Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 8

– Oliko miehellä täysiparta? kysyi hän Roubaudilta.

Tällä oli kyllä voimaa vastata, äänensä vähääkään väräjämättä;

– Täysiparta, ei suinkaan! Luulen, että hänellä ei ollut partaa laisinkaan.

Jacques ymmärsi, että hänelle tehtäisiin sama kysymys. Miten hän vastaisi? Hän olisi voinut vannoa, että miehellä oli täysiparta. Hänenhän ei itse asiassa tarvinnut vähääkään välittää näistä ihmisistä, ja miks'ei hän sitten sanoisi totuutta?

Mutta kun hän käänsi katseensa pois miehestä, sattui hänen silmiinsä vaimon katse, josta hän luki niin palavan rukouksen, koko hänen olentonsa niin täydellisen antautumisen, että hän aivan ällistyi. Häneen palasi vanha väristys: rakastiko hän siis häntä, voisiko hän siis rakastaa häntä lemmekkäästi, ilman luonnotonta hävittämishalua? Ja samassa silmänräpäyksessä hänen levottomuutensa vaikutti häneen omituisesti, päinvastaista, hänestä tuntui, kuin olisi hänen muistinsa himmentynyt, eikä hän enään tuntisi Roubaudia murhaajaksi. Koko murhanäytelmä oli nyt hänen edessään epäselvin ääriviivoin ja hän tuli siinä määrin epäröiväksi, että olisi kuolemaksensa katunut, jos olisi puhunut.

Denizet kysyi nyt häneltä:

– Oliko hänellä täysiparta, kuten herra Roubaudilla?

Ja Jacques vastasi rehellisesti:

– Minä en todellakaan voi sitä sanoa. Minä muistutan vieläkin siitä, että tuo kaikki kävi niin nopeasti. En tiedä mitään, enkä tahdo väittää mitään varmuudella.

Mutta Denizet oli itsepintainen, sillä hän tahtoi saada lopun epäluuloista alipäällikköä vastaan. Hän ahdisteli tätä ja hän ahdisteli veturinkuljettajaa ja pusersi vihdoin ensinmainitusta murhaajan täydelliset tuntomerkit.

Tämä oli pitkä ja karkeatekoinen, parraton ja oli ollut puettuna puseroon, s.o. hänen omien tuntomerkkiensä täydellinen vastakohta.

Mutta veturinkuljettajalta saattoi tuomari poimia ainoastaan kierteleviä yksitavuisia sanoja, jotka vahvistivat toisen tekemiä väitöksiä.

Tuomari palasi tämän johdosta ensimmäiseen vakaumukseensa: Hän oli oikeilla jäljillä, todistajan murhaajasta antama kuva havaittiin niin tarkaksi, että jokainen uusi erityiskohta siinä teki sen vieläkin varmemmaksi. Nuo syyttömästi epäillyt puolisot saattaisivat musertavalla todistuksellaan rikoksellisen mestauslavalle.

– Astukaa tuonne, sanoi hän Roubaud-puolisoille ja Jacquesille ja antoi heidän astua viereiseen huoneeseen, sitten kun he olivat allekirjoittaneet todistuksensa. Odottakaa siellä, kunnes kutsun teitä.

Heti sen jälkeen käski hän, että vanki tuotaisiin sisään ja oli niin hyvällä tuulella menestyksestään, että virkkoi notariollensa:

– Nyt, Laurent, on hän käsissämme.

Ovi avattiin ja kaksi santarmia toi suuren, pitkän, viidenkolmatta tai kolmenkymmenen vuotiaan miehen. Tuomarin viittauksesta he poistuivat ja Cabuche seisoi yksinään keskellä huonetta hämillään ja vastaan hangoittelevana kuin saarrettu eläin.

Hän oli suuri ja roteva voimakkaine kauloineen ja suunnattomine nyrkkeineen, vaalea ja valkohipiäinen, parta oli harvaa, melkein pelkkää kiharaa, keltaista haiventa, silkin pehmoista. Täyteläiset kasvot ja matala otsa osoittivat niukkaa ymmärrystä ja kiivasta luonnetta, joka noudatti hetken mielijohteita, mutta suuri suu ja neliskulmainen nenä, joka muistutti säyseän koiran kuonoa, ilmaisi juuri kuin hellyyden tarvetta ja nöyryyttä. Väkivallalla tuotuna luolastaan ja metsästään varhain aamulla ja suuttuneena syytöksistä, joita hän ei käsittänyt, sai hän jo ällistyksensä kautta ja repaleisella puserollansa sen epäiltävän vanginnäön, sen luihun rosvomuodon, minkä vankila antaa kunniallisimmallekin ihmiselle. Tuli hämärä ja hän katosi tuon tumman huoneen varjoon, kun vahtimestari toi sisään suuren lampun, joka loi kirkasta valoaan hänen kasvoillensa.

