Kitabı oku: «Rikos ja rangaistus», sayfa 13

VI

Tuskin oli Nastasja lähtenyt, ennenkuin hän nousi, pani oven säppiin ja avasi nyytin, minkä Rasumihin oli tuonut tullessaan ja avattuaan sulkenut sen uudelleen, sekä alkoi pukeutua. Hän näytti, omituista kyllä, tulleen vallan levolliseksi; hänessä ei voinut huomata mitään jälkeäkään pyörtymisestä tai siitä kamalasta pelosta, mikä häntä oli viime aikoina vaivannut. Hän tunsi ensi hetkenä äkkinäistä, omituista levollisuutta. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset ja ripeät, jokin päämäärä näkyi elähyttävän häntä. "Jo tänään, tänään!" kuiskasi hän. Hän ymmärsi kuitenkin olevansa vielä heikko, mutta voimakas tahdon ponnistus, joka oli saattanut hänet jotenkin levolliseksi ja synnyttänyt omituisen ajatuksen, antoi hänelle voimia ja itsetietoisuutta; hän toivoi voivansa kulkea kaatumatta kadulla. Puettuaan ylleen uudet vaatteensa, katseli hän rahojaan, jotka olivat pöydällä, ajatteli ja pisti ne taskuunsa. Hän otti myös kuparilantit, mitkä Rasumihin oli jättänyt. Sitten veti hän hiljaa pois säpin, läksi portaita alas ja katseli keittiöön, jonka ovi oli sepposen selällään; Nastasjan selkä oli häneen käännettynä, jonka vuoksi hän ei huomannut mitään. Kuka olisi voinut aavistaa, että hän läksi tiehensä? Minutin kuluttua oli hän jo kadulla.

Kello oli kahdeksan, aurinko laski. Nyt oli yhtä vilposta kuin ennenkin; kuitenkin imi hän himokkaasti sisäänsä löyhkäävää, tomusta kaupunki-ilmaa. Hän tunsi päätänsä pyörryttävän; hänen kuumeisissa silmissään saattoi havaita hurjan päättäväisyyden salamoivan, samaten hänen kuoppaisilla, kalpeilla, keltaisilla kasvoillaan. Hän ei tiennyt, eikä ajatellutkaan, minne mennä; hän tiesi vain; "Kaiken tämän on loputtava jo tänään, kerralla, sekä ettei kotiin ole palattava ennen, sillä minä en tahdo elää kauvemmin tällä lailla." Mikä loppu? Minkä oli loputtava? – Siitä ei hänellä ollut käsitystä, eikä hänen edes tehnyt mielensä ajatellakaan sitä. Hän karkotti nämä ajatukset, jotka kiusasivat häntä. Hän ainoastaan tunsi, että kaiken oli muututtava toisenlaiseksi. "Sillä tai sillä lailla, miten tahansa!" toisti hän epätoivoisesti itsepäisen päättäväisenä.

Tapansa mukaan suuntasi hän kulkunsa heinätorille päin. Ennen sinne tuloaan kohtasi hän nuoren, mustakiharaisen posetivin soittajan, joka väänsi tunteellista romanssia jonkun puodin edustalla. Hän säesti erästä viisitoistiasta tyttöä, joka seisoi hänen vieressään jalkakäytävällä ja joka oli puettuna krinoliiniin, mantiljiin, käsineisiin ja tulipunaisella höyhenellä koristettuun olkihattuun – kaikki vanhaa ja kulunutta – hän lauloi romanssia vapisevalla, jotenkin miellyttävällä äänellä toivoen saavansa puodista kahden kopekan lantin. Raskolnikov pysähtyi kuulijain ääreen, kuunteli, otti taskustaan viisikopekkasen ja pisti sen tytön käteen. Tämä keskeytti äkkiä korkeimmassa ja tunteellisimmassa paikassa, huudahti hän kimakasti "riittää" seuralaiselleen, jonka jälkeen molemmat läksivät seuraavan puodin edustalle.

– Pidättekö paljon katulaulusta? lausui Raskolnikov kääntyen äkkiä mittaisensa nuoren miehen puoleen, joka seisoi hänen vieressään ja näytti tyhjäntoimittajalta. Tämä tuijotti hämmästyneenä häneen. – Minä pidän siitä paljon, jatkoi Raskolnikov, mutta sellainen ilme kasvoillaan kuin ei nyt olisi kysymyksessäkään katulaulu; – minä kuuntelen sangen mielelläni posetivin säestämää laulua pimeänä ja sumuisena syysiltana, mutta sumua täytyy ehdottomasti olla ja ohikulkijain tulee näyttää kalpean vihreiltä ja sairaloisilta; tai mikä on vielä parempi, jos pyryttää, nuoskeata lunta, hiljaa ja suoraan alas ja ilma on tyyni, ymmärrättekö? Ja jos silloin näkee katulyhtyjen tuikkivan…

– En tiedä … suokaa anteeksi… mutisi herra, joka oli pelästynyt kysymyksen ja Raskolnikovin harvinaisen ulkomuodon vuoksi; hän läksikin toiselle puolelle katua.

