Kitabı oku: «Raha», sayfa 16

IX

Hamelin oli viipynyt Parisissa marraskuun alkupäiviin saakka pääoman lisäyksestä aiheutuneitten välttämättömien muodollisuuksien vuoksi, ja hän meni taaskin Saccard'in kehotuksesta notario Lelorrain'in luo ja selitti, että koko osakepääoma oli maksettu, mikä ei ollut totta. Sitten matkusti hän Romaan kahdeksi kuukaudeksi valmistelemaan jotain suurta, salaista suunnitelmaa – todennäköisesti oli se tuo paljon puhuttu unelma siirtää paavi Jerusalemiin, – samalla kun oli tekeillä toinenkin käytännöllisempi yritys, Yleispankin muuttaminen katoliseksi laitokseksi, jota tulisi tukemaan koko kristitty mailma, jättiläiskoneistoksi, joka oli määrätty musertamaan ja lakaisemaan pois maan päältä koko juutalaisen pankkiliikkeen; sieltä aikoi hän vielä kerran palata Itämaille, missä Brassa – Beirut-rautatien rakentaminen vaati hänen läsnäoloaan.

Hän oli iloinen Yleispankin nopean kukoistuksen johdosta, aivan vakuutettu sen järkkymättömästä vakavuudesta, tosin hiukan levoton sen johdosta, että edistys ehkä oli ollut liian suuri. Päivää ennen lähtöään oli hänellä ollut keskustelu sisarensa kanssa, ja hän terotti sisarelleen yhtä ainoata seikkaa: ettei tämä antaisi vaikuttaa itseensä yleisen innostuksen, vaan myisi heidän osakkeensa, niinpian kuin kurssi oli noussut 2,200 frangiin, sillä hän tahtoi henkilökohtaisesti panna vastalauseensa tätä suhteetonta nousua vastaan, joka hänen mielestään oli sekä mieletön että vaarallinen.

Jäätyään yksin tunsi Caroline-rouva, että se pingottunut ilma, jossa hän eli, kiusasi häntä yhä enemmän. Marraskuun ensimäisellä viikolla kohosi kurssi 2,200 ja hänen ympärillään kuului ilohuutoja, kiitoksia ja rajattoman toivon ilmauksia. Näyttelyn jälkeen oli koko Parisi aivan kuin juopunut voimansa tunnosta, ei koskaan ennen oltu uskottu niin onneen ja sen ikuiseen kestävyyteen. Kaikkien arvopaperien kurssi oli noussut, epäluotettavimmatkin löysivät ostajia, mutta itse asiassa kätki tämä erinomaisen loistava pinta tyhjän sisällön. Ensimäisen iskun kohdatessa oli kaikki musertuva. Ja Caroline luultavasti aavisti tämän, sillä hän tunsi sydämensä pusertuvan kokoon joka kerta kun Yleispankin osakkeet edelleen nousivat.

Sitäpaitsi oli Carolinella muita suruja. Työkodista ei enää kuulunut valituksia Victor'in suhteen, josta oli tullut hiljainen ja kiltti, ja se seikka, ettei hän ollut kertonut Saccard'ille vielä mitään, johtui aivan harvinaisen voimakkaasta häveliäisyyden tunteesta, joka sai hänet lykkäämään asian päivästä päivään. Hän oli omista varoistaan maksanut Maxime'lle lainaamansa 2,000 frangia, ja tämä moitiskeli häntä vähän niitten 4,000 frangin vuoksi, joita Busch ja rouva Méchain yhä edelleen vaativat; nuo ihmiset rosvosivat häntä ja isä varmaan raivostuisi asian kuultuaan. Hän oli myös monet kerrat hyljännyt Buschin rahavaatimukset, ja tämä alkoi jo loppumattomien keskustelujen jälkeen muuttua epäkohteliaaksi, samalla kun hän yhä enemmän alkoi palata vanhaan aatteeseensa kiristää Saccard'ilta rahoja. Nyt, kun hän oli päässyt niin korkealle, pelkäsi hän ehkä häväistysjuttuja. Eräänä päivänä, kun Busch turhaan oli kääntynyt Carolinen puoleen, lähetti hän Saccard'ille kirjeen, jossa hän pyysi tätä tulemaan hänen konttoriinsa katsomaan eräitä vanhoja papereita, jotka oli löydetty eräästä talosta rue de la Harpe'n varrelta. Hän mainitsi talon numeron ja viittasi niin selvästi vanhaan juttuun, että Saccard'in heti täytyi tulla levottomaksi ja lähteä sinne. Tämä kirje sattui joutumaan juuri Carolinen käsiin, joka tunsi käsialan ja joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän hetken arveli, eikö olisi viisainta kiiruhtaa heti Busch'in luokse ja maksaa vaadittu summa. Mutta illalla, kun Saccard hänen läsnäollessaan avasi kirjeen, huomasi hän, että tämä sai vain hiukan vakavamman ilmeen, ja hän luuli, että kirje koski vain joitakin raha-asioita.

