Kitabı oku: «Päivän valaisemia pilven hattaroita», sayfa 3

Iltaspöydässä istuessamme tapahtui jotakin erinomasta. Isäni nousi äkkiarvaamatta jonkunlaisella juhlallisuudella ja piti puheen, joka oli hyvin vertauksilla kaunisteltu. Hän alkoi lausumalla, että tänä iltana vietettiin moninkertanen juhla. Oli joulu – (varsin varmaan olikin); olin suorittanut tutkintoni – (sitä Holt epäili ainakin vastaiseksi), ja hän toivoi, että "tänä iltana loisti tähti taivaalta, joka olisi tuleva onnentähdeksi useammalle kuin yhdelle läsnä olevalle". Hän kääntyi erittäin Holtin puoleen, joka saattoi minut luulemaan, että hän tarkotti jotakin aiottua edullista kauppayritystä. Sitten hän kääntyi puhumaan perhe-elämän onnesta, perheenisän velvollisuuksista ja perheenäidin tehtävistä, ja hän katsoi sitä puhuessaan Holtiin päin melkein ankarasti.

Minä luulin jo, että Holt aikoi muuttaa elämänsä tapaa ja ihmettelin, ett'en minä ollut kuullut mitään siitä. Sitten hän tunteittensa vallassa kilisti lasiansa minun kanssani ja oli hyvin mielissään omasta puheestaan. Hänen silmänsä loistivat, äitini silmät loistivat, Elina oli käynyt tulipunaseksi ja hiki nousi hänen otsaansa, minä olin aivan hämilläni, Holt vaan oli rauhassa kuin tavallisesti, vaan erinomaisen kalpea.

Kilistelimme kaikki lasejamme ja toivotimme toisillemme "ilosta joulua", ja isä sanoi sitä paitsi kaikille: "olkoon onneksi". Kuin Holtin piti kilistää Elinan kanssa, näin hänen äkkiä seisahtuvan ja lasi jäi ojentamatta Elinaan päin. Myös tyttö jäi toviksi seisomaan lasi kädessä, vaan istuutui sitten jättäen kilistämättä setänsä kanssa. Lopuksi tuli illan viimeinen osa: kaikki perheenjäsenet tulivat sisälle, toivottivat ilosta joulua, istuivat salissa hetkisen ja astua teputtelivat sitten taas pois. Kohta sen jälkeen Holt nousi ja sanoi hyvää yötä. Isä ja minä saatoimme hänet rappusille.

"Niin, tulethan tietysti huomenna takaisin", isä sanoi. Holt kiitti ja isä katosi. Kun tulin saliin, niin äitikin oli kadonnut.

Tupa oli tyhjä – ei, ovessa seisoi Elina ja – voi minun päiviäni! Hän katsoi taas minuun tuolla omituisella lempeällä katseella, joka vast'ikään oli kuumentanut, punastuttanut ja hämmästyttänyt minua. Olisin voinut huutaa taivaaseen asti – kerrassaan tunsin, että olin ollut koko iltasen yhdessä oman onneni kanssa – kunhan vaan rohkenisin sitä lausua. Äitini salaset viittaukset, isäni tähtiä tarkottava puhe, Elinan käytös – , todellakin, jotakin oli tapahtunut ja asia siis oli tunnettu. – En luule milloinkaan olleeni niin tyhjänä kaikista järjellisistä ajatuksista kuin sinä hetkenä. Olisin silloin voinut sanoa vaikka minkälaisen mielettömyyden tahansa. Olin vaan niin ihmeissäni, niin sanomattoman tolvanamaisesti ilonen, niin ylenmäärin taivaan-onnellinen.

Ihmeekseni tulin tallustelleekseni laattian yli hänen luoksensa ja sain sitten sanoneeksi koko joukon sanoja, joilla ei ollut yhteyttä eikä järjestystä laisinkaan, sitten vielä toisen joukon sanoja, jotka olivat jossakin omituisessa järjestyksessä ja sitten vihdoin uskalsin ojentaa hänelle käteni ja kysyä "oliko tuo todellakin totta?"

"Sen sinä tiedät hyvinkin", hän sanoi hymyillen, ja kuin hänen vapiseva kätösensä oli minun kädessäni, tulin itsekin asiasta vakuutetuksi, vaan samalla jouduin taas ihmeihini, että olikohan tuo mahdollista?

