Kitabı oku: «Naisten aarreaitta», sayfa 27

Usein Mouret keskusteli kauan ystävällisesti Denisen kanssa. Kun Denisen täytyi käydä johtokunnassa tilauksia tai vaadittuja selityksiä antamassa, Mouret pidätti hänet luonaan vähäksi aikaa tiedustellakseen hänen mielipidettään. Siten Denise sai tilaisuuden tehdä hänestä kunnon miestä, niinkuin hän itse leikillään oli sanonut. Normandilaistytön teräväjärkisessä päässä kehittyi ja kypsyi kaikenlaista uudenaikaista kaupankäyntiä edistäviä suunnitelmia, joita hän jo Robineaun luona palvellessaan joskus oli esittänyt ja joista hän oli esittänyt eräitä heidän kävellessään Tuileries'n puistossa. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään eikä suunnitella mitään koettamatta saada siihen järjestystä ja yrittämättä parantaa koneistoa. Alusta asti häntä oli loukannut Aarreaitan kauppa-apulaisten epävarma asema, ja hänen mielestään äkilliset erottamiset olivat yhtä suureksi haitaksi talolle kuin henkilökunnallekin. Hän ei voinut unohtaa mitä oli saanut palveluksensa ensi aikoma kärsiä, ja kun hän näki uuden tulokkaan, joka vaivautuneesti ja silmät itkusta punaisina liehutteli osastollaan silkkipukuaan vanhempien katsellessa karsaasti, hänen sydämensä oli täynnä sääliä. Sellainen koiranelämä turmeli parhaatkin. Nöyryytystä ja kärsimystä oli heidän pitkin matkaa kestettävä, kunnes he tuskin neljäänkymmeneenkään ikävuoteen päästyään, työstä murtuneina katosivat mikä mihinkin. Toiset kuolivat keuhkotautiin tai heikkouteen, toiset sairastuivat väsymyksestä ja ilman puutteesta, toiset heittäytyivät viettämään laiskurinelämää, ja onnellisimmat menivät naimisiin ja hautautuivat jonkin maaseutukaupungin pikkuliikkeeseen. Oliko oikein ja kohtuullista tuo ihmisvoimien suunnaton kuluttaminen, johon suurmyymälät syyllistyivät? Ja hän otti ajaakseen apulaisten asian tarkastaen sitä myös liikkeenisäntien oman edun eikä ainoastaan inhimillisyyden kannalta. Luja kone vaati hyvää rautaa. Jos rauta katkeaa tai katkaistaan, työ keskeytyy, ja korjaukset merkitsevät ajan ja rahan hukkaa. Innostuen aiheestaan hän teki joskus selkoa kaupankäynnin ihannekuvasta, sellaisena kuin hän sen tajusi, jossa jokaisella oli oma määrätty osansa voitosta, itsekullakin ansionsa mukaan, ja sopimuksen turvaama tulevaisuus. Mouret nauroi silloin alakuloisuudestaan huolimatta hänen ajatuksilleen, syytti häntä sosialistisista periaatteista ja osoitti ilkamoiden mitä vaikeuksia ajatuksen toteuttaminen kohtasi. Mutta Denise seuraten terveen järkensä viittauksia ei masentunut, vaan turvasi rohkeasti tulevaisuuteen, kun hänen perustelussaan tuntui olevan ristiriitaisuuksia, joita hänen hellä sydämensä ei pystynyt sovittelemaan. Kaikesta huolimatta Mouret tuntui horjuvan mielipiteissään kuunnellessaan tytön ääntä, jossa oli niin paljon intoa ja joka vielä värisi hänen kestämiensä kovien kokemuksien katkeruudesta, ja Denisen esittämät talon lujentamista tarkoittavat parannusehdotukset pääsivät vähitellen vaikuttamaan. Leikinlaskusta huolimatta myyjien asemaa parannettiin, joukkoerottamisten sijaan pantiin myyjien suhteen toimeen lomajärjestelmä hiljaisina vuodenaikoina ja lopulta alettiin puuhata apurahaston perustamista myyjien toimeentulon turvaamiseksi työttömyyden sattuessa. Näissä toimenpiteissä olivat jo alkupiirteissään kahdennenkymmenennen vuosisadan työväenyhdistyksiä innostuttavat periaatteet vaikuttamassa.