Päivät kuluivat, marraskuu oli jo puolivälissä, ja Saccard yhä lykkäsi käyntiään Busch'in luona, hänellä oli niin paljon työtä, että hän oli aivan pyörällä päästään. Kurssi oli nyt 2,300 ja Saccard oli riemuissaan, vaikka hän havaitsikin salaista vastustusta pörssissä, kuta hullummin kurssi nousi; luonnollisesti oli häntä vastaan muodostunut liitto, mutta vielä olivat vastustajat liian arkoja ryhtyäkseen muuhun kuin pieniin etuvartijakahakoihin. Ja pari kertaa oli hänen itsensä pakko erään nimellishenkilön nimessä antaa ostomääräys, ettei kurssi pääsisi laskeutumaan. Nyt alkoi siis yhtiö ostaa omia osakkeitaan ja pelata niillä, toisin sanoen, syödä itseään.

Eräänä iltana ei Saccard innossaan voinut olla puhumatta tästä

Carolinelle.

"Nyt tulee varmaankin kuumaa. Me olemme liian vahvoja, me lyömme heidät hämmästyksellä. Minä ymmärrän kyllä, että Gundermann on kaiken tämän takana, se on hänen taktiikkansa: hän aikoo myydä järjestelmällisesti, niin ja niin monta osaketta päivässä, vähän enemmän huomenna, yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän on syrjäyttänyt meidän tasapainosta."

Caroline keskeytti hänet vakavalla äänellä:

"Jos hänellä on Yleispankin osakkeita, tekee hän oikein myydessään ne."

"Mitä minä kuulen? Tekeekö hän oikein myydessään?"

"Aivan varmasti, sillä asia on niinkuin veljeni sanoi: jos kurssi nousee yli 2,000, on se mieletöntä."

Saccard katsoi häntä hetken suuttuneena ja huudahti:

"Myykää sitten itse, myykää omat osakkeenne! Niin, pelatkaa minua vastaan, koska te tahdotte saada minut häviöön!"

Caroline punastui hiukan, sillä viimeksi eilen oli hän myynyt 1000 osakettaan totellen veljensä käskyä, ja hän tunsi sen johdosta kevennystä, ikäänkuin oikeudentunto vihdoinkin olisi herännyt. Mutta koska Saccard ei suoraan kysynyt, ei hän pitänyt tarpeellisena tunnustaa, ja hän tunsi vielä enemmän hämmästyvänsä, kun Saccard jatkoi:

"Eilen oli markkinoille ilmaantunut kokonainen nippu osakkeita, ja ellen minä olisi ollut saapuvilla, olisi kurssi varmasti laskenut. Gundermann ei tee sellaisia keikauksia, minä tunnen hänen hitaan järjestelmänsä, joka on ajanpitkään musertavampi. Minä istun lujasti satulassa, mutta sittenkin olen levoton. On pikku seikka panna henkensä alttiiksi, pahempi on suojella omiaan ja toisten rahoja."

Ja siitä hetkestä saakka oli Saccard kuin sidottu tuohon rajuun taisteluun miljonista, joita hän kyllä voitti, mutta joka hetki oli vaarassa menettääkin. Hän ei edes ehtinyt käydä tapaamassa vapaaherratar Sandorff'ia pikku huoneustossa rue Caumartin'in varrella. Tämä oli itse asiassa kyllästyttänyt hänet kylmyydellään, ja sitäpaitsi oli eräs onnettomuus kohdannut häntä, samallainen, kuin hän oli valmistanut Delcambre'lle: eräänä iltana yhytti hän vapaaherrattaren, kamarineidon puuttuvan huolellisuuden vuoksi, Sabatani'n sylissä, ja vapaaherrattaren täytyi käyttää koko puhelahjansa lepyttääkseen suuttunutta pankkitirehtööriä. Nyt kohtasivat he korkeintaan kerran viikossa, ei sen vuoksi, että Saccard olisi tuntenut häntä kohtaan jotain kaunaa, vaan siksi että paronitar yksinkertaisesti ikävystytti häntä.

Vapaaherratar Sandorff, joka tunsi, että Saccard vetäytyy hänestä erilleen, oli nyt yhtä neuvoton kuin ennenkin. Siitä saakka kun hänellä oli ollut tilaisuus sopivina hetkinä houkutella Saccard'ilta tietoja, oli häntä yhtämittaa vedellyt. Nyt huomasi hän, ettei Saccard enää välittänyt vastata hänelle, pelkäsipä hän tämän hänelle valehtelevankin, ja olkoonpa sitten että onni oli kääntynyt tai oli Saccard huvikseen johtanut hänet väärälle tolalle, tapahtui ainakin eräänä kauniina päivänä, että hän hävisi huomattavan summan toteltuaan Saccard'in neuvoa. Ja pahinta oli, että se vastahakoisuus Yleispankin suhteen, josta pörssissä oli näkynyt heikkoja merkkejä, lisääntyi päivä päivältä. Kuiskailtiin, että jotain oli hullusti, että hedelmä oli madonsyömä. Mikä kumminkaan ei estänyt pankin osakkeitten yhtämittaista nousua.

