Kitabı oku: «Naisten aarreaitta», sayfa 18

IX

Maanantaina maaliskuun 14: ntenä, Naisten Aarreaitta avasi suuren kesäuutuuksien näyttelyn, jonka piti kestää kolme päivää, viettäen siten uusien myymälöittensä avajaisjuhlaa. Kolea tuuli puhalsi. Kadullakävijät kiirehtivät eteenpäin ihmetellen takatalvea, käärien päällysvaatteitaan paremmin ympärilleen. Mutta kaikki naapuriston pikkupuodit olivat kuohuksissa. Niiden omistajat laskivat jännityksestä kalpeina ensimmäisiä Neuve-Saint-Augustininkadun ovelle pysähtyviä vaunuja. Suuri markiisi, jonka uudet kultaukset tuntuivat kirkastavan katua kuin päivänpaiste, suojasi kirkonovea muistuttavaa holvikattoista sisäänkäytävää, jonka yläpuolella oli veistokuvaryhmä, missä nähtiin Teollisuuden ojentavan kättä Kaupalle. Oikealla ja vasemmalla talon julkisivut kohosivat räikeän valkeina ulottuen toisella puolella Michodièren-, toisella puolella Monsignynkadun kulmaan, jossa ne kääntyivät seuratakseen näitä reunustaen siten koko neliömäisen alueen lukuunottamatta Dix-Décembrenkadun laitaa, johon Kiinteistöpankki aikoi rakentaa. Naapurien tarvitsi vain nostaa päätään nähdäkseen tämän laajan, kasarmimaisen rakennuksen tavarapaljouden, sillä alakerrasta toiseen kerrokseen asti seinä oli täynnä suuria peililasi-ikkunoita, joiden takana talon koko komeus oli näytteillä. Mahtava kuutiomainen myymälä peitti heiltä taivaan ja auringon ja tuntui tavallaan aiheuttavan pakkasenkin, joka värisytti heitä heidän pimeiden puotiensa perällä.

Jo kuudesta alkaen Mouret oli ollut antamassa viimeisiä määräyksiä. Keskellä rakennusta, pääovesta alkaen, kulki leveä käytävä ja sen kummallakin puolella, Michodièren- ja Monsignynkatua pitkin, kaksi kapeampaa käytävää. Pihoista oli tehty suuria lasikattoisia halleja, joista rautaportaita myöten pääsi ylempiin kerroksiin ja joiden yli kulki rautasiltoja hallien laidasta toiseen. Arkkitehti oli terävä ja lahjakas mies, uuden ajan suunnan ihailija, joka käytti kiveä ainoastaan kellarikerroksen ja nurkkapatsaiden rakentamiseen; muu runko oli valettu kokonaan raudasta ja pylväitä oli pystytetty katto- ja lattiapalkkien liitoksia kannattamaan. Väliseinät olivat tiilestä. Kaikkialla oli tarpeeksi tilaa, ilmaa ja valoa, ja yleisön oli mukava liikkua laajoissa pylväskäytävissä. Se oli uudenaikaisen kaupankäynnin temppeli, luja ja kevyt, pystytetty lukuisien ostajajoukkojen käytettäväksi. Alhaalla keskuskäytävässä oli ovikäytävän jäännöserämyymälöiden jälkeen solmio-osasto, käsineosasto ja silkkiosasto. Monsignyn käytävässä oli valkeiden kankaiden ja pumpulikankaiden osastot ja Michodièren käytävässä lyhyttavaroiden ja trikootavaroiden osastot sekä verka- ja villakangasosastot. Ensimmäisessä kerroksessa oli valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden, huivien ja pitsien osastot sekä uusia vastaperustettuja osastoja. Toiseen kerrokseen oli sijoitettu makuuvaate-, matto- ja huonekalukangasosasto, sanalla sanoen kaikki tilaa vaativat osastot. Nyt osastojen lukumäärä nousi jo kolmeenkymmeneenyhdeksään ja henkilökunnan tuhanteenkahdeksaansataan, joista kaksisataa naisia. Kokonainen pieni yhdyskunta eli ja liikkui kaikuvien holvien suojassa.

Mouret pyrki kaikessa miellyttämään naista. Nainen oli hänen talossaan kuningatar, naiselle hän oli rakentanut tämän temppelin saadakseen hänet kokonaan valtaansa. Kaikki hänen pyrkimyksensä tarkoittivat samaa: mielistellä naista hyötyäkseen hänen halujensa kiihtymisestä ja rikastuakseen hänen kuumeensa yltymisestä. Yötä päivää hän vaivasi päätään keksiäkseen uusia syöttejä. Hän oli laitattanut muun muassa kaksi sametilla verhottua hissiä säästääkseen heikoilta ostajattariltaan portaitten tuottaman väsymyksen. Hän oli järjestänyt tarjoiluhuoneen, jossa asiakkaille tarjottiin ilmaiseksi virvoitusjuomia ja leivoksia, ja lukusalin, muhkean, komeasti sisustetun gallerian, johon hän joskus järjesti taidenäyttelyjäkin. Mutta hänen nerokkain keksintönsä oli kumminkin äidin valloittaminen lapsen kautta, jos turhamaisuuden syötit eivät riittäneet. Mouret tiesi käyttää hyväkseen kaikkia naisen sydämessä piileviä tunteita ja heikkouksia. Hän perusti erityisiä osastoja pikkupoikien ja – tyttöjen tarpeita varten ja viivytti äitejä tarjoten lapsille kuvia ja punaisia ilmapalloja, joiden kylkeen tavaratalon nimi oli painettu suurin loistavin kirjaimin. Nämä ilmapallot, joita annettiin jokaiselle asiakkaalle, tekivät varsinkin hänen nerolleen kunniaa, sillä asiakkaiden mennessä koteihinsa ne langan päässä liehuen liikkuivat pitkin katuja tavaratalon mainoksina.

