Kitabı oku: «Kavaluus ja rakkaus», sayfa 5

Loviisa. Rakkaudestaanko? Pilkkaattenko te minua? – Kuinka sitä voidaan jättää minun ehtooni, joka minulta jo pakolla vaadittiin?

Wurm. Ei tarkoitus, hyvä mamseli, ole senkaltainen. Majuorin pitää luopua vapa-ehtoisesti.

Loviisa. Sitä hän ei tee.

Wurm. Siltä se näyttää. Vaan eihän asiassa teiltä rukoiltaisi apua, ell'ei tiettäisi, että te olette ainoa, joka voitte hänet siihen saattaa.

Loviisa. Voinko minä häntä pakoittaa itseäni vihaamaan?

Wurm. Koetelkamme! Istukaahan!

Loviisa (hätäytyneenä). Mies, mitä sinä hankit?

Wurm. Istukaahan ja kirjoittakaa! Tässä on kynä, paperia ja mustetta!

Loviisa (istuksen hyvin levotoinna). Mitä minun pitää kirjoittaa? Kelle pitää mun kirjoittaa?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa. Haa! Kuinka ymmärrät ihmis-mieltä kiduttaa!

(Ottaa kynän.)

Wurm (sanelee kirjoitettavaksi). "Armollinen herra" —

Loviisa (kirjoittaa vapisevalla kädellä).

Wurm. "Jo kolme iän-pituista päivää on kulunut – on kulunut – siitä kun viimeksi näimme toisiamme."

Loviisa (hämmästyy, panee kynän pois). Kelle on tämä kirje?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa. O Jumala!

Wurm. "Siitä saatte syyttää majuoria – majuoria – joka minua kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta."

Loviisa (hyppää ylös). Tämä on konnuus, jonka-kaltaista ei vielä ollut ole. Kelle on kirje?

Wurm. Isänne teloittajalle.

Loviisa (kävelee, käsiänsä väännellen, edes-takaisin). Ei! ei! ei! Tämä on julmurin työtä sinulta, o Luoja! Rankaise ihmistä ihmisen tavalla, jos hän sinua loukkaa, vaan miksi muserrat minut kahden hirmun väliin? Miksi heitellään minua kuoleman ja häpeän keskessä? Miksi on tuo veren-imijä perkele pantu minulle niskaan? – Tehkää, mitä teette! Min en kirjoita sanaakaan!

Wurm (tempaa hattunsa). Kuin tahdotte, mamseli! Se on aivan vapaassa ehdossanne.

Loviisa. Ehdossaniko? – Ehdossani? – Mene pyöveli! Ripusta onnetoin helvetin kuohun ylle, pyydä häneltä mitä, ja pilkkaa Jumalata, ja sano sitte onnettomalle että pyyntösi täyttäminen on hänen ehdossansa. – O, sinä tiedät kovin hyvästi, että meidän sydäntä pidättävät luonnon siteet niinkuin lujimmat kahleet. – Vaan nyt on kaikki yhtä! Sanelkaa edellensä! Minä en käsitä enää mitään. Minä kuonnun yli-voimaisen helvetin alle.

(Istuksen uudelleen.)

Wurm. "Kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta" – Joko se on kirjoitettu?

Loviisa. Lisää! lisää!

Wurm. "Eilen kävi presidenti meillä kotona. Oli lysti katsella, kuinka majuori telmi minun kunniani edestä."

Loviisa. Hyvä! hyvä! – Lisää vaan, lisää!

Wurm. "Minä olin pyörtyvinäni – pyörtyvinäni – ja olin naurusta pakahtua."

Loviisa. Hyvä Jumala!

Wurm. "Vaan pian käypi tämä teeksentelemys minulle kärsimättömäksi —

Kun vaan pääsisin irti" —

Loviisa (taukoo kirjoittamasta, nousee ylös, kävelee edes-takaisin pää alhaalla niinkuin etsisi hän mitä lattialta; sitten istuksen hän taas ja kirjoittaa edellensä). "Pääsisin irti."

Wurm. "Huomenna on hän palveluksessa – pitäkää silmällä, milloin hän minun luotani lähtee, ja tulkaa entiseen paikkaan." Kirjoitittenko "entiseen"?

Loviisa. Kaikki kirjoitin!

Wurm. "Entiseen paikkaan, jossa teitä odottaa teidän hellästi rakastavainen – Loviisa."

Loviisa. Nyt vaan päälle-kirjoitus!

Wurm. "Herra Hovi-marsalki von Kalbille."

Loviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin nuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan aikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen riutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä annan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni – Ferdinandini – koko elämäni ilon ja riemun – Minä olen nyt kerjäläinen!

Wurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan sydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää – kuka-tiesi? – Voisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset – Todella! Jumal' avita! minä kärsin kanssanne!

Loviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun, sihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.

Wurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää kättä! – Mutta kuinka niin, kauheata?

Loviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin kulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee pois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki valmista? Joko laskette minut kouristanne?

Wurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun kanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä vapaa-ehdolla tehdyksi.

Loviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla helvetin työt vahvistetaan?

(Wurm vetää hänet pois.)

NELJÄS NÄYTÖS

Ensimäinen kohtaus.

Sali presidentin tykönä.

Ferdinand von Walter, avattu kirje kädessä, töytää sisään ovesta, toisesta Kammari-palvelija,

Ferdinand. Onko marsalki täällä ollut?

Palvelija. Herra majuori, herra presidenti kysyy teitä!

Ferdinand. Tuhat tulimainen! Minä kysyn, oliko marsalki täällä?

Palvelija. Se armollinen herra istuu yläällä ja pelaa pharoa.

Ferdinand. Sen armollisen herran pitää kaiken helvetin nimessä heti tuleman tänne!

(Palvelija pois.)

Toinen kohtaus.

Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.

Ferdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen taivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä – Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja hänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja tulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, – niin on tämä kuitenkin hänen käsi-alaansa – Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei ihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! – Tämä oli siis syy, jonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! – Sen tähden – o Jumala! nyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun rakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se taivaallinen kuori pettää!

(Juoksee kiireesti ympäri huonetta; seisoo sitten taas ajatellen.)

Kuinka hyvin se minut tunsi! – Jokaiseen uskaljaasen tunteesen, jokaiseen hellään liikuntoon vastasi! – Käsitti sydämeni hienoimmatkin kuituvat! – Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli minulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä – Hyvä Jumala! ja kaikki tämä ei ollut muuta kuin teeskentelyä? – Teeskentelyä! – O, jos valheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut itseänsä taivaasen?

Kun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se kavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän lyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä tunsi hän itsensä vika-pääksi – Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty kappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä! Mitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan, koska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi, sinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?

Hän tietää, minkä minusta on tehnyt. Hän on minun koko sisuni nähnyt. Ensimäisen suudelman punastuksessa tuli sydämeni silmissäni näkyviin – ja silloinkaan ei hän tuntenut mitään! tunsi ehkä vaan teeskentelynsä voitto-riemun! – Ja minä onnellinen hullu luulin hänessä kaiken taivaan halaavani! kaikki muut toiveeni olivat vaiti! Mieleni ei nähnyt muuta kuin ian-kaikkisuuden ja tämän tytön – Hyvä Jumala, tällöin, juuri tällöin ei hän tuntenut mitään? ei tuntenut mitään muuta kuin että neuvonsa olivat onnistuneet? ei muuta, kuin että hänen ihanuuttansa ihmeteltiin? Kosto ja kuolema! Ei mitään muuta, kuin että minä olin petetty!

Kolmas kohtaus.

Hovi-marsalki ja Ferdinand.

Hovi-marsalki (astuu sipsuttaen kammariin). Te olette hyvä ystävä, tahtonut – !

Ferdinand (itsellensä möyryten). Sinun niskasi, konna, nurin vääntää! (Kovasti.) Marsalki, tämä kirje on paraatissa varmaan pudonnut teidän taskustanne – ja minä (pahalla naurulla) kaikeksi onneksi löysin sen.

Hovi-marsalki. Tekö?

Ferdinand. Lystin sattuman kautta. Sopikaa pian Jumalanne kanssa!

Hovi-marsalki. Ettenkö näe, paroni, kuinka peljästyn!

Ferdinand. Lukekaa! lukekaa! (Uloten häneltä.) Jospa en enää kelpaakaan rakastajaksi, niin ehkä mä vielä kuitenkin menettelen parittajana.

(Toisen lukiessa tulee hän lähelle seinää ja

ottaa seinältä kaksi pistuolia alas.)

Hovi-marsalki (viskaa kirjeen pöydälle ja tahtoo pötkiä matkaansa).

Paha henki!

Ferdinand (taluttaa hänet käsi-puolesta takaisin). Odotappa vähän, hyvä marsalki! Sanomat ovat hupaisia! Minä tahdon löytäjäistä!

(Näyttäen hänelle pistuolit.)

Hovi-marsalki (hypähtää hämmästyen takaperin). Ettenhän mitä hulluutta aikone, ystäväni?

Ferdinand (kovalla, julmalla äänellä). Eihän se muu kuin hulluus ole, että semmoisen konnan kuin sinut aion toiseen maailmaan lähettää! (Työntää toista pistuolia hänelle, ja vetää toisella kädellään nästyykin lakkaristansa.) Hekkää! Ottakaa nästyykin nurkasta kiinni! Se on sen kurvan antama.

Hovi-marsalki. Näinkö nästyykin yli? Te raivootte? Mitä ajattelette?

