Kitabı oku: «Rikos ja rangaistus», sayfa 36

– Tuossa on kirjeenne, alkoi hän laskien sen pöydälle… – Onko se mahdollista, mitä siinä kirjotitte? Te viittailette rikokseen, jonka veljeni muka olisi tehnyt. Viittailu on liian selvä teidän voidaksenne sitä kieltää. Minä tahdon ilmottaa teille, että olen jo kuullut jotakin tämän hullutuksen johdosta ja etten usko sanaakaan siitä. Se on katala ja naurettava epäluulo. Minä tunnen koko jutun, tiedän myös missä ja miten se on syntynyt. Teillä ei voi olla mitään todisteita. Te lupaatte sellasia … puhukaa siis. Mutta minä sanon teille jo etukäteen, etten pane niihin mitään painoa.

Dunetshka puhui nopeasti ja kiihkeästi; veri nousi hänen päähänsä.

– Ellette uskoisi mitään siitä, mitä kirjotin teille, ette olisi tullutkaan tänne. Miksi olette siis tullut tänne? Uteliaisuudestako vain?

– Älkää kiusatko minua, puhukaa, puhukaa!

– Täytyy myöntää, että te olette urhokas tyttö. Jumal'auta, luulin teidän ottavan herra Rasumihinin kanssanne, mutta hän ei ollut kanssanne, eikä läheisyydessäkään; olen katsellut tarkasti ympärilleni. Te siis halusitte säästää Rodion Romanovitshia? Muuten on kaikki mitä te teette taivaallista… Mitä veljeenne tulee, niin, mitä pitää minun sanoa? Tehän äsken näitte hänet … millasena pidätte häntä?

– Ei kai hänen ulkomuotonsa liene teidän ainoa todisteenne?

– Ei, ei ollenkaan, minä nojaan hänen omiin sanoihinsa. Hän on käynyt täällä Sofia Semjonovnan luona kahtena iltana peräkkäin. Minä jo sanoin teille, missä he istuivat. Hän on tehnyt täydellisen synnintunnustuksen … hän on murhaaja. Hän löi kirveellä kuoliaaksi erään vanhan virkamiehen vaimon, pantinottajan, jolle hän oli pantannut joitakin pikku kapineita, murhasi myös hänen sisarensa Lisavjetan, joka tuli sisään hänen ryöväystä toimittaessaan. Kaiken tämän kertoi hän sana sanalta Sofia Semjonovnalle, joka ainoastaan tuntee salaisuuden, itse suoraan tai välillisesti ottamatta osaa murhaan, päinvastoin, hän vallan värisi silloin kuten tekin nyt. Rauhottukaa, ei Sonja häntä kavalla.

– Se ei ole mahdollista! mutisi Dunetshka huulet kalmankalpeina ja henkeään vetäen… – Se ei ole mahdollista, ei ole pienintäkään syytä … ei mitään syytä … se on valetta, valetta!

– Hän on ryövännyt tuon akan … siinä syy. Hän otti rahat ja arvoesineet, mutta omien sanojensa mukaan ei hän ole käyttänyt niistä mitään, vaan kätki ne johonkin kiven alle. Mutta vain siksi, ettei hän uskaltanut käyttää niitä.

– Onko se mahdollista, että hän olisi varastanut ja ryövännyt? Että hän edes olisi saattanut ajatella sellasta? huudahti Dunja hypähtäen paikaltaan. – Te tunnette hänet, olette nähnyt hänet? Onko mahdollista, että hän on varas?

Dunja näkyi tahtovan saada Svidrigailovia uskomaan veljeä viattomaksi; kaikki hänen tuskansa oli kadonnut.

– Avdotja Romanovna, onhan tuhansia ehtoja ja mahdollisuuksia. Varas varastaa ja tietää, että hän on konna. Olen kuullut puhuttavan eräästä aatelismiehestä, joka ryöväsi postin; kuka tietää, vaikkapa hän olisi uskonut tehneensä jotakin suuremmoista! Luonnollisesti en minäkään olisi uskonut sitä, jos joku olisi kertonut sitä minulle, mutta minun oli uskottava omia korviani. Hän on myöskin selittänyt kaikki syynsä Sofia Semjonovnalle. Tämä ei alussa uskonut korviaan, mutta silmiään oli hänen uskottava: Rodion Romanovits kertoi kaikki henkilökohtasesti hänelle.

– Mitkä olivat sitten nuo syyt?