Oli hiljasta talossa, hiljasina paloivat lamput näissä kahdessa huoneessa, hiljasina, hyvämielisinä ja osanottavaisina; ja hiljasina mekin istuimme siinä. Minä näin vaan kaksi rakkaudesta loistavaa silmää, tunsin vaan noita hienoja kiharahiuksia poskellani sekä hänen lämpöstä kätöstänsä suljettuna minun käteeni. Emmekä olleet korupuheisia, kuin vihdoin aloimme puhella. Ne sanat liitelivät ikään kuin päivän valasemat lumen hiutaleet omaksi huviksensa, ne olivat sulosia, älyttömiä sanasia, joittenka sanominen ja kuuleminen on oleva jokaisen ihmisen suurin onni elämässä. Kumminkin sain tietää, että isä ja äiti tiesivät koko tuuman; "jos heillä olisi ollut mitään sitä vastaan, niin en minä silloin olisi tahtonut", Elina lisäsi. He olivat luvanneet pitää koko asiaa salassa vastaiseksi; mutta kokonansa he eivät olleet voineet pysyä sanassaan, kuten selvästi näkyi. Elinan sedälle ei vielä kukaan ollut sanonut mitään, vaan tänä iltana hän sen tietysti arvasi.

Ja sitten rupesimme puhumaan menneestä ajasta. Kuinka uskomattoman paljon ihmeellistä ja rakasta me muistimme! Muistimme ensimmäiset riitamme ja hän sanoi, että minä hänestä olin näyttänyt niin äärettömän tekoviisaalta, ja minä puolestani sanoin, että olin katsonut häntä hyvin epätieteelliseksi, ja tätä nauroimme nyt yhdessä. Sitten puhuimme kaikista luku-illoistamme ja muistelimme kävelyjämme. Minä hänelle kerroin, kuinka se ja se runo, koska hän oli katsonut sitä somaksi, äkkiä oli minunkin silmissäni saanut kauneuden ja sulouden, jota en ennen koskaan ollut havainnut, ja että eräät paikat, jotka sitä ennen eivät yhtään olleet vetäneet huomiotani puoleensa, olivat tulleet niin sanomattoman kalliiksi minulle, koska ne minulle muistuttelivat häntä, jotakin hänen lausumaansa sanaa, jotakin silmäystä tai liikuntoa – todellakin, koko seutu oli tullut oikein rakkaaksi kotiseudukseni siitä ajasta asti, ja se oli ikään kuin yhdistänyt koko maailman sulosuutta korkeitten vuoriensa sisälle.

Elina pudisti päätänsä eikä sanonut voivaansa ymmärtää tuota. Hän ei ollut tietänyt pitävänsä minusta, ennen kuin sinä iltana, jolloin olin menemässä ensi kertaa sairaan luo. Silloin hänelle ensin oli tullut semmoinen tuska, tuntui kuin hän olisi hukkaamassa kaikki, joka tekisi elämän selkeäksi ja valosaksi, ja hän oli sitten taas tullut niin ylpeäksi, niin iloseksi ja vakaaksi mielessään. Hän kertoi, että hän oli ollut tuolla alhaalla tien varrella sinä iltana, kuin minä lähdin, sanoaksensa minulle jäähyväisensä, vaan lopuksi hän ei kumminkaan ollut voinut päättää astua näkyviin. Mutta kun hän sai kuulla minua odotettavan kotiin, ja kuin hän näki minun astuvan huoneeseen sinä iltana, – "silloin hänkin ymmärsi, kuinka hänen laitansa oli".

Ja sitten minä kerroin viimeisistä kaupunkiajoistani, kuinka hän oli alati ollut mielessäni, kuinka minä olin kaivannut häntä ja kuinka kaikki työni oli häntä ajatellessani sujunut helposti, aivan kuin leikillä vaan. Jumala tietää, että oli totta mitä sanoin, ett'en koskaan ollut aavistanut kuinka paljon ihmiselämässä voi olla lempeätä, ihanata onnea, ennen kuin rakastuin häneen. Lopuksi hänelle vielä kerroin kotimatkastani, pelostani, epäilyksistäni ja koko tämän illan hurmaantuneesta mielestäni, ja kaikesta tästä Elina nauroi ja sanoi: "voi sinua hupsua houkkaa!"

Kuin saatoin hänet kotiinsa, pysähdyimme Holtin puutarhan portille, jossa olimme seisseet, kuin minulle oli ensi kerran selvinnyt mitä liikkui sydämmessäni. Sinä iltana oli Elinasta seutu näyttänyt kolealta ja synkältä. Muistutin hänet siitä.

"Luulen arvelevani sitä semmoiseksi vielä nytkin", hän sanoi, ja hetken mietittyään hän lisäsi: "Kuuluithan sinä oikeastaan seudun ulkopuolelle".

Katsahdin kysyvin silmin häneen. "Niin, enhän tiennyt, kuinka silloin oli mieleni laita, – vaan luulen kumminkin – , mutta ei, en kumminkaan sitä tiedä. Tule, kävelkäämme vielä hetkinen".

