Kitabı oku: «Naisten aarreaitta», sayfa 3

– Menen setä, jos ette kovin pane pahaksenne.

II

Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Denise seisoi Aarreaitan edessä. Hän tahtoi toimittaa oman asiansa ennenkuin saattoi Jeanin mestarin luo, sillä tämä asui kaukana Templen esikaupungissa. Mutta hän oli pitänyt liian kiirettä, hän oli tottunut nousemaan varhain. Kauppa-apulaiset alkoivat vasta saapua, ja ujouden valtaamana hän pilkkaa peläten kulutti aikaa kävelemällä edestakaisin Gaillonin aukiolla.

Kiveys oli jo kuivunut kylmässä tuulessa. Tuhkanväriseltä taivaalta laskeutuva kalvakka päivänvalo valaisi kadut, joita kauppa-apulaiset saapuivat kiireisin askelin, nutun kaulus nostettuna ja kädet taskuissa, viluisina ensimmäisen talvipäivän pakkasessa. Useimmat kulkivat yksin, riensivät tavarataloon sanomatta sanaakaan tovereilleen ja luomatta heihin katsettakaan. Jotkut tulivat kaksin tai kolmin, kävelivät vierekkäin katukäytävän täydeltä vilkkaasti keskustellen, ja kaikki he samalla tavalla heittivät katuojaan savukkeensa tai sikarinsa, ennenkuin menivät sisään.

Denise huomasi, että moni heistä katsoi häneen ohikulkiessaan. Hänen ujoutensa lisääntyi yhä, ja hänellä ei tuntunut olevan rohkeutta seurata heitä. Hän päätti mennä sisään vasta kun kaikki olivat saapuneet, sillä hän pelkäsi niin tungosta ovella, että paljas ajatus sai hänet punastumaan. Mutta yhä heitä vain tuli, ja paetakseen heidän katseitaan hän lähti hiljalleen kiertämään aukiota. Palatessaan hän näki Aarreaitan edessä pitkän nuorukaisen, hontelon ja kalpean, joka oli odottanut siinä noin neljännestunnin niinkuin hänkin.

– Neiti, sammalsi tämä heidän vähän aikaa seisottuaan, – oletteko kenties myyjätär tässä talossa?

Denise hämmästyi niin suuresti kuullessaan tämän tuntemattoman miehen puhuttelevan häntä, ettei pystynyt heti vastaamaan.

– Minä, nuori mies jatkoi yhä enemmän hämillään, – olen tiedustelemassa paikkaa, ja sentähden ajattelin, että voisin mahdollisesti saada teiltä neuvoja.

Nuorukainen oli siis ujo niinkuin Denisekin ja oli rohjennut puhutella häntä, koska havaitsi hänet yhtä araksi.

– Neuvoisin kyllä mielelläni, sai Denise vihdoin sanotuksi, – mutta en ole itsekään päässyt sen pitemmälle. Olen paikkaa hakemassa niinkuin tekin.

– Niinkö, nuori mies vastasi nolostuneena.

Molemmat punastuivat ja jäivät hetkeksi vastakkain heltyneinä kohtalonsa yhtäläisyydestä, mutta uskaltamatta toivottaa toisilleen onnea. Sitten kun eivät tienneet mitä sanoa ja kun tilanne alkoi käydä kiusalliseksi, he erosivat neuvottomina ja jäivät kumpikin odottamaan omalle taholleen, muutaman askelen päähän toisistaan.

Yhä vain myyjiä tuli. Denise kuuli heidän laskevan leikkiä vilkaistessaan häneen. Hän kiusaantui yhä enemmän huomatessaan olevansa huomion kohteena ja päätti vielä kerran mennä puoleksi tunniksi kävelemään, mutta sitten hän pysähtyi nähdessään nuoren miehen kävelevän erityisen tarmokkaan näköisenä Port-Mahonilta päin. Varmaan tämä oli osastonjohtaja, sillä kaikki tervehtivät häntä. Hän oli kookas, vaalea ja hänen partansa oli hyvin hoidettu. Kulkiessaan torin poikki hänen tummankullanväriset silmänsä sattuivat hetkeksi tyttöön. Sitten hän välinpitämättömästi meni sisälle taloon Denisen seisoessa liikkumattomana miehen katseen vaikutuksen alaisena ja tuntien pikemmin vastenmielisyyttä kuin mielihyvää. Nyt hän todenteolla pelästyi ja lähti hitaasti Gailloninkatua, josta hän kääntyi Saint-Rochinkadulle saadakseen aikaa rauhoittua.

