Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 18

– Varas! Varas! Varas!

Sitten hän raivoisasti tempasi käteensä kellon, jolloin suuri, musta hämähäkki, joka oli peljästynyt, juoksi tiehensä kipsiä pitkin. Hän potkasi listaa kantapäällään ja meni makuulle, pannen lampun yöpöydälle. Jälleen lämmetessään katsoi hän kelloa, jota hän piti nyrkkiin puristetussa kädessään, käänteli ja tutki sitä kauvan. Erittäinkin herättivät hänen mielenkiintoaan presidentin kaksi nimikirjainta kuoren päällä. Sen sisäpuolella näki hän valmistumisnumeron 2516. Tämän kalleuden säilyttäminen oli varsin vaarallista, sillä poliisi tiesi numeron. Mutta suutuksissaan siitä, ett'ei voinut pelastaa enempää, ei hän enään tuntenut mitään pelkoa. Vieläpä tuntui hänestä siltä, että hänen pahat unensa nyt olivat lopussa, koska ei ruumiin tavaroita enään ollut lattian alla. Hän voisi vihdoinkin liikkua vapaasti kotonansa, missä halusi. Hän pisti kellon päänalusensa alle, sammutti lampun ja vaipui uneen.

Seuraavan päivän oli Jacques vapaana ja odotti, että Roubaud tapansa mukaan läksisi Cafe du Commerceen, jolloin hän menisi Séverinen luo ja söisi hänen kanssaan aamiaista. He tekivät tämän toisinaan, milloin uskalsivat. Heidän nyt syödessään puhui Séverine, jota vielä hirvitti, hänen kanssaan rahoista, ja kertoi, kuinka hän oli tavannut piilopaikan tyhjänä. Hänen katkeruutensa miestä kohtaan ei vielä ollut talttunut ja sama huudahdus uusiintui taukoamatta:

– Varas! Varas! Varas!

Sen jälkeen otti hän esille kellon ja tahtoi ehdottomasti antaa sen Jacquesille, huolimatta tämän osoittamasta vastenmielisyydestä.

– Etkö siis ymmärrä, armaani, ett'ei kukaan ole etsivä sitä sinulta. Jos minä pidän sen, niin hän ottaa sen minulta… Ja näetkös, minä antaisin hänen mieluummin repiä ruumiin palasiksi. Ei, hän on saanut aivan liiaksikin paljon. Minä en tahtoisi saada noita rahoja, ne hirvittivät minua, enkä minä milloinkaan olisi pannut niistä soutakaan menemään. Mutta mikä oikeus hänellä oli käyttää niitä hyväksensä? Voi, kuinka minä vihaan häntä!

Hän itki ja rukoili Jacqaesia niin itsepintaisesti, että tämä vihdoin pisti kellon liivintaskuunsa.

Tunti oli kulunut ja Séverine istui vielä puoliksi pukeutuneena hänen polvellaan. Hän nojautui taaksepäin hänen olkapäätään vastaan ja oli kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille hiukeaan hyväilyyn, kun Roubaud, jolla oli oma avain, astui sisään. Séverine syöksähti ylös, mutta olihan hänet yllätetty itse työssä, niin että olisi hyödytöntä kieltää. Roubaud oli äkkiä pysähtynyt eikä voinut päästä ohi, kun rakastaja ällistyksissään jäi istumaan. Mutta vaimo ei vaivannut itseään edes minkäänlaisella selityksellä, vaan meni häntä vastaan ja hoki raivokkaasti:

– Varas! Varas! Varas!

Roubaud epäröi hetkisen. Sitten kohautti hän olkapäitänsä, ikäänkuin olisi se ollut jotakin, joka ei ollenkaan koskenut häntä, ja meni huoneeseen noutamaan erästä muistikirjaa, jonka hän oli unhoittanut sinne. Mutta Séverine seurasi häntä ja löylytti häntä nuhteilla:

– Sinä olet jälleen ollut siellä? Uskallatko sitä kieltää?.. Ja sinä olet ottanut kaikki tyynni. Varas! Varas! Varas!

Sanaakaan sanomatta meni mies ruokasalin läpi. Vasta ovella hän kääntyi ympäri ja loi vaimoonsa synkän katseen.

– Tahdotko antaa minun olla rauhassa!

Hän meni, paukahuttamatta edes ovea kiinni. Oli kuin ei hän olisi nähnyt mitään, eikä hän ollut tehnyt mitään huomautusta rakastajan läsnäolosta.

Pitkän väliajan kuluttua Séverine kääntyi ympäri Jacquesiin päin.

– Uskotko sinä nyt?

Tämä, joka ei ollut sanonut sanaakaan, nousi nyt vihdoinkin ylös ja lausui mielipiteensä.

– Hän on mennyttä miestä!