Denizet tarkasteli häntä suurilla, kirkkailla silmillään noiden raskaiden silmäluomien alta. Hän ei sanonut mitään, se oli äänetön kamppailu, ensimmäinen voimakoetus, ennen kun tuo hurja taistelu viekkauksineen ja ansoineen ja moraalisine kidutuksineen olisi alkava. Olihan hän rikoksellinen, häntä vastaan oli kaikki sallittua, hänellä ei enään ollut muuta oikeutta, kuin tunnustaa rikoksensa.

Kuulustelu alkoi sangen hitaasti.

– Tiedättekö, mistä rikoksesta teitä syytetään?

Cabuche murisi äänellä, joka oli paksuna voimattomasta vihasta:

– Minulle ei sitä ole sanottu, mutta minä epäilen mitä se on. Siitä on tarpeeksi asti lörpötelty!

– Tunnetteko presidentti Grandmorinin?

– Kyllä, liiankin hyvin!

– Eräs nuori tyttö, Louisette nimeltänsä, joka oli teidän rakastajattarenne, palveli kamarineitona rouva Bonnehonin luona.

Kivenhakkaaja joutui nyt pois suunniltansa raivosta. Hän oli niin katkeroittunut, että kaikki muuttui punaiseksi hänen silmissään.

– Ei, vaikka piru olisi! Ne, jotka sitä väittävät, ovat kirottuja valehtelijoita. Louisette ei suinkaan ollut minun rakastajattareni.

Tuomari oli uteliaana kuunnellut tätä purkausta. Hän poikkesi hiukan kuulustelusta ja sanoi:

– Te olette sangen hurjapäinen; teidät on tuomittu viideksi vuodeksi vankeuteen siitä, että eräässä kahakassa olette lyöneet miehen kuoliaaksi.

Cabuche painoi päänsä alas. Tämä tuomio oli hänen häpeänsä. Hän mutisi:

– Hän sen alkoi… Istuin vankilassa ainoastaan neljä vuotta ja sain yhden vuoden armahduksen.

– Te väitätte siis, jatkoi Denizet, ett'ei Louisette ollut teidän rakastajattarenne?

Cabuche pujoi taas nyrkkejänsä. Sitten lausui hän hiljaa ja katkonaisesti:

– Mutta ajatelkaahan, että hän oli vasta lapsi, ei edes neljäntoista vuotias, kun minä jälleen pääsin vapaaksi… Kaikki ihmiset karttoivat minua silloin ja olisivat voineet heittää kiviä minun päälleni. Mutta hän, jonka aina kohtasin metsässä, hän tuli luokseni ja jutteli ja oli niin herttainen… Meistä tuli hyvät ystävykset ja me kuljimme käsi kädessä. Se oli niin onnellista aikaa se…

On kyllä totta, että hän kasvoi, ja että minä ajattelin häntä. En voi muuta sanoa, olin rakastunut häneen, niin että olisin voinut tulla hulluksi. Hänkin piti paljon minusta, ja olisi kyllä voinut käydä, kuten te sanoitte, mutta hänet otettiin minulta pois ja hänelle hankittiin paikka Doinvilleen.

Kun sitten eräänä iltana tulin kotiin kivilouhimosta, tapasin hänet oveni edustalla. Hän oli silloin puoliksi mieletönnä ja niin rasittunut että hänellä oli polttavan kuuma. Hän ei ollut uskaltanut palata vanhempiensa luo ja etsi senvuoksi minut, kuollakseen minun luonani… Voi tuota kirottua sikaa! Minun olisi heti pitänyt pistää puukko hänen kurkkuunsa.

Tuomari puristi ohuet huulensa yhteen, ihmeissään siitä vilpittömyydestä, mikä ilmeni Cabuchen lausunnosta. Hänen oli selvästikin pakko pelata ovelammasti, hän oli tekemisissä voimakkaamman vastustajan kanssa, kuin oli luullutkaan.

– Niin, minä tunnen tuon rivon jutun, jonka te ja tyttö keksitte. Mutta muistakaa tarkoin, että presidentti Grandmorinin koko elämä kohotti hänet teidän syytöstenne yläpuolelle.

Ällistyneenä ja suurin, pyörein silmin sekä kalisevin hampain änkytti

Cabuche:

– Mitä me olemme keksineet?.. Muut ne valehtelevat ja meitä syytetään valheista!

– Älkää näytelkö viattoman osaa… Olen jo kuulustellut Misardia, joka on naimisissa teidän rakastajattarenne äidin kanssa. Jos tarvis vaatii, niin minä kuulustelen häntä ja teitä vastatusten, jolloin saatte nähdä mitä hän ajattelee teidän jutustanne… Varokaa tarkoin vastauksianne. Meillä on todistajia, me tiedämme kaikki, ja te tekisitte viisaimmin puhumalla totta.

Hänen tavallinen menettelytapansa oli koettaa peloitella silloinkin, kun hän ei mitään tietänyt, ja kun hänellä ei ollut todistajia.

– Kiellättekö siis julkisesti ja kaikkialla kerskuneenne siitä, että te iskisitte suonta presidentti Grandmorinista?