Pian senjälkeen ajoi vapaaherratar Sandorff, joka oli kääntynyt Jantrou'n – saman miehen, jonka hänen isänsä kerran oli potkaissut ulos – puoleen neuvoa pyytämään, tältä likaiselta elostelijalta saamansa ohjeen mukaisesti Gundermann'in luo. Sen jälkeen kun Yleispankin osakkeet olivat kohonneet yli 2,000, oli tuo suuri juutalainen pankkimies todellakin ollut sen liikkeen etunenässä, joka työskenteli kurssin laskemiseksi, mutta hän esiintyi täydellisesti salassa, eikä koskaan näyttäytynyt pörssissä, missä hänellä ei edes ollut virallista edustajaa. Vaikka Gundermann järkähtämättömästi uskoi johdonmukaisuuden voimaan, katseli hän kumminkin oudoksuen Saccard'in voittokulkua ja hänen nopeasti kasvavaa mahtiaan, joka jo alkoi huolestuttaa suuria juutalaisia pankkiliikkeitä. Tuo vaarallinen kilpailija oli tuhottava niinpian kuin mahdollista, ei yksistään noitten Sadovon jälkeen menetettyjen kahdeksan miljonan takaisin voittamisen vuoksi, vaan erittäinkin sen johdosta, että päästäisiin jakamasta ylivaltaa markkinoilla tuon seikkailijan kanssa, jonka hulluuksia tosiaankin näytti onni seuraavan ikäänkuin ihmeen kautta, kaikesta terveestä järjestä huolimatta. Ja Gundermann, joka tunsi mitä syvintä halveksimista kaikkea intohimoa kohtaan, osottautui levollisemmaksi kuin koskaan ennen, keinotteli matematisella tavallaan ja myi osakkeitaan jääkylmällä yksipäisyydellä huolimatta alituisesta noususta, menetti yhä suurempia summia joka kurssikauden päättyessä järkähtämättömällä kylmäverisyydellä ja kasvoillaan sellainen varma ilme kuin miehellä, joka panee rahansa säätöpankkiin.

Kun vapaaherratar vihdoinkin pääsi esille konttoristien ja vapaavälittäjäin tungoksesta, tapasi hän Gundermann'in pahasti kylmettyneenä ja niin käheänä, että hän tuskin kykeni puhumaan. Hän oli kumminkin istunut paikoillaan klo kuudesta aamulla, rykien ja syleksien, väsymyksestä menehtyneenä, mutta kumminkin järkkymättömänä paikoillaan. Sinä päivänä – valmisteltiin juuri erästä ulkomaalaista lainaa – vilisi suuri sali täynnä ihmisiä, joilla oli kiireempi kuin tavallisesti ja joitten kanssa asioita suorittelivat kaksi poikaa ja yksi vävy; itse istui hän pikku pöytänsä ääressä ikkuna-aukossa ja hänen vieressään leikki kolme lapsenlasta riidellen nukesta, joka taistelun kuumuudessa oli jo menettänyt käden ja jalan.

Vapaaherratar ryhtyi suoraan asiaansa.

"Hyvä herra Gundermann, tiedän kyllä, että tarvitaan rohkeutta ollakseen nenäkäs, mutta on kysymys eräistä hyväntekeväisyysarpajaisista…"

Hän ei sallinut vapaaherrattaren puhua loppuun, hän antoi mielellään, osti aina kaksi arpaa, erittäinkin kun naiset, joihin hän oli tutustunut seuraelämässä, vaivautuivat häntä henkilökohtaisesti tapaamaan.

Mutta nyt täytyi hänen pyytää anteeksi, eräs konttoristi tuli esittämään muutamia papereita allekirjotettaviksi. Tavattomia summia suhisi vapaaherrattaren korvissa:

"52 miljonaa, sanoitteko niin? Ja kuinka suuri on kreditisumma?"

"60 miljonaa."

"Hyvä, sanokaamme siis 75 miljonaa."

Päästäkseen rauhaan päätti hän viimein mennä vapaaherrattaren kanssa ruokasaliin, missä pöytä jo oli katettu. Gundermann ei antanut itseään pettää hyväntekeväisyysarpajaisilla, hän tunsi vapaaherrattaren suhteen Saccard'iin, sillä häntä ympäröi joukko palvelevia henkiä, jotka kertoivat hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, ja hän aavisti kyllä, että vapaaherratar tuli puhumaan vakavista asioista. Senvuoksi kävi hän suoraan asiaan.

"No, sanokaa minulle nyt, mitä teillä on sydämellänne."

Mutta vapaaherratar oli hämmästyvinään. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, hän halusi vain kiittää Gundermann'ia hänen ystävyydestään.

"Vai niin, teillä ei ole siis mitään terveisiä minulle?"