Molemmat olivat yhtä mieltä siitä. Heidän hämmästystään sen johdosta, että toista rakastajaa suvaittiin, vaikka ensimäinen oli murhattu, seurasi nyt inho miehen auliutta kohtaan. Kun mies on joutunut noin pitkälle, istuu hän auttamattomasti kiinni liejussa ja voi vajota miten syvälle tahansa.

Tämän päivän jälkeen oli Séverinellä ja Jacquesilla täysi vapaus ja he käyttivät sitä, enään välittämättä Roubaudista. Mutta nyt, kun mies ei enään tehnyt heitä levottomiksi, tuli heidän suurimmaksi murheekseen naapurin, rouva Lebleun vakoilu, joka aina oli väjymässä. Aivan varmaan epäili hän jotakin. Kulkipa Jacques miten hiljaa tahansa, niin huomasi hän joka käynnillä vastapäätä olevan oven huomaamattomasti avautuvan raolleen ja silmän tirkistävän häneen aukosta. Se kävi sietämättömäksi, eikä hän enään uskaltanut mennä sinne ylös, sillä hän pelkäsi, että ovella kuunneltaisiin, kun tiedettäisiin hänen olevan siellä. Ei siis ollut mahdollista suudella eikä edes jutella häiritsemättä. Katkeroituneena tästä uudesta esteestä hänen intohimollensa, alotti Séverine silloin uudelleen vanhan sotaretkensä Lebleun perhettä vastaan, saadakseen haltuunsa heidän asuntonsa. Oli asianmukaista, että se kaikkina aikoina oli ollut alipäälliköllä. Mutta nyt ei se enään ollut tuo oivallinen näköala akkunoista lähtöpengermälle ja Ingouvillen kukkuloille, joka häntä houkutteli. Ainoana syynä hänen toivomukseensa, jota syytä hän tietysti ei maininnut, oli se, että asumukseen oli toinenkin sisäänkäytävä, keittiön rapulle johtava ovi. Jacques voisi silloin tulla ja mennä, ilman että rouva Lebleulla oli edes aavistustakaan hänen käynnistään. Vihdoinkin he silloin olisivat vapaudessaan.

Siitä tuli hirveä ottelu. Tämä taistelu, joka jo ennenkin oli pannut koko käytävän tuleen ja liekkeihin, pantiin jälleen vireille ja kävi yhä kiivaammaksi. Rouva Lebleu, jota uhattiin, puolustautui urheasti ja väitti, että se veisi häneltä hengen, jos hänet suljettaisiin tuohon pimeään huoneustoon, joka oli kolkko kuin vankila, ja jolta katto vei kaiken näköalan. Miten voitaisiinkaan luulla hänen saattavan elää tuossa luolassa, hänen, joka oli tottunut valoisaan huoneeseensa avarine näköaloineen ja jota huvitti katsella matkustajain alituista vuota? Hänen jalkansa epäsivät häneltä kaiken kävelemisen, ja nyt ei hän koskaan saisi nähdä muuta kuin sinkkikaton; yhtä hyvä olisi tappaa hänet paikalla.

Valitettavasti olivat nämä vain tunteensyitä ja hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä oli sama huoneusto kuin Roubaudin edeltäjällä alipäällikön virassa, joka nuorenamiehenä oli ollut siksi kohtelias, että oli luovuttanut sen hänelle. Sitäpaitsi piti olla olemassa hänen miehensä kirjoittama kirjekin, jossa hän sitoutui luovuttamaan huoneuston, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Kun kirjettä vielä ei oltu löydetty, kielsi hän sen olemassaolon. Mitä huonommaksi hänen asemansa kävi, sitä kiivaammin ja pontevammin hän esiintyi. Kerran koetti hän vetää puolelleen toisen alipäällikön, Moulinin, vaimon, jonka hän väitti sanoneen nähneensä herrojen suutelevan rouva Roubaudia rappusissa. Mutta Moulin suuttui, sillä hänen vaimonsa, joka oli kiltti ja vähäpätöinen olento, jota ei koskaan näkynyt, itki ja vakuutti, ett'ei hän ollut mitään nähnyt eikä sanonut. Viikon ajan lietsoi tämä juorupuhe myrskyä, joka raivosi käytävän toisesta päästä toiseen.

Mutta rouva Lebleun suurin vika, jonka täytyi tuottaa hänelle tappion, oli, että hän edelleenkin suututti neiti Guichonia toimistossa itsepintaisella vakoilemisellaan. Se oli hänen harha-ajatuksensa, hänen päähänpistonsa, että neiti Guichon joka yö kävi asemapäällikön luona, ja tämä hänen tarpeensa yllättää hänet siitä oli muuttunut kerrassaan sairaalloiseksi ja sitäkin polttavammaksi, kun hän oli vakoillut neiti Guichonia kahden vuoden ajan saamatta vähintäkään ilmi. Mutta hän oli varma heidän yhteydestään ja se oli tehdä hänet hulluksi. Neiti Guichon, joka oli raivoissaan siitä, ettei voinut tulla ja mennä joutumatta vakoilluksi, vaati sen vuoksi nyt, hänkin, että hänet karkoitettaisiin talon taka-osassa olevaan huoneustoon. Silloin olisi yksi huoneusto heidän välillään, eikä hänen ainakaan tarvitsisi olla häntä vastapäätä ja hän pääsisi kulkemasta hänen ovensa ohitse. Näkyi selvästi että asemapäällikkö Dabadie, joka näihin saakka ei ollut välittänyt tästä taistelusta, päivä päivältä yhä enemmän kallistui Lebleun perhettä vastaan, ja se oli vakava merkki.

Asianhaarat sotkeutuivat vielä enemmän persoonallisen torailun johdosta. Philomène, joka nyt meni tuoreine munineen Séverinen luo, käyttäytyi hyvin hävyttömästi joka kerta kun tapasi rouva Lebleun, ja kun tämä tahallaan antoi ovensa yleiseksi harmiksi alati olla avoinna, vaihdettiin yhtämittaa ohimennen pahoja sanoja noiden molempain välillä. Séverinen ja Philomènen tuttavuus oli muuttunut tuttavallisuudeksi, ja viimeksimainittu oli vihdoin alkanut käydä Jacquesin asioilla hänen rakastajattarensa luona, kun ei hän itse uskaltanut tulla. Hän tuli muninensa, toi terveisiä ja muutti tapaamisia, selitti, miksi Jacquesin oli täytynyt edellisenä iltana olla varovainen ja kertoi kuinka kauvan hän oli viipynyt hänen luonaan ja mistä he olivat jutelleet. Milloin tuli jokin este, jäi näet Jacques toisinaan mielellänsä kotiin Sauvagnatin luo, joka oli veturitallin esimies. Hän meni Pecqueuxin kanssa sinne, ikäänkuin olisi hän tuntenut huvittelemisen tarvetta ja peljännyt olla koko iltaa yksinään.

Vieläpä kun Pecqueux katosi, lähteäkseen seikkailuillensa merimieskapakoihin, meni hän Philomènen luo, antoi hänelle jonkun tervehdyksen perillevietäväksi ja istuutui eikä lähtenyt pois. Ja Philomène, joka oli sekaantunut heidän rakkausjuttuunsa, tuli vähitellen liikutetuksi, sillä siihen asti oli hän tuntenut ainoastaan raakoja rakastajoita. Jacquesin pienet, hienot kädet ja koulutettu käytöstapansa, hänen surumielisyytensä ja lempeä ulkomuotonsa olivat hänelle kuin tuntemattomia herkkuja. Pecqueuxissa oli nykyään enimmäkseen juopumusta ja raakuutta, jota vastoin, kun hän vei hienon tervehdyksen veturikuljettajalta alipäällikön vaimolle, hän omastakin puolestaan tunsi kielletyn hedelmän herkullista makua. Kerran hän ilmaisi omia salaisuuksiaan ja moitti lämmittäjää, jonka hän väitti olevan hyvin pahansisuinen huolimatta hymyilevästä ulkomuodostaan ja juovuksissa ollessaan voivan tehdä jonkun ruman kepposen. Jacques huomasi, että Philomène hoiti enemmän ruumistaan ja ulkomuotoaan, joi vähemmän ja piti kodin siistimpänä.

Hänen, veljensä, Sauvagnat, oli eräänä iltana kuullut miesääntä ja silloin syöksynyt sisään kurittaakseen sisartaan, mutta nähdessään kuka tämän kanssa jutteli, oli hän tarjonut Jacquesille pullon cideriä. Jacques näytti viihtyvän täällä hyvin, kun hänet otettiin hyvin vastaan, ja hän tunsi parantuneensa kuumepuistatuksistaan. Philomène alkoi myös osoittaa yhä vilkkaampaa ystävyyttä Séverineä kohtaan ja ahdisti rouva Lebleuta, jota hän alituisesti nimitti vanhaksi noidaksi.

Eräänä yönä, kun hän tapasi nuo molemmat rakastavaiset pienen puutarhansa takana, meni hän heidän seurassaan pimeässä vajan luo, johon he tavallisesti piiloutuivat.

– Te olette todellakin liian kiltti. Koska huoneusto on teidän, niin minä, jos olisin teidän sijassanne, laahaisin hänet tukasta ulos. Älkää antako perään.

Mutta Jacques ei harrastanut mitään riitelyä.

– Ei, herra Dabadie on puuttunut asiaan ja paras on odottaa, kunnes se käy säädyllisellä tavalla.

– Ennen kuukauden loppua, selitti Séverine, olen makaava hänen huoneessaan, ja silloin voimme me tavata toisemme milloin tahansa.

Vaikka oli pimeä, tunsi Philomène, kuinka Séverine tätä toivomusta lausuessaan hellästi likisti rakastajansa käsivartta. Ja kun hän erosi heistä mennäkseen kotiinsa, pysähtyi hän varjon salaamana kolmenkymmenen askeleen päähän siitä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi syvää mielenliikutusta, ajatellessaan heidän olevan yhdessä. Mutta hän ei kuitenkaan ollut kade, vaan tunsi itsetiedotonta tarvetta rakastaa ja olla rakastettu samalla tavalla.

