Kitabı oku: «Naisten aarreaitta», sayfa 14

VII

Denise jäi hetkeksi seisomaan kivikadulle aivan huumaantuneena. Kello oli jo viisi, mutta päivä oli vielä polttavan kuuma ja taivas täynnä keskikesän häikäisevän valkeaa hohdetta. Onnettomuus oli kohdannut hänet niin äkkiarvaamatta, hänet oli ajettu pois niin odottamatta, ettei hän tiennyt minne mennä eikä mitä tehdä, hän käänteli vain koneellisesti taskussaan kassasta saamiaan rahoja.

Ajurinvaunujen jono pakotti hänen odottamaan Naisten Aarreaitan jalkakäytävällä, ennenkuin hän uskalsi heittäytyä tungokseen. Päästyään vihdoinkin kadun toiselle puolelle hän kulki Gaillonin aukion poikki ikäänkuin mennäkseen Ludviginkadulle, mutta muuttaen mieltään hän kääntyikin Saint-Rochinkadulle. Kuitenkaan hän ei näyttänyt vielä tietävän minne suunnata kulkunsa, sillä hän pysähtyi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun kulmaan ja lähti kulkemaan tätä katua katsottuaan epäröiden ympärilleen. Jouduttuaan Choiseulin kauppakujalle hän poikkesi sille ja palasi sitten, tietämättä kuinka, Monsignynkadun kautta Saint-Augustininkadulle. Hänen päätään pyörrytti ja korvissa soi. Kun hän sattui näkemään kaupunginlähetin, hän ajatteli, että matkakirstu olisi ollut haettava, mutta eihän hän tiennyt minne viedä sen. Hänestä tilanne tuntui mielettömältä, hänellä oli vast'ikään ollut huone missä asua ja vuode missä nukkua.

Kohottaen katseensa hän rupesi tutkimaan talojen ikkunoita, joissa oli kaikenlaisia ilmoituksia. Hajamielisesti hän luki niitä sisäisen väristyksen puistattamana. Tämä äkillinen muutos tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Vielä äsken hän oli suojassa, ja nyt hän harhaili tämän suuren, tuntemattoman kaupungin kaduilla turvatonna, avutonna. Olihan hänen kumminkin jossakin syötävä ja nukuttava. Kadut seurasivat toisiaan. Moulininkadulta hän joutui Annankadulle ja kiersi samaa kaupunginosaa uskaltamatta mennä sen rajojen ulkopuolelle. Äkkiä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa uudestaan Naisten Aarreaitan edessä, ja paetakseen tätä taloa, josta hän näkyi olevan pääsemättömissä, hän lähti kiireesti kulkemaan Michodièrenkatua.

Onneksi Baudu ei ollut ovellaan. Elbeufin vanha liike näytti lepäävän kuoleman unta himmeiden ikkunalasiensa takana. Hän ei olisi koskaan uskaltanut näyttäytyä sedälleen, joka ei ollut häntä tuntevinaan, eikä hän tahtonut joutua hänen elätettäväkseen nyt, kun kamalat ennustukset olivat käyneet toteen. Mutta toisella puolen katua keltainen ilmoitus pysähdytti hänet: Kalustettu huone vuokrattavana. Tämä vuokrailmoitus oli ensimmäinen, joka ei häntä pelottanut, niin köyhältä talo näytti. Katsottuaan lähempää hän huomasi sen olevan vanhan, Naisten Aarreaitan ja Duvillard'in välissä kituvan kaksikerroksisen hökkelin ruosteenvärisessä seinässä. Puotinsa ovella vanha, parrakas Bourras, silmälasit päässä, tutki norsunluista kepinsakaraa. Talo oli kokonaan hänellä vuokralla, ja vähentääkseen vuokrasummaa hän otti huoneisiin asukkaita.

– Teillä taitaa olla huone vuokrattavana, sanoi Denise totellen äkillistä päähänpistoa.

Bourras kohotti terävät, tuuheiden kulmakarvojen alla piilevät silmänsä ja hämmästyi nähdessään Denisen. Hän tunsi tavaratalon neidit, ja vastasi silmäiltyään Denisen huolellista pukua ja siivoa käytöstä:

– Ei se teille kelpaa.

– Paljonko siitä on vuokraa? Denise kysyi.

– Viisitoista frangia kuussa.

Denise tahtoi käydä katsomassa huonetta. Kun vanhus päästettyään hänet ahtaaseen puotiin, katseli häntä yhä ihmeissään, hän kertoi eronneensa tavaratalon palveluksesta ja lisäsi, ettei tahtonut vaivata setäänsä. Bourras suostui hakemaan avaimen puodintakaisesta ahtaasta kammiosta, joka oli hänen makuuhuoneenaan ja keittiönään ja jonka tomuisesta ikkunasta kuulsi vähäisen, tuskin kahden metrin levyisen sisäpihan vihertävä valo.

– Menen edeltä, jottette kaatuisi, Bourras sanoi kaupan sivulla kulkevassa kosteassa käytävässä.

