Kitabı oku: «Naisten aarreaitta», sayfa 25

XII

Oli syyskuun kahdeskymmenesviides päivä, kun Aarreaitan uutta julkisivua alettiin rakentaa. Paroni Hartmann oli lupauksensa mukaan ottanut asian ajaakseen, ja tulos oli, että Kiinteistöpankin viimeisessä kokouksessa oli päästy lopulliseen päätökseen. Mouret'n unelma oli nyt vihdoinkin toteutumaisillaan ja hänen onnensa puhkeamaisillaan täyteen kukoistukseen. Sentähden hän tahtoikin viettää peruskiven laskemista suurenmoisesti noudattaen kaikkia sellaisissa tilaisuuksissa tavallisia juhlamenoja. Hän jakeli lahjapalkkioita myyjilleen ja päivälliseksi tarjottiin koko palvelijakunnalle metsänriistaa ja samppanjaa. Kun hän kiinnitti peruskiven laastilapiolla, hänen ilosta säteilevät kasvonsa ja hänen voittajanryhtinsä herättivät suurta huomiota, sillä hän oli edellisinä viikkoina ollut ärtyisällä tuulella ja kykenemätön hillitsemään hermostuneita mielenpurkauksiaan. Juhlapäivä tuntui kumminkin aiheuttavan hetkellisen lievennyksen hänen huoliinsa, ja osan päivää, aina päivälliseen asti, hänen mielialansa oli hilpeä ja tasainen niinkuin ainakin terveluontoisella miehellä. Mutta siitä lähtien, kun hän samppanjalasi kädessä astui ruokasaliin juodakseen henkilökuntansa onneksi, hänen salaa kalvava alakuloisuutensa tuntui taas pääsevän valloilleen ja näkyi hänen kasvonpiirteittensä pinnistymisessä.

Seuraavana päivänä valmiiden vaatteiden osastolla Clara Prunaire koetti tehdä Deniselle kiusaa. Hän oli vihdoinkin huomannut Colombanin rakastuneet katseet ja sai siitä aihetta pilkata Baudun perhettä. Kun Marguerite, joka vuoli lyijykynäänsä, sattui olemaan hänen vieressään, hän sanoi tälle ääneen:

– Minun alkaa käydä sääliksi ihailijaani kadun toiselta puolen, tiedättehän. Hänen ei taida olla kovinkaan mukava mustassa puodissaan, jossa ei käy koskaan ketään.

– Lieneekö hän niin onnetonkaan, vastasi Marguerite. – Hänhän menee naimisiin isäntänsä tyttären kanssa.

– Vai niin, Clara jatkoi, – siinä tapauksessa olisi hauska koettaa, eikö häntä saisi ryöstetyksi. Tekeepä oikein mieli ryhtyä siihen.

Hän jatkoi samaan suuntaan, kun huomasi minkä vaikutuksen hänen uhkauksensa tekivät Deniseen. Tämä kyllä antoi hänelle anteeksi kaikki rettelöt, joiden kohteena hän itse oli, mutta hän ei voinut kestää kuolevaa Genevièveä vastaan tähdättyjä ilkeyksiä. Kun samassa eräs ostaja saapui, Denise, joka Aurélie rouvan hetkeksi poistuttua oli ottanut osaston johdon käsiinsä, kutsui Claran luokseen ja sanoi:

– Neiti Prunaire, älkää loruilko tyhjiä, vaan tulkaa palvelemaan.

– Enhän minä loruillut, väitti Clara vastaan.

– Älkää vastatko, olkaa niin hyvä. Ja menkää heti tiedustelemaan rouvalta hänen asiaansa.

Claran täytyi totella. Kun Denise antoi käskynsä hiljaisella ja vakavalla äänellään, ei yksikään myyjättäristä uskaltanut panna vastaan. Kaikki olivat nytkin käyneet vakaviksi. Marguerite oli jälleen ryhtynyt teroittamaan kynäänsä, joka alinomaa katkeili. Hän oli ainoa, joka hyväksyi alajohtajattaren käytöksen Mouret'ta kohtaan; tunnustamatta kuitenkaan omaa erehdystään hän sanoi tietävänsä mihin se johtaisi.

– Taidatte olla vihoissanne, sanoi Denisen takana Pauline, joka kulki osaston poikki.

Hän oli sattunut tulemaan äskeisen kohtauksen aikana ja hymyili hiljaa.

– Täytyyhän sitä. En pysty muuten hallitsemaan tilannetta.

Valkotavaroiden myyjätär kohautti olkapäitään:

– Itsestänne riippuu pääseminen koko valtakunnan hallitsijattareksi milloin vain haluatte.