Raskolnikov läksi suoraan eteenpäin ja tuli heinätorin kulmaan, missä rihkamakauppias oli seissyt vaimoineen puhumassa Lisavjetan kera; mutta nyt he eivät olleet siinä. Tunnettuaan paikan hän pysähtyi, katseli ympärilleen ja kääntyi erään nuoren pojan puoleen, joka nojasi viljakaupan ovea vastaan ja haukotteli.

– Vieläkö tuo porvari tekee kauppaa tuolla nurkassa eukkoineen?

– Kaikki siellä kauppaa tekevät, vastasi poika katsellen Raskolnikovia korkeudestaan.

– Mikä hänen nimensä on?

– Sillä nimellä nimitetään, mikä hänelle ristittiin.

– Sinä näytät olevan Saraiskista! Mistä kuvernementista tosiaan olet?

Poika katseli Raskolnikovia vielä kerran.

– Meillä, arvoisa herra, ei ole mitään kuvernementteja, vaan piirejä; ja minun veljeni teki aina kaikki matkat, mutta minä istuin aina kotona ja siksi en tiedä mitään. Pyydän kohteliaimmin anteeksi, teidän korkeutenne.

– Onko tuolla ylhäällä ravintola?

– Kyllä, kyllä siellä on ravintola ja myös biljardi; ja prinsessoja on siellä myöskin…

Raskolnikov kulki edelleen torin poikki. Siellä oli eräässä kulmassa sankka väkijoukko, pelkkiä talonpoikia. Hän tunkeutui heidän lomitsensa ja katseli heitä kaikkia. Kaikkein mieluimmin olisi hän antautunut juttusiin heidän kanssaan. Mutta talonpojat eivät kiinnittäneet huomiotaan häneen. Hän pysähtyi, mietti ja läksi sitten oikealle, V – n prospektille vievää jalkakäytävää myöten. Kuljettuaan torin poikki, tuli hän eräälle kadulle.

Hän oli ennen ollut tällä kadulla, joka tekee polvekkeen ja johtaa torilta puistokadulle. Viime aikoina oli hän tuntenut jonkinlaista vetoakin tähän seutuun, kun vain mielensä oli apea, jotta se tulisi vieläkin alakuloisemmaksi. Mutta nyt tuli hän sinne tarkoituksetta. Siinä on suuri talo, täynnä olut- ja viinatarjoiluja; lakkaamatta juoksi siellä lähistössä asuvia naisia, sisään ja ulos, paljaspäisinä ja viitoitta. Parissa kolmessa paikassa tunkeusivat he ryhmiksi jalkakäytävällä, etenkin kellarikerroksen huoneustoihin viepien sisäänkäytävien edustalle; kellarikerroksessa oli kaksi porrasta alas aivan ominaisia ilopaikkoja. Eräässä sellaisessa oli tällä hetkellä tavaton melu, joka kuului kauvas kadulle; siellä soitettiin kitaraa, laulettiin lauluja ja pidettiin iloa. Sisäänkäytävän edustalla tunkeili suurempi joukko naisia, joista muutamat istuivat portailla, toiset jalkakäytävällä, toiset taas seisoivat ja puhelivat keskenään. Lähellä kadulla hoiperteli juopunut sotilas sytytetty paperossi hampaissa; näytti siltä kuin olisi hänellä ollut aikomus mennä jonnekkin, mutta oli unohtanut, minne. Eräs rääsyläinen sorvaili toista saman tapasta ja eräs tajuton juopporatti vierittelihe loassa. Raskolnikov pysähtyi erään naisryhmän eteen. Nämä puhuivat kähein äänin. Kaikki olivat paljaspäisiä, muutamat yli neljänkymmenen, toiset ainoastaan noin seitsemäntoista vuotiaat, melkein kaikilla oli heillä siniset iskujen jäljet silmien ympärillä.

Tämä laulaminen, tämä helvetin melu huvitti häntä… Naurun ja melun keskeltä kuului, miten jotkut hyppivät ympäriinsä ja löivät kitaran soitolle tahtia anturoineen, samaten hurjaan tanssimusiikkiin, jota laulettiin väärin äänin. Hän kuunteli innokkaasti, synkästi ja miettivästi seistessään siinä sisäänkäytävän ääressä ja kumartuessaan uteliaasti alas nähdäkseen etehisen. Raskolnikovin teki mieli kuulla, mitä siellä alhaalla laulettiin ikäänkuin kiinnittäisi se nyt häntä erikoisesti.

"Jospa minäkin menisin sisään?" ajatteli hän. "He nauravat, syystä että ovat juovuksissa. Entä, jospa minäkin laittaisin itseni humalaan?"

– Ettekö tahdo astua sisään, rakas herra? kysyi eräs nainen äänellä, joka vielä soi jotenkin hyvin. Hän oli vielä nuori, eikä vallan niin vastenmielinen kuin muut.

– Kas vain, miten miellyttävä! vastasi hän katsellen tyttöä.

Tyttö hymyili, kohteliaisuus miellytti häntä suuresti.

– Tehän olette itsekin sangen kaunis, sanoi hän.

– Mutta miten huonolta te näytättekään! huomautti joku toinen bassoäänellä. – Ihan kuin tulisitte sairaalasta.

– Kas vain, pelkkiä kenraalin tyttäriä, mutta kaikki pystynenäisiä! lausui toinen puolijuopunut mies, joka oli lähestynyt; hänen vaatteensa oli joku repinyt, hän nauroi viekkaasti. – Täällä vallitsee ilo!

– Lähde tiehesi täältä!

– Lähden kyllä, hempukkani! Ja hän hoiperteli sisään.

Raskolnikov läksi poispäin.

– Kuulkaa, herrani! huusi tyttö hänelle.

– Mitä?

Tyttö joutui hämilleen.

– Rakas herrani, aina tahtoisin iloiten kuluttaa hetkiäni teidän seurassanne, mutta nyt olen niin hämilläni teidän läsnäollessanne. Lahjoittakaa minulle, kavaljeeri rakas, kuusi kopekkaa naukkua varten!

Raskolnikov kaivoi taskustaan kolme viisikopekkasta, antaen ne hänelle.

– Kas, miten hyvä herra!

– Mikä sinun nimesi on?

– Kysykää vain Duklidaa.

– Mitenkä voit tuolla lailla käyttäytyä, huomautti äkkiä eräs joukosta puistaen päätään Duklidalle. – Enpä voi käsittää, miten voit tuolla lailla kerjätä! Minä luulisin vaipuvani maahan häpeästä.

Raskolnikov katseli uteliaasti puhujaa. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha nainen; hänen kasvoissaan oli sinisiä pilkkuja ja ylähuuli oli turvonnut. Hän puhui levollisesti ja vakavasti.

– Mistähän olen lukenut, ajatteli Raskolnikov kulkiessaan eteenpäin, – mistähän olen lukenut, että kuolemaantuomittu ajattelee tai sanoo tuntia ennen teloitusta, että jos hän olisi jollakin kallionkielekkeellä, korkealla, missä olisi tilaa vain yhden ihmisen seistä … ja kaikkialla ympärillä kuiluja, vettä, ikuinen pimeys … jos hänen täytyisi viettää koko elämänsä, niin, tuhat vuotta moisessa paikassa, niin pitäisi hän kuitenkin parempana elämisen kuin kuolemisen, ja juuri siinä paikassa! Ainoastaan elää, elää, elää! Miten sehän on vain syrjäseikka, ainoastaan elää!.. Mikä totuus! Jumalani, mikä totuus! Ihminen on kuitenkin suuri lurjus! Ja etenkin on se lurjus, joka toista kutsuu sellaiseksi, lisäsi hän hetken kuluttua.

Hän läksi toiselle kadulle: "Haa, Kristallipalatsi! Hetki sitten puhui Rasumihin Kristallipalatsista. Mutta, mitä minun mieleni tekikään? Niin, lukea!.. Sosimov kertoi lukeneensa sanomalehdistä…"

– Onko mitään sanomalehtiä? kysyi hän astuessaan sisään erääseen tilavaan ja siivoon ravintolaan jossa oli useita, jotenkin ihmisistä tyhjiä, huoneita. Pari kolme vierasta joi teetä, eräässä taaemmassa huoneessa oli noin neljän henkilön muodostama ryhmä juomassa samppanjaa. Raskolnikov luuli näkevänsä Sametovin heidän parissaan, kuitenkaan ei hän voinut tuntea tarkasti pitkän välimatkan vuoksi.

– Saman tekevää! ajatteli hän.

– Viinaako haluatte? kysyi tarjoilija.

– Anna teetä. Ja tuo minulle sanomalehtiä, vanhoja … noin viisipäiväsiä – numerojärjestyksessä, niin saat juomarahaa.

– Kuten käskette! Tässä on päivän lehti. Ette siis tahdo mitään muuta?..

Raskolnikov sai teen ja vanhoja lehtiä. Hän paneutui mukavaan asentoon ja alkoi etsiä. Päästyään vihdoin huvien ja nähtävyyksien ohi, tuli hän päivän tapahtumiin. "Pudonnut portaista alas … palanut juopuneessa tilassa … tulipalo Peskissä … tulipalo Pietarin puolella … vielä tulipalo siellä … taas tulipalo samassa paikassa … sitten tuli taas ilmoituksia yleisistä huveista … oh, kas siinä!"

Vihdoin oli hän löytänyt mitä etsi, ja alkoi lukea; kirjaimet tanssivat hänen silmissään, mutta hän luki kuitenkin koko uutisen ja etsi nopeasti tarkempaa selontekoa seuraavista numeroista. Hänen kätensä vapisivat jäykistyttävästä kärsimättömyydestä hänen kääntäessään lehteä. Äkkiä istuutui joku pöydän ääreen. Hän kohotti päätään – se oli Sametov, sama Sametov, jolla oli sormuksia, ketjuja, musta, kiehkurainen ja pomadoittu tukka, aistikas liivi, hieman kulunut takki ja likanen kaulus. Hän oli jotenkin ilonen, ainakin hän nauroi ilosesti ja hyväntahtosesti. Hänen kasvonsa olivat hieman samppanjan punottamat.

