Kitabı oku: «Rikos ja rangaistus», sayfa 35

IV

– Te ehkä tiedätte (olenhan sen sitä paitsi itse kertonut), alkoi Svidrigailov, – että minä olin velan vuoksi velkavankeudessa. Marfa Petrovna lunasti minut sillä kertaa. Hän oli kunniallinen, eikä vallan tyhmäkään nainen, vaikka hän oli sangen sivistynyt. Ajatelkaa, tuota mustasukkasuutta, mutta tuo kunniallinen nainen teki kanssani sopimuksen, jota hän luultavasti säilytti kaiken avioliittomme ajan. Hän oli huomattavasti minua vanhempi. Minä olin kyllä julkea rehellisesti tunnustamaan, etten voinut luvata olla hänelle ehdottomasti uskollinen. Tämä saattoi hänet raivoon, mutta minun julkea avomielisyyteni tuntui yhtä hyvin siltä miellyttävän häntä. Monien kyynelten jälkeen suostuimme seuraavaan sitoumukseen: ensinnäkin sitouduin olemaan koskaan jättämättä häntä ja aina olemaan hänen puolisonsa, toiseksi poistumasta koskaan hänen luvattaan, kolmanneksi koskaan hankkimasta itselleni jotakin rakastajatarta; Marfa Petrovna salli minun neljänneksi korvaukseksi siitä saada "pelailla" palvelustyttöjen kanssa, mutta vain hänen salaisella suostumuksellaan; viidenneksi oli Jumalan varjeltava minua koskaan rakastumasta omaan yhteiskuntaluokkaamme kuuluvaan naiseen, kuudenneksi sitouduin minä, minkä Jumala kieltäköön, jos jotakin sellaista tapahtuisi, heti ilmottamaan sen Marfa Petrovnalle… Kun me toisinaan, kuten saattoi tapahtua, tulimme erimielisiksi, vaikenin minä ja koetin olla suuttumatta. Tällä käytöksellä oli mitä parain vaikutus häneen; hän oli ylpeä minusta. Teidän sisartanne ei hän vain voinut sietää, se oli hänestä liikaa. En saata muuten selittää sitä, miten hän uskalsi ottaa moisen kaunottaren taloonsa, kuin että hän tulisella sydämellään aivan yksinkertaisesti rakastui häneen … kirjaimellisesti rakastui Avdotja Romanovnaan. Sitäpaitsi hän otti ensi askeleen. Uskokaa jos tahdotte, mutta hän oli alussa sangen harmistunut minulle, syystä etten minä sanonut mitään sisarenne kauneudesta. Hän syytti minua kylmyydestä. Itse en tosiaan tiedä, mitä hän tosiaan tahtoi. Luonnollisestikaan ei hän jättänyt kertomatta sisarellenne kaikkea, mitä hän tiesi minusta. Hänellä oli onneton tapa lörpötellä perhesalaisuuksistamme kaikille, mutta ennen kaikkea hän valitteli minua. Miten olisi hän silloin voinut vaijeta niin uudelle ja oivalliselle ystävättärelle? Avdotja Romanovna sai sillä lailla tietää kaikki nämä salaperäset ja mustat jutut, jotka olivat liikkeellä minusta… Minä lyön vetoa siitä, että tekin olette kuullut jonkun sellasen!

– Kyllä. Lushin väitti, että te olitte syynä erään tytön kuolemaan.

Onko se totta?

– Olkaa hyvä ja säästäkää minua noilta loukkauksilta! sanoi Svidrigailov suuttuneena. – Jos tahdotte tietää jotakin koko tuosta lorusta, puhun teille siitä jonkun toisen kerran, mutta nyt…

– Puhuttiin myös eräästä palvelijasta, jota kohtaan olette tehnyt syntiä.