– Siten kyllä olen sanonut. Ja minä sanoin sen aivan rehellisesti, sillä sormeni kovasti syhyivät!

Tuomari hämmästyi tästä hänen myöntämisestänsä niin kovin. Hän oli odottanut järjestelmällistä ja yhtämittaista kieltämistä. Mutta puhuteltu tunnusti nyt uhkauksensa. Mikähän viekkaus tässä piili? Peläten menettelevänsä liian kiireisesti, mietti hän silmänräpäyksen, silmäili Cabuchea tarkoin ja sitten yht'äkkiä tämän kysymyksen:

– Mitä teitte helmikuun 14 ja 15 päivien välisenä yönä?

– Laskeuduin levolle 6 ajoissa… En voinut oikein hyvin, ja serkkuni Louis teki minulle sen palveluksen, että ajoi kivikuorman Doinvilleen.

– Niin, serkkunne on nähty silloin, kun hän kuorminensa ajoi radan yli. Mutta kysyttäessä ei serkkunne ole voinut sanoa muuta, kuin että te olitte eronneet päivällisen ajoissa, ja ettei hän enään senjälkeen nähnyt teitä. Voitteko näyttää toteen että menitte makuulle kello kuudelta?

– Mitä tyhmyyksiä. En minä voi näyttää sitä toteen. Minulla on oma yksinäinen tupa metsänlaidassa. Minä sanon olleeni siellä, ja siinä kaikki.

Silloin päätti herra Denizet lyödä suuren iskun musertavalla väitteellä. Hänen kasvonsa jäykistyivät tahdonvoiman jännityksestä ja suu näytteli kokonaisen näytelmän.

– Minä sanon teille, mitä te teitte helmikuun 14 päivän iltana… Kello 8 te Barentinissa nousitte Rouenin junaan tarkoituksessa, mikä ei vielä ole tutkimuksesta käynyt selville. Te aijoitte palata kuriirijunalla, joka pysähtyy Rouenissa yhdeksän ja kolme, ja te olitte väkijoukossa asemasillalla, kun äkkäsitte presidentti Grandmorinin vaunussaan. Huomatkaa nyt, että minä varsin kernaasti myönnän, ett'ei se ollut mikään edeltäpäin suunniteltu rikos, vaan että te saitte sen ajatuksen vasta silloin… Teidän onnistui tungoksessa tunkeutua vaunuun, te odotitte, kunnes juna oli Malaunay-tunnelissa, mutta te olitte laskenut ajan väärin, sillä juna jätti tunnelin, juuri kun te teitte murhan… Sitten heititte ruumiin ulos ja poistuitte junasta Barentinissa, sitten kun myös olitte viskannut matkahuovan menemään… Sen te teitte.

Hän vakoili pienintäkin ryppyä Cabuchen punaisilla kasvoilla ja suuttui, kun tämä, joka aluksi oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti, lopuksi purskahti nauruun.

– Mitä juttua te kerrottekaan?.. Jos minä olisin sen tehnyt, niin puhuisin siitä.

Sitten jatkoi hän tyynesti:

– Minä en ole sitä tehnyt, mutta minun olisi pitänyt tehdä se. Niin, hitto vieköön, olempa pahoillani, etten ole sitä tehnyt.

Denizet ei voinut saada Cabuchelta urkituksi mitään. Hän toisti turhaan kysymyksensä, palasi kymmenen kertaa samoihin asioihin, vaikkakin eri teitä. Ei, yhä vaan ei! Hän ei ollut se. Hän kohautti olkapäitänsä ja piti sitä hullunkurisena. Häntä vangittaessa oli tutkittu hänen majansa, vaan ei oltu löydetty aseita, pankinseteleitä eikä kelloa, mutta raskauttavana todistuksena oli otettu takavarikkoon housut, joissa oli muutamia pieniä veripilkkuja. Hän päästi uuden naurunhohotuksen: Olipa sekin soma juttu: jänis, jonka hän oli pyydystänyt ansaan, oli tahrinut hänen säärensä vereen!

Nyt oli se tuomari, joka rikoksesta saamassaan päähänpälkähtämässä kadotti jalansijan ja liian suuressa ammattitaidossaan sekotti asian ja joutui pois yksinkertaisesta totuudesta. Tuo yksinkertainen mies, joka ei pystynyt käyttämään viekkautta, kävi alituisella kieltäytymisellään voittamattomaksi, ja se saattoi Denizetin vähitellen aivan raivoihinsa. Sillä hän ei voinut muuta, kuin pitää häntä syyllisenä ja jokainen uusi kieltäminen ärsytti häntä vielä enemmän, koska hän piti sitä itsepintaisena pysymisenä valheessa ja hurjuudessa. Mutta hän kyllä pakottaisi hänet paljastamaan itsensä.

– Te siis kiellätte?

– Tietysti, koska minä en ole se… Jos minä se olisin, niin minä ylpeilisin ja puhuisin siitä.