Mielessäni on monta muistoa tämän seudun luonnosta ja monesta sulosesta käynnistä sen ihanissa paikoissa. Mutta tämän illan muistot, kuin kuu paistoi epäselvästi pilvenharsoilla peitetyltä taivaalta – lumisade oli lakannut – kuin lauhkea talvi-ilma oli tyven ja rauhasa, kuin tähdet tummasti pilkottivat ylhäältä ja muutamasta talosta vielä tulta välkkyi, sen illan muistot ovat painuneet mieleeni syvemmin kuin mitkään muut luonnonilmiöt. Kuin vihdoin sanoimme toisillemme hyvästit, ja kuin hän oli poistunut ovesta huoneeseen, en minä vielä voinut ajatellakaan kotiinmenoa. Kuin semmoisia kokee, niin tulee huomaamaan kauneutta ympärillänsä, jonka sivuitse ennen on mennyt mitään huomaamatta. Ja sydämmeen syntyy halu kartuttaa toisienkin onnea. Riensin alas pitkin noita tuttuja teitä ja tervehdin taloja ja peltoja, puita ja kiviä niinkuin hyviä ystäviä ainakin. Nyökkäsin päätäni jokaiseen kotihin, jonka ohitse kulin, ja yhä joutui mieleeni jotakin hyvää, todellista ja kaunista siellä asuvissa ihmisissä.

Toivottelin koko mailmalle ilosta joulua.

Kävin siinä tuvassa, jonka edessä poika äitineen olivat seisseet ajaessani ohitse. Mitä siellä puhuin ja tein, se varmaan saattoi nuo ihmisparat hyvinkin ihmettelemään ja se olisi asianhaarain ollessa muussa tilassa näyttänyt itsestänikin kyllä ihmeelliseltä. Vaan tänä iltana olin ikään kuin kotonani kaikkialla. Mies ei ollut aivan selvällä päällä, poika nukkui ja vaimo oli ikään kynttilää sammuttamaisillaan kuin minä astuin sisään. Luulenpa varmaan, että he pelkäsivät tahtovani tarkastaa heidän perheellisiä olojaan ja katsoa, että kaikki kävi oikein päinsä. Ja minua vaan halutti rakentaa heille linna niin suuri ja ihana kuin se, jossa itse nyt asuin, sekä pitää huolta siitä, ett'ei heidän enää milloinkaan tarvitsisi seistä kotinsa edustalla sanomassa: "Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät palamaan".

Kotiin mennessäni huomasin tulta vielä palavan "patriootin" huoneessa, jossa hän asui hyyrillä erään leskivaimon luona, jolla oli pieni talo Holtin tilan läheisyydessä. Hänen luoksensa minun täytyi mennä toivottamaan ilosta joulua tuolle yksinäiselle miehelle. Tapasin hänet käymässä edes takaisin lattialla ja polttamassa pitkällä piipullaan. Pöydällä paloi yksi ainokainen kynttilä. Häntä näytti hyvin hämmästyttävän tuloni ja hän luuli varmaankin, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Pyysin saadakseni polttaa piipullisen tupakkaa hänen luonaan. Tuo ystävämielinen etsiskeli hätäsesti kokoon muutamain jo hylättyjen piippujen jäännökset ja pani kourallisen tupakkia pöydälle.

"Kas sepä oli ystävän tekoa, kun tulitte katsomaan tänne", hän sanoi.

"Ajattelin, että olette yksinänne – jouluaattona – Teillä ei ole ketään – " alotin, vähän neuvotonna, kuin olin noin äkkiarvaamatta tullut taloon.

"Nooh", hän vastasi ja alkoi taas kävellä edes takaisin, "niin, tämä leski kyllä tämmöisinä päivinä käskee minua luoksensa – onhan se hyväntahtonen ihminen – vaan – muutoin – sanoitte: yksinäni – katsokaa, kuin on ajatuksia, niin ei ole huonossa seurassa. Minä ajattelen että maailma tulee ympärillämme ahtaaksi mitenkä – se onkaan, kuin Bergeland sanoo – ? – Noh, en muista. – Vaan – on aikoja – sattuu tilaisuuksia, jolloin yksin aatteellisellakin miehellä on halua – niin, on todellakin, kuten sanotte, voipi jäädä yksinäiseksi, voipi tosiaankin välistä tuntua vähän – vähän – nooh – jouluna varpusillakin on juhla – "

Hän rykäsi pari kertaa kovasti, vaan tuli sitten äkkiä luokseni ja tarttui käteeni: "Todellakin Teidän pitää saada tuhansia kiitoksia siitä, että tulitte tänne näin suhteellisesti yksinäisen miehen luo – " – Hänen katsantonsa tuli äkkiä vähän loistavammaksi, hän istuutui sohvan toiseen päähän ja sanoi: "Muutoin olen tavallisesti Holtin luona; vaan jouluaattona, tiedättekös – ".

Niin silloin oli Holt meillä, ja minä päätin, että vast'edes "patriootti" ei tulisi jouluaattona olemaan yksin. Istuimme hetkisen ja puhuimme niistä ja näistä yleisistä asioista. "Patriootti" oli hyvin innoissaan ja tuhuutteli julman paljon savuja kattoon päin. Kuin menin pois, niin hän kiitti minua uudestaan, koska olin ollut niin ystävällinen, että olin käynyt "näin suhteellisesti yksinäisen miehen luona".

