Kitabı oku: «Rikos ja rangaistus», sayfa 38

– Minä en ole käyttänyt tätä oikeata tapaa, esteetillisesti kaunista tapaa, sitä kai sinä tarkotat! Mutta minä en voi käsittää, miksi ihmisten teurastaminen piirityksen aikana olisi kiitosta ansaitsevampi tapa. Suru epäesteellisen muodon käyttämisestä on ensimmäinen heikkouden merkki… Koskaan, koskaan en ole ymmärtänyt sitä selvemmin kuin nyt ja vähemmin kuin ennen ymmärrän nyt, että minä olisin rikollinen. Koskaan en ole ollut vahvempi ja varmemmin vakuutettu siitä kuin nyt.

Hänen kalpeat, laihtuneet kasvonsa värjäsi näitä sanoja lausuessa heikko puna. Niitä lausuessaan kohtasi hänen katseensa Dunjan silmät, jotka olivat kiinitetyt häneen, ja hän luki niistä niin suurta tuskaa ja niin syvällistä sääliä, että hän heti pidätti itseänsä. Hän tunsi, että hän kaikesta huolimatta oli tehnyt nämä kaksi naista onnettomiksi, että hän oli syypää.

– Dunja, rakas sisar, jos olen syyllinen, niin anna anteeksi. Hyvästi! Älkäämme kiistelkö keskenämme. Minun on jo aika lähteä. Älä seuraa minua, minä pyydän sitä sinulta. Minun on vielä käytävä eräässä paikassa. Mene nyt kotiin äidin luo. Minä rukoilen sinua tekemään sitä. Se on suurin ja viimeinen rukous, mitä osotan sinulle. Älä jätä häntä yksikseen hetkeksikään. Silloin, kun minä jätin hänet, oli hän mitä suurimmassa määrin suruisa ja levoton. Joko hän kuolee tai sitten hän menettää järkensä. Jää siis hänen luokseen. Rasumihin jää siis hänen luokseen. Minä sanoin sen hänelle… Älä itke minua! Minä koetan elämäni ajan menetellä miehekkäästi ja rehellisesti, vaikka olenkin murhaaja. Ehkä kuulet sinä tulevaisuudessa minun koko nimeäni lausuttavan. Minä en tuota teille häpeätä, senpä saat nähdä … minä todistan … mutta nyt … hyvästi! lausui hän vihdoin, kun Dunja kuullessaan hänen sanansa ja lupauksensa sai omituisen ilmeen kasvoihinsa. – Miksi sinä itket? Sinä et saa itkeä! Emmehän me eroa ikipäiviksi. Ah, odotahan hieman, minähän unohdin jotakin!

Hän meni pöydän ääreen, avasi paksun, tomusen kirjan ja otti sieltä pienoisvalokuvan. Se kuvasi hänen entistä morsiantaan, emännän tytärtä, joka oli kuollut kuumeeseen, tuota omituista, nuorta tyttöä, joka oli tahtonut mennä luostariin. Pitkän aikaa katseli hän noita ilmehikkäitä, sairaloisia kasvoja, suuteli sitten valokuvaa ja antoi sen Dunjalle.

– Hänen kanssaan olen puhunut paljon kaikesta tästä, yksin hänen kanssaan, sanoi hän miettivällä äänellä. – Hänelle olen uskonut paljon siitä, mikä nyt on tullut täytäntöön niin kamalalla tavalla. Älä pelästy, Dunja. Hän ei hyväksynyt enempää kuin sinäkään mielipiteitäni ja minä olen iloinen, että hän nyt on kuollut ja poissa. Pääasia on, että kaikki alkaa nyt alusta. Mennyt on päättynyt, päättynyt kaikki, kaikki! Mutta olenko minä myös valmistunut sitä varten? Haluanko sitä itse? Te väitätte, että se on välttämätön koetus. Mitä hyötyä on näistä kaikista tyhmistä kokeista? Selveneekö käsitykseni silloin, kun tuskat heikontavat minun, kun kaksikymmenvuotinen pakkotyö tylstyttää minut, kun vanhuudenheikkous painaa minut kasaan? Ja sitä tarkotusperää varten on minun elettävä? Miksi tosiaan aijon hankkia itselleni moisen tulevaisuuden! Minä tiesin kyllä aamulla seisoessani Nevan rannalla, että minä olen kurja olento!

He lähtivät molemmat kadulle. Dunjasta tuntui niin vaikealta erota hänestä. Hän rakasti häntä. Vihdoin hän erkani hänestä, mutta kuljettuaan noin viisikymmentä askeletta, katsahti hän vielä kerran taakseen. Hän saattoi vielä nähdä Rodjan. Kun tämä ennätti kulmaukseen, kääntyi hänkin ja heidän katseensa kohtasivat viimeisen kerran. Rodja viittasi kärsimättömästi, että Dunja poistuisi, jonka jälkeen hän nopeasti katosi kulman taa.

– Minä tunnen olevani huono ihminen, ajatteli hän hetkistä myöhemmin hävetessään osottamaansa kärsimättömyyttä. "Mutta miksi rakastaa hän minua, kun en minä ole hänen rakkautensa arvonen! Oi, jospa olisin ollut yksin, eikä kukaan olisi rakastanut minua, enkä minäkään olisi rakastanut ketään, ei tätä olisi tapahtunut! Olisipa tosiaan hauskaa tietää, voiko sieluni läheisten viidentoista tai kuudentoista vuoden kuluessa niin nöyrtyä, että minä arvokkaalla pelolla voi itkeä ihmisten vuoksi ja nimittää itseäni joka tilaisuudessa varkaaksi ja murhaajaksi. Niin, siinäpä se solmu onkin! Juuri siitä syystä minut tuomitaan ja karkotetaan maasta… Tuossa he nyt juoksevat katuja pitkin, ja jokainen heistä on luonnossaan konna ja ryöväri tai mikä vielä pahempaa… idiootti. Oi, miten vihaan heitä kaikkia!"

Hän syventyi kynnykseen, mikä prosessi tulisi tapahtua, jota hänestä tulisi nöyrä kaikkia kohtaan. "No, miksikä ei?" Eikö kaksikymmenvuotinen, alituinen paino voi lannistaa ihmistä! Alituisesti putoava pisarakin murtaa kolon kiveen. Mutta miksi, miksi on sitten elettävä? Miksi menen nyt sinne, vaikka tiedän, että kaikki käy sillä lailla, eikä toisin … kun kirjoitettu on!

Eilisillasta asti esitti hän tämän kysymyksen ja ehkä sadannen kerran … mutta kuitenkin hän meni.

VIII

Astuessaan Sonjan asuntoon oli jo alkanut hämärtää. Sonja oli odottanut häntä koko päivän tavattoman levottomana. Hän oli odottanut häntä Dunjan seurassa, joka jo aamulla oli tullut hänen luokseen. Hän oli muistanut, että Svidrigailov edellisenä päivänä lausui: "Sonja tietää kaikki." Emme tahdo kuvata nuorten naistemme keskustelua tai heidän kyyneleitään tai miten he lähentyivät. Dunja sai ainakin sen lohdutuksen heidän yhtymisestään, ettei hänen veljensä jäisi yksin. Hänen, Sonjan luoksehan Rodja ensin oli tullut tunnustamaan syntiään. Kun hän oli säälivän sydämen tarpeessa, meni hän Sonjan luo. Sonjapa myös oli seuraava häntä sinne, minne kohtalo tahtoi. Dunja tiesi, että niin tapahtuisi. Katselipa hän Sonjaa kunnioituksellakin, joka alussa saattoi tyttöparan sekaisin. Sonja piti itseään tuskin sen arvosena, että saattoi katsoa Dunjaan. Viimemainitun ihana muoto oli tehnyt häneen häipymättömän vaikutuksen, ja hän piti Dunjaa ihanimpana ja täydellisimpänä olentona, mitä koskaan oli nähnyt.

Dunjan lähdettyä veljensä asuntoon, alkoi Sonjaa vaivata kauhea epäilys, että Raskolnikov oli päättänyt päivänsä itsemurhalla. Samaa oli Dunjakin pelännyt, mutta he olivat kaiken päivää koettaneet todistaa toisilleen kaikin mahdollisin syin, ettei mitään sellasta saattaisi tapahtua, ja olivat sen vuoksi rauhalliset niin kauvan kuin olivat yhdessä. Mutta tuskin he olivat eronneet, ennenkuin molemmat alkoivat ajatella sitä. Sonja muisteli Svidrigailovin sanoja, että Raskolnikovilla oli vain kaksi tietä kuljettavana … toinen, joka johti Siperiaan ja… Sitä paitsi tunsi hän hänen ylpeytensä, hänen itserakkautensa ja hänen epäuskonsa. Jospa vain arkuus ja kuoleman pelko voisivat häntä pidättää, ajatteli Sonja epätoivoisena.