Kun he jäivät yksin, hymyili vapaaherratar ja katseli Gundermann'ia tulisilla silmillään, jotka lupasivat niin paljon ja antoivat niin vähän.

"Ei, herra Gundermann, minulla ei ole mitään sanottavaa teille, mutta kun te olette niin ystävällinen minua kohtaan, uskallan ehkä esittää teille erään pyynnön."

Hän kumartui Gundermann'in puoleen ja kosketti hienolla hansikoidulla kädellään hänen polveaan. Ja nyt ripitti hän itsensä, kertoi onnettomasta avioliitostaan ulkomaalaisen kanssa, joka ei ymmärtänyt hänen luonnettaan, eikä voinut tyydyttää hänen rahantarvettaan, selitti kuinka hänen oli täytynyt antautua pörssikeinotteluun pitääkseen yllä arvoaan. Vihdoin sanoi hän olevansa niin kovin yksin ja tarvitsevansa neuvonantajaa pörssin vilinässä, missä jokainen harha-askel tulee niin kalliiksi.

"Minä luulin, että teillä on ystävä", keskeytti Gundermann.

"Oh, ystävä", mutisi hän tehden syvintä halveksimista osottavan liikkeen. "Ei, ei, hän ei kelpaa mihinkään, minä en voi luottaa kehenkään. Teidät tahtoisin minä suojelijakseni, teidät, joka olette kaikkivaltias herra, jumala. Ja olisihan teidän niin helppo antaa minulle vihjaus silloin tällöin. Jos te tietäisitte, kuinka onnelliseksi te voisitte tehdä minut ja kuinka kiitollinen minä olisin teille!"

Hän läheni Gundermann'ia yhä enemmän, kietoi hänet lauhaan hengitykseensä ja tuohon hienoon, väkevään tuoksuun, joka henki koko hänen olennostaan. Mutta Gundermann pysyi aivan rauhallisena, ei edes vetäytynyt takaisin, ei huomannut ollenkaan, että vapaaherratar tahtoi vaikuttaa hänen kuolleisiin vaistoihinsa. Hän hymyili kuivasti ikäänkuin tuntien haavottumattomuutensa. Vapaaherratar laski ikäänkuin huomaamattaan pienen kätensä hänen polvelleen.

Gundermann siirsi sen pois kuin torjuen tarpeettoman kohteliaisuuden ja hukkaamatta aikaa turhiin kiertelyihin kävi suoraan asiaan:

"Niin, te olette hyvin soma ja minä mielelläni tahtoisin palvella teitä. Kaunis ystävättäreni, joka kerta kun te tuotte minulle mielenkiintoisen tiedon, olen minäkin valmis neuvomaan teitä. Tulkaa kertomaan minulle, mitä eräät ihmiset puuhaavat, niin minä sanon teille, mitä minä aion tehdä. Onko sovittu, mitä?"

Hän nousi ja vapaaherrattaren täytyi seurata häntä suureen vastaanottohuoneeseen. Viimemainittu oli hyvin ymmärtänyt, että hänen pitäisi esiintyä vakoojana, kavaltajana, mutta hän ei halunnut vastata, vaan alkoi taas puhua arpajaisistaan.

Kaksi kertaa kävi vapaaherratar Sandorff "Toivon" toimituksessa haluten ilmoittaa Jantrou'ille käyntinsä tuloksen. Eräänä päivänä saapui hän juuri kuin Dejoie'n tytär Nathalie istui käytävän penkillä juttelemassa Jordan'in vaimon kanssa. Marcelle odotti miestään, joka oli kaupungilla vippaamassa rahoja uuden maksun suorittamiseen Busch'ille, ja kuunteli alakuloisen näköisenä Nathalie'n lörpötystä.

"Tiedättekö, rouva, isä ei halua myydä. Joku oli pelotellut häntä ja kehottanut suoriutumaan osakkeista niin pian kuin suinkin, mutta minä en salli hänen myydä. Miksi me möisimme, kun osakkeet nousevat lakkaamatta?"

"Niitten hinta on nykyään 2,500 frangia, kuten tiedätte", jatkoi Nathalie. "Minä pidän lukua, sillä isä tuskin osaa kirjottaa. Meillä on kahdeksan osaketta, siis 20,000 frangia. Mutta me haluamme saada vähintään 1,000 frangin elinkoron, ja sen on herra Saccard luvannut meille … hän on niin kiltti herra!"

Marcelle hymähti.

"Kuinka on teidän häittenne laita?"

"Ne pidetään sitten, kun kurssi on lakannut nousemasta. Hyvänen aika, eihän voi lähdettä sulkea, niinkauan kuin se pulppuaa rahoja… Oh, Théodore ymmärtää sangen hyvin, että kuta suuremman elinkoron isä saa, sitä suurempi on meidän osamme kerran."

Ja äkkiä kysyi hän:

"Kuinka monta osaketta teillä on?"

"Meillä? Ei ainoatakaan!" vastasi Marcelle.