He kävelivät haparoiden, kunnes porraskäytävä tuli eteen. Bourras varoitteli yhä enemmän. Kaidepuut olivat seinän puolella. Käänteessä oli kolo, johon ei pitänyt astua. Joskus asukkaat jättivät rikkalaatikkonsa käytävään, joten täytyi varoa, ettei kompastunut niihin. Pimeys oli niin sakea, ettei Denise nähnyt mitään. Hän tunsi seinän muurauksesta lähtevän kylmän kosteuden. Käytävän käännöksen kohdalla pieni, pihalle antava ruutu valaisi heikosti kiertoportaiden mustana ammottavaa kuilua, likaisia seiniä sekä halkeilleita ja maalaamattomia ovia.

– Jospa edes nuo huoneet olisivat vapaina! Bourras jatkoi. – Niissä teidän olisi hyvä olla… Mutta siellä asuu naisia.

Toisessa kerroksessa valaisi vähän kirkkaampi valo rappiolla olevan talon surkeaa alastomuutta. Leipurinoppilas asui ensimmäisessä huoneessa ja toinen huone käytävän perällä oli vuokrattavana. Kun Bourras oli avannut oven, täytyi hänen jäädä kynnykselle, jotta Denisellä olisi tilaa tarkastella huonetta. Vuode oli oven suussa, niin että yksi henkilö pääsi juuri ja juuri siitä sisään. Perällä oli pieni pähkinäpuinen lipasto, mustunut kuusipuinen pöytä ja kaksi tuolia. Niitä asukkaita varten, jotka itse keittivät ruokansa, oli kamiinan edessä pieni muurattu uuni, jonka ääressä täytyi askaroida polvillaan.

– Ei se muhkea ole, Jumala paratkoon, Bourras sanoi, – mutta ikkuna on iloinen. Siitä näkee kadulle.

Kun Denise hämmästyen katsoi sängyn yläpuolella olevaa katon nurkkaa, johon huoneen joku asukas oli kynttilällä polttanut nimensä "Ernestine", Bourras lisäsi vaatimattomasti:

– Olisihan tässä parantamista, mutta jos rupeaisin tekemään korjauksia, en tulisi itse toimeen.

– Tämä sopii sangen hyvin, sanoi Denise.

Hän maksoi kuukaudesta, pyysi lakanoita ja kaksi pyyheliinaa ja teki vuoteensa tyytyväisenä, kun tiesi missä nukkua yön. Sitten hän haetti matkakirstunsa ja muutto oli tehty.

Nyt Denisellä oli kaksi kovaa kuukautta edessä. Koska hän ei voinut maksaa Pépén hoidosta, hänen täytyi ottaa lapsi luokseen ja käyttää hänelle vuoteena vanhaa sohvaa, jonka Bourras lainasi. Puolellatoista frangilla päivässä hän tuli toimeen, vuokra siihen laskettuna, jos hän itse söi kuivaa leipää ja antoi lapselle vähän lihaa. Kahtena ensimmäisenä viikkona hän suoriutui jotenkin hyvin, sillä hänelle oli vuokran maksettuaan jäänyt kymmenen frangia, ja sitten hän sai saatavansa solmioiden ompelemisesta, kahdeksantoista frangia kolmekymmentä. Mutta kun nämä varat loppuivat, hän näki puutetta. Turhaan hän koetti hakea paikkaa Clichyn aukion, Bon Marchén ja Louvren tavarataloista. Kuolleen kauden kestäessä kauppa oli joka paikassa lamassa, ja hänen käskettiin odottaa syksyyn. Enemmän kuin viisituhatta erotettua kauppa-apulaista samoili niinkuin hänkin Pariisin katuja työn haussa. Hän koetti hankkia itselleen käsityötä, mutta kun hän ei tuntenut Pariisia, ei hän tiennyt mistä tuottavaa työtä sai, vaan otti vastaan mitä tahansa eikä saanut aina maksuakaan. Joskus hän syötti Pépélle päivälliseksi lientä sanoen syöneensä itse kaupungilla, ja sitten hän meni nälkäisenä nukkumaan, pää kuumeesta suhisevana. Kun Jean sattui tulemaan tällaisina puutteen päivinä, hän oli aivan epätoivoissaan, sillä hän tiesi olevansa kurjuuteen syypää, ja hän katui niin kipeästi konnamaisuuttaan, että Denisen täytyi usein valehdella rauhoittaakseen häntä. Kun muu ei auttanut, tyttö antoi hänelle usein kahden frangin rahankin osoittaakseen, että hänellä oli muka säästöjä. Denise ei koskaan valittanut veljien kuullen. Ja pyhänä, jos hänen varansa sallivat hänen ostaa palasen vasikanpaistia, jonka hän valmisti polvillaan uunin edessä, niin ahdas huone oli täynnä huoletonta iloa. Sitten, kun Jean oli palannut mestarinsa luo ja Pépé vaipunut unen helmaan, Denisellä oli koko yö edessään seuraavan päivän toimeentulon hankkimiseen.