Ferdinand. Ota tuo nurkka näppiisi, sanon minä! muuten ammut väärin, pelkuri! – Kuinka se raukka vapisee! Sinun pitäisi, raukka, Jumalata kiittää siitä, että nyt ensin kerran saat jotakin pää-kalloosi! (Hovi-marsalki lähtee pakenemaan.) Hiljaa poikani! Ei sinua niin vähällä päästetä.

(Hän juoksee edelle ja panee oven lukkoon.)

Hovi-marsalki. Huoneessako, paroni?

Ferdinand. Juuri kuin sinun kanssasi viitsisi muurien taakse mennä! – Huoneessa pamahtaa se sitä paremmin, ja tämä lieneekin ainoa kerta, jolloin sinä maa-ilmassa jotain kuuluvata saat aikaan – Liipase päälle!

Hovi-marsalki (pyhkii otsaansa). Ja te tahdotte kalliin henkenne näin alttiiksi antaa, toivollinen nuorukainen?

Ferdinand. Liipase päälle, sanon minä! Minulla ei tässä ilmassa enää ole mitään tehtävätä!

Hovi-marsalki. Vaan minullapa on sitä enemmän, rakkahin ystäväni!

Ferdinand. Sinulla, rentale? Mitä sinulla on? – Olla sinä naulana, johon ihmiset turhamaisuuttansa ripustavat! Yhdessä silmän-räpäyksessä seitsemän kertaa venyä pitkäksi ja seitsemän kertaa kutistua pieneksi, kuin perhonen neulalla? Pitää kirjaa herrasi maki-käynnistä, ja olla hänen sukkeluuksiensa kyyti-konina? Yhtä hyvähän se on, että minä vien sinut kanssani, niinkuin minkä kummallisen ulko-maan eläimen. Niinkuin kesyn apinan pitää sun kirottujen ulvontaan tanssiman, apporteeraaman ja kumarteleman, ja sukkelilla hovi-konstillasi ian-kaikkista toivottomuutta ilahduttaman.

Hovi-marsalki. Kaikkia, mitä tahdotte, herra! – Mutta pistuolit vaan pois!

Ferdinand. Millisenä se nyt tuossa seisoo, tää rakkauden-sankari! Seisoo kuudennen luomis-päivän häpeäksi! Ikäskuin kehno patus hänessä olisi Luojan mestari-työtä kelvottomasti apinoinut! – Sääli vaan, ikuinen sääli sitä aivo-rahtuista, joka tässä kallossa piilee! Se rahtunen aivoa apinan päässä ollen olisi sen täydeksi ihmiseksi tehnyt; mutta tälle se aivon-sipale ei voinut puoltakaan järkeä antaa. – Ja tälle tämmöiselle antoi Loviisa sydämensä! – Kauheata! – Käsittämätöintä! – Miehelle, joka on tehty enemmän mitoittamaan vaimoja kuin heissä mies-halua herättämään!

Hovi-marsalki. O, Jumalalle kiitos ja kunnia! Se sanoo sukkeluuksia.

Ferdinand. Antaisinko hänen olla aloillansa! Armaita soisin häntä, niinkuin matoista armaitaan! Joka kun nähdään, niin ihmetellään Luojan viisaita asetuksia, joka vielä loallakin ja ravalla tietää luonto-kappaleita ruokkia; joka oikeutten korpille ja niille, jotka majesteettien liassa rypevät, aikanansa antaa elatuksen – Ihmeteltävä tosiaankin on Luojan varovaisuus; hän on luonut luteet ja muut syöpäläiset ikäänkuin poliisi-miehinä isompain eläinten ruumiit pahasta verestä puhdistamaan; ja vielä hengenkin maa-ilmaan palkkaa hän tämmöiset imijäiset poliisi-miehet, niinkuin tääkin katala on – Vaan (julmistuu uudestaan) minun kukkaseeni elkööt nämä syöpäläiset puuttuko, muuten minä ne (tarttuu marsalkiin ja pudistelee häntä kovasti) näin, ja näin, ja vielä näin litistän liivaksi.

Hovi-marsalki (itseksensä huoaten). Hyvä Jumala! joska tästä pulasta pääsisin! Ennen olisin sadan peninkulman päässä Parisin Bicêtressä ennenkuin tämän kynsissä!

Ferdinand. Sinä roisto! Jos se tyttö ei enää ole puhdas! Sinä roisto! Jos sinä nautitsit sitä, jota minä jumaloitsin! (raivommasti) jos sinä hekkumoit siinä, jossa minä pysyttäydyin enkelinä! (Vaikenee yht'äkkiä, vaan sitten kauhistavasti.) Sinulle, roisto, olisi parempi paeta helvettiin kuin että minut kohtaisit taivaassa! – Mihin määrään edistyit tytön kanssa? Tunnusta!

Hovi-marsalki. Päästäkäähän irti! Minä tunnustan kaikki!

Ferdinand. O, suloisempi mahtaa olla, sen tytön kanssa syntiä tehdä, kuin jonkun toisen kanssa taivaallisesti huikennella – Jos se syntiin suostuisi, voisi hän sielun hinnan halventaa ja hekkuman saattaa siveyden arvoiseksi. (Marsalkille painaen pistuolin sydäntä kohden.) Mihin määrään edistyit hänen kanssansa? Minä ammun, tahi tunnusta!

Hovi-marsalki. Ei se ole mitään – ei niin mitään! Malttakaa nyt mielenne yhdeksi minuutiksi! Te olette petetty! —

Ferdinand. Sinäkö, konna, minua vielä käsket mieltäni malttamaan? —

Mihin määrään tulit hänen kanssansa? Tunnusta, eli olet kuoleman oma!

Hovi-marsalki. Mon Dieu! Hyvä Jumala! Puhunhan minä – kun vaan kuulisitte! – Kuulkaahan – hänen isänsä – oma isänsä —

Ferdinand (julmemmin), Paritti tyttärensä sinulle, eikö niin? Ja mihin määrään tulit hänen kanssansa? Minä tapan sinut eli tunnusta!

Hovi-marsalki. Te raivootte. Ettenkä kuule mitään. Minä en ole koskaan edes nähnytkään häntä. En tunne häntä koko ihmistä. Enkä tiedä hänestä tuon taivaallista.

Ferdinand (peräytyen). Et ole häntä koskaan nähnyt? Et tunne koko ihmistä? Etkä tiedä hänestä tuon taivaallista! – Milleritär joutuu sun tähtesi hukkaan; sinä kiellät hänet kolmasti yhdessä henkäyksessä? – Pois sinä, kelvotoin mies! (Antaa hänelle pistuolilla kolahduksen ja survaa hänet ulos huoneesta.) Sinun-laisiasi varten ei kruutia ole keksitty!

Neljäs kohtaus.

Ferdinand kauan oltuansa ääneti, jolla ajalla hänen näkönsä muuttuu hirmuisen päättäväiseksi.

Ferdinand. Hukkunut! onnetoin! – se olen minä. Sinä olet se myös. Jaa, jos minä hukun, hukut sinä myös – Kaikkein tuomari! elä vaadi häntä minulta pois! Tyttö on minun. Tämän tytön edestä jätin minä sinulle koko maa-ilmasi, enkä pitänyt mitään lukua muusta ihanasta luomisestasi. Jätä tyttö minulle! – kaikkein tuomari! Tuolla maa-ilmassa vaikeroitsee miljonia sieluja sinun perääsi – käännä sinne laupeutesi silmä – minun anna yksin toimia kaikkein tuomari (Levittäen suuresti kätensä.) Olisiko rikas, varakas luoja saita yhdeltä ainoalta sielulta, joka vielä päälle päätteeksi on kehnoin hänen luomisessansa? – Tyttö on minun! Minä olin kerran hänen jumalansa, nyt olen hänen saatanansa! (Silmänsä kamalasti luoden nurkkaan.) Iän-kaiken hänen kanssansa väännettynä kadotuksen piina-pyörätie – silmä karsaasti katsoen silmähän – tukat pystyssä tukkia vastaan – kauhistava valituksemmekin yhdeksi ääneksi sulanunna – ja minä silloin uudistaen hellät hyväilyni häntä kohtaan, ja luetellen hänelle kaikki valansa – Jumala! Jumala! se vihkimys on kauhea – mutta ian-kaikkinen!

(On töytäämässä ulos. Presidenti tulee sisään.)

Viides kohtaus.

Presidenti ja Ferdinand.

Ferdinand (peräytyen). Oi! – isäni!

Presidenti. Oikein hyvä, että tapaamme toisemme, poikani! Minä tulen sinulle ilmoittamaan jotakin iloista ja semmoista, josta, rakas poikani, oikein ihmestyt. Emmekö istu?

Ferdinand (katsoo kauan hänen silmiinsä). Isäni! (Hyvin liikutettuna mennen hänen tyköönsä ja ottaen häntä kädestä.) Isä! (Suudellen hänen kättänsä, langeten hänen eteensä polvilleen.) O, hyvä isäni!

Presidenti. Mikä sinulla on, poikani? Nouse ylös! Kätesi on kuuma ja vapisee!

Ferdinand (kiivaasti ja helleydellä). Antakaa, isäni, anteeksi, kiittämättömyyteni! Minä olen kelvotoin raukka! Olen loukannut teidän hyvyytenne! Teidän tarkoituksenne minua kohtaan oli niin isällinen – O! Teillä oli tietäjän mieli – nyt on se liian myöhäistä – anteeksi! anteeksi! siunatkaa minut, isä!