Nathalie'n valoisat kasvot synkistyivät. Onnettomat ihmiset, kun eivät omista yhtään osaketta! Ja hän meni tiehensä hyvin tärkeännäköisenä, kuten ainakin osakkeenomistaja ja kapitalisti, joka joka päivä käy sanomalehdentoimistossa kysymässä, miten korkealla kurssi on.

Kello kymmenen aamulla – juuri kun Jordan oli lähtenyt hankkimaan tietoja eräästä onnettomuustapauksesta, josta hänen piti kirjottaa selostus – oli Marcelle, joka vielä oli aamunutussaan, nähnyt Busch'in astuvan sisään kahden likaisen miehen seurassa, ehkä ulosottoapulaisia tai kenties rosvoja, mistäpä hän sen niin tarkoin tiesi. Tuo inhottava Busch sovitti aina niin, että rouva oli yksin kotona, ja selitti että heti oli tapahtuva ulosmittaus, jollei hän maksaisi. Marcelle'n vastaväitteet eivät merkinneet mitään, eihän hän tuntenut laillisia muotoja, ja Busch väitti kivenkovaan, että oikeus oli antanut tuomionsa, mistä Marcelle joutui siihen uskoon, että miehellä oli täysi oikeus puolellaan. Mutta Marcelle ei antanut perään, hän sanoi, ettei hänen miehensä tule kotiin aamiaiselle, eikä hän salli koskea ainoaankaan esineeseen, ennenkuin hän tulee. Ja nyt alkoi noitten kolmen epäilyttävän olion ja nuoren puolipuetun, kampaamattoman naisen kesken vimmattu kamppailu; miehet raastoivat esille tavarat ja Marcelle asettui kaapin eteen sanoen, ettei hän luovuta mitään elävänä. Hän kirkui ja kutsui Busch'ia varkaaksi ja petturiksi … niin, varkaaksi, joka ei hävennyt vaatia 730 frangia 15 centimeä, puhumattakaan uusista kuluista, vaikka he olivat velkaa vain 300 frangia. Ja olivathan he maksaneet jo 400 frangia ja nyt aikoi tuo roisto viedä heidän omaisuutensa vaivaisen 300 takia! Kanalja! Rosvo! Rosvo! Busch suuttui, kirkui vielä lujemmalla äänellä kuin Marcelle, löi rintoihinsa: eikö hän ollut kunniallinen mies! Eikö hän ollut maksanut velkakirjoja käteisellä rahalla? Hänellä oli laki puolellaan ja nyt piti tästä jutusta tulla loppu. Mutta kun toinen miehistä veti auki piironginlaatikon ja kävi käsiksi liinavaatteisiin, menetti Marcelle lopunkin malttinsa, uhkasi huutaa talon asukkaat ja ihmisiä kadulta apuun, ja silloin Busch hillitsi itseään hiukan. Vihdoinkin, puolen tunnin navakan sananvaihdon jälkeen, suostui hän odottamaan huomiseen, mutta vannoi silloin tekevänsä puhdasta, jollei Marcelle pitäisi sanaansa.

Mutta vielä syvempi suru kohtasi Marcelle'a sinä päivänä. Hän päätti mennä vanhempiensa luo lainaamaan tarvittavan summan, jottei tarvitsisi saattaa miestään epätoivoon, ja jotta he voisivat yhdessä nauraa aamuiselle kohtaukselle, miten Marcelle oli ajanut julman vihollisen pakosalle. Vanhukset olivat juuri asettumassa pöytään hänen tullessaan ja hän otti vastaan heidän aamiaiskutsunsa voidakseen siten paremmin esittää asiansa.

Koko aamiaisen aikana ei puhuttu muusta kuin Yleispankista ja sen osakkeista, joitten kurssi eilen oli taas noussut 20 frangilla, ja hän ihmetteli, että äiti oli vielä isääkin innokkaampi, hän, joka ennen oli suorastaan vapissut pörssin nimenkin kuullessaan. Nyt oli päinvastoin, hän ivasi isää tämän arkuuden johdosta, ja yllytti häntä koettamaan onneaan. Hän aivan vimmastui, kun isä sanoi haluavansa myydä heidän 75 osakettaan, juuri kun kurssi oli noussut 2,520 frangiin. Myydä! Kun "Pörssilehti" – joka oli tunnettu järkähtämättömästä vakavuudestaan – ennusti niitten nousevan 3,000 frangiin.

Mahtoiko isäukko olla oikein viisas! Ei, hän ei salli hänen myydä ainoatakaan osaketta. Ennen myy hän huvilan ja ostaa uusia. Vasta jälkiruoan aikana uskalsi Marcelle käydä asiaansa: he tarvitsivat 500 frangia, muuten tulisi heille ulosmittaus, hänen vanhemmillaan ei varmaankaan olisi sydäntä hyljätä heitä sellaisessa tilanteessa. Mutta äiti kielsi arvelematta. Viisi sataa frangia. Mistä he ottaisivat sellaisen summan? Olivathan kaikki heidän irtaimet rahansa sijotettuina pankkiosakkeisiin ja muuten alkoi hän taas vanhan virren miehestä, joka kirjottaa kirjoja, eikä kykene elättämään perhettään. Ja tytär sai lähteä vertavuotavin sydämin, hän ei enää tuntenut rakastavaa ja ymmärtäväistä äitiään entiseksi.