Mutta Denise ei tyytynyt vain niiden epäkohtien poistamiseen, joista hän itse oli suuresti kärsinyt; hän selitti Mouret'lle kaikenlaisia tavaratalon järjestämistä koskevia pieniä salaisuuksia, jotka ainoastaan nainen voi keksiä ja joista ostajakunta ihastui. Lhommelle hän tuotti suuren ilon puolustamalla tämän kauan hautomaa soittokunnan perustamisajatusta. Tuloksena heidän yhteisistä ponnistuksistaan oli, että Lhommella kolme kuukautta myöhemmin oli johdettavanaan satakaksikymmentä tavaratalon henkilökunnasta valittua soittajaa. Vanha kassanhoitaja näki elämänsä suurimman unelman toteutuvan. Tavaratalossa pidetyssä suuressa tanssiaisiin yhdistetyssä soittojuhlassa Aarreaitan soittokunta sai esiintyä ostajakunnalle, ja sanomalehtien kautta sen maine levisi maailmalle. Bourdonclenkin, joka oli pitänyt näitä uudistuksia sangen arveluttavina, täytyi tunnustaa, ettei parempaa mainosta voitu talolle keksiä. Sitten järjestettiin myyjille kerhosali, missä heillä oli biljardi-, shakki- ja lautapelipöytiä. Iltaisin annettiin englannin- ja saksankielen, kieliopin, laskennon ja maantieteen opetusta, vieläpä ratsastus- ja miekkailutuntejakin. Sitten perustettiin henkilökunnan käytettäväksi kirjasto, jossa oli kymmenentuhatta nidosta, tavaratalolle palkattiin oma lääkäri, joka hoiti ilmaiseksi myyjiä ja myyjättäriä, järjestettiin kylpyhuoneita ja tarjoiluhuoneita sekä kampaamo- ja parturisali. Talossa oli siis tarjona myyjille kaikkea mitä elämä vaati niin aineellisessa kuin henkisessäkin mielessä, ruoka, asunto, vaatteet, henkisiä nautintoja ja huvituksia. Sanalla sanoen, Naisten Aarreaitasta tuli mahtavan emäkaupungin rajojen sisällä häärivä pieni, elinvoimainen työkaupunki, joka oltuaan syvästi juurtuneena vanhojen katujen pimentoon oli nyt lopullisesti päässyt täyteen päivänvaloon.

Uusi mielialan käänne tapahtui Denisen eduksi. Bourdoncle oli alakynteen jouduttuaan valittanut epätoivoissaan tuttavilleen, että hänen tappionsa johtui Denisen taipumattomuudesta. Denise oli pitänyt puolensa Mouret'n hyökkäyksiä vastaan, ja siitä oli seurausta hänen kaikkivaltiutensa. Tämä tieto vaikutti valtavasti henkilökuntaan, ja Denisen nauttima suosio johtui siitä ainakin yhtä suuressa määrässä kuin niistä parannuksista, jotka hänen aloitteestaan oli saatu aikaan. Olipa kerrankin yksi, joka uskalsi torjua johtajan, joka kosti muiden puolesta ja joka sai aikaan muutakin kuin vain lupauksia. Oli siis tullut se, joka ajoi köyhän asiaa. Kun hän pää pystyssä liikkui osastoilla kasvojen hienoissa piirteissä päättäväisyyttä ja lempeyttä, myyjät hymyilivät ja olivat hänestä niin ylpeitä, että olisivat mielellään näyttäneet hänet ihmisjoukoille. Onnellisena myötätuntoisuudesta Denise antautui vastustamatta sen kannatettavaksi. Hyvä Jumala, kuinka se oli mahdollista! Hän joka tullessaan oli ollut niin köyhä ja kelvoton, niin neuvoton ja arka hirveän koneen rattaiden keskellä, mitätön pieni jyvänen suunnattoman, maailmaa musertavan myllynkiven alla, hänestä oli tullut tämän maailman sielu ja hallitsijatar, jonka mahtisanaa hirviö kyyristyen totteli. Tämä oli tapahtunut hänen tahdostaan riippumatta. Hän oli vain esiintynyt ilman edeltäpäin harkittua suunnitelmaa ja hänen vaatimaton lempeytensä oli saavuttanut voiton. Joskus hänen valtansa herätti hänessä levottomuutta. Mitä hänessä oli, mitä kaikki tottelivat? Eihän hän ollut kaunis, eikä hän punonut suunnitelmia. Mutta sitten hän hymyili ja rauha palasi hänen sydämeensä; tiesihän hän rakastavansa totuutta ja järjestystä, ja siitä kai hänen mahtinsa johtui.

Denise oli varsinkin hyvillään siitä, että hän saattoi nyt olla Paulinelle hyödyksi. Pauline oli raskaana ja hyvin levoton, sillä johtokunta ei suvainnut sellaista. Jos esimiehet eivät ehdottomasti avioliittoja vastustaneet, niin lapsista he eivät tahtoneet tietää mitään. Bourdoncle oli saanut asiasta vihiä, ja uhkasi seuraavassa kokouksessa vaatia Paulinen erottamista. Mutta sitä ennen Denise ehti astua väliin, ja hän puhui Paulinen ja jokaisen samassa tilassa naimisissa olevan naisen puolesta niin hyvällä menestyksellä, että Bourdonclen täytyi nytkin peräytyä ja Paulinelle myönnettiin virkavapautta, kunnes hän jälleen jaksaisi hoitaa tehtävänsä.

Seuraavana päivänä, kun Denise meni sairaalaan katsomaan Paulinea, joka ei voinut hyvin, tämä suuteli häntä innokkaasti kummallekin poskelle.

– Kuinka hyvä olettekaan! hän sanoi. – Jos te ette olisi puhunut minun puolestani, niin pois olisivat ajaneet. Älkää olko levoton, lääkäri vakuuttaa, ettei tämä ole vaarallista.