Denisen kohtaama mies oli vielä korkeammassa asemassa oleva henkilö kuin osastonjohtaja, nimittäin itse Octave Mouret. Hän ei ollut nukkunut sinä yönä ollenkaan, sillä oltuaan kutsuissa erään liikemiehen kodissa hän oli mennyt syömään illallista ravintolaan erään ystävänsä ja kahden pikkuteatterin näyttämöltä löytämänsä naisen seurassa. Hänen kaulaan asti napitettu päällystakkinsa peitti hänen pukunsa ja valkean solmukkeensa. Hän kiipesi reippaasti huoneistonsa portaat, peseytyi, muutti vaatteita, ja kun hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen välikerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan, hän oli virkeän näköinen, silmät olivat kirkkaat, iho raikas, hän oli toiminnanhaluinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia. Avaraa työhuonetta, jonka kalusto oli vanhaa, vihreällä ripsillä verhottua tammea, koristi vain yksi muotokuva, rouva Hédouinin, naisen, josta kaupungissa vieläkin puhuttiin. Nyt kun häntä ei enää ollut, Octave muisti häntä hellyydellä, tunsi kiitollisuutta vaimovainajaansa kohtaan siitä rikkaudesta, joka hänen kauttaan oli tullut hänen osakseen. Ennenkuin hän ryhtyi allekirjoittamaan kirjoituspöydälle tuotuja papereita, hän katsahti kuvaan hymyillen onnellisen miehen hymyä. Näiden silmien alle hän aina palasi tekemään työtä huviteltuaan pikkuhuoneistoissa, joihin hän joskus eksyi, kun nuoren leskimiehen huolet painoivat liiaksi hänen mieltään.

Ovelta kuului koputus, ja vastausta odottamatta huoneeseen astui nuori mies. Hän oli pitkä ja laiha, ohuthuulinen ja terävänenäinen, sangen säntillisesti pukeutunut, paikoin harmahtava tukka oli sileäksi kammattu. Mouret katsahti häneen. Sitten hän kysyi jatkaen työtään:

– Oletteko nukkunut hyvin, Bourdoncle?

– Kiitos, oikein hyvin, nuori mies vastasi liikkuen vapaasti niinkuin kotonaan.

Bourdoncle, köyhän tilanvuokraajan poika Limoges'ista, oli tullut Naisten Aarreaitan palvelukseen samaan aikaan kuin Mouretkin, tavaratalon mahtuessa vielä Gaillonin aukion kulmarakennukseen. Tälle erittäin terävälle ja toimeliaalle nuorelle miehelle tulevaisuus tuntui lupaavan enemmän kuin Mouret'lle, joka oli vähemmän vakavamielinen, laiskotteli milloin tilaisuus tarjoutui ja parantumattomana lemmenseikkailijana käyttäytyi toisinaan sangen ajattelemattomasti ja arveluttavasti. Mutta Bourdonclella ei ollut tämän provencelaisen neronleimauksia, ei hänen rohkeuttaan eikä viehättävää voitonvarmuuttaan. Ja tämän huomatessaan hän oli tarpeeksi viisas väistymään vastarintaa tekemättä ja heti alussa kumartamaan itseään voimakkaampaa. Kun Mouret oli neuvonut virkailijoitaan panemaan säästönsä liikkeeseen, Bourdoncle oli ensimmäisiä suostumaan siihen luovuttaen vieläpä tätinsä hänelle jättämän odottamattoman perinnönkin. Ja vähitellen, kaikki arvoasteet läpikäytyään, kohottuaan myyjästä silkkiosaston johtajaksi hän oli nyt isännän uskotuimpia ja läheisimpiä neuvonantajia ja kuului siihen kuusimiehiseen neuvostoon, jonka tämä oli ymmärtänyt liittää avukseen hallitessaan pientä kuningaskuntaansa. Kullakin neuvostoon kuuluvalla oli oma hallintoalueensa; Bourdonclelle oli uskottu yleinen valvonta.

– Entä te, Bourdoncle jatkoi tuttavallisesti, – oletteko te nukkunut hyvin?

Mouret'n vastattua, ettei ollut ummistanut koko yönä silmäänsä,

Bourdoncle pudisti päätään mutisten:

– Huonoa terveydenhoitoa.

– Miksi niin? sanoi toinen hilpeästi. – En ole niinkään väsynyt kuin te, veikkoseni. Teillähän on silmät turpeina paljosta nukkumisesta. Kangistutte liiallisesta järkevyydestä. Huvitelkaa toki hiukan, niin päänne selviää.

Siitä ystävykset kiistelivät alinomaa kaikessa sovussa. Bourdoncle ei välittänyt rakkaudesta, koska se esti häntä nukkumasta, ja hän kerskasi halveksivansa naisia. Hänellä saattoi tavaratalon ulkopuolella olla juttunsa, mutta niistä hän ei puhunut, niin vähän hän muka niistä välitti, mutta tavaratalon sisällä hän tyytyi käyttämään hyväkseen naisten ostonhalua, vähääkään säälimättä heitä heidän tuhlatessaan kevytmielisesti rahojaan turhanpäiväisten helyjen hankkimiseen. Mouret sitävastoin oli aina muka rakastunut, alati keksivinään uusia ihastuksen kohteita, joita hän mairitellen ja kumarrellen nöyrästi palveli; ja tämä hänen näennäinen herkkäsydämisyytensä oli mainosta talolle. Hän ikäänkuin kietoi koko naissukupuolen yhteiseen hivelevään hyväilyyn, huumatakseen paremmin sen, johtaakseen sen palvelemaan omia etujaan.

– Olen tavannut rouva Desforges'in tänä yönä, jatkoi Mouret. – Hän oli viehättävä tanssiaisissa.

– Hänenkö kanssaan söitte illallista? Bourdoncle kysyi.

Mouret kiivastui:

– Älkäähän nyt! Hän on kunniallinen nainen. En toki. Illallista söin Héloisen, Folies-Bergeres'in kaunottaren seurassa. Tyhmä on kuin pöllö, mutta lystikäs!

Mouret otti toisen paperipinon ja jatkoi allekirjoittamista. Bourdoncle käveli yhä edestakaisin liikkuen vapaasti kuten ainakin jokapäiväinen vieras. Käytyään Neuve-Saint-Augustininkadun ikkunassa katsahtamassa ulos hän palasi sanoen:

– Uskokaa minua, vielä ne kostavat.

– Ketkä? kysyi Mouret, joka oli eksynyt keskustelun juonesta.

– Naiset tietysti.

Mouret naurahti kohauttaen olkapäitään. Tuo liike paljasti hetkeksi hänen naisihailussaan piilevän karkeuden. Se ilmaisi paremmin kuin mitkään sanat, että sinä päivänä, jona hän oli naisten avulla päässyt menestyksensä huipulle, nämä joutivat kaikki heitettäviksi syrjään kuin tyhjät säkit. Mutta Bourdoncle pysyi itsepintaisesti väitteessään:

– Kyllä kostavat. Aina heidän joukossaan on joku, joka kostaa muiden puolesta. Niin vain on.

– Loruja! Mouret sanoi korostaen provencelaista ääntämistään. – Ei ole sitä vielä syntynyt, joka kykenee kostamaan. Ja voisi vaikka tullakin, kyllä minä…

Hän oli nostanut kynänvartensa ja heilutteli sitä kädessään ikäänkuin haluten pistää veitsen jonkun sydämeen. Toveri lähti jälleen liikkeelle väistyen kuten aina isännän nerokasta etevyyttä, joka kaikesta onttoudestaan huolimatta kumminkin kykeni vaikuttamaan häneen. Hänen terävä ja johdonmukainen, intohimoton järkensä, joka ei sallinut hänen eksyä mihinkään heikkouteen, ei voinut käsittää onnen naisellisesti oikkuilevaa luonnetta, ja hän ihmetteli Pariisia, joka lemmen palavassa suudelmassa antautuu rohkeimmalle.

Seurasi hiljaisuus, jota vain kynän rapina paperilla häiritsi. Sitten Bourdoncle vastasi isännän lyhyihin ja säntillisiin kysymyksiin selittäen talvivaraston näytteillepanoa koskevia asioita. Talvivaraston hankkiminen oli kysynyt suuria uhrauksia, ja kaupungissa liikkuvissa huhuissa oli sen verran perää, että liikkeen olemassaolo todellakin riippui talvimyynnin onnistumisesta. Mouret oli suunnitellut myynnin runoilijaluonteensa vaatimalla suurenmoisella ylellisyydellä ja komeudella, niin että varusteiden suunnattomuus sai koko rakennuksen horjumaan. Kaupankäynti näytti hänen käsissään saavan aivan uuden merkityksen, muuttuvan jonkinlaiseksi salaperäiseksi taikakaluksi, joka muinoin rouva Hédouinistakin oli näyttänyt arveluttavalta ja joka vieläkin, tähän asti tuottamistaan hyvistä tuloksista huolimatta, säikähdytti joskus liikkeen osakkaita. Johtajaa moitittiin salaa siitä, että hän kiirehti liikaa, että hän suunnattomilla laajennuspuuhillaan pani koko kauppahuoneen vaaranalaiseksi, ennenkuin oli hankkinut päteviä takeita siitä, että ostajakunta lisääntyi vastaavasti. Sitä varsinkin paheksuttiin, että hän oli pannut kaikki liikkeen varat yhden ainoan kortin varaan, täyttänyt tulvilleen kaikki varastohuoneet, vähääkään välittämättä vararahaston säilyttämisestä. Kun suurten rakennustöiden jälkeen koko pääoma oli tuhlattu tämän talvivaraston hankkimiseen, oli nyt vielä kerran jouduttu ratkaisuhetkeen, jossa kysyttiin voittaako vai häviää. Keskellä tätä yleistä pelästystä Mouret yksin säilytti voittajan riemuitsevan varmuuden luottaen siihen, ettei onnetar hennoisi kieltää naistenlemmikiltä miljoonia. Kun Bourdoncle uskalsi esittää arveluja muutamista liian suurten varastojen rasittamista osastoista, joissa menekki ei vastannut kulunkeja, Mouret huudahti luottavasti hymyillen:

– Turhaa pelkoa, ystäväni! Talo on vieläkin liian pieni!

Toisen hämmästys oli rajaton. Hänet valtasi kauhu, jota hän ei koettanutkaan salata. Liian pieni, liike, jossa oli yhdeksäntoista osastoa ja jonka henkilökunta nousi neljäänsataankolmeen henkeen!