Marcelle kulki pitkin katua ajatuksissaan ja tuijotti maahan, ikäänkuin toivoen löytävänsä tarvittavat 500 frangia. Sitten pisti yht'äkkiä hänen päähänsä mennä eno Chave'n luo. Kapteeni istui yksin piippuaan poltellen ja kuunteli Marcelle'a alakuloisen näköisenä, vannoi sielunsa autuuden kautta, ettei hänellä koskaan ollut edes sataakaan frangia, vaan oli hän sellainen pässinpää, että pisti heti menemään pörssissä ansaitsemansa rahat. Kun hän sai tietää, että Maugendret olivat kieltäneet, jylisi hän heitä vastaan haukkumanimiä ja sanoi, ettei hän enää tervehdi heitä, koska he kerran ovat joutuneet niin pyörälle päästään osakkeittensa korkean kurssin vuoksi.

Ja taas seisoi Marcelle kadulla tyhjin käsin, eikä hän voinut muuta kuin mennä toimitukseen kertomaan miehelleen mitä aamulla oli tapahtunut. Jordan, joka ei vielä ollut löytänyt kustantajaa romaanilleen, läksi rahoja jahtaamaan likaiseen ja märkään ilmaan tietämättä kenen puoleen kääntyä. Ja vaikka Jordan oli innokkaasti pyytänyt häntä menemään kotiin, jäi hän kuitenkin mieluummin penkille odottamaan; olihan hän niin levoton.

Kun Saccard tuli toimitukseen, otti Marcelle iloisen ilmeen ja sanoi pyytäneensä miestään toimittamaan erään ikävän asian. Saccard pyysi häntä astumaan huoneeseensa ja odottamaan siellä, mutta Marcelle kiitti sanoen olevan hyvän näin. Ja Saccard lakkasi pyytelemästä, kun hän suureksi hämmästyksekseen seisoi silmä silmää vastaan vapaaherratar Sandorff'in kanssa, joka tuli ulos Jantrou'n huoneesta. He hymyilivät toisilleen mitä ystävällisimmin ja vaihtoivat vain tervehdyksen.

Jantrou oli tänään sanonut vapaaherrattarelle, ettei hän uskaltanut antaa tälle mitään neuvoja. Olihan hän huomannut, että pankin osakkeet kohosivat vastapelaajain ponnistuksista huolimatta. Luultavasti Gundermann tulisi voittamaan, mutta Saccard pysyi tarpeeksi kauan jaloillaan, ja kenties voisi voittaa paljonkin pysymällä hänen puolellaan. Paras olisi hymyillä ystävällisesti kummallekin puolelle. Ja tämän kaiken sanoi Jantrou hymyillen, ilman vähintäkään juonittelun sivumakua, ja vapaaherratar lupasi nauraen, että hän saisi olla mukana yrityksessä.

"Hän juoksee täällä yhtämittaa, nyt on siis teidän vuoronne?" sanoi

Saccard tavallisella töykeydellään astuessaan Jantrou'n huoneeseen.

Tämä oli hämmästyvinään.

"Kuka? Ai, vapaaherratar! Herra hyvästi siunatkoon, teitähän hän ihailee, sen sanoi hän juuri."

Vanha veijari pysäytti hänet liikkeellä, joka sanoi, ettei häntä niin vaan pistetä pussiin.

"Elkää huoliko puolustaa häntä, ystäväni. Kun nainen pelaa, käyttää hän hyväkseen vaikka kaupunginlähettiä, jos vain voi puristaa tältä tietoja."

Jantrou loukkaantui, mutta hän hymyili kuitenkin ja yritti selittää vapaaherrattaren käynnin syyn: hän halusi panna ilmotuksen "Toivoon".

Saccard kohotti hartioitaan, hänellä oli tärkeämpiä asioita kuin puhella naisista. Niin. Yleispankin osakkeet olivat nousseet eilisestä 20 frangia. Mutta mistä penteleestä johtui, että kumminkin joka päivä tarjottiin osakkeita kaupaksi? Kohoaminen olisi ollut 30 prosenttia, ellei kokonainen nippu osakkeita olisi ilmestynyt markkinoille juuri viime hetkellä.

Hän ei tiennyt, että Caroline-rouva taas oli myynyt 1,000 osakettaan ja että juuri hän veljensä kehotuksesta taisteli mieletöntä nousua vastaan.