Denizet nousi nyt kiivaasti ylös ja avasi itse pienen viereisen huoneen oven. Ja kutsuttuaan sisään Jacquesin, kysyi hän häneltä:

– Tunnetteko tämän miehen?

– Kyllä, minä tunnen hänet, vastasi veturinkuljettaja hämmästyneenä.

Olen ennen nähnyt hänet Misardin luona.

– Ei, ei … tunnetteko hänet rautatievaunussa olleeksi murhaajaksi?

Jacques kävi heti varovaiseksi. Eihän hän sitä paitsi tuntenutkaan häntä rautatievaunussa olleeksi. Tuo toinen oli näyttänyt hänestä lyhyemmältä ja tummemmalta. Hän oli juuri sanomaisillaan sen, kun huomasi, että se olisi liiaksi pitkälle uskallettua. Ja sen vuoksi vastasi hän edelleenkin vältellen:

– En tiedä, en voi sitä sanoa… Minä vakuutan, herra tuomari, ett'en voi sitä sanoa.

Viipymättä kutsui Denizet nyt sisään Roubaud-puolisot vuorostansa ja kysyi heiltä:

– Tunnetteko te hänet?

Cabuche hymyili edelleen. Hän ei hämmästynyt ja nyökkäsi Séverinelle, jonka hän oli tuntenut, kun tämä nuorena tyttönä asui Croix-de-Maufrasissa. Mutta Séverine ja hänen miehensä ällistyivät, saadessaan nähdä hänet. He ymmärsivät, että hän oli se vangittu, josta Jacques oli maininnut, ja että hänen pyyntönsä oli aiheuttanut heidän uudelleen kuulustelemisensa. Roubaud oli hämillään ja peljästyksissään hänen yhdennäköisyydestään sen olemattoman murhaajan kanssa, jonka tuntomerkit hän oli kuvannut suorastaan omiensa vastakohdaksi. Tämä oli sula sattuma, ja hän joutui siitä niin sekaannuksiinsa, ett'ei tietänyt, mitä vastaisi.

– No, tunnetteko hänet?

– Herra Jumala! Se oli, sanon sen vieläkin kerran, pelkkä mielikuvite, henkilö, joka liipaisi minua… Hän on kyllä tuon toisen mittainen, ja vaaleatukkainen ja parraton…

– Tunnetteko hänet?

Alipäällikkö tunsi ahdistusta ja hänen koko ruumiinsa vapisi sisällisestä, äänettömästä taistelusta, mutta itsesäilytysvaisto voitti.

– En voi sitä varmasti väittää. Mutta yhdennäköisyys on suuri.

Nyt alkoi Cabuche kiroilla. Hän ei voinut muuta kuin lopen ikävystyä ja suuttua sellaisista jutuista. Koska se ei ollut hän, niin tahtoi hän lähteä tiehensä. Veri nousi hänen päähänsä, hän huitoi nyrkeillään ja tuli niin hirmuiseksi, että täytyi kutsua santarmit viemään hänet pois.

Mutta Denizet riemuitsi tästä rajuudesta, näistä ahdistetun petoeläimen ponnistuksista, joka tahtoo murtautua ulos. Nyt oli hänen vakaumuksensa järkähtämätön ja hän osoitti sen.

– Huomasitteko hänen silmiänsä? Silmistä minä heidät tunnen! Hän on nyt saanut tarpeeksensa ja on meidän hallussamme.

Roubaud-puolisot katsoivat jäykästi toisiinsa. Nyt oli se siis ohi, he olivat pelastetut, koska oikeus oli saanut rikollisen käsiinsä. He olivat edelleenkin hiukkasen hämillään ja heillä oli paha omatunto sen osan johdosta, jota heidän oli asiainhaarain pakosta ollut pakko näytellä. Mutta heidän ilonsa karkoitti kaikki epäillykset. He hymyilivät Jacquesille ja odottivat keventynein mielin ja ikävöiden raittiiseen ilmaan, että tuomari antaisi heidän kaikkien kolmen lähteä, kun vahtimestari samassa tuli tuomaan kirjettä.

Denizet istuutui taasen nopeasti pöytänsä ääreen ja luki kirjeen hyvin tarkkaan, unhoittaen noiden kolmen todistajan läsnäolon. Se oli kirje ministeriöltä, se viittaus jota hänen olisi pitänyt odottaa, ennen kun uudelleen joudutti tutkimista. Ja kirjeen sisällys lienee vähentänyt hänen voittoriemuansa, sillä vähitellen hänen kasvonsa jäykistyivät ja niille palasi järkähtämätön synkkyytensä. Silmänräpäykseksi hän kohotti päätään ja vilkaisi Roubaud-puolisoihin, kuin olisi kirje muistuttanut häntä heistä.