Hän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään, minkä tähden ystävätär kieltäytyi. Hän oli itse elokuun loppupäivinä viettänyt häitään Baugén kanssa, tehnyt senkin hulluuden, kuten hän nauraen sanoi. Bourdoncle kohteli häntä nyt hukkaan joutuneena hylkiönä, josta ei ollut enää kauppa-alalla mihinkään. Ja hyvä oli, ettei häntä ajettu Baugén kanssa tavaratalosta nauttimaan muualla rakkauden iloja, sillä johtokunnan jäsenet väittivät, ettei rakkaudesta ollut kaupankäynnille muuta kuin haittaa ja vahinkoa. Pauline koettikin käyttäytyä niin tasaisesti, ettei ollut tuntevinaankaan Baugéta, kun he sattuivat päiväsaikaan vastakkain. Äsken juuri hän oli joutua järjestystä valvovan isä Jouven käsiin, kun hän pyyheliinapinon takana puheli miehensä kanssa.

– Tuossa hän on, hän sanoi kerrottuaan tapahtuman Deniselle. – Hän ajaa minua takaa. Katsokaa kuinka hän nostaa suuren nokkansa pystyyn. Varmaankin hän on saanut minusta vihiä.

Ja todellakin Jouve, valkea solmuke kaulassa, tuli juhlallisesti pitsiosastolta vainuten rikkomusta. Mutta kun hän huomasi Denisen, hän kyyristi huulet hymyssä selkäänsä ja jatkoi pysähtymättä matkaansa.

– Pelastettu! kuiskasi Pauline. – Kiitos, että panitte häneltä suun tukkoon… Kuulkaa, jos joutuisin onnettomuuteen, niin lupaattehan, että puhutte minun puolestani! Älkää näyttäkö nyt taas noin kummastuneelta, tietäähän sen jokainen, että voisitte yhdellä sanalla kääntää koko talon nurin.

Pauline palasi kiireesti takaisin osastolleen. Denise oli punastunut noiden ystävällisten viittausten johdosta. Mutta hän aavisti jo itsekin hämärästi valtansa. Toverien liehakoiva nöyryys oli opettanut sen hänelle. Kun Aurélie rouva palasi ja huomasi osastossa alajohtajattaren valvoessa vallitsevan järjestyksen ja hiljaisuuden, hän hymyili ystävällisesti Deniselle. Hän ei kumartanut Mouret'takaan enää niin nöyrästi kuin tätä tyttöä, joka kenties kerran oli pyrkivä hänen, johtajattaren, paikalle. Denisen hallitusaika oli alkanut.

Bourdoncle yksin ei laskenut aseitaan. Hänen vihamielisyyteensä oli suureksi osaksi syynä hänen luontainen vastenmielisyytensä Deniseä kohtaan. Denisen viehätys ja yhtämittainen lempeys suututtivat häntä, ja lisäksi hän pelkäsi Denisen vaikutusta Mouret'hen, mikä panisi koko talon vaaran alaiseksi sinä päivänä, jolloin Mouret ei enää pystyisi pitämään puoliaan. Hänen mielestään isännän kauppiasnero hämmentyi tämän ala-arvoisen hellyyden vaikutuksesta. Minkä Mouret oli hankkinut naisten kautta, oli tämän ainoan naisen tähden joutuva hukkaan. Bourdoncle ei välittänyt itse ainoastakaan naisesta. Hän kohteli heitä kaikkia kylmän ylenkatseellisesti niinkuin ainakin se, jolla on ammattina elää heistä ja joka ei enää usko heihin nähtyään kaiken heidän kurjuutensa alastomuudessaan. Asiakkaitten tuhannet eivät häntä huumanneet, päinvastoin ne herättivät hänessä sietämätöntä inhoa. Varsinkin hänessä herätti levottomuutta se, ettei hän voinut uskoa tuon mahtavaksi tulleen pikku myyjättären kieltäytymistä epäitsekkääksi ja vilpittömäksi. Hänen käsityksensä mukaan Denisen käytös oli vain teeskentelyä, mitä taitavinta teeskentelyä. Jos Mouret jo ensi hyökkäyksessä olisi päässyt tarkoitustensa perille, hän olisi seuraavana päivänä unohtanut Denisen, kun nyt sitä vastoin hänen intohimonsa kiihottuen vastarinnasta teki hänet hulluksi ja taipuvaiseksi vaikka mihin mielettömyyteen. Turmion teitä kulkenut nainen, joka harjoitti siveettömyyttä ammattinaan, ei olisi osannut menetellä taitavammin kuin tämä viattoman näköinen tyttö. Siksi Bourdonclea peloittivat hänen kirkkaat silmänsä, lempeät kasvonsa ja luonteva käytöksensä, ikäänkuin tuon viehättävän valepuvun alla olisi piillyt itse syöjätär, neitseellisen hempeyden alla kammottava kalma. Kuinka päästä tuon tekopyhän juonista voitolle! Pitkin päivää Bourdoncle väijyi häntä saadakseen hänet kiinni ja paljastaakseen maailmalle hänen turmeluksensa. Joskus hänet varmasti yllättäisi rakastajan seurassa ja saisi uudestaan ajetuksi pois. Silloin talo toimisi taas tasaisesti niinkuin hyvin voideltu kone.

– Valvokaa, herra Jouve, Bourdoncle muistutti ehtimiseen järjestyksenvalvojalle. – Minä kyllä sitten teidät palkitsen.

Mutta Jouve ei innostunut, sillä hänellä oli kokemusta naisista, ja hän piti edullisempana solmia ystävyyden tuon lapsen kanssa, joka kenties ennen pitkää oli kohoava talon hallitsijattareksi. Sievä hän oli, vaikka häneen ei enää uskaltanut kajota. Ja tiesihän Jouve miten saattoi käydä. Hänen pataljoonanpäällikkönsäkin oli tappanut itsensä tytönheilakan takia, joka oli yhtä mitätön, hento ja vaatimaton kuin tämäkin, mutta joka yhdellä katseella osasi lumota sydämet.

– Valvonhan minä, hän vastasi. – Mutta, kunniani kautta, en ole saanut selville mitään.

Ja kumminkin paljon hävyttömiä juoruja oli liikkeellä tuon liehakoivan kunnioituksen alla, joka Deniseä joka puolella ympäröi. Talossa kerrottiin yleisesti, että Denise oli alussa lahjoittanut suosionsa Hutinille. Kukaan ei uskaltanut väittää, että suhde vielä jatkui, mutta huhu tiesi kertoa, että he tapasivat vielä aika ajoin toisiaan. Delochenkin kanssa hän kuului olevan hyvissä väleissä. Heidät tavattiin alinomaa nurkista, missä he työn aikana puhelivat. Oikea häväistysjuttu!

– Ette siis tiedä silkkiosaston johtajasta mitään? Ettekä pitsiosaston myyjästä myöskään? toisti Bourdoncle.

– En, herra, en kerrassaan mitään, väitti järjestyksenvalvoja.

Bourdoncle epäili varsinkin Delochea. Eräänä aamuna hän oli itse yllättänyt tämän Denisen kanssa nauramassa kellarikerroksessa. Mutta toistaiseksi hänen täytyi tunnustaa, että Denise oli hänen vertaisensa. Hän ei enää halveksinut tätä, sillä hän tiesi, että Denise oli tarpeeksi väkevä kukistamaan hänet itsensäkin hänen kymmenestä palvelusvuodestaan huolimatta.

– Pitäkää tarkkaan silmällä pitsiosaston myyjää, sanoi hän joka kerta. – He ovat alinomaa yhdessä. Jos saatte heidät kiinni, niin kutsukaa minut; kyllä minä pidän lopusta huolen.

Mouret eli alituisessa tuskassa. Kuinka oli mahdollista, että tyttö saattoi vaivata näin häntä! Hänelle muistui mieleen millainen Denise oli ollut saapuessaan, miten hän oli vastatessaan änkyttänyt ja joutunut kaikkien pilkan alaiseksi, miten aralta ja köyhältä hän oli näyttänyt ja miten kuluneilta hänen paksut kenkänsä ja hänen musta pukunsa. Hän oli ollut ruma Mouret'nkin mielestä. Hän, jolla oli sädekehä päänsä päällä, joka paljaalla katseellaan olisi saanut hänet notkistamaan polvensa! Ja tuo raukka oli ollut talossa viimeinen, kaikkien komentama ja murjoma. Kuukausia hän oli itse pitänyt tätä kokeiluvälineenään nähdäkseen miten tyttö kehittyi ja ymmärtämättä, että pani oman sydämensä vaaran alaiseksi. Kenties sekin oli jo rakkautta. Kenties hän oli rakastanut häntä ensi hetkestä alkaen, silloinkin, kun luuli vain tuntevansa sääliä. Mutta tietoiseksi tämä rakkaus oli tullut vasta sinä iltana, jolloin hän käveli Denisen rinnalla Tuileries'n puiston kastanjapuiden alla. Siitä hetkestä alkaen hän oli tuntenut elävänsä. Hän luuli vieläkin kuulevansa pienen vesiputouksen kohinan ja pikkutyttöjen parvesta lähtevän raikkaan naurun, jotka olivat sinä iltana soineet hänen korvissaan Denisen kävellessä hänen vieressään lämpöä haihduttavien puiden siimeksessä. Sitten hän ei enää tiennyt miten asia oli edistynyt, mutta hetki hetkeltä hänen kuumeensa oli yltynyt, hän oli antautunut ruumiineen, sieluineen. Kuinka se oli mahdollista, sellaiselle lapselle! Ja niin valtaisasti vielä, että tytön ohi vilahtavan hameen kepeä tuulahdus sai hänet horjumaan.

