Kitabı oku: «Kavaluus ja rakkaus», sayfa 6

Loviisa (peräytyen hämmästymällä). Pilkkaako se minua poloista, vai eikö hänellä olisikaan ollut mitään osaa siinä julmurin-työssä? Haa! näinpä minä vielä voisin ottaa sankarittaren muodon ja koristaa viattomuuteni itselleni ansioksi. (Seisoo vähän aikaa ajatuksissaan, tulee sitten lähemmäksi ladyä, ottaa häntä kädestä ja katsoo lujasti häntä silmiin.) No, niin ottakaa hänet, milady! – Vapaa-ehtoisesti annan minä teille sen miehen, joka helvetin koukuilla reväistiin vertä vuotavasta sydämestäni. – Kuka-ties ette itse sitä tiedäkään, milady, vaan te hävititte nyt kahden rakastavaisen taivaan, toisistansa kiskaisitte kaksi sydäntä, jotka Jumala yhdeksi loi; musersitte olennon, joka hänelle oli yhtä rakas kuin tekin, jonka hän loi iloitsemaan niinkuin teidätkin, joka häntä kiitti niinkuin tekin, eikä kiitä häntä nyt enää koskaan – Lady! Kaikki-tietäväisen korvaan kuuluu tallatun matosen viimeisetkin kuolon-väännykset – Ei se ole hänestä yhtä kaikki, jos sieluja hänen säsiinsä murhataan! Nyt olkaan Walter teidän! Nyt, milady, ottakaa hänet pois! Töydätkää hänen sylihinsä! Viekää hänet alttarin eteen – Mutta elkää vaan unhottako, että morsian-suutelunne väliin kavahtaa itse-murhaajattaren haamu – Jumala on laupias – Minä en voi enää muuten auttaa itseäni!

(Töytää ulos.)

Kahdeksas kohtaus.

Lady yksin, seisoo hämmästyksissä, tuijottaen ovea kohti, josta Milleritär oli juossut; herää viimeinkin huumeuksistansa.

Lady. Kuinka se olikaan? Mikä minulle tapahtui? Mitä se onnetoin puhui? Vielä nytkin, o Jumala! vielä nytkin leikkelevät korvaani hänen hirmuiset, minua kiroavat sanansa: ottakaa hänet pois! – Kuka, sinä onnetoin? Sun kuolin-vaikeroimisesi lahjako – toivottomuutesi perintökö? Hyvä Jumala! Olenko minä niin syvään vajonnut – niin yht'äkkiä kaikilta ylpeyteni istuimilta kukistunut, että ahnaudella odotan, mitä kerjäläis-naisen hyvä-sydämisyys viskaa minulle kuolin-vuoteeltansa? – Ottakaa hänet pois! ja sen sanoo hän semmoisella äänellä, semmoisella katseella – Haa! Emilia! Sitäkö varten sinä ulkonit vaimon-puolen rajojen yli? Sitäkö varten pidättelit itsellesi britannilaisen vaimon ylpeätä nimeä, että kunniasi loisteisan rakennuksen pitää maahan vajota saksalaisen porvarin-piian korkeamman hyveen rinnalla? – Ei! ylpeä onnetoin, ei! – Hävetä voipi Emilia Milford – vaan ei koskaan anna itseänsä häväistä! On minullakin voimaa, luopumaan!

(Kävelee juhlallisesti edes-takaisin.)

Lymyä nyt, sinä heikko, kärsimyksen-alainen vaimo! – Jääkää hyvästi, te suloiset unelmat rakkaudesta – Jalo-mielisyys yksinänsä olkoon tästä lähtien johdattajani! – Tämä rakastava pari on hukassa, tahi täytyy Milfordin luopua vaatimuksistansa ja erota ruhtinan sydämestä! (Vähän ajan kuluttua, vilkkaasti.) Teko on tehty! – poistettu se kauhea este – Kaikki kaikki siteet minun ja herttuan välillä, juurinensa reväisty sydämestäni tämä raivoova rakkaus! – Minä palajan takaisin sinun syliisi, siveys! – Ota katuvainen tyttäresi vastaan! – Haa, kuinka mieleni minusta tuntuu hyvältä! kuinka sydämeni yht'äkkiä niin kevyeltä ja iloiselta! – Suurena, kuin alas-menevä aurinko, tahdon minä tänäpäivänä ltaskeutua korkeuteni kukkulalta, herrauteni kuolkoon rakkauteni kanssa, elkään mikään muu kuin sydämeni seuratko minua maan-pakolaisuuteeni. (Päättäväisesti mennen kirjoitus-pöytänsä tykö.) Nyt heti pitää sen tapahtuman – nyt paikalla, ennenkuin sen rakkaan nuorukaisen näkö uudestaan nostaa verisen taistelun sydämessäni.