Mutta hänellä oli muitakin huolia, jotka pitivät häntä yöllä valveilla. Ensimmäisessä kerroksessa asuvat naiset ottivat iltaisin myöhään vieraita vastaan, ja joskus tapahtui, että vieraat erehtyivät ja tulivat nyrkillä takomaan hänen oveaan. Bourras oli neuvonut häntä pysymään aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta, ja Denise pisti hiiskumatta päänsä pieluksen alle tukkiakseen korvansa ja saadakseen kirouksilta rauhan. Myöskin hänen naapurinsa, leipurinoppilas, oli kiusana. Tämä pääsi vasta aamulla kotiin ja vahti Deniseä, kun tämä meni hakemaan vettä. Ja sitten hän kaivoi seinään reikiä nähdäkseen Denisen peseytyvän, niin että tytön täytyi ripustaa vaatteita seinälle saadakseen olla rauhassa. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat kadulla törkeät ahdistelut. Hän ei voinut pistäytyä vähimmällekään asialle kaduille, missä huonomaineisten kaupunginosien hylkiöt kuljeskelivat, kuulematta takanaan läähättävää hengitystä ja riettaita ehdotuksia. Miehet ajoivat häntä takaa aina mustan käytävän perälle asti. Miksi hän ei ottanut rakastajaa? Se tuntui oudolta, jopa naurettavaltakin. Olihan hän kumminkin kerran siihen joutuva. Hän ei olisi voinut itsekään selittää, kuinka hän pystyi pitämään puoliaan, vaikka nälkä hätyytti alituisesti ja ilma hänen ympärillään oli hehkuvaa himoa täynnä.

Eräänä iltana hänellä ei ollut leipääkään Pépélle illalliseksi, kun muuan mies, ritarinauha napinlävessä, alkoi seurata häntä. Käytävän edessä mies lähenteli hävyttömästi, ja Denise paiskasi vastenmielisyyden vallassa häntä ovella vasten kasvoja. Päästyään huoneeseensa hän istuutui vapisten kauttaaltaan. Pienokainen nukkui. Mitä hän vastaisi, jos lapsi heräisi ja pyytäisi ruokaa. Hänenhän olisi vain tarvinnut suostua äsken, ja hänen kärsimyksensä olisivat olleet lopussa. Hänellä olisi ollut rahaa ja vaatteita ja kaunis huone. Sehän oli aivan helppoa, ja sanottiin, että kaikkien kävi niin, koska nainen ei voinut Pariisissa elää työllään. Mutta koko hänen luontonsa nousi sellaista ratkaisua vastaan. Saivathan muut elää mielensä mukaan, ei hän heitä tuominnut, mutta itse puolestaan hän vaistomaisesti inhosi kaikkea, mikä oli likaista ja järjetöntä. Hänen käsityksensä mukaan elämän tuli olla pelkkää järkeä, siveyttä ja rohkeutta.

Monta kertaa Denise tutki itseään. Hänen mieleensä muistui vanha laulu, jossa kerrottiin, miten merimiehen morsian pelastui rakkautensa suojelemana odotuksen vaaroista. Valognes'issa hänen oli ollut tapana katsellessaan autiota katua hyräillä laulun hentomielistä loppusäettä. Piiliköhän hänenkin sydämessään hellyys, koska hän niin rohkeasti vastusti kiusausta? Hän ajatteli Hutinia, mutta tunsi vain vastenmielisyyttä. Joka ilta tämä kulki hänen ikkunansa ohitse. Päästyään alajohtajaksi hän kulki nykyisin ylpeästi yksin myyjien kumarrellessa nöyrästi häntä. Hän ei milloinkaan kohottanut katsettaan ikkunaan, ja Denise, joka luuli kärsivänsä hänen ylpeydestään, seurasi häntä katseellaan tarvitsematta koskaan pelätä, että hän huomaisi. Mouret kulki myös joka ilta ohi, mutta hänet nähdessään Denise tunsi sydämensä värisevän ja vetäytyi nopeasti piiloon. Ei Mouret'n tarvinnut tietää, missä hän asui. Denise häpesi taloa ja hän oli levoton siitä, mitä Mouret mahtoi hänestä ajatella, vaikka heillä ei enää ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Denise eli sitä paitsi yhä Naisten Aarreaitan lähimmässä läheisyydessä. Ohut seinä vain erotti hänen huoneensa hänen entisestä osastostaan, ja aamusta alkaen hän saattoi seurata sen toimintaa, kuulla ostajajoukon lähestyvän ja lisääntyvän myynnin yhä enenevässä touhussa. Pieninkin melu tärähdytti tätä vanhaa, hirviön kyljessä kituvaa loisrakennusta, johon mahtavan valtasuonen tykytys loi näennäistä elämää. Denisen olikin mahdotonta kätkeytyä täydellisesti entisiltä tovereiltaan. Kaksi kertaa hän oli tavannut Paulinen, joka säälien hänen onnettomuuttaan oli tarjoutunut auttamaan häntä. Denisen oli täytynyt keksiä tekosyitä estääkseen häntä käymästä hänen nykyisessä kurjassa asunnossaan tai kieltäytyäkseen tulemasta eräänä sunnuntaina Baugén luo häntä tapaamaan. Mutta vaikeampi Denisen oli taistella Delochen toivotonta ystävyyttä vastaan. Tämä seurasi häntä alati, tiesi kaikki hänen huolensa ja odotti häntä ovella. Eräänä iltana Deloche oli tahtonut lainata Deniselle kolmekymmentä frangia, veljensä hänelle luovuttamat säästöt, niinkuin hän punastuen väitti. Nämä kohtaukset elvyttivät yhä Denisen rinnassa kipeän kaipauksen ja pitivät muistot vireillä, niin että hän melkein luuli vielä kuuluvansa Naisten Aarreaittaan.