Jacques kävi päivä päivältä yhä synkemmäksi. Kaksi kertaa hän keksi tekosyitä, ollakseen tapaamatta Séverineä ja viipyi toisinaan Sauvagnatien luona, karttaakseen häntä. Hän oli kuitenkin yhä edelleenkin rakastunut häneen alati lisääntynein intohimoin. Mutta kun Séverine sulki hänet syliinsä, valtasi hänet uudelleen hänen kamala kärsimyksensä ja häntä pyörrytti, niin että hän vapautti itsensä pian, kauhusta jähmettyneenä sen johdosta, ett'ei enään voinut hillitä itseään, kun villipeto hänessä seisoi valmiina puremaan. Hän koetti uuvuttaa itsensä pitkillä matkoilla, pyysi ylimääräistä työtä ja saattoi seisoa yhtämittaa kaksitoista tuntia veturissansa, ruumis täristysten ruhjomana ja keuhkot tuulen kuivaamina.

Hänen tovereillaan oli tapana moittia kovaa ammattiansa, joka kahdessakymmenessä vuodessa vei miehen manalle. Mutta hän olisi tahtonut sen tapahtuvan heti, hän ei voinut koskaan tarpeeksi uupua ja tunsi olevansa onnellinen ainoastaan kiitäessään Lisonissa eteenpäin, ajattelematta enempää, enään näkemättä muuta kuin annettuja merkkejä. Perille päästäessä oli hän niin menehtynyt väsymyksestä, ett'ei edes malttanut puhdistautua. Mutta heräämisen mukana palasi sama tuskallinen päähänpisto.

Hän oli samaten koettanut saada takaisin hellyytensä Lisonia kohtaan ja käytti uudelleen useampia tunteja tehdäkseen sen hienoksi ja puhtaaksi ja vaati, että Pecqueux panisi teräksen heloittamaan hopean lailla. Tarkastajat, jotka matkan varrella nousivat veturiin, onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli saanut noin oivallisen veturin. Mutta hän pudisti päätään ja pysyi tyytymättömänä, sillä hän tiesi hyvin, että luminietoksissa tapahtuneen viivytyksen jälkeen ei hänen veturinsa enään ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen. Korjattaessa oli sen sielu epäilemättä vahingoittunut, se oli kadottanut elämän salaperäisen tasapainon, mikä sattumalta riippui korjauksesta. Hän kärsi siitä ja suri niin katkerasti tätä veturin huonontumista, että hän vaivasi esimiehiänsä järjettömillä valituksilla ja pyysi tarpeettomia korjauksia ja keksi suoritettavaksi mahdottomia parannuksia. Hän sai kieltävän vastauksen ja kävi yhä synkemmäksi, vakuutettu kun oli siitä että Lison oli kovasti sairas ja ett'ei sillä tämän jälkeen voitaisi mitään oikein hyvin tehdä. Hän tuli alakuloiseksi; mitä hyödyttikään rakastaa, koska hän kuoletti kaikki, mitä rakasti? Ja kun hän tuli rakastajattarensa luo, oli hän täynnänsä epätoivoista rakkaudenraivoansa, jota eivät suru eikä väsymys voineet tukahuttaa.

Séverine oli huomannut hänen muuttumisensa ja oli myös murheellinen, koska hän luuli, että se tapahtui hänen takiansa ja että tieto murhasta teki hänet synkkämieliseksi. Nähdessään, kuinka hän vapisi hänen sylissään ja kiivaasti karttoi hänen suudelmiansa, kysyi hän itseltänsä, eikö se johtunut siitä että hän muisti, mitä hän oli kertonut ja hän sen kautta herättänyt hänessä inhoa. Hän ei koskaan uskaltanut palauttaa keskustelua näihin aineisiin. Hän katui, että oli milloinkaan niistä puhunut ja ihmetteli sitä, että hänen tunnustuksensa oli tunkeutunut esiin. Hän ei enään muistanut niin kauvan tuntemaansa tarvetta tehdä hänet uskotukseen, ja tunsi nyt tyydytystä siitä, että hän oli osallinen hänen salaisuuteensa. Ja hän rakasti häntä ja himosi häntä varmaankin vielä enemmän, sen jälkeen kun hän ei enään ollut tietämätön mistään. Hänen intohimonsa oli ääretön, nainen oli vihdoinkin herännyt, hän oli luotu ainoastaan hyväilyä varten, ainoastaan ja yksinomaan rakastajattareksi, ilman mitään äidillisiä vaistoja. Jacques oli nykyään hänen elämänsä, ja lempeine, passiivisine luonteineen olisi hän tahtonut kissan tavoin maata hänen polvellaan aamusta iltaan.

Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta kauheasta murhatapahtumasta, oli ihmetys siitä, että hän oli siihen sekaantunut! Siitä oli niin kauvan että hän hymyili sille eikä edes olisi ollut vihainen miehelleen, ellei tämä olisi häntä häirinnyt. Mutta hänen inhonsa häntä kohtaan kasvoi samassa määrässä kuin hänen intohimonsa, hänen mielitekonsa tuohon toiseen lisääntyi. Nyt, kun tuo toinen tiesi ja oli julistanut hänet syyttömäksi, oli hän hänen hallitsijansa, jota hän seuraisi ja joka saattoi määrätä hänestä kuten omaisuudestansa. Hän oli saanut häneltä hänen valokuvansa ja hän vei sen mukanaan vuoteeseen, kun hän meni levolle ja nukkui muotokuva suutaan vasten, itse perin onnettomana, nähdessään hänet onnettomana, ja onnistumatta oikein arvaamaan, minkä vuoksi hän siten kärsi.

Heidän tapaamisensa jatkuivat tällä välin ulkosalla heidän odottaessaan voivansa rauhassa ja levossa tavata toisensa Séverinen luona tuossa vasta hankitussa asunnossa. Talvi lähestyi loppuaan ja helmikuu oli hyvin leuto. He pitensivät kävelyretkiään ja kuljeskelivat tuntikausia asemaan kuuluvilla rakentamattomilla alueilla; sillä Jacques karttoi pysähtymistä ja kun Séverine nojautui hänen olkapäähänsä, jolloin hänen oli pakko istuutua, tahtoi hän sen tapahtuvan pimeässä, peljäten tappavansa hänet, jos saisi nähdä hänen paljasta ruumistansa. Niin kauvan kun hän ei sitä tekisi, voisi hän kenties vastustaa murhaamishaluansa. Pariisissa, jonne hän meni hänen kanssaan joka perjantai, veti hän akkunaverhot huolellisesti eteen, ilmoittaen päivänvalon itseään häiritsevän.

Nykyään läksi hän tälle joka viikko uusiintuvalle matkalle edes antamatta miehellensä mitään selitystä. Naapureille käytti hän vanhaa tekosyytään, kolotusta polvessa, mutta hän sanoi sitäpaitsi käyvänsä tervehtimässä vanhaa imettäjäänsä, Victoire eukkoa, joka vielä makasi sairashuoneessa. Molemmille oli tästä matkasta suurta huvitusta, Jacques seurasi silloin hyvin tarkkaavaisesti veturin kulkua ja Séverine oli ihastuksissaan, nähdessään hänet vähemmän synkeänä, tunsipa hauskuutta itse matkastakin, vaikka alkoikin osata ulkoa pienimmätkin kukkulat, pienimmätkin lehdot tien varrella.

Havresta Mottevilleen oli istutettujen omenapuuaitojen katkaisemia niittyjä ja ketoja, mutta sen jälkeen aina Roueniin saakka oli seutu epätasaista ja autiota. Rouenin toisella puolella kaarteli Seine ja rata kulki joen yli Sottevillen, Oisselin ja Pont-de l'Archen luona; sitten näkyi joki taas, lakkaamatta virraten eteenpäin leveänä ja suurena noiden laajojen kenttien lomitse. Guillonin jälkeen oli se alati matkassa; se juoksi vasemmalla puolella hitaasti eteenpäin matalien rantojensa välitse, joita poppelit ja pajut reunustivat. Rata kulki pitkin erästä kukkulaa ja erosi joesta Bonniéresissa ainoastaan yht'äkkiä yhtyäkseen siihen Rosnyn luona Rolleboise-tunnelista päästyä. Seine oli kuin ystävällinen matkatoveri. Vielä kolme kertaa kuljettiin sen ohi, ennen kun päästiin perille. Siinä oli Nantes kirkontorneineen puiden välissä, Triel vaaleine kipsilouhimoineen, Poissy, jonka rata leikkasi keskeltä kahtia, Saint-Germanin metsän vihreät muurit, liljojen runsaasti verhoamat vieremät Colombesin luona, ja lopuksi itse Pariisi, jota oli kauvan aavistettu ja joka oli nähty Pont d'Asnieresista, etäällä olevine riemukaarineen, joka kohousi likaisten rakennusten ja tehtaiden lukuisain savupiippujen yli. Veturi tunkeutui nyt Batignolles-tunneliin ja kohta sen jälkeen oltiin meluisalla ratapihalla.

Iltaan saakka he olivat vapaudessaan ja kuuluivat toisillensa. Paluumatkalla oli pimeä ja silmät ummessa Séverine uudelleen nautti onnestansa. Mutta joka kerta kun hän kulki Croix-de-Maufrasin ohi, tapahtuipa se sitten aamulla taikka illalla, pisti hän päänsä ulos ja katsoi salaa, näyttäytymättä, koska oli varma siitä, että tapasi Floren seisomassa portin edessä, tehden kunniaa kotelossaan olevalla lipulla ja tarkastellen junaa tulisilla katseillaan.