– Aivan oikein, riittää! keskeytti Svidrigailov ilmeisen kärsimättömänä. – Minä huomaan, että kaikki tuo huvittaa teitä erinomaisesti ja pidän sitä velvotuksena tyydyttää ensi sopivassa tilaisuudessa teidän uteliaisuuttanne. Minä huomaan, että voin joutua monen ihmisen mielessä olemaan romanttisena kuvana. Te voitte siis itse huomata, miten suuressa määrin olen kiitollisuuden velassa Marfa Petrovnalle siitä, että hän puhui sisarellenne niin monia mieltäkiinnittäviä ja salaperäisiä asioita. Minä en ryhdy arvostelemaan sitä vaikutusta, minkä kaikki tämä teki häneen, mutta kaikissa mahdollisissa tapauksissa oli se edullista suunnitelmilleni. Huolimatta kaikesta siitä vastenmielisyydestä, mitä Avdotja Romanovna tunsi minua ja minun hyleksittyä olemustani kohtaan … tunsi hän vihdoin sääliä tätä menetettyä ihmistä kohtaan. Mutta kun nuori tyttö alkaa tuntea sääliä, silloin on vasta vaara tarjolla. Sillä "pelastamisen toivo", halu kääntää, nostaa vaipunut korkeampiin, jalompiin harrastuksiin, herättää häntä uuteen elämään ja toimintaan, ei ole kaukana … lukuunottamatta muita samanlaatuisia haaveita. Minä käsitin, että lintu lentäisi itsestään silmukkaan ja tein valmistelujani. Näyttää siltä kuin rypistelisitte otsaanne, Rodion Romanovitsh. Sehän ei merkitse mitään, tuloshan oli nollan arvonen, siis arvoton … minulle. Tuhat tulimaista, minä juon liiaksi viiniä! Lyhyesti sanottuna, minä uskoin, että olin katsonut hänen lävitsensä; olkoon se sanottu minun kiitoksekseni. Te kyllä tiedätte, miten usein tuttavuuden alussa erehtyy, tuomitsee hätäsesti ja tyhmästi ja tekee havaintoja, jotka sitten ajavat karille. Tuhat tulimaista, miksi oli hän niin kaunis! Se ei ollut minun syyni. Sanalla sanoen, koko juttu alkoi sillä, että minä tein julkean, kevytmielisen hyökkäyksen. Avdotja Romanovna on tavattoman kaino, niin kaino, ettei koskaan ennen ole nähty tai kuultu mitään sen tapasta. (Olkaa hyvä ja huomatkaa, että puhun siitä tosiasiana. Hänen kainoutensa on suorastaan tavaton ja vahingoittaa se häntä hänen tarkasta ymmärryksestään huolimatta vihdoinkin.) Juuri silloin tuli muuan tyttö taloomme. Parasha, mustasilmä Parasha, hän oli tullut toisesta kylästä ja oli palvelustyttö; en ollut nähnyt häntä koskaan ennen … sangen sievä, mutta uskomattoman tyhmä … itkua, kyyneleitä, huutoa! Huusi niin että se kuului yli pihan. Siitä syntyi täydellinen skandaali. Kerran päivällisen jälkeen etsi Avdotja Romanovna minut puutarhasta javaati salamoivin silmin, että jättäisin Parasha-rukan rauhaan. Se oli, muistaakseni, ensimäinen keskustelumme kahdenkesken. Minä luonnollisesti vakuutin, että hänen toivomustensa täyttäminen oli minun kunniani, koettaen samalla näyttäytyä niin muserretulta ja hämmentyneeltä kuin mahdollista, sanalla sanoen, näyttelin osani oivallisesti. Sitten seurasi meidän keskinäinen lähenemisemme, salasia keskusteluja, moralisaarnoja, rukouksia, jopa kyyneleitäkin; ajatelkaahan: kyyneleitä! Sellaseksi extasiksi voi propagandaintohimo kehittyä joissakin nuorissa tytöissä. Minä luonnollisesti pyytelin anteeksi onnetonta asemaani, olin olevinani valistuksen nälässä ja janossa ja vedin vihdoin esiin tuon horjumattoman, aina tarjolla olevan keinon, joka vallottaa kaikki naissydämet, joka ei koskaan iske syrjään, johon kaikki lankeevat. Se on vanha houkutussyötti … imarteleminen! Mikään ei maailmassa ole vaikeampaa kuin olla avomielinen ja rehellinen, mikään ei ole helpompaa kuin imarteleminen. Jos rehellisessä pelissä soittaa vain yhden sadasosankin ääntä väärin, heti syntyy epäsointu … ja kaikki on piloilla. Imartelemisen laita on vallan toinen. Vaikka kaikki äänet aina viimeseen saakka olisivat väärät, ovat ne kuitenkin yhtä hyvin sointuvat, ja kuullaan niitä yhtä mielusasti. Anna imartelun olla miten töykeätä tahansa, puolta pidetään aina totuutena. Tämä pätee kaikkien yhteiskuntaluokkien suhteen, kaikkien. Imartelulla voisi vietellä vesta-neitseenkin, kuin paljon helpommin sitten tavallista kuolevaista.

Tukeakseen väitettään kertoi Svidrigailov jotakin, mitä hän sillä alalla oli kokenut. Miten hän oli voittanut kunnollisen puolison ja äidin, jonka hän sitten pilkallisesti hylkäsi, kun oli voittanut päämääränsä. Sitten hän jatkoi:

