Kitabı oku: «Naisten aarreaitta», sayfa 12

VI

Kun kesän kuollut kausi oli tullut, Naisten Aarreaitassa vallitsi hermostunut jännitys. Jokaisella oli syytä pelätä menettävänsä paikkansa, sillä johtokunta erotti henkilökuntaa joukoittain, kun kesän kuumimpana aikana, heinä- ja elokuussa, ostajia oli vähän. Joka aamu tehdessään Bourdonclen kanssa tavallisen tarkastuskiertonsa Mouret puhutteli osastojen johtajia kehoittaen heitä vähentämään väkeä, jota talven kiireisimpänä aikana oli ylenmäärin lisätty. Kulujen supistamiseksi oli ainakin kolmas osa myyjistä erotettava, ja väkevät pitivät tässäkin puolensa heikkoja vastaan.

– On kai teillä myyjiä, joihin ette ole tyytyväinen, sanoi hän. —

Emme me voi pitää heitä täällä laiskottelemassa.

Ja jos osaston johtaja ei osannut päättää kenen uhrata, hän jatkoi:

– Tehkää miten tahdotte, se on teidän asianne. Mutta kuutta myyjää enempää ette tarvitse. Lokakuussa saatte ottaa uusia, niitä on tarpeeksi kaduilla kuljeskelemassa.

Sitä paitsi Bourdoncle piti kyllä huolen asiasta. Hänellä oli julma tapa julistaa tuomionsa, ja hänen sanansa "käykää kassaan" sattuivat onnettomaan kuin kirveen isku. Kaikesta hän sai aihetta rettelöihin. Jos ei todellisia syitä ollut, niin hän kyllä osasi keksiä niitä, ja hän käytti hyväkseen vähimmänkin tilaisuuden. "Taisitte istua, herra, käykää kassaa! – Vai niin, te uskallatte vastata, käykää kassaan! – Kenkänne eivät ole kiillotetut, käykää kassaan!" Ja rohkeimmatkin vapisivat seuratessaan hänen hirmukulkuaan. Jos hän ei päässyt tarpeeksi nopeasti tarkoitustensa perille, hän viritti myyjille satimen, johon hän sai muutamassa päivässä vaivatta lankeamaan edeltäpäin erotettaviksi tuomitut. Hän asettui kahdeksalta ovelle, kello kädessä, ja jos joku myöhästyi kolmekin minuuttia, niin heti leppymätön "käykää kassaan!" taittoi häneltä niskan. Bourdoncle ei vitkastellut ja hän teki tarkkaa työtä.

– Teillä on inhottava naama, hän sanoi eräälle vinonenäiselle raukalle, jota ei voinut sietää. – Käykää kassaan!

Suosikeille annettiin kahden viikon loma, miltä ajalta heille ei maksettu palkkaa; siten saatiin menot inhimillisemmällä tavalla vähenemään. Sitä paitsi myyjät pakon ruoskaa totellen tyytyivät nurisematta epävakaiseen asemaansa. Pariisiin tultuaan he olivat ajelehtineet paikasta toiseen, mihinkään pysähtymättä, aloittaen oppiaikansa tuolla, täällä lopettaen, lähtien palveluksesta pakosta tai vapaaehtoisesti, sattumalta tai pyrkiäkseen parempaan. Kun tehtaan toiminta taukosi, työmiehet jäivät leivättä. Jos jokin ratas kävi konepajassa tarpeettomaksi, niin se jouti pois; kukapa vanhasta rattaasta välitti, eihän se kiitosta kaivannut. Itseään saivat syyttää, jotka eivät osanneet pysyä pystyssä.

Nyt ei osastoilla enää muusta puhuttukaan. Joka päivä oli uutta kerrottavaa. Laskettiin montako päivässä erotettiin, niinkuin kulkutaudin aikana lasketaan kuolleita. Huivi- ja villatavaraosasto varsinkin joutuivat surman suuhun; seitsemän henkeä katosi sieltä yhdessä viikossa. Sitten onnettomuus kohtasi valkotavaraosastoa, jossa eräs myyjätär syytti apulaistyttöä siitä, että tämä oli syönyt sipulia osastolla. Tyttö sai heti eron, vaikka ei ollut syönyt muuta kuin leivänkannikoita, joita raukka oli säästänyt taskussaan nälkänsä tyydyttämiseksi, kun ei saanut koskaan tarpeekseen ruokaa. Johtokunta oli armoton, jos ostajakunnan puolesta tuli vähintäkään moitetta. Puolustusta ei koskaan otettu huomioon. Myyjä oli aina väärässä ja pois heitettävä kuin kelpaamaton tavara, joka oli myynnin menestykselle haitaksi. Toverit painoivat päänsä alas eivätkä koettaneetkaan puolustaa. Hirmumyrskyn raivotessa jokainen ajatteli vain itseään. Mignot, joka kerran kätki ohjesäännön määräyksistä huolimatta tavarapaketin takkinsa alle, oli vähällä joutua kiinni ja luuli jo hetkensä tulleen. Liénard, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, sai kiittää isänsä asemaa muotitavarakaupan alalla siitä, ettei häntä ajettu pois, kun Bourdoncle tapasi hänet kerran nukkumasta seisoallaan kahden englanninsamettipakkapinon välissä. Mutta varsinkin Lhommein perhe oli levoton odottaen joka aamu Albertin erottamista. Hänen tapaansa hoitaa kassaa oltiin sangen tyytymättömiä. Hänen tuntemiaan naisia kävi häiritsemässä häntä, ja jo kaksi kertaa oli Aurélie rouvan täytynyt rukouksillaan lepyttää johtokunta.