Aurinko oli vähitellen vaipunut näköpiiriin ja Sonja seisoi suruisena ikkunan ääressä … mutta ulkona näki hän vain läheisen talon harmaat seinät. Vihdoin, kun ei hän enää epäillyt onnettoman kuolemaa, astui tämä sisään.

Sonja päästi ilohuudon, mutta tarkastaessaan Raskolnikovia tarkemmin, kalpeni hän.

– Niin minä olen tullut luoksesi, Sonja, noutamaan ristiäni, sanoi hän raskasmielisesti hymyillen. – Itsehän sinä olet sitä toivonut, ja nyt kun aika on tullut, pelästyt sinä.

Sonja katseli häntä kummastellen; sillä tämä ääni tuntui hänestä niin omituiselta. Hän alkoi väristä, mutta pian arvasi, että sekä ääni että sanat olivat aijotut salaamaan lausujan mielentilaa. Tämä väistikin Sonjaa katsomasta.

– Näes, Sonja, minä olen ajatellut, että ehkä on edullista, että … mutta sitä liian laajaksi selittää, eikä se maksa vaivaa. Tiedätkö mikä eniten suututtaa minua? Niin, se, että kaikki nämä tyhmät houkkiot heti kokoontuvat ympärilleni ja tuijottavat minua tylsine katseineen, että he tekevät tyhmiä kysymyksiä, joihin minun on vastattava … että he osottavat minua sormellaan… Hyi! Porfyriuksen luo en aijo mennä, hän on minusta liian vastenmielinen. Menen mieluummin tuttavani Ruudin luo. Miten hän kummastuttaakaan! Minä teen häneen sangen omituisen vaikutuksen ja toivon voivani säilyttää kylmäverisyyteni. Voitko ajatella, että olen viime aikoina käynyt sangen herkkävihaseksi, että olin valmis näyttämään nyrkkiä omalle sisarelleni kun hän kääntyi vielä kerran katsomaan minua. Niin pitkälle olen joutunut… No, missä sinun ristisi ovat?

Hän oli muuttunut suuresti. Hän ei voinut pysyä silmänräpäystäkään hiljaa, eikä hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään erikoiseen esineeseen. Ajatukset liitivät toisesta toiseen. Hän muuttui puheliaaksi ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti sinne tänne.

Sonja otti vaijeten esiin kaksi ristiä, joista toinen sypressinen ja toinen messinkinen, teki hänen ylitseen ristinmerkin ja ripusti puuristin hänen rinnalleen.

Tämä on siis sen Symboli, että minä tahdon kantaa ristiäni! Ha, ha! Ikäänkuin tähän asti olisin kärsinyt vain hiukkasen verran. Puuristi siis merkitsee köyhän ristiä. Messinkiristihän kuului Lisavjetalle. Sitä saat sinä nyt kantaa… Näytä sitä minulle. Minä olen myös nähnyt hopearistin ja pyhimystenkuvan. Ne heitin vanhuksen rinnalle. Oikeastaan minun olisi kannettava tuota ristiä… Mutta tässä minä seison juttelemassa ja unohdan pääasian. Minä olen tullut tänne, Sonja, sanomaan sinulle, että minä nyt menen sinne … jotta sinä sen tietäisit … niin, siinä kaikki … siitä syystä vain tulin. Hm!.. (Muistelen minulla kuitenkin olleen enemmänkin sanomista). Itsehän sitä olet toivonut… Nyt joudun minä vankeuteen ja sinä saat toivosi täytetyksi. Miksi itket? Ei se yhtään auta. Voi, miten tämä kaikki on kiusallista!

Hänen sydäntään kouristit halvauksentapasesti katsellessaan Sonjaa.

– Miksi hän kärsii? ajatteli hän. "Mitä minä hänelle olen? Miksi hän itkee? Hänhän käyttäytyy kuin olisi äitini tai sisareni … hänestä kai tulee seuralaiseni."

– Tee ristinmerkki! Rukoile edes tämä kerta! pyysi Sonja värisevin äänin.