Denisen luona ei käynyt juuri kukaan. Suuresti hän sentähden hämmästyikin, kun hän eräänä iltana kuuli ovellensa koputettavan. Se oli Colomban. Denise ei pyytänyt häntä istumaan, vaan puhutteli häntä seisoallaan. Colomban sopersi hämillään muutamia sanoja, tiedusteli hänen terveyttään, puhui Vanhasta Elbeufista. Mikä hänet tänne toi? Oliko kenties setä Baudu katunut kovuuttaan ja lähettänyt hänet tänne? Tuskin, sillä ukko ei tervehtinyt vieläkään kadulla, vaikka hän ei voinut olla tietämätön sukulaisensa onnettomuudesta. Kun Denise kysyi asiaa Colombanilta, tämä joutui yhä enemmän hämilleen. Ei, ei isäntä ollut häntä lähettänyt, itsestään hän tuli. Vihdoin hän alkoi puhua Clarasta. Sitä varten hän oli tullut, että saisi tietoja Clarasta. Käyden rohkeammaksi hän pyysi neuvoja, toivoen että Denise suostuisi välittäjäksi. Turhaan Denise nuhteli häntä hänen uskottomuudestaan Genevièveä kohtaan ja vieläpä sellaisen sydämettömän tytön tähden. Colomban kävi vielä toisenkin kerran, ja vähitellen hän tottui käymään Denisen luona. Näissä keskusteluissa oli hänen ujolle rakkaudelleen tarpeeksi tyydykettä, ja hän palasi aina samaan aiheeseen nauttien siitä, että sai seurustella naisen kanssa, joka tunsi Claran. Tämäkin vaikutti, että Denise tunsi yhä enemmän liittyvänsä Aarreaitan elämään.

Syyskuun loppupäivinä Denise vasta oppi tuntemaan kurjuuden. Pépé oli sairastunut kovaan yskään, ja hänen olisi pitänyt saada ravitsevaa ruokaa, mutta Denisellä oli tuskin leipääkään antaa hänelle. Kun hän eräänä iltana taisteluun kyllästyneenä itki sellaisen epätoivon vallassa, joka heittää tytöt turmion teille tai Seineen, vanha Bourras koputti hiljaa hänen ovelleen. Hän toi leivän ja kannussa lihalientä.

– Kuulkaahan, tässä on pienokaiselle, hän sanoi juron näköisenä niinkuin aina. – Älkää itkekö niin kovasti; se häiritsee muita vuokralaisia.

Kun Deniseltä kiittäessä pääsi uudestaan itku, hän jatkoi:

– No, olkaa nyt itkemättä ja tulkaa huomenna minun puheilleni. Minulla on teille työtä.

Siitä lähtien kun Naisten Aarreaitta odottamatta oli ruvennut Bourras'inkin kilpailijaksi liittämällä liikkeeseensä sateen- ja päivänvarjo-osaston, tämä ei enää käyttänyt apulaisia. Hän teki kaikki itse menoja vähentääkseen, pesi, korjasi, ompeli. Sitä paitsi hänen ostajakuntansa väheni niin suuressa määrässä, että häneltä puuttui joskus kokonaan työtä. Siksi hänen täytyi keksimällä keksiä Deniselle tekemistä, kun hän seuraavana päivänä otti hänet apulaisekseen. Eihän hän kuitenkaan voinut antaa ihmisten kuolla taloonsa.

– Annan teille kahden frangin päiväpalkan, hän sanoi. – Kun teillä on parempaa tarjona, niin saatte mennä.