(Istuuksen ja alkaa kirjoittaa.)

Yhdeksäs kohtaus.

Lady. Kammari-palvelija. Sohvi, sitten hovi-marsalki,

viimein palvelus-väki.

Kammari-palvelija. Hovi-marsalki von Kalb seisoo etu-huoneessa ja on asiassa herttualta.

Lady (kirjoittamisensa kiihkossa). Ylös pitää hänen kavahtaman, sen ruhttnallisen pöpön! Todella! Tämä päähäni astunut ajatus onkin niin hullu, että se kyllä voipi hajoittaa tuommoisen ruhtinallisen kallon. – Hänen hovi-elättinsä joutuvat siitä vimmaan. – Koko maa tulee kuohumaan.

Kammari-palvelija ja Sohvi. Hovi-marsalki, milady!

Lady (käännäksen heihin päin). Kuka? Mitä? – Sitä parempi! Hänen-kaltaisensa olennot ovat luodut säkkiä kantamaan. Hän on terve-tullut.

Kammari-palvelija (Pois).

Sohvi (huolellisna läheten). Jos en tarvitsisi pelätä, milady, olevani liian rohkea – (Lady kirjoittaa edellensä.) Milleritär tuli semmoisessa vauhdissa tyköänne – teidän kasvonne hohtavat – te puhutte itseksenne. (Lady vaan kirjoittaa.) Minua peloittaa – Mitähän on tapahtunut?

Hovi-marsalki (tulee sisään, kumartelee tuhansin kerroin ladyn selälle; kun tämä ei keksi häntä, tulee hän lähemmäksi, seisattuu hänen tuolinsa taakse, koettelee saada hänen hameensa helman käteensä ja suutelee sitä, pelollisesti suhahtaen.) Serenissimus —

Lady (hiekoittelee kirjoituksensa ja lukee sen läpi). Hän on minua moittiva kiittämättömäksi kappaleeksi – minä muka olin orpo ja turvatoin. Hän nosti minut kurjuudesta – kurjuudestako? – Inhoittava muutos! – Revi palasiksi hyvä-töittesi luettelo, viettelijä! Minun ikuinen häpeäni maksaa ne sinulle koron kanssa.

Hovi-marsalki (kaikilta puolin turhaan koeteltuaan tulla ladyn näkyviin.) Milady näyttävät olevan vähän distraite – Minu täytynee siis itseni olla niin rohkea. (Hyvin kovasti.) Serenissimus lähettävät minut, milady, kysymään, pitääkö tänä iltana oleman vauxhall tahi saksalainen kometia?

Lady (nousee nauraen ylös). Jompi kumpi, enkelini! – Sillä välin toimittakaa herttuallenne tämä kirjoitus makiaisiksi! (Sohville.) Sinä, Sohvi, käske valjastamaan hevoset, ja kutsu kaikki palvelus-väkeni tänne saliin koolle —

Sohvi (menee hämmästyksissä pois). O taivas! Mitä aavistan! Mitä tästä vielä tulee?

Hovi-marsalki. Te olette liikutettu, armo?

Lady. Sitä vähemmin on tässä valheltu – Hurraa, herra hovi-narsalki!

Nyt on yksi virka-paikka avonainen. Myötä-tuuli parittajoille!

(Marsalkin epäilyksellä katsellessa paperia.) Lukekaa, lukekaa! Minä tahdon, ett'ei sen sisällystä pidetä salassa!

Hovi-marsalki (lukee, jolla välin ladyn palvelijat kokoutuvat perälle):

"Armollisin herra!

"Se sovinto, jonka te niin kevyt-mielisesti rikoitte, ei voi enää minuakaan sitoa. Teidän maanne onnellisuus oli minun rakkauteni ehto. Kolme vuotta olin minä petoksissa. Nyt on side lähtenyt silmiltäni. Minua inhoittavat armo-lahjat, jotka vuotavat alamaisten kyyneleistä. – Kääntäkää rakkautenne, jota minä en enää voi vastata, itkevän maanne puoleen, ja oppikate britannilaiselta ruhtinattarelta laupeutta saksalaista kansaanne kohtaan. Yhdessä tunnissa olen jo rajan takana. Johanna Norfolk."