Sen jälkeen kun Flore lumipyrypäivänä oli nähnyt heidän suutelevan toisiaan, oli Jacques varoittanut Séverineä. Hän ei ollut epävarma siitä hurjasta, lapsellisesta intohimosta, jota Flore oli tuntenut häneen lapsuudesta pitäin, ja hänestä tuntui siltä, että tyttö oli mustasukkainen ja että hänen lemmenkateudessaan piili miehekäs tarmo, irtipäästetty, murhanhaluinen viha… Toiselta puolen lienee hän tuntenut liian paljon, sillä Jacques muisti hänen viittailunsa presidentin suhteesta erääseen nuoreen tyttöön, jota ei kukaan epäillyt ja jonka hän sitten oli naittanut. Jos hän tiesi tämän, niin hän varmaankin epäili, kuka oli rikoksen tehnyt, ja varmaankin hän sekä puhuisi että kirjottaisi siitä ja kostaisi ilmiannolla.

Mutta päivät ja viikot kuluivat, ilman että mitään tapahtui ja hän tapasi hänet vain alati paikallaan radan varrella. Niin pian kun hän pitkän matkan päästä huomasi hänen veturinsa, tunsi hän, että tytön palavat silmät häntä seurasivat. Hänen katseensa näki hänet savusta huolimatta, ripustautui kiinni häneen ja seurasi häntä salamankaltaisesta nopeudesta huolimatta pyöräin pauhatessa, ja samaan aikaan tutkittiin, tarkastettiin ja koeteltiin juna ensimmäisestä viimeiseen vaunuun. Joka perjantai huomasi hän silloin aina hänet, kilpailijan, jonka hän tiesi olevan junassa mukana. Siitä ei ollut apua, että tuo toinen, joka tunsi vastustamatonta kurkistelemisen tarvetta, vaikka miten vähän olisi päätään esiin pistänyt; hänet nähtiin kuitenkin ja molempain katseet risteilivät kuin miekkain terät. Eteenpäin rientävä juna oli jo poissa ja hän seisoi siinä yksinään jäljellä kykenemättä sitä seuraamaan ja raivoissaan onnesta, minkä se vei mukanaan pois. Flore näytti kasvavan, joka matkallaan huomasi Jacques hänen olevan yhä suurempi, ja nyttemmin levotonna siitä, ett'ei hän tehnyt mitään, kysyi mies itseltänsä mitä hän mielessänsä hautoikaan, tuo suuri, tumma tyttö, jonka liikkumatonta vartaloa hän ei voinut karttaa näkemästä.

Myöskin eräs virkamies nykyään vaivasi Séverineä ja Jacquesia, nimittäin ylikooduktööri Henri Dauvergne. Hän kulki juuri perjantain junassa ja osoitti silloin Séverinelle huomiota, joka tuli varsin sopimattomaan aikaan. Hän oli huomannut hänen yhteytensä veturinkuljettajan kanssa ja luulotteli itseään, että hänenkin vuoronsa kentiesi tulisi. Kun juna läksi Havresta niinä aamuina, joina Roubaud oli virantoimituksessa, virnuili hän sille ilmeiselle huomiolle, jota Henri osoitti Séverinelle; tämä varasi hänelle kokonaisen vaununosaston, vei hänet sinne ja tutki lämpöjohdon. Eräänä päivänä Jacques, joka edelleen jutteli tyyneesti ja rauhallisesti Roubaudin kanssa, iski tälle silmää osoittaakseen hänelle nuoren Henrin kohteliaisuutta ja ikäänkuin kysyäkseen häneltä, suvaitsiko hän sitä. Mutta kun Roubaud riiteli vaimonsa kanssa, syytti hän häntä häikäilemättä noiden molempien rakastajattareksi. Séverine luuli erääseen aikaan, että Jacqueskin uskoi niin, ja että juuri se saattoi hänet synkkämieliseksi. Itku- ja nyyhkytyskohtauksen vallassa vakuutti hän olevansa viaton ja pyysi häntä tappamaan hänet, jos hän olisi hänelle uskoton. Jacques kävi silloin hyvin kalpeaksi, mutta koetti laskea leikkiä, suuteli häntä ja vastasi tietävänsä hänen olevan kunniallinen ja toivovansa, ett'ei hän koskaan tulisi ottamaan ketään hengiltä.