– Miksikä en? Kaikkea mitä haluat ja täydestä sydämmestä…

Hän olisi tahtonut sanoa vallan toista. Hän teki ristinmerkin useaan eri kertaan. Sonja sitoi huivin päähänsä ja Raskolnikov ymmärsi, että hän aikoi seurata häntä. Se oli sama viheriä vaate drap-de-dame, josta Marmeladov oli puhunut. Raskolnikov ajatteli ehdottomasti sitä, mutta ei kysynyt mitään. Hän huomasi, että Sonja oli sangen hajamielinen ja ylen liikutettu. Se saattoi hänet surulliseksi.

– Mitä tuo merkitsee? Minne sinä aijot? Jää tänne! Minä tahdon olla yksinäni! huudahti hän harmistuneena mennen ovea kohti. Mitä minä seuralla! mutisi hän poistuessaan.

Sonja jäi seisomaan keskelle lattiaa. Raskolnikov ei edes ollut sanonut hyvästi hänelle, ehkä oli jo unohtanut hänet. Nyt liikkui hänessä enää vain pilkallinen, kapinallinen epäilyksen tunne.

– Teenkö oikein? kysyi hän mennessään portaita alas.

– Onko myöhästä muuttaa päätöstä ja … kääntyä?

Mutta hän meni silti. Hän ikäänkuin tunsi, että kaikkien kysymysten oli nyt loputtava. Heti tultuaan kadulle hän muisti, ettei ollut sanonut hyvästiä Sonjalle ja että tämä hänen poistuessaan oli jäänyt keskelle lattiaa liikkumattomana. Hän pysähtyi, mutta samana hetkenä värähti hänen aivoissaan uusi ajatus, ikäänkuin se vain olisi odottanut tätä hetkeä saadakseen hänet aivan sekaisin.

– Miksi tosiaan menin hänen luokseen? Minä sanoin, että minulla oli jotakin ilmotettavaa hänelle, mitä olen ilmottanut hänelle … en mitään, en yhtään mitään! Ehkä menen nyt sinne? No, mitä muuta? Rakastanko häntä? En … ehkä kuitenkin? Mutta minä ajoin pois hänet kuin koiran. Kaipasinko tosiaan hänen ristiään? Voi, miten olen vaipunut syvälle! Ei … hänen kyyneleitään minä kaipasin, hänen tuskaansa halusin nähdä. Tahdoin nähdä, miten hänen sydämensä kärsi, miten hän kiusaantui. Minun oli vielä iskeytyttävä johonkin, venytettävä aika, katseltava vielä ihmisiä. Ja minä, minä uskalsin tuntea sellasta itsetuntoa, kuvitella mielessäni niitä paljoja … minä kerjäläinen, konna! Konna olen, konna!

Hän kulki kanavan rantaa, eikä hänellä ollut pitkää matkaa määräpaikkansa. Mutta ehdittyään laiturille pysähtyi hän ja läksi sitten kulkemaan kohti Heinätoria. Hän katseli uteliaasti ympärilleen oikealle ja vasemmalle ja tuijotti tylsästi kaikkia esineitä, jotka osuivat hänen tielleen, mutta ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. "Viikon tai kuukauden kuluttua viedään minua tämän sillan yli vanginvaunuissa. Millä silmäyksin katselen silloin tätä kanavaa?.. Ihmettelempä, jos silloin muistan tämän hetken. Kiinnitänkö silloin huomioni tuohon kylttiin? Miten silloin ajattelen ja tunnen?.. Mutta miksi ajattelen nyt niin tyhmästi ja yksinkertaisesti!.. Alan käydä lapselliseksi. Voi, mikä tungos täällä on! Kas tuota lihavaa miestä tuolla … luultavasti saksalainen … joka antoi minulle sysäyksen. Mitäpä, jos hän olisi tiennyt, ketä hän tölmäsi! Entä tuota naista lapsineen, joka pyytää almua! Tosiaankin huvittavaa, hän luulee minun olevan onnellisemman kuin mitä hän on. Niin, minäpä annan hänelle puolestani jotakin. Minulla on vielä viisi kopekkaa taskussani…"

– Pidä hyvänäsi, muorikulta!

– Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua! sanoi kerjäläinen.