Denisen asema oli tämän suursiivouksen aikana niin epävarma, että hän oli alituisessa pelossa. Turhaan hän ponnisteli pysyäkseen rohkeana ja hilpeänä, turhaan hän koetti noudattaa järjen ääntä ja vastustaa herkkätunteisuuttaan. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä heti kun hän illalla sulki huoneensa oven. Minne hän joutuisi, jos hänet heitettiin kadulle. Hänen ja sedän välit olivat rikkoutuneet, säästöjä hänellä ei ollut, ja veljet oli elätettävä. Hän joutui uudelleen ensimmäisten viikkojensa tunnelmien valtaan. Pieni jyvänen hän oli suuren ja painavan myllynkiven alla. Hän tunsi olevansa niin yksin, merkitsevänsä niin vähän tuon mahtavan koneen rinnalla, jolta hän ei voinut odottaa vähintäkään sääliä. Jos valmiiden vaatteiden osastolta aiottiin vähentää myyjättäriä, niin hän tiesi olevansa määrätty erotettavaksi; siitä ei ollut epäilyäkään. Rambouillet'n retkellä toverit olivat kai panetelleet häntä Aurélie rouvalle, sillä siitä lähtien tämä oli kohdellut häntä entistäkin ankarammin. Sitä paitsi hänelle ei annettu anteeksi hänen huvimatkaansa Joinvilleen. Ilmeistä kapinaahan se oli. Koko osastoa hän piti pilkkanaan, kun näyttäytyi julkisesti vihamielisen osaston myyjättären seurassa. Denisellä ei ollut milloinkaan ollut niin vaikeaa osastollaan kuin nyt, eikä hän uskonut enää voittavansa koskaan sen suosiota.

– Älkää välittäkö noista virnistelijöistä, sanoi Pauline. – Tyhmiä ovat kuin pöllöt.

Mutta vaikka he olisivat olleetkin tyhmiä, niin he olivat oppineet matkimaan säätyläisnaisen tapoja, ja tämä etevyys masensi Deniseä. Melkein kaikki myyjättäret olivat rikkaan ostajakuntansa jokapäiväisestä kosketuksesta hienostuneet esiintymisessään niin, että heistä lopulta oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen erikoisluokka, joka ei kuulunut työväen eikä säätyläisten luokkaan, vaan häilyi näiden välillä. Mutta heidän komean pukunsa ja ulkoa opittujen puheenparsiensa alla ei useimmiten ollut muuta kuin näennäistä sivistystä, sanomalehdistä kerättyjä tietoja, näytelmistä lainattuja mielipiteitä ja Pariisia kiertävien mitättömien sukkeluuksien kaikua.

– Tiedättekö, että Tappuratukalla on lapsi? sanoi Clara eräänä aamuna saapuessaan osastolle.

Toisten ihmetellessä hän väitti:

– On, aivan varmaan, koska näin eilen hänet kävelemässä lapsensa kanssa… Kai hänellä on se jossakin kaupungilla piilossa.

Pari päivää sen jälkeen Marguerite tullessaan päivälliseltä tiesi kertoa toisen uutisen:

– Kaikkea sitä pitää nähdäkin! Tappuratukan sulhanen kävi täällä. Ajatelkaa, työmies, niin, likainen keltatukkainen työmies, joka odotti häntä ikkunan takana.

Nyt kaikki tiesivät sen. Denisellä oli työmies sulhasena ja lapsi kätkössä jossakin tavaratalon läheisyydessä. Nyt hän ei enää saanut pistosanoilta ja viittauksilta pienintäkään rauhaa ja kun hänelle ensi kerran selveni, mitä ne tarkoittivat, hän kävi aivan kalpeaksi. Se oli häpeällistä. Denise tahtoi puolustautua ja selitti:

– Veljiänihän ne ovat.

Clara sanoi ivallisella äänellä:

– Veljiä! Vielä mitä!

Aurélie rouvan täytyi ruveta välittäjäksi:

– Olkaa hiljaa. Parempi on, että käytätte aikanne noiden hintalappujen vaihtamiseen… Saahan neiti Baudu talon ulkopuolella käyttäytyä mielensä mukaan, kunhan tekee edes jotakin työtä täällä.

