Kitabı oku: «Raha», sayfa 17

Samassa silmänräpäyksessä astui Saccard ulos Jantrou'in huoneesta ja hämmästyi tavatessaan Marcelle'n vielä siellä.

"No, tuleeko teidän maankiertäjämiehenne vasta nyt? Sanoinhan minä teille, että menisitte odottamaan minun huoneeseeni."

Marcelle katseli häntä ja äkkiä välähti valoisa ajatus hänen suruisissa silmissään. Hän ei edes arvellut kauempaa, hän tunsi heti rohkeuden, joka on ominainen voimakasluonteisille naisille.

"Herra Saccard, minulla on teille pyyntö; olisitteko nyt hyvä ja seuraisitte minua omaan huoneeseenne?"

"Sangen mielelläni."

Jordan halusi pidättää häntä. Hän kuiskasi: "ei, ei!" hänen korvaansa kuumeisen levottomana kuten tavallisesti, kun oli kysymys rahoista. Mutta Marcelle irrottautui hänestä ja hänen täytyi seurata mukana.

"Herra Saccard", sanoi Marcelle, kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, "mieheni on turhaan kaksi tuntia juossut etsimässä 500 frangia, eikä hän rohkene pyytää teiltä. Nyt teen minä sen hänen sijastaan."

Ja hän kertoi vilkkaasti koko aamuisen tapahtuman.

"Busch!" huudahti Saccard. "Onko se vanha kelmi saanut teidät kynsiinsä?"

Sitten kääntyi hän ystävällisesti Jordan'in puoleen, joka seisoi aivan kalpeana saamatta sanaakaan suustaan.

"Lainaan teille mielelläni 500 frangia. Miksi ette kääntyneet heti minun puoleeni?"

Hän istuutui pöydän ääreen kirjottaakseen osotuksen, mutta äkkiä hän pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti kirjeen, jonka hän oli saanut ja käynnin, jota oli lykännyt päivästä päivään, koska koko juttu tuntui hänestä sangen epäilyttävältä. Miksi ei hän nyt menisi Busch'in luo, kun kerran sattui aihettakin käyntiin?

"Odottakaapa, minä tunnen sen vanhan lurjuksen perinpohjin. Parasta on, että menen itse maksamaan; saapa nähdä, enkö saa lunastetuksi velkakirjojanne puoleen hintaan."

Marcelle'n silmät loistivat kiitollisuutta.

"Ah, kuinka hyvä te olette, herra Saccard?"

"Ei, ei, elkää kiittäkö minua!" sanoi Saccard, kun nuori mies vihdoinkin tuli puristamaan hänen kättään, "minulle tuottaa todellista huvia palvella teitä ja nähdä, miten te olette onnellisia. Menkää nyt kotiin ja olkaa rauhassa."

Hänen vaununsa odottivat kadulla ja kahden minutin kuluttua oli hän Buschin asunnon oven edessä. Hän sai soittaa kauan, kukaan ei tullut avaamaan, eikä sisältä kuulunut hiiskahdustakaan. Hän aikoi juuri jättää talon, mutta kolkutti vielä kerran vihaisesti nyrkillään oveen. Kuului laahustavia askeleita ja Sigismond ilmestyi ovelle.

"Kas, tekö se olette? Minä luulin veljeni tulevan kotiin ja unohtaneen avaimen. Minä en avaa koskaan, kun soitetaan. Hän tulee pian; voitte odottaa, jos haluatte häntä tavata."

Hän meni horjuen huoneeseensa ja vieras herra seurasi häntä. Huone näytti kolkolta ja alastomalta, kalustona oli ainoastaan rautasänky, pöytä ja pari tuolia.

"Istukaa, herraseni. Veljeni sanoi tulevansa heti takasin."

Mutta Saccard ei tahtonut istua, hänen täytyi väkistenkin katsella nuorta miestä ja ihmetellä sitä edistystä, minkä tauti oli tehnyt. Kasvot lapsekkaine, unelmoivine silmineen katselivat kalpeina ja rasittuneina pitkien, vaaleitten kiharoitten välistä.

"Oletteko ollut sairaana?" alkoi Saccard jotain sanoakseen.

Sigismond teki välinpitämättömän liikkeen.

"Oh, kuten tavallista. Viime aikoina olen voinut huonosti ilkeän sään vuoksi. Mutta yleensäkin olen minä sangen raihnainen, en saa juuri koskaan nukutuksi, mutta sensijaan voin minä työskennellä, ja minulla on hiukan kuumetta, se pitää minua lämpimänä. Oi, on vielä niin paljon tehtävää!"

Hän heittäytyi pöydän ääreen, jolla saksalainen kirja oli avattuna, ja jatkoi:

"Pyydän anteeksi, että istuudun, mutta olen ollut valveilla koko yön lukeakseni tämän kirjan, jonka eilen sain. Voimakas teos, kymmenen vuotta opettajani Karl Marx'in elämästä, se pääoman selitys, jonka hän on luvannut meille kauan sitten. Siinä se nyt on, meidän raamattumme!"