– Marfa Petrovna raukka oli myös sangen heikko imartelulle ja jos minä olisin halunnut, olisi hän testamoinut koko omaisuutensa minulle. (Mutta minä juon liiaksi viiniä ja puhelen turhia.) Minä toivon, ettette pane pahaksenne, jos sanonkin, että minä aloin huomata samoja vaikutuksia Avdotja Romanovnassa. Mutta minä olin tyhmä ja kärsimätön ja turmelin sen vuoksi koko asiani. Avdotja Romanovna oli usein ja erittäinkin erään kerran ilmaissut vastenmielisyytensä silmieni ilmettä kohtaan. Sanalla sanoen, niissä paloi yhä voimakkaammin ja varomattomammin joku tuli, joka pelotti häntä ja vihdoin saattoi hänet vihaamaan minua. Minä syrjäytän yksityisseikat! Tulos oli … että meistä tuli erimieliset. Sitten tein taas suuren tyhmyyden, kun aloin pilkata hänen kääntämisyrityksiään ja propagandaansa. Sitten esiintyi taas Parasha, eikä vain hän … se oli koko Sodoma. Oi, Rodion Romanovitsh, jospa te vain kerran elämässänne olisitte nähnyt, miten tuon enkelin, teidän sisarenne, silmät saattoivat salamoida! Ettekö huomaa, että olen juonut kokonaisen lasin viiniä ja olen juovuksissa; minä puhun totta. Minä vakuutan teille, että katseet vainosivat minua unessakin, vihdoin en enää saattanut kestää hänen hameensa kahinan kuulemista. Minä tosiaan pelkäsin tulevani sairaaksi; koskaan en ollut voinut kuvitella mielessäni, että saattaisin niin joutua suunniltani. Lyhyesti sanottuna, sovinto oli vallan välttämätön … mutta mahdoton. No, mitä luulette minun silloin tehneen? Ah, mille naurettavalle asteelle raivo voi saattaa ihmisen! Ottaen huomioon sen, että Avdotja Romanovna itse asiassa oli kerjäläinen … ah, suokaa anteeksi, ei niin … saman tekevää, käsite on kuitenkin sama … sanomme siis mieluummin: ottaen huomioon sen, että hän eli työllään, että hän sekä huolehti äidistään että veljestään (ah, tuhannen tulimaista, pääni menee sekasin) … päätin tarjota hänelle koko omaisuuteni (minulla saattoi siihen aikaan olla yli kolmekymmentätuhatta ruplaa) paetaksemme yhdessä joko tänne Pietariin tai johonkin toiseen paikkaan. Uskokaa minua, minä olin häneen niin kiintynyt, että jos hän olisi sanonut: "Murhaa tai myrkytä Marfa Petrovna ja rupea naimisiin minun kanssani!" olisin tehnyt sen heti ja arvelematta. Kaikki päättyi tuohon tunnettuun häväistysjuttuun ja te voitte kuvitella raivoani, kun sain tietää, että Marfa Petrovna oli keksinyt ja melkein synnyttänyt suhteen Avdotja Romanovnan ja tuon katalan Lushinin välille … joka on vallan samaa kuin minun ehdotukseni. Eikö totta … eikö niin? Minä huomaan, että te alatte käydä tarkkaavaiseksi … te mieltä kiinnittävä nuori mies…

Svidrigailov iski kärsimättömästi nyrkkinsä pöytään … hän oli liikutuksesta muuttunut punaseksi kasvoiltaan. Raskolnikov näki selvästi, että hänen juomansa samppanja, yksi tai puolitoista lasia, oli noussut hänen päähänsä, ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Svidrigailov tuntui hänestä sangen epäilyttävättä.

– No, kaiken sen perusteella, mitä olen kuullut, olen varmasti vakuutettu siitä, että te olette matkustanut tänne vain sisareni tähden, sanoi hän yhä vielä kiihottaakseen Svidrigailovia.

– Mitä te ajattelette! vastasi tämä nopeasti ja näytti kokoovan ajatuksiaan. – Minähän olen jo sanonut … ja sitäpaitsi ei sisarenne voi sietää minua.

– Niin, se on totta, siitä olen vakuutettu, mutta siitä ei ole nyt kysymystä.

– Ja te olette sitten vakuutettu siitä, ettei hän voi sietää minua (Svidrigailov iski nyt silmää ja hymyili pilkallisesti). Te olette täysin oikeassa, hän ei rakasta minua. Teidän ei tarvitse vannoa sitä. Miehen ja naisen, rakastajan ja rakastajattaren välillä esiintyy paljon, mikä on muulta maailmalta salassa ja mikä heillä on yhteistä. Te siis luulette voivanne mennä takuuseen siitä, että Avdotja Romanovna inhoo minua?

– Niistä lausunnoista päättäen, joita olette kertomuksenne aikana lasketellut näen, että teillä on tarkotuksenne ja suunnitelmanne Dunjan suhteen … luonnollisesti katalat.

– Mitä, olisinko tosiaan päästänyt joitakin lausuntoja? huudahti

Svidrigailov naivisti panematta huomiota siihen epiteettiin, millä

Raskolnikov oli kunnioittanut hänen tarkotuksiaan.

– Juuri nyt esim. olitte hieman varomaton. Miksi osotitte pelkäävänne?

– Minäkö pelkäisin, pelkäisin teitä? Ennen tulee teidän pelätä minua, chère ami. Mutta mitä lorua se taas on… Minä olen saanut liiaksi päähäni, huomaan sen itse. Olinpa vähällä paljastaa itseni. Hiiteen koko viini! Vettä tänne!

Hän otti samppanjapullon ja heitti sen arvelematta ikkunasta kadulle.

Vilppu toi vettä.

– Kaikki tuo on vain pötyä, sanoi Svidrigailov, otti märän pyyhinliinan ja kostutti sillä päätään… – Minä voin yhdellä ainoalla sanalla saada teidät vaikenemaan ja muuttaa kaikki teidän epäilyksenne tomuksi ja tuhaksi. Tiedättekö esimerkiksi, että minä aijon mennä naimisiin?

– Te puhuitte siitä kerran ennen.

– Vai niin, sen olen unohtanut. Sillä kertaa en voinut sanoa mitään varmaa, sillä silloin en edes vielä ollut nähnyt tulevaa puolisoani. Nyt on asianlaita vallan toinen ja asia on melkein päätetty. Vahinko vain, ettei minulla ole aikaa, muuten pyytäisin teidän heti seuraamaan minua hänen luokseen, sillä haluaisin mielelläni kuulla teidän ajatuksenne hänestä. Ah, pentele, minulla on enää vain kaksi minuttia aikaa. Katsokaa itse, tässä on kello. Sen verran voin sanoa teille, että tuo naiminen on sangen mieltä kiinnittävä tapaus. Mitä nyt? Aijotteko taas lähteä tiehenne?

– En, nyt en lähde tieheni.

– Vai niin, vai ette? Saammepa nähdä. Minäpä vien teidät hänen luokseen, näytän teille morsiameni. Mutta nyt meidän on mentävä nopeasti, te oikealle, minä vasemmalle.

Nyt alkoi Svidrigailov kertoa, miten hänen emäntänsä, rouva Rösslich, oli saanut tietoonsa tuskin kuusitoistavuotiaan, hyvästä perheestä lähteneen tytön, miten hän itse oli etsinyt hänen vanhempansa ja esittänyt itsensä. Kuvaili tuota nuorta tyttöä lyhyine hameineen, luuskamaisine kumarruksineen ja miten hän oli rakastunut tytön kauneuteen. Miten kaikki oli järjestetty paraimman mukaan, kihlajaiset vietetty ja miten he molemmat olivat vastaanottaneet vanhempien siunaukset. Sitten hän puhui kihlausajan hauskuudesta ja vertasi morsiantaan sikstiniläiseen jumalanäidin kuvaan ja kertoi hänen lapsellisen viattomista kasvonpiirteistään. Niistä runsaista lahjoista, joita hän oli antanut tytölle, miten hän oli asettanut hänet polvelleen ja suudellut häntä. Hänen punastumisestaan ja lapsellisista kyyneleistään, heidän ensimäisestä yhdessäolostaan kahdenkesken, hänen viattomuudestaan ja lapsellisesta ihastuksestaan j.n.e. Kaiken tämän hän kertoi tarkasti kaikkine yksityiskohtineen ja vanhan elostelijan kokemuksella ja päätti seuraavasti: – sehän on viehättävää, eikö totta? Se on sentään jonkun arvosta? No … lähdettekö kanssani morsiameni luo … mutta ei nyt!

– Vai niin, ijän ja kehityksen erilaisuus, kaikki tuo on herättänyt teidän kevytmielisyytenne. Ja te aijotte tosiaan mennä naimisiin tuon lapsen kanssa?

– Kyllä, miksi en? Juuri hänen kanssaan. Jokainen ajattelee ensi tilassa itseään ja sillä on aina parasta, joka paraiten osaa pettää muita, ha, ha! Mitä se merkitsee, että te niin äkkiä olette muuttunut hyveen ritariksi? Säästäkää minua, olkaa hyvä; minähän olen vain syntinen ihminen, hah, hah, haa!

– Ja kuitenkin kannatte huolta Katerina Ivanovnan lapsista … sillä kai on myös erikoinen syynsä, luulen ma … nyt ymmärrän kaikki.

– Minä pidän lapsista, näettekö; pidän paljon lapsista, nauroi Svidrigailov. – Voin kertoa erään sangen mieltäkiinnittävän tapauksen, joka ei vielä ole levinnyt ja joka juuri on yhteydessä heikkouteni kanssa lapsia kohtaan.

Sitten seurasi tarkka kertomus erään mitä pahimman laatusen tanssihuoneuston joistakin tapauksista, missä hän oli kohdannut erään rouvan ja hänen tyttärensä, jotka molemmat olivat tulleet maalta ja erehdyksestä sattuneet eksymään sinne. Tässäkin näyttelivät likaset yksityiskohdat pääosaa. Hän päätti sillä, että oli tutustunut noihin molempiin maalaisiin, seurannut heitä kotiin ja he kunnioittivat ja pitivät häntä suuressa arvossa, – he ottavat minut ihastuneina vastaan ja pitävät suurena kunniana minun käyntini heidän luonaan. Jos tahdotte, voimme käydä heidän luonaan … mutta nyt ei!

– Säästäkää minua likasilta, katalilta jutuiltanne, te irstaileva, katala elostelija!