Vaikka Aurélie rouvan kuivalla äänellä lausutut sanat olivat Deniseä puolustavinaan, ne samalla julistivat hänelle hänen tuomionsa. Tyttö koetti turhaan selittämällä puhdistautua julmasta syytöksestä. Toiset vain nauroivat ja kohauttivat olkapäitään, Denisen sydämeen aukeni haava, joka ei kasvanut umpeen. Kun Deloche sai kuulla asiasta, hän suuttui niin, että sanoi aikovansa antaa noille houkille korvapuustin. Hän olisi tehnytkin sen, jollei olisi pelännyt Denisen maineen kärsivän siitä. Joinvillen retkestä asti hänen rakkautensa Deniseen oli alistuvaista ja harrasta, yliluonnollisen olennon palvelemista, ja hän seurasi häntä uskollisen koiran katsein. Tätä hartautta ei kumminkaan kukaan saanut aavistaa, sillä silloin heitä olisi pilkattu. Mutta Deloche tunsi verensä kuohuvan ja kätensä puristuvan nyrkkiin, kun Deniseä paneteltiin hänen kuultensa.

Lopuksi Denise ei enää välittänyt vastatakaan. Se oli liian häpeällistä, eikä kukaan kuitenkaan uskonut häntä. Kun joku tovereista viittasi noihin asioihin, Denise katsoi vain häneen pitkään vakavan ja surullisen näköisenä. Sitä paitsi hänellä oli muita huolia, aineellisia huolia, jotka painoivat häntä vielä enemmän. Jean ei parantanut käytöstään, vaan vaivasi häntä yhä rahanpyynnöillään. Harvoin kului viikkoakaan, ettei Denise saanut häneltä pitkää, nelisivuista kirjettä joka sisälsi loppumattomia juttuja. Kun vahtimestari toi hänelle nämä kirjeet, joiden iso käsiala ilmaisi intohimoista luonnetta, Denise kätki ne nopeasti taskuunsa, sillä jos myyjättäret sattuivat näkemään ne, he olivat nauravinaan ja hyräilivät häväistyslauluja. Kun hän sitten jollakin tekosyyllä pääsi poistumaan lukeakseen ne talon toisessa päässä, häntä kauhistutti niiden sisällys, sillä Jean parka tuntui hänestä olevan hukassa. Pojan ei ollut vaikea uskotella hänelle vaikka minkälaisia satumaisia rakkausseikkailuja; Denise uskoi aina, ja hänen tietämättömyytensä näissä asioissa sai hänet liioittelemaan vaaroja. Milloin oli Jeanin saatava kaksi frangia paetakseen jonkun naisen mustasukkaisuutta, milloin viisi, milloin kuusi frangia onnettomuuteen saattamaansa tyttöä varten pelastaakseen hänet isän vihasta. Kun Denisen palkka ja myynnistä tulevat prosentit eivät riittäneet sellaisten menojen suorittamiseen, hän oli hankkinut itselleen vähäisiä sivutuloja. Robineau, joka oli osoittanut hänelle ystävyyttä siitä asti, kun he ensi kertaa tapasivat toisensa Vinçard'in luona, ja jolle hän oli uskonut rahahuolensa, oli toimittanut hänelle solmionompelua kahdestakymmenestäviidestä centimestä tusina. Yhdeksästä yhteen Denise ennätti ommella kuusi tusinaa, ja työ tuotti hänelle yhden frangin viidenkymmenen centimen tulon, josta täytyi kumminkin vähentää kahdenkymmenen centimen kynttilä. Jäännös riitti parantamaan tuntuvasti hänen asemaansa, eikä Denise katunut unettomia öitänsä. Hänellä olisi mielestään ollut syytä iloitakin, ellei uusi onnettomuus vielä kerran olisi tuottanut häiriötä hänen raha-asioihinsa. Kun hän toisen kerran, kaksiviikkoisen määräajan kuluttua, ilmestyi työnantajarouvan ovelle, hän ei päässytkään sisään. Liike oli tehnyt vararikon, ja niin meni häneltäkin kahdeksantoista frangia kolmekymmentä centimea, suuri summa, jota hän pitkin viikkoa oli hartaasti odottanut. Kaikki muut huolet tuntuivat hänestä aivan mitättömiltä tähän onnettomuuteen verrattuina.

– Mistä olette pahoillanne? Pauline sanoi, joka tapasi hänet huonekaluosastolla. – Tarvitsetteko jotakin, sanokaa?

Mutta Denise oli jo kaksitoista frangia velkaa ystävättärelleen ja vastasi pakottautuen hymyilemään:

– En, kiitos… Olen nukkunut huonosti, siinä kaikki.

Oli jouduttu heinäkuun kahdenteenkymmenenteen päivään, ja suursiivous oli pahimmillaan. Neljästäsadasta kauppa-apulaisesta Bourdoncle oli jo lakaissut pois viisikymmentä, ja huhuiltiin, että uusia erottamisia oli vielä odotettavissa. Mutta Denise ei ajatellut nyt uhkaavaa vaaraa, sillä hänellä oli sydän täynnä tuskaa Jeanin tähden. Pojan tekemä uusi rikos, joka oli edellisiä vielä pahempi, oli sovitettava, ja se antoi hänelle tarpeeksi ajattelemista. Nyt Jean tarvitsi viisitoista frangia, mikä summa yksin saattoi pelastaa hänet petetyn aviomiehen kostolta. Edellisenä iltana Denise oli saanut asiaa koskevan kirjeen, heti sen jälkeen vielä kaksi, ja kun hän tapasi Paulinen, hän oli juuri päässyt lukemasta viimeistä, missä Jean sanoi, että hän kuolisi illalla, jollei saanut viittätoista frangia. Turhaan Denise koetti keksiä jotakin keinoa. Tällä kertaa hänen oli mahdoton turvautua Pépén kuukausimaksuunkaan, sillä hän oli kaksi päivää aikaisemmin suorittanut sen. Ja päällepäätteeksi Robineau, jolta hän oli toivonut saavansa korvausta solmioiden ompelemisessa menettämistään rahoista, ei ollut vielä edellisenä iltana palannut kaksiviikkoiselta lomaltaan, niinkuin oli odotettu.