Denise pelkäsi häntä ja joudutti niin nopeasti työnsä valmiiksi, ettei vanhus kohta tiennyt mitä antaa hänelle. Hän ompelutti silkkikaistoja yhteen ja korjautti pitsejä. Ensi päivinä Denise ei uskaltanut päätään nostaa, niin kovan kurin alaisena hän luuli olevansa tuon koukkunenäisen ja teräväsilmäisen ukon luona, jolla oli tukka tuuhea kuin leijonan harja ja paksut, jäykät kulmakarvat. Hän oli sitä paitsi kovaääninen ja rajuliikkeinen, niin että hän oli naapuriston lapsille mörkö, jonka äidit aina uhkasivat kutsua, kun eivät saaneet muuten pienokaisia olemaan siivolla. Kuitenkaan eivät pojannaskalit juostessaan hänen ohitsensa koskaan voineet olla huutamatta hänelle kompasanoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään. Sillä vanhan kiihkoilijan viha kohdistui yksinomaan noihin kurjiin heittiöihin, jotka uskalsivat häväistä hänen ammattiaan myymällä huokeahintaista ja ala-arvoista tavaraa, koirillekin kelpaamatonta, kuten hän sanoi.

Denise vapisi, kun ukko raivoissaan ärjyi:

– Taiteesta ei ole enää mihinkään, kuuletteko!.. Ei mistään saa enää kunnollista kahvaa. Keppejä kyllä saa, mutta kahvoja! Niitä ei enää ole. Hakekaa minulle käsiin kunnollinen kahva, niin annan teille kaksikymmentä frangia.

Siitä hän taiteilijana ylpeili, ettei Pariisissa ollut ainoaakaan työmiestä, joka olisi vetänyt hänelle vertoja kahvojen veistämisessä. Hän teki keveää ja kestävää työtä. Varsinkin hän oli sakaroiden teossa mestari, ja hän osasi muovailla niitä jos minkä muotoisiksi, kukiksi, hedelmiksi, eläimiksi, jopa ihmisten päiksikin, jotka usein olivat hämmästyttävän eläviä ja kauniita. Hän vuoli niitä kynäveitsellä, ja silmälasit nenällä hän istui usein päiväkaudet kumarassa puksipuu- tai norsunluukappale kädessä.

– Hölmöjä ne ovat, jatkoi hän, – jotka eivät muuta osaa kuin liimata silkkikangasta valaanluihin. Kahvat ostavat valmiina, tukuttain… Sen arvoista siitä sitten tulee. Kuuletteko, taiteesta ei enää ole mihinkään!

Lopulta Denise kumminkin tottui häneen ja lakkasi pelkäämästä. Bourras tahtoi Pépén päivällä kauppaan leikkimään, sillä hän piti paljon lapsista. Kun Pépé kulki nelinkontin, eivät muut enää sopineet liikkumaan; Denise istui nurkassaan parsien ja ommellen, Bourras ikkunansa luona veistäen kynäveitsellään. Päivät vaihtuivat, mutta työt ja keskustelunaiheet olivat aina yhtäläiset. Naisten Aarreaittaa ukko moitti alati, ja väsymättä hän kertoi, kuinka pitkälle oli joutunut kaksintaistelussaan hirviön kanssa. Vuodesta 1845 alkaen hän oli asunut tässä samassa talossa, sillä hänellä oli kolmenkymmenen vuoden sopimus, ja vuokraa hän maksoi tuhatkahdeksansataa. Kun hän muille vuokraamistaan huoneista sai tuhat frangia, niin itse kauppa tuli hänelle maksamaan kahdeksansataa. Se ei ollut kallista. Muita menoja hänellä ei ollut, niin että kauan hän vielä kesti. Kun vain jaksoi odottaa, niin voitosta ei ollut epäilemistäkään. Vielä hän aikoi syödä hirviön suuhunsa. Äkkiä hän keskeytti.

– Onko heillä siellä tuollaisia koiranpäitä?

Tirkistellen silmälasiensa takaa hän arvosteli veistämäänsä verikoiran päätä, joka huuli nostettuna ja hampaat näkyvissä näytti tahtovan hyökätä päälle. Pépé nousi katsomaan nojaten pienillä käsillään vanhuksen polveen.

– Vähät minä muusta, kun vain tulen toimeen, jatkoi ukko korjaten varovasti kieltä veitsensä kärjellä. – Jos en voita, niin en ole vielä tappiollakaan, en ainakaan paljon. Ja, näettekö, minä en aio luopua. Menköön vaikka kaikki, mutta minä en luovu.

Vihan vimmoissaan hän ravisteli valkeaa harjaansa ja väläytteli pientä veistään.

– Mutta, uskalsi Denise väittää vastaan nostamatta silmiään ompeluksestaan, – jos he tarjoaisivat teille riittävän summan, niin olisihan parempi luopua.

Silloin ukon viha puhkesi ilmituleen.

– Ei ikinä!.. Mestausveitsen altakin minä huutaisin, että ei ikinä! Tuhat tulimmaista!.. Kestäähän vuokrasopimukseni vielä kymmenen vuotta, ja sitä ennen he eivät saa taloani, vaikka minun olisi pakko siihen kuolla, nääntyä nälkään tyhjään puotiin… Kaksi kertaa he ovat jo tulleet minua kiusaamaan. Kaksitoistatuhatta tarjosivat minulle kaupastani ja lisäksi jäljellä olevasta vuokra-ajasta tuhatkahdeksansataa vuodesta, siis yhteensä kolmekymmentätuhatta… En luovu viidestäkäänkymmenestä tuhannesta. Minun vallassani he ovat, ja maata he saavat nuoleksia minun edessäni.

