemistä, joka äskettäin oli ollut minulle niin vastenmielinen. Toivoin vaan vilahdukselta nähdäkseni hänen loistavaa hymyänsä ja saadakseni yhdenkään katsahduksen hänen uskollisista silmistään, jotta siten saisin työhaluni ja elämisen toivoni takaisin.

Ja sen sainkin.

Pieni tohtoroimismatka sen toivon täytti ja tämä ensimmäinen lääkäritoimeni on sen tähden painunut haihtumattomaksi mieleeni. Eräs puolikasvunen poika, joka asui lähimmän merivuonon kulmassa, oli rikkonut itsensä niin pahasti, että henki oli vaarassa. Lennätettiin sana tohtorille, mutta kun oli myrskynen sää ja hän päälle päätteeksi itse oli kipeä, niin ei hänen käynyt meneminen, Tuskassaan tuli sanantuoja meille, "kuin minäkin luin tohtoriksi". Kävin lääkärin luona, sain neuvoja häneltä ja läksin matkalle. Ensin meidän yön halki oli ratsain mentävä vuoriharjun yli, jota matkaa en hevin unhota; jääkylmä tuuli loi lumiräntää silmiimme noilla aavoilla puuttomilla vuoren lakeuksilla. Ja pimeys oli niin sysimusta, että hädin tuskin näin opasta. Mutta kunnia olkoon meidän siunatuille pienille hevosillemme: ne eivät antaneet jalkojensa soljahtaa ei niin kertaakaan, ne löysivät tien silloinkin kuin ihmiset olisivat eksyneet siltä pois, ne vaan uutterasti taistelivat tuulen ja myrskyn kanssa eivätkä uupuneet.

Sitten oli meidän vielä purjehdittava vettäkin myöten. Sanaton vaitiolo veneessä, tavattoman äkkiä lausutut ja täytetyt käskyt näyttivät selvästi, että kuolema uhkasi joka tuulenpuuskassa, myös sillekin, joka tottumattomuudessaan ei olisi voinut arvata purjehduksemme vaaroja. Pääsimme kumminkin toiselle puolelle ja minä heti tohtoroimaan kaikin voimin. Jo sitä tehdessäni ja vielä enemmän kotimatkalla selveni minulle, että työ kuitenkin oli siunattu asia. Tunsin todellista iloa siitä, kävi ikään kuin elämänhalun tuulahdus mieleni yli.

Koska tuuli oli vähän laimennut, otin venekyydin koko paluumatkaksi. Vettä tuli kuin korvosta kaataen pitkin koko matkaa ja kuin loppumatkalla kävi kylmä tuulikin, niin tuntui minusta hyvin suloselta, kun iltasella näin valkeain pilkottavan kylän tuvista ikään kuin kotilämmön ystävällisinä sanansaattajina.

Riensin kiiruusti ylös tietä myöten pihalle. Akkunoista loisti uutimien lävitse tumma valo märille, melkein lehdettömille puille, valkealle puutarhan aidalle sekä tien vesilätäköille. Heitettyäni sadevaatteet yltäni astuin tupaan, joka oli juhlallisesti valastu. Pöytä oli katettu valkealla vaatteella, kahvipannu porisi niin somasti hiiloksella, koko läjä pyöreitä vehnäsiä loisti keskeltä pöytää, jonka ympärillä istui talon väki ja sitä paitse Elina, Holt ja "Patriootti".