Mutta Pauline jatkoi kyselemistään. Kun he kerran olivat sattuneet yhteen syrjäisellä osastolla, he eivät voineet olla hiukan puhelematta katsoen kumminkin vähän väliä pelokkaasti ympärilleen. Äkkiä Pauline kääntyi paetakseen, sillä hän oli huomannut järjestyksenvalvojan, jolla oli valkea solmio, lähtevän huiviosastolta.

– Ah, Isä Jouvehan tuo on, hän kuiskasi rauhoittuneena. – En ymmärrä mitä hänellä on nauramista, kun hän näkee meidät yhdessä… Teidän sijassanne minä pelkäisin, sillä hän on liian kohtelias teille. Viekas kettu hän on, ja pahaa hänellä on mielessä. Luulee kai vielä olevansa tekemisissä sotamiesten kanssa.

Totta oli, että kaikki myyjät vihasivat isä Jouvea hänen ankaruutensa tähden, sillä useimmat erottamiset tapahtuivat hänen ilmiannostaan. Hänen suuri, punainen, elostelijamenneisyyttä ilmaiseva sotilasnenänsä lauhtui ainoastaan naisten hoitamilla osastoilla.

– Mitä minun olisi pelättävä? kysyi Denise.

– Katsokaahan, vastasi Pauline nauraen; – kenties hän vaatii kiitollisuutta… On tyttöjä, jotka maksavat hänen suosiostaan.

Jouve ei ollut huomaavinaan heitä, vaan jatkoi matkaansa, ja he kuulivat hänen iskevän erääseen myyjään, joka oli rikkonut järjestystä katsomalla ikkunasta Neuve-Saint-Augustininkadulla kaatunutta hevosta.

– Mutta tuli mieleeni, Pauline sanoi. – Ettekö eilen hakenut

Robineauta? Hän on palannut.

Denise luuli jo pelastuneensa.

– Kiitos, hän sanoi, – menen silkkiosaston kautta… Syyttäkööt itseään osastolla; oliko heidän pakko lähettää minut työhuoneeseen hakemaan ratkomaveistä.

He erosivat. Denise laskeutui portaat halliin. Kello oli neljännestä vaille kymmenen, ja ensimmäinen pöytäkunta oli vasta soitettu kokoon. Polttava aurinko paahtoi kattoikkunoita ja harmaista palttinaverhoista huolimatta sietämätön kuumuus raskautti hallin liikkumatonta ilmaa. Aika-ajoin kohosi viileämpää ilmaa lattialta, jota palveluspojat pirskottivat vedellä. Tyhjillä osastoilla tuntui kaikki uinuvan kesähelteen raskasta unta, niinkuin kappelissa varjo uinuu päivän viimeisen jumalanpalveluksen loputtua. Myyjät seisoivat huolimattomasti, mitään tekemättä, ja siellä täällä harhaili yksinäisiä ostajia kuumuuden raukaisemina.

Kun Denise saapui, mittaili Favier parhaillaan punaruusuista silkkiä rouva Boutarelille, joka oli juuri saapunut Etelä-Ranskasta. Jo alkukuusta lähtien asiakkaat olivat enimmäkseen olleet maaseutunaisia, joiden puvut, keltaiset huivit ja vihreät hameet ilmaisivat heidän kotiseutunsa. Myyjät eivät viitsineet enää nauraakaan heille. Favier saattoi rouva Boutarelin lyhyttavaraosastolle, ja kun hän palasi, hän sanoi Hutinille:

– Eilen he olivat kaikki auvergnelaisia, tänään on provencelaisten vuoro… Minun on jo paha olla.

Mutta Hutin riensi erästä asiakasta vastaan. Hänen vuoronsa oli myydä, ja juuri sattui tulemaan tuo vaalea "kaunotar", josta ei tiedetty mitään, ei edes nimeäkään. Kaikki hymyilivät hänelle, kun hän säännöllisesti kerran viikossa tuli sisään, aina yksin… Tällä kertaa hänellä oli kumminkin pieni, neljän tai viiden vuoden vanha poika muassaan. Tämä tiesi puheenaihetta.

– Hän on siis naimisissa, Favier sanoi, kun Hutin palasi kassalta, jossa "kaunotar" suoritti maksua ostamastaan kolmestakymmenestä metristä herttuatarsilkkiä.