– Epäilemättä, Mouret jatkoi, – laajennettava on, ennenkuin olemme päässeet puolitoista vuottakaan eteenpäin… Olen jo alkanut ajatella sitä. Viime yönä rouva Desforges lupasi kotonaan tutustuttaa minut erääseen henkilöön… No niin, puhutaan siitä sitten kun aika on kypsä.

Ja lopetettuaan vekselien allekirjoittamisen hän nousi ja tuli hämmästyksestä mykistyneen kumppaninsa luo lyöden häntä ystävällisesti olkapäälle. Varovaisten ihmisten pelästyneet katseet huvittivat häntä. Äkillisen suoruudenpuuskan vallassa, sellaisen, jolla hän joskus hämmästytti läheiset tuttavansa, hän julisti olevansa sielunsa pohjasta juutalainen, suuremmassa määrässä vielä kuin kaikki maailman muut juutalaiset yhteensä; siinä suhteessa hän oli isäänsä, jota hän muistutti niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta. Se veitikka tunsi rahan arvon! Ja jos hän lisäksi oli perinyt äidiltään hiukkasen mielikuvitusta, niin se oli talolle vain onneksi, sillä hän tunsi, että tämä mielikuvitus teki hänet vastustamattomaksi, koska se antoi hänelle rohkeutta uskaltaa kaikki voittaakseen kaiken.

– Tiedätte kyllä, että seuraamme teitä loppuun asti, Bourdoncle sanoi vihdoin.

Ennenkuin he lähtivät tapansa mukaan luomaan silmäyksen tavarataloon, he vielä sopivat muutamista yksityiskohdista. He katselivat Mouret'n laatiman tarkistuskirjan näytekappaletta. Mouret oli huomannut, että muodista joutuneet tavarat menivät sitä paremmin kaupaksi, mitä isompi palkkio luvattiin apulaisille niiden myymisestä, ja tälle havainnolleen hän oli perustanut uuden järjestelmänsä. Hän päätti tehdä myyjät kaikkien kaupaksimenneiden tavaroiden voitosta osallisiksi antamalla heille määrätyn prosentin vähimmänkin heidän myymänsä tavaran hinnasta. Näin hän oli saanut aikaan perinpohjaisen mullistuksen muotitavaroiden myynnissä ja aiheuttanut kauppa-apulaisten kesken raivokkaan taistelun olemassaolosta, mistä taistelusta liikkeenomistajat hyötyivät. Tästä taistelusta tuli hänen käsissään se taikakeino, järjestelyn periaate, jota hän koetti sovittaa joka kohtaan. Hän päästi intohimot valloilleen, yllytti toiset toisia vastaan, pani taitavat syömään taitamattomia ja itse hän rikastui tästä itsekkyyden ottelusta. Näytekappale hyväksyttiin. Sekä kirjan kiinteässä että irtirevittävässä lehdessä oli yläreunassa osaston ja myyjän numero, niiden alla kummassakin lehdessä, sarakkeet metriluville, tavaroiden laadulle ja hinnalle. Irtirevittävä lehti tuli myyjän allekirjoittaa, ennenkuin se vietiin kassaan. Tällä tavalla valvominen kävi helpoksi. Tarvitsi vain verrata irtirevityt, kassaan luovutetut lehdet myyjän hallussa olevan kirjan vastaaviin kiinteisiin lehtiin. Kerran viikossa myyjät saivat nostaa prosenttinsa, jonka määrästä ei voinut syntyä mitään erehdystä.

– Täten käy varastaminen vaikeammaksi, sanoi Bourdoncle. – Siinä olette tehnyt oivallisen keksinnön.

– Olen miettinyt tänä yönä muutakin, Mouret sanoi. – Niin, tänä yönä, ystäväni, illallispöydässä. Tahtoisin antaa tarkistustoimiston virkailijoille pienen palkkion jokaisesta heidän huomaamastaan erehdyksestä myyjien laskuissa… Siten, näettekö, ei tarvitse pelätä leväperäisyyttä laskujen tarkistamisessa. Heiltä ei jää virheitä huomaamatta; panevatpa niitä mieluummin lisää omasta päästään.

Hän nauroi toisen katsellessa häntä ihailevin silmin. Häntä ihastutti tämä uusi muoto soveltaa olemassaolon taistelun periaatetta liikeyritykseen. Hänellä oli mekaanikon nerokas järjestelykyky, ja hän uneksi liikkeen kehittämistä koneistoksi, joka sallisi hänen käyttää hyväkseen muiden itsekkäitä pyyteitä omien pyyteittensä täydelliseksi ja runsaaksi tyydyttämiseksi. "Jos tahtoo saada ihmiset tekemään työtä tarmonsa takaa ja harjoittamaan hiukan rehellisyyttäkin", sanoi hän usein, "täytyy ensin yllyttää heitä taistelemaan omien tarpeittensa tyydyttämiseksi".

– No niin, mennään nyt, Mouret sanoi. – Täytyy ajatella esillepanoa… Silkkivarasto saapui eilen, eikö niin?.. Bouthemont on kai vastaanottamassa.