Presidenti (ottaa viattoman katsannon). Nouse ylös, poikani! Sinä puhut asioita, joita en käsitä.

Ferdinand. Se Milleritär, isäni! – Oi, kuinka hyvin te tunnette ihmiset – Teidän vihanne oli silloin niin oikea, niin jalo, niin isällisesti lämmin – isän lämmin into erehtyi vaan tieltä – se Milleritär!

Presidenti. Elä piinaa minua, poikani! Minä kiroan kovuuttani: tulin nyt sitä sinulta anteeksi pyytämään! —

Ferdinand. Minulta anteeksi pyytämään! – sanokaa ennen: kiroamaan minua – Pahaksumisenne oli viisautta! – Kovuutenne oli hellä-sydämisyyttä – se Milleritär, isäni —

Presidenti. On jalo-mielinen, rakastettava tyttö! – Minä peruutan liian aikaisen epäluuloni! Hän on voittanut kunnioitukseni!

Ferdinand (hyppää väristen ylös). Mitä? tekin? – Tekin, isäni? – ja eikö se ole, isä, juuri kuin viattomuus itse? – Ja rakastaa tätä tyttöä, on niin ihmisellistä!

Presidenti. Sano pikemmin: paha-teko olisi, häntä ei rakastaa!

Ferdinand. Ihmeellistä! Kummitus sinä! – Ja teillä kumminkin on terävä silmä sydämet tutkimaan! ja vaikka häntä katselitte vielä vihan silmillä! – Se on verratoin teeskentely-taito – se Milleritär, isäni —

Presidenti. Ansaitsee olla minun tyttärenäni! Minä luen hänen siveytensä korkeaksi suvuksi, ja hänen kauneutensa kullaksi. Entiset luuloni väistyvät sun raskautesi edessä – Hän olkaan sinun!

Ferdinand (töytää kiireesti huoneesta). Sitä vielä puutuin! vielä puutuin! – Jääkää hyvästi, isäni!

(Pois.)

Presidenti (mennen hänen jälestänsä). Elä mene, elä mene! Minne töytäät?

(Pois.)

Kuudes kohtaus.

Hyvin muhkea sali ladyn tykönä.

Lady ja Sohvi tulevat sisälle.

Lady. Näitkö hänet siis? Tuleeko hän?

Sohvi. Ihan paikalla. Hän oli koti-vaatteissaan ja aikoi vaan kiireimmän mukaan pukea toiset vaatteet päällensä.

Lady. Elä hänestä virka mitään – ole vaiti! Minä vapisen kuin pahan-tekijä, että tulen näkemään sen onnellisen, jonka sydämen tunteet ovat niin hirmuisen yhden-laiset minun sydämeni kanssa – No, kuinka hän otti kutsumukseni vastaan?

Sohvi. Näytti hämmästyvän, rupesi miettimään, katsoi minuun suurilla silmillä ja oli ääneti. Minulla oli vastuut valmisna hänen epäyksiinsä, vaan katsahtaen minuun niin, että hämmästyin, vastasi hän: teidän emäntänne vaatii minulta sitä, mitä aioin huomenna itse häneltä pyytää.

Lady (levotoinna). Saat mennä, Sohvi! Surkuttele minua! Minun täytyy punastua, jos hän vaan on tavallinenkin vaimo, ja jos hän tavallista enempi on, menehtyä.

Sohvi. Vaan, milady, muistakaa, kuka olette. Ottakaa syntynne, arvonne ja valtanne nyt avuksenne! Ylpeämmän sydämen pitää teissä korottamaan muun ylpeän asunne!

Lady (ajatuksissaan), Mitä se hupakko rupattaa?

Sohvi (uteliaasti). Tahi sattumastako vaan juuri tänään kalliimmat hohto-kivet sädehtivät päällänne? Sattumastako vaan juuri tänään puitte päällenne parhaimmat vaatteet, sattumastako vaan etuhuoneenne vilisevät palvelijoita ja lakeijoja, ehkä vaan ei odoteta muita kuin sitä porvarin-tyttöä?

Lady (edes takaisin, vihoissaan). Paha henki! Lemmon seikka, että vaimoilla vaimon-heikkouksia näkemään on semmoiset ilvekseu-silmät! – Mutta kuinka syvään, kuinka syvään enkö jo ole langennut, koska tuommoinen kappale arvaa ajatukseni!

Kammari-palvelija (tulee sisään). Mamseli Milleritär!

Lady (Sohville). Pois sinä! Mene tiehesi! (Uhoten, kun tämä vielä viivytteleksen). Pois! Etkö tottele? (Sohvi menee ulos, lady käypi kerran salin läpi) Hyvä! Oikein hyvä, että mä vähän sain vereni liikkeelle! Nyt olen juuri semmoinen kuin tahdoin olla! (Kammari-palvelijalle.) Mamseli tulkoon sisään.