– Mahdollista, Hutin vastasi, – vaikka eihän tuo lapsi mitään todista. Voisihan hänellä olla jonkun ystävättärensä lapsi muassaan… Mutta se on varmaa, että hän on itkenyt. Hän oli alakuloisen näköinen, silmät aivan punaisina.

Seurasi hetken vaitiolo. Myyjät jäivät seisomaan tuijottaen eteensä.

Sitten Favier jatkoi hitaalla äänellä:

– Jos hän on naimisissa, niin hänen miehensä on kenties lyönyt häntä.

– Mahdollista, Hutin vastasi, – mutta voi olla niinkin, että hänen rakastajansa on hylännyt hänet.

Oltuaan vähän aikaa vaiti hän päätteli:

– Yhdentekevää se kai minulle on.

Tällä hetkellä juuri Denise kulki osaston poikki hiljentäen kulkuaan katsoakseen ympärilleen Robineauta. Mutta kun häntä ei näkynyt, tyttö meni villakangasosastolle ja sieltä hän vielä kerran palasi silkkiosastolle. Myyjät seurasivat häntä katseillaan.

– Taas tuo selkärangaton on täällä, Hutin kuiskasi.

– Hän hakee Robineauta, Favier sanoi. – En tiedä mitä yhteistä puuhaa heillä lienee… Oh, en minä mitään sellaista tarkoita, Robineau on liian tyhmä sellaiseen. Mutta kerrotaan, että hän on hankkinut tuolle suosikilleen jotakin työtä, solmionompelua… On niitä kauppoja monenlaisia.

Hutinin silmistä näki, että hän hautoi ilkeätä kepposta. Denisen kulkiessa hänen ohitseen hän pysäytti tytön kysyäkseen:

– Minuako haette, neiti?

Denise lensi aivan punaiseksi. Joinvillen illasta lähtien hän ei ollut enää uskaltanut tutkia sydämensä syvyyksiä, ja sen sekavia tunteita. Hänen muistostaan ei lähtenyt tuo punatukkainen tyttö, jonka seurassa Hutin oli ollut, ja jos hän vieläkin tunsi vavahtavansa Hutinin nähdessään, niin se oli kai vain vastenmielisyyttä. Oliko hän rakastanut Hutinia, vai rakastiko kenties vieläkin? Hän ei välittänyt ajatella sitä, sillä hän tunsi silloin vain tuskaa.

– En, vastasi hän ujosti.

Silloin Hutin, jota hänen hämmennyksensä huvitti, jatkoi:

– Neiti haluaa kenties nähdä Robineaun. Favier, hakekaa Robineau käsiin neidille näytettäväksi.

Denise katsoi häneen pitkään samalla surullisella ja vakavalla katseella, jolla hän koetti torjua toveriensa häpeällisiä viittauksia. Hutinkin oli siis kova ja vihamielinen, loukkasi häntä tahallaan niinkuin muutkin. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi hänessä särkynyt, viimeinen side katkennut. Hänen kasvoiltaan kuvastui sellainen tuska, että Favier, joka ei luonteeltaan ollut kovinkaan hellä, tuli kumminkin hänen avukseen.

– Herra Robineau on varastontarkastuksessa, hän sanoi. – Hän kai palaa aamiaista syömään… Iltapäivällä hän on tavattavissa, jos teillä on hänelle asiaa.

Denise kiitti ja palasi katkerana osastolleen, missä Aurélie rouva odotti kylmän katkerana. Mitä! Denise oli ollut puoli tuntia poissa. Mistä hän nyt tuli? Ei ainakaan työhuoneesta. Tyttö painoi päänsä alas. Kaikki oli hukassa, jos ei Robineau palannut. Kumminkin hän päätti, maksoi mitä maksoi käydä vielä iltapäivällä tapaamassa häntä.

Robineaun palaaminen oli aiheuttanut silkkiosastolla oikean kapinan. Osasto oli toivonut, että hän yhtämittaisista rettelöistä väsyneenä jäisi sille tielleen, ja kerran Robineau oli näyttänytkin halukkaalta lunastamaan Vinçardin hänelle alinomaan tyrkyttämän liikkeen. Hutinin pitkään salassa toimittama myyräntyö alkoi kantaa hedelmää, ja alajohtajan turmioksi viritetty miina oli räjähtämäisillään. Robineaun lomalla ollessa Hutinin tuli ensimmäisenä myyjänä hoitaa hänen virkaansa, ja hänelle tarjoutui mainio tilaisuus panetella Robineauta esimiehilleen ja osoittautua itse eteväksi ja innokkaaksi viransijaiseksi. Aina oli pieniä säännönvastaisuuksia, jotka piti korjata ja kertoa johtokunnalle, tarpeellisia parannuksia, joita oli puuhattava, uusia hänen keksimiään kangasmalleja, joita oli arvosteltava. Hutin ei sitä paitsi ollut ainoa, joka pyrkiessään eteenpäin koetti syrjäyttää tiellä olevan toverin. Kaikki he olivat saman eteenpäin pääsemisen halun vallassa, aina myyjän paikkaa tavoittelevasta uudesta tulokkaasta alkaen osakkaan asemaa kadehtivaan osastonjohtajaan saakka. Olemassaolon taistelu teki tehtävänsä. Itsekkyyden kiihottamisesta koneenkin toiminta yltyi tuottaen sen hämmästyttävän menestyksen ja huimaavan vauhdin, jota Pariisi ihmetteli. Hutinin takana oli Favier ja Favier'n takana muut myyjät pitkässä jonossa. Kaikki he haukkasivat niin, että leukapielet naksahtivat. Robineau oli julistettu uhrattavaksi, ja jokainen irvisteli jo mielihyvästä. Kun Robineau siitä huolimatta palasi, kohosi tyytymättömyyden nurina häntä vastaan niin rajuna ja uhkaavana, että osaston johtaja näki tarpeelliseksi tehdä siitä lopun ja lähetti Robineaun varastontarkastukseen antaakseen johtokunnalle siten aikaa päätöksen tekemiseen.