Bourdoncle seurasi häntä. Tavaroiden vastaanotto tapahtui Neuve-Saint-Augustininkadulle päin olevassa kellarikerroksessa. Siinä aukeni katukäytävän tasalla lasi-ikkunoilla varustettu suoja, johon tavarakuormat purettiin. Sitten tavarat toimitettiin kellarikerrokseen jyrkästi viettävää, tammipuusta ja raudasta rakennettua liukurataa myöten, jonka tavarapakat ja laatikot olivat jo kuluttaneet kiiltäväksi. Kaikki lähetykset kulkivat tästä ammottavasta kidasta, joka kohisten kuin kuohuva virta alituisesti nieli uusia annoksia. Varsinkin suurten myyntien aikana rata luisutti kellarikerrokseen loppumattoman tavaratulvan, Lyonin silkkikankaita, englantilaisia villakankaita, flanderilaista palttinaa, elsassilaisia pumpulikankaita, Rouenin karttuunia. Joskus tavaravankkurien piti jonottaa vuoroaan. Jokaisen tavaratukun jysähtäessä kellarikerroksen lattiaan syntyi ääni, joka muistutti syvään veteen heitetyn kiven kumeaa kulahdusta.

Mouret pysähtyi hetkeksi katsomaan tavaroiden liukumista. Se sujui hyvin. Laatikoita tulla tupsahteli kuin näkymättömien käsien työntäminä; niitä valui lakkaamatta kuin vettä vuoresta pulppuavasta lähteestä. Kangaspakkoja tuli vierien kuin kivet mäkeä alas. Mouret katseli sanaakaan sanomatta. Mutta hänen kirkkaissa silmissään leimahti ylpeys. Tavaravirran mukana valui hänelle tuhansia frangeja minuutissa. Hän ei ollut koskaan niin selvästi tuntenut olevansa keskellä taistelua. Tämä suunnaton tavaramäärä hänen oli hajotettava Pariisin kaikkiin kolkkiin. Hän ei puhunut vieläkään mitään, jatkoi vain tarkastustaan.

Kellarinluukuista virtaavassa kalvakkaassa valossa miehet ottivat tavarat vastaan toisten avatessa laatikkoja osastojen johtajien nähden. Taaempana oli rautapatsaiden kannattamissa sementtiseinäisissä kellariholveissa liikettä ja häärinää niinkuin rakennuspaikalla.

– Pääsettekö tavaroistanne selville, Bouthemont? kysyi Mouret lähestyen harteikasta miestä, joka par'aikaa tutki, pitikö laatikkojen sisällys luettelojen kanssa yhtä.

– Ei taida puuttua mitään, tämä vastasi, – mutta on tässä lukemista täksi aamuksi.

Ison myyntipöydän edessä osastonjohtaja laski aika ajoin luetteloon katsahtaen silkkipakat, joita myyjä nosti laatikosta ja asetti pöydälle. Heidän takanaan näkyi pitkä jono muita pöytiä, kaikki samalla tavalla tavaraa pullollaan, ja ympärillä hääri laumoina liikkeen virkailijoita. Kaikkialla purettuja tavaratukkuja, kaikkialla näennäinen sekasorto kankaita, joita yhtämittaisessa äänien sorinassa tutkittiin, käänneltiin, merkittiin.

Bouthemont, joka oli tulemaisillaan kuuluisaksi toimessaan, oli iloinen vekkuli, kasvot olivat pyöreähköt, tukka pikimusta ja silmät kauniin ruskeat. Tämä Montpellier'ssä syntynyt suupaltti oli huononlainen myyjä, mutta tavaroiden hankinnassa ei kukaan vetänyt hänelle vertoja. Hänen isänsä, muotikauppias, oli lähettänyt hänet Pariisiin, mutta isäukon määräämän oppiajan kuluttua poika ei suostunutkaan palaamaan kotiin jatkamaan isän liikettä. Siitä lähtien oli isän ja pojan välillä vallinnut yhä vain kiihtyvä kilpailu. Isä kehui pientä maaseutukauppaa ja suuttui nähdessään mitättömän kauppa-apulaisen ansaitsevan kaksi, jopa kolmekin vertaa enemmän kuin hän; poika pilkkasi isän vanhoillisuutta kerskaten ansioistaan ja pannen nurin koko kodin siellä käydessään. Kuten muillakin osastonjohtajilla Bouthemont'illa oli kolmeentuhanteen nousevan kiinteän palkkansa ohessa määrätty myyntiprosentti. Koko Montpellier tiesi ihmetellen ja kunnioittaen kertoa Bouthemont'in pojan edellisenä vuotena ansainneen melkein viisitoistatuhatta frangia. Tämä oli vasta alkua, vimmastuneelle isälle ennustettiin, että summa vielä kohoaa.

Bourdoncle oli nostanut yhden silkkipakan tarkastaen sen pintaa tuntijan tavoin huolellisesti. Se oli kaunista, sileäpintaista kangasta, jossa oli hopeareunainen sininen hulpio, kuuluisaa paris-bonheur – kangasta, johon Mouret kiinnitti suuria toiveita.