Baugékin oli siellä. Hän oli karannut osastoltaan käydäkseen vaimonsa luona, ja ujostellen hänkin änkytti kiitoksensa Deniselle, jota hän nyt kohteli ylempään säätyluokkaan kuuluvana. Liikuttuneena hän vakuutti, että hän tukkisi kyllä suun jokaiselta, joka uskaltaisi panetella kateudesta Deniseä. Mutta Pauline sanoi kohauttaen olkapäitään leikillisesti:

– Kas niin, ystäväni, sinä vain puhut tyhmyyksiä… Menehän nyt ja anna meidän puhella.

Sairaala oli pitkä, valoisa huone, missä oli kaksitoista valkein uutimin varustettua vuodetta. Sinne sairaat apulaiset vietiin hoidettaviksi, elleivät halunneet mennä mieluummin kotiinsa. Sinä päivänä siellä ei ollut muita, ja Pauline sai nauttia rauhassa mukavasta sängystään, joka oli suuren, Neuve-Saint-Augustininkadulle antavan ikkunan vieressä. Lavendelilta tuoksuva siisti huone valkeine uutimineen houkutteli ystävättäret kuiskaamaan toisilleen salaisuuksia.

– Hän siis tekee kaiken minkä haluatte? … sanoi Pauline. – Olette kova, kun teette hänelle niin paljon kiusaa. Kas niin, selittäkää nyt kerrankin minulle tuo asia, koska uskallan ottaa sen puheeksi. Ettekö siis voi sietää häntä?

Hän piteli Deniseä kädestä. Hehkuva puna peitti Denisen posket tämän suoran ja odottamattoman kysymyksen johdosta, ja hänet valtasi niin suuri liikutus, ettei hän voinut olla kertomatta salaisuuttaan. Peittäen päänsä pielukseen hän kuiskasi:

– Minä rakastan häntä.

Pauline hämmästyi.

– Rakastatteko? Mutta silloinhan teidän ei tarvitse kieltää.

Denise vastasi kasvot yhä kätkössä päätään tarmokkaasti pudistamalla. Siksihän hänen juuri täytyi kieltää, että rakasti. Tietysti se oli naurettavaa, mutta siltä hänestä tuntui, ja hän ei voinut sille mitään. Pauline yhä enemmän hämmästyen kysyi:

– Teettekö sen pakottaaksenne hänet naimisiin?

Denise nousi äkkiä pystyyn yllättyneenä.

– Naimisiinko, minun kanssani! Ei ikinä! Vannon teille, etten ole koskaan tarkoittanut sitä, ettei mieleeni ole koskaan johtunut sellainen. Ja te tiedätte, että kammoan valhetta.

– Ei se ole kummallista, jos luulin niin, sillä siltä se näyttää, vastasi Pauline. – Te ette voisi käyttäytyä toisin, jos tarkoittaisitte todellakin naimisiin menoa… Johonkin asian täytyy johtaa, ja eihän ole muuta neuvoa kuin avioliitto, jos ette muuten tahdo… Kuulkaa, minun täytyy sanoa teille, että kaikki ovat samaa mieltä kuin minä. Väitetään että kiusaatte häntä tahallanne pakottaaksenne hänet mukaanne pormestarinvirastoon… Hyvä Jumala, kyllä te olette kummallinen!

Sitten hänen täytyi ryhtyä lohduttamaan Deniseä, sillä tämä oli painanut uudestaan päänsä pieluksiin nyyhkyttäen surkeana. Denisen teki mieli mennä, koska häntä aina syytettiin asioista, joita hänen ei koskaan pistänyt päähän ajatellakaan. Tietysti miehen ja naisen välisen rakkauden tuli päättyä avioliittoon. Mutta eihän hän vaatinut mitään eikä hautonut suunnitelmia, tahtoi vain elää rauhassa iloineen ja suruineen niinkuin muutkin. Hän halusi pois.

Samaan aikaan Mouret kulki tavaratalon halki mennäkseen hakemaan jälleen lohtua rakennustöiden tarkastamisesta. Kuukausia oli kulunut siitä kun työ oli pantu alulle. Monumentaalinen julkisivu alkoi jo valmistua piilossaan lautakuoren takana. Kokonainen lauma koristetaiteilijoita, marmorinveistäjiä, fajanssivalajia, mosaiikintekijöitä oli lopettamassa koristustöitä. Ovea koristava keskusryhmä kullattiin, ja Ranskan tehdaskaupunkeja esittävien kuvapatsaiden jalustoja oli jo alettu rakentaa. Aamusta iltaan oli vasta-avatulla Dix-Décembrenkadulla lukuisa joukko uteliaita, jotka nenä pystyssä tuijottivat lautaseinään näkemättä vilahdustakaan kaikista niistä ihmeistä, joiden seinän takana sanottiin valmistuvan. Mutta Mouret ei saanut taiteilijoiden kuumeisista viimeistelytöistä sen enempää lievennystä kuin muuraustöistäkään rakennuksen alkuvaiheissa. Katkerammin kuin koskaan hänelle selveni nyt maallisten rikkauksien turhuus. Deniseä hän ei voinut paeta. Täälläkin tuo ainainen ajatus ahdisti hänen rintaansa polttaen häntä parantumattoman taudin tulella. Hänen täytyi paeta kiireesti, ettei vain puhkeaisi itkuun. Hän ei löytänyt sanaakaan kiitokseksi. Fasadi, joka vihdoinkin oli pystyssä, näytti hänestä pieneltä, pikku poikien antamalta hiekkamuurilta. Vaikka se olisi kohonnut taivaaseen ja ulottunut kaupungin toisesta reunasta toiseen, ei siinä olisi ollut kyllin suuruutta täyttämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka rakastetun kiellosta oli auennut hänen poveensa.