Saccard loi uteliaan katseen kirjaan, mutta gotilalset kirjaimet pelottivat häntä heti.

"Minä odotan, kunnes se on käännetty", sanoi hän nauraen.

Nuori mies pudisti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, että vaikkapa tämä kirja käännettäisiinkin, eivät sitä kuitenkaan ymmärtäisi muut, kuin valitut. Ei se ole mikään kansanomainen kirja, joka saa paljo kannattajia. Mutta sen johdonmukaisuudessa oli voimaa, valtava joukko todistuksia nykyisen yhteiskunnan häviämisestä pääomajärjestelmän kautta. Ja kun maa oli tasotettu ja puhtaaksi lakastu, voitaisi ajatella uuden rakentamista.

"Vai niin, siis luuta pannaan tekemään puhdasta?" jatkoi Saccard yhä pilailevalla äänellä.

Ja Sigismond alkoi selitellä aatteitaan ja teoriojaan, samoja, joita hän jo kerran ennen oli Saccard'ille selittänyt. Ja Saccard kuunteli väliin ihastuneena, väliin tehden vastaväitteitä, kunnes hän äkkiä kuuli raa'an äänen:

"Ahaa, tekö? Mitä teillä on täällä tekemistä?"

Busch oli tullut kotiin ja loi mustasukkaisen katseen vieraaseen. Hän alituisesti pelkäsi, että joku voisi houkutella veljen puhumaan liian paljon ja aiheuttaa hänelle yskäkohtauksen. Hän ei odottanutkaan mitään vastausta kysymykseensä, vaan alkoi nuhdella äidillisellä äänellä:

"Taas sinä olet antanut kaminin sammua! Onko se nyt viisasta tällaisella kostealla säällä!"

Hän laskeutui polvilleen ja sytytti tulen. Sitten lakasi hän huoneen ja kysyi, oliko sairas nauttinut lääkkeensä säännöllisesti. Eikä hän rauhottunut, ennenkuin oli saanut sairaan sänkyyn lepäämään.

"Jos haluatte seurata minua konttoriini, herra Saccard…"

Siellä istui rouva Méchain huoneen ainoalla tuolilla. Hän ja Busch olivat hiljan käyneet tärkeällä asialla naapuristossa ja olivat sangen tyytyväisiä käyntinsä tuloksiin. Vihdoinkin monien epätoivoisten yritysten jälkeen olivat he saaneet käsiinsä erään tärkeän asian alkuperän. Kolme vuotta oli Méchain kierrellyt ympäri Parisia etsimässä Léonie Cron'ia, vieteltyä tyttöä, jolle kreivi de Beauvilliers oli antanut 10,000 frangin velkakirjan, joka lankeaa maksettavaksi tytön tultua täysi-ikäiseksi. Ja tämän naisen, jota Méchain oli etsinyt kaikilta ilmansuunnilta, oli hän odottamattoman sattuman kautta tavannut juuri täällä rue Feydeau'lla, tyttöpaikassa aivan viereisessä talossa. Busch meni heti hänen luokseen puhumaan asiasta ja Léonie, paksu, yksinkertainen naisihminen, joka kymmenen vuotta oli elänyt prostituerattuna ja langennut hyvin syvälle lokaan, ihastui vallan, kun Busch tarjosi hänelle 1,000 frangia siitä hyvästä, että luovuttaisi velkakirjat hänelle. Vihdoinkin pääsee siis kreivitär Beauvilliers'in kimppuun, nyt hänellä oli käsissään kauan etsimänsä ase, ja Léonie oli pelottavampi ja inhottavampi kuin hän olisi rohjennut toivoakaan.

"Minä odotin juuri teitä, herra Saccard. Minulla on teille hiukan asiaa. Oletteko saanut minun kirjeeni?"

Saccard ei halunnut näyttää tulleensa tänne uhkauksen pelottamana ja alkoi senvuoksi heti puhua Jordan'in asiasta terävällä, halveksivalla äänellä.

"Ei, suokaa anteeksi, olen tullut tänne selvittämään erään lehteni aputoimittajan, Jordan'in velka-asian. Hän on kunnon nuori mies ja te vainoatte häntä julmuuksillanne. Viimeksi eilen kuulutte käyttäytyneen häpeämättömästi ja sopimattomasti hänen vaimoaan kohtaan."

Busch oli valmistautunut hyökkäämään ja senvuoksi hämmästyi hän suuresti, kun toinen puoli ryhtyikin rynnäkköön; hän unohti kaikki muut jutut ja suuttui tämän Jordan'in asian johdosta.

"Aha, te tulette Jordan'in puolesta! Se lurjus on vetänyt minua nenästä vuosikausia ja vaivoin olen saanut niiltä poimituksi 400 frangia, sou sou'lta. Mutta minä myyn, hitto soikoon, heidän kimpsunsa ja kampsunsa, huomenna annan heittää heidät kadulle, jollen iltaan mennessä saa jäännöstä … 330 frangia 15 centiimeä."