Kuin tulin kotia, en voinut olla katselematta kaikkialle kartanolla. Oli ilosta antaa silmäin kulkea pitkin mustia teitä huoneitten välillä, nähdä ohralyhteet korsun katolla ja suuret risuläjät halkovajan edustalla. Lopuksi tähystelin talliin, jossa en kuitenkaan nähnyt mitään: kuulin vaan hevosien pimeässä mielihyvällä pureskelevan kauroja.

Vihdoin viimeinkin menin ylös huoneeseeni, istuuduin akkunan ääreen ja katselin ulos talviseen kuutamoyöhön. Lapsuuteni lempeät muistot virisivät uuteen eloon, kaikki kodin rakkaat tapahtumat kaukaisimmiltakin ajoilta virtailivat mielessäni, kaikki ihana ja kaunis, jonka olin nähnyt tai josta vaan olin uneksinut, tuli nyt vastaani siinä siintävässä loisto-maailmassa, johonka tänä iltana olin päässyt.

V

Siinä sinulla nyt on kertomus siitä, kuinka tulin mailman rikkaimmaksi mieheksi sekä huomasin, että elämä on tyvenesti liiteleväin pilvenhattarain tapanen, jotka aina ruskottavat lämpösen auringon tulvailevista säteistä.

Nyt käyn sinulle kertomaan mitä sitten tapahtui, kuinka päivän valasemat rusohattarat alkoivat liikkua sekä muuttaa muotoansa ja väriänsä.

Kun olin kotona lukuaikojen välillä, kuulin puhuttavan, ett'ei ollut Elinan ja Holtin väli aivan hyvä, ja näin itsekin, kuinka kylmäkiskosesti ja vieraantapasesti he kohtelivat toisiansa. Vaan koko tämä asia näytti minusta aivan luonnolliselta. Ei Holt ollut minun mieleeni, ja tuntui aivan luonnolliselta, ett'ei Elinakaan sietänyt häntä ja että oli raskas risti asua hänen kanssansa yhteydessä.

Mutta kun opin tuntemaan Holtin tarkemmin, en enempää kuin muutkaan voinut ymmärtää, että he niin vähän sopivat keskenänsä.

Jo kuin ensi kerran kohtasin Holtin, kihlauksemme jälkipäivänä, syntyi minussa halu oppia tarkemmin tuntemaan häntä. Holt kertoi minulle, että hän eilispäivänä oli valvonut siksi kuin Elina oli tullut kotia ja sitten kysynyt häneltä, oliko hän kihloissa. Sitten kuin Elina oli sanonut olevansa, ei enää oltu puhuttu mitään siitä asiasta. Vaan Elina sanoi nähneensä hänen käytöksestään, että hän oli vihoissaan.

Kysyin Elinalta minkähän tähden mahtoi Holt olla siitä pahoillaan.

"En tiedä", hän vastasi; "luulenpa, että kaikki mitä teen, pahottaa häntä".

Oli joulupäivän aamupuoli ja kirkkoonmenon aika. Elina meni salista ulos panemaan päällysvaatteita yllensä, ja hetkisen kuluttua Holt tuli huoneeseen. Hän astui minua kohti tavallisella arvelevalla ryhdillään, vaan juhlallinen totisuus oli hänen katseessaan. Ojensi minulle kätensä, katsoi avosilmin, melkeinpä leppeästikin minuun ja sanoi: "toivotan sinulle onnea". – Minä kiitin, vaan en sitten tietänyt, mitä muuta sanoisin. Vihdoin kysyin: "Oletteko siitä pahoillanne, Holt?"

"Ei, minkäpä vuoksi sitä pahakseni panisin, kuin te olette sopineet asiasta", vastasi hän ja katsoi ulos akkunasta. "En koskaan ole kuullut muuta sinusta, kuin että olet kelpo ja kunnon mies. Toivotan teille niin paljon hyvää, kuin mahdollista".

Tämä oli minulle niin odottamatonta, että mieleni heltyi. Ei milloinkaan mikään kiitos ollut näyttänyt minulle kallisarvosemmalta eikä ole tehnyt minua ylpeämmäksi kuin tämä. Tuntui niin kuin olisin saanut kunniadiploomin, jonka arvoa jokaisen täytyi tunnustaa. Ja minä kuin olin luullut hänen epäilevän sekä rehellisyyttäni ja kelvollisuuttoni. Olin taas niin häpeissäni siitä, että usein olin mielessäni haukkunut tätä miestä juropääksi ja poroporvariksi.

Oli hänessä kumminkin jotakin, joka teki minulle mahdottomaksi lausua mitään siitä, mitä tunsin. Ei minun ollut koskaan onnistunut saada puhelua hänen kanssaan sujumaan eikä se nytkään onnistunut. Tuntui kuin olisin päässyt pahastakin pälkähästä, kuin Elina tuli sisään valmiina kirkkomatkaamme, ja luulenpa, että sama olin Holtinkin laita.