– Se on pitkä juttu, Avdotja Romanovna. Miten on minun sanominen … se on omituinen, kummallinen teoria, jotenkin kuin minä tahtoisin sanoa, että rikos saattaa olla luvallinen, kun tarkotusperä oikeuttaa sen. Se voi olla luvallinen, kun satoja hyviä tekoja versoo yhdestä huonosta. Tämä oli hänen ajatuksensa. Luonnollista on sietämätöntä nuoren, lahjakkaan miehen, joka on rajattoman itserakas, tietää, että hän tarvitsee vain kolme sataa ruplaa päästäkseen pintehistä ja muuttaakseen koko tulevaisuutensa, mutta että nämä kolme sataa ruplaa, ikävä kyllä, puuttuvat häneltä. Lisätkää tähän: nälästä, kurjasta asunnosta, kuluneista vaatteista johtuva katkeroituminen, omituisen, yhteiskunnallisen asemansa, ja päälle kaupan äitinsä ja sisarensa köyhyyden täydellinen tuntemus! Mutta ylpeys ja ylimielisyys ovat luultavasti olleet hänen paraita perusteitaan. Mahdollisesti myös jalommat tunteet … niin, Jumala tietäköön, miten asianlaita on. Minä en tuomitse häntä, älkää sitä luulko. Muuan teoria, jonka hän itse on muodostanut, on myös yhteydessä sen kanssa; sen mukaan jakaantuisivat ihmiset yhtäällä työkaluihin ja toisaalla valittuihin luontoihin. Ottaen huomioon jälkimäisten ylemmän aseman, ei heille ole kirjotettu mitään lakia. He sen sijaan kirjottavat lakeja muille, niille niin kutsutuille työkaluille. Une théorie comme une autre. Napoleonilla on nimittäin ollut suuri vaikutus häneen, ja hän on vetänyt sen johtopäätöksen, etteivät nerokkaat henkilöt epäile tehdä rikosta, vaan edistyvät arvelematta. Hän näyttää kuvittelevan mielessään, että hän itse kuuluu noitten harvojen valittujen piiriin. Hän on kärsinyt paljon ja kärsii vielä ajatellessaan, että hän tosin on kyennyt luomaan teorian, mutta ettei hän arvelematta saattanut kulkea rajan yli. Itserakkaalle nuorelle miehelle se on masentavaa, etenkin meidän aikanamme…

– Entä hänen omatuntonsa? Tehän kuvaatte hänet vallan moraalista tunnetta vailla olevaksi. Kuuluuko hän niihin, jotka…

– Ah, Avdotja Romanovna, nyt on kaikki hänessä mennyt sekasin. Meillä venäläisillähän on laajaperäinen luonto, kuten maamme, ja olemme sangen taipuvaisia fantastisuuteen ja uskonnollisuuteen. Mutta laajaperäisen luonnon omaaminen ilman etevää nerokkuutta … se on onnettomuus. Mutta te tunnette mielipiteeni, minä en tuomitse ketään. Mehän puhuimme siitä usein puutarhassa, terassilla. Te soimasitte minua usein tästä laajaperäisyydestä. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut samaan aikaan, jolloin veljenne loikoili sohvallaan ja valmisteli suunnitelmiaan. Kuitenkaan en itse tahraa käsiäni. Se kuuluu periaatteisiini. Mehän olemme usein ennen puhuneet siitä asiasta. Silloin oli minulla onni herättää teissä mielenkiintoakin… Mutta te kalpenette, Avdotja Romanovna.

– Minä tunnen tämän teorian, olen lukenut hänen tutkielmansa ihmisistä, joille kaikki on luvallista… Rasumihin antoi sen minulle.

– Rasumihin? Veljenne väitöskirjan? Siitä en ollut selvillä. Se mahtaa olla intressantti? Mutta minne aijotte lähteä, Avdotja Romanovna?

– Tahdon puhua Sofia Semjonovnan kanssa, sanoi Dunja heikolla äänellä. – Mitä tietä on mentävä päästäkseen hänen luokseen? Hän on jo ehkä tullut kotiin. Minä haluan heti puhua hänen kanssaan. Ehkä…

Avdotja Romanovna vaikeni, sillä hän ei saattanut sanoa enää mitään.

– Sofia Semjonovna ei tule ennenkuin myöhään illalla, muuten olisi hän jo ollut täällä.

– Sinä valehtelet! Minä ymmärrän sen selvästi. Kaikki, mitä olet sanonut, on valetta… Se on kaikki valetta!.. Minä en usko sinua! huusi Dunja suunniltaan. Hän oli menettänyt tajuntansa ja oli vähällä pyörtyä.

– Avdotja Romanovna, mikä teidän on! Rauhottukaa! Tässä on vettä!

Svidrigailov pirskotti joitakin pisaroita vettä hänen kasvoilleen ja hän tuli tajuihinsa.

– Vaikutus oli liian voimakas, mutisi Svidrigailov otsaansa rypistäen. – Avdotja Romanovna, voitte olla vallan levollinen. Muistakaa, että teillä on ystäviä. Me pelastamme hänet, vapautamme hänet. Haluatteko, että pakenen ulkomaille hänen kanssaan? Minulla on rahaa; kolmessa päivässä hankin passin. Tulevaisuudessa voi hän sovittaa, mitä on rikkonut. Ehkä hänestä kaikesta tästä huolimatta tulee suuri mies… No, ettekö tunne olevanne parempi?

– Lurjus!.. Sinä pilkkaat minua! Päästä minut!

– Mutta minne aijotte?

– Hänen luokseen. Missä hän on?.. Te sen tiedätte. Miksi on tämä ovi suljettu? Mehän tulimme tänne tästä ovesta, mutta nyt se on suljettu. Koska se tapahtui?

– Minä en voinut paneutua sen vaaran alaseksi, että joku muu saattaisi kuulla keskusteluamme. Minä en yhtään pilkkaa teitä. Mihin nyt aijotte tuossa tilassa? Te teette hänet hulluksi ja hän ilmasee itsensä. Häntä jo epäillään ja vainotaan. Te ette voi tehdä muuta kuin paljastaa hänet. Odottakaa vain. Minä näin hänet äsken ja puhuin hänen kanssaan. Vielä hän voidaan pelastaa. Istuutukaa, niin harkitsemme yhdessä, mitä on tehtävä. Tästä syystä minä vain kehotin teitä tulemaan luokseni pohjia myöten tutkiaksemme asiaa. Istukaa toki!

– Millä lailla tahdotte pelastaa hänet? Voidaanko häntä pelastaa?

Dunja istuutui. Svidrigailov tempasi tuolinsa lähemmäksi häntä.

– Se riippuu tykkänään teistä, pelkästään teistä, alkoi hän, jolloin hänen silmänsä saivat onnettomuutta ennustavan kiilteen.

Dunja säpsähti pelästyksestä ja vetäytyi takasin. Svidrigailov värisi.

– Niin … yksi sana teiltä, ja hän on pelastettu! Minä … minä tahdon hänet pelastaa. Minulla on rahaa ja ystäviä, minä hankin passin, yhden hänelle ja yhden minulle. Minulla on ystäviä, jotka ovat sangen vaikutusvaltasia. Minä otan myös passin teitä ja äitiänne varten. Ette te tarvitse Rasumihinia? Minäkin rakastan teitä … loppumattomasti. Antakaa minun suudella hameenne poimuja, minä rukoilen sitä teiltä! Sanokaa: tee se … ja minä teen sen. Kaikkea tahdon tehdä, mahdotontakin. Mitä te uskotte, sitä haluan minäkin uskoa. Minä voin kaikkea, kaikkea! Älkää katselko minua tuolla lailla! Ettekö tiedä, että tapatte minut!..

Hänen liikutuksensa oli niin suuri, että hän melkein oli pyörtyä. Dunja hypähti paikaltaan ja syöksähti ovea kohti.

– Avatkaa, avatkaa! huusi hän. – Avatkaa! Eikö siellä ole ketään, joka minua kuulisi?

Svidrigailov oli tällä välin tyyntynyt ja nousi nyt paikaltaan. Ilkeä ja pilkallinen hymy vääristi hänen kasvonsa.

– Ketään ei ole kotona, sanoi hän vitkallisella äänellä. – Emäntä on lähtenyt kaupungille ja te huudatte turhaan. Te kiihotutte aivan hyödyttömästi.

– Missä on avain? Katala konna, avaa heti ovi!

– Minä olen kadottanut avaimen, enkä voi löytää sitä.

– Ah … te siis aijotte käyttää väkivaltaa! huudahti Dunja kalmankalpeana ja pakeni nurkkaan, jossa hän nopeasti veti lähellä olevan pöydän eteensä. Hän ei huutanut, mutta hänen silmänsä olivat kuin kiinnikasvaneet pyöveliin ja hän tarkkasi häntä huolellisesti. Svidrigailov ei liikahtanut. Hän seisoi vastapäätä Dunjaa toisessa päässä huonetta. Hän oli vielä kalpea ja tuo pilkallinen hymy leikki vielä hänen huulillaan.

– Te puhuitte äsken väkivallan käyttämisestä, Avdotja Romanovna. Jos minulla tosiaan on tarkotus tehdä sitä, voitte kai hyvin kuvitella mielessänne, että olen ottanut varovaisuusseikat huomioon. Sofia Semjonovna ei ole kotona. Viisi suljettua huonetta erottaa teidät Kapernaumovin asunnosta. Minä olen vähintäin kaksi kertaa niin vahva kuin te, eikä minun tarvitse pelätä mitään, sillä te ette voi perästäpäin edes syyttää siitä; vai tahdotteko paljastaa veljenne? Kukaan ei teitä uskoisi. Sillä missä tarkotuksessa kävisi nuori tyttö yksinäisen miehen asunnossa? Vaikkapa te uhraisitte veljennekin, ette voisi todistaa mitään.

– Konna! kuiskasi Dunja inholla.

– Kernaasti! Personallisen vakaumukseni mukaan olette vallan oikeassa … käytökseni on katalaa. Minä voin vakuuttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse kärsiä omantunnontuskia, jos suostuisitte …vapaaehtosesti pelastamaan veljenne. Te olisitte siinä tapauksessa vain taipunut olosuhteitten mukaseksi … ylivallan edessä, jos välttämättä tahdotte käyttää sitä sanantapaa. Ajatelkaa tarkoin! Veljenne ja äitinne kohtalo on käsissänne. Minä olisin orjanne … koko elämäni ajan … tässä tahdon odottaa.

Svidrigailov istuutui sohvalle hieman matkan päähän Dunjasta. Tämä ei epäillyt yhtään enää tekemäänsä päätöstä. Sitäpaitsi tunsi hän Svidrigailovin…

Äkkiä veti hän taskustaan revolverin, viritti hanan ja laski sen eteensä pöydälle.

Svidrigailov hypähti istuimeltaan.

– Oh, onko asia sillä kannalla! huudahti hän kummastuneena häpeämätön hymy huulillaan. – Se muuttaa asian tykkänään, Avdotja Romanovna. Se helpottaa asiaa suuresti minun puoleltani. Oletteko saanut tuon revolverin herra Rasumihinilta? Ei, minäpä näen, että se kuuluu minulle. Se on vanha tuttu, jota olen kauvan etsinyt. Ampumaharjotuksemme maalla eivät siis ole olleet hyödyttömät.

– Se ei ole sinun revolverisi, vaan Marfa Petrovnan. Hänet olet sinä murhannut, senkin konna! Sinulla ei ollut mitään omaa hänen talossaan. Minä otin sen aavistaessani miten pitkälle sinä saattaisit mennä. Älä koeta ottaa yhtä ainoatakaan askelta, sillä silloin tapan sinut!

Dunja oli suunniltaan. Hän tähtäsi aseella Svidrigailovia.

– No, miten veljenne käy? Minä kysyn vain uteliaisuuden pakottamana, sanoi Svidrigailov yrittämättä tullakaan lähemmäksi.

– Ilmase hänet, jos sinulla on halua. Älä tule lähemmäksi, sillä silloin minä ammun! Sinä sekotit myrkkyä vaimollesi. Minä tiedän, että itse olet murhaaja.

– Oletteko tosiaan varma siitä, että minä olen myrkyttänyt Marfa

Petrovnan?

– Olen, itsehän olet viittaillut sitä. Olet sen tehnyt varmasti… Minä tiedän, että sinä matkustit kaupunkiin noutamaan myrkkyä … sinulla oli sitä varalla. Sinä olet konna!

– Jos se totta olisikin, olisin sen tehnyt vain sinun tähtesi. Sinä olit ainoa syy, jonka vuoksi olisin ollut rikollinen.

– Sinä valehtelet! Minä olen aina … aina vihannut sinua.

– Avdotja Romanovna, te unohdatte, että te sangen pitkän aikaa piditte minusta; se oli siihen aikaan jolloin toivoitte kääntävänne minut … näin sen teidän silmistänne. Muistatteko tuota kuutamoiltaa satakielen laulaessa?

– Valehtelet, valehtelet!

Dunjan silmät salamoivat suuttumuksesta.

– Valehtelenko minä? No, jos sinulla on halua väittää sitä, kernaasti minun puolestani. Tuollasesta ei naisia tule muistuttaa. – Hän nauroi. – Minä tiedän, että sinä ammut minut, hurja kissanpoikani, no, ammu sitten!

Dunja kohotti revolverin ja katseli ahdistajaansa. Itse oli hän kalmankalpea; suuret, mustat silmät säkenöivät ja huulet vapisivat. Hänen päätöksensä oli varma. Hän odotti ratkasevaa liikettä. Svidrigailov ei ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Se tuli, mikä tällä hetkellä välkähteli Dunjan silmistä, tuntui polttavan Svidrigailovin ja hänen sydäntään ahdisti halpauksentapasesti.

Hän otti askeleen eteenpäin ja Dunja ampui. Kuula kosketti uhrin tukkaa ja lensi seinään. Svidrigailov pysähtyi, nauraen äänettömästi.

– Ampiainen on pistänyt! Tähdätty suoraan päähän… Mitä tämä on?.. Verta? – Hän veti taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen pois verta; jota putoili vasemmasta ohimosta. Nähtävästi oli kuula piirtänyt ihoa. Dunja laski revolverin. Hän tunsi hämmentyneensä ja näytti tuskin tietävän, mitä oli tehnyt.

– Ampukaa kerta vielä! Minä odotan, sanoi Svidrigailov matalalla äänellä ja synkästi hymyillen. – Kiiruhtakaa, muuten ehkä onnistun tarttumaan teihin, ennenkuin olette virittänyt hanaa.

Dunja vavahti, viritti hanan ja kohotti taas revolveria.

– Antakaa minun mennä! huudahti hän epätoivosena. – Minä vannon ampuvani vielä kerran … minä … tapan teidät.

– No, entä sitten?.. Kolmen askeleen päästä kai ei ole vaikeata tavata minuun. Mutta ellette tapa minua … niin… Hänen silmänsä säkenöivät ja hän otti pari askelta Dunjaa kohti.

Dunetshka ampui, mutta … laukaus petti.

– Huonosti ladattu. Eipä vahinkoa. Pankaa uusi nalli sijaan, minä odotan.

Svidrigailov oli kahden askeleen päässä Dunjasta ja katseli häntä himokkain silmin. Dunja ymmärsi, että mies aikoi ennen kuolla kuin päästää häntä pois ja…

"Luonnollisesti surmaan minä hänet kahden askeleen päästä", ajatteli hän.

Äkkiä heitti hän revolverin pois.

– Te heitätte pois sen! huudahti Svidrigailov vetäen syvän henkäsyn. Veri virtasi hänen päähänsä, eikä vain sen tähden, että hengenvaara oli kadonnut – sitä ajatteli hän vähän tällä hetkellä. Se oli ehkä pikemmin vapautus jostakin toisesta tunteesta, syvää sieluntuskaa, jota hän ei edes hyvin kyennyt selittämään itselleenkään.

Hän astui Dunjan luo ja kiersi kätensä hänen vyötäröilleen. Dunja ei tehnyt vastarintaa, mutta katseli häntä rukoilevin silmäyksin. Svidrigailov aikoi sanoa jotakin, sillä hänen huulensa liikahtivat, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

– Antakaa minun mennä! sanoi Dunja rukoilevasti.

Svidrigailov vapisi. Hänen äänessään oli vallan toinen sointu kuin ennen.

– Sinä et siis rakasta minua? kysyi hän matalalla äänellä.

Dunja puisti päätään.

– Etkä … sinä koskaan rakastakkaan minua.

– En koskaan!

Kauhea, hiljainen taistelu myllersi Svidrigailovin sielussa. Sitten päästi hän Dunjan, lähestyi ikkunaa ja katseli ulos. Pari hetkeä kului siten.

– Siinä on avain! Ottakaa se ja kiiruhtakaa pois! Hän otti sen taskustaan ja laski taakseen pöydälle kääntymättä ollenkaan…

Dunja lähestyi pöytää ottamaan sitä.

– Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! toisti Svidrigailov yhä vieläkään kääntymättä ja tekemättä pienintäkään liikettä. Mutta tuolla sanalla "kiiruhtakaa" oli pelottava sointu.

Dunja käsitti vaaran, tempasi avaimen käsiinsä ja juoksi ovelle, avasi sen nopeasti ja syöksyi huoneesta. Minuutin kuluttua oli hän puolitainnoksissa laiturilla, poistuen sieltä nopein askelin.

Svidrigailov oli jokusen hetken ikkunan ääressä. Sitten hän kääntyi ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. Hänen kasvojaan valasi omituinen hymy, surullinen, väsynyt, epätoivonen hymy. Puolikuivunut veri oli tahrannut hänen kätensä. Hän katseli sitä harmistuneena, kastoi pyyhinliinaa veteen ja pesi otsansa. Äkkiä hän huomasi revolverin, jonka Dunja oli heittänyt luotaan. Hän otti sen käsiinsä ja katseli sitä. Se oli pieni kolmipiippunen taskurevolveri, vanhaa mallia; se oli vielä ladattu. Hän pisti sen taskuunsa, otti hattunsa ja läksi ulos.

VI

Koko tämän illan kello kymmeneen saakka kuljeskeli hän eri kapakoissa, toisesta toiseen. Eräässä näistä tapasi hän Katjan, joka taas esitti laulua "konnista tyranneista", joka "alkoi Katjaa suudella".

Svidrigailov juotti Katjaa ja posetivinsoittajaa, lakeijoita ja laulajia ja kohta kirjuriakin. Nämä jälkimäiset, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan vinojen neniensä muotoon; toisella oli nenä kallistunut oikeaan, toisella vasempaan. Tämä hämmästytti Svidrigailovia. Nämä veivät hänet vihdoin erääseen puutarhaan, jossa hän maksoi koko seurueen, edestä pääsymaksun. Puutarhassa oli ohut kolmivuotinen kuusi ja kolme pensasta. Sitten oli salonki, todellisuudessa oluttupa, jossa saattoi myös saada teetä ja jossa oli useita vihreitä pöytiä ja tuoleja. Täällä oli joukko likasen näkösiä laulajia ja juopunut müncheniläinen saksalainen punasine nenineen, joka suuresti ilostutti yleisöä. Molemmat kirjurit alkoivat riidellä eräitten toisten kirjurien kanssa ja olivat asianomaset jo tarttua toistensa tukkaan. Svidrigailov kutsuttiin heidän sovintotuomarikseen. Neljännestunnin hän kuunteli heitä, mutta kaikki huusivat niin ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta käsittää mitään. Todennäköstä vain oli, että muuan oli varastanut ja myynyt varastamansa esineen jollekin juutalaiselle, mutta myynnin jälkeen ei hän osottanut mitään halua jakaa rahoja toverinsa kanssa. Näytti siltä kuin olisi myyty esine ollut teelusikka, mikä kuului puutarhan omistajalle. Svidrigailov korvasi viimein lusikan ja läksi.