– Kolmekymmentätuhatta on jo iso summa, sanoi Denise. – Sillä voisitte alkaa muualla… Ja jos ostavat talon?

Bourras, joka viimeisteli koiranpäätä, vajosi hetkeksi ajatuksiinsa, valkeapartaiset isäjumalankasvot lapsellisen hymyn kirkastamina. Sitten hän vastasi:

– Ei ole pelkoa, että ostavat talon!.. Viime vuonna uhkasivat ostaa ja tarjosivat kahdeksankymmentätuhatta frangia, siis kaksi kertaa enemmän kuin sen nykyisen arvon. Mutta omistaja, entinen hedelmäkauppias, on roisto niinkuin hekin, eikä hän tyydy niin vähiin. Ja sitä paitsi he epäilevät minua, sillä he tietävät, etten sittenkään luopuisi… Ei, kun kerran tässä olen, niin tänne jään… Tulkoon vaikka keisari kaikkine tykkeineen, niin minä en tästä hievahda.

Denise ei uskaltanut enää väittää vastaan. Hän pisteli neulallaan kangasta vanhuksen yhä urahdellessa, veitsenvetäisyjen välillä. Tämä oli vasta alkua, mutta perästä kuului. Hänellä oli jotakin mielessä, ja hän ennusti, ettei tavaratalossa sateenvarjot kovinkaan kauan mene kaupaksi. Hänen itsepintaisuutensa pohjalla oli käsityöläisen vihaa arkisten tehdastavaroiden tulvaa kohtaan.

Pépé oli kiivennyt Bourras'n polvelle ja tavoitteli kärsimättömästi käsillään koiranpäätä pyytäen:

– Antakaa, herra.

– Kohta, lapsi kulta, vastasi vanhus, lempeäksi muuttuneella äänellä.

– Sillä ei ole vielä silmiä. Nyt sille pitää tehdä silmät.

Silmää kovertaessaan hän kääntyi taas Denisen puoleen.

– Kuunnelkaapa, vieläkö sieltä kuuluu ääntä?.. Vieläkö ne rähisevät tuolla vieressä? Se se vasta suututtaa, kun tietää heidän jyskyttävän tuolla selän takana konettaan.

Usein hänen pieni pöytänsä aivan tärisi ja koko kauppa vapisi Naisten Aarreaitassa liikkuvien joukkojen astunnasta, kun taas hänen puotiinsa ei päiväkausiin tullut ainoatakaan ostajaa. Tästä riitti alituisesti jankutusta. Ukko luuli arvaavansa äänestä kaupan voiton. Kun ääni oli kovempi, hän arveli silkkiosaston ansainneen kymmenentuhatta frangia; jos se heikkeni tai kokonaan lakkasi, hän oli mielissään laskien tulojen vähenemisen sadeilman ansioksi. Ja vähinkin hiiskaus antoi hänelle aihetta loppumattomiin johtopäätöksiin.

– Joku taisi kaatua siellä. Kaatuisivat kaikki ja taittaisivat niskansa!.. Joko rouvat taas riitelevät. Sitä parempi vain!.. No nyt tavarakääröt alkavat mötkähtää alakertaan. Inhottavaa!..

Jos Denise uskalsi epäillä hänen selityksiään, hän muistutti heti sapekkaasti hänelle, millä tavalla hänet oli syyttä ajettu pois. Ja sitten Denisen täytyi yhä uudelleen kertoa ukolle kärsimyksistään palveluksensa ensi ajoilta, epäterveellisistä makuuhuoneista, ruoan huonoudesta, eripuraisuudesta myyjien kesken… Aamusta iltaan he eivät puhuneet mistään muusta kuin tavaratalosta, imivät sen vereensä ja hengittivät ilman mukana keuhkoihinsa.

– Antakaa, herra, sanoi Pépé toistamiseen, kädet yhä ojossa.

Veistos oli nyt valmis. Bourras katseli sitä lähempää ja kauempaa hyvillään sen onnistumisesta.

– Varo, sanoi hän lapselle, – se puree… Tuossa on! Leiki nyt, mutta pitele kauniisti, jottei säry.

Antautuen sitten uudelleen päähänpiintymänsä valtaan hän hosui seinää nyrkillään.

– Turhaan te siellä tyrkitte kaataaksenne taloni. Ette sittenkään sitä saa, vaikka kadun täydeltä tulisitte.