Hän oli nyt saapunut Heinätorille. Hänestä oli sangen vastenmielistä tunkeutua väkijoukkoon ja kuitenkin suuntasi hän kulkunsa pahinta tungosta kohti. Muuan juopunut mies veti joukossa useain huomion puoleensa. Hän koetti tanssia, mutta tupertui lakkaamatta. Raskolnikov katseli häntä ja räjähti nauramaan. Mutta parin hetken kuluttua oli hän jo unohtanut hänet, vaikka hän vielä seisoi tuijoittaen häneen. Vihdoin hän läksi, mutta selvästi tietämättä missä oli. Mutta tultuaan keskelle toria valtasi hänet mielenliikutus, joka hallitsi sekä hänen sieluaan että ruumistaan.

Hän muisti Sonjan sanat: "Mene tienristiin, lankea kansan eteen polvilles, suutele maata, sillä sinä olet tehnyt syntiä sitä vastaan, ja sano ääneensä kansalle: Minä olen murhaaja!" Koko hänen ruumiinsa värisi muistaessaan nämät sanat. Koko viime ajan ja etenkin viime tuntien loppumaton tuska ja levottomuus oli niin masentanut häntä, että tämä uusi tunne täysin hallitsi häntä, oli vallan kuin kipuna olisi sytyttänyt hänen sielunsa ja se nyt oli liekin peitossa. Hänen mielensä lauhtui ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän vaipui maahan… Keskellä toria hän notkisti polviaan, kumarsi ja suuteli ihastuneena likasta maata. Sitten nosti hän päänsä vielä kerran laskeakseen sen maahan.

– Kas, hän on aivan juovuksissa! sanoi muuan poika, joka oli hänen lähellään.

Ympärillä olijat nauroivat.

– Se merkitsee, veli hyvä, että hän menee Jerusalemiin lapsineen ja nyt sanoo hyvästi kodilleen ja osottaa Pietarin väestölle kunnioitustaan sillä, että suutelee maata, sanoi toinen.

– Hänhän on aivan nuori mies! lisäsi kolmas.

– Joku ylhänen, sanoi neljäs opettavalla äänellä.

– Nykyään ei voi niin varmasti tietää, ken lasketaan korkeisiin, ken alhaisiin.

Kaikki nämä lausunnot ja huomautukset etsivät Raskolnikovia lausumatta sanoja: "Minä olen murhannut!" jotka jo olivat pääsemäisillään hänen huuliltaan. Kuitenkin oli hän rauhallisesti kuunnellut näitä sanoja katsomatta ympärilleen ja läksi nyt katua myöten suoraan poliisikonttoria kohti. Matkallaan sinne näki hän tuon muodon, mutta ei kummastunut siitä, vaan tunsi että niin täytyi olla. Heinätorilla toisen kerran kumartuessaan maata kohti ja siinä kääntyi vasemmalle, näki hän … Sonja viidenkymmenen askeleen päässä. Hän oli kätkeytynyt erään lautavajan taa torilla, ja oli siis seurannut häntä koko matkan. Raskolnikov tunsi ja ymmärsi tänä hetkenä, että Sonja nyt kuului hänelle ikusesti, että minne kohtalo hänet veikään, seurasi hän häntä vaikka maailman loppuun. Koko hänen sydämmensä täytti tämä ajatus … mutta nyt oli hän jo ennättänyt siihen paikkaan, jossa hänen kohtalonsa ratkastaisiin. Jotensakin varmoin askelin astui hän pihalle. Hänen oli noustava neljänteen kerrokseen. "Oi, jospa jo olisin siellä!" ajatteli hän. Mutta silti ajatteli hän, että ratkasun hetki oli vielä kaukana ja että asiaa saattoi vielä paljon harkita.

Sama lika, minkä hän oli kerran ennen nähnyt, oli noilla kainoilla portailla. Kaikkien kerrosten ovet olivat auki kuten ennenkin ja keittiöistä tunkeutui savua ja häkää. Hänen jalkansa olivat lyijyraskaat ja vapisivat hänen allaan hänen jatkaessaan kulkuaan. Hän pysähtyi joksikin hetkeksi lepäämään ja hengähtämään voidakseen astua sisäänihmisenä. "Mutta miksi?" ajatteli hän. "Jos nyt kerran on määrätty, että minun on tyhjennettävä tämä kalkki, on silloin saman tekevää, minkä näkönen olen. Sitä huonomman, sitä parempi!" Tänä hetkenä väikkyi hänen mielessään Ilja Petrovitshin muoto. Menikö hän hänen luokseen tai jonkun toisen? Eikö hänen sen sijaan olisi mentävä Nikodin Fomitshin luo? Eikö heti olisi parasta etsiä poliisitirehtöri hänen asunnossaan? Asian voisi silloin toimittaa paljon yksityisemmin… Ei, ei Ruudin luo. Parempi olisi mennä Ilja Petrovitshin luo ja tyhjentää kalkki yhdellä kertaa. Avatessaan oven valtasi hänet väristys ja hän tuskin tiesi, mitä teki. Tällä kertaa oli vain sangen harvoja saapuvilla; ulommaisessa huoneessa oli muuan talonpoika ja talonmies. Raskolnikov meni sivuhuoneeseen. Siellä oli kirjuri, joka oli ottamassa esiin työtään. Toinen kirjuri oli toisessa huoneen nurkassa. Ei siellä ollut Sametovia eikä Nikodin Fomitshia.