Kun Mouret palasi työhuoneeseensa, hän tunsi tukehtuvansa nyyhkytyksiin. Millä Denise heltyisi? Rahantarjouksia hän ei enää uskaltanut tehdä. Avioliiton ajatus alkoi häämöttää nuoren leskimiehen kapinoivassa mielessä. Mutta toistaiseksi hänen voimattomuutensa puristi kyyneleitä hänen silmistään. Hän oli onneton.

XIII

Eräänä marraskuun aamuna Denise oli parhaillaan antamassa ensimmäisiä käskyjä osastolla, kun Baudun perheen palvelija tuli sanomaan hänelle, että Geneviève oli ollut hyvin huonona edellisenä yönä ja tahtoi heti tavata serkkuaan. Geneviève oli käynyt päivä päivältä heikommaksi ja nyt hän oli ollut kolme päivää vuoteessa.

– Sanokaa, että tulen heti, vastasi Denise levottomana.

Sairaan tila oli saanut ratkaisevan käänteen kun Colomban oli äkkiä kadonnut. Jouduttuaan Claran ilveilyn kohteeksi hän oli kerran jäänyt yöksi pois, ja sitten heittäytyen suin päin intohimonsa valtaan niinkuin umpimielisten, ankarien olojen pakosta aisoissa pysyneiden luonteiden on tapana, hän oli eräänä maanantaina kirjoittanut isännälleen jäähyväiskirjeen, juhlallisen ja vakavan niinkuin itsemurhaa hautova mies, ja jäänyt sille tielleen. Kenties syy eroon ei johtunut yksinomaan intohimosta. Verkakauppiaan asiat olivat yhtä surkeassa tilassa kuin morsiamen terveyskin, ja mahdollisesti viekas Colomban oli salaa hyvillään, kun rakastumisensa turvin pääsi epäedulliseksi käynyttä avioliittoa pakoon. Mutta häntä pidettiin yleisesti turmiollisen rakkauden surkuteltavana uhrina.

Kun Denise tuli Elbeufin vanhaan kauppaan, hän tapasi rouva Baudun yksin. Liikkumattomana tämä valvoi kassakomerostaan puodin tyhjyyttä ja hiljaisuutta, kasvot heikkouden hivuttamina ja kuin pienentyneinä. Kauppa-apulaista ei enää ollut. Palvelustyttö pölytti huiskullaan hyllyjä. Palvelustyttöäkään ei enää aiottu kauan pitää; sopihan ottaa apulaiseukko sijaan. Katto heitti kylmän varjonsa huoneeseen, jonne tuntikausiin ei tullut ainoataan ostajaa vilkastuttamaan synkkyyttä, ja tavarat, joita kukaan ei enää liikuttanut, saivat seinistä yhä enemmän salpietarin hajua.

– Onko jotakin tapahtunut? kysyi Denise. – Kuinka on Genevièven laita?

Rouva Baudu ei vastannut heti. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Sitten hän sopersi:

– En tiedä mitään. Eihän minulle sanota mitään… Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa…

Ja hänen kyynelten sumentama katseensa kiersi pimeää puotia, ikäänkuin hän olisi nähnyt sen katoavan tyttären muassa kauas etäisyyteen. Rambouillet'n maatilasta saatu seitsemänkymmentätuhatta frangia oli vähemmässä kuin kahdessa vuodessa kulunut kilpailutoimenpiteisiin. Ylläpitääkseen taistelua verkakauppias oli tehnyt suuria uhrauksia, mutta kun Aarreaitta oli ottanut myydäkseen miestenverkoja, metsästyspukusamettia, palvelijanpukukankaita, asiain tila oli käynyt vielä huonommaksi, ja lopullinen tappio oli johtunut Aarreaitan hankkimasta verrattomasta flanellivarastosta, jollaisesta Baudu ei voinut uneksiakaan. Silloin Baudu oli viimeisenä keinona pantannut Michodièrenkadun varrella sijaitsevan vanhan talonsa, jossa liikkeen perustaja Finet oli kauppansa aloittanut, ja nyt oli lopullinen luhistuminen tulossa. Talon kattokin oli murenemaisillaan tomuksi hajotakseen sitten tuuleen kuin vanhan homehtuneen rakennuksen rauniot.

