Kitabı oku: «Rikos ja rangaistus», sayfa 37

Palvelija, joka palasi tuoden teetä ja vasikanpaistia, ei voinut pidättyä kysymästä: "Suvaitseeko herra mitään muuta?" Mutta saatuaan toisen kerran kieltävän vastauksen, poistui hän vihdoin. Svidrigailov joi lasin teetä lämpimikseen, mutta ei voinut syödä. Kuumekohtaus oli ilmeisesti tulossa. Hän riisui molemmat takkinsa, kääriytyi peittoon ja laskeutui vuoteelle. Hän oli suutuksissa. Olisi ollut paljon parempi, jos nyt olisin ollut terve, ajatteli hän. Huone oli kolea, kynttilä liekehti, myrsky vinkui nurkissa ja eräästä huoneen nurkasta kuului rotan naverrusta. Hän makasi ja uneksi ja unikuvia pälyi hänen mielessään. Hän koetti kiinnittää ajatuksensa johonkin esineeseen, mutta hänen ei onnistunut tehdä sitä. "Ikkunojen edustalla sijaitsee luultavasti puutarha…" ajatteli hän. "Kuulen puitten suhisevan. Ei minua miellytä puitten suhinan kuuleminen yöllä myrskyssä ja pimeässä. Se on inhottava ääni". Hän muisteli, että kulkiessaan Petrovskin puiston ohi, oli hänet vallannut vastenmielinen tunne. Sitten ajatteli hän laituria ja Neva-jokea ja hän tunsi samaa väristystä kuin Nevan vettä katsellessaan. "Minä en ole koskaan pitänyt vedestä, en edes maisemissa", ajatteli hän edelleen ja hänen oli hymyiltävä tuolle omituiselle päähänpistolleen; "nyt pitäisi kaiken estetiikan alaa koskevan kuitenkin olla minusta samantekevää, mutta siitä huolimatta olen yhtä tarkka kuin villi eläin, joka myöskin etsii itselleen paikkaa … samallaisten olosuhteitten vallitessa… Minun olisi ollut edullisempaa kääntyä Petrovskille, mutta kaikki tuntui minusta siellä niin kylmältä! Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä mukavuudet. Mutta miksi en sammuta kynttilää?" (Hän sammutti sen.) "Naapurini ovat myöskin paneutuneet maata", ajatteli hän kun ei enää nähnyt valon loistavan halkeamasta. "Nyt olisi sopiva hetki sinun, Marfa Petrovna, näyttäytyä. Aika ja huone sopivat juuri siihen. Mutta nyt et sinä aijo tulla…"

Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän päivää ennen Dunetshkan ahdistamistaan oli kehottanut Raskolnikovia uskomaan sisarensa Rasumihin hoiviin… "Luultavasti tein sen, kuten Raskolnikovkin huomasi, suututtaakseni itseäni. Hän on aito veitikka, tuo Raskolnikov! On ottanut paljon kannettavakseen, kokenut paljon. Jos hän voi vetäytyä pälkähästä, voi hänestä myös tulla jotakin. Kuitenkin riippuu hän liiaksi kiinni elämässä. Siinä suhteessa ovat he kaikki … arkoja raukkoja. Piru heidät periköön, mitä se minua liikuttaa! Hän tehköön kuin mielensä tekee!"

Hän ei voinut nukahtaa. Aika ajoin näyttäytyi Dunetshkan hahmo hänelle ja häntä ahdisti väristys. "Ei, pois hän mielestäni!" ajatteli hän. "Ennen kaikkea muuta. Miten naurettavaa ja omituista onkaan se, etten koskaan ole tuntenut vihaa ketään kohtaan, en edes tuntenut tarvetta kostaa jollekin! Eikö se ole huono, sangen huono merkki! En myöskään ole ollut minkään kannan ja riidan ystävä, suutun harvoin… Sekin on huono merkki! Ja minähän lupasin hänelle kaikkia … hyi helvetti! Ja kuitenkin olisi hän ehkä voinut tehdä minusta toisen ihmisen…" Hän vaikeni ja puri hampaitaan. Dunetshkan kuva esiintyi taas hänelle sellasena kuin hän oli ensi laukauksen ammuttuaan ja seisoessaan kuolonkalpeana ja vavisten vaipunut revolveri kädessään; hän olisi voinut tarttua häneen kaksi kertaa, eikä Dunja olisi voinut liikuttaa kättäkään puolustuksekseen. Eikö hän ollut itse herättänyt häntä tajuihinsa? Hän muisti, miten hän tällä hetkellä tosiaan oli tuntenut sääliä Dunjaa kohtaan, miten tuska oli pusertanut hänen sydäntään… "Voi!.. Pois, tuhannen tulimaista, pois nämä ajatukset, pois, pois!.."