– Onko täällä ketään? kysyi Raskolnikov.

– Kenen kanssa haluatte puhua?

– En yhtään nähnyt, en yhtään kuullut, venäläinen henki minut vain johti… Miten se nyt olikaan … sadussa. Olen unohtanut sen. Nöyrin palvelijanne, huudahti äkkiä muuan tuttu ääni.

Raskolnikov vavahti. Ruuti oli tullut kolmannesta huoneesta ja seisoi nyt hänen edessään. "Se on kohtalon oikku", ajatteli Raskolnikov. "Miksi on hän täällä juuri nyt?"

– Te täällä? Mitä syytä on minun kiittäminen käynnistänne? sanoi Ilja Petrovitsh, joka nähtävästi oli ilosessa mielentilassa, hieman hutikassa. Jos kysymyksessä on jokin liikeasia, tulette aivan liian aikaseen. Minä olen täällä vain sattumalta … muuten olen palveluksessanne. Minä tunnustan … mutta suokaa anteeksi … minä tiedän … suokaa anteeksi.

– Raskolnikov.

– Niin, niinpä se oli, Raskolnikov. Miten saattoi unhottaa sitä? Rodjon

Ro … Ro … Rodionitsh, eikö niin?

– Rodion Romanovitsh.

– Niinpä tietenkin! Rodion Romanovitsh, Rodion Romanovitsh! Sitäpä juuri halusin tietää. Minä olen usein pannut toimeen tiedusteluja tiedän suhteenne. Minä tahdon suoraan tunnustaa, miten mieltäni kaivelee se, että kerran olitte epäilystemme esine. Sittemmin kaikki selveni. Minä olen saanut tietää, että te olette nuori kilpailija … oppinutkin … että te niin sanoaksemme olette jo ottanut ensi askeleen. Jumalani, sellaset ihmisethän ovat aina hieman omituisia ja kummallisia! Vaimoni ja minä haaveilemme aina kahdesta asiasta … kirjallisuudesta ja taiteesta… Jos ihmisellä vain on jalo luonne, voi hän saada kaikkea kyvyillään, tiedoillaan, nerollaan ja järjellään. Mikä merkitys on esimerkiksi hatulla? Eipä mikään! Sen voin ostaa Zimmerman'ilta; mutta sitä en saa ostaa, mikä on hatun alla, minkä hattu peittää. Minä tunnustan tosiaan aikoneeni käydä luonanne antamassa teille selitystä, mutta ajattelin, että te ehkä… Mutta minähän vallan unohdan tiedustaa käyntinne syytä. Omaisennehan ovat saapuneet tänne?

– Kyllä, äitini ja sisareni.

– Minulla on ollut kunnia tavatakin sisarenne. Hän on hienosti sivistynyt, ihastuttava nuori nainen. Minä valitan suuresti, että kerran olin niin tulinen teitä kohtaan. Mutta olipa se myös omituinen tapaus. Myöhemmin on se, että katselin teitä tuossa tilaisuudessa hieman epäluuloisesti voimattomuutenne johdosta, saanut loistavan selityksensä. Minä ymmärrän suuttumuksenne. Aijotteko muuttaa asuntoa perheenne tulon johdosta?

– En, minä olen vain tullut tänne kysymään … minä luulin, että

Sametov olisi täällä.