– Todellakin, sangen hyvää, hän kuiskasi.

– Ja se näyttää vielä paremmalta kuin mitä se onkaan, Bouthemont vastasi. – Dumonteil yksin pystyy valmistamaan tällaista… Kyllä Gaujean suuttui silmittömästi minuun, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Hän tarjoutui kyllä panemaan sadat kangaspuut toimimaan tätä varten, mutta vaati 25 centimea enemmän metriltä.

Melkein joka kuukausi Bouthemont kävi tehtaissa viettäen päiväkausia Lyonissa, asuen sen parhaimmissa hotelleissa ja kestiten tehtailijoita avokätisesti tavaratalon laskuun. Sitäpaitsi hän nautti täydellistä vapautta toiminnassaan ja osteli mielensä mukaan vain se ehtona, että hän joka vuosi edeltäpäin määrätyssä suhteessa lisäisi osastonsa myyntisummaa; ja juuri tämän myyntisumman lisäyksestä laskettiin hänen voittoprosenttinsa. Sanalla sanoen hän oli asemaltaan Naisten Aarreaitassa, samoin kuin muutkin osastonjohtajat, miltei itsenäinen erikoiskauppias suureksi kauppayhtiöksi yhtyneessä liikkeessä, jonkinlaisessa kauppaa harjoittavassa yhdyskunnassa.

– On siis päätetty, Bouthemont jatkoi, – että sille pannaan hinnaksi viisi frangia kuusikymmentä… Tehän tiedätte, että sillä tuskin ostohintakaan tulee korvatuksi.

– Niin, niin, viisi frangia kuusikymmentä, Mouret sanoi kiivaasti. —

Jos olisin yksin määräämässä, moisin alle ostohinnan.

Osastonjohtaja nauroi makeasti.

– Ei se ainakaan olisi minulle vahingoksi, hän sanoi. – Moisin vain kolme vertaa enemmän, ja kun oma voittoni riippuu yksinomaan myyntisumman suuruudesta…

Mutta Bourdoncle ei nauranut, vaan vakavana nyrpisti huuliaan. Hänen prosenttinsa laskettiin yleisestä voitosta, ja hintojen alentamisesta ei ollut hänelle hyötyä. Hänen asiansa oli juuri valvoa, ettei Bouthemont, saadakseen oman myyntisummansa korkeammaksi, tyytyisi liian vähään voittoon. Sitäpaitsi häntä vaivasi ainainen pelko hänelle käsittämättömien mainospuuhien johdosta. Hän uskalsi julkilausua paheksumisensa sanoen:

– Jos myymme sillä hinnalla, niin se tietää tappiota, sillä meidänhän täytyy laskea hinnasta pois kulumme, jotka ovat melkoisen suuret… Tästä tavarasta vaadittaisiin joka paikassa seitsemän frangia.

Mutta silloin Mouret suuttui. Hän löi kämmenellään silkkipakkaa huutaen hermostuneesti:

– Kyllä kai minä sen tiedän, ja siksi juuri tahdon pitää hinnan alhaalla. Ette tosiaankaan, kunnon ystävä, opi koskaan ymmärtämään naista. Ettekö käsitä, että he tulevat kilvan hyökkäämään tämän silkkikankaan kimppuun…

– Kyllä tietysti, Bourdoncle keskeytti itsepintaisesti, – ja kuta suurempi heidän ostohalunsa, sitä suurempi meidän tappiomme.

– Muutamien centimien tappio, myönnän kyllä. Entä sitten? Ei taida vahinko tulla kovinkaan suureksi, jos siten houkuttelemme luoksemme kaikki naiset, johdamme heitä oman mielemme mukaan ja hurmaamme heidät tavaroillamme, niin että he arvelematta tyhjentävät kukkaronsa. Pääasia, ystäväni, on sytyttää heidän mielikuvituksensa, ja siihen on keksittävä tavara, johon he voivat mieltyä ja joka herättää huomiota. Sitten, vaikka panisimme muille tavaroille yhtä korkeat hinnat kuin muutkin, he vain luulevat ostavansa meiltä kaiken yhtä halvalla. Katsokaa esimerkiksi cuir-d'or – silkkiä. Sille pannaan hinnaksi seitsemän frangia viisikymmentä niinkuin muuallakin, mutta sitäkin he pitävät sitten edullisena kauppana, ja se kyllä korvaa vähäiset paris-bonheurin tuottamat vahingot… Saatte nähdä!

Hän innostui puhumaan mahtipontisesti.

– Ymmärrättekö! Tahdon, että viikon kuluttua paris-bonheur on valloittanut kaupungin. Siitä tulee taikakalumme, joka johtaa pelastukseen ja maineeseen. Se on oleva koko Pariisin puheenaiheena, ja sen hopeareunainen sinihulpio on tuleva kuuluisaksi Ranskan päästä päähän. Ennen pitkää kilpailijoiden raivokkaat valitukset soivat korvissanne pikkuliikkeiden siipirikkoisina painuessa maahan. Hautaan joutavat kaikki nälkäiset kauppasaksat, jotka kituvat luuvaloa kellareissaan.