(Palvelija menee. Lady heitäksen sohvalle ja ottaa herroiksi-huolimattoman aseman.)

Seitsemäs kohtaus.

Loviisa Milleritär tulee ujosti sisään ja seisattuu kauas ladystä; lady on selin häneen ja katselee häntä vähän aikaa vastassa olevasta peilistä.

Loviisa. Armollinen rouva, minä tulin käskystänne!

Lady (käännäksen Loviisaan päin ja nyykäyttää hänelle vähän päätänsä, kylmästi ja ylpeästi), Ahaa! Oletko jo täällä? Epäilemättä se mamseli – mikäpä teidän nimenne onkaan?

Loviisa (vähän närkästyen). Miller on isäni nimi, ja teidän armo lähetitte hänen tyttärensä perään.

Lady. Oikein! oikein! nyt muistan – se poloinen soittajan tytär, josta vasta oli puhe. (Vähän ajan perästä itsellensä.) Sangen viehättävä, eikä kumminkaan mikään kaunotar. (Korkealla äänellä Loviisalle.) Tule lähemmäksi, lapseni! (Taas itseksensä.) Silmät itkuun tottuneet – Kuinka rakastuu noihin silmiin! (Taas kovasti.) Lähemmäksi – vielä lähemmäksi – Lapsi-kulta, sinä taidat peljätä minua?

Loviisa (jalosti ja päättäväisesti). En ollenkaan, milady! Minä en pidä lukua ihmisten juoruista.

Lady (itsellensä). Kappas vaan! – tuon uppi-niskan on se saanut häneltä. (Kovasti). Teitä on minulle suositeltu, mamseli! Te olette muka jotain oppinut ja kuulutte ymmärtävän käyttää itsenne – No niin. Minä uskon sen kernaasti – enkä millään muotoa soisi sitä valhettelijaksi, joka teitä minulle suositteli.

Loviisa. Ja minä, milady, en kuitenkaan tunne ketään, joka rupeisi minulle suojelijoita etsimään!

Lady (konstikkaasti). Jospa ei suojelijan, niin eikö suojeltavankaan tähden?

Loviisa. Se on minulle liian ylhäistä, milady!

Lady. Suurempi narrin-silmä, kuin hänestä voisi luullakaan! Loviisa on nimesi, eikö niin? Ja kuinka vanha olet, jos kysyä saan?

Loviisa. Seitsemännettä-toista.

Lady (nousee kiireesti ylös). No, sepä sen onkin! Seitsemännellä-toista! Siis rakkauden ensimäinen liikaus! – Ensimäinen heleä sävel ennen liikuttamattomasta kanteleesta – Ei mikään ole niin viehättävää – Istu, hyvä tyttö, minä pidän sinusta. – Ja hänellenkin on tämä rakkaus ensimäinen – Eihän se siis kumma olekaan, jos saman aamuruskon säteet toinen toiseensa yhtyvät? – (Hyvin ystävällisesti ja ottaen häntä kädestä.) Minä tahdon kun tahdonkin tehdä sinut onnelliseksi, rakas lapsi – (Taputtaen Loviisata kasvolle.) Sohvini menee naimiseen. Sinä saat hänen paikkansa – seitsemännellä-toista! Ei se ole pysyväistä!

Loviisa (suutelee hänen kättänsä). Minä kiitän teitä, milady, tästä armosta aivan samoin kuin jos sen ottaisin vastaan.

Lady (hämmästyen). Katsoppa vaan mokomata ryökkynätä! Muuten ovat teidän säätyisenne neitsyet hyvinkin onnelliset, että vaan saavat palveluksen. – Milläs sinä sitten aiot henkeäsi elättää, kallis hemmukkani? Ovatko nämä sormet kovin hienot työtä tekemään? Tuoko rahtunen kaunista näköä sinut niin ylpeäksi tekee?

Loviisa. Näköni, armollinen rouva, on yhtä vähän oma-tekemäni kuin säätyni!

Lady. Eli uskotko kuka-ties, ettei se koskaan lakastu? – Tyttö-parka, joka sen on päähäsi pannut, olkoon se kuka hyvänsä – hän on narrannut teitä kumpaakin. Nuo kasvosi eivät ole tulessa kullatut. Minkä peilisi sinulle vahvana ja ikuisena kultana myö, on vaan ohkainen silaus, joka ennen eli myöhemmin jääpi rakastajasi käteen. – Mitäs sitten teemme?

Loviisa. Ei muuta kuin surkuttelemme semmoista rakastajaa, joka tahtoi ostaa temantin sen vuoksi, että luuli sen ympäryksen olevan kultaa.