– Mitä! Te täällä? alkoi hän hämmästyneenä ja äänellä, joka edellytti puhuteltavan olevan vanhan tutun, – viimeksi eilen sanoi Rasumihin, ettette vielä ollut tullut tajuihinne. Sepä kummallista! Minä olin luonanne…

Raskolnikov oli odottanut hänen tulevan. Hän laski sanomalehdet kädestään ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen huulillaan leikki pilkallinen hymy ja hänen vastauksissaan oli hieman kärsimättömyyttä.

– Tiedän kyllä, että olette käynyt luonani, lausui hän, – sain kuulla sen. Te etsitte sukkaani… Mutta tiedättekö, että Rasumihin on vallan ihastunut teihin? Tehän olitte myös hänen kanssaan tuon Lavise Ivanovnan luona … tiedätte kai, kenen puolta te piditte, iskiessänne silmää luutnantti Ruudille, vaikkei hän sitä heti käsittänyt; muistatteko sitä? Hän ei siitä vain käsittänyt mitään … asiahan on aivan selvä … vai miten?

– Kas vain, mikä riidanrakentaja hän on!

– Ruutiko?

– Ei, vaan teidän ystävänne Rasumihin…

– Mutta kyllä teidän on hyvä elää, herra Sametov; ilmanen pääsy mitä arvokkaimpiin paikkoihin! Kuka se oli, joka uitti teidät samppanjassa?

– Niin, kyllä me joimme pullollisen yhteensä … miksikä sitä kieltäisin … uitti samppanjassa!

– Palkkanne joitte … eikö totta? kaikkea käytätte te hyväksenne! Raskolnikov nauroi. – Ei merkitse mitään, poika hyvä, ei tee mitään! lisäsi hän taputtaen Sametovia olkapäälle: – Enhän tarkota mitään pahaa, vain leikillä, kaikessa ystävyydessä, kuten tuo maalari sano Mitkaa löylyttäessään … tuossa vanhuksen jutussa.

– Mitä tiedätte siitä?

– Tiedän siitä ehkä enemmän kuin te!

– Te olette niin kummallinen… Te ette varmastikaan ole vielä terve?

Teidän ei olisi tullut lähteä vuoteesta jo näin varahin!

– Tunnun siis teistä kummalliselta?

– Niin. Mitä te luette … sanomalehtiä?

– Niin, sanomalehtiä.

– Onko niissä monestakin tulipalosta?

– Ei, tulipalot eivät kiinnitä minun mieltäni. Hän heitti Sametoviin sangen omituisen silmäyksen, ja pilkallinen hymy väikkyi taas hänen huulillaan. – Ei, en minä lukenut tulipaloista, jatkoi hän iskien silmää Sametoville. – Mutta tunnusta vain, poika hyvä, että sinä sangen mielelläsi tahtoisit tietää, mistä minä juuri luin?

– Eipä mieleni niinkään tehnyt; suotta aikojaan vain kysyin sillä lailla. Eikö sitten saa kysyä? Miksi te aina tahdotte…

– Kuulkaahan, tehän olette sivistynyt mies, joka tuntee kirjallisuuden … vai miten?

– Olen käynyt kimnaasia kuudennelle luokalle, vastasi Sametov arvokkaasti.

– Kuudennelle saakka!.. Ah, sinä kyykkyniskanen varpuseni sormuksellisine sorminesi … rikas mies! Oi sentään, miten te olette sievä, pieni poikanen! Raskolnikov nauroi hänelle vasten naamaa hermostunutta nauruaan. Toinen vetäysi takasin, ei sentään loukkaantuneena, mutta kuitenkin sangen kummastuneena.

Ah, miten kummallinen!.. huomautti Sametov vakavasti. – Minusta tuntuu siltä kuin te yhä vain hourailisitte.

– Minäkö hourailen? Sen sinä valehtelet, pieni varpuseni!.. Olen siis teistä kummallinen? Niin, mutta kuitenkin kiinnitän teidän mieltänne, vai miten?

– Kyllä.

– Tahdotte kai nyt sangen mielellänne tietää, mitä äsken luin ja mitä äsken etsiskelin, katsokaa, miten useita numeroita käskin tuomaan! Eikö se ole epäiltävää?

– Mutta, sanokaa…

– Onko korvanne höröllään?

– Mitä taas tarkotatte sillä?

– Sen sanon teille myöhemmin, mutta nyt, rakkahani, tahdon teidän kanssanne … ei, vielä paremmin: myönnän teille… Ei, ei sekään ole oikea ilmoitusmuoto: tahdon tehdä tunnustuksen ja teidän on kuulusteltava minua! Täten siis teen sen tunnustuksen, että minä luin, että mieltäni kiinnitti, että minä… Raskolnikov keskeytti ja sulki silmänsä… – Tulin siis tänne saadakseni tiedon vanhan lesken murhasta!.. lisäsi hän vihdoin melkein kuiskaten ja lähentäen kasvojaan Sametoviin päin. Tämä tuijotti häneen liikkumattomana ja vetämättä kasvojaan poispäin. Sametov muisti myöhemmin, että he sen jälkeen olivat kumpikin valjenneet kokonaisen minuutin ajan ja kumpikin tuijottaneet toisiinsa.