Tavaralähetyksien tarkastajat kuuntelivat hänen ympärillään hymyillen.

Johtaja piti mielellään puheita eikä kärsinyt vastaväitteitä.

Bourdoncle peräytyi tälläkin kertaa. Sillä välin laatikko oli tyhjennyt, ja kaksi miestä alkoi avata toista.

– Tehtailijat eivät vain hyväksy teitä, sanoi Bouthemont. – Lyonissa he ovat vimmoissaan teille ja väittävät, että teidän halvat hintanne tuottavat heille häviötä. Gaujean sanoi nousevansa todenteolla sotaan meitä vastaan. Hän vannoi antavansa mieluummin pitkäaikaista luottoa pienille liikkeille kuin hyväksyvänsä teidän tarjouksenne.

Mouret kohautti olkapäitään:

– Jos Gaujean ei tahdo kuulla järjen ääntä, syyttäköön itseään. Mitä he valittavat? Me maksamme heille heti ja otamme kaikki mitä he valmistavat; täytyyhän heidänkin hiukan joustaa… Ja sitäpaitsi, pääasia on, että yleisö hyötyy.

Kauppa-apulainen tyhjensi toisenkin laatikon, ja Bouthemont jatkoi luetteloa seuraten kangaspakkojen merkitsemistä. Toinen kauppa-apulainen myyntipöydän toisessa päässä pani hintalaput, ja tarkistuksen loputtua osastonjohtajan allekirjoittama lasku vietiin keskuskassaan. Hetkeksi Mouret jäi vielä katselemaan purkamista, sitten hän mitään sanomatta poistui Bourdonclen seuraamana ylpeänä kuin komppaniaansa tyytyväinen kapteeni.

He kulkivat hitaasti kellarikerroksen läpi. Paikkapaikoin kellariluukut päästivät holveihin niukkaa päivänvaloa, mutta pimeissä nurkissa ja ahtailla käytävillä kaasuliekit paloivat alituisesti. Käytävissä olivat varastohuoneet, ahtaat, lautaseinillä toisistaan erotetut kammiot, joissa osastot säilyttivät tavaransa. Sivumennen isäntä tarkasti uuden lämpöjohdon, joka otettaisiin käyttöön maanantaina, talvinäyttelyn avauspäivänä, sekä palovartiopaikan, jossa oli suunnattoman iso, rautahäkillä eristetty kaasumittari. Keittiöksi ja ruokasaleiksi sisustetut entiset kellarit olivat vasemmalla, Gaillonin aukiolle päin olevassa nurkkauksessa. He tulivat kellarikerroksen toisessa päässä sijaitsevaan ostoksien lähettämöön. Ostokset, joita asiakkaat eivät itse vieneet mukanaan, tuotiin tänne ja lajiteltiin eri säiliöihin, joista kukin vastasi yhtä kaupunginosaa. Leveä porraskäytävä johti vastapäätä Vanhaa Elbeufiä olevalle ovelle, jonka edustalla katukäytävän vieressä oli rattaita lähetyksiä odottamassa. Aarreaitan suuressa koneistossa tämä Michodièrenkadun porraskäytävä oli viemäri, joka lakkaamatta johti pois maailmalle Neuve-Saint-Augustininkadun luisuradan nielaisemia tavaroita niiden kierrettyä yläkerroksien huoneet.

– Campion, Mouret sanoi lähettämön esimiehelle, laihakasvoiselle entiselle kersantille. – Miksi eilisiltana ei viety kotiin erään rouvan päivällä ostamaa lakanaparia?

– Missä tämä rouva asuu? kysyi Campion.

– Rivolinkadun varrella, Alger'inkadun kulmauksessa… Rouva

Desforges.

Tähän aikaan aamusta lajittelupöydät olivat tyhjät ja säiliöt sisälsivät vain edellisen illan lähettämättömät paketit. Campionin nostellessa niitä ja verratessa luetteloon Bourdoncle katseli Mouret'ta ajatellen, että mies tiesi kaikki ja ajatteli kaikkea, jopa ravintolassa illallista syödessään ja rakastajattariensa luona. Vihdoin esimies huomasi missä vika oli. Kassasta oli annettu väärä numero, ja lähetys oli tuotu takaisin.

– Missä kassassa lasku on merkitty? Mouret kysyi. – Numero kymmenessä? Niinkö…

Ja kääntyen yhtiökumppaninsa puoleen hän jatkoi:

– Kassa numero kymmenen, se on Albert, eikö niin… Hänelle meillä on asiaa.