Kello oli kymmenen tienoissa. Hän ei ollut vielä juonut pisaraakaan viiniä ja puutarhassa nauttinut vain teetä, mutta tätäkin vain tavan vuoksi. Ilta oli vilponen ja pimeä. Kaikilta suunnilta oli kasaantunut tavattomia pilvimääriä. Ukkonen alkoi jyristä ja sade syöksyi pilvien lomista taivaasta, ei pisaroina, vaan virtanaan. Salamoita seurasi useampia peräkkäin. Tultuaan kotiin oli hän likomärkä. Hän avasi kirjotuspöydän, otti rahat esiin ja repi joitakin papereja. Sitten aikoi hän vaihtaa joitakin vaatekappaleita, mutta nähtyään, että rajuilmaa ja sadetta jatkui, luopui hän aikeestaan, otti hattunsa ja läksi sulkematta ovea perässään. Hän meni suoraan Sonjan luokse. Tämä oli kotona.

Hän ei ollut yksinään; neljä Kapernaumovin pientä lasta oli hänen luonaan juomassa teetä. Hän vaikeni ja katseli kunnioittavasti

Svidrigailovia ja hänen likomärkää pukuaan, mutta ei lausunut sanaakaan.

Lapset heti juoksivat tiehensä kuvaamattoman kauhun vallassa.

Svidrigailov istuutui pöydälle ja pyysi Sonjaa istuutumaan viereensä.

Tämä valmistausi kainosti tottelemaan.

– Sofia Semjonovna, sanoi Svidrigailov – ehkä matkustan Amerikkaan ja koska me ehkä näemme toisemme nyt viimeisen kerran, tulin tänne toimittamaan joitakin asioita teidän luonanne. Te näitte tänään tuon naisen? Minä kyllä tiedän, mitä hän sanoi teille, niin ettei teidän tarvitse toistaa sitä. (Sonja hieman liikahti ja punastui.) Mitä teidän pikku sisariinne ja veljeenne tulee, ovat he saaneet hyvän paikan ja heidän rahansa ovat varmasti sijotetut. Tässä on kuitti; parasta on, että kätkette sen. Sitäpaitsi annan teille kolme pankkiosotusta, yhteensä kolmen tuhannen ruplan arvoset. Ne pitäkää te itseänne varten. Te tarvitsette niitä, sillä tästä lähin ette enää saa elää kuin ennen.

– Minä olen teille jo niin suuressa kiitollisuuden velassa hyväntekojenne johdosta minua ja pieniä orpoja kohtaan… alkoi Sonja nopeasti, – että vaikka tunnunkin olevan sangen kiittämätön, pyydän että…

– Riittää, riittää!

– Näistä rahoista olen sangen kiitollinen, Arkadi Ivanovitsh, mutta minä en tarvitse niitä. Nyt yksin ollessani voin kyllä läväistä. Älkää uskoko että se on kiittämättömyyttä! Mutta jos tahtositte tehdä näillä rahoilla hyvän palveluksen, niin…

– Ne ovat teidän omaisuuttanne, Sofia Semjonovna, ja minä pyydän teidän ottamaan ne estelyittä, sillä minulla on vähän aikaa. Te tarvitsette niitä. Rodion Romanovitshilla on kaksi tietä kuljettavanaan: joko ampuu kuulan otsaansa tai menee Vladimiriin. (Sonja katsahti häneen kummastuneena ja vavahti). – Älkää tulko levottomaksi. Hän on itse sanonut minulle kaikki, enkä minä siitä aijo puhua kenellekään. Te olitte sangen oikeassa siinä, että hänen tulee ilmasta itsensä. Se on hänelle edullisinta. Jos hän nyt matkustaa Siperiaan, niin kyllä kai te seuraatte häntä? Niinhän asian laita on, vai miten? Ja jos niin on, tarvitsette rahaa, ymmärrättekö? Hänen tähtensä niitä tarvitsette. Jättäessäni ne teidän haltuunne on se vallan samaa kuin antaisin ne hänelle. Sitä paitsihan te olette luvannut maksaa äitinne velan Amalia Lippewechselille. Sen kuulin itse. Miksi otatte niin ajattelemattomasti kantaaksenne moisia velvotuksia? Eihän tuon saksalaisen rouvan velka koske teitä. Sillä lailla ei saa vaeltaa maailman läpi. Jos joku siis kysyisi teiltä … huomenna tai ylihuomenna … niin älkää puhuko siitä, että minä olen ollut luonanne, älkää näyttäkö rahoja, älkääkä sanoko, että minä ne annoin. Ja nyt … hyvästi! – Hän nousi. – Tervehtikää Rodion Romanitshia. Apropos, antakaa Rasumihinin toistaseksi säilyttää rahojanne. Tunnetteko Rasumihinin! Niin, luonnollisesti te hänet tunnette. Hän ei ole mikään huono mies. Antakaa ne hänelle huomenna … tai kun aika on sopiva, mutta kätkekää ne hyvin siksi.

Sonja hypähti paikaltaan ja katseli Svidrigailovia surullisin silmäyksin. Hänen teki mielensä tehdä joitakin kysymyksiä, mutta hän ei tiennyt, miten hänen oli alotettava.

– Aijotteko tosiaan lähteä ulos tällasessa … sateessa?