Kuin sitten kerroin Elinalle, mitä Holt oli sanonut, hän vakuutti:

"Ei, sinua hän ei pidä pahana".

"Mutta mikä sitten siinä voi olla hänen mieltään pahottamassa?" kysyin.

"Niin, minä, kuten sanoin, en tiedä sitä. Eihän hän milloinkaan sano minulle, mikä se on".

Minä koetin arvata, että hän ehkä ei tahtonut jäädä ilman Elinaa.

"Jäädä ilman minua? Holtko?" Hän naurahti katkerasti. "Ooh, en luule hänen siitä kuolevan".

Oli sekä kipua että katkeruutta hänen vihasessa äänessään ja aloin aavistaa, että oli paljon syvempi juopa näiden kahden välillä, kuin ensin olin luullut. Ei kumminkaan muutamaan aikaan tapahtunut mitään, joka olisi saattanut sen salavihan, jota he kantoivat, puhkeamaan näkyviin. Päivät menivät tasasta rauhallista menoaan, ja kuitenkin aloin vähitellen päästä vähän ystävällisemmälle kannalle Holtin kanssa.

Alussa meidän kanssakäymisemme vaan oli ystävällisiä hyvänpäivän- ja jäähyväis-sanomia toisillemme. Hän ei usein tullut saliin muutoin kuin aterioille ja oli silloinkin kerrassaan harvapuheinen. Hän aina kohteli minua hyvin ystävällisesti; vaan minusta näytti ikäänkuin vähäinkin sanain lausuminen teki hänelle vaivaa. Eikä hän milloinkaan puhunut semmoisista aineista, jotka enimmin kuuluivat häneen, – hänen lauseensa olivat silmin nähtävästi puhuttuina hyväntahtosen kesti-isännän puolesta, joka arvelee olevan velvollisuutensa etupäässä pysyä siinä, jonka hän luulee olevan hänen vieraallensa mieliksi. Ei hän sitäpaitsi näkynyt viihtyvän hyvästi omassa salissaan; siellä oli ikään kuin raskas paino hänen hartioillaan, ja helposti voitiin huomata, että hän hengitti kepeämmin, niin pian kuin hän voi mennä matkoihinsa, panna piippunysäänsä tupakkia ja palata konttooriinsa tai tavarahuoneeseensa.

Selveni vähitellen minulle, että jos tahdoin oppia tuntemaan häntä, niin minun piti tavata häntä niissä kohdin ja päätin sen tähden mennä hänen omille olopaikoillensa.

Eräänä päivänä siis menin tavarahuoueesen ja löysin hänet sieltä täydessä työn touhussa tynnyrien ja laatikkojen, jauho- ja jyväsäkkien, köysirullain ja nahkakimppujen, rauta- ja lautatavarain sekä asiapöytäin keskeltä. Olipa siellä hyvin sekasotkunen haju sillistä, suolatusta turskasta, tappurasta, tervasta, hylkeenrasvasta, petroolista sekä maalaamattomasta puusta ja täytyi liikkua hyvin varovasti, jott'ei tulisi saastutetuksi näillä pahahajusilla aineilla. Ei se ylipäänsä ollut sopiva olopaikka hentohermosille. Laattiassa oli monta vaarallista aukkoa, joista näki joko limaista vettä taikka simpukankuorilla peitettyä pohjaa. Etuoven edustalla hinaustouveja hinattiin ja laskettiin suurella hälinällä, ja ylisillä kuului silloin tällöin aika jymähdys siltaa vasten. Kaikkialla ympärillä ihmisiä kiiruhti edes takaisin eivätkä he kiireissään paljon huolineet toisten mukavuudesta. Päälle päätteeksi kuului kauppapuodista, joka oli toisessa tavarahuoneen päässä, kaupittelevain talonpoikain mellastusta.

Tässä Holt kumminkin oli kotonaan, niinkuin kala vedessä. Taasen huomasin, kuinka pulskealta hän näytti paksussa päällysnutussaan, kuin hän käyskeli tavarahuoneessa ja omituisella sievällä, mutta vakavalla tavalla johti koko toimitusta; hän oli aivan varmaan sievätekonen mies ja tämmöisessä tilassa voi myöskin huomata, että hänessä oli jonkunlaista sivistystä, joka ei muutoin niin hyvin paistanut silmään.

Hän katsahti tullessani vähän kysyvin silmin minuun, ehkä luullen, että minulla oli jotakin erinäistä sanottavaa hänelle. Mutta se kysyväinen silmäys muuttui arveluttavan epäileväksi, kuin hän kuuli tulleeni katsomaan, kuinka tällaista tointa oikeastaan toimitetaankaan. Hän kumminkin johti minut hyväntahtosesti kaikkialle ja selitti minulle kaikki; vaan äänessä, jolla hän vastasi minun kysymyksiini, vivahti usein ihmettelemistä siitä, että kukaan yhtään kysyi asioita, joista jokaisen järjellisen ihmisen olisi hänen mielestänsä pitänyt itsestään päästä selville. Hän ei itse tietänyt, että hänkun kerran oli oppinut kaiken tämän, jota hän oli nähnyt silmiensä edessä lapsuudestaan saakka, ja hän näkyi nyt luulevan, että semmoisten asiain tieto on ihmisellä synnynnäinen. Totta hän kuitenkin lienee huomannut, että kaikki hänen kertomansa asiat huvittivat minua, sillä hän vähitellen itsekin mieltyi koko toimituksen esittelemiseen minulle ja oli heti valmis seuraamaan minua konttoriinsa kuin pyysin häntä näyttämään minulle kuinka hän piti kirjojansa.