– Eroamme kaikki, jos Robineau jää paikalleen, julisti Hutin.

Asia suututti Bouthemont'ia, jonka hilpeä luonne ei kestänyt alituisia rettelöitä. Häntä kiusasi nähdä ympärillään harmistuneita kasvoja. Mutta sittenkään hän ei tahtonut tehdä kenellekään vääryyttä.

– Jättäkää hänet rauhaan, hän sanoi. – Eihän hän ole tehnyt teille mitään.

Mutta tämä synnytti yleistä paheksumista. Vai ei mitään… Sietämätön olio ja aina hermostunut. Ja niin ylpeä vielä, että päälle astui, jos ei väistynyt. Siitä varsinkin osasto oli Robineaulle vihainen. Hänellä oli naisen hermot, ja hän oli käytöksessään jäykkä ja mahdikas, niin ettei kukaan voinut häntä sietää. Siitä kerrottiin sen seitsemän juttua. Sanottiin hänen kerran säikäyttäneen erään nuoren miehen niin kovasti, että tämä oli pyörtynyt, ja monta ostajaa hän kuului suututtaneen ivallisilla huomautuksillaan.

– Minä en voi mitään, Bouthemont sanoi. – Olen antanut asian johtokunnan ratkaistavaksi ja menen vain tiedustelemaan päätöstä.

Toinen pöytäkunta soitettiin kokoon. Kellon kilinä kohosi kaukaa pohjakerroksesta liikkumattomaan ilmaan. Hutin ja Favier laskeutuivat portaita alas. Kaikilta osastoilta tuli yksitellen myyjiä rientäen ahtaaseen ja kosteaan ruokasalin ja keittiön väliseen käytävään, jossa kaasu paloi pitkin päivää ja jossa aina oli tungos.

Ihmiset olivat vakavia ja äänettömiä, astiat kalisivat ja ruoanhaju täytti ilman. Käytävän päässä pysähdyttiin erään luukun edessä. Siinä keittäjä lautaspinojen takana, varustettuna haarukoilla ja kauhoilla, joita upotti suunnattomiin kuparikattiloihin, jakeli annoksia. Ja jos hän hetkeksi väistyi, näkyi hänen valkealla esiliinalla peitetyn vatsansa takaa keittiön hehkuva liesi.

– Jo taas, Hutin kuiskasi lukien luukun yläpuolella olevasta mustasta taulusta päivän ruokalistaa. – Häränlihaa kirpeällä kastikkeella tai rauskua. Eivät koskaan kustanna paistia tässä laitoksessa. Kuka jaksaa aina syödä soppalihaa ja kaloja.

Kalasta ei näkynyt kukaan huolivan, sillä kattila oli yhä täysi. Favier otti kumminkin kalaa. Hänen takanaan Hutin kumartui sanoen:

– Häränlihaa kirpeällä kastikkeella.

Koneellisella liikkeellä keittäjä tarttui haarukalla lihanpalaseen ja valeli sitä kastikkeella, ja kun Hutin saatuaan kasvojaan vasten tulisen leyhkän peräytyi ja lähti lautasineen, kuului jo hänen takanaan: "Häränlihaa kirpeällä kastikkeella", ja taas: "Häränlihaa kirpeällä kastikkeella" loppumattomiin kerrattuna kuin kirkossa litanian surunvoittoiset sävelet. Ja keittäjä tarttui lihanpaloihin ja valeli kastikkeella liikkuen reippaasti ja kiireisesti, niinkuin hyvässä käynnissä oleva kello.

– Kylmää heidän kalansa, Favier sanoi, jonka käteen ei kohonnut lautasesta minkään vertaa lämpöä.

Kaikki liikkuivat nyt varovasti käsivarret ojossa, lautaset suorassa, peläten törmäävänsä johonkin. Kymmenen askeleen päässä oli toinen luukku, mistä sai juomista. Kiiltävällä peltipöydällä oli jokaiselle pieni viinipullo, joka oli ilman korkkia ja pesusta vielä kostea. Jokainen otti vapaalla kädellään pullonsa ja meni eteenpäin vakavana ja jäykkänä tarkasti valvoen tasapainoaan.