– No, mitä siitä sitten, jos te luittekin siitä? huudahti hän äkkiä närkästyneesti ja kärsimättömästi; mitä se minulle kuuluu! Mitä siitä sitten?

– Se on sama vanha juttu? jatkoi Raskolnikov kuiskaten ja kiinnittämättä huomiota Sametovin huudahdukseen, – sama vanha nainen, josta minun poliisikonttorissa ollessani puhuttiin sillä kerralla, muistatte hyvin, jolloin menin tainnoksiin. Mitä, joko nyt käsitätte?

– En, mitä sillä tarkotatte? Mitä minun pitänee käsittää? lausui

Sametov rauhattomana.

Raskolnikovin liikkumattomat ja vakavat kasvot muuttuivat silmänräpäyksessä ja hän puhkesi taas kuten äskenkin samaan hermostuneeseen nauruun; aivan kuin ei hän enää olisi voinut pidättää sitä. Tällöin muistui hänen mieleensä heti ja tavattoman selvästi se hetki, jolloin hän joku aika sitten seisoi kirves kädessä erään oven takana; hän muisti, miten säppi rämisi, miten oven toisella puolella häärittiin ja torailtiin ja miten hänen äkkiä teki mielensä huutaa heille, solvaista heitä ja näyttää heille kielensä, laskea leikkiä heille ja nauraa, nauraa, nauraa!..

– Joko on teidän päässänne vikaa tai… sanoi Sametov ja pysähtyi ikäänkuin ajatuksen lyömänä, joka äkkiä johtui hänen mieleensä.

– No, "tai"? No, mitä arvelette? Sanokaa vain!

– Ei mitään!.. vastasi Sametov harmistuneesti. – Se oli vain päähänpisto!

Molemmat vaikenivat. Äkkinäisen naurunpuuskan jälkeen oli Raskolnikov muuttunut synkäksi ja miettiväksi. Hän nojasi pöytää vastaan ja tuki päätään käsillään. Näytti siltä kuin olisi hän tykkänään unohtanut Sametovin. Vaitioloa kesti jotenkin kauvan.

– Miksi ette juo teetänne … se kylmenee? sanoi Sametov.

– Mitä teetä?.. Tietysti… Raskolnikov ryyppäsi kerran, pisti palan leipää suuhunsa ja katsellessaan Sametovia näytti hän äkkiä muistavan kaikki ja heräävän uudelleen; hänen kasvoilleen levisi tuo äsköinen sama pilkallinen ilme. Hän jatkoi teensä juontia.

– Nykyään tapahtuu paljon konnantöitä, sanoi Sametov. – Aivan äskettäin luin eräästä Moskovan lehdestä, että siellä oli vangittu kokonainen vääränrahan tekijäin liitto. Se oli koko seura; se väärensi rahannostolippuja.

– Mitä, sehän tapahtui jo kauvan sitten! Minä luin siitä jo kuukausi sitte, lausui Raskolnikov levollisesti. – Teidän mielipiteenne mukaan ovat he siis konnia? lisäsi hän nauraen.

– Luonnollisesti, mitä muuta?

– Ah, … lapsia he ovat, alottelijoita vaan ei konnia! Puolisen sataa henkilöä yhtyy moista tarkoitusperää varten! Onko se järkevää? Kolmessa olisi jo ollut liikaa ja heidänkin olisi täytynyt luottaa toisiinsa yhtä varmasti kuin kukin luotti itseensä. Eihän muuta tarvittu kuin että joku juovuspäissään piti hieman liian suurta suuta ja kaikki meni päin helvettiä! Harjottelijoita he olivat! Ottavat epäluotettavaa väkeä levittämään väärennettyjä maksuosotuksia! Uskovat niin tärkeän tehtävän ensimäiselle vastaan tulijalle! Ja otaksukaamme, että onni olisi suosinut noita pässinpäitä; otaksukaamme, että kukin heistä olisi sillä lailla hankkinut itselleen miljoonan, entä sitten?.. Koko heidän jälellä oleva elämänsä? Miltä tuntuu olla koko elämänsä läpeensä riippuvainen toisesta? Viisaampaa olisi heti mennä hirttäytymään! Eräs heistä saa jostakin konttoorista viisituhatta – ja alkaa vavista. Neljätuhatta hän laskee, mutta pistää viidennen laskemattomana taskuunsa päästäkseen vain pois sieltä niin pian kuin mahdollista. Luonnollisesti herätti sellainen heti epäilyksiä. Ja sitten meni kaikki myttyyn tuon yhden ainoan pässinpään vuoksi. Mitä tämä tällanenkin on?