Konttori oli minun mielestäni kaiken ilettävän pahuuden pesä. Suuri viheriä, musteella ja tomulla saastutettu pulpetti oli kahden akkunan välissä, ja siinä rippui nauhasta laskutilejä ja höyrylaivain käyntilistoja. Pöydällä oli tupakeita ja joukko piippuja, sitten vielä tuoleja, vanha kivenkova sohva sekä kaksi puusta tehtyä sylkilaatikkoa. Yhtä seinää peitti suuri maankartta. Konttorin vieressä oli Holtin makuuhuone, ja siellä oli kahdella hyllyllä kirjoja. Katsahdin uteliaana sinne; sillä en kiellä halunneeni saada tietää mitähän Holt oikeastaan luki. Näin ensikseen joukon maanmiesten aikakauskirjoja, sitten eräitä yleistajusia luonnontieteellisiä kirjoja, ja vihdoin monta historiallista teosta, jotka olivat käännetyt englannin ja ranskan kielistä.

Tahtoni saada nähdä hänen tilikirjojansa hän täytti kernaasti, ja minä huomasin hänellä olevan suuren joukon saatavia ympäri maakuntaa. Hänestä hoettiin myös, että hän oli kohtuullinen saamamiehilleen; niin ikään hänellä oli omituinen, soma, ystävällinen, mutta vakaa tapa menetellä talonpoikien kanssa, joka ynnä hänen kunnollisuutensa ja rehellisyytensä oli saattanut heitä hyvin kunnioittamaan häntä, joka kunnioitus huomattiin kaikkialla, missä vaan hänen nimeänsä mainittiin. Kuin olimme kirjat katselleet, niin minulla tällä kertaa ei enää ollut mitään kysyttävää, eikä minkäänlainen muu pakina ottanut syntyäkseen ja minä jätin hänelle hyvästini.

Tästä puoleen Holt ei enää ollut niin varovainen minua kohtaan kuin ennen. Niin pian kuin hän tuli vakuutetuksi siitä, ett'en vaan perättömästä uteliaisuudesta hakenut häneltä selityksiä hänen kauppatoimensa eri seikoista, vaan että todellakin tahdoin päästä selville asiasta, niin hän alkoi selittelemään sitä niin paljon kuin hänen luonteensa salli, eikä nyt enää puuttunut meiltä puheen ainetta.

Olin tästä ajasta saakka usein hänen konttorissaan taikka tavarahuoneessaan, ja uskalsinpa välisti lausua eri mieleni jostakin seikasta. Hän taas katsahti hiukan epäilevänä minuun, eikä hän alussa vastannut paljon mitään muistutuksiini. Vaan vähitellen hän yhtyi keskusteluun minun kanssani; hän jäi vastoin tapaansa silloin tällöin saliin istumaan aterian perästä, kuin minä olin hänen talossaan; tapahtuipa sekin, että hän koko illan istui siellä ja kuin hän oli meillä, hän kuunteli melkein samalla tarkkuudella minun puhettani kuin isänikin, jonka käytännöllistä järkeä hän jo kauvan sitten oli oppinut tuntemaan.

Jos Holtista olikin ollut Elinan ja minun yhtymiseni epämielusta, niin nyt selvästi näkyi tapahtuneen muunnos hänen mielessään. Näytti siltä, kuin hän olisi ruvennut paremmin viihtymään omassa kodissaan kuin ennen, ja sekä minä että vanhempani huomasivat, että hänen käytöksensä Elinaa kohtaan alkoi muuttua. Hän oli vieläkin varovainen taikka oikeammin ujo häntä kohtaan; vaan kuin hän puhui hänelle jotakin, niin hänen äänessään oli usein suopea ja ystävällinen sointu, ja hänen silmänsä loistivat niin lempeästi, milt'ei rukoilevasti, että kerran minusta näytti kuin hän olisi pyytänyt Elinalta anteeksi tehtyä pahaa sekä olisi omalla sanattomalla tavallaan pyytänyt häntä unhottamaan kaikkea, mitä ennen saattoi olla tapahtunut heidän välillänsä. Elina vaan ei näkynyt huomaavan mitään, ja eräänä päivänä olin saapa vakuutuksen, että hän ei ollut unhottanut niitä menneitä aikoja, jotka erottivat heidät toisistaan.