– Kun aikoo Amerikkaan, ei saa pelätä moista pientä sadetta, ha, ha!

Hyvästi, Sofia Semjonovna, pikku kyyhkyseni! Toivon teille pitkää ikää.

Te olette välttämätön toisia varten. Niin … sanokaa Rasumihinille, että minä pyysin teidän tervehtimään häntä. Sanokaa: Arkadi Ivanovitsh

Svidrigailov on pyytänyt minun tervehtämään teitä! Älkää unohtako sitä.

Hän läksi ja Sonja jäi seisomaan kummastuneena, pelästyneenä ja tumma, painava epäluulo sydämessään.

Sittemmin saatiin tietää, että Svidrigailov samana iltana oli tehnyt vielä kummallisemman ja odottamattomamman vierailun. Kellon ollessa kahtakymmentä vailla kaksitoista saapui hän morsiamensa vanhempien asuntoon Vasili-Ostrovin kolmannella linjalla olevan pienen prospektin luona. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai koputettua ketään hereille, ja hänen odottamaton käyntinsä sai aikaan suuren sekasorron. Mutta Arkadi Ivanovitsh oli tahtoessaan mitä lumoavimman käytöstavan mies, niin että heidän luulonsa, että hän oli juonut itsensä jossakin juovuksiin, pian katosi. Hyväsydäminen ja ymmärtävä perheenäiti vieritti sairaloisen miehensä pyörätuolin vastaanottohuoneeseen ja alkoi tapansa mukaan ahdistaa tulevaa vävypoikaansa kysymyksillä. Hän ei nimittäin koskaan tehnyt kysymystä suoraan, vaan alkoi aina hymyillen hieroa käsiään, ja jos hän halusi tietää jotakin erikoista, esimerkiksi, mihin Arkadi Ivanovitsh hyväntahtosesti määräisi häät, alkoi hän mitä uteliaimmin kysellä Parisia ja sen hovielämää koskevia seikkoja, kunnes hän vihdoin satamoi Vasili-Ostrovin kolmannelle linjalle. Toisessa tilaisuudessa olisi Svidrigailov kunnioittavasti ja kernaasti kuunnellut hänen lörpötyksiään, mutta nyt hän oli sangen kärsimätön ja vaati heti saada tavata morsiantaan, vaikka hänelle sanottiin, että tämä jo oli paneutunut maata. Morsiamen oli saavuttava; Arkadi Ivanovitsh ilmotti hänelle heti, että hän oli joittenkin sangen painavien syitten vuoksi pakotettu matkustamaan pois paikkakunnalta ja että hänellä sen vuoksi oli viisi tuhatta ruplaa eri seteleinä, jotka morsiamen oli otettava vastaan lahjana, koska hän jo kauvan oli tuumiskellut lahjottaa hänelle tuon pikkusumman ennen häitä. Mitään loogillisempaa yhteyttä tämän lahjan, hänen äkillisen matkansa ja välttämättömyyden välillä käydä morsiamensa luona puoliyön aikaan ja rankkasateessa ei ilmennyt hänen selityksestään, mutta siitä huolimatta toimitettiin asiat suuremmitta mutkitta. Jopa olisivat tavalliset ah ja voi-huudahdukset – levottomuuden ja kummastelun ilmasut – tavattoman harvinaiset. Sen sijaan olivat kiitollisuusvakuutukset paljon tulisemmat ja varmensi ne vielä kaikkein järkevimmän äidin kyyneleet.

Arkadi Ivanovitsh nousi vihdoin paikaltaan, hymyili, suuteli morsiantaan ja hyväili hänen poskeaan, sanoi pian palaavansa ja lukiessaan hänen silmistään jonkullaista lapsellista uteliaisuutta, johon oli sekottunut vakava, mykkä kysymys, muuttui hän taas miettiväiseksi, suuteli häntä vielä kerran ja ajatteli suuttumus mielessä, miten kaikkein järkevin äiti pian oli ottava haltuunsa hänen lahjansa. Hän heitti hyvästit ja jätti kaikki tavattoman liikutetussa mielentilassa. Mutta äiti keksi pian selityksen, mikä tuntui mitä epäuskottavimmalta ja todisti, että Arkadi Ivanovitsh oli suuri mies, jolla oli viljalti tärkeitä toimia, mies, joka oli korkeissa suhteissa ja sangen rikas … eihän silloin ollut ihmeellistä, jos hän, jolla oli niin paljon ajateltavaa, läksi matkalle ja lahjotteli rahoja. Se tosin tuntui sangen houkkamieliseltä, että hän tuli heidän luokseen vallan likomärkänä; mutta englantilaiset esimerkiksi tapaavat olla usein paljon kummallisempiakin. Ylipäänsä ei ylhäisillä ihmisillä ollut tapana kiinnittää huomiota siihen, mitä toiset ihmiset ajattelivat tai puhuivat heistä, se ei tavannut ujostuttaa heitä ollenkaan. Pääasia oli muka se, ettei ilmastaisi sanaakaan tästä, sillä Jumala tietäköön, mitä voisi tapahtua, vaan rahat oli pian saatettava varmaan talteen. Parasta kaikista oli se, ettei Fedosja koko aikana ollut poistunut keittiöstä, ja nyt oli vain varottava, ettei tuo vainukoira, rouva Rösslich, saisi vihiä asiasta j. n.e. Istuttiin hereillä ja kuiskailtiin kello kahteen sydänyöllä; morsian oli jo pitkän aikaa sitten paneutunut maata ikävissään ja sangen miettiväisenä.

Svidrigailov kulki sydänyöllä sillan yli ja meni Pietarin puolelle. Sade oli lakannut, mutta tuuli ulvoi. Häntä alkoi palella ja minuutin ajan katseli hän hieman uteliaana, ikäänkuin kysyen Nevan tummaan veteen. Mutta äkkiä tuli hänen liian kylmä, hän kääntyi ja läksi kulkemaan prospektia kohti. Hän oli jo kulkenut pitkän matkaa tuota loppumatonta prospektia, kompastuen esiinpistäytyviin puuportaisiin, mutta etsi siitä huolimatta väsymättömästi jotakin prospektin oikealta puolelta. Hän oli kerran ohikulkiessaan kiinnittänyt huomiota erääseen puurakennuksessa olleeseen suureen ravintolaan, jonka nimi oli hänen hataran muistinsa mukaan jokin sellainen kuin Adrianopel. Aivan oikein, ei hän ollut erehtynyt. Ravintola oli tässä kolkossa seudussa niin huomattava piste, ettei sen suhteen olisi voinut erehtyä mitä synkimmässä pimeydessäkään. Hän oli pitkän, ijän mustentaman puutalon edustalla, josta myöhäsestä hetkestä huolimatta loisti vielä valoa ja jossa ihmisiä liikkui edestakasin. Hän meni sisään ja kysyi eräältä käytävässä oleskelevalta, kehnosti puetulta palvelijalta, voisiko hän saada eri huoneen. Palvelija tarkasteli häntä ja vei hänet käytävän läpi ahtaaseen, pieneen kamariin, joka oli sijotettu eräitten porrasten alustaan. Mitään muuta ei ollut vapaana; kaikki olivat kiinni. Palvelija katseli häntä kysyvästi.

– Voinko saada teetä? kysyi Svidrigailov.

– Kyllä.

– Mitä teillä muuta on?

– Vasikanpaistia, viinaa ja kaikellaisia kylmiä ruokia.

– Antakaa minulle vasikanpaistia ja teetä.

– Ei mitään muuta? kysyi palvelija hieman kummastuneena.

– Ei, ei.

Mies poistui pettynein toivein.

– Tästä paikasta olisi minun ennen pitänyt olla selvillä, ajatteli Svidrigailov. – Nähtävästi näyttää siltä kuin olisin juuri saapunut jostakin A chantánt-kahvilasta ja siellä kokenut joitakin seikkailuja. Olisipa hauskaa tietää, mitä ihmisiä täällä oikein käy ja jotka täällä tapaavat viettää yönsä.

Hän sytytti kynttilän ja katseli ympärilleen. Huone oli niin pieni, että se oli pieni hänen pituudelleenkin. Siinä oli vain yksi ikkuna. Vuode oli likanen. Maalattu pöytä ja tuoli täyttivät melkein koko huoneen, seinät olivat liitetyistä laudoista, ja peitetyt risasilla, epämääräsen värisillä tapeteilla. Osa seinää ja kattoa oli kalteva, mutta syynä siihen olivat portaat. Svidrigailov asetti kynttilän pöydälle, istuutui vuoteen reunalle ja vaipui syviin ajatuksiin. Omituinen, keskeytymätön kuiskiminen naapurin huoneessa herätti vihdoin hänen tarkkaavaisuutensa. Hän nousi, piti kättään kynttilän edessä ja näki rakosen, josta tunkeutui kynttilän valoa. Hän katsoi raosta ja huomasi toisessa pikkuhuoneessa kaksi miestä, joista toinen seisoi paitahihasillaan keskellä permantoa. Hän oli asettunut puhujan asentoon, seisoen hajasäärin, jottei menettäisi tasapainoaan. Hän löi kädellä rintaansa ja soimasi toista kiihtyneellä äänellä siitä, ettei tällä ollut mitään arvoa, että hän itse oli vetänyt hänet loasta ja että hän saattoi ajaa hänet tiehensä, koska mielensä teki. Ystävä, jota sillä lailla soimattiin, istui tuolilla ja oli sellaisen ihmisen näkönen, jonka tekee mieli väristä mutta ei voi; hän katseli puhujaa tylsin katsein, eikä hänellä nähtävästi ollut aavistustakaan puheen sisällöstä. Pöydällä oli loppuun palanut kynttilä, melkein tyhjä viinapullo, leipää, kurkkuja ja teekeittiö. Svidrigailov luopui äkkiä tarkkaamisestaan ja istuutui taas vuoteensa laidalle.