Mouret tiesi, että mainostaminen on tehokkaimpia keinoja maineen saavuttamiseksi, ja hänen hintaluetteloihin, ilmoituksiin ja julisteisiin kuluttamansa varat nousivat pian kolmeensataantuhanteen frangiin vuodessa. Kesäuutuuksien näyttelyä varten hän oli painattanut ja lähettänyt kaikkiin maailman ääriin kaksisataatuhatta hintaluetteloa, joista viisikymmentätuhatta meni ulkomaille vieraille kielille käännettyinä. Hän varusti ne kuvilla ja liitti niihin lehtiin liimattuja kangasmalleja. Joka paikassa oli Naisten Aarreaitan nimi luettavissa, talojen seinissä, sanomalehdissä, jopa teatterien esiripuissakin; sitä ei voinut olla näkemättä. Mouret väitti, ettei nainen kykene vastustamaan mainosta. Ennemmin tai myöhemmin hän menee sinne, minne huhu houkuttelee. Sitä paitsi Mouret osasi virittää taitavasti satimia naissielun tarkkana tuntijana. Hän oli huomannut, ettei nainen voinut voittaa kiusausta sekä että hän ostaa tarpeetontakin, kun luulee tekevänsä edullisen kaupan, ja tälle havainnolleen hän perusti hinnanalennusjärjestelmänsä. Hän myönsi yhä suuremmat hinnanalennukset, kuta kauemmin tavara oli ollut menemättä kaupaksi, vaikka siitä olisi koitunut tappiotakin, noudattaen joka suhteessa periaatettaan tavaran nopean rahaksimuuton tärkeydestä. Tunkien vielä syvemmälle naisen sydämen sokkeloihin hän oli keksinyt tavaroiden palauttamismahdollisuuden, jesuiittamaisen viettelyksen sukkelimman kepposen. "Ottakaa vain, rouva; tuokaa takaisin, jos se ei enää kotiin tultua miellytä." Nainen, joka vielä koetti pitää puoliaan kiusausta vastaan, sai syyn millä puolustautua.. Kauppa oli korjattavissa. Ja hän osti puhtaalla omallatunnolla. Siten palauttamisoikeus ja hinnanalennus saivat vakiintuneen sijansa uudenaikaisen kaupankäynnin mallikelpoisessa toiminnassa.

Tavaratalon järjestämisessä Mouret osoittautui verrattomaksi mestariksi. Hän piti lakinaan, ettei yksikään nurkka Naisten Aarreaitassa saanut jäädä tyhjäksi. Joka paikkaan hän vaati elämää, ääntä ja liikettä, sillä hänen sanojensa mukaan elämä vetää puoleensa elämää, luo ja leviää. Tätä lakia hän koetti noudattaa jos millä tavalla. Ovelle hän tahtoi tungosta uskotellakseen kadullakävijöille, että talossa oli oikea kahakka. Tungoksen hän sai aikaan sijoittamalla ovikäytävään jäännöstavaroiden myymälät. Siinä oli hyllyjä ja koreja täynnä kaikenlaista arvotonta tavaraa, jota myytiin polkuhinnasta ja joka houkutteli niin paljon vähävaraista kansaa, ettei ovesta tahtonut päästä sisälle ja että luuli tavaratalon olevan tulvillaan, vaikka se usein ei ollut kuin puolillaan väkeä. Sitten hän osasi kätkeä ne osastot, joissa kauppa väliin taukosi, esimerkiksi huivi- ja pumpulikangasosastot, joista edellinen kesällä, jälkimmäinen talvella oli kuollut; hän sijoitti niiden ympäri vilkasliikkeisiä osastoja, niin että ne hukkuivat yleiseen touhuun. Hänen keksintönsä oli myös matto- ja huonekaluosaston sijoittaminen toiseen kerrokseen; niissä kävi vähemmän väkeä ja alakerrassa nämä avarat ja tyhjät tilat olisivat tehneet ikävän vaikutuksen. Jos hänen olisi ollut mahdollista johtaa katu myymälänsä läpi, hän olisi ollut mielissään.