– Niin, te tunnette hänet, sen olen kuullut. Ei, hän ei ole täällä … häntä ette saa tavata. Alexander Grigorjevitshin olemme menettäneet. Hän otti eronsa ja jätti meidät eilen … hän on joutunut kaikkien kanssa riitoihin … oli sangen epäkohtelias. Hän on kevytmielinen mies, siinä koko seikka. Me olimme kiinnittäneet häneen suuria toiveita … mutta siten saattaa tapahtua, kuten huomaatte. Siinä meillä on loistava nuorisomme, maan toivo! Hän väittää suorittaneensa jonkun tutkinnon, mutta koko tuo tutkinto on vain kerskumista ja suun pieksämistä. Toisin on teidän ja ystävänne, Rasumihinin laita. Tiede on teidän kisakenttänne. Elämän nautinnot ovat teistä niin sanoakseni nihil, eivätkä ne saata houkutella teitä velvollisuuden tieltä. Te olette askeetti, munkki, erakko… Kirjat ja kynät korvan takana, viisaat tutkimukset muodostavat teidän elinhalunne… Sellaisissa ilmakehissä leijailee teidän henkenne. Itse olen… Oletteko koskaan lukenut Livingstonen muistiinpanoja?

– En.

– Minä olen lukenut ne. Jos nihilistit ovatkin viime aikoina levinneet laajalle, niin onhan se helposti selitettävissäkin. Missä ajassa elämmekään! Mutta mitä teihin tulee … ette te luonnollisesti ole nihilisti. Vastatkaa suoraan!

– En … sitä en ole?

– Olkaa vallan suora, älkää ujostelko minua, olkaa kuin minua ei olisi olemassakaan. Palvelus on asia puolestaan, jotakin muuta on … te luulette kai, että minä sanon "ystävyys"? Ei, silloin ette arvannut oikein. Ei ystävyys, vaan velvollisuutemme kansalaisia ja ihmisiä kohtaan, humaniteetti ja rakkaus korkeimpaan olentoon. Vaikka olenkin virallinen henkilö, virkamies, on minulla kuitenkin velvollisuuteni kansalaisena ja ihmisenä ja on minun niistä tehtävä tili… Te puhuitte Sametovista. Sametov, näettekö, pystyy saamaan aikaan skandaalin à la mode francaise kaksimielisessä paikassa samppanjalasi kädessään … siinä teille on Sametovinne. Mutta minä niin sanoakseni palan ihmisyydestä, korkeista tunteista, sitä paitsi olen huomattava personallisuus, virkamies, arvon omistaja, minulla on vaimo ja lapsia, täytän velvollisuuteni kansalaisena ja ihmisenä … mutta hän? Mitä hän tosiaan on? Suvaitkaa minun kysyä. Minä käännyn teidän puoleenne, joka olette sivistyksen jalostama ihminen. Näettekö, meillä on esimerkiksi kätilöt, he ovat lisääntyneet tavattomasti.

Raskolnikov katsoi kysyvästi Ilja Petrovitshia, joka nähtävästi juuri oli päässyt hauskalta aterialta, mutta lausutut sanat kaikuivat hänen korvissaan soinnuttomina ääninä. Hän ymmärsi vain osan hänen puheestaan, hän katseli häntä kummastellen ja tuumaili, miten kaikki tämä päättyisi.

– Minä puhun noista lyhyttukkasista naisylioppilaista, jatkoi puhelias Ilja Petrovitsh, – minä olen itse ristinyt heidät kätilöiksi ja pidän tätä nimitystä sangen kuvaavana, hi, hi! He tunkeutuvat lääketieteelliseen tiedekuntaan, tutkivat anatomiaa. No, sanokaa itse, jos esimerkiksi minä sairastuisin, luuletteko, että minä silloin kutsuisin luokseni tuollaisen heitukan parantamaan itseäni, hi, hi!

Ilja Petrovitsh nauroi omalle sukkeluudelleen, joka suuresti näytti miellyttävän häntä.

– Se on kyllä sammumatonta tiedonjanoa … mutta määränsä kaikella!.. Ei hyvää saa käyttää väärin. Miksi lähestytään jaloja henkilöitä, kuten tuo kannaton Sametov tekee? Miksi on hän lähennellyt minua, minä kysyn teiltä. Ja sitten kaikki nuo itsemurhat, jotka lisääntyvät päivä päivältä, niin ettette voi kuvitella sitä mielessännekään. Kaikki panevat viimesen kopekkansa peliin, surmaavat sitten itsensä: tytöt, pojat, ukot… Varhain aamulla tuotiin taas sellanen ilmotus … muuan matkustava herra. Kuulkaas, Taras Pavlitsh, Taras Pavlitsh, mikä sen herran nimi oli, joka ampui itsensä Pietarin puolella?