Tosin ei Saccard voinut valittaa, sillä edistys oli yhä kohoamassa, mutta sittenkin oli hän tänään kiihottunut, sisäinen levottomuus ja viha kalvoivat häntä. Hän huusi, että nuo likaiset juutalaiset, Gundermann etunenässä, olivat vannoutuneet kukistamaan hänet. Niin oli hänelle pörssissä vakuutettu, puhuttiin, että oli määrätty 300 miljonaa tämän tarkotuksen saavuttamiseksi. Mutta hän ei maininnut mitään toisista huhuista, joita oli liikkeellä ja jotka muuttuivat yhä selväpiirteisemmiksi päivä päivältä, että Yleispankin asema oli kaikkea muuta kuin varma, mainittiin jo tosiasioita, jotka olivat tulevien vaikeuksien merkkinä, ilman että kaikki tämä vähimmässäkään määrässä haittasi yleisön sokeaa luottoa.

Mutta nyt aukeni ovi ja Huret astui sisään kasvoillaan teeskennellyn viattomuuden ilme.

"Ahaa, tekö se olette, Judas!" sanoi Saccard.

Kun Huret oli saanut tietää, että Rougon nyttemmin oli lujasti päättänyt pysyä kokonaan erillään veljestään, oli hän tehnyt sovinnon ministerin kanssa, sillä hän oli vakuutettu, että romahdus oli välttämätön, niinpian kuin Saccard oli saanut Rougon'in ilmivastustajakseen. Saadakseen anteeksiannon oli hän uudestaan antautunut ministerin juoksupojaksi, vaikkeivät hänen palveluksensa suuria tuottaneetkaan.

"Judas!" toisti Huret hymyillen viekasta hymyään, joka joskus valaisi hänen raa'an talonpoikaisnaamansa. "Joka tapauksessa kelpo Judas, joka tulee antamaan omanvoiton pyytämättömiä neuvoja herralleen, jonka on pettänyt."

Mutta Saccard ei ollut lainkaan kuulevinaan, mitä hän sanoi, ja huusi hänelle vasten naamaa:

"No, mitä sanotte siitä? 2,520 eilen, 2,525 tänään?"

"Tiedän. Olen aivan äsken myynyt osakkeeni."

Mutta nyt puhkesi esille viha, jonka Saccard oli salannut leikkisän äänen varjoon.

"Vai niin, vai myynyt? Mitta on täysi! Te hylkäätte minut Rougon'in vuoksi ja pelaatte Gundermann'in korteilla!"

Huret katsoi häneen kummissaan.

"Gundermann'in? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Minä pelaan omilla korteillani. Minä en ole mikään yltiöpää, mieluummin myyn minä heti, kun olen varma sievoisesta voitosta. Ehkä juuri tämän ominaisuuteni tähden en minä ole koskaan hävinnyt."

Hän hymyili taas; hän oli viisas ja varova talonpoika, joka rauhallisesti kokosi viljan aittaansa.

"Ja te olette hallinnon jäsen!" huudahti Saccard kiivaasti. "Kuinka voivat muut luottaa pankkiin, kun näkevät teidän myyvän nousun aikana? Onko sitten ihme, että on liikkeellä ihmeellisiä huhuja liikkeemme tilasta ja että puhutaan pikaisesta keikauksesta…"

Huret vastasi vain välinpitämättömällä liikkeellä. Mitäpä pankki häntä liikutti? Hän oli pelastanut omansa kuivalle. Hänen piti vain suorittaa tehtävä, jonka Rougon oli hänelle uskonut, ja tehdä se niin varovasti kuin mahdollista, ettei hänen itsensä tarvitsisi kuulla kovin paljon haukkumista.

"Kuten sanottu, tulin tänne antaakseni teille ystävällisen neuvon, ja se kuuluu: olkaa varovainen, veljenne on kiukkuinen, hän heittää teidät kokonaan kannelta alas, jos joudutte häviölle."

Saccard hillitsi vihaansa ilmettään muuttamatta.

"Onko hän lähettänyt teidät sanomaan tämän minulle?"

Hiukkasen epäiltyään piti Huret parhaana tunnustaa.

"No niin, niin on todellakin asianlaita. Teidän katolinen sotaretkenne saattaa häiritä hänen nykyistä politikaansa. Te hyökkäätte hänen kimppuunsa aikana, jolloin hänen on taisteltava vapaamielistä liikettä vastaan, joka on suuresti kehittynyt tammik. 19 p:än uudistusten jälkeen. Hyvänen aika, olettehan te hänen veljensä ja käsitätte sangen hyvin, ettei hän voi olla tyytyväinen sellaiseen kohteluun teidän puoleltanne?"

"Herra varjelkoon", vastasi Saccard ivallisesti, "tietysti on se sangen alhaista minun puoleltani. Rougon raukka, jonka säilyttääkseen ministerituolinsa täytyy tänään hallita niitten periaatteitten mukaan, joita hän eilen vastusti, eikä hän tiedä, miten oikein pitää tasapainoa petetyn oikeiston ja valtaa janoavan vapaamielisen puolueen välillä. Hän sai muuten perinpohjaisen läksytyksen Emile Ollivier'ilta näinä päivinä kamarissa."