Härnätäkseen häntä erityisesti sanoi Saccard, että hän oli tästä velkakirjasta saanut maksun jo 40 kertaa, sillä se luultavasti ei ollut maksanut hänelle 10 frangia. Busch suuttui niin, että hänellä tuskin henki kävi.

"Siinä se nyt on … sitä virttä ne kaikki vetävät! Mutta mitä se minua liikuttaa? Jollen minä saa rahojani, annan haasteen. Ja vaikkapa minä olisin ostanut velkakirjan 10 frangista, pitäisikö minun muka tyytyä kymmeneen frangiin ja sillä hyvä? Entä riskini ja juoksuni ja huoleni, entä ajatustyöni? Ja mitä erittäinkin tähän Jordan-juttuun tulee, voitte kysyä rouva Méchain'ilta, se on ollut hänen käsissään. Hän kyllä tietää, kuinka monta porrasta on juossut ja kuinka monta kenkäparia kuluttanut kiivetessään kaikkiin mahdollisiin sanomalehtitoimistoihin, joista hänet on osotettu ovelle kuin kerjäläinen, eikä ole annettu hänelle kysymäänsä osotetta. Tämän jutun kanssa olemme puuhanneet kuukausia, olemme uneksineet siitä öisin, suojelleet sitä kuin silmäteräämme, ja se on maksanut minulle suuria summia, vaikkapa läskisinkin, ettei aikani ole enemmän kuin 50 centimen arvoinen tunnilta."

Hän oli raivoissaan, osotti paperikasoja, jotka täyttivät huoneen.

"Tässä on minulla saatavia yli 20 miljonaa, pieniä ja suuria, vanhoja ja uusia, kaikista mailman maista. Haluatteko ostaa ne yhdestä miljonasta? Kernaasti luovutan ne. Ajatelkaapa, että minulla on velallisia, joita olen vainonnut 25 vuotta! Saadakseni niiltä edes jonkun viheliäisen satafrangisen, välistä ei edes sitäkään, odotan minä vuosikausia, olen kärsivällinen, kunnes he saavat periä tai muuten pääsevät jaloilleen. Ja kun minä nyt vihdoinkin olen saanut käsiini jonkun, joka voi maksaa, niin ette kai te halunne käskeä minua päästämään hänet käsistäni? Ei, niin tyhmä minä en ole, ettekä tekään olisi niin typerä, jos olisitte minun sijassani."

Päästäkseen pitemmistä keskusteluista otti Saccard esille lompakkonsa.

"Tarjoan teille 200 frangia, jos annatte minulle Jordan'in velkakirjan ja kuitin koko velkasummasta."

Busch kiehui raivosta.

"200 frangia: ei koskaan! Velka on 330 frangia 15 centimeä."

Mutta varmasti kuin ainakin mies, joka tuntee käteisen rahan voiman, toisti Saccard pari, kolme kertaa:

"Tarjoan 200 frangia."

Ja Busch, joka tiesi, että oli viisainta ottaa, mitä sai, suostui vihdoinkin, vaikka vihan kyyneleet silmissään.

"Minä olen liian heikko. Kirottu ammatti! Jokaikinen päivä minua ryöstetään ja varastetaan."

Kirjotettuaan kuitin ja lapun ulosottomiehelle, jonka hallussa paperit jo olivat, seisoi Busch hetken kirjotuspöytänsä ääressä ja puhisi; hän oli niin poissa tolkultaan, että olisi päästänyt Saccard'in menemään ilman muuta, jollei rouva Méchain olisi lopulta rikkonut hiljaisuutta:

"No, entäs Rosalie?"

Äkkiä johtui Busch'in mieleen kosto. Mutta kaikki hänen suunnitelmansa, koko se viekas tapa, jolla hän oli aikonut keskustelua johtaa, unohtui kiireessä.

"Niin, todellakin, minä kirjotin teille, herra Saccard. Meillä on eräs vanha lasku suorittamatta."

Hän otti esille Sicardot-paperit ja levitti ne eteensä pöydälle.

"V. 1852 annoitte te 12 velkakirjaa à 50 frangia rue de la Harpe'n varrella asuvalle kuusitoistavuotiaalle Rosalie Chavaille'lle, jonka te olitte väkisin maannut. Minulla ovat tässä ne velkakirjat. Te ette ole maksanut ainoatakaan, sillä ennenkuin ensimäinen oli langennut maksettavaksi, olitte te hävinnyt osotettamne ilmottamatta. Ja pahinta asiassa on, että ne ovat allekirjotetut väärällä nimellä, Sicardot, joka oli teidän ensimäisen vaimonne nimi."

Saccard kalpeni. Menneisyyden esilleloihtiminen teki häneen valtavan vaikutuksen. Tuntui kuin maa olisi vajonnut hänen jalkainsa alta. Ensi hetkessä menetti hän kokonaan itsehillitsemiskykynsä ja sammalsi:

"Kuinka te tiedätte…? Mistä olette saanut tietää?"