Lady (ei huomaavinansa tätä). Teidän ikäisellänne tytöllä on aina kaksi peiliä yhden ajoin; toinen en oikea peili, toinen hänen ihmettelijänsä – jälkimäisen notkea kohteliaisuus korvaa hänelle edellisen törkeän vilpittömyyden. Oikea peili moittii esi-merkiksi rumaa rokon-arpea. Eikö mitä! sanoo toinen, ei se mikään rumuus ole, se on oikea kauneuden kuoppanen. Te, hyvät lapset, uskotte vaan tätä jälkimäistä, sanoipa tuo edellinen mitä tahansa, hyppäätte yhden tyköä toisen tykö, ettenkä viimein enää muista, mitä mikin on sanonut – Miksi katsot minuun niin?

Loviisa. Antakaa anteeksi, armollinen rouva! – Minä olin juuri itkeä tuon hohtavan rubinin onnettomuutta, joka poloinen ei näy tietävän että kantajansa niin ankarasti nuhtelee turhamaisuutta.

Lady (punastuen). Pysykäämme aineessa, Loviisa! – Vartalosi muhkeusko sinua siis pidättää rupeemasta toimeen, joka on ainoa, jossa voisit oppia tapoja ja maa-ilmata, jossa voisit irtautua porvarillisista epä-luuloistasi?

Loviisa. Ja myös porvarillisesta viattomuudestani, milady!

Lady. Mitä joutavia! Ei rohkeinkaan mies uskalla meille tehdä häpeällisiä esityksiä, jos emme itse häntä kehoita käytöksessämme. Näytä sinä, mikä olet! Anna vaan itse itsellesi kunnia ja arvo, niin minä takaan nuoruutesi kaikesta viettelystä vapaaksi.

Loviisa. Älkää pahastuko, armollinen rouva, että uskallan epäillä tätä! Erästen rouvas-ihmisten palatsit ovat hävyttömimpäin huvitusten kodot. Kuka sitä uskoisi köyhän soittajan tyttärestä, hänellä olevan se sankaruus, että heitäksen keskelle pitalin-pesää, ja kuitenkin jää saastumatta? Kuka sitä voisi aaveksiakaan, että lady Milford pitää omalle tunnollensa alin-omaisen madon, että hän menettää rahaa sen vaan edun edestä, että joka hetki voipi häpeästä punastua? – Minä puhun suoraan, armollinen rouva! – Ihastuttaisiko teitä tosiaankin minun läsnä-oloni mennessänne huvituksiinne? Voisittenko sitä kärsiä sieltä palatessanne? – O parempi, parempi on, että annatte koko valta-kunnat meidät eroittaa – ja meret olla toinen toisemme välissä! – Varokaa itseänne, milady! – Teille voisi tulla selviäkin hetkiä, väsymyksen hetkiä – katumuksen käärmeet saattaisivat joiloin-kulloin pistellä poveanne, ja silloin – mikä tuska ja kiusa eikö se olisi teille, silloin katsella palkka-piikanne näössä sitä tyyntä rauhallisuutta, jolla viattomuus puhtaan sydämen palkitsee. (Peräytyy askeleen.) Vielä kerran, armollinen rouva! rukoilen teitä, antakaa anteeksi!

Lady (isosti liikutettuna kävellen). Paha henki, että hän tuommoista minulle sanoo! Lempo, että hänellä on oikein! (Tullen Loviisan eteen ja häntä tihustaen silmiin.) Tyttö, sinä et voi pettää minua! Noin lämpimästi ei paljas vakuutus puhu! Noiden ajatusten takana piilee toinen hellempi asia, joka sinulle olletikin tekee minun palvelukseni inhoittavaksi, joka puheesi niin kiihdyttää, ja joka (uhaten) minun pitää saada ilmi.