Mouret oli parhaalla keksimistuulellaan. Lauantai-iltana, kun hän oli mennyt luomaan viimeisen silmäyksen maanantaina avattavan suuren näyttelyn valmistuksiin, hänen oli tullut äkkiä mieleen, etteivät osastot olleetkaan tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä. Ja kumminkin hän oli noudattanut tarkkaa johdonmukaisuutta asettaessaan kangasosastot toiselle puolelle ja valmiit vaatteet toiselle, selvä järjestys, joka teki mahdolliseksi ostajien itse löytää mitä hakivat. Tarkka luokitus oli ollut hänen unelmansa, kun hän aikanaan koetti selvitä rouva Hédouinin ahtaan myymälän sekasorrosta, ja nyt kun tämä unelma oli toteutumaisillaan, hän tunsi horjuvansa. Äkkiä hänelle selvisi, että kaikki oli järjestettävä uudestaan. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa täytyi osassa tavarataloa suorittaa täydellinen osastojen muutto. Henkilökunnan oli täytynyt hääriä hikipäissään kaksi yötä ja sunnuntaipäivä kokonaan keskellä hirvittävää sekamelskaa. Tavarat eivät vielä maanantai-aamunakaan tuntia ennen avaamista olleet kaikki paikoillaan. Hulluksi isäntä kai oli tullut, hänen aikeistaan ei päässyt selville. Hämmennys oli yleinen.

– Kas niin, kiirehtikää! Mouret huusi neron luottamuksella. – Tuossa on vielä pukuja, joita pitää kantaa yläkertaan. Ja ovatko japanilaiset tavarat paikoillaan keskusportaiden lavalla?.. Viimeinen ponnistus, lapset, niin saatte nähdä mitä tuloksia myynti tuottaa!

Myös Bourdoncle oli ollut paikalla varhaisesta aamusta alkaen. Hän ei ymmärtänyt enemmän kuin muutkaan, mitä mullistus tarkoitti, ja seurasi johtajaansa katseillaan levottoman näköisenä. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä hän tiesi mitä hänen kysymyksiinsä vastattiin tällaisina murroshetkinä. Kuitenkaan hän ei voinut lopuksi pidättää itseään, vaan kysyi hiljaisesti:

– Oliko välttämätöntä panna kaikki ylösalaisin juuri näyttelyn avaamispäivän aattona?

Mouret kohautti olkapäitään vastaamatta. Kun Bourdoncle uskalsi toistaa kysymyksen, hän puhkesi puhumaan:

– Olisipa todellakin ollut viisasta koota kaikki ostajat yhteen nurkkaan, vai mitä? Mistä lieneekään päähäni pälkähtänyt sellainen? Olisin ikäni katunut… Ettekö toki ymmärrä, että opastin joukkoja suoraan sinne, minne heillä oli asiaa. Kun ostaja olisi tullut sisään, hän olisi heti tiennyt minne mennä ostaakseen hameen tai puvun tai päällysvaatteen, ja tämän tehtyään hän olisi mennyt tiehensä, eksymättäkään edes!.. Yksikään ei olisi käynyt koko taloa katsomassa.

– Mutta, huomautti Bourdoncle, – kun nyt olette hämmentänyt kaikki ja heittänyt osastot sinne tänne, myyjien täytyy suotta väsyttää jalkojaan saattamalla ostajat osastolta osastolle.

– Vähät minä siitä, vastasi Mouret. – He ovat nuoria, ja siitä he vain kasvavat… Sitä parempi, jos juoksevat. Enemmän niitä vain luulee olevan, ja lisänä ovat tuottamassa tungosta. Kuta enemmän väkeä, sitä paremmin kaikki käy!

Hän nauroi, suvaitsipa tehdä tarkempaa selkoakin puhuen hiljemmällä äänellä:

– Kuulkaahan, Bourdoncle, minä selitän teille mitä tulosta siitä on… Ensiksikin tämä asiakkaiden juokseminen edestakaisin kylvää heitä joka paikkaan, saa uskomaan, että heitä on enemmän kuin onkaan, ja eksyttää heidät kokonaan. Toiseksi kun heidät täytyy viedä talon päästä toiseen, kun heidän esimerkiksi ostettuansa pukukankaan täytyy mennä tavaratalon toiseen päähän ostamaan vuoria, talo tuntuu heistä kolme kertaa suuremmalta. Kolmanneksi heidän on pakko matkallaan kulkea sellaistenkin osastojen läpi, joihin he eivät olisi muuten panneet jalkaansakaan; he jäävät katsomaan ja lankeavat kiusauksiin, joista he eivät olisi muuten tietäneet mitään. Neljänneksi…

Bourdoncle purskahti hänkin nauruun. Silloin Mouret ihastuneena keskeytti huutaakseen alaisilleen:

– Hyvä on, lapset! Nyt lakaisemaan, ja sitten kaikki on kunnossa!

Kääntyessään hän huomasi Denisen. Tämä saapui ensimmäisenä osastolle, jonka edessä Mouret ja Bourdoncle seisoivat, ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että kaikki oli muuttunut, sillä Mouret oli antanut viedä valmiit vaatteet toiseen kerrokseen talon toiseen päähän. Tyttö katsoa tuijotti ympärilleen hämmästyneenä.

– Mitä nyt? kuiskasi hän. – Onko täällä majanmuutto?

Hänen hämmästyksensä huvitti Mouret'ta, joka oli mieltynyt tällaisiin teatterimaisiin yllätyksiin. Helmikuun alussa Denise oli palannut Aarreaitan palvelukseen, jossa hän ilokseen ja ihmeekseen oli huomannut, että kaikki olivat hänelle kohteliaita, jopa kohtelivat kunnioittavastikin. Aurélie rouva varsinkin osoittautui ystävälliseksi. Marguerite ja Clara tuntuivat pakosta alistuvan kohtaloonsa, ja itse isä Jouvekin kumarsi nähtävästi häveten entistä käytöstään ja pyrkien sovintoon. Mouret oli sanonut mahtisanansa, ja heti kaikki oli muuttunut. Toverit väistyivät, katsoivat Deniseen ja kuiskailivat. Tässä yleisessä ystävällisyydessä Delochen alakuloisuus ja Paulinen salaperäinen hymy tuntuivat Denisestä loukkaukselta.

Mouret katsoi yhä häneen ihastuneen näköisenä.

– Mitä haette, neiti? hän kysyi vihdoin. Denise, joka ei ollut huomannut häntä, punastui vähän. Siitä lähtien kun hän palasi Aarreaitan palvelukseen Mouret'n monet ystävyydenosoitukset olivat liikuttaneet häntä suuresti. Pauline oli ilman nähtävää syytä kertonut hänelle yksityiskohtia myöten isännän ja Claran lemmentarinan, missä he toisensa tapasivat, mitä Claralle maksettiin. Pauline palasi usein aiheeseen ja kertoi senkin, että isännällä oli toinenkin rakastajatar, rouva Desforges, joka oli tavaratalossa hyvin tunnettu. Kertomukset hermostuttivat Deniseä, ja tuo outo pelon-, kiitollisuuden- ja vihansekainen tunne, joka ennen oli vallannut hänet Mouret'n läheisyydessä, alkoi uudelleen ahdistaa häntä.

– Muuttopuuhia ihmettelen, hän sopersi.

Mouret tuli hänen viereensä sanoakseen hänelle hiljaa:

– Pyydän teitä tänä iltana sulkemisajan jälkeen pistäytymään työhuoneeseeni. Minulla olisi teille puhumista.

Denise kumarsi hämillään vastaamatta. Tuskin hänellä olisi ollut siihen aikaakaan, sillä hänen oli pakko kiirehtiä osastolleen, johon muutkin myyjättäret alkoivat saapua. Mutta Bourdoncle oli kuullut ja katsoi Mouret'hen hymyillen, uskalsipa vielä puhuakin siitä hänelle, kun jäivät kahdenkesken.

– Vieläkö tämäkin? hän sanoi. – Varokaa, lopuksi siitä tulee totta!

Mouret puolustautui kiivaasti kätkien liikutuksensa ylpeän välinpitämättömyyden naamioon.

– Älkää joutavia! Ajankulua vain. Ei ole vielä se nainen syntynyt, joka minut voittaa.

Kun tavaratalo oli avattava, hän kiirehti luomaan viimeisen silmäyksen eri osastoihin. Bourdoncle pudisti päätään. Hiljainen ja vaatimaton Denise teki hänet levottomaksi. Kerran hän oli päässyt hänestä voitolle ajamalla hänet pois. Mutta tyttö oli palannut, ja häntä oli kohdeltava nyt tosivihollisena. Bourdoncle ei puhunut mitään vaan odotti aikaansa.

Hän kiirehti Mouret'n jälkeen. Tämä oli jo saapunut alakertaan, Saint-Augustininkadun halliin, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää, ja huusi kiivastuneena:

– Narrinako minua pidätte. Enkö käskenyt teitä panemaan siniset päivävarjot reunalle … korjatkaa tuoja pian!

Hän ei tyyntynyt. Kokonainen lauma poikia täytyi panna korjaamaan päivävarjonäyttelyä. Mouret käski hetkeksi sulkea ovetkin, kun huomasi ostajia tulevan, ja väitti sulkevansa tavaratalon kokonaan, jollei päivävarjoja saatu paikoilleen. Ne pilasivat hänen näyttelynsä. Hutin, Mignot ja muut taitavat näyttelynjärjestäjät tulivat katsomaan ja arvostelemaan, mutta eivät olleet ymmärtävinään isäntää, sillä he olivat toisen makusuunnan puoltajia.

Vihdoin ovet avattiin uudestaan ja väkeä tulvi sisään. Jo ensimmäisen tunnin aikana, ennen kuin talo vielä oli täynnäkään, syntyi sisäänkäytävässä sellainen tungos, että poliisin täytyi hajoittaa katuliikenteen esteenä olevia joukkoja. Mouret oli laskenut oikein. Taaja joukko taloudenhoitajia, pikkuporvariston rouvia ja myssypäisiä palvelijattaria hyökkäsi jäännöstavaroiden kimppuun. Kädet koholla he tutkivat riippuvia kankaita ja tyhjensivät köyhät kukkaronsa ostaakseen kolmenkymmenenviiden centimen pumpulikangasta, neljänkymmenenviiden centimen harmaata silkkivillaa ja varsinkin kolmenkymmenenkahdeksan centimen pukukangasta. Riuhtoen he tungeskelivat korien ja hyllyjen ympärillä, joista alennustavarat, kymmenen centimen pitsit, kahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen sukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, miesten ja naisten sukat, katosivat kuin ahnaat joukot olisivat nielleet ne. Kylmästä säästä huolimatta yhä uusia ostajia tuli, niin etteivät kauppa-apulaiset, jotka myivät katukäytävällä, ennättäneet kaikkia palvella. Tungos oli niin suuri että eräs nainen loukkaantui vaikeasti ja pari lasta oli tukehtua joukon jalkoihin.

Pitkin päivää joukko yhä lisääntyi, yhden aikaan muodostui jonoja, jotka sulkivat liikenteen kuin kapinan aikana. Juuri kun rouva de Boves tyttärensä Blanchen kanssa pysähtyi epäröiden katukäytävälle, rouva Marty saapui hänkin tyttärensä Valentinen seurassa.

– Mikä väentungos! sanoi rouva de Boves. – Aivanhan tähän tukehtuu. En aikonut tullakaan, olin näet sairas, vuoteessa, mutta sitten päätin kumminkin käydä ulkona hengittämässä raitista ilmaa.

– Niin minäkin, sanoi rouva Marty. – Lupasin miehelleni käydä hänen sisarensa luona Montmartressa… Sitten ohikulkiessani tulin ajatelleeksi, että tarvitsen vähän nyöriä. Yhdentekeväähän on mistä ostaa, vai mitä? En tosiaankaan aio kuluttaa centimeäkään siitä yli. Enkä sitä paitsi tarvitsekaan muuta.

Puheistaan huolimatta he eivät kumpikaan voineet kääntää silmiään pois Naisten Aarreaitan ovesta, jota kohti voittamaton voima tuntui työntävän joukkoja.

– En tiedä menenkö ollenkaan, minua pelottaa, kuiskasi rouva de Boves.

– Blanche, lähdetään pois. Voimme joutua joukon jalkoihin.

Mutta hänen pelkonsa heikkeni ja hänen halunsa mennä minne muutkin pääsi voitolle, hän ei jaksanut vastustaa tungoksen houkuttelevaa kiusausta. Rouva Martykin meni mukaan toistaen toistamistaan:

– Varohan pukuani, Valentine! En tosiaankaan ole tällaista ennen nähnyt. Aivanhan ne kantavat muassaan. Minkähänlaista sisässä lienee?

Virta oli tempaissut heidät mukaansa, ja peräytyminen kävi mahdottomaksi. Niinkuin joki vetää uomaansa laaksossa pulppuavia vesiä, samaten asiakkaitten virta tuntui imevän itseensä kadullakulkijat hukuttaakseen pyörteihinsä asukkaat Pariisin kaikilta suunnilta. Hitaasti he siirtyivät eteenpäin, ahdistettuina joka puolelta, niin että he tuskin pääsivät hengittämään, pehmoisten olkapäiden ja pehmeän lämpimien vatsojen kannattamina. Heidän salainen mielihyvänsä kasvoi, sitä mukaa kun kulun hitaus kiihotti heidän uteliaisuuttaan. Silkkipukuisia naisia, pikkuporvariston rouvia vaatimattomissa asuissa, paljain päin tulleita tyttöjä tunkeili sekaisin, kaikki saman kuohuvan intohimon vallassa. Muutamat naisten joukkoon eksyneet miehet katselivat pulleiden povien saarroksista levottomina ympärilleen. Rehentelevän pulska imettäjä kohotti korkealle ilmaan kapalovauvaansa, joka kirkui ilosta. Toisaalla laiha ja kuiva nainen vihastui puhjeten rumiin sanoihin ja syyttäen naapuriaan tungoksessa murhayrityksestä.

– Pelkäänpä todellakin, että alushameeni jää minulta tänne, toisti rouva de Boves.

Mykkänä, kasvot vielä ulkoilman raitistamina, rouva Marty kohosi varpailleen nähdäkseen ennen muita päiden toisella puolen avautuvan myymälän avaruuksia. Hänen harmaissa silmissään olivat terät pienet niinkuin kissalla, kun se tulee päivänvalosta. Hän oli levänneen näköinen, kirkaskatseinen kuin vasta unesta herännyt.

– Oh, vihdoinkin! hän sanoi huoahtaen.

Rouvat pääsivät tungoksesta ja huomasivat joutuneensa Saint-Augustininkadun halliin. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he näkivät, että se oli melkein tyhjä. Heistä tuntui, että täällä aukeni kevät heidän päästyään kadulla vallitsevasta pakkasesta. Ulkona riehuivat rakeita lennättävät, jäiset tuulet, mutta Aarreaitan gallerioissa kesähelteen kirkasvärisyys puhkesi kankaiden vaaleisiin vivahduksiin, kevätkuosien kepeyteen ja kirjavien päivävarjojen paljouteen.

– Mutta katsokaa! huudahti rouva de Boves tuijottaen kattoon.

Hän ihaili päivävarjonäyttelyä. Levitettyinä, pingoitettu kangas loistaen kuin kuperan kilven pinta, ne peittivät hallin katon lasiruuduista aina tammiseen seinälaudoitukseen asti. Ne kulkivat kiehkuroina pitkin yläkertojen holvikaaria, kiersivät köynnöksinä pylväitä, seurasivat suoraviivaisina reunuksina gallerioiden kaiteita kiiveten portaitakin keskeytymättöminä juovina; ja niiden tasasuhtaisessa järjestyksessä puhkeavat punaiset, vihreät, keltaiset värit peittivät joka paikassa seinät muistuttaen suuren kansanjuhlan kunniaksi sytytettyjä suuria venetsialaisia lyhtyjä. Nurkissa oli huokeammista päivävarjoista rakennettuja sekavia ryhmiä tai tähtiä, joiden vaaleansiniset, kerman- tai ruusunväriset vivahdukset johtivat mieleen yölampun himmeän valon, ja niiden yläpuolella leimusi suunnattoman suuria japanilaisia päivävarjoja, joissa kullankarvaiset kurjet halkoilivat purppuralta hohtavia taivaita.

Rouva Marty haki tarpeeksi kuvaavia sanoja ilmaisemaan ihastustaan, mutta ei osannut sanoa muuta kuin:

– Satumaista.

Sitten hän kääntyi katsoakseen minne mennä.

– Niin, missä sitä nyt ollaan. Nyöriä kai saa lyhyttavaraosastolta…

Ostan ja lähden sitten heti tieheni.

– Minä tulen mukaan, rouva de Boves sanoi. – Eikö niin, Blanche, käydään vain kerran katsomassa, ei sen enempää.

Mutta jo ovella he eksyivät. He kääntyivät vasemmalle, mutta kun osastoissa oli tapahtunut muutos, he eivät tulleetkaan lyhyttavaraosastoon, vaan osuivat poimukaulusosastoon ja sitten kaulusten ja kalvosinten osastoon. Matalakattoisissa huoneissa vallitsi painostava kuumuus, kostea ja umpinainen kuin kasvihuoneessa, ja kankaista erittyvät miedot hajut raskauttivat ilman, niin että kiertävien joukkojen askelten kaiku tukehtui siihen. Rouvat palasivat ovea kohti, mutta sen edemmäksi he eivät päässeet, sillä siellä oli edessä poistuvien naisten ja lasten joukko, jonka yläpuolella liiteli kokonainen pilvi punaisia ilmapalloja. Neljäkymmentätuhatta palloa oli varattu, ja poikia oli palkattu yksinomaan näiden pallojen jakamista varten. Nähdessään asiakkaiden poistuvan olisi voinut luulla ilmassa näkymättömien lankojen päässä kiirehtivän suunnattomia saippuakuplia, joihin päivävarjojen valohehku kuvastui. Koko tavaratalo kirkastui.

– Ovatpa nämä markkinat, sanoi rouva de Boves. – Ei enää tiedä minne mennä.

He eivät kuitenkaan voineet jäädä ovikäytävän tungokseen. Onneksi järjestyksenvalvoja Jouve tuli heidän avukseen. Tämä oleskeli tapansa mukaan eteisessä tarkastaen jokaista ohikulkevaa naista. Poliisivirkansa nojalla hän vahti varkaita, ja varsinkin hän piti silmällä raskaina olevia naisia, kun heidän silmiensä ilme herätti hänen epäluulonsa.

– Lyhyttavaraosasto, hyvät rouvat, on tuolla, vasemmalla, näettekö, trikootavaraosaston takana.

Rouva de Boves kiitti. Mutta rouva Marty kääntyi säikähtyneenä, kun ei enää nähnyt vieressään tytärtään. Lopuksi hän huomasi tämän kaukana Saint-Augustinin hallin toisessa päässä katselemassa suurella mielenkiinnolla frangi yhdeksänkymmenenviiden centimen naisten solmioita. Näitä myytiin eräältä pöydältä, mistä tavarat huudettiin kaupaksi, sillä Mouret, joka ei jättänyt ainoatakaan keinoa käyttämättä, piti tätä myyntitapaa varsin tehokkaana asiakkaiden huomion ja ostohalun herättämiseksi, ja hän pilkkasi muita kumppaneitaan, joiden mielestä tavaroiden tuli itse puhua puolestaan. Tätä myyntitapaa varten erityisesti palkatut, sukkeluuksia latelevat pariisilaiset tyhjäntoimittajat saivat kaupaksi suuret määrät vähäarvoista tusinatavaraa.

– Oi äiti, Valentine kuiskasi, – katso noita solmioita. Niihin on ommeltu nurkkaan pieni lintu.

Kauppa-apulainen suositteli tavaraa, sanoen että se oli täyttä silkkiä, että tehtailija oli tehnyt vararikon ja että niitä myytiin sentähden niin halvalla, ettei toiste tällaista tilaisuutta tarjoutuisi.

– Näinkö halvalla! Mahdotonta! rouva Marty sanoi ihastuen niinkuin tytärkin. – En kai köyhdy, vaikka ottaisin kaksikin.

Rouva de Boves katsoi halveksivasti häneen. Hän ei suvainnut tyrkyttämistä, ja se kauppias, joka kutsui luokseen, sai hänet heti pakenemaan. Rouva Marty puolestaan ei voinut ymmärtää toisen hermostunutta vastenmielisyyttä tavaransa puolesta puhuvaa kauppiasta kohtaan, sillä hänellä oli aivan toinen luonne, hän oli noita onnellisia naisia, jotka eivät pelkää väkivaltaa, vaan nauttivat julkisen tarjouksen mieltähivelevästä yllykkeestä, koska se sallii heidän pistää kätensä joka paikkaan ja käyttää aikansa tyhjiin puheisiin.

– Nyt, hän jatkoi innostuneesti, – nyöriä ostamaan!.. En tahdo enää muuta nähdäkään.

Mutta kun he saapuivat kaulaliina- ja käsineosastolle, hänen voimansa pettivät jälleen. Siinä hohti hajavalossa iloinen näyttely, joka ilahdutti ja hurmasi silmää. Tasasuhtaisesti järjestetyt pöydät muistuttivat kukkasarkoja ja tekivät hallista ranskalaisen kukkatarhan. Pöydän paljaalla puupinnalla valuivat silkkiset liinat kannettomista ylen täysistä rasioista tarjoten silmälle milloin kurjenpolvien heleää punaa, milloin petunian maitomaista valkeutta, milloin päivänkukkien kultaa tai verbenan taivaansinistä. Ja kauempana loisti messinkivarsien päissä toinen kukkamaailma, sinne tänne siroteltuja koristeliinoja, kääröistään avattuja nauhoja, kokonainen kirjava vyö, joka kiemurteli pöydillä, kierteli pylväitä ja lukuisiin peileihin kuvastuen kertautui loppumattomiin. Mutta varsinkin katsojia keräsi käsineistä rakennettu sveitsiläismaja, joka mestariteos oli Mignot'n keksimä ja jonka pystyttämiseen oli mennyt kaksi päivää. Mustat käsineet muodostivat alakerroksen; sitten oljenväriset, resedanvihreät sekä häränverelle vivahtavat muodostivat seinät ja reunustivat koristeina ikkunoita ja parvekkeita.

– Mitä rouva haluaa? kysyi Mignot, kun näki rouva Martyn liikkumattomana sveitsiläismajan edessä. – Tässä on pesunahkahansikkaita yksi frangi seitsemänkymmentäviisi, parasta lajia.

Mignot oli väsymätön tyrkyttäjä, joka pöytänsä takaa puhutteli kaikkia ohikulkijoita imarrellen heitä kohteliaisuuksilla. Kun rouva Marty kielsi päänpudistuksella, hän jatkoi:

– Tyrolin hansikkaita yhteen frangiin kahteenkymmeneenviiteen, Torinon hansikkaita lapsille kirjauksin koristettuja kaikenvärisiä…

– Ei kiitos, en tarvitse mitään, rouva Marty julisti.

Mutta Mignot arvasi hänen äänensä vivahduksesta, ettei hänen kiellossaan ollut tarpeeksi pontta, ja pani siekailematta hänen eteensä parin viimeksi mainitsemiaan käsineitä. Rouva Marty ei jaksanut enää vastustaa, vaan osti yhden parin. Huomatessaan rouva de Boves'n katsovan häneen hymyillen hän punastui.

– Olen hirveän lapsellinen, vai mitä! Jos en kiirehdi nyöriäni ostamaan ja pakene sitten, olen hukassa.

Onnettomuudeksi oli lyhyttavaraosastolla sellainen tungos, ettei hän voinut heti toimittaa asiaansa. Rouvat odottivat kymmenen minuuttia ja alkoivat jo tuskastua, kun saivat muuta ajattelemista nähdessään rouva Bourdelais'n, joka kolmen lapsensa kanssa sattui heidän viereensä. Tämä selitteli käytännölliseen elämään perehtyneen naisen tyyneydellä, että oli tahtonut näyttää näyttelyn lapsilleen. Madeleine oli kymmenen, Edmond kahdeksan ja Lucien neljän vuoden vanha, ja he nauroivat ilosta. Käynti oli heille huviretki, joka ei paljoa maksanut ja joka jo aikoja sitten oli luvattu.

– Mutta nuo punaiset päivävarjot ovat mukavia, sanoi äkkiä rouva Marty, joka väsyneenä pitkään odottamiseen polki jalkaansa kärsimättömästi. – Mitä jos ostaisin yhden.

Hän valitsi yhden, neljäntoista frangin viidenkymmenen centimen hintaisen. Rouva Bourdelais sanoi hänelle ystävällisesti seurattuaan kauppaa moittivin katsein:

– Teidän ei olisi pitänyt kiirehtiä. Kuukauden kuluttua olisitte voinut saada sen kymmenellä frangilla… Minua he eivät ainakaan petä.

Hän alkoi tehdä selkoa havainnoista, joita hän säästäväisenä perheenemäntänä oli tehnyt. Koska tavaratalot säännöllisesti alensivat hintaa, tarvitsi vain odottaa ostaakseen halvalla. Hän ei ainakaan suostunut niiden nylkemisjärjestelmään, päinvastoin hän osasi käyttää hyväkseen todella hyviä tilaisuuksia. Ja hän kerskasi menettelevänsä niin taitavasti, etteivät he saaneet häneltä vähääkään voittoa, väittipä vielä tuntevansa vain iloa heidän vahingostaan.

– Kuulkaahan, sanoi hän lopuksi, – olen luvannut lapsille mennä heidän kanssaan yläkerran lukusaliin kuvia katsomaan… Tulkaa tekin mukaan, onhan teillä aikaa.

Rouva Marty unohti nyörinsä ja suostui heti, mutta rouva de Boves kieltäytyi sanoen kiertävänsä mieluummin alakertaa. Ja voisivathan he sitä paitsi myöhemmin tavata yläkerrassa. Rouva Bourdelais etsi portaita, mutta samassa hän huomasi hissin ja työnsi lapsensa siihen suodakseen heille vielä senkin huvin. Rouva Marty ja Valentine menivät hekin pieneen häkkiin, joka kävi sangen ahtaaksi, mutta he katselivat niin hartaasti peilejä, samettisia istuimia ja sirotekoisia kupariovia, että saapuivat toiseen kerrokseen huomaamattakaan tasaisesti liukuvaa nousua. Siellä odotti heitä uusi yllätys. Pitsiosaston ohi kuljettuaan he saapuivat tarjoiluhuoneeseen, jossa rouva Bourdelais juotti lapsilaumalleen limonaadia. Tarjoiluhuone oli neliömäinen sali, jossa oli leveä marmorinen pöytä. Kummassakin päässä hopeiset suihkukaivot heittivät ilmaan hienon suihkun, ja takana oli hyllyt täynnä pulloja. Kolmella pojalla oli täysi työ lasien pyyhkimisessä ja täyttämisessä. Janoisen ostajakunnan hillitsemiseksi oli pöytä täytynyt ympäröidä sametilla päällystetyllä kaiteella, jonka takana asiakkaat jonossa odottivat vuoroaan, niinkuin teatterien lippumyymälässä. Täällä oli alituinen tungos, ja moni nautti niin innokkaasti ilmaiseksi tarjottuja herkkuja, että tuli pahoinvoivaksi.

– Kas, minne he nyt hävisivät, sanoi rouva Bourdelais päästyään tungoksesta ja pyyhittyään lasten suut.

Rouva Marty tyttärineen oli jo kaukana hallin toisessa päässä. Rouva Bourdelais näki heidän koettavan hameita ja ostavan yhden. Heidän vastustusvoimansa oli nähtävästi lopussa, ja äiti ja tytär katosivat näkyvistä ostamiskiihkon valtaamina.

Kun rouva Bourdelais tuli luku- ja kirjoitussaliin, hän asetti lapset istumaan ison pöydän ääreen ja meni hakemaan heille valokuva-albumeja. Ison salin holvikatto oli täynnä kultakoristeita, ja sen kummassakin päässä oli valtavat kamiinat. Keskinkertaisia, mutta komeasti kehystettyjä tauluja oli seinillä, kummallakin puolella avautuvat, tavarataloa hallitsevat holvikattoiset lehterit oli erotettu salista pylväillä, joiden välissä oli suuria, majolikamaljakoissa kasvavia palmuja. Sanomalehdillä, aikakauskirjoilla, kirjepaperilla ja kirjoitusneuvoilla sälytetyn laajan pöydän ympärillä istui äänetön yleisö. Jotkut naiset riisuivat käsineensä kirjoittaakseen kirjeitä tavaratalon nimikirjaimin varustetulle paperille, jonka painetun alkukirjoituksen he pyyhkäisivät yli kynänvedolla. Miehiä istui mukavissa nojatuoleissa lukemassa sanomalehtiä. Mutta useimmat viivyttelivät tekemättä mitään: miehiä odottamassa vaimojaan, jotka irti päästyään kiersivät osastoja; nuoria naisia odottaen rakastettunsa tuloa; vanhoja sukulaisia, joita oli tuotu sinne pois mentäessä haettaviksi niinkuin kepit ja sateenvarjot haetaan. Ja he lepäsivät ylhäällä luoden silloin tällöin parvekkeilta silmäyksen alakerran leveisiin käytäviin ja halleihin, joiden kaukaiset äänet yhtyivät kynien rapinaan ja sanomalehtien kahinaan.