– Svidrigailov! vastasi käheä ja välinpitämätön ääni sivuhuoneesta.

Raskolnikov vavahti.

– Svidrigailov? Onko Svidrigailov ampunut itsensä? huudahti hän.

– Tunsitteko hänet?

– Tunsin … minä tunsin hänet… Hän saapui joku aika sitten.

– Niin juuri. Hän menetti äskettäin puolisonsa. Hän vietti häilyvää elämää ja ampui itsensä vallan odottamatta … niin häpeällisellä tavalla, että sitä tuskin voi kuvitella mielessään… Hän jätti muistikirjaansa joitakin rivejä ja sanoo, että hän on kuollessaan täydessä tajussaan, ja pyytää, ettei ketään syytettäisi syylliseksi hänen murhaansa. Kerrotaan hänen olleen varakkaan. Mistä se johtuu, että te hänet tunsitte?

– Minä … tunsin hänet… Sisareni oli hänen lastensa opettaja.

– Ah … siinä tapauksessa ehkä kykenette antamaan meille joitakin selityksiä hänestä. – Ettekö aavistanut, että hän ajatteli tappaa itsensä?

– Minä näin hänet eilen… Hän istui viiniä juomassa. Se ei johtunut mieleeni.

Raskolnikov koki samaa tunnetta kuin jokin olisi pudonnut hänen päälleen ja painanut hänet maahan.

– Te olette kalvennut. Niin, täällä onkin niin ummehtunut…

– Minun täytyy lähteä, mutisi Raskolnikov. – Suokaa anteeksi … että vaivasin teitä.

– Ei mitään… Minulle se oli suuri ilo ja minä olen valmis selittämään…

Ilja Petrovitsh ojensi kätensä.

– Minä vain halusin … halusin … puhua Sametovin kera.

– Ymmärrän, ymmärrän… Mutta te olette valmistanut minulle suuren ilon.

– Se ilostuttaa minua. Hyvästi! sanoi Raskolnikov hymyillen.

Hän läksi.

Hän horjui ja hänen silmissään pyöri kaikki. Mennessään portaita alas oli hänen nojattava seinää vasten. Hän tajusi hämärästi, että muuan talonmies tölmäsi häntä, että joku koira haukkui kiivaasti kadulla ja että muuan vanha ämmä torui koiraa. Vihdoin oli hän saapunut pihalle. Siellä oli Sonja heti käytävän vieressä. Hänen poskensa olivat kalmankalpeat ja hän katseli Raskolnikovia tylsin katsein. Tämä jäi seisomaan hänen eteensä. Sonja katseli häntä silmiin ja hänen kärsivät kasvonsa ilmaisivat syvää epätoivoa. Hän pusersi käsiään ja tuskallinen, nopea hymy väreili hänen huulillaan. Raskolnikov katseli häntä parin hetken ajan. Sitten hän kääntyi vielä kerran mennäkseen poliisikamariin.

Ilja Petrovitsh selaili joitakin papereita. Hänen edessään oli se talonmies, joka juuri oli portaissa tölmännyt Raskolnikovia.

– Ah, oletteko taas täällä! Oletteko unohtanut jotakin?.. Mutta mikä teidän on?

Raskolnikov lähestyi häntä vitkallisesti. Kalpein huulin ja tylsin katsein astui hän pöydän ääreen, nojasi kättään sitä vasten ja aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Saattoi kuulla vain joitakin katkonaisia ääniä.

– Te olette sairas!.. Tuokaa tänne tuoli! Kas niin istuutukaa!..

Tuokaa hieman vettä!

Raskolnikov istuutui, mutta käänsi silmänsä pois Ilja Petrovitshista, joka alkoi tulla huonolle tuulelle. Siten katselivat he toisiaan minuutin ajan, molemmat jännitetyn odottavina. Nyt toi talonmies vettä.

– Minä se olin .. koetti Raskolnikov sanoa.

– Juokaa hieman!

Raskolnikov työnsi lasin luotaan ja sanoi matalalla, mutta selvällä äänellä:

– Minä surmasin silloin tuon vanhan virkamiehen lesken ja hänen sisarensa kirveellä, jonka jälkeen ryöväsin heidät.

Ilja Petrovitsh avasi suunsa. Joka taholla alettiin juosta.

Raskolnikov toisti itsesyytöksensä…