Kaikki palvelijat (mumisevat hämmästyneinä). Yhdessä tunnissa rajan takana!

Hovi-marsalki (panee säikähtyneenä paperin pöydälle). Varjele Jumala minua tätä viemästä, armollinen rouva! Sen viejän kaulaa kutkuttaisi yhtä paljon kuin sen kirjoittajan on kutkuttanut.

Lady. Sekö sinulla on huolena, kultainen mies-parka! – Minun neuvoni on, että kirje leivotaan lintu-pasteiaan, niin serenissimus löytäisi sen talrikiltaan —

Hovi-marsalki Ciel! Mikä rohkeus! – Ajatelkaa toki, muistakaa toki, mihin disgraciin näin joudutte, lady!

Lady (käännäksen palvelus-väkeensä päin ja puhuu seuraavan sisimmällä liikutuksella.) Te seisotte hämmästyneinä, hyvät ystävät, odotatte huolellisina, kuinka tämä asia selviää. – Tulkaa lähemmäksi, rakkaani! – Te palvelitte minua rehellisesti ja mielellänne, katsoitte minua useammin silmiin kuin kukkaroon; kuuliaisuus oli teidän halunne, ylpeytenne oli lempeni! – Että teidän uskollisuutenne muiston pitää myös olla minun alennukseni muisto! Surkea kohtalo, että minun pimeimmät päiväni olivat teidän onnellisimmat päivänne! (Itku-silmin.) Minä lasken teidät palveluksestani, hyvät lapset! – Lady Milfordia ei enää ole, ja Johanna Norfolk on liian köyhä maksamaan velkaansa – Hovi-mestarini jakakoon rahani ja kalliit kaluni teidän kesken – Tämä palatsi jääpi herttualle – Köyhin teistä on tästä lähtevä rikkaampana kuin hänen emäntänsä. (Hän osoittaa heille kätensä, jota kaikki perätysten liikutettuina suutelevat.) Minä ymmärrän ajatuksenne, rakkaat ystävät – Eläkää tervennä! Hyvästi! hyvästi! (Tointuu liikutuksestaan.) Jo kuulen vaunujen tulevan. (Irraltaa itsensä, lähtee menemään, hovi-marsalki asettuu hänen eteensä.) Laupiuden mies, vieläkö sinä seisot täällä?

Hovi-marsalki (joka kaiken aikaa peräti hämmästyneenä on katsellut paperia). Ja tämä piljetti pitää minun antaa hänen korkeutensa aivan omiin korkeihin käsiin?

Lady. Laupiuden mies! aivan omiin korkeihin käsiin, ja sano vielä aivan omiin korkeihin korviin, että kun minä en voi avo-jaloin Lorettoon mennä, niin tahdon päivä-palkan edestä tehdä työtä, puhdistuakseni siitä häpeästä, kerran hallinneeni häntä.

(Hän menee joutuun pois. Kaikki muut hajoavat hyvin liikutettuina.)

VIIDES NÄYTÖS

Illalla tulen ajalla kammarissa soittajan kotona.

Ensimäinen kohtaus.

Loviisa istuu ääneti ja hievahtamatta pimeässä sopessa kammaria, pää kättä vasten. Hyvän ajan kuluttua tulee Miller lyhti kädessä, katselee hätäisesti ympäri huonetta, Loviisata havaitsematta, panee sitten lakkinsa ja lyhdin pöydälle.

Miller. Ei lastani ole täälläkään! Ei täälläkään. – Kaikki kadut olen kävellyt läpi, käynyt kaikissa tuttavissamme, kysellyt kaikilla portilla – tytärtäni ei ole nähty missään! (Vähän ajan perästä.) Ole kärsivällinen, onnetoin isä-parka! Odota, kunne aamu tulee. Kuka-ties virta silloin tuopi lapsesi rantaan. – O Jumala! Sydämeni taisi liian paljon rakastua tähän tyttäreen! – Se rangaistus olisi kova! Kovin kova, taivaallinen isä! En huoli napista, taivaallinen isä, vaan rangaistus on kova! (Laskeksen huoaten tuoliin.)