– Kas vain Schilleriä, meidän Schilleriämme, hah, hah, haa! On va-t-elle, la vertu, se nicher? Tiedättekö mitä? Minä olen tarkotuksella moisia juttuja teille, saadakseni vain kuulla teidän huudahduksianne; ne ovat todellista nautintoa!

– Senpä kyllä uskon, tunnun itsestänikin naurettavalta, mutisi

Raskolnikov pilkaten.

Svidrigailov nauroi täyttä kurkkua. Vihdoin kutsui hän Vilppua, maksoi ja nousi.

– No, tuntuupa siltä kuin olisin juonut sangen paljon … assez causé! sanoi hän… – "Todellista nautintoa "!

– Senpä kyllä uskon! huudahti Raskolnikov samoin nousten, – moisesta ilettävästä elostelijasta kuin teistä mahtaa tuntua erikoisen mieluselta saada kertoa moisia roskasuuksia, erittäinkin aikoessanne juuri tehdä jotakin sellasta … todellista nautintoa, ainakin sellaselle ihmiselle kuin te … se on liikuttavaa.

– Mitä tarkotatte? vastasi Svidrigailov hieman kummastuneena katsellen Raskolnikovia. – Ymmärrättekö, teettekö … ymmärrän yhtä ja toista … sitäpaitsi olen unohtanut … te voitte myös suorittaa jotakin. Mutta nyt riittäköön. Minä valitan avomielisesti, etten enää voi jatkaa keskustelua kanssanne; mutta ette te pääse minulta karkuun … odottakaa vain…

Svidrigailov läksi majatalosta, Raskolnikov seurasi häntä. Svidrigailov oli vain hieman juovuksissa ja hänen juopumuksensa hälveni jokusessa minuutissa. Hänellä mahtoi olla jotakin tekeillä, jotakin sangen tärkeää. Hän rypisti otsaansa. Raskolnikovia kohtaan oli hän viime hetkinä muuttunut paljon toisellaiseksi, julkeammaksi ja pilkallisemmaksi. Tämä huomasi sen ja kävi levottomaksi. Svidrigailov tuntui hänestä sangen epäiltävältä. Hän päätti seurata häntä.

Heidän tultuaan kadulle, sanoi Svidrigailov:

– Te menette oikealle, minä vasemmalle tai päinvastoin, joka tapauksessa … adieu mon plaisir! Me kohtaamme kyllä.

Ja hän läksi oikealle Heinätoria kohti.

V

Raskolnikov läksi hänen jälkeensä.

– Mitä tämä merkitsee? huusi Svidrigailov kääntyen… – Minähän muistan sanoneeni teille…

– Se merkitsee, ettette nyt pääse eroon minusta.

– Mitä?

Molemmat pysähtyivät hetkeksi toistensa eteen ja mittasivat toisiaan katseillaan.

– Kaikesta puolijuopuneesta puheestanne, alkoi Raskolnikov, – olen huomannut, ettette vielä ole luopunut katalista suunnitelmistanne sisareni suhteen, vaan että enemmän kuin ennen haudotte tuumia mielessänne. Minä tiedän, että sisareni sai tänä aamuna kirjeen. Koko yhdessäolomme ajan olette ollut sangen levoton. Voihan olla niinkin, että viime aikoina olette keksinyt jonkun toisenkin naisen, mutta minä tahdon henkilökohtasesti tulla vakuutetuksi siitä…

Raskolnikovin olisi ollut vaikeata selvästi selittää, mitkä hänen aikeensa todella olivat ja mistä hän halusi henkilökohtasesti tulla vakuutetuksi.

– Vai niin! Tahdotteko ehkä, että kutsun polisin?

– Olkaa hyvä!

He seisoivat vielä hetken vastapäätä toisiaan. Viimein muuttui Svidrigailovin kasvojen ilme. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hänen uhkauksensa vaikuttanut mitään Raskolnikoviin, muutti hän nopeasti muotoa ja sanoi ilosella ja ystävällisellä äänellä:

– Ah, olemmeko taas siinä… Tarkotuksella en ole koskenut teidän omiin asioihinne, vaikkakin minua luonnollisesti vaivaa uteliaisuus. Se on harvinainen juttu. Aijoin säästää sen toiseksi kerraksi, mutta tehän kykenette suututtamaan jokaisen. Hän… No, tulkaa sitten mukaan; mutta sanon teille jo etukäteen, että menen vain hetkeksi kotiin noutamaan rahoja, jonka jälkeen suljen ovet ja lähden illalla saarille. Mitä hyötyä on silloin seuraamisesta?

– Minä menen Sofia Semjonovnan luo pyytämään anteeksi sitä, etten ollut läsnä hautajaisissa.