Hutin mutisi äreästi:

– No, juhlakulusta ei tunnu tulevan loppua.

Hänellä oli paikka Favier'n kanssa samassa pöydässä käytävän päässä viimeisessä ruokasalissa. Kaikki salit olivat yhtäläisiä, viiden metrin pituisia ja neljän levyisiä kellareita, jotka oli sivelty sementillä ja sisustettu ruokailuhuoneiksi. Mutta maali oli halkeillut kosteudesta ja keltaiset seinät olivat täynnä vihertäviä täpliä. Ahtaista kadulle johtavista luukuista tuli kuin kaivon suusta kalpeaa valoa, jota kadulla kulkijain varjot pilvinä pimittivät. Kautta vuoden, niin heinäkuussa kuin joulukuussakin, siellä oli vähällä tukehtua keittiöstä tuleviin vastenmielisiin kuumiin höyryihin.

Hutin oli tullut ensimmäisenä sisään. Pöydällä, joka oli toisesta päästä seinässä kiinni ja vahakankaan peittämä, ei ollut ruokailijoiden paikkoja merkitsemässä muuta kuin lasit, haarukat ja veitset. Pöydän kummassakin päässä oli pino lautasia vaihtamista varten, ja keskellä pöytää oli suuri leipä, johon oli pistetty veitsi pystyyn. Hutin pani pullonsa pois ja asetti lautasensa pöydälle; sitten otettuaan ruokaliinansa hyllyltä, joka oli seinien ainoa somiste, hän istuutui huoahtaen.

– Nälkä minulla on kuin sudella, hän sanoi.

– Sellaista se aina on, vastasi Favier, joka asettui hänen vasemmalle puolelleen. – Ei ole mitään syömistä, kun nälkään nääntyy.

Pöytä oli kohta täynnä. Siinä oli tilaa kahdellekymmenellekahdelle hengelle. Alussa kuului äänekästä astioiden kolinaa, sillä nälkäisinä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasittamina, miehet ahmivat minkä jaksoivat. Alussa kauppa-apulaisilla oli ollut lupa tunnin ruokatauollaan käydä kaupungilla kahvilla. He söivät kahdessakymmenessä minuutissa päästäkseen kiireesti ulos. Mutta kaupungilla käynti käänsi heidän ajatuksensa työstä, ja he palasivat hajamielisinä ja haluttomina. Siksi johtokunta oli päättänyt kieltää heitä menemästä ulos ja myöntänyt sen sijaan halukkaille kahvia tavaratalossa viidentoista centimen maksusta. Nyt kaikki viivyttelivät pöydässä, kun eivät halunneet mennä osastolle ennen aikojaan. Moni luki syödessään sanomalehteä, joka sopivaksi taitettuna oli pystytetty viinipulloa vasten. Toiset keskustelivat tyydytettyään pahimman nälkänsä äänekkäästi, pohtien loppumattomiin iänikuisesti jauhamiaan asioita, ruoan huonoutta, raha-asioita ja pyhäpäivänviettoa.

– Kuinka pitkälle olette päässeet Robineaun asiassa? eräs myyjä kysyi

Hutinilta.

Silkkiosaston alajohtajaa vastaan nostettu kapina oli puheenaiheena kaikilla osastoilla, ja asiasta keskusteltiin joka ilta Saint-Rochin kahvilassa puoliyöhön saakka. Hutin, joka pureskeli raivoissaan sitkeää häränlihaa, vastasi lyhyesti:

– Robineauko? Hänhän on palannut.

Sitten äkkiä suuttuen hän tiuskaisi:

– Mutta tuhat tulimmaista! Aasinlihaa ne ovat minulle antaneet.

– Jos teillä on syytä valituksiin, Favier sanoi, – niin on myös minulla. Olin kyllin tyhmä ottaakseni kalaa, ja se on mädännyttä.

Kaikki puhelivat yhtaikaa, toiset sadattelivat, toiset laskivat sukkeluuksia. Deloche söi ääneti. Luonto oli antanut hänelle mainion ruokahalun, jota hän ei ollut koskaan saanut tarpeekseen tyydyttää, ja kun hän ansaitsi liian vähän hankkiakseen muualta lisää syömistä, hän leikkeli itselleen paksuja leipäpaloja ja söi vähemminkin maukkaita ruokia virnistelemättä. Kaikki nauroivat hänelle:

– Favier, tarjotkaapa kalanne Delochelle… Hän pitää varmasti siitä.

– Ja te lihanne, Hutin. Deloche söisi sen jälkiruoakseen.

Poika kohautti olkapäitään eikä edes vastannut. Ei ollut hänen syynsä, että nälkä vaivasi häntä alinomaa. Moittikoot muut ruokaa; hänen täytyi syödä sitä vatsansa täytteeksi.