Heidän lyhyt ilonsa loppui nyt, he vaipuivat takaisin samaan ikävään mielialaan ja tunsivat jälleen olevansa pulassa. Miksi oli hän nyt niin katsellut heitä? Oliko Pariisissa löydetty tuo varomaton, kolme riviä sisältävä kortti, jonka takia hän alati oli ollut levoton? Séverine tunsi varsin hyvin herra Camy-Lamotten, jonka hän usein oli tavannut presidentin luona, ja tiesi että hän oli saanut tehtäväkseen järjestää vainajan paperit. Roubaudia kalvoi katkera katumus sen johdosta, ettei hän ollut ajatellut lähettää vaimoansa Pariisiin edullisille vierailuille ja ainakin hankkimaan varmuutta ylisihteerin suojeluksesta siltä varalta, että yhtiön johtokunta ikävystyisi noihin pahoihin huhuihin ja erottaisi hänet virastaan. He eivät kääntäneet silmiänsä tuomarista ja tunsivat molemmat levottomuutensa kasvavan sikäli kuin näkivät hänen käyvän synkemmäksi. Häntä näkyi vaivaavan tuo kirje, joka sotki sekaisin koko hänen menestyksellisen päivätyönsä.

Vihdoin laski Denizet kirjeen pois ja oli hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen Roubaud-puolisoihin ja Jacquesiin. Sitten hän tyytyi kohtaloonsa ja puhui ääneensä itsekseen:

– No niin, saammehan nähdä, asia täytyy ottaa vielä kerran käsiteltäväksi… Saatte lähteä.

Mutta kun heidän kaikkien kolmen piti lähteä, ei hän voinut vastustaa haluansa saada varmuutta, luoda valoa siihen tärkeään kohtaan, joka turmeli hänen uuden järjestelmänsä, vaikkakin häntä kehoitettiin olemaan tekemättä mitään enempää ilman edelläkäypää yhteistä neuvottelua.

– Ei, te voitte jäädä vielä silmänräpäykseksi, sanoi hän Jacquesille, minulla on vielä kysymys tehtävänä teille.

Roubaud-puolisot odottivat käytävässä. Ovet olivat avoinna, mutta he eivät voineet lähteä tiehensä, jokin pidätti heitä, ahdistus sen johdosta, mitä tuomarin huoneessa tapahtui, fyysillinen mahdottomuus mennä pois ennen kun olivat saaneet kuulla Jacques'ilta, mitä häneltä vielä oli kysytty. He seisoivat liikkumattomina samassa paikassa, vaikka jalkansa olivat lopen väsyneet. Vihdoin vaipuivat he äänettöminä vieretysten samalle penkille, jossa aikaisemmin olivat tuntikausia odottaneet.

Kun veturinkuljettaja jälleen tuli näkyviin, nousi Roubaud sangen vaivaloisesti seisoalleen.

– Me odotimme teitä, saadaksemme seuraa ratapihalle… No?

Mutta Jacques käänsi tuskastuneena päänsä poispäin, ikään kuin olisi hän tahtonut välttää Séverinen katsetta, joka oli häneen kiinnitetty.

– Hän ei nyt tiedä enempää kuin ennenkään, hän vain sekoittaa asian. Nyt kysyi hän minulta, eikö murhaajia ollut kaksi. Ja kun minä Havressa olin puhunut mustasta kasasta, joka makasi ukon jalkojen päällä painamassa, niin kysyi hän minulta siitä… Hän näyttää olevan sitä mieltä, että se vain oli matkahuopa. Hän noudatti sen ja minun täytyi lausua siitä mielipiteeni… Niin, Herra Jumala, ehkä se olikin matkahuopa.

Roubaud-puolisot vapisivat. Oltiin heidän jäljillänsä, ja tämä nuoren miehen lausuma sana voisi syöstä heidät perikatoon. Hän tiesi varmasti, miten asianlaita oli, ja lopultakin hän saataisiin lörpöttelemään siitä.

Vaitiollen kulkivat he pois oikeuspalatsista, rouva Roubaudin kävellessä molempien herrojen välissä.

Heidän saavuttuaan kadulle, virkkoi alipäällikkö:

– Sepä totta, toveri, vaimoni täytyy matkustaa päiväksi Pariisiin asioita toimittamaan. Tekisitte sangen kauniisti, jos pitäisitte hänestä huolta siinä tapauksessa, että hän jotakin apua tarvitsee.

V

Minuutilleen neljännestä yli kahdentoista ilmoitti Pont de l'Europen luona oleva vartia ohjesäännöissä määrätyillä kahdella torventörähdyksellä Havren pikajunan, joka nyt tuli esiin Batignolles-tunnelista. Kääntöpyörä pantiin liikkeelle ja päästäen lyhyen vihellyksen ajoi juna ratapihalle, natisten, savuten ja valuen rankkasadetta, jota oli kestänyt Rouenista saakka.

Asemamiehet eivät vielä olleet vääntäneet vaunuovien salpoja auki, kun muuan ovi avautui ja Séverine hyppäsi reippaasti asemalaiturille, ennen kun juna edes oli oikein pysähtynyt. Hänen vaununsa oli loppupäässä ja hänen täytyi sen vuoksi kiiruhtaa, päästäkseen veturin luo tuon vaunuista nousseiden matkustajain muodostaman vahvan virran sekä lasten ja matkakapineiden sekamelskan lomitse. Jacques seisoi veturissa, odottaen menoa veturitalliin, sillä aikaa kun Pecqueux rievulla pyyhkieli messinkiheloja.

– Siitä on siis suostuttu, sanoi Séverine, nousten varpaisilleen. Minä olen kello 8 Rue Cardinetin varrella, ja te olette silloin niin kiltti, että esitätte minut päälliköllenne, jotta voin lausua hänelle kiitokseni.

Roubaud oli keksinyt sen tekosyyn, että hänen oli kiitettävä Batignollen veturivarikon päällikköä jostakin palveluksesta, minkä tämä muka oli tehnyt. Siten pääsisi Séverine tilaisuuteen käyttää Jacquesin avuliaisuutta hyväksensä sekä voisi vetää nauhat kireämmälle ja vaikuttaa häneen.

Nokisena, läpimärkänä ja väsyneenä taistelussa sadetta ja tuulta vastaan, loi Jacques häneen ankaran katseen, eikä vastannut. Havresta lähdettäessä ei hän ollut voinut vastata kieltävästi hänen miehelleen, mutta ajatellessaan olevansa kahden kesken hänen kanssaan hän ällistyi, sillä hän tunsi liiankin hyvin nyt himoitsevansa häntä.

– Vai kuinka? toisti Séverine hymyillen ja loi häneen suloisesti hyväilevän katseen, vaikkakin häntä sekä hämmästytti että loukkasi nähdä hänet noin likaisena ja melkein tuntemattomana. – Minä luotan teihin.

Kun hän kurkotti vieläkin enemmän ja nojasi käsineen peittämän kätensä erääseen rautavedikkeeseen, oli Pecqueux siksi kohtelias, että varoitti häntä.

– Varokaa, te ryvötätte itsenne.

Jacquesin täytyi silloin lopultakin vastata, mutta hän teki sen hyvin yrmeällä äänellä:

– Niin, Rue Cardinet… Ellen minä vaan sula tässä kirotussa sateessa. Nyt on oikea koiranilma.

Séverine punastui Jacquesin viheliäisen tilan johdosta ja lisäsi, juuri kuin olisi viimemainittu saanut kärsiä ainoastaan hänen tähtensä:

– Voi minkälaiselta te näytätte, ja minun kun oli niin hyvä olla!.. Minä ajattelin teitä ja olin vallan epätoivoissani, kun satoi niin hirveästi… Minä joka iloitsin siitä, että te toitte minut tänne ja veisitte minut tänä iltana pikajunalla takaisin!

Mutta tämä rakastettava ja hyvin hellä tuttavallisuus näytti vain saattavan hänet vieläkin levottomammaksi ja häntä rauhoitti se, kun kuului huuto: "Peräyttäkää!" Hänelle tuli silloin kiire antaa höyrypillin soida, jolloin lämmittäjä viittasi Séverineä menemään pois tieltä.

– Kello 3!

– Niin, kello 3!

Veturin lähtiessä liikkeelle, oli Séverine viimeinen, joka poistui asemalaiturilta. Kun hän Rue d'Amsterdamilla aikoi avata sateenvarjonsa, huomasi hän iloksensa, että sade oli tauonnut. Hän käveli aina Place de Havrelle saakka, jossa hän hetken mietittyään katsoi parhaaksi heti syödä aamiaista. Kello oli nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista; hän meni erääseen Rue Saint-Lazaren kulmauksessa sijaitsevaan ravintolaan tilasi itselleen kyljyksen paistettujen munien kera. Hän söi hyvin hitaasti ja vaipui kokonaan samoihin ajatuksiin, jotka olivat kiusanneet ja vainonneet häntä nyt useampia viikkoja. Tällöin hän kalpeni, kävi levottomaksi, eikä hänellä enään ollut jäljellä sävyisää vietteleväistä hymyänsä.

Roubaud oli pitänyt vaarallisena odottaa kauemmin ja oli sen vuoksi edellisenä iltana, eli kaksi päivää jälkeen Rouenissa pidetyn kuulustelun, tullut siihen päätökseen, että Séverinen oli matkustettava tervehtimään herra Camy-Lamottea, ei ministeriöön, vaan hänen kotiinsa Rue du Rocherin varrelle, missä hän asui eräässä aivan Hôtel Grandmorinin vieressä sijaitsevassa hotellissa. Séverine tiesi hänen olevan tavattavissa siellä klo 1, eikä sen vuoksi pitänyt kiirettä. Hän ajatteli sitä, mitä sanoisi ja koetti arvata hänen vastauksensa, jott'ei antaisi minkään sekaannuttaa itseänsä.