Loviisa (puhuu sopelta). Oikein sanoit, kurja vanhus! Opi ajoissa kalliimpasikin kadottamaan.

Miller (hyppää ylös). Sielläkö sinä olet, lapseni? Sinäkö sitä olet? —

Mutta miksi näin yksinäsi ja ilman valkeatta?

Loviisa. En sen tähden yksinäni ole. Kun oikein pimeä on yltä ympärini, silloin vasta minulla paraat vieraat käyvätkin.

Miller. Jumala varjelkoon! Ainoastaan tunnon-mato liikkuu yhdessä yö-huuhkajan kanssa. Syntiset ja pahat henget karttavat valoa.

Loviisa. Ian-kaikkisuus myös, isä, joka ilman apumiehittä puhelee sielun kanssa!

Miller. Lapsi, lapsi! mitä puhetta se on?

Loviisa (nousee ylös ja tulee edemmäksi). Minä olen kamppaillut kovan kamppauksen! Sinä tiedät sen, isä! Jumala antoi minulle voimaa! Kamppaus on päättynyt! Isä, vaimon puolta sanotaan heikoksi ja araksi! Elä sitä enää usko. Me säikähdämme ehkä hämä-häkkiä, vaan sitä mustaa kummitusta mätänemistä voimme me leikillämme syleillä! Se sinulle tiedoksi, isä! Loviisasi on lystimäinen!

Miller. Kuule, tyttäreni! minä soisin että ulvoisit; niin olisit minulle otollisempi.

Loviisa. Kuinka minä hänet narraan, isä! Kuinka minä sen tyrannin petän! – Rakkaus on kavalampi kuin häjyys ja uskaljaampi – sitä ei hän tiennyt se snrkea-onninen mies – O, he ovat kyllä sukkeloita, niin kauan kuin heillä vaan on tekemistä pään kanssa; vaan niin pian kuin sydämehen ryhtyvät, käyvät ne konnat tyhmiksi – Valalla luuli hän lukitsevaan petoksensa! Valat, isä, sitovat tosin eläväisiä, vaan kuolossa sulaa valankin rautainen side! Ferdinand on tuleva tuntemaan Loviisansa! – Vietkö, isä, minulta tämän piljetin paikkaansa? Oletko niin hyvä?

Miller. Kelle, tyttäreni?

Loviisa. Kummallinen kysymys! Avaruuteen ja minun sydämeeni ei tahdo mahtua yksikään ajatus hänen päällensä – Kellenkäs muille sitten minä kirjoittaisin?

Miller (levottomasti). Kuule, Loviisa! Minä avaan kirjeen!

Loviisa. Kuin tahdot, isä! – vaan siitä et paljon viisastu. Puustavit ovat siinä kuin kylmät kuolleen-ruumiit ja elävät vaan rakkauden silmissä.

Miller (lukee). "Sinä olet petetty, Ferdinand! – Verratoin pahuus ratkasi sydämemme liiton, vaan hirmuinen vala sitoo minun kieleni, ja isäsi on joka paikkaan asettanut kuuntelijoitansa. Kuitenkin, jos sinulla on uskallusta, rakkahani! – Minä tiedän toisen maan, jossa valat eivät enää sido ja johon hänen kuuntelijansa eivät pääse." (Miller taukoo ja katsoo vakaisesti hänen silmiinsä.)

Loviisa. Miksi niin minuun katsot? Lue kaikki, isä.

Miller. "Vaan uskallusta pitää sinulla olla, jos tahdot käydä pimeätä tietä, jossa sinulle ei loista muuta valoa kuin Loviisa ja Jumala. – Sinun pitää tuleman sulana rakkautena, jättää tähän maahan kaikki toiveesi ja kaikki pauhaavat halusi; et mitään muuta tarvitse sinne kuin sydämesi. Jos suostut – niin tule silloin kuin kello lyöpi kaksitoista Karmelitein tornissa. Jos sinua peloittaa – niin pyhki pois sana vahva miesten sanastosta, sillä tyttö tekee sinulle häpeät." (Miller panee piljetin pois, katsoo kauan suruisella katsannolla eteensä, viimein käännäksen hän tyttäreensä päin ja sanoo matalalla, murtuneella äänellä:) Ja se toinen maa, tyttäreni, on?

Loviisa. Etkö sitä tiedä? Etkö tosiaankaan sitä tiedä? isäni? —

Ihmeellistä! Se maa on oikein etsiä maalattu. Ferdinand löytää sen.

Miller. Hum! Puhu selvemmin!

Loviisa. Sille en paikalla löydä oikein suloista nimeä. Vaan elä peljästy, isä, jos kamoittavan sanon. Se maa – Oi, miksi ei rakkaus ole saanut kappaleille nimiä antaa! sen ihanimman olisi se tälle antanut. Tämä toinen maa, hyvä isäni – anna sanoani – tämä toinen maa on hauta.

Miller (hoippuen tuoliin). O hyvä Jumala!

Loviisa (menee hänen tykönsä ja pitelee häntä). Elä toki, isä kulta. Se on vaan huuraa, joka sanan päälle laskeksen – se pois, ja morsius-vuode tulee esiin, jolle aamu levittää ruusuisen peitteensä ja kevät peittelee kukka-myttyjänsä. Ainoastaan ulvova syntinen saattoi kuolon luu-rangoksi parjata; ei, kuolo on suloinen, sievä poikanen, kukoistava, niinkuin rakkauden jumala maalataan, ei vaan niin kavala – hiljainen, kuulijainen henki, joka väsyneelle matka-miehelle tarjoo käsi-vartensa nojaksi, avaa ian-kaikkisen ilon loistoisan hovin, ystävällisesti nyykäyttää päätään ja katoo.

Miller. Mikä on sinulla aikeena, tyttäreni? – Tahdot omin käsin päiväsi lopettaa.

Loviisa. Elä sitä niillä sanoilla mainitse, isä! Tahdon luopua seurasta, koska minua ei hyvästi suvaita – karata paikkaan, josta en enää voi olla poissa – onko sekin syntiä?

Miller. Itse-murha on suurin synti, lapseni! – Se ainoa synti, jota ei enää voi katua, koska siinä kuolema ja paha-teko tapahtuvat yhden ajoin.

Loviisa (seisattuu hämmästyksissä). Kauheata! – Vaan eihän se toki niin äkkiä mene. Minä hyppään jokeen, isä, ja pudotessani rukoilen Jumalalta kaikki-valtiaalta armoa!

Miller. Se on, sinä kadut varkauden, niin pian kuin varastetun olet saanut kätköön – Tyttäreni! tyttäreni! Muista, ett'et pilkkaa Jumalata juuri silloin kuin häntä enimmin tarvitset. O, syvään, syvään olet langennut! – Sinä herkesit rukousta harjoittamasta, ja laupiuden isä otti kätensä sinusta pois!

Loviisa. Onkos rakkauskin sitten rikos, isä?

Miller. Kun Jumalata rakastat, niin et koskaan rakasta rikokseksi asti. – Sinä olet minut syvälle painanut, kuka-ties hautaan saakka. – Vaan olkaan, en tahdo sydäntäsi vielä enemmän raskauttaa, – Tyttäreni, minä puhuin taannoin jotain. Luulin olevani yksinäni. Sinä kuulit ajatukseni, ja miksipä sitä enää pitäisinkään salassa? Sinä olit epäjumalani! Kuule, Loviisa, jos sinulla vielä on sydäntä tuntemaan isän tunteita – Sinä olit minulle kaikki! Nyt olet menettämäisilläsi ei omaa tavaratasi, vaan minun koko omaisuuteni. Katso, kuinka hiukseni alkavat käydä harmaiksi. Se aika lähenee minua vähitellen, jolloin meille isille tulee hyödyksi se pää-oma, jonka lastemme sydämiin olemme säästäneet. – Tahdotko tämän pää-oman minulta tapattaa, Loviisa? Tahdotko isäsi kaiken omaisuuden kanssa lähteä karkuun?

Loviisa (suutelee hänen kättänsä syvimmästi liikutettuna). En, en millään tavalla, rakas isä! Minä menen suuren velan alaisena tästä maa-ilmasta ja tahdon sen ian-kaikkisuudessa paraten maksaa.

Miller. Ajattelee perään, etkö siinä ehkä erehdy, lapseni! (Vakaasti ja juhlallisesti.) Tokkohan me siellä tulemmekaan yhteen? – Kas, kuinka kalvenet! – Loviisani arvaa itsestänsä, että minä häntä toisessa maa-ilmassa en enää tavoitakaan, koska minä sinne en lähde semmoisella kiireellä kuin hän. (Loviisa juoksee hänen syliinsä, vavisten. Hän painelee lämpimästi häntä rintaansa vasten ja jatkaa liikuttavalla äänellä.) O tyttäreni, tyttäreni! langennut, kuka-ties jo hukkunut tyttäreni! Ota korviisi isäsi totiset sanat! Minä en voi sinua vartioida. Minä voin sinulta ottaa veitset pois, vaan sinä voit itsesi neulalla surmata. Myrkystä voin sinut varjella, vaan sinä voit kuristaa itsesi helmi-rihmalla. – Loviisa – Loviisa – ainoastaan varoittaa voin sinua vielä – Tahdotko sille kannalle joutua, että se pettäväinen kuva sydämestäsi luopuu vasta ajan ja ian-kaikkisuuden hirmuisella sillalla? – Uskallatko kaikki-tietäväisen istuimen eteen mennä valhetellen: sinun tähtesi, luojani, läksin tänne – vaikka syntiset silmäsi etsivät rakkahasi kuolevaista kuorta? – Ja kun tämä savi-jumalasi, silloin matona niinkuin sinäkin, mataa tuomarin jalkojen juureen, kieltää sinun jumalattoman luottamuksesi häneen ja osoittaa sinut rukoilemaan ian-kaikkista laupiutta, jota hän onnetoin tuskin itsekään saa – kuinkas silloin? (Painavammin, kovemmasti) Kuinka silloin, onnetoin? (Hän puristaa häntä rintaansa, katsoo vähän aikaa lujasti häntä silmiin, heittää hänet sitten yht'äkkiä.) Nyt en tiedä enkä voi enää mitään – (nostetulla oikealla kädellä) enkä voi sinulle, herrani ja tuomarini, enempää vastata tästä sielusta. Tee lapsi-parka, mitä tahdot. Tekey solakalle nuorukaisellesi uhriksi, niin että pahat henkesi iloitsevat ja enkelisi sinusta luopuvat. – Mene, mene sinne, kunne aiot! Pane kaikki syntisi päällesi, pane vielä tämä viimeinenkin, kauhein kaikista, päällesi, ja jos kuormasi vielä tuntuu keveältä, niin tehköön minun kiroukseni painon täydeksi. – Tuoss' on sinulle veitsi, pistä se sydämeesi, ja (tahtoo itkien töytätä ulos) isäsi sydämeen!

Loviisa (hyppää ylös ja juoksee hänen perästänsä). Isä, elä mene! Oi isäni! – Että helleys pakoittaa vielä julmemmin kuin tyrannin-raivo! Mitä pitää minun tehdä? En voi! Mitä teen?

Miller. Kun majuorisi suudelmat polttanevat sinua kuumemmin kuin isäsi kyyneleet, – niin kuole!

Loviisa (tuskallisesti kamppailtuaan, varovasti.) Isä! Tuoss' on käteni! Minä tahdon – Jumala! Mitä teen? mitä tahdon minä! Isä, minä vannon – voi minua, voi pahan-tekijätä, minne taivun! – Isä, olkaan sitten – Ferdinand – Jumala sen näkee! – Niin hävitän viimeisenkin muiston hänestä.

(Repii kirjeensä.)

Miller (vaipuu ilosta juopuneena hänen kaulaansa). Kas se on minun tyttäreni! Katso ylös! rakastajaa olet nyt köyhempi; sitä vastaan olet isäsi tehnyt onnelliseksi. (Itkien ja nauraen halaellen häntä.) Lapsi, lapsi! Tätä onnellista päivää elämässäni en ole ansainnut! Luoja tiesi, kuinka minä huono mies tämän enkelin olen saanut! – Loviisani, onnellisuuteni! Hyvä Jumala! En minä rakkautta paljon ymmärrä, vaan että siitä luopuminen mahtaa olla tuskallista – sen verran minäkin vielä ymmärrän!

Loviisa. Mutta pois tästä maasta, isä! – Pois tästä kaupungista, jossa kumppalini pilkkaavat minua ja hyvä nimeni iäksi on mennyt – Pois, pois, kauas pois tästä paikasta, jossa on niin monta muistoa kadonneesta onnestani. Pois, jos se on mahdollista! —

Miller. Minne vaan tahdot, tyttäreni! Jumalan leipä kasvaa joka paikassa, ja korvia antaa hän myös kuuntelemaan viuluani. Menkään kaikki hukkaan – Minä teen sinun tuskasi kertomuksen virreksi, laulan sitten laulua tyttärestä, joka isänsä tähden särki sydämensä – sitä laulaen kerjäämme sitten ovi ovelta, ja almut maistavat suloisilta itkeväisten käsistä.

Toinen kohtaus.

Ferdinand edellisten tyköön.

Loviisa (hoksaa hänet ensiksi ja viskautuu kovasti huutaen Millerin kaulaan). Herra Jumala! Tuossahan se on! Minä olen hukassa!

Miller. Missä? kuka?

Loviisa (osoittaa, näkönsä pois-kääntäen, majuoria ja painaksen lujemmin isäänsä vasten). Hän! hän itse – Pidä silmällä, isä – se on tullut minua murhaamaan!

Miller (keksii hänet, peräytyy). Mitä? Te täällä, paroni?

Ferdinand (tulee hiljaa lähemmäksi, taukoo Loviisan kohdalla, ja katsoo häneen kyselevällä jäykällä katsannolla, sitten vähän ajan kuluttua sanoo). Hämmästynyt oma-tunto, kiitoksia sinulle! – Tunnustuksesi on hirmuinen, vaan nopea ja varma, ja päästää minut häntä kiduttamasta! Hyvää iltaa, Miller!

Miller. Mutta Jumalan tähden! Mitä te tahdotte, paroni? Mikä teidät tänne tuo? Mitä tämä päälle-tunkeuminen merkitsee?

Ferdinand. Muistan mokoman ajan, jolloin minua odotettaessa päivä jaettiin minuuttiinsa, jolloin ikävä minun perääni ripustihen hitaan seinä-kellon painoihin, sille muka joutua lisätäkseen, ja jolloin vartioitiin sitä suonen-sykäystä, jonka ajalla minä tulisin. – Mistä tulee se, että minun nyt sanotaan tunkeuvani?

Miller. Menkää, menkää pois, herra paroni! – Jos sydämessänne vielä on kyvenkään ihmisyyttä jälellä, jos ette tahdo kuolijaksi kuristaa häntä, jota sanotte rakastavanne, niin paetkaa, elkääkä viipykö täällä yhtä silmän-räpäystä enempää! Siunaus pakeni huoneestani, niin pian kuin te siihen jalan astuitte. Te toitte onnettomuuden majaani, jossa ennen vaan ilo ja tyytyväisyys asuivat. Ettenkö vieläkään ole tyytyväinen? Vieläkö haavaakin tahdotte repiä, jonka ainoa lapseni sai teidän onnettomasta tuttavuudestanne?

Ferdinand. Kummallinen isä, nyt tulen juuri tyttärellesi iloista sanomaa tuomaan!

Miller. Uusia toivoja ja uusi pettymys! – Mene sinä, onnettomuuden sanan-saattaja, tiehesi! Näkösi morkkaa sanomiasi.

Ferdinand. Minä olen viimeinkin päässyt toiveideni päähän! Lady Milford, rakkautemme suurin este, on paennut maasta. Isäni suostuu nyt naimiseeni. Kova onni on herennyt meitä vainoomasta. Onnemme tähdet nousevat taivaalle. – Nyt tulin lupaustani täyttämään ja morsiantani vihille viemään.

Miller. Kuuletko, tyttäreni, mitä se sanoo? Kuuletko, kuinka se vielä pilkkaa sinun petettyjä toivojasi? Todella, paroni! Se sopii ylen hyvin, että viettelijä hioo sukkeluuttansa viettelemänsä poloisen päälle.

Ferdinand. Luuletko narrikoivani? Sitä en tee millään tavalla. Puheeni on niin totta kuin Loviisani rakkaus, ja lupaukseni pidän yhtä pyhänä kuin Loviisa valansa – En tunne mitään pyhempää – Epäiletkö vieläkin? Eikö ilon punastusta vieläkään näy puolisoni kasvoilta? Kummallista! Käypänä rahana mahtaa täällä olla valhe, koska totuutta niin vähän uskotaan. Te ette luota sanoihini? Niin uskottenhan sitten tätä kirjallista todistusta.

(Viskaa Loviisalle hänen hovi-marsalkille kirjoittamansa kirjeen.)

Loviisa (heittää kirjeen luotaan ja vaipuu kuoleman-kalveana alas.)

Miller (sitä huomaamatta, majuorille). Mitä se merkitsee, paroni? En ymmärrä teitä ollenkaan!

Ferdinand (viepi hänet Loviisan tykö). Sitä paremmin on tämä minut ymmärtänyt!

Miller (lankee alas hänen viereensä). O hyvä Jumala! Tyttäreni!

Ferdinand. Kalvea kuin kuolema! – Nyt se vasta on oikein mieleinen minulle, tyttäresi! Noin kaunis ei hän ollut koskaan! Tämä sievä, hurskas tyttö – Tuolla ruumiin-näöllä – Viimeisen tuomion henkäys, joka kaikista valheista pyhkäsee ulko-kullan pois, on nyt tästäkin puhaltanut näkö-maalin, jolla se kavala taivaan enkelitkin petti. – Tää on hänen kauniin näkönsä! Se on myös hänen ensimäinen valheeton näkönsä. Annappa, suutelen sitä!

(Tahtoo lähetä.)

Miller. Ei! Pois! Elä koske isän sydämeen! Hyväilyksistäs en häntä voinut varjella, vaan tahdon hänet nyt rääkkäämisistäsi varjella.

Ferdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on tapannut – vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen luullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut tyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan toimella häväissyt? – Mutta Mutta jos niin ei ole, niin painau vuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole – Aika ei vielä ole ohitse. Vielä voit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! – Muuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon viskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen antajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä onnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?

Miller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt, muista nyt oikein!

Loviisa. Oi tätä kirjettä, isä!

Ferdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? – Kiitetty olkoon sattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä ymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein viisasten järki. – Sattumus, sanoin? – O, onhan luojan kaitsemus läsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa perkeleeltä reväistään peite silmiltä? – Vastausta minä tahdon! Kirjoititko tuon kirjeen?

Miller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt vielä vaan tuo yksi: kirjoitin, ja kaikki on voitettu.

Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan! Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon kirjeen?

Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!

Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! – Ei! Niin totta sieluni elää! sinä valhettelet! – Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt – Minä kysyin liian pikaisesti – Eikö niin, Loviisa? – Sinä tunnustit vaan sen tähden, että niin pikaisesti kysyin?

Loviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!

Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se ole ensinkään sinun käsi-alaasi – Ja jospa olisikin, niin ovatko käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? – Puhu minulle totuus, Loviisa! – Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa: kirjoitin, ja minä olisin hukassa. – Valhettele, Loviisa, valhettele! – O – jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit – O Loviisa! Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan! (Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?

Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin sen!

Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! – Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! – Kaupittele tuolla näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä ostajia – Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa! Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! – Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. – Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa – O, se on kauheata!

Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin olitte.

Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen – hiljaahan senkin maan sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt – minä olen kuin semmoinen maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! – viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa minulle lasi limonadia!

(Loviisa menee.)

Kolmas kohtaus.

Ferdinand ja Miller.

He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa kumpikin puoltansa edes-takaisin.

Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että surkuttelen teitä?

Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi tulinkaan – Mikäpä siihen olikaan syynä?

Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.

Ettenkö sitä enää muista?

Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti yksinäiset tuntini saada rauhassa. Petit minut siinä kohdassa ja möit minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan, elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole syy-pää!

Miller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!

Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien). Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä! Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat painot. – Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka kuoleman syön. – Hum! – Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin – Etkä sinäkään voita sillä mitään – sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki. (Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi pitänyt koskaan juohtua mieleeni!

Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.

Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.

Ferdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä mumisten.) Varsinkin isän puolesta – Ole vaan täällä – Mitäpä minä vielä arvelinkaan kysyä? – Niin! Onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi? Eikö sinulla muita lapsia olekaan?

Miller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! – Enkä ole toivonutkaan muita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa – sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.

Ferdinand (kovasti liikutettuna). Haa! – Käyppä kuitenkin katsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!

(Miller menee.)

Neljäs kohtaus.

Ferdinand (yksinään). Ainoa lapsi! – Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko sitä, ainoa? – Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla muuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. – Sinä tahdot sen häneltä ryöstää? – Ryöstääkö? – Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan? Katkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? Onko minulla tosiaankin siihen sydäntä? – Ja kun hän sitten tulee ja tytär makaa selällänsä, kukkanen – nuutunut – kuollut – vallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa. – Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä koko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee koko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä löydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. – Jumala! Jumala! Vaan eihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika – tämä ainoa poika, vaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. – (Vähän ajan perästä.) Vaan kuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät tunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? – Ei suinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen sisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.