Olin kerran ajatellut ruveta lääkäriksi kotiseudulleni ja olin myös puhunut Elinan kanssa siitä. Hän näytti ensin ilostuvan tuumastani ja sanoi: "niin nuot sairaat vaivasetkin saavat sinulta lääkärin apua, nyt heidän usein täytyy odottaa siksi, kuin on liian myöhästä". Mutta sitten hän tuntui saaneen toisia ajatuksia päähänsä, sillä kuin kerran sen perästä satuimme keskustelemaan sitä asiaa, hän sanoi: "Ei se ole sinulle". – Koska näytti siltä kuin ei lääkäri siinä seudussa olisi tullut saamaan paljon ansiota, niin ei enää puhuttu siitä asiasta, ja minä jätin kaikki tuumat tulevaisuudestani vastaseksi. Mutta eräänä päivänä pyysi isäni minua tulemaan konttoriinsa; hänellä oli puhuttavaa minun kanssani tärkeästä asiasta. Hän alkoi lausumalla, että hänellä puolestaan ei ollut mitään siihen sanottavaa, jos minä muutan elämän toimitusta, jos tilaisuutta siihen tarjoutuu. Hän kysyi sitten, oliko minulla halua ruveta asioimamieheksi. Minä pyysin hänen ilmottamaan mieltänsä selvemmin ja hän nyt kertoi, että Holt oli ollut hänen luonaan, ja että tämä, mainittuaan lääkärin vähäsistä tulevaisuuden toiveista ja että "myöhäseen tehdyt avioliitot ovat mielettömyyksiä", oli pyytänyt isää kysymään minulta, olisiko ehkä minulla halua ottaa osaa hänen toimensa hoidosta. Hän näkyi tulleen siihen vakuutukseen, ett'en minä ollut aivan sopimaton tähän toimeen ja hänellä oli apu tarpeen.

Tietysti tulisi minulta menemään sekä aikaa että vaivaa, ennenkuin voisin perehtyä uuteen toimitukseen, ja minun tulisi mennä pois kotoa pariksi vuodeksi. Mutta kuin tämä oppiaika olisi kulunut, voisin myös heti mennä naimisiin. Isäni sanoi lopuksi, että tämä soma ehdotus oli hyvin ihastuttanut häntä.

"Tulisinko olemaan hänen valtuutettunsa taikka jotakin semmoista?" minä kysyin.

"Et, vaan hänen asiakumppaninsa", vastasi isäni, jota suuresti ihmettelin, sillä tiesin kyllä, että Holtin kauppa tuotti paljon voittoa, ja tiesihän hän että ne rahat, joita isäni voisi panna asiaan minun puolestani, tulisi olemaan hyvin vähäset. Tuuma oli kumminkin minulle mieleen. Ei ollut epämielusta askaroida käytöllisessä toimessa; mutta pidin kuitenkin paljon ennen valitsemastani ammatista ja tuo puuha ei miellyttänyt minua ensinkään, minä kuin halusin toimia omin päin. Kumminkin arvelin Holtin tehneen hyvin sievästi, kuin hän tätä ehdotti minulle, ja päätin heti puhua Elinan kanssa.

Menin vielä samana päivänä Holtin taloon ja tapasin Elinan istuvan akkunan ääressä neulomassa. Hänellä oli kiire eikä hän pysähdyttänyt ompeluaan, vaan nyökäytti hymyillen päätään ja viittasi että istuisin tuolille. Istuuduin ja kerroin Holtin ehdotuksen. Koko kertomuksen ajan hän ompeli ahkerasti, aivan kuin hän ei olisi kuullut minua ollenkaan. Välisti hän katsahti ulos akkunasta ja huomasin hänen olevan hyvin kalpean. Lopetettuani hän kysyi: "Tekisikö sinun mieli suostua semmoiseen tarjoukseen?"

Luulin hänen tarkottavan, että tulisi olemaan minulle vaivaksi olla semmoisessa ammatissa ja vastasin, että työ ei minua pelottaisi.

"Noh, silloin en tahdo minä", hän sanoi, heitti äkkiä ompeluksensa pois ja kävi pari kertaa huoneessa edes takaisin. "En tiedä miksi hän" – Elina ei koskaan sanonut Holtia sedäkseen – "tahtoo sekaantua meidän asioihimme. Minä olen muka kovin kauvan hänen talossaan. Hän tahtoo ostaa itseänsä vapaaksi. Mutta että hän saattoi uskoa, että minä – tahdoin… Ooh, on oleva ilopäivä, kuin olen kaukana tästä talosta".

Katselin häntä hämmästyneenä. Koko hänen kasvonsa hehkuivat ja silmistä iski harmin ja vihan tulta. "Minusta kumminkin näyttää, että jokaisen täytyy myöntää, että tämä ehdotus on kaunis teko sinun – "

"Kaunisko teko?" hän keskeytti puheeni ja pysähtyen hän katsoi minuun omituisen kylmästi sekä suuttuneella katseella. "Voipi olla kaunista; mutta minä sanon sinulle, että minä en ota mitään häneltä, kuin voin sitä välttää – on jo minulle kylliksi se, jota olen vastaanottamaan pakotettu".