Loviisa (irtonaisesti ja jalosti). Ja jospa sen saattenkin ilmi? Ja jospa teidän ylen-katseellinen polkasunne herätti sen halvan madon, jolle Luoja kuitenkin antoi pistimen aseeksi? – Minä en pelkää teidän kostoanne, lady! Kurjuuteni on noussut niin suureksi, ett'ei suora-puheisuutenikaan enää voi sitä isontaa. (Vähän ajan perästä hyvin vakavasti.) Te tahdotte minut nostaa alhaisen syntyni liasta. Tämän luulon-alaisen armon peri-juurta en tahdo ruveta tarkoin tutkistelemaan. Tahdon vaan kysyä, mikä miladyn saattoi minua pitämään sinä turhamaisena lapsena, joka syntyänsä häveksisi? Mikä teille antoi luvan, tekeytymään minun onneni sepäksi, ennenkuin vielä tiesittenkään, suostuisinko minä vai en onneani ottamaan teidän kädestänne? – Minä olin hyljännyt tämän maallisen ilon toivomisen. Olin antanut onnelle anteeksi tylyytensä minua kohtaan – Miksi kehoitatte te minua uudestaan hänen lempiinsä? – Missä itse Jumala näyttää kasvonsa ihmiseltä peittäneen – miksi ihmiset siinä tahtoivat olla näin julman laupeat? – Mikä on siihen syynä, milady, että teidän ylistetty onnenne onnettomuudelta näin kerjää ihmettelyä ja kadehtimista? – Onko epäilyksen katkeruus niin tarpeellinen teidän riemunne makeuden alaiseksi? – Niin suokaa minun siis jäädä sokeuteeni, joka ainoastaan voi minua lohduttaa kauheasta kohtalostani. – Onhan vesi-kiurukin niin onnellinen yhdessä ainoassa pisarassa kuin taivaassa, niin onnellinen ja iloinen, ennenkuin hänelle kerrotaan valta-merestä, jossa uipi laivastoja ja valas-kaloja! – Vaan onnelliseksihan te tahdotte minut tehdä? (Vähän ajan kuluttua yht'äkkiä tullen ladyn eteen ja kysyen:) Olettenko te onnellinen, milady? (Tämä vedäksen hänestä kiireesti ja hämmennyksissä, Loviisa seuraa häntä ja pitelee kättänsä hänen rintaansa vasten.) Onko tämä sydän todella niin riemullinen kuin teidän säätynne? Ja jos me nyt vaihtaisimme poven povehen ja kohtalon kohtaloon – ja jos minä lapsellisessa viattomuudessa – ja jos minä tuntonne päälle – ja jos minä kuin äitiltäni kysyisin teiltä – neuvoisittenko minut vaihtamaan kanssanne?

Lady (isosti liikutettuna heittäytyen sohvaan). Ihmeellistä? Käsittämätöintä! Ei! Tyttö! Ei! Tuota jaloutta et ole itsestäsi saanut, ja isän opettamaksi on se liian nuorellista. Elä kiellä! Sinull' on toinen opettaja —

Loviisa (sukkelasti ja terävästi häntä silmiin katsoen). Kummaapa se olisi, jos te, milady, nyt vasta keksisitte tämän opettajan, kun jo taannoin tiesitte minulle paikan neuvoa.

Lady (hyppää ylös). Tätä ei mikään kestä! – No niin! koska en sinusta kumminkaan pääse irti. Minä tunnen hänet, opettajasi – tiedän kaikki – tiedän enemmän kuin siedän tietää! (Herkee yht'äkkiä puhumasta. Sitten kiivaudella, joka kiihtyy enemmän ja enemmän.) Vaan uskallahan, onnetoin, – uskallahan vaan häntä vielä rakastaa eli antaa hänen itseäsi rakastaa! – Mitä sanon? – Uskalla vaan häntä ajatella tahi yhtenä hänen ajatuksenansa olla – Minä olen voimallinen, onnetoin – peljättävä, niin totta Jumala elää! Sinä olet hukassa!

Loviisa (lujasti). Ilman pelastusta, jos te häntä pakoitatte teitänne rakastamaan.

Lady. Ymmärrän ajatuksesi, vaan hänen ei pidä minua rakastaman! Minä tahdon voittaa tämän häpeällisen heikkouteni, sydämeni hillitä ja sinun sydämesi muruiksi musertaa – Louhia ja syvyyksiä tahdon minä heittää teidän väliinne; onnettomuuden henkenä tahdon minä halaista taivaanne; minun nimeni on suuta antaessanne teidät peljästyttävä toisistanne niinkuin kummitus pahan-tekijät peljästyttää; sinun nuori kukoistava vartalosi on hänen halatessansa nuutuva ja kuihtuneena maahan raukeava – Minä en voi hänen kanssansa käsittää onnea – mutta ei sinunkaan sitä pidä käsittämän. Tiedä se, poloinen! Onnen kukistaminen on myös onnea!

Loviisa. On onnea, jota te ette voi nautita, milady! Elkää laittako omaa sydäntänne. Sillä ette te voi panna aikaan sitä, millä minua nyt niin julmasti uhkaatte! Te ette voi kiusata yhtä poloista, joka ei ole teille tehnyt muuta pahaa kuin että on tuntenut samoin kuin te – Vaan tuon liikutuksenne tähden rakastan minä teitä, milady!

Lady (joka nyt on selvinnyt). Missä olen? Missä olin? Mitä olen ilmoittanut? – Kelle olen mitä ilmoittanut? – O Loviisa, jalo, korkea, taivaallinen olento! Anna anteeksi minulle raivoovalle – En minä tahdo yhtä hius-karvaasi loukata, lapseni! Pyydä, halua jotain! Minä tahdon sinua käsissäni kannella, ystäväsi, sisaresi tahdon minä olla – sinä olet köyhä – katso! (Ottaen muutamia hohto-kiviä esille.) Nämä korut myön minä – myön vaatteistoni, hevoseni ja vaununi – Olkoon kaikki sinun, vaan – luovu hänestä!