Sitten kiiruhti hän taas vapisevin käsin ottamaan esille lompakkonsa, hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: maksaa niinpian kuin mahdollista ja saada heti haltuunsa nuo häväisevät velkakirjat.

"Ei kai teillä niistä ole ollut mitään kustannuksia, vai kuinka? Siis 600 frangia. Luonnollisesti voisin tehdä paljonkin vastaväitteitä, mutta minä pidän parempana maksaa ilman muuta."

Ja hän ojensi kuusi seteliä.

"Odottakaapa hiukan", huudahti Busch sysäten luotaan rahat, "minä en ole vielä päässyt loppuun. Rouva Méchain on Rosalie'n serkku, ja nämä paperit kuuluvat hänelle, minä olen hänen puolestaan ryhtynyt tähän asiaan. Rosalie-raukka rampaantui teidän väkivaltaisuutenne johdosta. Hän sai kärsiä paljon ja kuoli kauheassa kurjuudessa rouva Méchain'in luona… Niin, hän voisi kertoa Teille siivottomia juttuja, jos haluaisi…"

"Inhottavia!" huomautti Méchain piipittävällä äänellään.

Saccard käännähti kauhistuneena, hän oli kokonaan unohtanut lihakuorman tuolissaan. Tuo nainen oli aina saattanut hänet levottomaksi, tuo korppi, joka aina vainusi ruumiita, ja nyt oli hän sekaantunut tähän epämiellyttävään juttuun.

"Aivan niin, tyttö raukka, sääli häntä", mutisi hän, "mutta koska hän kerran on kuollut, niin en näe mitään … tässä ovat kaikessa tapauksessa teidän 600 frangianne."

Busch vielä kerran kieltäytyi ottamasta rahoja.

"Suokaa anteeksi, mutta te ette vielä tiedä kaikkea. Tyttö sai lapsen … niin lapsen, joka nyt käy neljättätoista. Poika on niin teidän näköisenne, ettette voi kieltää isyyttä."

Saccard seisoi kuin puusta pudonnut ja sammalsi:

"Lapsen … lapsen…"

Sitten pisti hän nopeasti setelit lompakkoonsa, sai takaisin koko varmuutensa ja sanoi aivan hilpeästi:

"Mitä te juttelette? Jos on olemassa lapsi, ette te saa soutakaan. Poika perii äitinsä, hänelle kuuluvat nämä rahat. Lapsi … olipa se hauskaa, eihän toki liene kuolemansynti olla isä. Päinvastoin ilahuttaa se minua, nuorentaa minut jälleen. Missä on poika? Minä tahdon nähdä hänet. Miksi ette ole tuonut häntä tänne?"

Nyt oli Busch'in vuoro joutua hämilleen. Hän puhui laveasti ja kaikista asianhaaroista samalla kertaa. Hän sanoi, että rouva Méchain'in saatava nousi 6,000 frangiin, että Caroline-rouva oli suorittanut 2,000 frangia, että Victor oli ollut pahantapainen ja että hänet oli otettu työkotiin. Saccard vavahti jokaisen uuden ilmotuksen kuullessaan. Mitä ihmettä, 6,000 frangia? Ken takaa, etteivät he päinvastoin olleet ryöstäneet poikaa putipuhtaaksi? 2,000 frangin suoritus! He olivat olleet kylliksi häpeämättömiä houkutellakseen hänen tuttavaltaan naishenkilöltä 2,000 frangia! Se oli varkautta ja petosta! Poikaa oli luonnollisesti kasvatettu huonosti ja nyt halusivat he päällepäätteeksi, että hän maksaisi poikansa turmelijoille! Luulivatko he häntä sellaiseksi hölmöksi?

"Ei sou'takaan!" huusi hän. "Kuuletteko? Elkää kuvitelkokaan voivanne puijata minulta ainoatakaan sou'ta."

Busch seisoi kalmankalpeana kirjotuspöydän ääressä.

"Saammepa nähdä. Minä annan teille haasteen!"

"Elkää lörpötelkö tyhmyyksiä. Tiedättehän varsin hyvin, ettei ketään voi haastaa sellaisesta asiasta. Ja jos te luulette voivanne kiristää minulta rahoja tämän jutun avulla, niin erehdytte suuresti, sillä minusta on samantekevää, mitä mailma minusta huutaa. Päinvastoin, olen iloinen tietäessäni, että minulla on lapsi!"

Ja koska rouva Méchain seisoi aivan oven edessä tietä tukkimassa, täytyi Saccard'in tyrkätä hänet syrjään ulos päästäkseen.

Eukko oli tukehtua raivosta ja huusi Saccard'in jälkeen:

"Roisto! Sydämetön ihminen!"

"Saatte vielä kuulla meistä!" ulvoi Busch ja paukautti oven kiinni hänen jälkeensä.

Saccard oli niin kiihottuneessa mielentilassa, että hän antoi kuskille käskyn ajaa suoraan kotiin rue Saint-Lazare'lle. Hänen täytyi kiireesti saada puhua Caroline-rouvan kanssa, hän kävi suoraan asiaan ja torui häntä sen johdosta, että hän oli maksanut nuo 2,000 frangia.

"Rakas ystäväni, ei saa siliä tavalla kylvää rahoja. Miksi ette heti kysynyt minun neuvoani?"

Caroline istui liikutettuna sen johdosta, että Saccard jo tunsi koko jutun. Busch oli siis katsonut hyväksi paljastaa salaisuuden, eikä hänelläkään siis ollut mitään salattavaa.

"Minä tahdoin säästää teitä surulta. Lapsiraukka oli sellaisessa alennustilassa."

"Poika raukka! Te teitte aivan oikein pannessanne hänet työkotiin hiukan hioutumaan. Mutta nyt otamme me hänet sieltä, hankimme hänelle opettajan… Aamulla ajan minä tervehtimään häntä – niin, aamulla, jollei minulla ole liiaksi tehtäviä."

Seuraavana päivänä oli hallinnon kokous, kului kokonainen viikko ilman että Saccard'illa oli ainoatakaan vapaata hetkeä. Hän puhui usein pojasta, mutta hänen täytyi alituiseen lykätä käyntiään, sillä hänellä oli puuhaa niin ylen paljon.

Joulukuun alussa kohosi kurssi 2,700 frangiin kuumeentapaisen kiihkon vallitessa, joka käänsi pörssin ylösalasin. Pahinta oli, että levottomuutta herättävät huhut olivat lisääntyneet, huolimatta alituisesta noususta; nykyään puhuttiin aivan äänekkäästi uhkaavasta romahduksesta, vaikka kurssi yhä kohosikin. Koko Saccard'in elämä oli loistavaa riemukulkua, kultasade, jonka hän sirotteli Parisin ylle, ympäröi hänet ikäänkuin glorialla; kuitenkin oli hän tarpeeksi viisas käsittääkseen, että maa oli miinotettu ja uhkasi revetä hänen allaan. Ja ennen kaikkea kiukutti häntä se seikka, että omasta leiristäkin löytyi kavaltajia, jotka eivät enää uskoneet hänen asemansa vakavuuteen.

Eräänä päivänä, kun Saccard purki harmiaan Carolinen läsnäollessa, katso: tämä lopultakin parhaaksi sanoa hänelle kaikki.

"Niin, tiedättekö, ystäväni, minäkin olen myynyt osakkeeni. Viimeiset aivan hiljan 2,700 frangista."

Saccard seisoi kuin ukkosen lyömänä, ikäänkuin hän juuri olisi kuullut mitä mustimmasta kavalluksesta.

"Myynyt! Te! Oi, Jumalani!"

Caroline tarttui hänen käsiinsä, puristi niitä, hän oli syvästi liikutettu ja hän muistutti Saccard'ille, että sekä hän että hänen veljensä olivat edeltäkäsin valmistaneet häntä tällaisen menettelyn varalle. Hamelin oli vielä Romassa, hänen kirjeensä olivat täynnä levottomuutta tämän mielettömän nousun johdosta, jota oli vastustettava mihin hintaan hyvänsä, muuten menee kaikki murskaksi. Viimeksi eilen oli hän saanut veljeltään kirjeen, jossa käskettiin myymään kaikki. Ja hän oli myynyt.

"Te, te!" toisti Saccard. "Siis te olette taistellut minua vastaan.

Teidän osakkeitanne on minun siis pitänyt ostaa takasin!"

Saccard kiihtyi, kuten tavallista, ja Caroline kärsi entistä enemmän nähdessään hänen masentuneisuutensa, hän halusi puhua järkeä Saccard'in kanssa, kehottaa häntä luopumaan tästä taistelusta, joka saattoi päättyä verisaunaan.

"Kuulkaa, ystäväni. Ajatelkaa, että meidän 3,000 osakettamme ovat tuottaneet meille yli 7,5 milj. Eikö se ole ennenkuulumaton, satumainen voitto? Minä pelkään noita rahoja, en voi uskoa, että ne kuuluvat minulle. Mutta tässä ei ole kysymys henkilökohtaisista eduista. Ajatelkaa kaikkia niitä, jotka ovat uskoneet omaisuutensa teidän käsiinne, pelottavan joukon miljonia, jotka te panette peliin. Miksi kiihottaa äärimäisyyteen tätä mieletöntä nousua? Yleinen mielipide on, että kukistuminen on välttämätön seuraus. Nousulla täytyy olla rahansa, eikä ole mikään häpeä, että osakkeet saavat luonnollisen arvonsa. Sillä tavoin osottaa liike vakavaraisuuttaan, siinä vain on pelastus."

Saccard nousi kiivaasti.

"Osakkeitten täytyy nousta 3,000! Minä olen ostanut ja ostan edelleen, vaikka pakahtuisin! Niin, lentäköön ilmaan koko hökötys ja minä sen mukana, ellen minä saa osakkeita kohoamaan 3,000 ja pakota niitä pysymään siinä!"