Se oli uusi levottomuuden syy, mikä edellisenä iltana oli jouduttanut hänen matkustamistansa. Juorukellojen kautta asemalla oli hän saanut kuulla rouva Lebleun ja Philomènen kertoneen kaikkialla, että yhtiö erottaisi Roubaudin, koska hänen virassa pitämisensä katsottiin muka häpäisevän yhtiötä. Ja pahinta oli, että herra Dabadie suoraan kysyttäessä ei ollut sitä kieltänyt, mikä seikka antoi huhulle sangen suuren merkityksen. Hänen oli silloin välttämätön pakko rientää Pariisiin puhumaan heidän puolestansa ja ennen kaikkea anomaan tämän mahtavan henkilön suojelusta, kuten ennen presidentin.

Mutta sellaisen pyynnön takana joka ainakin kelpaisi selittämään vieraisilla käyntiä, oli vieläkin pakottavampi vaikutin, nimittäin heidän tuntemansa polttava, ääretön tarve saada tietoja asemasta, sama tarve, joka pakottaa rikoksellisen ennemmin ilmaisemaan itsensä kun olemaan tietämättömyydessä. Tietämättömyys olisi tappanut heidät nyt, kun he tunsivat tulleensa ilmi, sitten kun Jacques oli kertonut heille, että viranomaiset epäilivät vielä toisenkin murhaajan olevan olemassa. He olivat väsymättömät keksimään uusia otaksumia kirjeen löytämisestä, uuden tutkimuksen toimeenpanemisesta j.n.e. Tunnin toisensa jälkeen he odottivat kotitarkastusta, vangitsemista; ja heidän tuskansa tulivat niin suuriksi ja pieninkin asia, mikä tapahtui heidän läheisyydessään, teki niin uhkaavan ja levottomuutta herättävän vaikutuksen heihin, että he lopulta pitivät hirmukohtausta parempana, kuin tätä alituista levottomuutta. He halusivat saada varmuutta ja päästä kauemmin kitumasta.

Séverine söi kyljyksensä ja vaipui niin ajatuksiinsa, että ihan säpsähti hämmästyneenä siitä, että oli julkisessa ravintolassa. Kaikki kävi maultansa niin karvaaksi ja hänen oli niin vaikea niellä mitään, eikä hän voinut edes juoda kahvia. Mutta miten hitaasti hän söikään, kello oli tuskin neljännestä yli kahdentoista, kun hän läksi ravintolasta. Vielä kolme neljännestuntia kulutettavana! Hän, joka jumaloi Pariisia, ja oli niin ihastunut kaduilla kuljeskelemiseen niinä harvoina kertoina, joina hän oli siellä, hän tunsi nyt olevansa niin eksynyt ja peloissaan ja kärsimätön saamaan lopun kaikesta ja sitten piiloutumaan. Katukäytävät alkoivat jo kuivaa ja vieno tuuli ajoi pilvet kokonaan pois. Hän kulki Rue Tronchetia alaspäin ja saapui la Madeleinen luona olevalle kukkatorille. Nyt oli yksi noista viimeisistä, kalpeista maaliskuun talvipäivistä, jolloin varsinkin kevätesikköjen ja atsaleeojen tuonti on niin runsas. Hän vaelteli puolisen tuntia tässä varhaisessa keväässä ja vaipui epämääräisiin haaveiluihin, ajatellen Jacquesia vihollisena, jolta hänen oli riistettävä aseet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jo käynyt Rue du Rocherin varrella, ja että kaikki kävisi hyvin sillä taholla, että hänen nyt vain oli päästävä varmuuteen tuon nuoren miehen vaitiolosta. Mutta se oli varsin hankala yritys, ja hänen aivoillaan oli paljon tekemistä, keksiessään kaikenlaisia romantillisia suunnitelmia, joiden mukaan se tapahtuisi. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut väsymystä eikä levottomuutta, vaan tuuditti hänen ajatuksensa hiljaiseen lepoon.

Mutta silloin äkkäsi hän äkisti erään huvimajan kellon … kymmenen minuuttia yli yhden. Hän ei ollut toimittanut asiaansa, hänet valtasi uudelleen tuska asiain todellisen tilan johdosta ja hän kiiruhti Rue du Rocherille.

Herra Camy-Lamottesin hotelli sijaitsi mainitun kadun ja Rue de Naplesin kulmauksessa, ja Séverinen täytyi kulkea ohi Grandmorinin hotellin, joka lepäsi siinä autiona ja hiljaisena, alaslasketuin akuttimin. Hän katsahti ylöspäin ja joudutti askeleitansa. Hän muisti viimeisen käyntinsä tässä talossa, ja näki sen seisovan suurena ja uhkaavana edessänsä. Ja kun hän muutaman askeleen pääsi siitä, vaistomaisesti kääntyi ympäri ja katsoi taakseen, kuin kirkuvan väkijoukon takaa-ajama henkilö, huomasi hän vastapäätä olevalla katukäytävällä Rouenin tutkintotuomarin, herra Denizetin, joka myös käveli katua ylöspäin. Hän pysähtyi ällistyneenä. Oliko hän huomannut hänet, kun hän silmäili taloa? Ei, tutkintotuomari käveli tyyneesti ja hän päästi hänet edelle, kulkien hyvin levottomana hänen perässään. Ja hän sai uuden piston sydämmeensä, nähdessään Denizetin Rue de Naplesin kulmauksessa soittavan Camy-Lamotten ovikelloa.