Heikko vihellys keskeytti heidät ilmoittaen Mouret'n ja Bourdonclen tulosta. Myyjät olivat jo jonkin aikaa valittaneet ruokaa niin kehnoksi, että johtokunta oli päättänyt käydä itse arvostelemassa. Keittiön hoitaja sai henkeä ja päivää kohti puolitoista frangia, josta kaikki oli maksettava, ruoka-aineet, hiilet, kaasu, palvelusväki, ja sittenkin johtokunta ihmetteli, että ruokaa sanottiin huonoksi. Juuri tänä aamuna myyjät olivat valinneet edustajat ajamaan ruoanparannusta, ja Mignot ja Liénard olivat saaneet tehtäväkseen puhua esimiehille muiden puolesta. Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa jokainen höristi korviaan kuullakseen mitä viereisessä huoneessa sanottiin, jonne Mouret ja Bourdoncle olivat menneet. Jälkimmäinen väitti häränlihaa oivalliseksi, ja Mignot sanoi toistamiseen hämmästyen tätä järkkymätöntä väitettä: "Pureskelkaa koetteeksi", Liénard moitti kalaa ja sanoi hiljaa: "Sehän haisee, herra." Silloin Mouret puhkesi ystävällisiin sanoihin väittäen tahtovansa tehdä voitavansa henkilökuntansa hyväksi. Olihan hän heidän isänsä, ja itse hän puolestaan tyytyi vaikka kuivaan leipään, kunhan vain tiesi, että he saivat tarpeeksi.

– Lupaan tutkia asian, hän sanoi korottaen ääntään, niin että se kuului käytävän päästä toiseen.

Johtokunnan tarkastus päättyi siihen, ja syömäaseiden helinä alkoi uudestaan. Hutin mutisi:

– Niin, usko sitä ja juo vettä!.. Ei heiltä kauniita sanoja puutu. Jos lupauksia haluatte, niin tuossa teille niitä on. Mutta kengänanturoita he teille paistavat päivälliseksi, ja sitten ajavat pois niinkuin koirat.

Myyjä, joka äsken oli puhunut hänelle, toisti kysymyksensä:

– Sanoitteko siis, että Robineau…

Mutta nyt syntyi sellainen melu, että hänen äänensä hukkui siihen. Ruokailijoiden piti itse vaihtaa lautaset, ja kun nähtiin, että keittäjänapulainen toi pöytään suuria peltiastioita, tuli jokaiselle kiire, ja nopeasti lautaspinot vähenivät pöydän kummastakin päästä. Hutin huudahti:

– Riisivanukasta! Se vain puuttui.

– Liisteriksi hyvää, Favier sanoi ottaen lautaselleen.

Toiset kiittivät sitä hyväksi, toiset moittivat. Ne, jotka lukivat, eivät sanoneet mitään, olivat niin innostuneet lehtensä jatkoromaaniin, että tuskin tiesivät mitä söivät. Ilma oli kuumaa höyryä täynnä, ja jokainen pyyhki hikeä otsaltaan. Kadulla kulkijoiden varjot pimittivät yhtä mittaa epäjärjestyksessä olevaa pöytää.

– Deloche tahtoo leipää, huusi joku pilkkakirves.

Leipä kiersi pöytää. Jokainen leikkeli siitä palasen itselleen ja upotti sitten veitsen siihen vartta myöten.

– Kuka vaihtaa jälkiruokansa minun riisivanukkaaseeni? kysyi Hutin.

Muuan nuori myyjä ilmoittautui halukkaaksi. Sitten Hutin tahtoi luovuttaa viininsäkin, mutta siitä ei kukaan huolinut. Se oli liian huonoa.

– Johan minä sanoin, että Robineau on palannut, Hutin jatkoi kääntyen äskeisen myyjän puoleen häiriintymättä muitten nauruista ja puheista. – Hänen asiansa on sangen vakava… Ajatelkaahan, hän turmelee myyjättäremme toimittamalla heille solmionompelua.

– Hiljaa! Favier kuiskasi. – Tuossa häntä parhaillaan tuomitaan.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi Bouthemont'iin, joka käveli Mouret'n ja Bourdonclen välissä kertoen heille nopeasti puoliääneen jotakin, jota nämä hartaasti kuuntelivat. Osastojen johtajain ja alajohtajain ruokasali oli toisella puolella käytävää aivan vastapäätä. Bouthemont oli aamiaisen lopetettuaan nähnyt Mouret'n kulkevan ohi ja käytti tilaisuutta hyväkseen ilmoittaakseen hänelle osastossa syntyneistä rettelöistä ja välittääkseen hänelle pulmaansa. Mouret ja Bourdoncle eivät tahtoneet suostua uhraamaan Robineauta, joka oli tunnettu eteväksi myyjäksi rouva Hédouinin ajoilta asti. Mutta kun päästiin niin pitkälle, että tuli puhe solmionompelusta, Bourdoncle kiivastui. Hulluko mies oli, kun rupesi toimittamaan myyjättärille lisätyötä. Maksoihan talo näille tarpeeksi korkean palkan; jos he tekivät yöllä työtä itselleen, niin eivät he päivällä jaksaneet innokkaasti suorittaa talon tehtäviä, sehän oli päivänselvää. Varkautta se oli, ja he panivat alttiiksi terveytensä, joka ei ollut heidän omansa. Yö oli nukkumista varten, kaikkien tuli nukkua tai saivat mennä matkaansa.