– Isä on hänen luonaan, rouva Baudu jatkoi murtuneella äänellä. – Me olemme siellä vuorotellen, kaksi tuntia kerrallaan. Täytyyhän jonkun vartioida täälläkin, näön vuoksi ainakin, sillä ei täällä muuten…

Hänen eleensä täydensi lauseen. Baudut olisivat mielellään panneet luukut ikkunoihin, mutta heidän vanha kauppiasylpeytensä ei antanut periksi naapurien tähden.

– Täti, menen käymään hänen luonaan, sanoi Denise, jonka sydäntä kouristi epätoivon kolkkous, mikä tuntui hyydyttävän jopa kangaspakkojakin.

– Niin, tyttäreni, mene viipymättä… Hän odottaa sinua ja on kysynyt sinua pitkin yötä. Hänellä on jotakin sanomista sinulle.

Baudu tuli kaupan puolelle. Hänen sappiviasta keltaiset kasvonsa alkoivat vivahtaa vihreälle, ja hänen silmänsä olivat verestävät. Hän kulki hiljaa varpaillaan niinkuin sairaan huoneesta lähtiessäänkin, ja hän puhui kuiskaamalla ikäänkuin hänen äänensä olisi täältäkin voinut kuulua sairaan korviin.

– Nukkuu, hän sanoi.

Uupuneena hän painui tuolille istumaan. Hän pyyhkäisi otsaansa niinkuin raskaasta työstä tullut. Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin hän sanoi Deniselle:

– Saat nähdä hänet pian. Kun hän nukkuu, meistä tuntuu, että hän paranee.

Hiljaisuus jatkui. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa. Sitten Baudu alkoi puoliääneen hokea huoliaan mainitsematta ketään ja kenenkään puoleen kääntymättä:

– Kunniani kautta, en olisi voinut uskoa! En ainakaan hänestä olisi uskonut sellaista. Olinhan kasvattanut häntä kuin omaa lasta. Vaikka olisi tultu minulle sanomaan: "Vielä ne vievät hänetkin, vielä hänkin pettää", olisin vastannut: "Jumalan nimessä, sellaista ei voi tapahtua." Nyt hän on pettänyt meidät… Voi onnetonta! Hän, joka oli niin perehtynyt kunnolliseen kauppatapaan, johon olin istuttanut omat periaatteeni… Ja sellaisen marakatin tähden vielä, jonninjoutavan mannekiinin, joka pöyhkeilee huonomaineisten liikkeiden ikkunoissa… Se panee pääni pyörälle.

Hän pudisti päätään ja kiinnitti harhailevan katseensa ostajapolvien kuluttamaan kosteaan kivilattiaan.

– Tiedättekö, hän jatkoi vieläkin heikommalla äänellä, – minusta tuntuu joskus, että olen itse onnettomuuteemme syypää. Minun syyni on, että poloinen tyttäremme sairastaa vuoteessaan kuumetta. Minun olisi pitänyt naittaa heidät toisilleen heti antamatta ylpeydelleni periksi ja pysymättä itsepintaisesti vaurastuttamistuumassani. Nyt lapsellani olisi ketä rakastaa, ja kenties nuoret nyt yksissä tuumin saisivat aikaan sen, mihin minä en pystynyt… Mutta vanha hölmö minä olin. En ymmärtänyt asiasta mitään, en ymmärtänyt, että voi sairastua sellaisesta syystä… Toden totta, sillä pojalla oli aivan erinomaiset kyvyt. Harvinainen kunto ja rehellisyys hänellä oli, tapojen puhtaus ja järjestysaisti, sanalla sanoen, minun oppilaani hän oli…

Hän nosti päänsä puolustaessaan vielä omaa ihannekuvaansa tuossa miehessä, joka oli pettänyt hänet. Denise ei voinut kestää, että setä, joka talon mahtavana hallitsijana oli ennen pitänyt perhettään kovassa kurissa, syytti nyt nöyränä, silmät kyynelissä itseään, ja sedän liikutuksen hellyttämänä hän kertoi minkä tiesi.

– Pyydän, setä, älkää syyttäkö itseänne… Hän ei ole rakastanut koskaan Genevièveä, ja hän olisi karannut aikaisemmin, jos olisitte kiirehtänyt häitä. Olen puhunut siitä hänen kanssaan; hän tiesi kyllä, että Geneviève parka kärsi hänen tähtensä, ja näettehän, ettei se estänyt häntä lähtemästä… Kysykää tädiltä, eikö niin ole.

Suutaan avaamatta rouva Baudu myönsi päännyökkäyksellä. Silloin verkakauppias kalpeana, silmät kyynelien sokaisemana änkytti:

– Hänellä kai on se veressä, hänen isänsä kuoli viime kesänä siihen, että oli viettänyt irstasta elämää.

Hänen himmeä katseensa kiersi pimeitä nurkkia, siirtyi tyhjältä myyntipöydältä täysiin kaappeihin ja kiintyi vihdoin rouva Bauduun, joka kassansa ääressä odotti turhaan menetettyä ostajakuntaa.