Maaliskuun ensimäiset illat olivat niin ikävät, että heidän täytyi keskeyttää kohtaamisensa, ja Pariisin-matkat lyhyine vapauksineen eivät enään olleet kylliksi Séverinelle. Hänessä kasvoi tarve saada Jacques itsellensä, kokonaan itsellensä, olla yhdessä hänen kanssaan päivät ja yöt, ilman että he koskaan jättäisivät toisiansa. Hänen inhonsa mieheensä kävi yhä suuremmaksi, hänen pelkkä läsnäolonsa sai hänet sairaalloiseen, sietämättömään ärtymykseen. Niin sopuisa ja taipuisa kuin hän muuten olikin, joutui hän suunniltaan kohta kun tuli kysymys hänestä ja tiuskahti pienimmästäkin esteestä, minkä mies pani hänen tahtoaan vastaan. Silloin näytti siltä, kuin olisi hänen mustien hiustensa varjo levittänyt tummaa varjoa hänen kirkkaiden, vaaleansinisten silmiensä yli.

Hän hurjistui, syytti miestään siitä, että tämä oli siinä määrin tuhonnut hänen olemassaolonsa, että nyt oli muka mahdoton elää hänen rinnallaan. Eikö se ollut hän, joka oli kaiken tämän aiheuttanut? Eikö se ollut hänen vikansa, että heidän yhdyselämänsä oli tuhoutunut, että hänellä oli rakastaja? Miehen typerä tyyneys, se välinpitämätön katse, jolla hän vastasi hänen katkeruuteensa, hänen pyöreä selkänsä ja suuri mahansa, koko tuo sienimäinen lihakasa, johon ei mikään näyttänyt vaikuttavan, kaikki tämä teki hänet lopulta niin katkeroituneeksi, että hän suorastaan kärsi siitä. Hän ei nykyjään muuta ajatellut kuin eroamista, lähtemistä pois hänen luotaan ja elämän alottamista uudelleen jossakin muualla. Oi, alkaa uudestaan, laittaa etenkin niin, ett'ei ollutta enään olisi olemassa, alottaa elämä sellaisena kuin se oli, ennen kun kaikki nämä iljettäväisyydet olivat alkaneet, tulla samallaiseksi kuin hän oli viidentoista vuotiaana, rakastua ja olla rakastettu kuten hän silloin uneksi elämästä!

Viikon ajan hautoi hän pakosuunnitelmaa: hän matkustaisi Jacquesin kanssa, he piiloutuisivat Belgiaan ja asettuisivat sinne asumaan nuorena, työteliäänä pariskuntana. Mutta hän ei puhunut edes hänenkään kanssaan siitä, sellaiselle olisi heti esiintynyt esteitä; he joutuisivat hyvin säännöttömään asemaan johon liittyisi alituista levottomuutta, ja kaikkein ikävintä oli antaa miehen pitää omaisuus, rahat ja Croix-de-Maufras. He olivat näet tehneet keskinäisen testamentin, ja hän oli sen kautta miehensä vallassa ja tämän laillinen holhousvalta sitoi hänen kätensä. Mieluummin kuin matkustaisi ja luopuisi ainoastakaan sousta, kuolisi hän siellä. Eräänä päivänä kun mies tuli kotiin ja kertoi, että hän, mennessään erään veturin ohi oli tuntenut puskimen hipaisevan kyynärpäätään, tuli hän ajatelleeksi, että jos mies kuolisi niin hän pääsisi vapaaksi. Hän tuijotti häneen suurilla silmillään: miksi ei mies voisi kuolla, koska hän ei enään pitänyt hänestä ja hän oli vaivana ja vastuksena kaikille?

Sen jälkeen saivat Séverinen unelmat toisen suunnan. Roubaud oli tapaturmaisesti kuollut ja hän matkusti Jacquesin kanssa Amerikaan. Mutta sitä ennen olivat he menneet naimisiin, myyneet Croix-de-Maufrasin ja muuttaneet koko omaisuuden rahaksi. He eivät jättäneet jälkeensä mitään pelon syytä. Jos he lähtisivät isänmaastaan, olisi se uudestisyntymistä toistensa syliin. Siellä kaukana ei olisi jäljellä mitään siitä, jonka hän tahtoi unhoittaa, hän voisi luulla elämän alkaneen uudelleen. Koska hän oli onnen suhteen pettynyt, niin koettaisi hän uudelleen ja alusta alkaen onneansa. Jacques saisi kyllä jonkin toimen, ja hän yrittäisi jotakin; he voisivat koota omaisuuden, epäilemättä saisivat he lapsia ja silloin alkaisi uusi olemassaolo työssä ja onnessa.

Ollessaan yksin aamusin vuoteessa, päivisin koruompeluksen ääressä, hän kokonaan antautui tämän mielikuvansa valtaan, teki muutoksia ja lisäyksiä ja uskoi lopulta elävänsä pelkän riemun ja menestyksen elämää. Hän, joka muuten meni harvoin ulos, sai nyt intohimokseen katsella postihöyryjen lähtöä: hän meni satamiin ja seurasi höyrylaivan savua, kunnes se katosi meren usvien joukkoon; hän kohdistautui, luuli seisovansa kannella Jacquesin rinnalla ja olevansa jo kaukana Ranskasta matkalla uneksittuun paratiisiin.