Kerran hän oli koettanut panna vastaan, ja vieläkin hän joskus pyrki riuhtautumaan mielettömästä orjuudestaan. Mikä häntä sitoi? Eihän tuolla raukalla tullessaan ollut edes kunnollisia kenkiä jalassa. Pelkästä armosta hänet oli otettu tavaratalon palvelukseen. Jos hän olisi ollut edes noita ruhtinaallisia kaunottaria, joiden valtikkaa joukot kilvan kumartavat. Mutta tuollainen ihan mitätön pikkutyttö! Hänen kasvonsakin olivat oikeastaan jokapäiväiset, kasvot, joista kenelläkään ei ole mitään sanomista. Eikä hänen älynsäkään ollut liioin kehuttava, sillä huonosti hän oli alussa suorittanut myyjättären tehtävät. Mutta joka kerta vihanpurkausten jälkeen intohimo oli Mouret'ssa syttynyt uudelleen ja hänet oli vallannut pyhäinhäväisijän kauhu. Eikö hän siis ymmärtänyt panna arvoa noille naisen sydämen kauneimmille aarteille, jotka piilivät tuossa nuoressa tytössä, rohkeudelle, hilpeydelle, vaatimattomuudelle ja lempeydelle, josta levisi niin sanomattoman suloinen tuoksu. Vaikka Denise ei heti vetänytkään katseita puoleensa, niin hänen viehätyksensä pääsi ajan pitkään voitolle. Jos hän suvaitsi hymyillä, hän vahvisti ainiaaksi valtansa. Hymy loi hänen kalpeille kasvoilleen häikäisevän kirkkauden; se säteili hänen silmistään, pilkisti posken ja leuan pehmeistä kuopista ja heijastui kultaisena päivänpaisteena hänen ruhtinaallisesta hiuskruunustaan. Voittajaksi hänet täytyi tunnustaa niin älyn kuin kauneudenkin puolesta. Hänen älykkyytensä ei ollut muiden myyjättärien pintakiiltoa, joka kosketettaessa mureni ja katosi; se lähti hänen sisimmästään. Sentähden se ei sallinut hänen eksyä tavoittelemaan turhamaisuuden helyjä, vaan pysytti hänen olemuksessaan alkuperäisen rakkauden ja mehun. Sentähden juuri hänen kapean ja puhdaspiirteisen, tahdonlujuutta ja järjestysaistia ilmaisevan otsansa takana pääsivät kaupankäynnin kauimmalle tähtäävät periaatteet juurtumaan. Mouret olisi tahtonut ristissä käsin pyytää häneltä anteeksi, että oli sallinut kapinoivan ylpeytensä puhjeta herjauksiin.

Mutta eihän Denisen olisi tarvinnut kieltäytyä näin itsepintaisesti! Mouret oli rukoillut ja tarjonnut rahaa, yhä suurempia summia. Sitten, kun luuli tyttöä kunnianhimoiseksi, hän oli luvannut johtajattaren paikan, milloin vain sellainen joutuisi avoimeksi. Mutta Denise vain kieltäytyi, kieltäytyi ehtimiseen. Se oli Mouret'sta käsittämätöntä, ja hänen intohimonsa yltyi yhä kiihkeämmäksi. Täytyihän tytön kumminkin lopuksi taipua, sillä Mouret'n mielestä naisen järkevyys ei ollut milloinkaan ehdotonta. Kaikki hänen pyrintönsä tähtäsivät samaa tarkoitusta kohti, tätä ainoata hän halusi: saada hänet kerran kotiinsa, istuttaa hänet polvelleen ja suudella hänen huuliaan. Tämä hänen mieleensä alinomaa kohoava kuva sai veren kuohumaan hänen suonissaan ja hänen voimattomuutensa värisytti häntä.

Näin hän kulutti päivänsä päähänpiintymänsä vallassa. Denisen kuva oli hänellä mielessä, kun hän aamulla nousi vuoteeltaan. Hän oli uneksinut hänestä yöllä ja tyttö seurasi häntä hänen työhuoneeseensakin, missä hän kello yhdeksästä kymmeneen kirjoituspöytänsä ääressä pani nimeään vekseleihin ja kuittasi laskuja; kaiken hän teki koneellisesti kuunnellen korvissaan hiljaista ääntä, Denisen ääntä, joka lakkaamatta kuiskasi hänelle levollisen kieltonsa. Kymmeneltä, kun hän meni neuvottelukokoukseen, jossa hänen tuli toimia ministeristönsä, talon kahdentoista osakkaan, puheenjohtajana ja ratkaista heidän kanssaan kaikenmoisia sisäistä järjestystä, varaston hankintaa ja tavaranäyttelyjä koskevia kysymyksiä, tytön kuva oli hänen vieressään hymyillen hänelle kirkasta hymyään, silloinkin, kun hänen tuli selvitä mitä mutkallisimmista rahaa koskevista pulmista sekoittaen lempeän äänensä laskelmiin. Kokouksen päätyttyä se lähti hänen kanssaan toimittamaan toimistojen ja osastojen jokapäiväistä tarkastusta ja palasi iltapäivällä hänen mukanaan johtokunnan kokoushuoneeseen, jossa se seisoi hänen nojatuolinsa vieressä, kun hän kello kahdesta neljään otti vastaan Ranskan kaikilta suunnilta saapuneita tehtailijoita, pankkimiehiä, keksijöitä, kun hän välitti rikkauden ja älykkyyden vuorovaikutusta, pani miljoonat kiertoon ja valmisteli Pariisin suurimmat kauppayritykset. Jos hän lausuessaan mahtisanansa jonkin teollisuudenhaaran kannattamiseksi tai lakkauttamiseksi hetkeksi unohti tytön kuvan, niin hänen sydämensä vavahdus toi sen heti uudelleen hänen mieleensä; silloin hänen äänensä katkesi ja intonsa sammui. Turhaa oli rikkauksien haaliminen, kun Denise ei suostunut jakamaan niitä hänen kanssaan. Vihdon viiden aikaan, kun hänen kätensä jälleen alkoi toimittaa koneellista allekirjoittamistyötä, kuva kohotti vaativasti päätään ottaakseen hänet kokonaan haltuunsa ja pitääkseen hänestä kiinni yön yksinäisten ja intohimon hehkuttamien tuntien kestäessä. Seuraavana päivänä sama meno alkoi uudestaan ja sama hento tyttö raskautti mahtavaa työtaakkaa raastavalla tuskalla.

Mutta kumminkaan hänen kurjuutensa ei koskaan tuntunut niin suurelta kuin silloin, kun hän jokapäiväisellä tarkastusmatkallaan kiersi tavarataloa. Hän, tuon jättiläiskoneen rakentaja, koko tämän yhdyskunnan mahtava hallitsija, oli tukehtumaisillaan tuskasta vain sentähden, ettei tuollainen pikkutyttö huolinut hänestä. Häntä hävetti ja harmitti tuska, josta hän ei päässyt vapaaksi. Välillä se tuntui niin vahvana, että häntä kerrassaan inhotti suurenmoinen komeus, jonka hänen silmänsä kohtasivat avarissa halleissa. Toisinaan hän taas olisi tahtonut laajentaa valtaansa niin suunnattomaksi, että tyttö olisi myöntynyt ihailun ja pelon valtaamana.

Kellarikerroksessa hän pysähtyi katsomaan liukurataa. Se oli yhä vielä samassa paikassa Neuve-Saint-Augustininkadun varrella, mutta sitä oli täytynyt laajentaa, niin että se nyt näytti virran uomalta, jota myöten tavaroiden keskeytymätön tulva kohisi. Sinne saapui rikkauksia maailman kaikista ääristä. Kuormarattaiden pitkät jonot kuljettivat niitä kaikilta asemilta laatikoittain ja tukuttain kyllästymättömän talon kitaan heitettäviksi. Mutta Mouret ajatteli katsoessaan tuon kuohuvan tavarakosken rientoa, että hän, joka yhtenä maailman mahtavana hallitsi kansansa yhteisomaisuudesta osaansa ja osoitti kädellään Ranskan teollisuudelle suuntaa, ei ollut tarpeeksi rikas ostamaan halvan myyjättärensä suudelmaa.

Sitten hän meni tavaroiden vastaanottotoimistoon, joka sijaitsi nykyään Monsignynkadun puoleisessa pohjakerroksen osassa. Kaksikymmentä pöytää seisoi rinnan kellariluukuista lähtevän kalpean päivän valossa, ja kokonainen apulaisten paljous tunkeili niiden ympärillä tyhjentäen laatikoita, tarkastaen lähetyksiä ja merkiten numeroita. Lakkaamatta, muista äänistä erottuen kuului liukuradan jyrinä. Osastojen johtajat pysähdyttivät hänet matkalla, sekavia kysymyksiä piti ratkaista, laskuja hyväksyä. Hänen silmiensä edessä täyttyi kellariholvin pohjukka verrattomista aarteista; hohtavat silkkikankaat, valkeat palttinat, kirjavat kasat, missä turkikset ja pitsi yhtyivät hyllyväksi sekasotkuksi, pariisilaiset korutarvikkeet ja itämaiset verhot levittivät loistettaan. Hitaasti hän astui sikin sokin viruvien rikkauksien keskellä. Kaikki nämä komeudet kannettaisiin ylös lisäämään näyttelyjen loistoa ja lennättämään rahaa kassakomeroiden arkkuihin kadotakseen sitten teille tietymättömille tavarataloa pyyhkäisevän viiman mukana. Mutta Mouret ajatteli, että oli tarjonnut sydämensä lemmitylle silkit ja sametit, kaiken, mitä nuori nainen saattoi haluta, otettaviksi täysin käsin noista suunnattomista tavaramääristä ja että tuo pieni, vaaleatukkainen tyttö oli sittenkin vastannut hänelle kieltävästi.

Hän meni pohjakerroksen toiseen päähän luomaan silmäyksen lähettämöön. Hänen täytyi vaeltaa loppumattomia kaasun valaisemia käytäviä, joiden oikealla ja vasemmalla puolen kohosi varastosuojukset, kokonainen maanalainen liikekortteli, moniosastoinen niinkuin ylhäälläkin oleva. Kauempana hän kulki lämpöuunin ohitse ja vielä kauempana hän sivuutti palovartijan, joka valvoi rautahäkkiin suljettua mittaria. Lähettämössä lajittelupöydät olivat tavaralähetyksiä täynnä, ja yhä lisää tuli hisseillä laatikoita, kääröjä ja rasioita. Campion, toimiston päällikkö, teki hänelle selkoa henkilökuntansa toiminnasta, ja hänen kaksikymmentä alaistaan lajittelivat lähetyksiä Pariisin eri kaupunginosien mukaan merkittyihin komeroihin, joista miehet toimittivat ne kadulla odottaviin vaunuihin. Sielläkin oli sietämätön melu. Kadunnimiä huudeltiin, käskyjä lennätettiin, muistutettiin varovaisuudesta, meluttiin ja riehuttiin kuin ankkuria nostavassa laivassa. Mouret katseli hetken aikaa kuinka tavaratalo työnsi kadulle tavarat, joita hän käytävien toisessa päässä oli nähnyt sen nielevän ja joita se ei enää tarvinnut, kun oli saanut niistä kaipaamansa kullan. Mutta katse hänen silmissään oli eloton ja tyhjä. Mitä tuossa suunnattomassa lähettämisessä enää oli sille, joka olisi halunnut jättää kaiken ja lähteä kauas vieraille maille vähäisen tyttösen itsepintaista kieltoa pakoon?

Sitten hän nousi portaat yläkerrokseen ja jatkoi kiertokulkuaan liikkuen ja puhellen rajusti, hakien turhaan lievennystä. Toisessa kerroksessa hän tarkasti tilaustoimiston, tuskastui, haki syytä riitaan ja pauhasi koneensa tasaista ja säntillistä käyntiä vastaan, vaikka juuri tämä säntillisyys oli hänen itsensä suunnittelema. Tilaustoimisto kävi päivä päivältä tärkeämmäksi. Se tarvitsi jo kaksisataa henkilöä, joista toiset avasivat, lukivat ja lajittelivat kotimaasta ja ulkomailta saapuneet kirjeet ja toiset keräsivät kirjeiden numeroilla merkittyihin lokeroihin tilatut tavarat. Kirjeiden luku oli lisääntynyt, niin ettei niitä enää jaksettu laskea. Nyt ne punnittiin, ja oli päiviä, jolloin niiden paino nousi sataan naulaan. Kiireisesti, kuumeen ajamana hän kulki toimiston kolmen huoneen läpi ja kyseli Levasseurilta kirjeiden painoa. Milloin niitä oli kahdeksankymmentä naulaa, milloin yhdeksänkymmentä, maanantaisin sata, mutta aina luku oli kohoamaan päin, ja Mouret'n olisi pitänyt olla siitä mielissään. Mutta hän tuskin kuuntelikaan hermostuen melusta, joka kantautui viereisestä huoneesta, missä naulattiin pakkilaatikoita. Hän meni pois, jatkoi matkaansa osastolta osastolle voimatta riistäytyä irti piintyneestä mielikuvasta, joka tuntui kaivautuvan yhä syvemmälle hänen tajuntaansa, ja sitä myöten kun hänen ulkonainen mahtavuutensa ilmeni hänen tavaratalonsa järjestelmällisyydessä ja henkilökuntansa lukuisuudessa, hänen sisäinen hervottomuutensa kävi hänelle yhä sietämättömämmäksi. Koko Eurooppa tilasi häneltä, hänen kirjeenvaihtonsa kuljettamiseen tarvittiin erityiset postivaunut, mutta Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.

Mouret palasi jälleen alas, pistäytyi keskuskassaan, missä neljä kassanhoitajaa piti huolta kahdesta jättiläismäisestä kassakaapista, joihin edellisenä vuonna oli kertynyt kahdeksankymmentäkahdeksan miljoonaa. Hän vilkaisi laskujen tarkistustoimistoon, jossa kaksikymmentäviisi tunnollisimpien joukosta valittua virkailijaa teki työtään. Hän kävi toimistossa, jossa kolmekymmentäviisi nuorta, kirjanpidon alokkaita, tarkasti kuitteja ja laski myyjille tulevia prosentteja. Hän palasi takaisin keskuskassaan, hermostui kassakaapeista ja miljoonista, joiden hyödyttömyys oli tehdä hänet hulluksi. Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.