Näkyi selvästi, että he odottivat minua, ja tultuani tupaan kaikki nousivat sanomaan minua tervetulleeksi takaisin; he kertoivat saaneensa eräältä talonpojalta, joka oli tullut vuorten ylitse, tietää minun jo lähteneeni sieltä, josta he olivat voineet osapuilleen arvella, mihinkä aikaan minä tulisin kotiin. Ja kuin kaikki istuimme ilomielin pöydän ympärillä, kuin näin kaikki nuo rakkaat ihmiset, kuin sitten puhelimme, kahvipannu porisi sekä uuninvalkea rätisi, silloin näkyi elämä minusta vielä lempeältä ja suloselta, ja aloin yhä enemmän luottaa siihen suureen parannuskeinoon, jota sanotaan työskentelemiseksi. Mutta kuin Elina illemmalla tuli luokseni, kuin taasen näin lempeän uskollisen katseen hänen rehellisissä harmaissa silmissään, kuin kuulin vanhan, sydämmellisen soinnun hänen äänessään ja kuin hän äkkiä tarttui käteeni sanoen: "Kiitos sinulle siitä, että menit sinne", niin silloin olivat kaikki epäilykset hävinneet, silloin työ, johonka aioin mennä, ei ennä tuntunut parannuskeinolta, vaan ilotoimelta, elämä näytti suloselta, ja minulle syntyi halu päästä matkalle ja alottaa sitä taistelua, joka vast'ikään oli tuntunut niin kärsimättömän raskaalta.

IV

Olin suorittanut tohtorin tutkintoni, yliopistovuoteni olivat loppuneet, ja joulun tienoilla istuin taas reessä matkustamassa kotia päin. Tämän kotimatkani ensi päivä on vielä mielessäni niin selvänä kuin se olisi ollut eilinen päivä. Lunta oli tullut runsaasti ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha. Hevoseni juosta jolkutteli itämaakuntamme juhlallisilla kuusikankailla, suurien talojen sivuitse ja korkeahuippusia lumikinoksia sekä lumisia puita seisoi kahdella puolella tietä. Kuin puut olivat vähän taajemmassa, niin lumi oli rakentanut köykäsiä siltoja oksien välille. Pienemmät yksinäiset kuuset olivat muuttuneet lumikartioiksi: alaoksat olivat lumipeitteen alla, ylemmät olivat painuneet alas pitkin runkoa, niin että oli ikään kuin lumi olisi verhonnut kaikki puitten oksat hyvin ahtaaseen vaippaan.

Hienommat lehtipuut olivat kaikki lumesta painuneet yhtäänne päin; ne olivat lyykistyneet tuulen ja pyryn painosta ja niiden hennot latvat olivat taipuneet aivan kumaraan lumipeitteen alla. Vaan suuremmat, joitten jäykkiä oksia tuuli ei ollut jaksanut taivuttaa, olivat kokonansa lumen peitossa, ja ne silloin olivat suurien huudekukkien kaltaset, joita oli otettu suuresta akkunaruudusta ja istutettu aavalle kentälle.

Olipa ihana katsella tuota tyyntä lumista luontoa. Valkea oli maa, valkeat vuoret, valkeat puut, rakennukset ja aitaukset, vaaleapilvinen taivas josta suuria lumihiutaleita liiteli verkalleen alas. Koko seutu, jonka halki matkustelin, oli nyt aivan kuin suuri, siisti ja somisteltu joulutalo monine tasasine käytävineen, pehmeine uudinvuoteineen ja loistavine lumikynttilöineen.

Oli kaunis päivä ja itse olin niin sanomattoman ilonen, että nyt olin vapaa, että nyt liitelin kotia päin, kaikkea tuota tuttua ja rakasta kohti, että kohta olin oleva siellä missä hän oli, kohta olin näkevä hänet, kuunteleva häntä ja puheleva hänen kanssaan, eikä nyt mikään epäilyksen eikä epätoivon ajatus päässyt mielessäni valloille! ja kaikkialla ympäristössäni näkyi olevan sama rauhallinen ja hilpeä mieliala kuin minussakin, kaikki näkyi tuntevan samaa sisällisen vapautuksen riemua ja samaa raitista elämän halua kuin minäkin.