– Sen voitte tehdä, jos se teitä rauhottaa; mutta Sofia Semjonovna ei ole kotona. Hän on mennyt noitten kolmen lapsen kanssa erään ylhäisen vanhan naisen luo, joka on muuan entisistä tuttavistani ja joka nyt on lastenkodin johtajatar. Minä olen lumonnut eukon sijoittamalla rahaa noita kolmea orpoa varten. Sitäpaitsi olen itse lahjottanut yhtä ja toista laitokselle, ja sitten kerroin hänelle Sofia Semjonovnan historian, täysin rehellisesti, mitään salaamatta. Vaikutus oli kuvaamaton. Siksipä on Sofia Semjonovnakin kutsuttu … hotelliin kohtaamaan niitä ylhäisiä naisia, jotka ovat tulleet maalta tänne.

– Saman tekevää; menen sentään hänen luokseen!

– Kuten suvaitsette; tänään en kuitenkaan voi olla toverinanne. Minun puolestani saatte tehdä mitä haluatte. Sanokaa, minä olen vakuutettu siitä, ettekö ole minua kohtaan noin epäluulonen ainoastaan sen vuoksi, että olen ollut kyllin hienotunteinen jättämään koskettelematta tuon kysymyksen… Te kyllä ymmärrätte? Se kai tuntuu teistä tavattomalta? Minä lyön vetoa siitä, että asianlaita on sellainen. Tulevaisuudessa kyllä varon olemasta niin hienotunteinen!

– Ja kuuntelemasta ovella!

– Ah, kas siinä se on! nauroi Svidrigailov… – Minä olisin tosiaan kaiken esiintyneen johdosta pitänyt sitä sangen omituisena, ellette te olisi esiintynyt, hah, hah, haa! No, jospa käsitinkin jotakin siitä, mitä te … tuolla kerralla … puhuitte ja kerroitte Sofia Semjonovnalle, mitä se sitten merkitsee? Olen ehkä ihminen, joka on täysin kivettynyt vanhoihin muotoihin. Selittäkää Jumalan tähden rakkaimpani, selittäkää uusimmat periaatteet minulle.

– Te ette ole voinut kuulla mitään, ette sanaakaan! Kaikki on valetta!

– Enhän siitä puhukkaan, en sanaakaan, (vaikka olenkin kuullut yhtä ja toista), en, vain että te lakkaamatta huudatte oi ja voi, että Schillersielunne alati liikkuu teissä. Niinpä ei esim. nykyään enää saisi kuunnella ovella! Jos niin on, niin menkää heti viranomaisten luo ja selittäkää: sitä ja sitä on minulle tapahtunut, se on vain pieni teoretinen hairahdus. Jos todella olette sitä mieltä, että on sopimatonta kuunnella ovilla, mutta sitävastoin luvallista mielensä mukaan murskata vanhojen akkojen kalloja … matkustakaa silloin mahdollisimman pian Amerikkaan! Ehkei se vielä ole liian myöhäistä. Minä puhun suoraan. Jos teiltä puuttuu matkarahoja, annan minä niitä teille.

– Minä en ollenkaan ajattele sitä, vastasi Raskolnikov vastenmielisesti.

– No, minä ymmärrän (teidän ei tarvitse ujostella, ellette halua puhua, vaietkaa sitten); minä tiedän jo, minkä kysymyksen olette pannut päiväjärjestykseen: moraalia, kansalais- ja ihmisoikeutta koskevan kysymyksen, eikö totta? Heittäkää se hiiteen, mihinkä se kelpaa, hah, hah, haa! Onko se sentähden, että pidätte itseänne kansalaisena ja ihmisenä? Jos niin on, ei teidän tule puuttua tähän, tiedätte mitä tarkotan, sillä siinä tapauksessa ei se ole teidän alaanne. No, miten on, eikö olisi parempi, että ampuisitte kuulan päähänne, tai ehkei teillä ole halua siihen?

– Minä otaksun, että teidän tarkotuksenne on suututtaa minut, sen vuoksi jätän teidät.

– Te olette narri; mehän olemme kohta perillä… Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani. Kas tuossa on Sofia Semjonovnan portti. Voittehan itsekin nähdä, ettei siellä ole ketään kotona. Ellette usko minua, niin kysykää Kapernaumovilta, Sonja jättää aina avaimensa sinne. Siinähän rouva Kapernaumov on … mitä? (hän on hieman kuuro) lähtenyt kaupungille? Minne?.. Nyt olette kuullut. Hän ei ole kotona, eikä palaja ennenkuin myöhään illalla. Olkaa hyvä ja tulkaa luokseni! Tehän halusitte käydä luonani. Nyt olette minun asunnossani. Rouva Rösslich ei ole kotona. Hän on lakkaamatta toimissa, mutta hän on oivallinen ihminen, sen voin vakuuttaa teille … ehkä voisi hän olla hyödyksi teille, jos voisitte olla hieman järkevämpi. Katsokaa nyt tarkasti. Kirjotuspöydästä otan nyt viiden prosentin vekselin (olkaa hyvä ja katsokaa, miten monta niitä on jälellä), illalla vaihdan sen. Oletteko nyt tarkoin nähnyt kaikki? Minulla ei ole yhtään menetettävää. Nyt lukitsen kirjotuspöydän ja samoin oven ja me olemme taas portailla. Otammeko vaunut? Minä lähden saarille. Kas tässä meillä on ajoneuvot, sen otan ja lähden Jalaginiin… Vai niin, te ette tahdo? Ettekö halua täyttää roolianne? Vain pieni kävelyretki!.. Te ehkä pelkäätte sadeilmaa? Ei tee mitään, nostamme vaununkaton.