"Oh", keskeytti Huret, "hän nauttii Tuiller'iessa täyttä luottamusta, viimeksi eilen lähetti keisari hänelle jalokivillä koristetun kunniamerkin…"

Saccard teki voimakkaan liikkeen; häntä ei petetty.

"Yleispankki on paisunut liian mahtavaksi, eikö totta? Ja ehkä on kiikarissa joku laina Gundermann'in avulla. Kuinka voisi joku hallitus selvitä kumartamatta likaisia juutalaisia? Ja saadakseen vielä puoli vuotta olla ministerinä rientää idioottiveljeni heittämään minut juutalaisten kurkkuun saadakseen itse olla rauhassa sen aikaa, kun he repivät minua palasiksi. Menkää takasin ja sanokaa, että minä annan palttua hänelle!"

Hän ojensi pienen vartalonsa, viha tunkihe vihdoin ivan lävitse kuin sotatorven soitto.

"Kuuletteko, minä annan palttua hänelle! Se on minun vastaukseni ja voitte viedä sen hänelle."

Huret painoi päänsä alas. Mitäpä hänellä oikeastaan oli tämän asian kanssa tekemistä, hänhän oli vain välikäsi.

"Hyvä, minä vien hänelle vastauksenne. Te taitatte niskanne, mutta sehän on oma asianne."

Tuli hiljaisuus. Jantrou, joka koko ajan oli ollut lukevinaan korehturia, katsoi nyt Saccard'iin ihailevin silmäyksin. Oh, tuo vintiö, miten hän osasi olla mahtava vihassaan. Ja Jantrou tällä hetkellä oli hänen puolellaan ja oli vakuutettu, että hän oli voittava pelin.

"Ai niin, unohdin", jatkoi Huret, "yliprokuraattori Delcambre ei voi sietää teitä. Te ette ehkä tiedä, että keisari nimitti hänet oikeusministeriksi tänä aamuna?"

Saccard lausui synkän näköisenä:

"Siivoa seuraa! Vai niin, hänestäkin tuli ministeri? No, mitäpä tuo minua liikuttaa?"

Onneksi saapui samassa Daigremont. Hän ei tavannut koskaan käydä toimituksessa ja kaikki mykistyivät hämmästyksestä. Hänen vaimonsa aikoi toimeenpanna pikku illanvieton ja hän tuli kutsumaan Jantrou'ta, koska hän mielellään näkisi kutsuistaan mainittavan sanomalehdessä. Hän ihastui kovin tavatessaan Saccard'in.

"Miten hurisee, suuri mies?"

"Kuulkaapas … ette kai te ole myynyt osakkeita?" keskeytti tämä vastaamatta.

"Myynyt, ei kiitoksia, ei vielä!" Hänen naurunsa tuntui todelliselta.

Hän ei ollut niin köyhä, että hänen tarvitsisi myydä.

"Me, yhtymän jäseninä, emme saa koskaan myydä!" huudahti Saccard.

"Ei, ei koskaan! Aioin juuri sanoa samaa. Me olemme yhtä poikaa, kaikki? tiedätte voivanne luottaa minuun."

Hänen silmänsä livahtivat sivulle, kun hän antoi vakuutuksensa koko hallinnon puolesta, Sédille'n, Kolb'in, markisi de Bohain'in ja itsensä nimessä. Hän lausui kohteliaisuuksia jokaiselle ja poistui toivoen näkevänsä kaikki kolme illanvietossaan. Mounier, suuren Operan tenori tulee laulamaan dueton hänen vaimonsa kanssa. Erinomaisen vaikuttava numero!

"No", sanoi Huret ja kumarsi hänkin lähteäkseen, "oletteko sanonut kaiken, mitä teillä on vastattavaa minulle?"

"Olen", sanoi Saccard karkeasti.

Hän ei saattanut Huret'a, kuten tavallisesti. Jäätyään kahden toimittajan kanssa sanoi hän:

"Se oli sodanjulistus, Jantrou! Nyt ei tarvita enää kainosteluja, antakaa nyt mennä täyttä höyryä! Ah, vihdoinkin voin minä johtaa taistelua oman mieleni mukaan!"

"Mutta se on kaikessa tapauksessa uskallettua…!" mutisi Jantrou, jonka mielipiteet alkoivat taas horjua.

Marcelle istui yhä käytävän penkillä odottamassa. Äkkiä seisoi Jordan hänen edessään. Hän oli läpimärkä, näytti väsyneeltä ja alakuloiselta, suupielet värähtelivät hermostuneesti ja katse oli harhaileva, kuten tavallisesti ihmisen, joka on juossut jotain päämäärää tavottelemassa, saavuttamatta sitä. Marcelle ymmärsi heti, miten asianlaita oli.

"Ei mitään – vai kuinka?" kysyi hän kalveten.

"Ei, rakkaani, ei yhtään mitään … yhtä mahdotonta kaikkialla."