Tuo horjumaton kielto vainosi Mouret'ta joka paikassa, toimistoissa, myyntiosastoilla ja saleissa, koko talossa. Hän kiiruhti silkkiosastolta verkaosastolle, valkeiden kankaiden osastolta pitsiosastolle; hän kiipesi portaita, harppoi riippusiltoja, tarkasti ja tutki yksityiskohtia, kiihkoilijan tuskaisella levottomuudella. Arvaamattomasti hän oli laajentanut taloa; hän oli luonut uusia osastoja, anastanut uusia alueita, vetänyt uusia teollisuuden haaroja hallituspiiriinsä, mutta hänen voimansa pysähtyivät tuohon järkähtämättömään kieltoon. Hänen henkilökuntansa olisi voinut asuttaa pienen kaupungin. Myyjien luku nousi tuhanteenviiteensataan ja virkailijain tuhanteen, joista oli tarkastajia neljäkymmentä ja seitsemänkymmentä kassanhoitajaa; keittiöt yksin antoivat työtä kolmellekymmenellekahdelle miehelle ja sanomalehti- ja muut ilmoitukset kymmenelle; livreepukuisia asiapoikia oli kolmesataaviisikymmentä ja palokuntalaisia kaksikymmentäneljä. Monsignynkadun varrella sijaitsevissa suurenmoisissa tallirakennuksissa oli sataneljäkymmentäviisi hevosta, jotka komeutensa puolesta olivat kuuluisia kaupungissa. Tavaravaunuja, jotka tavaratalon alkuaikoina olivat herättäneet suurta huomiota naapuristossa, oli nyt kuusikymmentäkaksi. Niitä oli pieniä ja suuria, yhden ja kahden hevosen vetämiä. Ne kiersivät jatkuvasti Pariisin katuja säntillisten, mustapukuisten kuskien ajamina. Kautta kaupungin ne kuljettivat Naisten Aarreaitan kullalta ja purppuralta hohtavaa kilpeä. Ne kävivät jopa linnoitusten ulkopuolella, kiersivät maaseutua; niitä tapasi Bicètren rotkoteillä ja pitkin Marnen jyrkkiä rantoja aina Saint-Germainin metsäisiin seutuihin saakka. Keskelle asumattomia ketoja, missä luonnon rauha ja hiljaisuus vallitsi, ne ilmestyivät päivänpaisteisille teille komeiden hevosien vetäminä. Mouret oli unelmoinut lähettää ne vielä kauemmas, naapuridepartementteihin, hän oli halunnut niiden vierivän Ranskan kaikkia teitä maan toiselta rajalta toiselle. Mutta hänen intonsa oli laimennut. Hän ei käynyt enää katsomassa hevosiaankaan, joista hän oli ollut niin ylpeä. Mitä hän välitti maailman valloittamisesta, kun tuo kielto sulki häneltä tien.

Kun hän saapui illalla Lhommen kassalle ja tapansa mukaan loi silmäyksen rautakärkeen pistettyyn lehteen, missä päivän rahallinen tulos oli luettavana, niin tuo luku, joka vähintään nousi yhteen- ja usein, suurina näyttelypäivinä kahdeksaan- tai yhdeksäänsataantuhanteen, ei enää liehunut ilonviirinä hänen silmissään; hän katui päinvastoin, että oli vilkaissut siihen, sillä se nostatti hänessä katkeruutta, vihaa ja inhoa rahaa kohtaan.

Mutta Mouret'n kärsimys oli käyvä vielä suuremmaksi, kun hän tuli mustasukkaiseksi. Eräänä aamuna ennen kokousta Bourdoncle uskalsi huomauttaa hänelle, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar piti häntä pilkkanaan.

– Kuinka niin? Mouret kysyi mennen aivan kalpeaksi.

– Vielä kysytte. Ei häneltä ihailijoita puutu.

Mouret pakottautui hymyilemään.

– En minä hänestä välitä enää. Voitte kertoa mitä tiedätte…

Ihailijoitako?

– Niin kyllä, muun muassa Hutin, ja sitten Deloche pitsiosastolta, tuo pitkä tolvana… Niin ainakin sanotaan, enhän minä ole nähnyt. Mutta päivänselvää kuuluu olevan.

Syntyi hiljaisuus. Mouret oli järjestävinään papereitaan, jottei Bourdoncle huomaisi miten hänen kätensä vapisivat. Sitten päätään nostamatta hän sanoi:

– Täytyy saada todisteita… Hankkikaa minulle todisteita… Toistan sen vielä, minä en välitä hänestä. Minua suututtaa jo koko tyttö. Mutta emmehän voi hyväksyä sellaista käytöstä talossamme.

Bourdoncle vastasi:

– Olkaa huoleti, kyllä minä hankin todisteita. Ei aikaakaan niin saatte. Pidän häntä silmällä.

Mouret menetti viimeisenkin malttinsa. Hän ei uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi, vaan eli alituisessa ratkaisevan käänteen pelossa. Sydäntä kouristavan tuskan vaikutuksesta hän muuttui julmaksi. Hän ei yllyttänyt enää Bourdonclea syyllisten kimppuun; hän julisti itse rangaistuksensa tietämättä armosta vain päästääkseen vihansa ilmoille ja käyttääkseen valtaansa johonkin, kun hänellä ei ollut siitä apua ainoan toiveensa tyydyttämiseksi. Jokainen hänen tarkastuskiertonsa tuotti joukoittain uhreja. Kun hän näyttäytyi, niin pelon väristys kulki osastolta osastolle. Talven kuollut aika oli juuri alkamassa ja osastot oli lakaistava puhtaiksi, liika väki työnnettävä kadulle. Mouret oli ensin aikonut erottaa Hutinin ja Delochenkin; mutta sitten hän muutti mieltään ja päätti viivytellä kostonsa toimeenpanemisessa, kunnes oli saanut todisteensa. Mutta hän pani muut maksamaan heidän puolestaan ja piti niin kovaa kuria, että henkilökunta oli aivan kauhuissaan. Ja illalla, jäätyään yksin, kyyneleet turvottivat hänen silmäluomensa.

Eräänä päivänä varsinkin riehui rajuilma. Muuan järjestyksenvalvoja oli sanonut huomanneensa, että Mignot, käsineosaston myyjä, varasti. Hänen pöytänsä ympärillä kuljeskeli oudonnäköisiä tyttöjä. Yksi heistä oli vangittu, ja tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että tällä oli vaatteitten alla kuusikymmentä paria käsineitä. Käsineosastoa oli alettu pitää silmällä ja nyt Mignot oli saatu kiinni verekseltä, kun hän koetti auttaa pitkän, Louvresta erotetun myyjättären yritystä varastaa. Hän oli koettavinaan tälle käsineitä ja viivytteli, kunnes nainen oli saanut piiloon monta paria, minkä jälkeen hän saattoi tämän kassaan maksamaan yhdestä parista. Mouret sattui olemaan juuri silloin saapuvilla. Ylipäänsä hän ei sekaantunut näihin asioihin, jotka olivat sangen tavallisia, sillä huolimatta talon säännöllisestä toiminnasta muutamilla osastoilla vallitsi epäjärjestys, ja harvoin kului viikkoakaan, ettei jotakin myyjää erotettu varkaudesta syytettynä. Johtokuntakin piti niin paljon kuin mahdollista varkaudet salassa eikä ilmoittanut niitä poliisille, sillä pidettiin tarpeettomana paljastaa yleisölle tämä suurmyymälöiden surkea epäkohta. Mutta sinä päivänä Mouret halusi suuttua ja kohteli ankarasti kaunista Mignot'ta, joka vapisi pelosta, kasvot kalpeina ja jäykkinä.

– Poliisi! hän ärjyi muiden myyjien kuullen. – Kuka tuo nainen on?..

Vannon, että haetan poliisin, jos ette puhu totta.

Nainen oli tuotu paikalle, ja kahden myyjättären käskettiin riisua häneltä vaatteet.

Mignot sammalsi:

– Herra, en tunne sen enempää häntä… Itse hän on tullut…

– Älkää valehdelko, Mouret keskeytti vielä kiivaammin. – Eikö täällä ole ketään, joka antaisi roistot ilmi. Tässä ollaan rosvojen pesässä; kilvan ryöstetään ja varastetaan. Kaikki on tarkastettava kun menevät kotiin.

Kuului hiljaista nurinaa. Ostajat, joita oli kolme tai neljä lähettyvillä, katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

– Hiljaa! kiljaisi Mouret raivoissaan, – tai heitän kaikki kadulle.

Mutta Bourdoncle oli rientänyt saapuville peläten häväistysjuttua. Hän kuiskasi Mouret'n korvaan, että asia herätti liian suurta huomiota, ja tämä suostui vihdoin lähettämään Mignot'n järjestyksenvalvojien toimistoon, joka sijaitsi alakerrassa Gaillonin aukiolle avautuvan oven vieressä. Varkaudesta kiinni saatu nainenkin oli siellä pukemassa vaatteita päälleen. Hän oli maininnut Albert Lhommen nimen, ja Mignot, jolta asiaa uudestaan tiukattiin, joutui aivan hämilleen, itki ja vakuutti, ettei ollut syyllinen. Albert Lhomme lähetteli ystävättäriään hänen luokseen; alussa hän oli vain esittänyt heille edullisia kauppoja, ja sitten kun hän huomasi heidän varastavan hänen asiansa näyttivät jo niin epäilyttäviltä, ettei hän uskaltanut enää kertoa johtajille. Ja varastivathan muutkin, milloin milläkin tavalla. Toiset salasivat luetellessaan kassalla ostoksia ja jakoivat kassanhoitajan kanssa voiton, toiset vaativat takaisin rahat tavaroista, jotka muka oli palautettuja, toiset varastivat suoraan tavaroita, joita he illalla pois mennessään käärivät vyötäisilleen, kätkivät takkinsa alle tai pistivät housunlahkeeseen. Oli olemassa oikea varasliitto, jo neljäntoista kuukauden ajan Mignot ja muut siihen kuuluvat, joita hän ei suostunut nimittämään, olivat tehneet Albertin kassalla arveluttavia ilmoituksia ja hävittäneet summia, joiden määrästä ei koskaan päästy selville.