Mutta ennenkuin he lähtivät kiertämään itse tavarataloa, Mouret tahtoi käydä tilaustoimistossa, jonka käytettävänä oli huoneisto toisessa kerroksessa. Sinne saapuivat kaikki tilaukset maaseudulta ja ulkomailta. Joka aamu Mouret'n oli tapana käydä siellä tarkastamassa kirjeenvaihto. Kahden vuoden aikana kirjeiden luku oli päivä päivältä lisääntynyt, ja osaston henkilökunta oli kohonnut kymmenestä kolmeenkymmeneen. Toiset avasivat kirjeet, toiset lukivat ne ja seuraavat luokittelivat ne pannen jokaiseen numeron, jota vastasi aina kaapissa lokero. Kun sitten kirjeet oli lähetetty eri osastoille, joissa tilatut tavarat valittiin, lähetykset pantiin kirjeineen numerolla merkittyyn lokeroon. Jäljellä oli ainoastaan tilattujen tavaroiden tarkistaminen ja toimittaminen postiin, joka tapahtui viereisessä huoneessa, missä sitä varten palkatut henkilöt käärivät paketteja ja naulasivat laatikkoja aamusta iltaan.

Mouret teki tavallisen kysymyksensä:

– Montako kirjettä tänä aamuna, Levasseur?

– Viisisataakolmekymmentäneljä, johtaja, vastasi osastonhoitaja. – Pelkään, että maanantaina avattavan näyttelyn jälkeen henkilökunta käy liian pieneksi. Eilen meidän oli jo hyvin vaikea selvitä.

Bourdoncle nyökäytti tyytyväisenä päätään. Niin paljon kirjeitä, ja vielä tiistaipäivänä! Sitä hän ei olisi uskonut. Pöytien ympärillä virkailijat lukivat ja avasivat kirjeitä paperin kahistessa ja tilattujen tavaroiden kasaantuessa kaapin lokeroihin. Tämä oli liikkeen monimutkaisimpia ja tärkeimpiä toimintoja. Täällä elettiin alituisessa kuumeisessa kiireessä, sillä määräyksenä oli, että aamulla saapuneet tilaukset oli toimitettava ennen iltaa.

– Apulaisia saatte niin paljon kuin haluatte, vastasi Mouret huomattuaan kaiken olevan kunnossa. – Tiedättehän, että otamme väkeä, kun kerran työtä on.

Ullakolla olivat myyjättärien makuuhuoneet, mutta niin ylös Mouret ei mennyt, vaan laskeutui välikerrokseen ja meni oman työhuoneensa vieressä sijaitsevaan keskuskassaan. Sitä suojasi kupariluukulla varustettu lasiseinä, ja takaosassa oli iso, seinään kiinnitetty kassakaappi. Kaksi kassanhoitajaa työskenteli siinä ottaen joka ilta Lhommelta, ensimmäiseltä kassanhoitajalta, vastaan eri osastojen kassoihin keräytyneet rahat ja pitivät myös huolta laskujen suorittamisesta tehtailijoille ja palkkojen maksamisesta henkilökunnalle, sanalla sanoen koko sille pienelle yhdyskunnalle, joka sai elatuksensa liikkeestä. Kassahuoneesta johti ovi huoneeseen, jossa oli seinillä vihreitä pahvirasioita ja jossa kymmenen virkailijaa tarkasti laskuja. Sitten tuli yhteenlaskutoimisto, jossa kuusi nuorta miestä, takanaan paksut rekisterikokoelmat, nojasi mustiin pulpetteihin ja laski myyjille tulevat prosentit kassaan luovutettujen myyntilaskujen perusteella. Tämä toimisto, joka oli aivan uusi, ei vielä toiminut tyydyttävästi.

Kuljettuaan kassahuoneen ja tarkistustoimiston läpi Mouret ja Bourdoncle tulivat yhteenlaskutoimistoon, jossa par'aikaa nauravat ja ilvehtivät nuoret virkailijat säikähtivät pahanpäiväisesti.

Mutta Mouret ei nuhdellut heitä, vaan ilmoitti heille päätöksensä antaa pienen palkkion jokaisesta heidän myyntilaskuista löytämästään virheestä. Hänen mentyään virkailijat eivät enää nauraneet, vaan tarttuivat niinkuin ruoskaniskun saaneina intohimoisesti työhönsä etsimään virheitä.

Alakerrassa Mouret meni suoraan kassalle n: o 10, jossa Albert Lhomme kiillotti kynsiään odottaen ostajien tulvaa. Tavaratalossa puhuttiin yleisesti "Lhommein hallitsijasuvusta", siitä lähtien kun Aurélie rouva päästyään itse valmiiden vaatteiden osaston johtajattareksi ja hankittuaan miehelleen ensimmäisen kassanhoitajan paikan oli saanut poikansa, pitkän, kalpean ja huonotapaisen nuoren miehen, joka ei pysynyt missään ja joka aiheutti hänelle alituista huolta, otetuksi osaston kassanhoitajaksi. Mouret vetäytyi hetkeksi syrjemmälle. Hän ei tahtonut pilata hyvää mainettaan toimittamalla santarmin virkaa, se oli hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän tiesi pääsevänsä paremmin tarkoitustensa perille esiintyessään alati hyvänsuopana. Hän antoi vaivihkaa kyynärpäällään merkin Bourdonclelle, jonka tiesi pelkäksi laskukoneeksi ja jolle hän tavallisesti uskoi rangaistuksien toimeenpanemisen.