– No niin, loppu on käsissä, hän jatkoi. – He ovat tappaneet meidän kauppamme ja nyt he tappavat meiltä tyttäremme.

Keskustelu taukosi siihen. Ohikulkevien vaunujen räminä tärisytti aika-ajoin kivilattiaa kaikuen hautajaisrummun päristyksenä matalakattoisen puodin liikkumattomassa ilmassa. Äkkiä kuului kumeita kolahduksia, jotka lähtien jostakin sisähuoneesta keskeyttivät oudosti loppua tekevän talon hiljaisuuden. Se oli Geneviève, joka herätessään takoi kepillä lattiaan kutsuakseen apua.

– Tule kiireesti, sanoi Baudu, joka säikähtyneenä hypähti tuoliltaan.

– Koeta olla iloinen. Hänelle ei saa sanoa mitään.

Itse hän hieroi portaissa kovasti silmiään poistaakseen kyynelten jäljet. Kun hän avasi oven, kuului huoneesta epätoivoinen heikko kuiskaus:

– En tahdo olla yksin… Miksi jätätte minut yksin… Minua pelottaa yksin…

Huomatessaan Denisen Geneviève rauhoittui ja ilon hymy kirkasti hänen kasvojaan.

– Olette siis vihdoinkin tullut…! Olen niin hartaasti odottanut teitä eilisestä lähtien. Luulin jo teidänkin hylkäävän.

Genevièven ahdas huone näytti surkealta pihalle antavan ikkunan kalpeassa valaistuksessa. Vanhemmat olivat tahtoneet luovuttaa sairaalle kadun puolella olevan huoneensa, mutta Geneviève ei sietänyt nähdä vastapäätä loistavaa Naisten Aarreaittaa, ja hänet täytyi viedä takaisin omaan huoneeseensa. Hän lepäsi niin riutuneena, että olisi tuskin arvannut peiton alla olevankaan ihmisruumista. Hänen laihat kätensä, keuhkotaudin hehkuvan kuumeen polttamat, olivat alituisessa tuskaisessa liikkeessä, ikäänkuin hän olisi tavoitellut jotakin, josta hän itsekään ei ollut tietoinen, kun sitä vastoin hänen raskas, musta tukkansa tuntui lisäävän runsauttaan imemällä itseensä sen mitä vielä oli jäljellä tässä vanhan pariisilaisen kaupankäynnin kolkossa sopessa heikenneen sukupolven viimeisessä perillisessä.

Denise katseli häntä sydän täynnä sääliä. Hän ei uskaltanut aluksi puhua peläten purskahtavansa itkuun. Sitten hän kuiskasi:

– Tulin heti… Olisin niin mielelläni avuksi… Tahdotteko, että jään luoksenne?

Geneviève läähätti kädet yhä harhaillen peiton poimuissa ja katsoi häntä kiinteästi.

– En, kiitos, en tarvitse mitään. Tahdoin vain suudella teitä.

Kyyneleet paisuttivat hänen silmäluomiaan. Denise kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä vavahtaen, kun huulet sattuivat kuopalle painuneiden poskien kuumeesta polttavalle iholle. Mutta sairas oli tarttunut häneen ja puristi häntä epätoivoisesti syliinsä. Sitten hänen silmänsä kääntyivät isään.

– Tahdotteko, että jään luoksenne? Denise toisti. – Olen kenties esteenä, jos teillä on jotakin…

– Ette ole, ette suinkaan.

Genevièven katse palasi itsepintaisesti isään, joka oli jäänyt seisomaan neuvottoman näköisenä, itku kurkussa. Lopulta tämä ymmärsi ja lähti sanaakaan sanomatta. Tytöt kuulivat hänen astuvan raskaasti portaita alas.

– Sanokaa, onko hän tuon naisen kanssa yhdessä? kyseli sairas heti

tarttuen serkkunsa käteen ja vetäen hänet vuoteen laidalle istumaan. —

Teitä minä tahdoin tavata, sillä te yksin voitte kertoa sen minulle…

Yhdessä he elävät, eikö niin?

Denise ei yllätettynä tiennyt mitä vastata; hän sopersi ja kertoi vihdoin tavaratalossa kiertävistä huhuista. Clara kyllästyneenä Colombaniin, joka ei jättänyt häntä rauhaan, oli jo sulkenut häneltä ovensa, ja Colomban ajoi epätoivoissaan häntä takaa rukoillen häneltä armoa nöyränä kuin piesty koira. Sanottiin, että hän aikoi hakea paikkaa Louvresta.

– Jos rakastatte häntä noin paljon, niin hän kyllä vielä palaa luoksenne, jatkoi Denise tarjotakseen kuolevalle tämän viimeisen lohdutuksen. – Teidän on vain parannuttava nopeasti, niin hän katuu, ja voitte viettää häänne.

Geneviève keskeytti hänet. Hän oli kuunnellut niin ahnaasti, että oli jännityksessään noussut istualleen. Mutta pian hän taas kaatui vuoteelle.