– Se ei liene ollenkaan kummallista, lausui Sametov, – että hänen kätensä vapisivat. Niin, olenpa vallan varma siitä, että siten voisi tapahtua; toisinaan sitä ei voi estää.

– Sellaistako?

– Ikäänkuin te siihen pystyisitte? Ette, minusta ei ainakaan olisi sellaiseen! Sadan ruplan palkkiosta ruveta moiseen! Mennä viemään pankkiirikonttoriin väärennettyjä maksuosotuksia, vaikka siellä niin erinomaisen hyvin tunnetaan moiset yritykset … ei, minä joutuisin heti ymmälle! Ettekö te myös samaten?

Raskolnikovin teki mieli näyttää hänelle kieltään. Hänen selkäänsä karmivat silloin tällöin kylmät väreet.

– Minä olisin menetellyt toisella tavoin, alkoi hän vetäen syvään henkeä; – minä olisin menetellyt seuraavalla tavalla. Ensimäisen tuhannen olisin laskenut neljään kertaan molemmilta puolin ja tarkoin tutkinut joka seteliä; sitten olisin ottanut toisen tuhannen, olisin ehkä sen laskenut puoliväliin, sitten vetänyt joukosta viidenkymmenen ruplan setelin, pitänyt sitä valoa vasten nähdäkseni muka, oliko se väärennetty; olisin sanonut olevani huolissani sen johdosta, että eräs sukulainen menetti äskettäin viisikolmatta ruplaa sillä lailla ja olisin kertonut koko historian tapauksesta. Kun sitten olisin tullut kolmanteen tuhanteen, olisin vetänyt vielä kerran esiin toisen tuhannen sillä tekosyyllä, etten vielä ollut päässyt täydelliseen selvyyteen eräästä satasesta – ja sillälailla olisin menetellyt kaikkien viiden tuhannen suhteen. Kun sitten olisin lopettanut, olisin vielä kerran vetänyt toisesta ja viidennestä tuhannesta esiin setelin, pitänyt sitä taas valoa vasten, lausunut taas epäilykseni: "tehkää hyvin ja vaihtakaa nämä toisiin"… Olisin saattanut rahastonhoitajan epätoivoon, niin ettei hän olisi tuskissaan tiennyt, mitä tekisi päästäkseen eroon minusta! Kun sitten vihdoinkin olisin ollut valmis ja avannut oven, olisin vielä kerran kääntynyt takasin, pyytänyt anteeksi ja kysynyt jotakin, pyytänyt jotakin selontekoa – siten minä olisin menetellyt!

– Ah, miten kauheita asioita te kerrottekaan! arveli Sametov nauraen. – Kyllähän jokaisen sopii puhua, mutta todellisuudessa olisitte tekin kompastunut. Sanonpa teille, ettei minun mielipiteeni mukaan kukaan meistä, eikä edes kukaan paatunut, kokenut konnakaan olisi moisessa tapauksessa voinut vastata puolestaan. Mutta miksi mennä niin pitkälle ja etsiä; onhan meillä lähempi esimerkki omassa kaupunginosassamme, tuo vanha murhattu nainen. Murhaaja on mahtanut olla koko tavaton mies … keskipäivällä panee kaikki alttiiksi; se oli ihme, että hän pääsi pakenemaan mutta kyllä hänenkin kätensä ovat mahtaneet vavista; varastaa ei hän ole ymmärtänyt, sitä ei hän ole osannut tehdä; tutkimus on osottanut sen…

Raskolnikov näytti sangen loukkaantuneelta.

– Vai niin, semmostako se on osottanut? Mutta ottakaa sitten selvä hänestä! huudahti hän katsellen vahingonilosena Sametovia.

– No, entä sitten, kyllä hänestä selville päästään!

– Kenestä? Tekö ehkä, tekö hänestä selvän saisitte! Silloin saisitte juosta kovin kauvas! Teidän mielestännehän on pääasia pitää silmällä sitä, hävittääkö kukaan paljon rahaa. Ellei jollakulla ennen ole ollut mitään rahaa, mutta alkaa nyt äkkiä sirotella sitä ympärilleen, – silloin olette selvillä hänestä luonnollisesti! Pieni lapsikin voi vetää teitä nenästä, jos se tahtoo!

– Siinäpä se on, että kaikki tekevät siten! lausui Sametov. – Ensin tekee joku murhan noudattaen suunnitelman mukaista varovaisuutta, panee henkensä alttiiksi – ja sitten vangituttaa hän äkkiä itsensä. Heidän rahantuhlauksensa tavallisesti saattaa heidät satimeen. Kaikki eivät suinkaan ole sellaisia neroja kuin te. Te ette luonnollisestikaan menisi satimeen.

Raskolnikov rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti Sametoviin.

– Minusta tuntuu siltä kuin tahtoisitte te mielellänne tietää, miten minä olisin menetellyt tällaisessa tapauksessa! kysyi hän vastentahtosesti.

– Sitä minä kyllä mielelläni tahtoisin, lausui toinen päättävästi ja vakaasti.

– Niinkö tosiaan, sangen mielellänne?

– Aivan niin, sangen mielelläni.

– Hyvä. Minä olisin menetellyt seuraavasti, alkoi Raskolnikov lähentäen kasvojaan uudelleen Sametoviin päin, katsellen häntä tylsästi ja kuiskaten, niin että tämä hieman peräytyikin. – Minä olisin siis menetellyt tällä lailla: rahat ja arvoesineet olisin anastanut ja vitkastelematta vienyt ne kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan, jonne tuskin tapaa tulla ihmisiä – johonkin kyökkipuutarhaan tai sellaiseen. Jos edeltäpäin olisin valinnut itselleni kiven, noin puolen sentnerin painosen, jossakin nurkassa puun alla: kiven, joka oli ollut siinä jo ehkä vuosisatoja, olisin vierittänyt paikaltaan – sen alla on luonnollisesti syvennys – ja syvennykseen olisin laskenut sekä rahat että arvoesineet. Sitten olisin uudelleen vierittänyt kiven paikalleen niin että se olisi samassa asennossa kuin ennenkin, polkenut sen syvennykseen ja lähtenyt tieheni. Sitten en olisi ottanut sieltä mitään yhteen, kahteen tai kolmeen vuoteen … niin, ja sitten olisi saatu etsiä!

– Te olette hullu, sanoi Sametov, myös melkeen kuiskaamalla ja vetäytyen äkkiä pois Raskolnikovista päin. Tämän silmät salamoivat, hän oli kalvennut tavattomasti ja hänen ylähuulensa vapisi. Hän kumartui vallan lähelle Sametovia ja maiskutteli huuliaan sanakaan sanomatta; tätä kesti melkein puoli minuuttia; hän tiesi mitä teki, muttei voinut pidättäytyä siitä. Eräs kauhea sana tahtoi pyörähtää hänen huuliltaan, samoin kuin erään oven säppi erään kerran: nyt se oli lausuttava, nyt, heti kun hän avasi suunsa!..

– Mutta jos minä todella olisin murhannut tuon vanhuksen ja Lisavjetan? sanoi hän äkkiä.

Sametov katseli häntä kauhuissaan ja kalpeni kuin pöytäliina. Hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn.

– Miten se olisi mahdollista! sanoi hän tuskin kuultavasti.

Raskolnikov katseli häntä ilkeästi – hän tointui jälleen.

– Tunnustakaa vain, että te olette uskonut sillä lailla? Eikö niin?

Eikö totta?

– Ei ollenkaan! Nyt vähemmin kuin koskaan ennen! sanoi Sametov nopeasti.

– Nyt olet siis vihdoinkin satimessa! Nyt olen siis vihdoinkin vanginnut varpusenpojan! Te olette siis uskonut sen kuitenkin, koska nyt "uskotte vähemmän kuin koskaan ennen".

– En, en ollenkaan! huudahti Sametov huomattavasti hämillään; – tarkotuksenne oli siis saattaa minut näin peljästyneeksi tarkotusperänne saavuttamiseksi?

– Te ette siis ole uskonut? Mutta mistä sitten puhuitte silloin, kun minä läksin poliisikonttorista? Ja miksi kuulusteli luutnantti Ruuti minua, tultuani tajuihin pyörtymisen kadottua?.. Tarjoilija hoi, mitä olen velkaa? Hän tarttui lakkiinsa ja nousi.

– Kolmekymmentä kopekkaa, vastasi tarjoilija.

– Tästä saat kaksikymmentä lisää juomarahoiksi – katsokaa miten paljon rahaa minulla on! Hän ojensi vapisevan kätensä, joka oli täynnä seteleitä, Sametovia kohti: – Punasia ja sinisiä seteleitä, viisikolmatta ruplaa. Mistä olen minä ne saanut? Entäpä uudet vaatteeni sitten? Te tiedätte hyvin, ettei minulla ollut kopekkaakaan! Olette luonnollisesti kysynyt emännältäni … mutta nyt riittäköön! Assez cause! Näkemään saakka!

Hän läksi vapisevana ja melkein hysteerisen kiihotuksen tilassa, johon kuitenkin oli osittain sekottunut tuskallisen ilon tunnetta – mutta muuten synkkänä ja tavattoman väsyneenä. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin halvauskohtauksen saaneella. Hänen väsymyksensä lisääntyi toisinaan äkkiä, ja yhtä äkkiä palasivat voimatkin aina sitä mukaa millainen hänen tilansa oli milloinkin.

Sametov, joka nyt oli yksinään jälellä, istui vielä kauvan samalla paikalla ajatuksiinsa vaipuneena. Raskolnikov oli ehdottomasti saattanut kaikkiin hänen ajatuksiinsa kyseessä olevasta asiasta aivan uuden näkökannan.

– Ilja Petrovitsh – on pässinpää! lausui hän lopuksi.

Tuskin oli Raskolnikov avannut kadulle johtavaa ovea, kun hän jo portailla törmäsi sisään astuvaa Rasumihiniä vastaan. He olivat miltei iskeä päänsä yhteen. Rasumihin oli sangen hämmästynyt, mutta äkkiä salamoivat hänen silmänsä vihasta.

– Vai niin, oletko sinä täällä? huusi hän täyttä kurkkua. – Juossut vuoteesta! Ja minä, joka olen etsinyt sinua sohvankin alta! Me viruimme laattialla ja etsimme sinua ja Nastasjaa olimme antaa aikalailla selkään sinun tähtesi … ja nyt olet sinä täällä!.. Rodka, mitä tämä merkitsee? Sano totuus! Tunnusta kaikki, kuuletko!

– Se merkitsee, että minä vihaan teitä kaikkia kuin itse kuolemaa ja että tahdon olla yksinäni! vastasi Raskolnikov levollisesti.

– Yksinäsi! Ja osaat tuskin kävellä, olet niin kalpea kuin palttina ja osaat tuskin hengittää! Senkin hullu!.. Mitä oli sinulla tekemistä Kristallipalatsissa? Tunnusta heti!

– Anna minun olla! sanoi Raskolnikov mielien lähteä tiehensä. Mutta tämä saattoi Rasumihinin suunniltaan, hän tarttui Raskolnikovia olkapäähän.

– Anna minun olla? Sinä sanot: "Anna minun olla!". Mutta etkö sitten tiedä, mitä aijon tehdä, sinulle? Otan sinua kauluksesta, sidon sinut ja laahaan sinut kotiin lukkojen ja salpojen taakse.

– Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov hiljaa ja näöltään vallan levollisena, – etkö sinä näe, etten tahdo ottaa vastaan sinun hyviä töitäsi? Miten sinusta tuntuu niin hauskalta tyrkyttää hyviä töitäsi sellaisille jotka sylkevät niille! Sellaisille, jotka eivät voi, eivätkä tahdo kärsiä niitä! Miksi etsit minut käsiisi sairastuessani! Olisin ehkä ollut ilonen saadessani kuolla? Enkö ole osottanut sinulle kyllin selvästi tänään, että sinä kiusaat minua – että olen väsynyt sinuun? Mitä iloa tuottaa sinulle ihmisten kiusaaminen? Vakuutan sinulle, että se estää toipumistani, sillä se kiihdyttää minua alituisesti. Sosimov läksi vihdoin viimeinkin, jottei saattaisi minua kuohuksiin! Ja mikä oikeus sinulla muuten on pidättää minua väkivallalla? Etkö sinä näe, että puhun nyt vallan järkevästi? Miten minun sitten on käyttäydyttävä, sanohan se, jotta sinä jättäisit minut rauhaan hyvien töitten suhteen? Olkoonpa, että minä olenkin kiittämätön, ilkeä, mutta jätä minut silti Jumalan tähden rauhaan! Anna minun mennä, anna minun mennä!

Hän alkoi levollisesti ja iloitsi siitä, että sai purkaa sappensa, mutta hän päätti raivoisena ja hengästyneenä kuten Lushinille puhuessaan.

Rasumihin seisoi hetken, mietti ja päästi sitten hänet.

– No, mene sitten helvettiin! sanoi hän hiljaa ja melkein miettivästi. – Pysähdy, huusi hän nopeasti kun Raskolnikov aikoi lähteä, – kuule minua! Sanonpa sinulle, täten että te kaikki olette ensimäisestä viimeiseen saakka mitä suurimpia suunsoittajia ja lörpöttelijöitä! Jos kurkkunne vähän sairastuu, niin menettelette sen suhteen kuin kana munansa! Siinäkin loistatte lainatuin sulin! Teissä ei ole rahtuakaan itsenäisyyttä! Te olette tehdyt spermacetus-salvasta, veren asemesta on teillä suonissanne heraa. En luota kehenkään teistä! Teidän ensi huolenne on olla joka suhteessa niin vähän ihmisen kaltainen kuin mahdollista! Seis! huusi hän raivoissaan huomatessaan Raskolnikovin tekevän lähtöä, – kuule minua loppuun saakka! Tiedätkö, että luokseni tulee tänään muutamia tuttaviani, joiden kera vihin tarkotukseensa uuden asuntoni, muutamia on jo ehkä saapunutkin, mutta minä olen jättänyt setäni kotiin ottamaan vastaan tulevia; olin äsken siellä. Jollet siis ole narri, vallan tavallinen narri, auttamaton narri, ulkomaalainen apina! … sinä näet, Rodja, minähän tunnustan sen, että sinä olet kunnon poika, mutta sinä olet narri! … siis vielä kerran, ellet ole narri, niin tulet ennen luokseni iltaa viettämään tänään kuin tarpeettomasti kuljeskelet saappaitasi kuluttamassa. Koska nyt kerran olet ulkona, ei asia ole kovinkaan vaarallinen! Annanpa sinulle pehmeän nojatuolin – emännälläni on sellainen – saat teetä, seuraa … ja ellei siinä ole tarpeen, niin teen sinulle oikein mukavan vuoteen – sillä lailla voit joka tapauksessa olla kanssamme. Sosimov tulee myös. Tahdotko?