Pörssikauden lopussa jouluk. 15 p: nä kohosi kurssi 2,800 ja sitten 2,900. Ja 21 p: nä julistettiin pörssissä tavattoman kiihkon vallitessa, että Yleispankin osakkeet olivat saavuttaneet 3,020 frangin kurssin! Nyt ei ollut enää olemassa totuutta ja johdonmukaisuutta, käsite "arvo" oli niin venähtänyt, ettei sillä enää ollut mitään merkitystä. Oli liikkeellä huhu, että Gundermann vastoin tapaansa oli pannut likoon suuria summia; niinä kuukausina, joina hän oli vastapeliään harjottanut, olivat hänen häviönsä nousseet sellaisiin summiin, että alettiin pitää mahdollisena hänen kukistumistaan. Kaikki aivot olivat kuohumatilassa, joka hetki odotettiin ihmettä.

Ja tänä viimeisenä hetkenä, nyt, kun Saccard seisoi huipullaan ja tunsi maan vapisevan jalkojensa allia ja jo salaisesti kauhistui lähestyvää romahdusta – nyt oli hän kuningas! Kun hänen vaununsa pysähtyivät Yleispankin komean palatsin edustalle, kiirehti nopeasti esiin lakeija ja levitti maton portailta katukäytävän yli katuojaan saakka – ja vasta sitten suvaitsi Saccard nousta vaunuistaan ja kulki kuin hallitsija, jonka jalan ei sovi koskettaa yksinkertaista katukivitystä.

X

Vuoden viimeisen pörssikauden päättäjäisissä joulukuun lopulla oli pörssisali jo puoli yhdestä alkaen täpösen täynnä väkeä. Viimeisinä viikkoina oli kiihko kasvanut ja nyt oli viimeinen taistelupäivä, levoton joukko valmistautui ratkaisevaan kamppailuun.

Levottomampana ja kalpeampana kuin milloinkaan ennen törmäsi Moser Pillerault'ia vastaan, joka seisoi voittajannäköisenä korkeilla haikarajaloillaan.

"Olette kai kuullut…"

Mutta hänen täytyi korottaa ääntään, muuten eivät hänen samansa olisi kuuluneet yhä kasvavassa melussa.

"Kerrotaan, että saamme sodan huhtikuussa. Nuo uhkaavat varustukset eivät voi päättyä muuhun. Saksa ei aio antaa meille aikaa suorittaa uutta sotajoukkojen järjestelyä, josta kamari on aikeessa päättää. Ja muuten on Bismarck…"

Pillerault puhkesi nauruun.

"Jättäkää Bismarck rauhaan! Minä olen itse puhellut hänen kanssaan viisi minuuttia, kun hän oli täällä kesällä. Hän tuntui sangen kiltiltä mieheltä. Jollette te ole tyytyväinen näyttelyn saavuttamaan musertavaan voittoon, niin en minä lainkaan ymmärrä, mitä te tahdotte. Europa on meidän!"

Moser pudisti epätoivoisena päätään. Markkinoita vaivasi liika verevyys, joka on yhtä vaarallinen kuin sydämen rasvottuma lihaville henkilöille. Eikö esim. ollut sulaa hulluutta, että Yleispankin osakkeet olivat nousseet 3,030?

"Ahaa, alkaako taas vanha viisu!" huudahti Pillerault. Ja painaen suunsa aivan Moser'in korvaan sanoi hän pannen painoa jokaiselle sanalle:

"Ennenkuin pörssi tänä päivänä suletaan, olemme päässeet 3,060."

"Jos tiedätte jotain, niin sanokaa! Minä ajattelen näin: minä pidän

Gundermann'in puolta, sillä Gundermann on kaikessa tapauksessa

Gundermann. Hän tietää aina mitä tekee!"

"Mutta", sanoi Pillerault, "kuka on sanonut, että Gundermann'ia onnistaa?"

Moser levähytti silmiään. Kuukausimääriä oli pörssissä kiertänyt juttu, että Gundermann väijyili Saccard'ia, että hän tuki taistelua vimmatusti nousevaa kurssia vastaan ja odotti vain suotuisaa hetkeä nujertaakseen koko laitoksen jonain kauniina päivänä päästämällä miljonansa markkinoille, ja tänään oli kaikkien mielenjännitys suuri, sillä odotettiin ratkaisevaa taistelua, jossa jompikumpi armeija häviäisi. Mutta ken voi olla varma pörssin mailmassa, joka on niin täynnä valhetta ja viekkautta? Eikä Moser'kaan enää tiennyt, mitä uskoa.

"Ah", sanoi hän luoden katseen erääseen lihavahkoon herraan, joka kulki ohitse, "jos tuo tahtoisi puhua, voisin olla aivan rauhallinen. Hän on kaukonäköinen."

Hän oli tuo kuuluisa Amadieu, joka edelleen eli ihmeellisen onnensa varassa, ostaen osakkeita 15 frangia kappale ja myyden 15 milj. voitolla. Häntä pidettiin arvossa suuren liikemieskykynsä vuoksi, häntä seurasi kokonainen pieni hovi, joka totteli hänen pienintäkin vihjaustaan ja keinotteli niinkuin hän tahtoi.