– Älkää puhuko sellaista! Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa… En sano isälle mitään, sillä olen kuullut, että isä itkee, ja äiti voisi sairastua siitä. Minulla on lähtö edessä, ja sentähden käskin teitä niin kiireesti tulemaan, sillä pelkäsin kuolevani ennen päivän nousua… Hyvä Jumala! Vai ei hän siis ole onnellinenkaan.

Denise koetti väittää vastaan vakuuttaen, ettei serkun tila ollut niin vakava. Mutta sairas keskeytti vielä kerran hänet ja heittäen peitteen päältään paljasti ruumiinsa ujostelematta niinkuin kuoleva, jonka ei enää tarvitse kainostella surkeuttaan.

– Katsokaa minua, hän sanoi… – Enkö ole oikeassa?

Vavisten Denise vetäytyi vuoteen laidalta henkeä pidättäen ikäänkuin peläten huokauksella hävittävänsä nuo elämän jätteet. Hitaasti Geneviève veti jälleen peiton päälleen toistaen:

– Näittehän, en ole enää nainenkaan… Väärin minun puoleltani olisi tahtoa vielä hänet omakseni.

He vaikenivat kumpikin ja katsoivat äänettöminä toisiinsa. Vihdoin

Geneviève sanoi:

– Kas niin, älkää nyt enää viivytelkö. Teillä on omat tehtävänne. Ja kiitos, että tulitte. Tahdoin tietää ja nyt olen tyytyväinen. Jos tapaatte hänet, niin sanokaa hänelle terveisiä, että annan hänelle anteeksi. Hyvästi, Denise kulta! Suudelkaa minua vielä viimeisen kerran.

Denise suuteli häntä väittäen vieläkin vastaan:

– Älkää tuomitko itseänne. Hoitoa te vain tarvitsette, niin paranette.

Mutta sairas pudisti päätään itsepintaisesti. Hän oli varma asiastaan. Kun Denise kääntyi ovea kohti, hän sanoi: Koputtakaa tuolla kepillä, että isä tulee. Pelkään olla yksin.

Kun Baudu oli palannut pieneen, synkkään huoneeseen, jossa hän istui tuntikausia sairaan vuoteen ääressä, Geneviève sanoi vilkkautta teeskennellen Deniselle:

– Älkää tulko huomenna, se on tarpeetonta, mutta ylihuomenna odotan teitä. Viettäkää iltaa minun kanssani.

Seuraavana aamuna kuuden aikaan, päivän sarastaessa, Geneviève kuoli neljä tuntia kestäneen kovan kamppailun jälkeen. Hautajaiset vietettiin seuraavana lauantaina. Ilma oli kolkko, ja värjöttävää kaupunkia peitti synkkä, pilvinen taivas. Valkealla verhottu Elbeufin vanha kauppapuoti kuulsi kalvakkana mustaa katua vasten, ja vahakynttilät lepattaen sumussa tuikkivat kalpeina kuin hämärtyvän illan tähdet. Helmiseppeleet ja suuri vihko valkeita ruusuja peittivät Genevièven pientä ruumisarkkua, joka seisoi talon synkässä porttikäytävässä niin lähellä katuojaa, että ohiajavat vaunut jo olivat räiskyttäneet likaa verhoille. Koko vanha kaupunginosa hukkui kosteuteen haihduttaen ilmaan homehtunutta kellarinhajuaan, ja likaisella katukäytävällä tunkeili niinkuin aina välinpitämättömien joukko.

Denise oli saapunut jo yhdeksältä ollakseen tätinsä seurassa. Mutta kun saaton piti lähteä liikkeelle, rouva Baudu, jonka tulehtuneissa silmissä ei enää riittänyt kyyneliä, pyysi Deniseä seuraamaan haudalle setää, sillä tämä oli surusta niin murtunut, että hänen tilansa herätti levottomuutta. Kun Denise saapui kadulle, oli siihen jo kokoontunut paljon ihmisiä. Kaikki kaupunginosan pikkukauppiaat halusivat osoittaa Baudun perheelle myötätuntoaan, ja samalla se oli kuin mielenosoitus Naisten Aarreaittaa vastaan, jota pidettiin syypäänä Genevièven kuolemaan. Kaikki tuon hirviön uhrit olivat saapuvilla, Gaillonin aukion trikootavarakauppiaat Bédoré ja sisar, Vanpouillen turkkuriveljekset, lelukauppias Deslignières, huonekalukauppiaat Piot ja Rivoire. Neiti Tatinkin, entinen valkotavarain kauppias, ja Quinette, käsinekauppias, jotka jo aikoja sitten olivat joutuneet konkurssiin, olivat katsoneet velvollisuudekseen saapua, toinen Batignolles'ista asti, toinen Bastillesta, jossa he nyt olivat muiden palveluksessa. Odottaessaan myöhästyneitä ruumisvaunuja nämä mustiin pukeutuneet ihmiset seisoivat loassa tuijottaen vihaisesti Aarreaitan ikkunoihin, joiden kirkkaat lasiruudut ja loistavat näyttelyt tuntuivat herjaukselta surupuvussaan itkevää Vanhaa Elbeufia kohtaan. Siellä täällä uteliaat kauppa-apulaiset kumartuivat ikkunoihin katsomaan, mutta hirviö itse jatkoi välinpitämättömänä hurjaa menoaan huolimatta onnettomista, joiden kuoleman se oli aiheuttanut. Denise haki katseellaan veljeään Jeania, ja huomattuaan hänet Bourras'n puodin edustalla meni hänen luokseen käskeäkseen häntä auttamaan setää, jos tämän voimat pettäisivät. Muutamia viikkoja Jean, joka oli jo mies ja ansaitsi kahteenkymmeneen frangiin nousevan päiväpalkan, oli ollut sangen vakava, ikäänkuin hänellä olisi ollut salaisia huolia, ja nytkin hän oli niin arvokkaan ja alakuloisen näköinen mustassa takissaan, että Deniseä oikein hämmästytti, sillä hän ei ollut arvannut, että veli oli pitänyt niin paljon serkustaan. Pépé ei ollut mukana, sillä Denise, joka tahtoi säästää lapselta tarpeettomat mielenliikutukset, oli jättänyt hänet rouva Gras'n luo hakeakseen hänet iltapäivällä tervehtimään tätiä ja setää.