Hän joutui aivan suunniltaan peljästyksestä. Nyt ei hän ainakaan uskaltaisi mennä sinne. Hän kääntyi ympäri, joutui Rue de Edimbourgille ja kulki sitä Pont de Europeen saakka. Vasta siellä luuli hän olevansa turvassa. Hän ei hämmingissään enää tietänyt, minne menisi tai mihin ryhtyisi, ja nojasi liikkumattomana kaidepuihin ja katseli rantarakennelmien lävitse alas tuolle laajalle asema-alueelle, jolla junat lakkaamatta tulivat ja menivät. Hän seurasi niitä peljästyneillä katseillaan, hän oli vakuutettu siitä, että tuomari oli tullut sinne murha-asian takia, että he molemmat puhuivat hänestä, että hänen kohtalonsa ratkaistiin juuri tällä hetkellä. Epätoivoissaan sai hän silloin halun mieluimmin heti heittäytyä junan alle, kuin palata Rue du Rocherille. Hän saattoi juuri nyt nähdä erään junan tulevan ulos kaukoliikennettä varten varatulta junasillalta. Se kulki hänen jalkojensa alitse ja haalea, valkoinen savupyörre lehahti vasten hänen kasvojansa.

Mutta ajatus siitä, että matka silloin olisi ollut tyhmä ja hyödytön, ja siitä hirveästä tuskasta, minkä hän jälleen veisi mukanansa kotiin, ellei hänellä olisi kylliksi voimia hankkia itsellensä varmuutta, pääsi silloin valtaan sellaisella painolla, että hän päätti viiden minuutin kuluessa voittaa takaisin rohkeutensa. Veturit sähisivät ja hän seurasi silmillänsä pientä sellaista, joka kuljetti erästä junaa kiertolinjalle. Ja nostaen katseensa ylös vasemmalle, tunsi hän pakkahuoneen yläpuolella, korkealla Amsterdamin kujan varrella olevassa talossa Victoire eukon akkunan ja hän näki jälleen olevansa siellä miehensä kanssa, tuijottaen alas akkunasta vähää ennen tuota inhoittavaa kohtausta, joka oli syynä koko heidän onnettomuuteensa. Tämä palautti muistiin hänen vaarallisen asemansa niin kirvelevällä tuskalla, että hän heti tunsi olevansa valmis uhmailemaan kaikkea, saadakseen siitä lopun. Torventörähdykset ja pitkäveteinen jyrinä huumasivat häntä ja taajat savupilvet, jotka lensivät Pariisin kirkkaalle, avaralle taivaalle, katkaisivat näköalan. Hän palasi nyt Rue du Rocherille ja kulki kuin olisi mennyt itsemurhaa tekemään, kiireisin askelin, äkisti ruvettuaan pelkäämään ett'ei enää tapaisi häntä kotona.

Kun Séverine oli painanut soittojohdon nappulaa, kiiti jäätävä peljästys jälleen hänen lävitsensä. Mutta palvelija oli jo kysynyt hänen nimeänsä ja pyytänyt häntä istuutumaan odotushuoneeseen. Hiljaa avattujen ovien kautta kuuli hän sangen selvästi kahden henkilön välisen vilkkaan keskustelun. Sitten syntyi syvä ja täydellinen äänettömyys. Hän ei tuntenut mitään muuta, kuin sen, miten kumeasti hänen ohimojensa kohdalla tykytti. Hän sanoi itselleen, että tuomari vielä harkitsi asiaa, ja että hän epäilemättä saisi odottaa sangen kauan, mikä tuntuisi hänestä sietämättömältä. Mutta hän hämmästyi: palvelija antoi hänen astua sisään. Tuomari ei varmaankaan ollut lähtenyt, ja Séverine aavisti hänen seisovan piilossa oven takana.

Hän oli viety suureen, synkkään virkahuoneeseen, jossa oli tummat huonekalut, paksu matto ja paksut oviverhot, mitkä tekivät sen niin umpinaiseksi, ett'ei mikään ääni ulkoa voinut tunkeutua sisälle. Mutta siellä oli kukkia, vaaleita ruusuja pronssikorissa, jotka kaikessa tässä ankarassa totisuudessa ilmaisivat salattua lempeyttä, harrastusta mukavaan elämään. Talon isäntä seisoi suorana. Varsin moitteettomasti istuvassa takissaan ja kapeine kasvoineen, mitkä harmaantunut poskiparta teki jonkun verran suuremmiksi, näytti hän tosin ankaralta ja vakavalta, mutta hänellä oli vielä notkea vartalo ja oli hän myös jonkun verran säilyttänyt vanhan maailmanmiehen hienoutta ja ylhäisyyttä, jonka tarkoituksellisen, virallisen jäykkyyden taakse hymy tuntui voivan piiloutua. Huoneessa vallitsevassa hämärässä hän näytti sangen ylhäiseltä ja arvokkaalta.