"Onpa sulosta elää, kuin pehmeänhentonen lumi syleilee", kuuset sanoivat kankaalla; "on sulosta elää", jänis riemuitsi, kuin se tuulen nopeudella vilahti meidän sivuitsemme pitkin syviä teitään ja melkein yhtä korkeain lumikinosten kätkemänä; "on sulosta elää", lumenhöytäleet kuiskasivat, kuin ne niin itsehensä tyytyväisinä liitelivät, laatelivat ilmassa ja laskeutuivat rauhaan untuvanpehmoselle vuoteelleen. Suuressa talossa, jonka ohitse kuljin, kilit ja lampaat syödä järnyttivät männynrisuja, jotka olivat pihalla, ja heistä oli sangen sulosta elää niin kauvan, kuin heillä oli risuja kyllä järsiäkseen. Riihen edustalla hyppieli suuri joukko varpusia, ja heistäkin oli elämä ylen autuasta, kuin riihessä puitiin sekä lähenevä joulu ja sen ohralyhteet katolla olivat toivossa. Kaikki oli mielissään ja hyräili samaa ilolaulua kuin minäkin, kohottaessani hattua ja jättäessäni kaupungille hyvästiä.

Muutaman päivän jälkeen oli maamme itämaakunnat jo kaukana; erottavien vuoritunturien aavain lumikenttäin yli olin jo myöskin kulkenut, ja ajoin nyt aika menoa alas erään länsimaakunnan rinnettä myöden, enkä koskaan ole pitemmän väliajan perästä voinut uudestaan nähdä sen vuoria, sen vuonoja, sen kohisevia virtoja, sen synkkiä salometsiä, sen pieniä, ryhmittäin rakennettuja taloja tuntemattani sisällistä äänetöntä hymyä taikka hiljasta riemua suonissani, jota ei voi sanoilla selittää. Tällä kertaapa näin nämät seudut jälleen, odotuksen outo rauhattomuus sydämmessä, joka yhä vaan kasvoi kuta lähemmäksi kotiseutua tulin. Ensi päivien ilonen, juhlallinen mieli oli hävinnyt, ja nyt heräsi kysymys sydämmessäni, epäilys, pelko… En enää saattanut olla ajattelematta, ja ajatukseni ajoivat yhä useampia toivon hentosia lintuja kiitämään pakoon.

"On sulosta elää", olin muutama päivä sitten kuullut luonnon kuiskailevan kaikkialla ympärilläni. "On sulosta elää", olin kirjottanut kotiin eräälle, jonka luo nyt kaikki ajatuksenikin kiitivät. Ja olin pannut siihen pienen lisäyksen, jonka jo kauvan sitten olin mielessäni lisännyt: "sinun, sinun kanssasi". Ja nyt —

Voi, kuin ajattelin mielessäni vielä kerran kaikkea, joka oli tapahtunut meidän keskemme, kuin punnitsin ja tutkistelin joka sanaa, joka katsausta, joka kohtausta – niin äkkiä tuntui minusta ikään kuin alamatka vuoristosta olisi sujunut liian nopeasti. Pieni vuorihevonen pysyi lakkaamatta yksitoikkosessa lunkutuksessaan, joka ikään kuin kuuluu niiden luonteeseen, ja länsiseudun talonpoikais-resla viipahteli edes takaisin, kuten on kaikkina aikoina ollut semmoisen reen tapana. Mutta minusta äkkiä tuntui ikään kuin sekä hevonen että resla olisivat joutuneet aivan tarpeettoman kiivaaseen juoksuun – eihän tässä jäniksen selässä istuttu. "Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät palamaan" kuulin äkkiä lapsenäänen lausuvan.

Käänsin pääni ääntä kohti. Pienen talon edustalla tien vieressä seisoi vaimo poikansa kanssa ja tähysteli alaseudun kynttilätulia kohti.

Niinpä todellakin! Olihan nyt jouluaatto, ja tuossahan oli koko kotiseutuni sytytetyt joulukynttilät jo akkunoissa.

Ajattelin niitä monia, jotka noin seisovat pimeäin kotiensa edustalla tähystellen paremmin varustettujen huoneitten vilkkuvia tulia, ja joilla ei ole muita joulutulia kuin taivaan tuikkavat tähdet. Onpa ihminen viheliäinen. Ehkä minä tätä ajattelin, koska itse pelkäsin tulla näin köyhäksi.

Tulin lähemmäksi kotitaloamme. Oliko hän tänä iltana kodissamme. Tokkohan hän odotti niin kuin muutkin? Tokkohan hän oli käynyt portailla tähystelemässä tielle päin? Kerranpa näin hänen seisovan ovessa, näin hänen pistävän vaaleatukkasen päänsä ulos, näin lumihöytäleitä lankeavan hänen kiharoille hivuksillensa, sulavan otsalla, ripustelevan ailmäripsistä, – kukapa tiesi, mitä ne näkivät sieltä?

Tuossahan se talo olikin. Kylmä väräys tuntui koko ruumiissani ja pisteli kovasti rinnassa.

Hevonen pyörähti portista pihalle ja seisahtui oven eteen. Näin tulen liikkuvan käytävässä ja taasen häviävän. – Olin sanomattomassa ahdistuksessa. Tulin niin julkisesti taloon; olisin mieluummin hiipinyt kenenkään näkemättä sisään ja ensin vähän vakoillut, ennen kuin antaisin itseni ilmi.

Tuvan ovi aukeni – näin karvalakin ja kuulin isän ystävällisenä ja mielissään kysyvän: "Noh, oletko siinä nyt, sen veijari?"

Äiti seisoi käytävässä hänen takanaan valkea kädessä. Kapusin sisään ja aloin vähitellen riisua yltäni koirankarvasta turkkia, päällyssaappaita ja muita talvitamineita, isän ja äidin ja muutamain palveliain seistessä ympärilläni ja toivotellessa minua terve-tulleeksi kotia.

Hän ei siis ole täällä, ajattelin.

"Sisään, käy sisälle, sanon minä"; isä tyrkytteli minua peremmäs.

Tulimme "suureen tupaan"; se oli niin kylmä, että henki näkyi. Äiti kulki edellä ja aukasi perheen tuvan oven, josta valkea suurista ja pienistä lampuista juhlallisesti loisteli vastahamme.

Niin, olihan hän ollut täällä. Näin sen akkunan uutimista, köynnöskasveista, jotka kiertelivät akuttimia ja peiliä, huomasin sen kaikesta, vieläpä siitä tavasta, johon tuolit olivat sioitettu ja matot laadittu.

Mutta hän ei ollut tuvassa. Oli teen juonnin aika. Pöytä oli katettuna, vanhanaikuset, kultareunaset teekupit ilmottivat, että nyt oli juhla, pullero, kiiltävä teekeitin seisoi siinä muita korkeampana, porisi hyvillä mielin ja näkyi ikään kuin lempeä emäntä ystävällisesti komentelevan kaikkia pöydällä olevia Jumalan antimia.

Menin uunin luo, lämmittelin. Tunsin olevan välttämätöntä esiintyä aivan teeskentelemätönnä ja vapaana ja tehdä jotakin aivan jokapäivästä, ja paistelin sen tähden jäseniäni, vaikka nuo taannoiset vilun värähdykset olivat muuttuneet polttavaksi kuumuudeksi. Puhelin hyvin paljon ja lakkaamatta milloin mistäkin – olin kovinkin ahdistuksissa.

Vihdoinpa kyökin ovi aukeni ja näin epäselvästi vaaleatukkasen pään, sinisen kaulahuivin ja pienen valkosen, rannehihan ympäröimän kätösen. Luullakseni menin häntä kohti ja tervehdin, vaikk'en sitä tarkoin muista. On vaan mielessäni, että hän tarjosi minulle teetä, että juoda latkin sitä palavalla kiiruulla, että sillä poltin suutani, join vielä kiiruummin ja poltin suutani vielä pahemmin. Vasta kun hän tarjosi minulle toisen kupin, sain niin paljon rohkeutta, että katsoin häneen. Näytti minusta, kuin olisi ollut vieno, melkein näkymätön hymy hänen huulillaan, – vaan muuten siinä oli valosa rauhallisuus hänen kasvoissaan, hän käveli tuvassa, tarjoeli teetä ja puheli entisellä tavallaan, ikään kuin ei olisi ollut millänsäkään mistään. Vähitellenpä minäkin maltoin mieltäni ja uskallin katsella häntä tarkemmin.

En koskaan ole nähnyt mitään kauniimpaa, enkä ole sitä koskaan näkevä.

En muistanut hänen olevan niin ihmeen kauniin, kuin hän nyt oli tuossa seistessään pöydän ääressä ja lamppujen valastessa hänen keltasta tukkaansa ja punasia poskiaan. Niin synkeänloistavina, niin hurmaavaisina en koskaan ollut huomannut hänen silmiänsä. Ja samalla ne kumminkin olivat niin rauhalliset, niin ymmärtäväiset, niin mielevät! Ja kuinka naisellisen hempeä oli koko hänen olentonsa, vaikka sen muoto ei ollenkaan näyttänyt heikolta ja hentoselta, vaan etupäässä ilmotti terveyttä ja voimaa.

Asemani tuntui hyvin toivottomalta. Oli minusta aivan mahdotonta, että semmoinen onni olisi minulle sallittu, että tulisin hänelle rakkaimmaksi maailmassa. Jos onni olisi ollut vähäsempi, niin olisin suuremmalla uskalluksella kulkenut sitä kohti. En luullut milloinkaan kuulleeni niin onnellisista ihmisistä, jommoisiksi minä olisin tullut, jos vaan… Mutta jos se kuitenkin oli mahdollista, niin oi, silloinpa minä… Kuin kaikki tuvassa ollessamme olemme katolilaisia, niin luulen sinä iltana luvanneeni vahakynttilän rakkauden suojeluspyhimyksille.

Illempana myös Holt tuli sinne. Olipa minulle vastenmielistä ikään nyt tavata vieraita, mutta kaikista ihmisistä kumminkin Holt oli minulle vastenmielisin. Ei ollut mitään riitaa keskenämme; vaan tämä mies, joka ainakin maallisissa asioissa epäili kaikkea, jota hän ei voinut käsin kosketella, oli minulle aina vastenmielinen, harmitti minua – ja nyt tänä iltana!

Hän tuli luokseni ja toivotti minulle onnea äänen väräyksellä ja silmän iskulla, joka minusta jotenkin selvästi ilmotti hänen hyvin paljon epäilevän olinko todellakin suorittanut tutkintoni. Hän sitä luuli muka petokseksi kaikki tyyni ja tahtoi ehkä tarkastaa todistukseni, ennen kuin hän otti sitä uskoakseen.

Mieleni oli sinä iltana hyvinkin melkeässä. Vaan isä ja äiti olivat parhaimmalla tuulella. Elinalla oli kiireisiä toimia ja hän oli paljon ulkona; kuin hän oli huoneilla, oli hän ilonen ja laski leikkiä äitini kanssa. Vaan ei hän eikä hänen setänsä lausuneet toisillensa yhtään sanaa eivätkä koskaan katsahtaneetkaan toisiinsa. Heidän välinsä silminnähtävästi ei ollut parannut siitä kuin viimein olin kotosalla.

Istuin hetkeksi isän ja Holtin viereen, kuin he piippu kädessä olivat istuneet puhelulle tuvan takaseen kamariin. Ensiksi oli puhe eri lehmänroduista. Isä oli tuottanut Skottlannista lehmän, ja Holt epäili, kelpaisikohan se mihinkään. Sitten puhuttiin voiteista, ja isä, kaiken uuden ystävä, oli saanut uuden lajin. "Se on ulkolaisten kauppapetoksia vaan", sanoi Holt.

Voiteista tultiin erääseen perintöriitaan, joka ikään oli käräjissä, ja Holtin mielestä molemmat riitaveljet "panivat liian paljon voidetta päälle", jota hän niinikään sanoi kaikista muistakin kirjotuksista, joissa esitystapa oli vilkkaampi kuin hintaluettelojen ja kassakirjojen. Sitten keskusteltiin vähän ulkomaan valtioseikkoja. Tässä minäkin arvelin voivani lausua muutamia sanoja. Holt katseli koko ajan tyystisti minuun ja sanoi lopuksi: "Joko haivaleet ovat ruvenneet kasvamaan leuvaltasi?" Olin kantanut tätä miehen kaunistusta jo viisi vuotta.

Se minua enimmin suututti ajatellessani tätä miestä, että syvimmässä sydämmessäni tunsin tekeväni väärin, kuin mielessäni haukuin häntä juropääksi ja poroporvariksi.

Jätin nuo kaksi miestä omille aprikoimisilleen ja menin taas tupaan. Elina seisoi eräässä nurkkauksessa ja puheli matalalla äänellä äitini kanssa. Istuin heidän luoksensa. Äitini taputti minua ystävällisesti poskelle ja kysyi, ai'oinko nyt jäädä tähän seutuun lääkäriksi. – En sanonut sitä tietäväni ja mutisin jotakin, että pitäisi matkustaa pohjosmaakuntiin – ajattelin, näet, kuinka vähällä kotiseutuni voisi muuttua niin, että kaikista vähimmin haluaisin asettua sinne.

"Ethän", äiti vastasi tyvenesti hymyillen, "ethän kuitenkaan mene pohjanmaille".

Elina kysäsi: "Tekeekö sinun mieli ruveta lääkäriksi?"

Ne olivat ensimmäiset sanat, joita hän lausui minulle sitten kuin hän oli tervehtinyt minua tervetulleeksi. Tuntui niin eriskummalliselta mielessäni, oli minusta niin kuin olisi äkkiä kaikki muuttunut kesäksi tuolla ulkona: tunsin vienoa, lämmintä ilmaa sekä kukkien tuoksua. Hänen äänessään oli jonkunlaista ystävällistä sointua, jotakin puoleksi kätkettyä lempeyttä, jotakin verhottua ilon tunnetta, ja minusta tuntui juuri kuin hänen ystävälliset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet: "olen sinun". Minussa syntyi kerrassaan ääretön halu tulla lääkäriksi taikka miksikä ikänään muuksi, halu tehdä työtä, taistella, uskaltaa ja voittaa. Vähinkin toimiala minusta tänä hetkenä näytti suurelta ja viehättävältä ja elämäni tuntui tulevan loistosaksi.

"En tiedä mitään, jota enemmän haluaisin", minä vastasin. Luulin huomaavani, että pahan mielen pilvi kulki hänen katseensa yli – ja pelkäsin jo, että olin sanoillani ilmottanut jotakin, mitä tunsin ja ajattelin sydämmessäni, ja päätin vasta olla varoillani.

Kohta sen perästä hän meni pois, kuin ruoka-aika läheni. Äitini veti minut luoksensa sohvalle, pani käteni omiensa väliin, katseli minua melkein käsittämättömällä lempeydellä ja alkoi puhella perhe-elämän iloista ja suruista. Hän kertoi millä vastanaineet voivat elää ja mitä lapselliset aviopuolisot tarvitsivat. Lopuksi hän jakeli minulle hyviä neuvoja lapsenkasvatuksen salaisuuksista. Arvelin, että hän suoritetun tutkintoni johdosta antoi minulle nämät viittaukset ja vastaukseni olivat harvat ja lyhyet.