Denisellä oli nyt leipää joka päivä, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta vanhaa kauppiasta kohtaan, jolla oli niin lämmin sydän karkean pintansa alla. Mutta hänen kiihkein toiveensa oli sittenkin saada muualta paikka, sillä hän huomasi, kuinka vaikea ukon oli keksiä hänelle työtä, ja ymmärsi, että tämä piti hänet luonaan pelkästä hyvyydestä, sillä eihän hänen nykyisissä oloissaan olisi kannattanut pitää apulaista. Puoli vuotta oli kulunut, ja talven kuollut kausi oli jo käsissä. Denise ei enää toivonutkaan paikkaa ennen maaliskuuta, kun Deloche, joka eräänä iltana odotti häntä portilla, kysyi miksi hän ei mennyt tarjoutumaan Robineaulle. Siellä kenties tarvittaisiin myyjätärtä.

Syyskuussa Robineau oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja ostanut Vinçard'in liikkeen, vaikka hän yhä epäili, oliko järkevää panna siihen vaimonsa perintörahat. Hän maksoi liikkeestä neljäkymmentätuhatta, ja loput kaksikymmentätuhatta hän käytti varaston hankkimiseen. Eihän se tosin pitkälle riittänyt, mutta Robineaulla oli takanaan Gaujean, joka myönsi hänelle pitkäaikaisen luoton. Suututtuaan Naisten Aarreaittaan tämä koetti tehdä suurelle tavaratalolle kiusaa toimittamalla sille niin monta kilpailijaa kuin suinkin, ja hän luuli varmasti voittavansa, jos sen läheisyyteen perustettaisiin useita erikoisliikkeitä, missä ostajille olisi tarjona runsas ja vaihteleva valikoima. Ainoastaan Lyonin rikkaimmat tehtailijat, sellaiset kuin Dumonteil, pystyivät suorittamaan suurten tavaratalojen tilaukset niillä ehdoilla, jotka nämä tarjosivat, ja he suostuivat niihin ainoastaan pitääkseen koneensa työssä. Voittonsa he saivat myymällä pienemmille liikkeille. Mutta Gaujeanin liike ei ollut läheskään niin vakavarainen kuin Dumonteil'in. Hän oli alkanut kauppamatkustajana, ja oman liikkeen hän oli perustanut vasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin. Sitä paitsi hän kudotti paljon itsenäisillä kankureilla, joille hän toimitti aineet maksaen työstä metriä kohti määrätyn hinnan. Tämä järjestelmä, joka korotti hänen omia tuotantokustannuksiaan, esti juuri häntä kilpailemasta Dumonteil'in kanssa paris-bonheurin valmistamisessa. Siitä hän oli vihainen suurille tavarataloille, varsinkin Naisten Aarreaitalle, ja toivoi nyt saaneensa Robineausta taitavan välikappaleen ratkaisevaan taisteluun näitä Ranskan teollisuutta tuhoavia muotikauppoja vastaan.

Kun Denise tuli Robineaun liikkeeseen, hän tapasi rouvan yksin kotona. Rouva, jonka isä oli ollut pikkuvirkamies silta- ja tierakennusvirastossa, ei tiennyt kaupankäynnistä mitään, ja kasvatettuna Blois'n luostarissa hänellä oli vielä ujon ja maailman menosta tietämättömän koulutytön viehätys. Hän oli tumma ja hyvin kaunis, ja hänen lempeä ja hilpeä luonteensa teki hänet sangen miellyttäväksi. Sitä paitsi hän oli mieheensä suuresti rakastunut ja eli vain tästä rakkaudesta. Denise aikoi juuri antaa kirjoittaa nimensä muistiin lähteäkseen pois, kun Robineau saapui. Tämä suostui ottamaan heti hänet, sillä toinen hänen myyjättäristään oli juuri eronnut mennäkseen Naisten Aarreaitan palvelukseen.

– He eivät soisi meille ainoatakaan kunnollista myyjätärtä, hän sanoi. – Mutta teistä en ole levoton, sillä te kai ette pidä heistä enempää kuin minäkään… Tulkaa huomenna.

Illalla Denisen oli hyvin vaikea ilmoittaa Bourras'lle, että alkoi lähteä. Vanhus syyttikin häntä kiittämättömyydestä ja kiivastui, mutta kun Denise kyynelsilmin sanoi koko ajan tienneensä, että Bourras oli ottanut hänet pelkästä hyvyydestä palvelukseensa, tämä vuorostaan heltyi, sopersi jotakin kiireisistä töistä ja väitti Denisen lähtevän juuri pahimpana aikana, kun uusi, hänen keksimänsä sateenvarjo oli valmis tarjottavaksi kaupan.

– Entä Pépé? hän kyseli.

Pépéstä Denise juuri olikin levoton. Hän ei vielä uskaltanut viedä tätä takaisin rouva Gras'n luo eikä hän voinut jättää häntä yksinkään koko päiväksi lukittuun huoneeseen.

– Hyvä on, vanhus sanoi. – Pidän hänet luonani. Hänen on hyvä olla täällä puodissa… Ja me keitämme yhdessä ruokaa.

Kun Denise epäröi peläten vaivaavansa, ukko ärjyi:

– Tuhat tulimmaista! Epäilettekö minua… Pelkäättekö että syön hänet!