Kuulimme askeleita käytävässä ja kohta tuli Holt sisälle. Elina istuutui taas ompelemaan. Holtin tervehdittyä syntyi hetken hiljasuus. Vihdoin Elina katsoi ylös häneen ja ompeluansa pois panematta hän sanoi: "Kuulin tarjonneesi Henrikille paikkaa sinun luonasi", ja hänen kasvonsa olivat taas kalpeat ja silmät omituisesti tiirillään.

"Niin – minä – olen – " Holt alkoi vitkalleen, melkeinpä ujosti; vaan

Elina ei sallinut hänen jatkaa.

"Onko se sinun tarkotuksesi, että olisi sinulle mielusinta, jos minä menisin täältä heti?" hän kysyi kolkosti ja kovakiskosesti.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin näin Holtin joutuvan hämille. Vähitellen virtasi punahehku hänen kasvoillensa ja hänen silmiinsä tuli nolo ja samalla tuskallinen katsaus, niin että häntä ei ollenkaan voitu tuntea samaksi mieheksikään. Hän seisoi tapansa mukaan kädet nutun taskuissa; mutta siinä ei ollut enää nimeksikään tuota tavallista vakavaa ryhtiä; hän näytti neuvottomalta ja närkästyneeltä, ikään kuin hänet olisi tavattu oikein halvan työn teosta, ja oli kumminkin niin sanomattoman surkea katse noissa selkeissä ja mielevissä silmissä, joissa usein myös oli vähä välinpitämättömyyttäkin. Vähitellen kuitenkin hänen kasvonsa taas vaalenivat ja niihin tuli vanha rauhallinen, totinen ja ehkä vähän omituinen katse.

"En ole ollenkaan ajatellut, että se tarkottaisi mitään erinomaista", hän vastasi hitaasti. "Jos Henrik ei suostu tarjoukseeni, niin onhan hänen vallassaan hylätä se".

"Noh, sitten luulen olevan parasta, ett'emme enää puhu siitä asiasta", sanoi Elina, nousi ja meni ulos.

Omituisia tunteita liikkui rinnassani, kuin jäin paikalleni. Olin niin alakulonen ja neuvoton. Arvelin kuitenkin olevan velvollisuuteni ilmottaa mitä minä ajattelin hänen tarjouksestaan. Hän vastasi vaan: "Ooh, minun olisi muistaa – ". Sitten hän pani piippuunsa, vaan jätti sen sytyttämättä, pisti sen taskuun ja meni.

Kuin Elina tuli huoneesen minä kävin heti asiaan käsiksi ja pyysin häntä kerrankin ilmottamaan, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä oli niin tukala.

"Kuinka minä voin tietää sen!" hän vastasi.

"Mutta näinhän teidän välinne ei aina ole ollut?" —

"Hän on aina ollut tuommoinen siitä asti kun tulin täysikasvuseksi. Vaan puhukaamme jostakin muusta", hän lisäsi kärtysästi.

"Mutta sinä – ?"

"Noh, minä tulin semmoiseksi kuin nyt näet – ja jommoiseksi hän, luullakseni, parhaiten tahtoi minut".

Tultuani kotia, kerroin isälleni Elinan hyökkäyksen. "Hm", hän virkkoi, "onpa toki heidän välinsä aivan omituinen. Elina on kunnon tyttö, hän on oivallinen, ymmärtävä, kelvollinen ja lempeäsydäminen; mutta luulenpa, että hän on liian paljon setänsä kaltainen, – mitä semmoiset tahtovat, sitä he tahtovat".

"Mutta jossakin suhteessa toki Elina ei ole Holtin mieleen?"

"Niin, kukapa sen tietää, eihän hän koskaan puhu semmoisista. Tytön ollessa pienenä setä hoiteli häntä oikein hellällä huolella. Mutta sitten – ".

"Noh, sitten?"

"Niin, Jumala tiesi, mikä sitten tuli heidän väliinsä, vaan vähitellen se kääntyi nykyiselle tolalleen. Täytyy muuten sanoani, että muunnos ensin tuli Holtissa näkyviin".

"Holtin luonne on omituinen", arveli äitini, kuin puhe myöhemmin hänen läsnä ollessaan kääntyi tähän asiaan. "Hän on äissänsä kaikesta, jota hän ei ymmärrä, ja märehtii niin kauvan samaa asiaa, ettei hänen kanssansa voi millään tavalla päästä selville siitä. Elina ei ole kehkeytynyt hänen mieltänsä myöden, siinä se on luullakseni koko asia. Varma on, että Elinassa ei ole mitään vikaa, ja että sedän käytös kyllä voisi saattaa hänet uskomaan, että setä kernaimmin tahtoo kokonaan päästä hänestä".