Eräänä iltana maaliskuun keskivaiheilla, kun Jacques oli rohjennut mennä hänen luokseen, kertoi hän, että junassa oli ollut mukana eräs hänen vanhoista koulutovereistaan, joka nyt oli matkalla New-Yorkiin, toteuttamaan muuatta uutta keksintöä, nappien valmistuskonetta; ja kun tämä tarvitsi yhtiömiestä, oli hän tarjoutunut ottamaan hänet mukaansa: Ah, se olisi oiva liikeyritys, jossa ei tarvittaisi suurempaa osuusmaksua kuin vajaat kolmekymmentä tuhatta frangia, ja josta ehkä voisi ansaita miljoonia. Hän sanoi tämän ainoastaan puhuaksensa jotakin ja lisäsi sitäpaitsi, että hän luonnollisesti oli vastannut tarjoukseen kieltävästi. Mutta se oli sentään ikävää, sillä kovaa oli olla pakotettu luopumaan onnesta, kun se tarjoutui.

Séverine kuunteli hänen puhettaan ilmeettömin katsein. Eikö siinä olisi hänen unensa toteutettuna?

– Ah, mutisi hän vihdoin, me läksisimme huomen aamulla…

Jacques katsahti hämmästyneenä ylös.

– Mitenkä niin, lähtisimmekö me?

– Lähtisimme, jos hän olisi kuollut.

Séverine ei maininnut Roubaudin nimeä, osoitti häntä vain nyökkäyksellä. Mutta Jacques ymmärsi ja teki epämääräisen liikkeen vastatakseen, että mies valitettavasti ei ollut kuollut.

– Me läksisimme, toisti Séverine hiljaa ja syvällä äänellä. Tulisimme tuolla kaukana niin onnellisiksi. Minä voisin saada kolmekymmentä tuhatta frangia myymällä tuon tilan ja sittenkin jäisi vielä jotakin meidän asuttumistamme varten… Sinä tekisit rahat voittoatuottaviksi ja minä järjestäisin pienen kodin meitä itseämme ja rakkauttamme varten… Oi, kuinka se olisi onnellista!

Ja hän lisäsi aivan hiljaa:

– Loitolla kaikista muistoista, uusi elämä edessämme!

Jacquesin valtasi suuri hellyys, he puristivat vaistomaisesti toistensa käsiä, eikä kumpikaan sanonut enempää, molemmat tämän toiveen hurmaamina. Séverine myöhemmin katkaisi äänettömyyden.

– Sinun pitäisi kuitenkin etsiä ystäväsi uudelleen käsiisi, ennen kun hän matkustaa, ja pyytää häntä olemaan hankkimatta itselleen ketään toista yhtiömiestä, ilmoittamatta siitä sinulle.

Jacques hämmästyi jälleen.

– Miksikä niin?

– Niin, eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Äskettäin se oli veturi kysymyksessä, olisi tarvittu vain sekunti myöhempään, niin minä olisin ollut vapaa!.. Voihan sitä aamulla olla hengissä ja illalla maata kuolleena.

Hän tarkasteli häntä ja toisti:

– Oh, jospa hän olisi kuollut!

– Ethän kai tahtone, että minä ottaisin hänet hengiltä? kysyi Jacques ja koetti hymyillä.

Hän uudisti kieltävän vastauksensa kolmasti, mutta hänen silmänsä, hänen lempeät naisensilmänsä sanoivat "kyllä", hänen intohimonsa teki hänet säälimättömän julmaksi. Koska hän oli tappanut toisen, niin miksi ei häntä voitaisi surmata? Tämä ajatus tunkeutui häneen johtopäätöksenä, välttämättömänä loppuna. Yksinkertaisin asia maailmassa olisi ottaa hänet hengiltä ja sitten matkustaa tiehensä. Kun hän olisi kuollut, olisi kaikki ohi ja hän voisi alottaa kaikki uudestaan. Hän ei enään katsonut muuta ratkaisua mahdolliseksi, hänen päätöksensä oli peruuttamaton, vaikka hän vienosti väristen yhä edelleenkin sanoi "ei", koska hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa väkivaltaisuuttansa.

Jacques, joka seisoi ruokakaappiin nojautuneena, tavoitteli edelleen hymyilyä. Hän huomasi veitsen, joka oli siellä.

– Sinun pitänee antaa minulle veitsi, jos tahdot, että otan hänet hengiltä… Onhan minulla jo kello, niin että saan pienen museon.

Hän nauraa hohotti, mutta Séverine vastasi vakavasti:

– Ota veitsi.

Ja sitten kun Jacques oli pistänyt sen taskuunsa, ikäänkuin ajaakseen pilan päähän saakka, suuteli hän häntä.

– Hyvää yötä nyt. Minä etsin heti ystäväni ja pyydän häntä odottamaan… Ellei lauvantaina sada, niin etsi minut Sauvagnatin talon takaa. Siitä on sovittu vai kuinka?.. Ja ole tyyni, me emme ota ketään hengiltä, me vain laskemme leikkiä.