"Joutavia", huudahti Pillerault, joka täydellisesti luotti päistikkateoriaansa, "paras on seurata sokeasti vaistoaan. Kohtalo on kumminkin kaikkivaltias herra. Niinkauan kuin minä näen tuon vintiön paikallaan voittajailmeineen, ostan minä lakkaamatta; hän näyttää, hitto soikoon, kuin aikoisi hän syödä meidät kaikki nahkoinemme karvoinemme."

Hän osotti Saccard'ia, joka juuri oli asettunut tavalliselle paikalleen erään pylvään viereen. Kuten kaikkien huomattavimpien liikehuoneitten johtajilla, oli hänelläkin oma määrätty paikkansa, josta hänen konttorihenkilönsä ja liiketuttavansa tiesivät aina hänet löytävänsä. Gundermann oli ainoa, joka ei koskaan astunut jalallaan pörssiin, mutta hänellä oli niin paljon vapaavälittäjiä ja asiamiehiä määräyksiä täyttämässä, että melkein jokaisen läsnäolevan voi sanoa salaisesti olevan riippuvainen Gundermann'ista. Ja tätä näkymätöntä ja aina läsnäolevaa armeijaa vastaan oli Saccard yksin nostanut taistelulippunsa.

"Olette kai kuullut väitettävän", kuiskasi Moser, "että hän itse kiihdyttää nousua ostamalla suurin määrin Yleispankin osakkeita. Pankki, joka ostaa omia osakkeitaan, on hukassa."

Mutta Pillerault tenäsi vastaan.

"Tyhmää lorua! Kuka voi sanoa varmasti, ken ostaa ja ken myy? Hän käy täällä tapaamassa liiketuttaviaan, sehän on aivan luonnollista. Ja hän on täällä omaan laskuunsa, sillä otaksuttavasti hänkin pelaa."

Moser ei puhunut pitemmältä siitä asiasta. Se oli vasta vain huhu, joka oli lähtenyt liikkeelle, kumottu ja taas levinnyt, vaikkei sitä voitu todistaa. Alussa oli Saccard auttanut kurssin kohoamista vain hyvin varovaisesti, myynyt heti, niinpian kuin oli voinut, kiinnittämättä rahoja ja täyttämättä kassaa papereilla. Mutta nyt vei taistelu hänet mukanaan, ja tänään näki hän välttämättömäksi suuren oston, jos hän edelleen halusi olla herrana taistelukentällä. Hän oli antanut ohjeensa ja seisoi tyynesti hymyillen, aivan kuin olisi ollut vain tavallinen pörssipäivä, vaikka hän levottomuudella ajatteli, miten päivä oli loppuva, ja tiesi kulkevansa yhä etemmäksi tietä, joka saattoi käydä sangen vaaralliseksi.

Äkkiä syöksyi Moser esiin; hän oli hiipinyt suuren Amadieu'n selän taakse napatakseen edes muutamia sanoja keskustelusta, joka tällä oli erään pienen, viekasnaamaisen herran kanssa. Moser oli kovin kiihottunut ja tankkasi:

"Minä kuulin, kuulin omilla korvillani… Hän sanoi, että Gundermann möi yli kymmenen miljonan arvosta! Oh, nyt myyn minä … myyn … myyn vaikka viimeisen paitani!"

"Oh, hitto, 10 miljonaa", mutisi Pillerault hiukan epävarmana. "On siis kysymys elämästä ja kuolemasta."

Ja yhä kasvavassa äänten hälinässä oli puhe vain valtavasta taistelusta Saccard'in ja Gundermann'in välillä. Sanoja ei voinut erottaa. Kaikellaisia huhuja oli liikkeellä. Toiset kirkuivat saadakseen äänensä kuuluville melun keskeltä, toiset nojautuivat salaperäisesti naapurinsa korvaan ja puhuivat aivan hiljaa, vaikkei heillä olisi ollut mitään tärkeää sanottavaakaan.

"Minä pidän entisen asemani", huudahti Pillerault, joka oli saanut takasin rohkeutensa. "Aurinko loistaa niin kauniisti, kurssi on nouseva edelleen."

Vihdoinkin löi kello yksi, eikä lyönti vielä ollut ehtinyt lakata kaikumasta, kun Jacoby, Gundermann'in välittäjä, huusi kaikuvalla äänellään:

"Minulla on Yleispankin, minulla on Yleispankin!"

Hän ei sanonut hintaa, hän odotti kysyntää.

Kuusikymmentä välittäjää oli saapunut paikalle, he muodostivat tiheän kehän luukun ympärille, seisoivat silmä silmää vasten kuin kaksintaistelijat ennen taistelun alkua, uteliaina odottaen ensimäistä kurssia.

"Minulla on Yleispankin", toisti Jacoby kovalla äänellä. "Minulla on

Yleispankin!"