Denise viihtyi hyvin Robineaun luona. Palkkaa hänelle ei maksettu paljon, kuusikymmentä frangia kuukaudessa ja ruoka eikä myyntivoittoa. Ehdot olivat siis yhtäläiset kuin vanhemmissakin liikkeissä. Mutta häntä kohdeltiin hyvin; varsinkin rouva Robineau osoittautui ystävälliseksi, hymyillen hänelle aina oman pöytänsä takaa. Robineau itse, hermostuneena ja levottomana, kiivastui joskus. Kuukauden heillä oltuaan Denise oli jo kuin perheenjäsen, samoin toinen myyjätär, pieni ja hiljainen, terveydeltään heikko nainen. Heiltä ei salattu mitään, heidän kuultensa puhuttiin liikeasioista ruokapöydässä myymälän takana olevassa isolle pihalle antavassa huoneessa. Siellä Naisten Aarreaittaa vastaan käytävä sotakin päätettiin alkaa kerran, kun Gaujean oli tullut syömään päivällistä.

Heti paistin jälkeen – se oli yksinkertaista, porvariperheissä suosittua lampaanpaistia – Gaujean oli ottanut asian puheeksi puhuen lyonilaisen soinnuttomalla, Rhonen sumuissa käheäksi käyneellä äänellään.

– Mahdotonta meidän on kestää kilpailua, sanoi hän. – He tulevat Dumonteil'in luo ja hankkivat itselleen oikeuden johonkin erityiseen malliin, jota ostavat heti kolmesataa pakkaa vaatien viidenkymmenen centimen alennuksen metriä kohti. Koska he maksavat käteisellä, heille myönnetään lisäksi kahdeksantoista prosentin alennus… Usein Dumonteil ei saa kahtakymmentä centimeäkään voittoa. Hän tekee työtä ainoastaan pitääkseen koneensa käynnissä, sillä seisovat kangaspuut ovat kuolleet… Miten meidän sitten olisi mahdollista kestää, kun meillä on niin paljon pienempi liike ja vieläpä tuo kankurijärjestelmä.

Robineau vaipui niin syviin mietteisiin, ettei muistanut syödäkään.

– Kolmesataa pakkaa, hän sanoi. – Ja minä pelkään, kun otan kaksitoista kolmessa kuukaudessa… He voivat panna hintansa yhtä, jopa kahtakin frangia alemmaksi kuin me. Olen huomannut, että heidän tavaraluetteloissaan hinnat ovat viisitoista prosenttia halvemmat meidän hintoihin verrattuina… Se se on samaa kuin tappaa pikkukaupat.

Hän oli silloin synkällä tuulellaan. Hänen vaimonsa katsoi häneen levottomana, hellästi tutkien. Rouva Robineau ei pystynyt innostumaan kaupankäynnistä ja kiusaantui loppumattomista laskelmista ja numeroista. Miksi antautuakaan huoliin, kun elämä olisi voinut olla naurua ja rakkautta täynnä. Kumminkin, kun hän huomasi kuinka kiihkeästi hänen miehensä pyrki voittajaksi, hänkin koetti innostua ja olisi vaikka heittänyt henkensä myyntipöytänsä taakse.

– Mutta miksi kaikki tehtailijat eivät yksissä tuumin pidä puoliaan? Robineau jatkoi kiivaasti. – Silloinhan he voisivat määrätä lait, sen sijaan että heidän täytyy nyt alistua.

– Niin, miksei, miksei… Johan sanoin teille, että koneet täytyy pitää käynnissä. Koska kutomatehtaita on melkein joka paikassa, Lyonin ympäristössä, Gard'issa, Iseressä, niin ei voi hetkeksikään seisauttaa niitä menettämättä äärettömiä summia. Mitä meihin tulee, jotka välillä turvaudumme kankureihin, joilla on kymmenetkin kangaspuut käynnissä, niin meille ei lakkauttaminen tuota niin paljon haittaa. Mutta suurien yritysten täytyy saada koko ajan tilauksia, niin suuria ja niin kiireisiä kuin suinkin… Ja siksi ne kumartavat nöyrästi suuria liikkeitä. Tunnen kolme tai neljä tehtailijaa, jotka alinomaa riitelevät tilauksista ja suostuvat tappioonkin, kunhan vain saavat tilauksia. Vahingon he korjaavat myydessään pienille liikkeille, sellaisille kuin teidän. Jos he suurten liikkeiden avulla pysyvät pystyssä, niin pienten ansiosta he voittavat. Jumala tietää mikä lopuksi tulee neuvoksi.

– Kiusallista, Robineau sanoi, joka toisen vihasta tuli vähän paremmalle tuulelle.

Denise kuunteli sanomatta mitään. Salaa hän piti suurten liikkeiden puolta kannattaen vaistomaisesti kaikkea, mikä on järkevää ja elinvoimaista. Keskustelu lakkasi vähäksi aikaa, ja jokainen söi ääneti säilykepapunsa. Silloin Denise uskalsi sanoa ikäänkuin leikillä: