Kitabı oku: «Naisten aarreaitta», sayfa 20

Rouvat poistuivat yhdessä. Rouva Marty valitti katuvansa ompelupöydän ostoa, koska ei tarvinnut sellaista, mutta rouva Guibal lohdutti häntä levollisella äänellä:

– Vähätpä siitä, hän sanoi, – voitte palauttaa pöydän. Eihän se ole sen kummempaa, näittehän… Antakaa vain tuoda se kotiinne ja asettaa saliinne koetteeksi. Jollei se sitten miellytä, niin lähettäkää takaisin. Sillähän siitä pääsette.

– Niin, tosiaankin, huudahti rouva Marty. – Jos mieheni suuttuu, niin palautan kaikki.

Nyt hän tiesi millä puolustautua eikä sen koommin enää hillinnyt itseään, vaan osti mitä eteen sattui ajattelemattakaan palauttamista, sillä hän ei ollut niitä naisia, jotka luopuvat hankkimastaan hyvästä.

Vihdoinkin rouvat saapuivat kävelypukuosastolle. Denise aikoi luovuttaa rouva Desforges'in ostaman kankaan eräälle osaston myyjättärelle, kun Henriette äkkiä tuntui muuttavan mieltään ja sanoi, että hän päätti sittenkin ottaa erään koettamistaan matkapuvuista, sen vaaleanharmaan. Denisen täytyi suostua odottamaan saattaakseen hänet takaisin valmiiden vaatteiden osastolle. Denise ei ollut vihainen; hän ymmärsi, että toinen tahtoi nöyryyttää häntä kohtelemalla häntä käskyläisenään, mutta hän oli vannonut täyttävänsä joka kohdassa velvollisuutensa ja pysyi edelleen tyynenä huolimatta kapinallisen ylpeytensä vastaväitteistä. Rouva Desforges ei ostanut mitään kävelypukuosastolta.

– Voi, äiti, Valentine huudahti, – katso tuota sievää pukua!

Sopisikohan se minulle?

Rouva Guibal selitti hiljaa rouva Martylle, kuinka hänen oli tapana tehdä. Jos hän mieltyi johonkin tavaratalon pukuun, hän käski lähettää sen kotiin, otti siitä mallin ja palautti sen sitten takaisin. Rouva Marty ei muuta neuvoa tarvinnut, vaan osti heti puvun tyttärelleen kuiskaten:

– Niin tosiaankin. Olettepa te käytännöllinen, hyvä rouva.

Tuolista oli täytynyt luopua. Se oli jätetty huonekaluosastolle ompelupöydän viereen. Taakka oli käynyt liian raskaaksi. Tavarat koottiin erääseen kassaan toimitettaviksi sitten lähettämöön.

Taas seurue lähti harhailemaan, yhä Denisen saattamana. Heidät nähtiin uudelleen osastoilla, portaita kiipeämässä, gallerioita vaeltamassa. Joka paikassa he tapasivat ystäviä ja tuttavia, viivyttelivät ja puhelivat. He sattuivat myös tapaamaan rouva Bourdelais'n lapsineen, joka palasi lukusalista. Lapsilla oli kaikilla oma kannettavansa. Madeleinella oli kainalossa käärö, jossa oli puku, Edmond heilutti käsivarrellaan kokonaista kasaa pieniä kenkiä, nuorin, Lucien, ylpeili komea sotilaslakki päässä.

– Vai olet sinäkin täällä, rouva Desforges sanoi nauraen entiselle koulutoverilleen.

– No älähän muuta, vastasi rouva Bourdelais. – Olen aivan vihoissani. Nyt he jo käyttävät hyväkseen lapsiraukkoja langettaakseen meitä kiusaukseen. Te tiedätte kyllä, olenko tuhlaavainen itseni tähden. Mutta kuka voi kieltää lapsilta mitä heidän mielensä tekee. Olin tuonut heidät tänne huvimatkalle ja nyt minä tyhjennän koko tavaratalon.

Mouret, joka käveli vielä Vallagnoscin ja herra de Boves'in kanssa, sattui kuulemaan mitä hän sanoi ja katsoi häneen hymyillen. Rouva Bourdelais huomasi sen ja puoleksi leikillä, puoleksi täydellä todella valitti hänellekin noista äidin hellyydelle viritetyistä satimista. Ajatus, ettei hänkään pystynyt pysymään lujana, kiusasi häntä, ja Mouret, joka huomasi sen, nautti voitostaan. Herra de Boves oli toiminut niin taitavasti, että oli päässyt jälleen rouva Guibalin lähelle, jota hän nyt seurasi koettaen vieläkin eksyttää Vallagnoscin luotaan; mutta tämä, joka oli väsynyt tungokseen, kiirehti seuraamaan häntä. Denisen oli jälleen täytynyt pysähtyä odottaakseen rouvia. Hän seisoi heihin selin, eikä Mouret puolestaan ollut häntä näkevinään. Rouva Desforges, joka piti heitä silmällä, ei tästä lohduttautunut; päinvastoin hänen mustasukkaisuudesta teroittunut katseensa oivalsi heti mitä hänen tuli ajatella, ja hän mietti kuinka todistaisi Mouret'n syylliseksi tämän kulkiessa hänen vieressään talon kohteliaana isäntänä.

Herra de Boves ja Vallagnosc, jotka menivät edellä rouva Guibalin kanssa, saapuivat pitsiosastolle. Tämä oli sijoitettu loisteliaasti sisustettuun saliin, jonka kaapit olivat täynnä leikkauksin koristettuja laatikoita. Punaisella sametilla päällystettyjen patsaiden ympärillä kierteli valkeita pitsejä, ja pitsikiehkuroita riippui katossa huoneen päästä päähän. Pöydät olivat kukkuroillaan valenciennekääröjä ja kaikenlaisia sekä koneella kudottuja että käsin nyplättyjä töitä. Perällä kaksi naista katseli pitsejä, joita Deloche levitteli sinipunervalla silkillä päällystettyä näytetaulua vastaan. He näkyivät epäröivän mitä ottaa.

– Odottakaa, sanoi Vallagnosc hämmästyneenä, – tehän sanoitte rouva de Boves'in olevan sairas… Mutta tuossahan hän on näytetaulun edessä neiti Blanchen kanssa.

Kreivi säpsähti vilkaisten vastoin tahtoaan rouva Guibaliin.

– Tosiaankin, sanoi hän.

Salissa oli hyvin kuuma. Asiakkaat, jotka olivat vähällä tukehtua, katselivat ympärilleen kiiltävin silmin, kasvot kalpeina. Kaikista tavaratalon kiusauksista tämä osasto oli vaikein vastustaa, se oli lankeemuksen varmin valmistaja, kadotuksen kuilu, johon väkevimmätkin sortuivat. Kädet eksyivät väkisinkin uhkuviin pitsikasoihin, ja hivelemisen nautinto värisytti sormia.

– Kyllä perheenne nyt taitaa tuhlata koko omaisuutenne, jatkoi

Vallagnosc, jota kohtaus nauratti.

– Eikö mitä, sanoi kreivi, jolla ei ollut syytä pelkoon, sillä hän tiesi, ettei antanut vaimolleen mitä tuhlata.

Kreivitär, joka tyttärensä kanssa oli kiertänyt kaikki osastot mitään ostamatta, oli nyt pitsiosastolle jouduttuaan sitä suuremman ostohimon vallassa, koska hänen oli täytynyt kieltää itseltään vähimmänkin oikun tyydyttäminen. Hän jaksoi tuskin enää pysyä pystyssäkään myyntipöydän edessä. Hänen pitsiläjään uponnut kätensä kävi raukeaksi, ja hän tunsi kuuman väreen kohoavan käsivarsia myöten olkapäihin saakka. Äkkiä, kun hänen tyttärensä katsoi toisaanne ja myyjä sattui hetkeksi poistumaan, hän tarttui nypläyskääröön pistääkseen sen päällysvaippansa alle. Mutta hän päästi sen säpsähtäen kädestään kuullessaan samassa Vallagnoscin sanovan hilpeästi:

– Nytpä yllätin teidät, rouva!

Kreivitär oli käynyt aivan kalpeaksi eikä tiennyt mitä vastata. Sitten hän selitti, että oli tuntenut itsensä paremmaksi ja tahtonut käydä hengittämässä raitista ilmaa virkistyäkseen. Huomatessaan, että hänen miehensä oli rouva Guibalin seurassa, hän tointui kokonaan ja katsoi tätä niin arvokkaan näköisenä, että tämä kiirehti sanomaan:

– Kävelin täällä rouva Desforges'in kanssa, kun nämä herrat sattuivat tulemaan vastaan.

Samassa toisetkin rouvat saapuivat. Mouret oli saattanut heidät tänne asti ja pidätti heitä vielä vähän aikaa osoittaakseen heille isä Jouvea, joka yhä seurasi raskaana olevaa naista ja hänen ystävätärtään. Merkillistä, kuinka paljon varkaita saatiin kiinni varsinkin pitsiosastolla! Rouva de Boves kuunteli heidän puhettaan ja kuvitteli mielessään miltä hän itse olisi näyttänyt kahden santarmin välissä kulkemassa, hän, neljänkymmenenviiden vanha, muhkea rouva, ylhäisen virkamiehen puoliso. Mutta omantunnon vaivoja hänellä ei ollut; päinvastoin hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt pistää pitsikäärö hihaan. Sillä välin Jouve, joka ei enää jaksanut odottaa, että tapaisi varjostamansa naisen itse teosta, ja joka luuli tämän pistäneen taskuihinsa yhtä ja toista niin taitavasti, että se oli jäänyt häneltä huomaamatta, päätti vihdoinkin pidättää hänet. Mutta vietyään hänet syrjään ja tutkittuaan hänen vaatteitaan hän suuresti hämmästyi, kun ei löytänyt mitään, ei solmiota ei edes nappiakaan. Mutta ystävätär oli kadonnut. Äkkiä asia selveni Jouvelle. Tämän naisen tehtävä oli vain vetää järjestyksenvalvojan huomio puoleensa toisen varastaessa.

Asia huvitti suuresti rouvia. Mouret hiukan hämillään sanoi vain:

– Eipä isä Jouve tällä kertaa onnistunutkaan… Mutta uskokaa minua, kyllä hän toiste tietää.

– Oh, päätteli Vallagnosc, – ei hänestä taida olla virkaansa… Ja sitä paitsi, kuka käski teidän levittää kaikkialle niin paljon komeuksia? Oma syynne, jos teiltä varastetaan. Ei pidä johdattaa turvattomia naisia sellaisiin kiusauksiin.

Tämä viimeinen huomautus oli kuin päivän loppusävel, ja se kajahti kimeästi tavaratalon kuohuttavassa kuumeessa. Naiset erosivat toisistaan ja kiersivät pois mennessään vielä kerran sekaisin pengottuja osastoja. Kello oli neljä, ja auringon viistoon lankeavat säteet tulvivat laajoista ikkunoista kirkastaen syrjästä hallien lasiruutuja. Tähän tulipalon hohdetta muistuttavaan kirkkauteen kohosi kultaisena höyrynä väkijoukon jalkojen nostattama paksu pöly. Keskushallia pitkin kulki leveä valojuova, jonka leimuavaa pohjaa vasten kuvastui kiertoportaiden ja riippusiltojen ilmassa notkuva rautaverkko. Kattofriisien mosaiikit ja fajanssit välkähtelivät, ja runsaat kultaukset sytyttivät tuleen seinien vihreät ja punaiset maalaukset. Kokonaisuus näytti hehkuvalta roviolta, missä paloivat tavaranäyttelyt, käsine- ja solmiopalatsit, nauha- ja pitsikiehkurat, villa- ja puuvillakankaiden pinot, silkki- ja fulardikukkia kasvavat kukkasarat. Peilit heittivät häikäiseviä heijastuksia, päivävarjojen pingoitetut silkit hohtivat niinkuin metallikilvet, ja etäällä, varjossa uinuvien alueiden tuolla puolen, puhkesi kaukaisia kirkkauksia, kultaisessa loisteessa kylpeviä osastoja.

Tämän viimeisen hetken kestäessä, keskellä tätä tulista kuumuutta naiset hallitsivat. He olivat väkirynnäköllä vallanneet tavaratalon ja pystyttäneet leirinsä luhistuneiden tavarakasojen keskelle. Uupuneet ja huumaantuneet myyjät olivat muuttuneet heidän orjikseen, heidän tavaroikseen, joiden suhteen he menettelivät mielensä mukaan tyrannin julmuudella. Suurikokoiset naiset työnsivät tyrkkien tieltään mitä eteen sattui; pienikasvuisetkin tekeytyivät mahtaviksi vaatien itselleen tilaa. Kaikki he liikkuivat pää pystyssä, ujostelematta, niinkuin kotonaan, nauttien talon tarjoamista sulouksista ja keräten huostaansa minkä voivat. Rouva Bourdelais, joka halusi menoistaan korvausta, oli vienyt lapsensa toisenkin kerran tarjoiluhuoneeseen, jonne muutkin ostajat nyt töytäsivät kuin nälkään nääntyvät. Äidit niinkuin lapsetkin ahmivat. Kahdeksankymmentä litraa mehua ja seitsemänkymmentä pulloa viiniä oli juotu siitä kun ovet avattiin. Ostettuaan matkapukunsa oli rouva Desforges pyytänyt kassasta malleja; sitten hän oli lähtenyt pois miettien kuinka saisi Denisen luokseen kotiinsa nöyryyttääkseen häntä Mouret'n läsnäollessa. Heidän käytöksestään hän sitten päättelisi millä kannalla asiat olivat. Herra de Boves'n onnistui vihdoinkin pujahtaa seurastaan pakoon ja hän katosi rouva Guibalin kanssa tungokseen, kun taas rouva de Boves Blanchen ja Vallagnoscin seurassa meni omalle taholleen pyydettyään itselleen ilmapallon, vaikka eivät olleet mitään ostaneetkaan. Olihan hänellä ainakin se kotiin vietäväksi, niin ettei hänen tarvinnut palata tyhjin käsin, ja saattoihan hän sitten antaa sen ovenvartijan pikku tyttärelle. Ilmapalloja oli jaettu neljättäkymmentätuhatta, ja kaikki olivat kelluttuaan kotvan aikaa tavaratalon kuumassa ilmassa lähteneet Pariisin katuja kiertämään ja kohottamaan taivaaseen Naisten Aarreaitan nimeä.

Kello löi viisi. Äskeisestä seurueesta rouva Marty tyttärineen oli ainoa, joka viivytteli tavaratalossa päivän myrskyiseen loppukohtaukseen asti. Hän ei voinut riistäytyä irti; hän palasi aina takaisin, vaikka ei tarvinnut mitään, kyllästymättömän uteliaisuutensa ajamana. Tällä hetkellä mainostamisen ruoskimat joukot menettivät viimeisenkin järkensä. Sanomalehti- ja seinäilmoituksiin tuhlatut tuhannet, kaikkiin maailman ääriin lähetetyt sadattuhannet hintaluettelot kantoivat hedelmänsä ja vaikuttivat kiihottavasti naisten hermoihin kukkaroidenkin käytyä tyhjiksi. Mouret'n kaikki keksinnöt, hinnanalennusjärjestelmä, tavaran palauttamisoikeus ja nuo lukemattomat ylellisyystavarat, joita lakkaamatta ilmestyi uusia, tärisyttivät ostajien aivoja. Rouva Marty viivytteli huutokauppapöytien edessä kuunnellen myyjien käheiksi käyneitä ääniä, kassaan vierivien kultarahojen helinää ja pohjakerrokseen heitettyjen tavarapakettien putoamista. Hän kiersi vieläkin kerran alakerran osastoja katsellakseen silkki- ja villakankaita, käsineitä ja solmioita. Sitten hän kiipesi yläkertaan notkuvia portaita ja siltoja myöten, palasi valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden ja pitsien osastoille ja ulotti matkansa huonekalu- ja makuuvaateosastoihin asti. Joka paikassa myyjät ja myyjättäret, Hutin, Favier, Liénard ja Mignot, Deloche, Pauline, Denise, vaikka tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä, saavuttivat ihmeellisiä tuloksia käyttäen hyväkseen ylimmilleen yltynyttä ostokuumetta. Kuume oli pitkin päivää kiihtymistään kiihtynyt sitä myöten kun kankaista lähtevät hajut olivat kohonneet naisten päähän. Innostus oli nyt leimahtanut ilmituleen ilta-auringon paahtaessa. Rouva Martyn kasvot olivat kiihottuneet ja hermostuneet niinkuin viinistä juopuneen lapsen. Hänen sisääntullessa kirkkaat silmänsä ja ulkoilman pakkasesta raitistuneet kasvonsa olivat vähitellen tylsyneet kaikkien komeuksien, värien ja intohimoja yllyttävien tuoksujen vaikutuksesta. Kun hän vihdoinkin päätti lähteä ilmoitettuaan kassaan, että aikoi maksaa kotona hirvittävän korkeaksi kohonneen laskunsa, hänellä oli sairaan kuihtuneet kasvot ja laajentuneet, elottomat silmät. Ovikäytävässä hänen täytyi taistella henkensä kaupalla ennenkuin pääsi irti tungoksesta. Sitten katukäytävälle jouduttuaan ja löydettyään tyttärensä, josta oli eksynyt, häntä värisytti ilman viileys ja häntä alkoi peloittaa suurmyymälöiden hermoja kiihottava meno.

Illalla, kun Denise palasi päivälliseltä, makasiinin poika toi hänelle sanan:

– Neiti, teitä odotetaan johtokunnassa.

Denise oli kokonaan unohtanut johtajan aamulla antaman käskyn ja kiirehti nyt kutsua noudattamaan. Mouret odotti häntä seisoen pöytänsä ääressä. Denise jätti oven auki tullessaan.

– Olemme tyytyväisiä teihin, sanoi Mouret, – ja olemme tahtoneet palkita teitä… Tiedättehän miten sopimattomalla tavalla rouva Frédéric on eronnut palveluksesta. Huomispäivästä lähtien saatte astua hänen sijalleen alajohtajattaren paikalle.

Denise kuunteli häntä jäykkänä hämmästyksestä. Hän kuiskasi vapisevalla äänellä:

– Mutta, herra, onhan osastolla muita, vanhempia.

– Olkoon vain, jatkoi Mouret, – mitä se tekee? Te olette taitavin ja luotettavin, ja minä valitsen teidät. Se on luonnollista… Ettekö ole siitä mielissänne?

Denise punastui. Ensi hetken säikähdys suli siihen äärettömään autuuden tunteeseen, joka syntyi hänen rinnassaan tuon odottamattoman yllätyksen johdosta. Miksi olikaan hänen mieleensä ensimmäiseksi johtunut muiden arvelut hänen onnensa johdosta, kun se joutuisi heidän tiedokseen. Häntä alkoi hävettää suuresta kiitollisuudestaan huolimatta. Mouret katseli hymyillen tyttöä, joka seisoi siinä yksinkertaisessa mustassa silkkipuvussaan, komea tukka ainoana koristeenaan. Kuinka hänen olemuksensa olikaan hienostunut, hänen ihonsa valkea ja hänen kasvojensa ilme lempeä ja vakava! Tuo sairaalloisen näköinen pikku tyttö, joka ei osannut herättää kenenkään huomiota, oli kehittynyt sanomattoman viehättäväksi naiseksi.

– Olette kovin hyvä, herra, sammalsi Denise. – En tiedä kuinka kiittää…

Mutta hän ei päässyt jatkamaan. Ovessa näkyi Lhomme, joka terveellä kädellään kantoi nahkaista säkkiä, ja toisella, vaivaisella käsivarrellaan painoi rintaansa vasten suunnatonta salkkua. Hänen takanaan hänen poikansa Albert vapisten taakkansa painosta toi sylissään kokonaisen kuorman muita säkkejä.

– Viisisataakahdeksankymmentäseitsemän tuhatta kaksisataakymmenen frangia kolmekymmentä centimea, huusi kassanhoitaja, jonka kuluneet kasvot kirkastuivat tuloksen johdosta päivänpaisteisiksi.

Niin suuriksi eivät päivän tulot Aarreaitassa koskaan ennen olleet kohonneet. Kaukaa tavaratalon syvyyksistä, joiden halki Lhomme oli laahannut taakkansa, raskaasti astuen niinkuin liian suurta kuormaa kantava härkä, kuului innokkaita hyvähuutoja henkilökunnan hämmästyksen ja ilon ilmauksina.

– Oivallista, huudahti Mouret. – Jättäkää siihen ja levätkää, sillä ettehän enää jaksa. Kyllä minä sitten toimitan rahat keskuskassaan… Niin, niin kirjoituspöydälleni kaikki! Tahdon nähdä koko kasan.

Hän oli iloinen kuin lapsi. Kassanhoitaja ja hänen poikansa purkivat kuormansa. Kirkas kullan helinä kuului, kun Lhommen säkki kolahti pöytään. Yksi säkeistä aukeni heittäen veralle kirkkaan hopeajuovan, ja salkusta näkyi setelien ja arvopaperien reunoja. Toinen puoli kirjoituspöydästä peittyi kokonaan kymmenessä tunnissa kerättyjen rikkauksien alle.

Kun kassanhoitaja pyyhittyään hien otsaltaan oli poistunut poikansa kanssa, Mouret vajosi hetkeksi liikkumattomana katsomaan rahoja. Sitten hän kohotti päätään ja huomattuaan Denisen, joka oli vetäytynyt syrjään, rupesi uudestaan hymyilemään ja pyysi tämän luokseen. Hän lupasi tälle leikillisesti niin paljon rahoja kuin kouraan mahtui:

– Malttakaahan, hän sanoi, ja hänen leikkisän äänensä pohjalla värähti lemmenleikin jännitys, ottakaa tuosta! Lyön vetoa, ettei siihen mahdu tuhatta frangiakaan. Teidän kätenne on niin pieni.

Denise peräytyi. Oliko tuo rakkautta? Äkkiä hän ymmärsi, ja hän tajusi Mouret'n sydämessä vähitellen kehittyneen palavan himon. Hänen oma sydämensä alkoi takoa hurjasti, ja hän joutui siitä yhä enemmän hämilleen. Tarvitsiko häntä loukata rahantarjouksella, kun hänen kiitollisuutensa oli niin äärettömän suuri, että yksi ainoa ystävyyden sana olisi riittänyt voittamaan hänet. Mouret jatkoi leikkipuheitaan, kun samassa Bourdoncle saapui muka ilmoittaakseen hänelle, että Aarreaitassa käyneiden ostajien luku nousi sinä päivänä seitsemäänkymmeneentuhanteen. Denise katosi vielä kerran kiitettyään huoneesta.

X

Elokuun ensimmäinen sunnuntai oli määrätty inventoimispäiväksi, työ oli suoritettava päivässä. Niinkuin arkenakin tavaratalon koko henkilökunta oli paikoillaan jo aamusta alkaen, ja työ alkoi ostajista tyhjässä myymälässä suljettujen ovien takana.

Denise ei tullut kahdeksalta niinkuin muut myyjättäret. Hän oli nyrjäyttänyt perjantaina jalkansa noustessaan ompeluhuoneiston portaita, ja hänen oli täytynyt pysyä liikkumatta huoneessaan. Nyt jalka alkoi jo parantua, mutta kun hän tiesi Aurélie rouvan ystäväkseen, hän ei pitänyt kiirettä, vaan viivytteli kenkien panossa aikoen kumminkin käydä osastolla. Myyjättärien huoneet sijaitsivat nyt uuden rakennuksen viidennessä kerroksessa Monsignynkadun varrella. Niitä oli kuusikymmentä, sijoitettuina kahteen riviin käytävän kummallekin puolelle, ja ne olivat mukavammat kuin entiset, vaikka kalustuksessa ei ollut eroa entisiin: sama suuri kaappi, rautasänky ja pieni pähkinäpuinen pesupöytä. Myyjättärien kotielämä alkoi muodostua upeammaksi ja ylellisemmäksi. Kilpailtiin jopa, kuka käytti kalliimpia saippuoita ja hienompia alusvaatteita. Luonnollisen kehityksen pakosta he yhä enemmän muistuttivat porvariston naisia, sitä myöten kuin heidän elämänehtonsa paranivat, vaikka eivät vielä tietysti kiireisessä kotielämässään voineet kokonaan luopua oven paiskaamisesta ja rumien sanojen käyttämisestä. Alajohtajattaren huone, jossa Denise nyt asui, oli suurin, ja katon taitteessa olevat ikkunat olivat kadulle päin. Denise oli rikastunut ja hankkinut itselleen punaisen höyhenpatjan, joka kuulsi pitsikuteisen päällyspeitteen alta. Kaapin edessä oli pieni matto ja pöydällä kuihtui ruusuja sinisissä lasimaljakoissa.

Saatuaan kengät jalkaan Denise koetti kävellä huoneessaan. Hänen täytyi nojautua huonekaluihin, sillä jalka petti vielä. Mutta vähitellen hän alkoi tottua. Onneksi hän ei ollut luvannut mennä setä Baudun luo päivälliselle ja oli pyytänyt tätiä käymään rouva Gras'n luona hakemassa Pépén kävelemään. Jean, joka oli pistäytynyt hänen luonaan illalla, oli sanonut aikovansa syödä päivällistä sedän luona. Denise jatkoi hiljalleen jalkansa totuttamista, ajatellen että piti mennä illalla ajoissa nukkumaan, jotta saisi kunnollisesti levätyksi, kun makuuhuoneiden hoitaja rouva Cabin koputettuaan ovelle astui salaperäisen näköisenä sisään ja toi hänelle kirjeen.

Jäätyään yksin Denise ihmetellen naisen outoa hymyä avasi kirjeen. Mutta hänen täytyi istuutua nähdessään mitä se sisälsi. Kirje oli Mouret'lta, joka onnitteli häntä hänen paranemisestaan ja pyysi häntä illalla luokseen syömään päivällistä, koska vielä oli varomatonta mennä ulos. Näissä tuttavallisissa ja isällistä huolenpitoa ilmaisevissa sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, mutta Denise ei voinut erehtyä niiden merkityksestä. Mouret'n päivälliskutsut olivat tarpeeksi tunnetut Aarreaitassa, niin että ne olivat käyneet sananparreksi. Clara oli ollut päivällisillä, muut myös, kaikki, joita isäntä suosi. Päivällisiä seurasi jälkiruoka, niinkuin miesmyyjät ilvehtien sanoivat. Denisen posket peittyivät hehkuvaan punaan. Kirje putosi hänen syliinsä ja sykkivin sydämin hän istui kauan katsellen ylös ikkunan häikäisevää valoa. Tässä samassa huoneessa tarkatessaan unettomina öinä sydäntään hän oli tunnustanut itselleen, että jos hän vieläkin vavahti Mouret'n ohikulkiessa, niin se ei ollut pelkoa. Ahdistava kauhu, joka oli ennen hänet vallannut Mouret'n läsnäollessa, ei voinut olla muuta kuin alkavaa rakkautta, josta hän oli ollut tietämätön ja jota hän lapsellisessa arkuudessaan säikähti. Hän ei etsinyt verukkeita; hän myönsi suoraan rakastaneensa häntä aina, siitä hetkestä asti, jolloin ensi kerran oli seisonut hänen edessään vavisten ja sammaltaen, änkyttäen kun pelkäsi häntä kuollakseen, ja silloinkin kun hänen sydämensä hellyydentarpeessaan turvautui epätoivoisesti Hutiniin. Hän olisi kenties voinut antautua toiselle, mutta hän ei olisi koskaan voinut rakastaa toista niin suurella rakkaudella kuin tuota miestä, jonka katse pelotti häntä. Koko hänen menneisyytensä kuvastui hänelle ikkunan kirkkautta vasten: ensi aikojen kovat kokemukset, suloinen kävelymatka Tuileries'n puiston siimeksessä, himoitseva hellyys, jonka kohteena hän tunsi olleensa siitä hetkestä asti kun oli palannut tänne. Kirje luisui hänen sylistään lattialle, mutta Denise katsoi yhä ikkunaan, jonka kirkkaus sokaisi hänet.

Äkkiä hänen ovelleen kolkutettiin. Hän korjasi kirjeen lattialta ja kätkien sen taskuunsa meni aukaisemaan. Se oli Pauline, joka oli paennut osastoltaan jollakin tekosyyllä tullakseen hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan.

– Joko alatte parantua, ystäväni? sanoi hän. – Eihän teitä enää nykyään näekään.

Mutta koska ohjesääntö kielsi käymästä huoneissa työn aikana ja varsinkin kahden, Denise vei vieraansa käytävän päässä sijaitsevaan seurusteluhuoneeseen, jonka johtaja hyväntahtoisesti oli sisustuttanut myyjättärilleen ja jossa heidän oli lupa tehdä käsitöitä ja puhella yhteentoista asti illalla. Huone, jonka seinät olivat valkeat ja kultakoristeiset, muistutti alastomuudessaan hotellin salia. Yhdellä seinällä oli piano ja keskellä huonetta pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli valkeilla irtopäällyksillä peitettyjä nojatuoleja ja sohvia. Vietettyään siellä muutamia iltoja, niin kauan kun huoneella vielä oli uutuuden viehätystä, tytöt lakkasivat käymästä siellä tai jos kävivät niin joutuivat heti riitaan. Tämä pieni yhteisasuntoinen yhdyskunta kaipasi vielä sopua, ja toistaiseksi ei seurusteluhuoneessa iltaisin käynyt muita kuin kureliiviosaston alajohtajatar, miss Powell, joka soitti kuivasti Chopinia. Tämä hänen kadehdittu taitonsa sai viimeisetkin pakenemaan.

– Jalka paranee, näettehän, vastasi Denise. – Aioin juuri mennä osastolleni.

– No älkää nyt joutavia, Pauline huudahti. – Pääseehän sitä vähemmälläkin. Olisinpa minä teidän sijassanne, niin kyllä osaisin itseäni hoitaa.

He istuivat rinnakkain sohvalla. Pauline oli hiukan muuttunut, vaatimattoman Denisen päästyä alajohtajattareksi; hänen suoraan ja tuttavalliseen ystävyyteensä oli sekaantunut hiukan juhlallisuutta, ja hän ihmetteli salaa toverinsa muuttunutta onnea. Mutta Denise piti hänestä yhä paljon, ja talon kahdestasadasta myyjättärestä Pauline oli ainoa, jolle hän uskoi salaisuutensa.

– Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi huomatessaan Denisen liikutuksen.

– Ei mikään, vastasi tämä hämillään.

– Vaivaapahan, aivan varmaan… Ette siis enää luota minuun, koska ette kerro minulle huolianne.

Silloin Denise ei enää jaksanut pidättää liikutusta, joka paisutti hänen sydäntään. Hän ojensi kirjeen ystävättärelleen ja kuiskasi:

– Katsokaa mitä hän kirjoittaa.

He eivät olleet koskaan puhuneet suoraan Mouret'sta, mutta se juuri osoitti, että asia oli heistä kummastakin arkaluontoinen. Pauline tiesi kaiken. Luettuaan kirjeen hän syleili Deniseä kuiskaten hellästi:

– Ystäväni, jos tahdotte, että puhun teille suoraan, niin minä luulin, että se oli jo tapahtunut… Älkää panko pahaksenne, vakuutan teille, että tavaratalossa kaikki uskovat samaa kuin minä. Ajatelkaapa, hän valitsi teidät alajohtajattareksi, vaikka olette palvellut niin vähän aikaa, ja ainahan hän on teidän kintereillänne. Ei sitä voi olla huomaamatta.

Hän suuteli Deniseä poskelle ja jatkoi sitten:

– Menettehän tietysti illalla?

Denise katsoi häneen vastaamatta. Äkkiä hän purskahti itkuun pää nojautuneena ystävän olkapäähän. Pauline oli aivan ihmeissään.

– Rauhoittukaa toki. Ei siinä ole mitään itkemistä.

– Ei, ei, antakaa minun olla! nyyhkytti Denise. – Jos tietäisitte kuinka minun on paha olla. Kun tuo kirje saapui… Antakaa minun itkeä, se auttaa.

Suuresti säälien, vaikka ei mitään ymmärtänyt, Pauline koetti lohduttaa. Eihän Mouret Claraa enää nähnytkään. Sanottiin hänen käyvän kaupungilla erään rouvan luona, mutta siitä ei ollut mitään todisteita. Eikä kannattanut olla mustasukkainen, kun oli sellaisesta miehestä kysymys, jolla oli niin paljon rahaa. Ja sanalla sanoen, olihan hän johtaja.

Denise kuunteli, ja jos hän olisi vielä ollut rakkaudestaan tietämätön, niin olisi kai tuo tuska, joka Claran ja rouva Desforges'in nimeä mainittaessa kouristi hänen sydäntänsä, opettanut sen hänelle. Hän luuli kuulevansa Claran epämiellyttävän äänen ja näki rouva Desforges'in astuvan tavaratalossa rikkaan naisen ylpein elein.

– Menisittekö te? kysyi Denise.

Pauline ajattelematta sen pitemmälle vastasi heti:

– Tietysti. Mitenkä muuten!

Sitten hetken aikaa mietittyään hän lisäsi:

– En nyt, mutta ennen olisin kyllä mennyt, sillä nyt aion mennä naimisiin Baugén kanssa, ja sehän olisi väärin häntä kohtaan.

Baugé oli Bon Marchésta muuttanut Aarreaitan palvelukseen ja aikoi naida Paulinen elokuun keskivaiheilla. Bourdoncle ei tosin pitänyt mielellään aviopareja palveluksessaan, mutta tällä kertaa hän oli suostunut, ja Pauline ja Baugé toivoivat vielä saavansa kahden viikon lomankin.

– Näettehän, sanoi Denise, – aina todellinen rakkaus päättyy avioliittoon. Aikoohan Baugékin naida teidät.

Pauline purskahti nauruun.

– Mutta, ystäväni, onhan siinä eroa. Baugé aikoo naida minut sentähden, että hän on vain Baugé. Hän on vertaiseni, eikähän se mitään ihmettä ole… Mutta herra Mouret! Voiko herra Mouret naida myyjättärensä?..

– Ei tietysti, huudahti Denise säikähtäen kysymyksensä mielettömyyttä, – ja juuri sentähden hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Pauline ei voinut kylliksi ihmetellä. Hänen leveät, lempeäsilmäiset kasvonsa saivat äidillisen hellän ilmeen. Hän nousi, avasi pianon ja alkoi soittaa yhdellä sormella laulua kuningas Dagobertista mielialan parantamiseksi. Alastomaan saliin, jonka tyhjyyttä valkeat irtopäällykset lisäsivät, kuuluivat kadun sekavien äänien säestäminä vihanneskauppiaan yksitoikkoiset kauppatarjoukset. Denise oli heittäytynyt pitkälleen sohvalle nojaten päätään puuta vasten ja koettaen nenäliinallaan tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka uudelleen puistattivat hänen ruumistaan.

– Joko taas! sanoi Pauline kääntyen häntä kohti. – Ette todellakaan ole järkevä. Miksi toitte minut tänne? Parempi meidän olisi ollut omassa huoneessanne.

Hän laskeutui polvilleen sohvan ääreen ja alkoi torua Deniseä. Moni olisi halunnut olla Denisen sijassa. Sitä paitsi, jos asia olisi hänelle vastenmielinen, niin eihän hänen ollut pakko suostua. Kielsi vain, ei se sen kummempaa ollut. Kannattiko sitä sitten noin itkeä! Mutta parasta oli kumminkin ajatella, ennenkuin meni panemaan koko toimeentulonsa alttiiksi ilman mitään syytä, sillä eihän hän ollut kehenkään sidottu. Niinkö hirveätä se sitten oli! Ja hänen saarnansa päättyi naurunsekaiseen kuiskaukseen. Samassa kuului käytävässä askelten kopinaa.

– Hiljaa! Aurélie rouva tulee, Pauline kuiskasi. – Nyt juoksen tieheni. Ja te, pyyhkikää silmänne! Muiden ei tarvitse tietää…

Toverin mentyä Denise nousi istualleen hilliten itkunsa. Ja vavisten vielä kun ajatteli, että Aurélie rouva olisi voinut tavata hänet sellaisessa tilassa, hän meni sulkemaan pianon kantta, jonka toveri oli jättänyt auki. Samassa hän kuuli Aurélie rouvan koputtavan hänen ovelleen. Hän meni käytävään.

– Mitä! Joko olette jalkeilla! huudahti johtajatar. – Miten varomatonta, rakas lapseni! Olin juuri tulossa kysymään terveyttänne ja sanomaan teille, että tulemme toimeen ilman teitä.

Denise vakuutti voivansa paremmin ja sanoi vain virkistyvänsä kun pääsi jälleen työhön.

– Ei minua ollenkaan väsytä, väitti hän. – Saatte antaa minulle istumatyötä, esimerkiksi kirjoittamista.

He menivät yhdessä alas. Aurélie rouva kehotti ystävällisesti häntä nojautumaan hänen olkapäähänsä portaita laskeuduttaessa. Hän oli epäilemättä huomannut Denisen itkettyneet kasvot, sillä hän vilkaisi vähän väliä salaa häneen. Hän kyllä tiesi minkä tiesi.

Denise oli nyt lopultakin täydellisesti voittanut osastonsa suosion. Sitä hän ei enää ollut uskaltanut toivoakaan oltuaan kymmenen kuukautta toveriensa syntipukkina ja pääsemättä heidän vihastaan voitolle. Nyt hän oli muutamissa viikoissa saavuttanut sellaisen tilanteen, että näki heidän kaikkien kesyinä ja nöyrinä kiertävän ympärillään. Aurélie rouvan äkkiä saavutettu ystävyys oli ollut hänelle suureksi avuksi toverien lepyttämisessä. Huhuiltiin hiljaa, että Aurélie rouva toimi Mouret'n apurina arkaluontoisten asioiden järjestämisessä, ja hän oli niin innokkaasti puolustanut Deniseä, että oli pakko epäillä hänen toimivan annettujen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin Denisen oli itsensä täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen toverien ystävyyden. Tehtävä oli sitä vaikeampi, koska hänen täytyi saada heiltä anteeksi nimityksensä alajohtajattareksi. Muut myyjättäret väittivät, että heille oli tehty vääryyttä, ja he sanoivat Denisen ansainneen suosionsa syömällä jälkiruokaa isännän kanssa lisäten vielä muitakin ilkeyksiä. Huolimatta heidän kapinallisesta mielestään alajohtajattaren arvo kumminkin vähitellen vaikutti heihin ja antoi Deniselle arvovallan, joka sai vihamielisimmätkin taipumaan. Ei aikaakaan, niin osaston tulokkaat alkoivat liehakoida häntä, ja hänen lempeä ja vaatimaton esiintymisensä saavutti vihdoin lopullisen voiton. Marguerite liittyi häneen, ja Clara yksin pysyi vihamielisenä sanoen häntä vieläkin Tappuratukaksi, mikä sukkeluus ei enää naurattanut ketään. Mouret'n lyhytaikaisen suosion kestäessä Clara oli kokonaan lakannut tekemästä työtä laiskotellen ja lörpötellen pitkin päivää. Suhteen pian loputtua hän ei osoittanut vähintäkään kiukkua, sillä hän oli niin tottunut kaikkeen, ettei kyennyt enää mustasukkaisuuteenkaan. Mielissään hän vain oli, kun tästä hänen suhteestaan oli ollut sen verran hyötyä, että hän sai jatkaa tavaratalossa tyhjäntoimittajan elämää. Mutta hänen mielestään Denise oli varastanut häneltä alajohtajattaren arvon, ja vaikka hän ei koskaan olisi suostunut ottamaan sitä vastaan paikan rettelöiden tähden, häntä suututti Mouret'n epäkohteliaisuus, sillä olihan hänellä muka yhtä paljon oikeutta tähän kohteliaisuuteen kuin Deniselläkin, jopa etuoikeutta.