Kitabı oku: «Unelma», sayfa 12

Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä, yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja äänettömämpi.

Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili kahta hartaammin.

– Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa kohtaloni.

Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa, ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi. Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat, kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa. Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?

– Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut syypää meidän molempien onnettomuuteen… Sanokaa, minä rukoilen teitä, sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!

Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.

– Monseigneur… Monseigneur…

Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa, samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:

– Ei koskaan!

Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän pylväitten taakse.

Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä avaran, aution kirkon suurta rauhaa.

XI

Jo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen Huberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen kieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni.

Hubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi! Hänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat kyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he olivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista maailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa.

– Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin tullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin.

Hubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön. Eikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin haudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen syliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle.

– Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa?

Angélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen mieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin tiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi:

– Niin, on kai.

Ja seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja käytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen elämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan ei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta ikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus näytti olevan lopullisesti tehty.

Hubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää loitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan, oli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea, vaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti hänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse, ja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli yhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska, kun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen häntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän syöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin mielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa lupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja antaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen julkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään Angéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se oli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea, kaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet.

Kun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän vakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän:

– Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan hänelle?

– Se on minun velvollisuuteni.

Hubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten:

– Tee omantuntosi mukaan… Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren miehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä tahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku.

Hubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän alkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai muuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa kiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen.

– Näethän, että haava paranee umpeen… Hän unhottaa.

Mutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki inhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi varmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. Hänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi koettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä hänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa ihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet nöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun, pysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään leviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa lukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten ennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan ihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta on rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon.

Tuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta erinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista istuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus kolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti esittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät käsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä korkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin rasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät että työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se tekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa kirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan. Mutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen vastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti siltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen olisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä.

Ja vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään, säännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä, jolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun Hubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi Hubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä. Enkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio useampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia varten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa, jonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä tehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti enkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään jyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli saanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja Hubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He loivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka säteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut, reikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä vuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja kultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja »sukkela», käsirukki ja kerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan avonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina.

Päivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa työtä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen läpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan ruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello yhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän työltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei nähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä kohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki esteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien oli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut hätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt yksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme tapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä pysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään malttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa, jotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula irti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin lasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä.

Hubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun pyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun, viettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa ulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi auttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla. Tämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot tummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet juoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta hyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron, jalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen ystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja. Täällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä kuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli pelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan hänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan sitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana kulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä, tullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen. Tämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle työlleen.

Mutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa vaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän loppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa:

– Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa poikansa?

Angélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa.

Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä.

– Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika menee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa… Asia on kuulemma lopullisesti sovittu toissapäivänä.

Angélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään. Uutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen äitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä ensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi jonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin tuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän, Angélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt Félicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä saattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän käänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin kapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen kynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan, jottei hän antaisi perään.

Hän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti koneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana:

– Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa… Neiti Claire on hyvin kaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin…

Ihan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori lähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa olla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta. Millä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle heidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat jalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän lempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen tavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei heitä enää koskaan löydettäisi.

– No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset lautasliinat pensaan oksille. – Parin tunnin perästä ne ovat kuivat… Hyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää.

Seisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten liinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän sydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman rajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei enää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä nyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun hän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille kuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen heikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen tahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei pelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan.

Tunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten keskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä heijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä voimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava taistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään muuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli varmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti hänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin yksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei nyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli vannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet olivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä, ei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli täynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman katseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin rehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen aikomukseen.

Seuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului vielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että Félicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli pysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä. Tietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki. Hänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi pienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan hänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa, Chouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin Lemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty tanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique eräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä lupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli kreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä oli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan palasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän menevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna Mascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen luonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä köyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne noille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää ulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen sydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän tunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara pisaralta.

Ollessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan, hän huudahti tuskan tukahduttamana:

– Hän ei rakasta minua enää!

Hän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine, tummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana ja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää ja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo avioparina?

– Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää!

Tämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun hänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää ajatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei enää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt murskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään kurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on loppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista suurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja alistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt uskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen kamppailu alkoi jälleen.

Ensin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin olkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen koommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta päässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien vaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki pakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton, että rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta syntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen viikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin punontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän oli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin kätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän ei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen ylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi selvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi siitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun hän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi.

Se oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota toivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen hänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen itselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu. Toisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri hiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun vieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena kieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja tottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja kasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti huumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat kuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja intohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä kuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta ei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan, hän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon ristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu, epäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä ikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa, kun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi häntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja hän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä.

Eräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan Félicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut vastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman kasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä, antaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka sivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei vanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero! Hyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot kohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita hän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän käveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti omenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli merkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin käynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin paikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus, johon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada uudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen taipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta eräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli pöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli saanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa vaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista luuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu, missä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli orjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään, jollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi hän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu pitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun apulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston esimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella tuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja hieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä kaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu kaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän nyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai hänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä arvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet vielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen mielensä kapinaa.

Nyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen maatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa. Mutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän tajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne liehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten suuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi äkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä. Puoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui keskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen puistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: »Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?» Sillä hänen ahdistava hätänsä oli suurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin pimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten pukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla häntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen luonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista maailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta ilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat. Mariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut, tuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään jäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään jättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana, aseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin alle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen turvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi ulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että jolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen avukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän varmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. »Jumalani, Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?» Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona keskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä.

Silloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä tunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen vaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa. Hän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt hän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa ja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet valkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän oli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja pelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä vartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja leijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva rohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti. Tunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin, yhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa. Murtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen, tuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa tuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta kerralta yhä heikontuisi.

Ja hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli ruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli rinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja valittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi tukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti jonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut syömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa; leipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei saattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei saanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista huoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa. Hänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen ruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki näytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli heikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin kuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen jalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat häneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä lujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin piispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä, hoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula, ei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos.