Kitabı oku: «Rikos ja rangaistus», sayfa 14
– En.
– Sinä valehtelet! huudahti Rasumihin kärsimättömästi, miten sinä sen tiedät? Ethän sinä voi vastata puolestasi! Muuten et sitä myös ymmärräkään. Minä olen myös ollut monta kertaa kinoissa ihmisten kanssa, mutta olen aina sopinut… Lopuksi häpeää ja sopii!.. Älä siis unohda, että asun Potshinskovin talossa, kolmannessa…
– Tällä tavoin ehkä lopuksi ottaisitte vastaan rosvoa, herra Rasumihin, saadaksenne vain ilon tehdä muita hyviä töitä!
– Kuka? Minä? En, jos vain joku sellaista ajattelee, väännän hänen niskansa nurin! Siis Potshinkovin talossa n: o 47, virkamies Babushkinin huoneustossa.
– Minä en tule, Rasumihin! Raskolnikov kääntyi ja läksi.
– Lyönpä vetoa, että sinä tulet, huusi Rasumihin hänen jälkeen, – muuten olet sinä … muuten en tahdo enää tietää mitään sinusta! Seis, odota! Onko Sametov tuolla?
– Kyllä…
– Oletko nähnyt hänet?
– Kyllä.
– Puhunut hänen kanssaan?
– Kyllä.
– Mistä? No, jääköön, mene helvettiin. Potshinkov, 47, Babushkin!..
Muista!
Raskolnikov meni puutarhakadulle ja kääntyi kulmassa. Rasumihin katseli ajattelevasti hänen jälkeensä. Vihdoin hän viittasi kädellään, meni taloon, mutta pysähtyi keskelle portaita.
– Piru vieköön! jatkoi hän melkein ääneensä, – hän puhuu järkevästi ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin… Mutta minä olen myöskin narri … ikäänkuin eivät hullut ihmiset osaisi puhua järkevästi! Ja tuntuupa siltä kuin pelkäisi Sosimovkin jotakin sellaista!
Hän koputti sormella otsaansa. – Ja hän nyt … mutta miten voi antaa hänen kulkea moisessa tilassa? Hän menee ehkä upottamaan itsensä… Ah, olinpa koko tyhmä, se ei kelpaa! Ja hän juoksi Raskolnikovin jälkeen saavuttaakseen hänet, mutta tämä oli kadonnut jäljettömiin. Hän sylkäsi ja palasi nopein askelin Kristallipalatsiin tiedustellakseen asiain laitaa Sametovilta.
Raskolnikov kulki suoraa tietä sillalle, pysähtyi keskelle sitä kaidepuun ääreen, kumartui molemmin kyynäspäin sitä vastaan ja katseli kaukaisuuteen. Erottuaan Rasumihinistä tunsi hän itsensä taas niin heikoksi, että hän vaivoin laahautui tänne. Mieluiten olisi hän istuutunut tai pannut maata johonkin kadulla. Kumartuen kaidepuun yli katseli hän koneellisesti veteen, iltapunerruksen ruusunväristä säteilyä, talorivejä jotka katosivat lisääntyvässä hämyssä, jossakin kaukana olevan tuulentuvan akkunaa, joka välkkyi kuin tuli auringon heittäessä viimeisiä säteitään; kanavan tummaa vettä … ja hänestä tuntui kuin katselisi hän sinne alas erikoisella mielenkiinnolla. Vihdoin alkoi hänen silmissään pyöriä punasia pyörröjä, talot heiluivat, ohikulkevat, ranta, ajoneuvot – kaikki heiluivat ja tanssivat hänen ympärillään. Äkkiä hän vavahti, ehkä uudelleen pelastuneena menemästä tainnoksiin, kamalaan ja kauheaan. Hän tunsi, että joku oli asettunut häneen viereensä, oikealle puolelle; hän nosti silmänsä ja näki suurikasvuisen naisen, jonka päätä verhosi kaulaliina; hänen kasvonsa olivat pitkähköt, keltaset, pöhöttyneet, silmät punaset ja kuopalle painuneet. Nainen katseli häntä suoraan kasvoihin, mutta ei luultavasti nähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiotaan mihinkään. Äkkiä nojasi hän oikeata kättään kaidepuuta vastaan, nosti oikean jalkansa, heitti sen ristikon yli, sitten vasemman – ja syöksyi kanavaan.
Likainen vesi teki tietä, nieli hetkeksi uhrinsa, mutta heti sen jälkeen kohosi tämä uudelleen pinnalle ja seurasi virran mukana vitkalleen alaspäin; pää ja jalat olivat veden alla, ainoastaan selkä oli näkyvissä, samaten vaatteet, joka oli pullollaan kuin ilmapallo.
– Uponnut! Uponnut! huusivat useat äänet; ihmisiä alkoi juosta paikalle, joen molemmat äyräät täyttyivät katsojista; Raskolnikovin ympärille keräysi väkeä sillalle ja he työnsivät ja tölmivät häntä takaapäin.
– Herra paratkoon, sehän on meidän Afrosinjushkamme! huusi naisellinen, itkevä ääni lähistöstä. – Pelastakaa hänet, isäseni, vetäkää hänet maalle!
– Vene! Vene! huudettiin joukolla.
Mutta venettä ei enää tarvittu; eräs poliisi oli juossut portaita alas kanavan partaalle, heittänyt takkinsa ja saappaansa yltään ja syöksynyt veteen. Työ oli helppo, uponnut uiskenteli ainoastaan kahden askeleen päässä laiturilta; poliisi tarttui oikealla kädellään hänen vaatteisiinsa, tarttuen samalla vasemmallaan erääseen seipääseen, jonka hänen toverinsa ojensi hänelle, ja uponnut vedettiin kuiville. Hän laskettiin porrastolle. Hän tointui äkkiä, kohottausi ja istuutui alkaen aivastella ja puhkia sekä silitellä käsineen märkiä vaatteitaan. Hän ei sanonut sanaakaan.
– Hän on juonut niin paljon, että hänen silmissään on alkanut tanssia pikkupiruja! ulvoi sama naisääni, joka nyt oli Afrosinjushkan ääressä, – aivan äskettäin mieli hän hirttäytyä, mutta nuora leikattiin poikki. Minä vain juoksin puotiin ja jätin pikkutytön hänen hoitoonsa, ja silloin tapahtui onnettomuus! Hän on pikkuporvarillista syntyperää, isäseni, ollen sukua meille; tässä lähellä, toinen talo kulmasta, aivan tässä…
Väkijoukko hajausi; poliiseilla oli vielä jotakin tekemistä uponneen kera, kun joku huusi: – Polisikonttoriin!.. Raskolnikov katseli kaikkea jollakin omituisella välinpitämättömyyden tunteella ja ilman osanottoa; hän tunsi inhoa. "Ei, se on alhaista, vesi…" mutisi hän itsekseen. "Mitään enempää katsottavaa ei tässä ole", lisäsi hän, "ei maksa vaivaa odottaa. Miten on polisikonttorin laita … miksi ei Sametov ole siellä? Yhdeksän jälkeen on sen oltava auki…" Hän käänsi selkänsä kaidepuuhun päin ja katseli ympärilleen.
"No, mitäpä sillä … olkoon menneeksi!" sanoi hän päättävästi, lähtien liikkeelle ja suunnaten kulkunsa poliisikonttoriin päin. Hänen sydämensä oli ontto ja tyhjä; hän ei tahtonut ajatella. Nyt oli tuo ahdistava tunnekin jo kadonnut, mitään jälkeä ei enään ollut siitä työkyvystä, mikä hänellä oli ennen ollut lähtiessään kotoaan mielessään ajatus: "Tästä on tehtävä loppu!" Hän oli muuttunut vallan välinpitämättömäksi.
"Ehkä tämä myöskin on loppu," ajatteli hän kulkiessaan vitkallisesti ja veltosti kanavan reunaa. "Tahdon kuitenkin tehdä lopun siitä, sen tahdon… Mutta loppuuko se tosiaan? Saman tekevää! Ainakin saan jokusen neliökyynärää suuruisen huoneen! Heh! Loppuisiko se siis todellakin?.. Sanonko sen heille vai enkö? Perhana vieköön! Ja väsynyt olen myös, jospa vain kohta saisin istuutua tai panna maata johonkin! Minä häpeän vain tyhmyyttäni! Muuten syljen sillekin! Hyi, mitä hullutuksia päähän saattaa noustakaan."
Polisikonttoriin mentiin suoraa tietä ja sitten käännyttiin vasemmalle toisessa kulmassa; siitä oli enään joitakin askeleita. Mutta tultuaan ensimäiseen kulmaan mietti hän hetken, kääntyi toiselle kadulle ja kiersi kahta katua myöten – ehkä tarkotuksetta mutta ehkä myös kuluttaakseen joitakin minuutteja ja voittaakseen aikaa. Hän kulki tuijottaen maahan. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin olisi joku kuiskannut hänen korvaansa. Hän nosti päätään ja näki seisovansa juuri tuon talon edustalla. Siitä eräästä illasta saakka ei hän ollut käynyt siellä.
Karkottamaton ja selittämätön toivo veti häntä sinne. Hän meni sisään taloon, kulki porttikäytävän läpi, kääntyi sitten ensimäiseen käytävään oikealla ja nousi tuttuja portaita ylös aina neljänteen kerrokseen. Noissa jyrkissä ja ahtaissa portaissa oli sangen pimeätä. Hän pysähtyi joka portaalle ja katseli uteliaasti ympärilleen. Ensimäisen kerroksen etehisestä olivat ikkunapuitteet viedyt tykkänään pois, "se ei siis ole se. Mikolai ja Mitka työskentelivät toisessa kerroksessa; se on sulettu ja ovi on uudelleen maalattu; se siis on vuokrattavana. Tuossa on kolmas kerros ja tässä neljäs… Tässä se oli!" Hän oli horjuva, kerroksen ovi oli sepposen selällään; siellä oli ihmisiä sisällä, hän kuuli ääniä – sitä hän ei ollut odottanut. Hän epäili vielä hieman, sitten astui hän lähemmäksi ja meni sisään.
Huoneusto oli korjauksen alaisena, siellä oli sisässä työmiehiä; hän kummasteli. Hän oli, itse tietämättä miksi, kuvitellut tapaavansa kaikki samallaisena millaiseksi oli jättänyt; ehkä myös ruumiit samalla paikalla lattialla. Mutta nyt näki hän ainoastaan alastomat seinät, ei mitään huonekaluja – miten omituista! Hän meni ikkunan ääreen ja istuutui ikkunapuitteelle.
Siellä oli kaksi työmiestä, jotenkin nuoria. He liisteröivät seiniin uusia seinäpapereja, valkoisia ruusunvärisine kukkineen, entisten sijaan, jotka olivat keltaset, kellastuneet ja risaset. Raskolnikov oli sangen suuttunut sen johdosta, hän katseli vihamielisesti uusia tapetteja, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut vastenmieliseltä, että kaikki muutettiin uuteen uskoon.
Työmiehet olivat nähtävästi myöhästyneet, nyt vierittivät he nopeasti kasaan paperit ja valmistausivat lähtemään. Raskolnikovin ilmestyminen oli tuskin herättänyt heidän huomiotaan. He puhuivat keskenään. Raskolnikov pani kädet ristiin rinnalleen ja kuunteli heidän keskusteluaan.
– Hän tulee siis luokseni noin aamupuolla, sanoi vanhempi nuoremmalle, – varahin aamulla ja sangen koristettuna. "Miksi panet itsesi niin hienoksi, minun tähteni, miksi siis koristelet itseäsi minua varten?" – "Minä tahdon", sanoo hän, "Tit Vasiljevitsh, tästä lähin tehdä aivan kuten sinä tahdot." Siten se siis tapahtui! Ja niin hienosti kun hän oli puettu – aivan kuin surnaali, aivan kuin surnaali!
– Mitä se surnaali on, setä hyvä? kysyi poika, hän oli nähtävästi "setä hyvän" oppipoika.
– Surnaali, se on sellaisia kuvia, veli hyvä, maalattuja kuvia, joita posti tuo tänne joka lauvantai räätälille ulkomailta; se on sitä varten että näkisit miten kunkin tulee pukeutua, olkoonpa sitten mies tai nainen. Sitä kutsutaan sanomalehdeksi. Miehet kuvataan tavallisesti pitkätakkisina, mutta naisia varten on monta värikästä kuvaa, ettet sinä voi sitä edes kuvitella mielessäsi, veli hyvä.
– Mitäpä lajia ei täällä Pietarissa olisi! huudahti poika aivan hämmästyneenä – jos jotakin … paitsi isää ja äitiä!
– Lukuunottamatta heitä tapaat täällä kaikkea, lausui toinen opettavasti.
Raskolnikov nousi ja meni toiseen huoneeseen, missä matka-arkku, vuode ja piironki ennen olivat olleet; huone tuntui hänestä nyt niin pieneltä. Seinäpaperit olivat vielä samat, nurkassa voi selvästi nähdä sen paikan seinäpaperissa, missä pyhimysarkku oli ollut. Hän katseli ympärilleen ja meni taas takasin vanhalle paikalleen. Nuorempi työmies katseli häntä syrjästä.
– Mitä te täältä etsitte? kysyi hän äkkiä, kääntyen Raskolnikovin puoleen.
Sen sijaan että olisi vastannut, nousi Raskolnikov, meni ovelle ja veti kellonnyöristä. Siinä oli sama halennut sointu! Hän veti toisen ja kolmannen kerran, kuunteli ja palautti tapahtumat muistoonsa. Hänen ensi kerralla tuntemansa kamala, tuskallinen, kiusallinen tunne muistui yhä selvemmin hänen mieleensä, hän vavahti joka kerralla kuin veti kellonnyöristä, mutta hän tunsi voimistuvansa siitä.
– Niin, mitä sinä tosiaan tahdot? Kuka sinä olet? huusi työmies ja astui hänen luokseen. Raskolnikov meni taas sisään.
– Tahdon vuokrata huoneuston, sanoi hän, – katsoa sitä.
– Yöllä ei vuokrata mitään huoneustoja, ja muuten täytyy teillä olla talonmies mukananne!
– Lattia on pesty; se kai maalataan? jatkoi Raskolnikov – eikö siinä enää ole verta?
– Mitä verta?
– Jälkiä vanhuksesta ja hänen sisarestaan, luonnollisesti, jotka täällä murhattiin! Tässä oli suuri verilätäkkö.
– Mutta mikä sinä oikeastaan olet? kysyi työmies rauhattomasti.
– Minäkö?
– Niin.
– Tekeekö mielesi tietää? Tule mukanani polisikonttoriin, niin sanon sen sinulle.
Työmiehet katselivat hämillään toisiaan.
– Lähtekäämme, olemme jo kyllin kuluttaneet aikaa, tule Aljoshka! Minä suljen, sanoi vanhempi työmies.
– No, tule! vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi, kulkien vitkalleen portaita alas. – Kuulehan talonmies! huusi hän tultuaan porttikäytävään.
Kadulla seisoi paljon väkeä porttikäytävän edustalla; heidän parissaan olivat myös molemmat talonmiehet, jotka tarkastelivat ohikulkevia. Raskolnikov meni suoraan heidän luokseen.
– Mitä tahdotte? kysyi toinen talonmiehistä.
– Oletko ollut polisikonttoorissa?
– Aivan äskettäin; miksi niin?
– Onko siellä vielä ketään?
– Kyllä.
– Onko apulainen myös siellä?
– Hän oli siellä hetken. Mutta miksi tätä?
Raskolnikov ei vastannut, vaan jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan heidän ääreensä.
– Hän on ollut katselemassa huoneustoa, sanoi vanhempi työmies, joka nyt tuli.
– Mitä huoneustoa?
– Sitä, missä me työskentelemme. "Miksi", sanoi hän, "on veri pesty pois? Täällä", sanoi hän, "on tehty murha ja minä olen tullut vuokraamaan." Ja sitten veti hän kellonnyöristä ja oli vähällä vetää poikki sen. "Tulkaa mukanani", sanoi hän, "konttoriin, siellä sanon kaikki."
Talonmies katseli epäluuloisesti Raskolnikovia ja rypisti otsaansa.
– Kuka te todella olette? lausui hän röyhkeästi Raskolnikoville.
– Minä olen Rodion Romanovitsh Raskolnikov, entinen ylioppilas ja asun Shilesin talossa erään kadun varrella vallan tässä läheisyydessä, numero neljässätoista; kysykää vain siellä talonmieheltä, hän tuntee minut.
Raskolnikov puhui vitkallisesti ja miettivästi, kääntymättä ympäri, katsellen kadulle, jossa alkoi hämärtää.
– Miksi sitten olet mennyt sinne huoneustoon?
– Tarkastaakseni sitä.
– Mitä siellä on tarkastettavaa?
– Mitä siinä loruat, ota hänet kiinni ja vie polisikonttoriin! lausui äkkiä aivan uusi ääni.
Raskolnikov katsahti yli olkansa puhujaan ja sanoi yhtä hiljaa ja pitkäveteisesti:
– Tulkaa!
– Niin, vie hänet vain sinne! jatkoi edellinen puhuja. – Miksi huolehtii hän siitä asiasta, mitä lie hänellä mielessä?
– Juovuksissa ei hän ole, Jumala tietäköön mitä hän tahtoo… mutisi työmies.
– Mitä te sitten tahdotte! huusi talonmies uudelleen hänelle; hän oli todella pahastunut. – Miksi tunkeudut tänne sisään?
– Pelkäätkö ehkä polisikonttoria? lausui Raskolnikov pilkallisesti.
– Pelkään, miksi? Mene tiehesi!
– Mokoma veijari! huusi eräs nainen.
– Mitä pitkiä puheita tässä tarvitaan! huusi toinen talonmies, joka oli pitkä mies; – mene tiehesi!.. Ehkä onkin joku veijari … mene tiehesi!
Hän tarttui Raskolnikovin olkapäihin ja heitti hänet kadulle. Hän kompastui ja oli kaatua; saavutettuaan tasapainonsa katsoi hän vielä kerran kaikkia ja jatkoi matkaansa.
– Sepä oli omituinen mies! sanoi maalari.
– Niin oli, ihmiset tulevat nykyään päivä päivältä yhä kummallisemmiksi, sanoi nainen.
– Hänet olisi tullut viedä polisikonttoriin! sanoi se puhuja, joka oli lausunut samaa ennenkin.
– Tuollaisen vuoksi ei kannata vaivata itseään, päätti pitkä talonmies. – Hän oli varmastikin joku kuleksija, joka vain koetti tunkeutua katon alle; jos hänen kanssaan ryhtyy tekemisiin, ei hänestä pääse eroon … minä kyllä tunnen tuollaiset!
– Menenkö, vai enkö? ajatteli Raskolnikov seisoen keskellä katua risteyksessä ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin odottaen joltakin ratkasevaa sanaa. Mutta mitään vastausta ei tullut; mutta kaikki oli yhtä hiljaista ja kuollutta kuin kivet jolla hän seisoi; hänestä yksistään kuolleita. Äkkiä huomasi hän sangen kaukana, noin kahdensadan askeleen päässä siitä, kadun päässä yhä lisääntyvässä hämärässä ihmislauman, hän kuuli huutoa … keskellä joukkoa oli vaunut. "Mitä nyt?" Raskolnikov kääntyi oikealle ja läheni kansanjoukkoa. Hänen näytti tekevän mieli iskeä kiini kaikkeen; hän ajatteli vakaata päätöstään lähteä poliisikonttoriin ja tiesi varmuudella, että kaikki myös silloin loppuisi.
VII
Keskellä katua oli ajoneuvot, upeat ja sirot, joiden eteen oli valjastettu pari tulista hevosta. Ketään ei ollut vaunuissa ja ajaja oli noussut pois istuimeltaan ja piti nyt hevosia suitsista. Ympärillä tungeksi ihmisjoukko ja myös joitakin poliiseja. Eräällä heistä oli palava lyhty, jolla hän valaisi jotakin, joka oli katukivityksellä pyörien ääressä. Kaikki puhuivat, huusivat ja vaikeroivat; ajaja ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä, ja hän toisti lakkaamatta:
– Mikä onnettomuus! Jumalani, mikä onnettomuus!
Raskolnikov tunkeusi paikalle niin hyvin kuin taisi ja pääsi vihdoin näkemään kaikkien rauhattomuuden ja uteliaisuuden esineen. Maassa makasi tajuton ihminen, jonka yli äsken oli ajettu; hän näytti huonosti puetulta, ei silti talonpoikaisvaatteisiin, ja veren peittämä. Päästä ja kasvoista virtasi verta virtanaan, kasvot olivat särkyneet ja ruhjoutuneet. Hyvin saattoi nähdä, että vahinko oli vakavaa laatua.
– Taivasten jumala! valitteli ajuri. – Kuinka voikaan olla varovaisempi! Niin, jospa edes olisin ajanut kovaa tai en olisi huutanut! Mutta niin tasasesti ja levollisesti kun ajoinkaan! Kaikki näkivät sen ja jos kaikki ihmiset valehtelevat, valehtelen myös minä! Mutta sehän oli selvää, eihän juopunut pidä varaansa! Minä näen vielä, miten hän menee kadun yli, hoippuu, on kaatumaisillaan – minä huudan, kerran, kahdesti, kolmasti, pysäytän hevoset, mutta hän juoksee tielle ja kaatuu juuri niiden jalkoihin! Sitä en tiedä tekikö hän sen tosissaan vai tietämättään!.. Hevoset ovat nuoria, arkoja … ne hypähtivät äkkiä, hän huusi, ne pelkäsivät vielä enemmän… Ja onnettomuus oli tapahtunut.
– Aivan siten se tapahtui! huusi joku silminnäkijä joukosta.
– Kolme kertaa hän huusi, se on totta! vakuutti toinen.
– Täsmälleen kolme kertaa, sen kuulivat kaikki! huudahti kolmas.
Ajaja ei muuten ollut erikoisen alakulonen eikä pelästynyt. Ajoneuvoista saattoi päättää, että niiden omistaja oli rikas ja kunnioitettu ja odotti nähtävästi niiden tuloa jossakin; polisit olivat jo aikeissa ottaa huomioon tuon seikan. Yli ajettu oli vietävä polisikonttoriin ja sieltä sairalaan. Kukaan ei tuntenut häntä.
Tällä välin oli Raskolnikov tunkeutunut paikalle ja kumartunut yliajetun yli. Silloin valaisi lyhty onnettomat kasvot, hän tunsi ne.
– Minä tunnen hänet! huudahti hän tunkeutuen aivan esiin. – Hän on eräs erotettu virkamies, nimineuvos Marmeladov! Hän asuu tässä lähellä Koselin talossa… Nopeasti lääkäri! Minä maksan … kas tässä.
Hän veti taskustaan rahaa ja näytti sitä poliseille. Omituinen liikutus oli vallannut hänet.
Polisit olivat iloisia saadessaan tietää, kuka yliajettu oli. Raskolnikov mainitsi myös oman nimensä ja osotteensa sekä puhui sillä lailla kuin olisi kysymyksessä ollut hänen oma isänsä, mitä kiihkeimmin saadakseen tajutonna olevan viedyksi nopeasti asuntoonsa.
Kas täällä, kolmas talo tästä! huusi hän, – Koselin, rikkaan saksalaisen pohatan talo… Hän on nyt varmasti juovuksissa, ollen aikeissa mennä kotiinsa. Minä tunnen hänet… Hän on aika juoppolalli… Hänellä on perhe … vaimo ja lapsia. Voi vielä kestää kauvan ennenkuin hän pääsee sairalaan, mutta tässä on kyllä lähistössä lääkäri. Minä maksan, maksan kaikki! Ainakin saakoot omaisensa hoitaa häntä, siellä voi hän heti saada apua; mutta ennenkuin hän ennättää sairalaan, voi hän olla kuollut…
Tarjousipa hänelle tilaisuus pistää jollekin jokunen kopekka kouraan; asia oli muuten selvä ja aivan laillinen – joka tapauksessa oli apu tässä lähempänä. Yliajettu nostettiin katukivitykseltä ja kannettiin pois; kantajia oli tarjolla runsaasti. Koselin talo oli ainoastaan noin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. Raskolnikov kulki perässä pitäen varovasti hänen päätään ja osottaen tietä.
– Tänne! Tänne! Portaita ylös; pää edellä, kääntäkää nyt … kas niin, kas niin! Kiitän teitä, maksan teille!
Katerina Ivanovnan tapana oli, heti kun hänellä oli minuttikin vapautta, kävellä edes ja takasin pikku huoneessaan, ikkunan äärestä uunin luo ja siitä takasin, kädet ristissä rinnalla aina sen mukaan miten hän puhui tai kuiskaili itsekseen. Viime aikoina tapasi hän puhua yhä enemmän vanhimman tyttärensä Poljenkan kanssa, joka, vaikkei ymmärtänytkään kaikkea, kuitenkin käsitti, että hän oli välttämätön äidille; hän seurasi äitiään sen vuoksi aina suurine, kalpeine silmineen ja osasi käyttäytyä niin viisaasti, kuin olisi hän käsittänyt kaikki. Tällä kertaa riisui Poljenka pikkuveljeään, joka oli voinut pahoin koko päivän, saadakseen hänet vuoteeseen. Poika istui vaijeten ja liikkumattomana tuolilla; hän kuunteli, mistä äiti ja sisar puhuivat keskenään, ja oli hiljaa. Vielä pienempi Lydia seisoi vieressä, ryysyihin puettuna, ja odotti vuoroaan. Portaille johtava ovi oli auki, jotta edes hiukankin raitista ilmaa tulisi sen tupakansavun sijaan, joka tunkeusi sisään muista huoneista ja joka tuotti kalvetustautiselle naisparalle pitkiä, tuskallisia yskäkohtauksia. Katerina Ivanovna näytti vielä kurjemmalta kuin viikko sitten, ja punaset pilkut hänen poskipäillään hohtivat vielä enemmän.
Hän keskusteli Poljenkan kanssa muinaisista, onnellisemmista päivistä, ensimäisestä miehestään, lasten isästä ja omasta isästään, "siviili-insinöörien everstistä"; soimasi sitten sitä juoppolallia johon hän nyt oli kahlehdittu, kertoi institutista pääsönsä jälkeen suoritetusta shaalitanssista, tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut. Välillä hän yski lakkaamatta ja koetti vapautua siitä limasta, joka ahdisti hänen rintaansa. Sitten neuvoi hän taas Poljenkaa, miten tämän oli korjattava pienokaisen vaatteita, kaatoi vettä astiaan yöllä pestäkseen lasten likaiset alusvaatteet, piti taas ääntä siitä, ettei juoppolalli koskaan tullut kotiin, niin että myös samalla olisi voinut pestä hänen paitansa, kunnes hän vihdoin huomasi kulkueen tulevan etehiseen. "Mitä nyt?" huusi hän nähdessään kansanjoukon ja miten hänen huoneeseensa kannettiin jotakin taakkaa. "Mitä tänne tuodaan? Voi, Jumalani!"
– Minne panemme hänet? kysyi eräs poliseista, kun veristävä ja tajuton
Marmeladov oli kannettu huoneeseen ja katseltu paikkaa.
– Sohvalle! Pankaa hänet sohvalle, pää tänne päin, neuvoi Raskolnikov.
– Hänen ylitsensä on ajettu … hän oli juovuksissa! huusi joku joukosta.
Katerina Ivanovna seisoi siinä kalpeana ja veti syvästi henkeä. Lapset olivat pelästyneet. Pikku Lidotshka huusi ääneensä, heittäysi Poljenkaa vastaan ja vapisi ankarasti.
Laskettuaan Marmeladovin maahan kääntyi Raskolnikov Katerina Ivanovnan puoleen:
– Olkaa Jumalan tähden levollinen; älkää pelästykö! sanoi hän nopeasti hänelle… – Mennessään kadun poikki, ajoivat eräät vaunut hänen ylitsensä; älkää olko levoton, kyllä hän tointuu taas, olen antanut tuoda hänet tänne … olen kerran ennen ollut luonanne, muistatteko sitä? Kyllä hän tointuu ja kyllä minä maksan kaikki!
– Onko se siis vihdoinkin tapahtunut! huusi Katerina Ivanovna epätoivoissaan syöksyen miehensä luo.
Raskolnikov huomasi heti, ettei tämä nainen ollut niitä, jotka heti pyörtyvät. Heti pani hän patjan haavottuneen pään alle – kukaan ei ollut sitä ajatellut; Katerina Ivanovna alkoi heti riisua häntä, tarkastaa häntä, pitää huolta hänestä, menettämättä järkeään, vaan koettamalla unohtaa kaikki; hän puristi yhteen värisevät huulensa ja pidätti sen huudahduksen, joka uhkasi päästä häneltä.
Raskolnikov lähetti heti jonkun nopeasti noutamaan lääkäriä. Eräässä läheisimmistä taloista asui sellainen.
– Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä, toisti hän Katerina Ivanovnalle, – älkää vaan olko rauhaton, minä maksan hänet. Eikö täällä ole yhtään vettä?.. Ja tuokaa tänne jokin pöytäliina, pyyhinliina tai jokin sellainen, mutta nopeasti! Eihän vielä tiedetä, mikä paikka hänessä ja miten hän on haavottunut… Hän on vain haavottunut, ei kuollut, se on varmaa. Mitähän lääkäri mahtanee sanoa?
Katerina Ivanovna kiiruhti ikkunan luo; siellä oli tuolilla savimalja, jossa oli vettä ja joka oli varattu alusvaatteitten pesoa varten. Katerina Ivanovna ei voinut sietää mitään likaisuutta ja uhrasi ennen yörauhansa kuin kärsi mitään likaa huoneessa, mutta kun hänellä ei ollut tarpeeksi liinavaatteita, täytyi hänen käyttää vähintäin kaksi yötä viikossa pesemiseen. Hän tarttui maljaan viedäkseen sen sohvan ääreen, mutta oli vähällä kaatua. Raskolnikov oli sillä välin saanut käsiinsä pyyhinliinan, jonka hän kastoi ja alkoi pestä verta Marmeladovin kasvoista. Katerina Ivanovna seisoi vieressä, pani kätensä rintaansa vasten, eikä voinut hengittää. Hän tarvitsi itse apua. Raskolnikov alkoi käsittää, että hän ehkä teki tyhmyyden antaessaan tuoda haavottuneen tänne. Polisit olivat myös vielä jälellä tietämättä mitä oli tehtävä.
– Polja, huudahti Katerina Ivanovna, – juokse nopeasti Sonjan luo.
Ellet tapaa häntä kotona, niin sano siellä jollekin, että hänen isänsä yli on ajettu, ja että hän heti tulee tänne kotiin tultuaan. Nopeasti,
Polja! kas tässä, ota kaulaliina mukaasi!
– Juokse, minkä ennätät, huusi pikkupoika äkkiä tuoliltaan ja vaipui sitten taas takasin entiseen vaiteliaisuuteensa.
Tällä välin oli huoneesen tullut niin paljon ihmisiä, ettei neula olisi voinut pudota laattialle. Polisit olivat menneet niin ettei heitä enää ollut jälellä kuin yksi; tämä jäi vielä jälelle ja koitti ajaa väkijoukkoa pois. Mutta sitävastoin tunkeutuivat melkein kaikki rouva Lippewechselin vuokralaiset läheisiin huoneisiin. Katerina Ivanovna raivostui.
– Ettekö voi edes antaa hänen kuolla rauhassa! huusi hän ihmisille… – Mitä teillä on täällä katselemista!.. Vieläpä paperossitkin suussa!..
Hän yski. – Joku hattukin päässä! Ulos! Kunnioittakaa toki ainakin kuolevaa!
Hän yski niin että hän oli miltei tukehtua, mutta soimaukset auttoivat. Katarina Ivanovnaa pelättiin ilmeisesti; toinen toisensa jälkeen peräytyi tuntien sitä mielihyvän tunnetta, jonka voi havaita jokaisessa, myös läheisissä ihmisissä silloin kun jotakuta äkkiä kohtaa onnettomuus, ja mistä ei poikkeuksetta kukaan ihminen ole mitä vilpittömämmästä myötätunnostaan ja sisällisimmästä osanotostaan huolimatta täydelleen vapaa.
Oven takaa kuului jo sitäpaitsi ääniä, jotka puhuivat sairalasta, ja siitä, ettei tulisi huolia kenestäkään.
– Eihän ole tarvis kuolla! huusi Katerina Ivanovna ollen jo aikeissa avata oven ja selittää ukkosilman tavoin ulkona oleville näkökantaa, kun hän oven kynnyksellä kohtasi itse rouva Lippewechselin, jolle aivan äsken oli ilmoitettu onnettomuudesta ja joka nyt oli tullut säädöksiä laatimaan. Hän oli riidanhaluinen saksatar, joka ei koskaan voinut olla hiljaa.
Kurjasti ja murteellisesti puhuen venäjää vaati hän emäntänä, että haavottunut oli heti vietävä sairalaan.
Katerina Ivanovna, joka aina käytti sangen ylevää kieltä tälle naiselle puhuessaan – jottei unohtaisi "asemaansa" – ei voinut nytkään kieltäytyä siitä ilosta.
Amalia Ljudvigovna, sanoi hän – pyydän teitä punnitsemaan sananne! Näette itse mitä Semjon Saharovitshille on tapahtunut, hän on haudan partaalla. Pyydän teitä heti sulkemaan oven ja olemaan päästämättä sisään ketään. Pitäkää huolta vain siitä, että hän ainakin saa kuolla rauhassa, muuten, sen vakuutan teille, saa itse kenraalikuvernööri huomenna tietää teidän menettelynne. Ruhtinas tunsi minut ollessani vielä naimaton ja muistaa sangen hyvin Semjon Saharovitshin, jolle hän usein teki monta hyvää työtä. He tietävät kaikki, että Semjon Saharovitshilla oli monta ystävää ja suojelijaa ja että hän karttoi heitä ainoastaan hienotunteisuudesta, koska hän tunsi onnettoman heikkoutensa; mutta nyt (hän osotti Raskolnikovia) auttaa meitä jalomielinen nuori mies, jolla on sekä varoja että sitoumuksia ja jonka Semjon Saharovitsh tunsi jo lapsena; ja ole varma siitä, Amalia Ivanovna…
Kaiken tämän lausui hän tulvehtivalla, yhä lisääntyvällä nopeudella, kunnes yskäkohtaus teki lopun hänen sanatulvastaan. Tällä hetkellä tuli kuoleva tajuihinsa ja alkoi voihkia, jolloin Katerina Ivanovna heti kiiruhti hänen luokseen. Sairas avasi silmänsä tuntematta ketään tai ymmärtämättä mitään; hän hengitti syvään, raskaasti ja harvaan, suunpielissä näkyi verta; hiki kihosi hänen otsalleen. Hän katseli rauhattomasti ympärilleen kaikin puolin, muttei tuntenut Raskolnikovia, joka seisoi hänen vieressään. Katerina Ivanovna katseli häntä suruisin, mutta ankarin katsein, kyyneleet tulvehtivat hänen silmistään.
– Jumalani! Koko rinta on murskaantunut! Mikä veren paljous! huusi hän epätoivoissaan. – Häneltä on vedettävä vaatteet yltä! Käännyhän toki, Semjon Saharovitsh, jos voit! huusi hän sairaalle.
Marmeladov tunsi hänet.
– Pappi! änkytti hän.
Katerina Ivanovna astui ikkunan ääreen, nojasi otsaansa puitteita vastaan ja huudahti epätoivoissaan:
– Oi tätä kirottua elämää!
– Pappi! toisti kuoleva pitemmän vaitiolon jälkeen.
– Häntä on lähdetty noutamaan! huusi Katerina hänelle. Marmeladov oli taipuvainen ja pysyttäysi levollisena. Hän etsi vaimoaan aroin, huolestunein katsein; tämä kääntyi takasin hänen puoleensa ja asettausi vuoteen pääpuoleen. Marmeladov rauhottui hieman, vaan ei pitkäksi aikaa. Hänen silmänsä kiintyivät pikku Lidotshkaan (hänen lemmikkiinsä), joka oli eräässä nurkassa, värisi ja katseli häntä kummastunein, lapsellisine silmineen.
– Aa … h… Marmeladov katsahti häneen ja näytti mielivän sanoa jotakin.
– Mitä tahdot? huusi Katerina Ivanovna hänelle.
– Avojalka, avojalka! änkytti hän ja osotti puolihulluin katsein tytön paljaita jalkoja.
– Vait! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena. – Tiedät itse paraiten, miksi hän on avojalka!
– Jumalan kiitos, lääkäri on täällä! huusi Raskolnikov ilosena.
Lääkäri astui sisään; hän oli vanha, pedanttinen saksalainen, joka katseli epäilevästi ympärilleen, astui sairaan luo, koetteli hänen valtasuontaan, tutki tarkoin pään ja riisui häneltä Katerina Ivanovnan avulla aivan verestyneen paidan ja paljasti sairaan rinnan. Koko rinta oli musertunut ja silpoutunut, useat oikeanpuoliset kylkiluut olivat poikki. Vasemmalla puolella näkyi aivan sydämen kohdalla onnettomuutta ennustava, suuri, tummankeltanen pilkku, kamalan hevoskavion iskun jälki. Lääkäri näytti arvelevalta.
Polisi kertoi hänelle, että sairas oli tarttunut pyörään ja laahaantunut noin kolmekymmentä askelta kivitystä myöten.
– Omituista, että hän on tullut tajuihinsa, kuiskasi lääkäri
Raskolnikoville.
– Mitä tarkoitatte? kysyi tämä.
– Hän kuolee heti!
– Eikö todellakaan ole mitään toivoa?
– Ei vähintäkään! Loppu lähenee. Pää on myös sangen vaarallisesti haavoittunut… Hm! Tosin voitaisiin vielä avata jokin suoni, mutta se olisi hyödytöntä. Viidenkymmenen minutin kuluttua hän kuolee varmasti.
– Mutta iskekää sentään suonta!
– Kernaasti minun puolestani … mutta minä sanon teille etukäteen, että se on vallan hyödytöntä.
Nyt kuului askeleita uudelleen; etehisessä oleva joukko jakaantui kahtia ja kynnyksellä näyttäytyi pappi, vanha harmaahapsinen vanhus, kuolinsakramentit mukanaan. Eräs poliiseista oli kohdannut hänet kadulla. Lääkäri luovutti heti paikkansa hänelle ja vaihtoi hänen kanssaan merkittäviä silmäyksiä. Raskolnikov pyysi lääkäriä odottamaan vielä hetken. Tämä kohoutti olkapäitään ja jäi.
Kaikki peräytyivät. Toimitus kesti sangen vähän aikaa. Kuoleva oli tuskin täydessä tajussaan; hän voi päästää vain katkonaisia, epäselviä ääniä. Katerina Ivanovna tarttui Lidotshkaa ja pikkupoikaa käteen ja polvistui heidän kerallaan nurkkaan uunin viereen. Tyttö vain vapisi, mutta poika, joka oli paljailla polvillaan, nosti säännöllisesti pikku käsiään, risti itsensä juhlallisesti, kumartui lattiaa kohti ja painoi otsansa sitä vastaan, mikä näytti tuottavan hänelle erityistä iloa. Katerina Ivanovna puri huuliaan ja koetti pidättää kyyneleitään; rukoilipa hän myöskin, mutta ei unohtanut samalla oikaista lapsen paitaa ja peittää tytön paljaita olkapäitä liinalla, jonka hän tavotti tarvitsematta kohottautua, jatkaen tällä ajalla yhä rukoilemistaan. Tällä välin avasivat uteliaat taas sisempiin huoneisiin johtavan oven. Etehiseen oli pakkautunut koko talon asukasmäärä, joka ei silti uskaltanut astua kynnyksen yli. Kynttilän pätkä vaan valaisi näyttämöä.