Svidrigailov istui jo ajoneuvoissa. Raskolnikov harkitsi mielessään, eivätkö hänen epäilyksensä edes tällä hetkellä olleet perusteettomat. Vastaamatta kääntyi hän ja läksi Heinätorin suuntaan. Jos hän vain kerrankin olisi katsahtanut taakseen, olisi hän huomannut, että Svidrigailov antoi ajurin pysäyttää tuskin ajettuaan sataa metriä, maksoi ja oli taas jalkakäytävällä. Raskolnikov ei huomannut mitään. Syvä inho työnsi hänet Svidrigailovista eroon. "Miten saatoin yhtä ainoata hetkeäkään odottaa mitään tältä raa'alta ja katalalta konnalta!" huudahti hän tietämättään. Ehkä oli hänen tuomionsa liian hätäinen ja kevytmielinen. Svidrigailovissa oli joku "jokin", joka loi häneen jonkullaista salaperäistä alkuperäisyyttä. Mitä hänen sisareensa tuli, oli Raskolnikov kaikista Svidrigailovin lörpöttelyistä huolimatta täydelleen vakuutettu siitä, ettei Svidrigailov jättäisi häntä rauhaan, mutta hänen oli liian raskasta ja sietämätöntä alituisesti ajatella sitä.

Tapansa mukaan oli hän parikymmentä askelta käytyään vaipunut syviin ajatuksiin. Tultuaan sillalle pysähtyi hän kaidepuun ääreen ja katseli alas veteen. Äkkiä seisoi Avdotja Romanovna hänen takanaan.

Raskolnikov oli kohdannut hänet keskellä siltaa ollenkaan huomaamatta häntä. Dunetshka ei ollut koskaan nähnyt veljeään sellasena kadulla ja pelästyi sen vuoksi huomattavasti tämän ulkomuodosta. Hän pysähtyi epävarmana siitä, pitikö hänen puhutella häntä vai ei. Äkkiä hän huomasi Svidrigailovin, joka tuli häntä vastaan Heinätorilta.

Tämä näytti lähestyvän salaperäsesti ja varovasti. Hän ei tullut laiturille, vaan jäi seisomaan sen viereen ja koetti kaikin tavoin olla Raskolnikovia näkemättä. Hän oli jo nähnyt Dunjan ja antanut merkin hänelle. Hän näytti tahtovan osottaa, ettei Dunja puhuttelisi veljeään, vaan jättäisi hänet rauhaan. Hän viittasi Dunjalle, että tämä tulisi hänen luokseen.

Dunja täytti hänen toivomuksensa. Kulki hiljaa veljensä ohi ja läheni

Svidrigailovia.

– Tulkaa, kiiruhtakaa, kuiskasi Svidrigailov hänelle. – Minä en halua että Rodion Romanovitsh saa tietoa yhtymisestämme. Minun täytyy sanoa teille, että äsken istuin hänen kanssaan eräässä läheisyydessä olevassa ravintolassa, josta hän tapasi minut ja että minun oli sangen vaikeata päästä eroon hänestä. Hän on selvillä siitä, että te olette saanut kirjeen minulta ja epäilee sen vuoksi. Minä en usko, että te olette sanonut mitään siitä, mutta kukahan sen on mahtanut tehdä?

– Nyt olemme hänen näkyvistään, keskeytti Dunja, – nyt ei hän enää voi nähdä meitä. Ilmotan täten teille, etten seuraa teitä pitemmälle. Mitä teillä on ilmottamista minulle, sen voitte sanoa tässä kadulla.

– Sitä en voi ollenkaan sanoa teille; sitäpaitsihan meidän on myös kuultava Sofia Semjonovnaa, ja sitten näytän teille joitakin asiakirjoja … ja sitäpaitsi, ellette voi suostua seuraamaan minua kotiin, luovun kaikista selityksistä ja lähden heti tieheni. Mutta minä pyydän teitä tarkoin harkitsemaan, sillä veljenne mieltäkiinnittävä salaisuus on tykkänään minun käsissäni.

Dunja jäi seisomaan neuvottomana ja lävisti Svidrigailovin katseineen.

– Mitä te tosiaan pelkäätte? sanoi tämä levollisesti… – Eihän kaupunki ole mikään kylä. Ja sitä paitsi olette te vahingoittanut minua maalla enemmän kuin minä teitä; mutta täällä…

– Oletteko ilmoittaneet kaikki Sofia Semjonovnalle?

– En, en ole sanonut hänelle sanaakaan, enkä edes tiedä, onko hän kotona. En tahdo vielä puhua kenenkään kanssa siitä, kadunpa sitäkin, että olen maininnut siitä teille. Pieninkin varomattomuus voi turmella kaikki. Minä asun aivan tässä läheisyydessä, juuri tässä talossa; nyt olemme jo perillä. Tuossa on talonmies, hän tuntee minut; näettekö, hän tervehtii; hän näkee, että menen yhdessä naisen kanssa ja varmaan jo tarkannut teidän ulkomuotoanne; sehän on edullista teille, jos pelkäätte tai epäilette. Suokaa anteeksi, jos puhun aivan suoraan. Sofia Semjonovna asuu aivan minun vieressäni. Miksi pelkäätte kuin pieni lapsi; olenko tosiaan niin pelottava?

Svidrigailovin kasvot kääntyivät säälivään hymyyn, vaikkei hän ollutkaan ilosella tuulella. Hänen sydämensä jyskytti ja hengenveto takertui hänen kurkkuunsa; tarkotuksella puhui hän sangen äänekkäästi salatakseen mielenliikutustaan. Hänen huomautuksensa, että Dunja pelkäsi kuin lapsi ja että hän Dunjan silmissä oli pelottava, suututti tätä.

– Vaikka tiedänkin, että te olette … kunniantuntoa vailla oleva henkilö, en kuitenkaan pelkää teitä. Menkää te edellä, sanoi hän ulkonaisesti levollisena, vaikka hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat.

Svidrigailov pysähtyi Sonjan asunnon edustalle.

– Suvaitsetteko minun katsoa, onko Sonja kotona… Ei, sepä paha onni! Mutta hän voi palata myöhemmin. Koska hän nyt on mennyt ulos, on se luultavasti tapahtunut orpojen vuoksi. Äiti on kuollut. Minunkin on täytynyt sekottua heidän asioihinsa ja tehdä jotakin heidän hyväkseen. Ellei Sofia Semjonovna ole palannut kymmenen minuutin kuluttua, lähetän hänet teidän luoksenne heti hänen kotiin tultuaan, vielä tänään jos niin haluatte. Olkaa hyvä … tämä on asuntoni. Tässä on kaksi huonettani. Tuossa on emäntäni, rouva Rösslichin asunto. Minä siis näytän teille tärkeät asiapaperini, kas tänne! Sänkykamaristani johtaa tämä ovi kahteen aivan tyhjään huoneeseen, jotka ovat vuokrattavina. Kas tässä … katsokaa tarkasti ympärillenne…

Svidrigailovin asuntona oli kaksi jotenkin suurta huonetta. Dunetshka katseli epäilevästi ympärilleen, mutta ei voinut huoneen kalustuksessa tai ulkomuodossa keksiä mitään epäiltävää, vaikka sellasta saattoi vainuta huoneitten asemasta kahden asumattoman huoneen välillä. Sillä päästäkseen niihin oli nimittäin kuljettava kahden emännän huoneustoon kuuluvan tyhjän huoneen läpi. Sänkykamarista hän osotti Dunetshkalle ovea avatessaan tuon vuokrattavana olevan yhtä tyhjän huoneuston. Dunetshka jäi seisomaan kynnykselle ymmärtämättä, miksi seuralaisensa näytti hänelle tätä kaikkea. Mutta Svidrigailov riensi selittämään sitä hänelle.

– Kas tässä, tässä näette kaksi suurta huonetta. Näettekö oven, se on lukossa. Oven vieressä on tuoli, ainoa, mikä on täällä. Minä olen tuonut sen tänne omasta asunnostani voidakseni kuulla paremmin. Tuossa aivan oven takana on Sofia Semjonovnan pöytä, jonka ääressä molemmat istuivat ja puhuivat keskenään. Kaksi iltaa olen istunut ja kuunnellut tuolla tuolilla, joka kerralla kahden tunnin ajan … minä olen siis ollut tilaisuudessa kuulemaan yhtä ja toista, vai mitä arvelette!

– Te olette siis kuunnellut?

– Kyllä, minä olen kuunnellut; tulkaa nyt asuntooni, täällä ei voi edes istuakaan.

Hän vei Avdotja Romanovnan takasin ulommaiseen huoneeseensa, jota hän käytti salonkina ja pyysi häntä istuutumaan. Itse istuutui hän pöydän toiseen päähän ainakin sylen etäisyydelle hänestä, mutta hänen silmissään mahtoi jo sama tuli alkaa palaa, joka ennen niin pelätti Dunetshkaa, sillä hän vavahti nytkin ja katseli ympärilleen melkeinpä tahtomattaan. Hän ei ilmeisesti tahtonut näyttää mitään epäluuloa. Mutta huoneitten yksinäinen asema pelätti häntä. Hän aikoi juuri kysyä, eikö edes emäntä ollut kotona, mutta jätti sen tekemättä … ylpeydestä. Sitäpaitsi oli hänen sydämensä täynnä tuskaa, joka karkotti huolet hänen omasta turvallisuudestaan. Hän kärsi tavattomia tuskia.