Ruumisvaunut viipyivät yhä. Denise katseli liikuttuneena vahakynttilöiden häilyviä liekkejä, ja säpsähti kuullessaan takanaan tutun äänen. Se oli Bourras. Tämä oli kutsunut viittauksella luokseen kastanjakauppiaan, joka harjoitti liikettään kadun toisella puolella ahtaassa, viinikauppiaalta vuokratussa kojussa, ja sanoi:

– Kuulkaa, kunnon ystävä, tehkää minulle vähäinen palvelus. Näettehän, että olen pannut oveni lukkoon; jos joku tulee, käskekää tulemaan uudestaan. Mutta ei teillä taida olla siitä suurtakaan vaivaa, sillä tuskin kukaan tulee.

Sitten vanhus seisoi katukäytävällä äänettömänä niinkuin muutkin. Denise vilkaisi salaa puotiin. Bourras ei näkynyt enää pitävän sitä kunnossa, ikkunassa oli vain muutamia haalistuneita sateenvarjoja ja kaasun mustaamia keppejä. Ne kaunistukset, jotka hän oli tehnyt talon julkisivuun, alkoivat jo turmeltua niinkuin ainakin raunioita peittävä valeloisto. Vaaleanvihreät maalaukset, peilit, kullattu kilpi, kaikki mureni ja likaantui. Mutta vaikka vanhat halkeamat alkoivat jälleen näkyä ja kosteuden painamat merkit pilkistää kultauksen alta, niin talo pysyi koossa itsepintaisesti tarttuneena Aarreaitan kylkeen kuin suuri ruma käsnä, joka ei lähtenyt, vaikka oli naarmuja ja rosoja täynnä.

– Voi noita konnia! Bourras mutisi. – Eivät antaisi edes viedä häntä pois.

Hänen sanansa tarkoittivat ruumisvaunuja, jotka vihdoinkin olivat tulossa, mutta jotka tungoksessa olivat törmänneet Aarreaitan kirkaspintaisiin tavaravaunuihin. Vanha kauppias heitti tuuheiden kulmiensa alta Deniseen tuikean katseen.

Hitaasti surusaatto lähti liikkeelle vesilätäkköjen poikki. Kun valkealla verhoiltu ruumisarkku kulki Gaillonin aukion poikki, saattajien silmät kääntyivät vielä kerran tavaratalon ikkunoita kohti, joista kaksi myyjätärtä katsoi kadulle hyvillään ohjelmanumerosta. Baudu seurasi ruumisvaunuja raskaasti astuen. Hän oli kieltäytynyt, kun Jean, joka kulki hänen vieressään, oli tarjonnut hänelle käsivartensa. Viimeisenä saatossa tulivat kolmet suruvaunut. Kun jouduttiin Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle, riensi Robineau kalpeana ja vanhenneena yhtyäkseen kulkueeseen.

Saint-Rochinkadulla oli paljon naisia odottamassa, kaupunginosan pikkukauppojen omistajattaria, jotka olivat pelänneet tungosta vainajan kodin edustalla. Mielenosoitus alkoi herättää huomiota. Kun hautajaismenot oli suoritettu Saint-Honorén kirkossa, miehet seurasivat ruumista kävellen, vaikka matka oli pitkä kirkolta Montmartren hautausmaalle. Täytyi palata Saint-Rochinkatua pitkin ja vielä kerran kulkea Naisten Aarreaitan ohitse. Genevièven ruumista kuljetettiin juhlasaatossa tavaratalon ympäri, niinkuin kapinan aikana ensimmäistä luodin kaatamaa uhria. Aarreaitan ovella liehui punaisia flanellikankaita kuin lippuja ilmassa, ja mattojen näyttely tarjosi silmälle verisiä ruusu- ja pionimalleja.