"Mikä kurssi?" kysyi Mazaud, josta vähitellen oli tullut Yleispankin päävälittäjä, ohuella äänellään, joka kumminkin oli niin terävä ja läpitunkeva, että kuului yli virkaveljien äänen.

Ja Delaroque, Jacoby'n vävy ja asiakumppani, ehdotti edellisen päivän kurssia.

"Minä ostan Yleispankin 3,030."

Mutta heti tarjosi toinen välittäjä enemmän.

"3,035!"

Delaroque, joka oli halunnut ostaa tästä vanhasta kurssista ja myydä sitten 5 frangin voitosta, huomasi yrityksensä mahdottomuuden. Ja Mazaud teki päätöksensä varmasti uskoen, että Saccard hyväksyy hänen menettelytapansa.

"Minä ostan Yleispankin 3,040!"

"Kuinka monta?" kysyi Jacoby.

"300. "

Molemmat merkitsivät pari sanaa kirjoihinsa ja kauppa oli tehty, ensimäinen kurssi oli määrätty 10 frangin korotuksella. Mazaud meni ilmottamaan luvun kurssinoteeraajalle, joka piti Yleispankin kirjaa. Ja kahdenkymmenen minuutin ajan oli kuin olisi avattu joku sulku: muitten arvopaperien kurssi tuli heti määrätyksi, kokonainen joukko liikeasioita suoritettiin ilman erityistä kurssivaihtelua.

Saccard seisoi pylväänsä vieressä hymyillen. Hänen joukkonsa oli kasvanut, tuo 12 frangin nousu oli herättänyt huomiota pörssissä, sillä oli jo kauan ennustettu pankin häviötä, ja tänään oli odotettu romahdusta. Huret saapui Sédille'n ja Kolb'in seurassa: jälkimäinen oli katuvinaan, että oli myynyt osakkeensa 2,500, ja Daigremont kulki käsikädessä markiisi Bohain'in kanssa kertoillen tälle, mikä onnettomuus häntä oli seurannut syyskilpa-ajojen aikana. Mutta enimmin iloitsi kuitenkin Maugendre ja tukki kokonaan kapteeni Chave'n suun, joka oli pessimisti ja väitti, etteivät he vielä olleet nähneet loppua. Samallainen kohtaus sattui Pillerault'in ja Moser'in välillä, joista edellinen oli innostunut mielettömän kohoamisen johdosta, jälkimäinen väänteli raivoissaan käsiään kiroillen tuota itsepäistä nousua, ikäänkuin se olisi ollut hullu koira, joka kumminkin jonain päivänä ammutaan kuoliaaksi.

Tunti kului. Kurssit pysyivät jokseenkin ennallaan, kauppoja tehtiin, vaikka vähemmässä määrässä kuin alussa, sen mukaan kuin määräyksiä annettiin ja sähkösanomia saapui. Pörssiajan puoleen ehtiessä on aina sellainen lepotila, ensimäinen into jäähtyy, kunnes viimeinen taistelu loppukurssista taas panee intohimot kuohumaan. Kuitenkin kuului edelleen Jacoby'n basso ja Mazaud'in tenori, he tekivät palkkiokauppoja.

"Minulla on Yleispankin 3,040, siitä 15 frangia palkkiota."

"Minä ostan Yleispankin 3,040, 10 frangin palkkiolla."

"Kuinka monta?"

"25. "

Mutta äkkiä levisi huhu, että Yleispankin osakkeet laskeutuivat viisi frangia, ja sitten 10, 15, 3,025: teen.

Juuri sillä hetkellä saapui Jantrou, joka oli ollut hetkisen ulkona, takasin saliin ja kuiskasi Saccard'in korvaan, että vapaaherratar Sandorff istui vaunuissaan Brogniart-kadun kulmassa, hän tahtoi tietää, kehottiko Saccard häntä myymään. Tämä kysymys juuri sillä hetkellä, jolloin kurssi horjui, suututti Saccard'ia ylenmäärin. Ja hän vastasi:

"Käske hänet menemään h – ttiin! Minä kuristan hänet, jos hän uskaltaa myydä!"

Massias syöksyi ilmottamaan 15 frangin laskeutumisesta; hän ymmärsi, että Saccard halusi puhua hänen kanssaan.

Tämä oli tehnyt suunnitelman, jonka avulla loppukurssi tulisi kohoamaan, sähkösanoma Lyon'ista, missä nousu oli varma; nyt alkoi hänen korviaan kuumottaa, sillä sähkösanomaa ei tullut, ja tämä odottamaton lasku saattoi johtaa onnettomuuteen.

Massias ei pysähtynyt Saccard'in eteen, hän tyrkkäsi vain kyynäspäällään tätä ja terotti korviaan kuullakseen määräyksen.

"Heti Nathansohn'in luo, 400, 500, niin monta kuin tarvitsee."

Tämä tapahtui niin nopeasti, että ainoastaan Moser ja Pillerault huomasivat sen. He syöksyivät Massias'en perässä katsomaan, mitä hän tekee.