Hän alkoi menettää tajuntansa. Hän vaipui rauhattomaan uinailuun ja kuumepuistatukset jättivät hänet rauhaan. Äkkiä hänestä tuntui, että jokin juoksi hänen kätensä yli, ja heti sen jälkeen se juoksi toisenkin jalan yli. Hän vavahti. "Se kai oli rotta", ajatteli hän. "Se johtuu luonnollisesti siitä, että olen antanut lihan olla pöydällä…" Hän ei tuntenut vähintäkään halua nousta ja ajaa pois sitä. Mutta äkkiä tunsi hän taas jotakin, joka juoksi jalan yli. Hän nousi ja sytytti kynttilän. Kuumepuistatuksista väristen kumartui hän vuoteen yli, mutta ei voinut nähdä mitään. Sitten tempasi hän peiton luokseen ja puisti sitä ja silloin hypähti raitille rotta. Hän alkoi tavotella sitä, mutta se ei juossut vuoteesta, vaan kiisi ympäri paikasta toiseen, hiipi hänen sormiensa lomitse ja pakeni vihdoin päänaluksen alle. Hän heitti päänaluksen pois ja hänestä tuntui heti siltä kuin jokin esine juoksisi hänen rinnalleen ja hiipisi hänen selkäänsä pitkin paidan alla. Hän pelästyi niin, että hän – heräsi. Oli pimeätä ja hän oli vuoteessa peittoon käärittynä. Myrsky raivosi edelleen ulkona. "Hyi, miten inhottavaa", ajatteli hän.

Hän nousi ja istuutui vuoteen reunalle selkä ikkunaa vasten. Kostea ilma tunkeutui huoneeseen, jonka vuoksi hän kääri vuodepeitteen ympärilleen. Hän istui siten pimeässä mitään ajattelematta. Mutta äkkiä syntyi hänessä unikuva toisensa jälkeen; alkua ja loppua, yhtenäisyyttä vailla olevia ajatuksia väikkyi hänen mielessään. Vihdoin vaipui hän kevyeen horrostilaan. Äkkiä alkoi hän tuntea vastustamatonta ja kiihkeätä halua kukkasiin. Pelkät kukat täyttivät hänen mielikuvituksensa. Viehättävä maisema näyttäysi hänen katseelleen. Oli kaunis ja lämmin päivä, helluntaipäivä. Hän näki rikkaan, uhkean, englantilaiseen malliin rakennetun huvilan, jota ympäröivät tuoksuvat kukkapenkit. Verandan peittivät kiertokasvit ja täyttivät ruusut; valosat, vilposet portaat olivat peitetyt pehmeillä, kallisarvoisilla matoilla, ja koristellut harvinaisilla kasveilla, jotka olivat sijotetut kiinalaisiin astioihin. Erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan muutamat valkoset hienot narsissit, vaaleanvihreissä, mehevissä astioissa. Ne levittivät ympärilleen voimakasta, aromatista tuoksua. Hän voi vaivoin irtautua niiden katselemisesta. Vihdoin nousi hän portaita ylös ja astui suureen ja korkeaan saliin. Myös täällä oli kukkia ikkunoissa, avoimissa ovissa, terassilla, kaikkialla, mihin hän käänsi katseensa. Lattia oli peitetty äsken niitetyllä, tuoksuvalla ruoholla, ikkunat olivat auki ja heikko tuulenhenki kulki huoneen läpi. Linnut visertelivät ikkunan alla. Mutta keskellä salia oli pöydällä – ruumisarkku. Tämä arkku oli peitetty valkosella "gros de naples'illa" sekä kukkakiemuroitten kiehtoma. Siinä lepäsi nuori tyttö, joka oli puettu valkoseen tyllipukuun ja kokonaan kukkien peitossa. Hänen kätensä, jotka muistuttivat marmoria, olivat ristissä rinnalla. Avonainen, vaalea tukka oli kukkaseppeleen peitossa. Näitten kasvojen ankara profili näytti olevan marmoriin veistetty. Mutta siitä hymystä, mikä oli kalpeilla huulilla, saattoi lukea tavatonta tuskaa, joka ei mitenkään ollut lapsekasta, ja mykkää, sydäntäkouristavaa valitusta. Svidrigailov tunsi tuon nuoren tytön. Tämän arkun ääressä ei ollut mitään pyhimyksenkuvaa, ei siinä palanut mitään vahakynttilää, ei myöskään luettu vainajan puolesta mitään rukouksia. Tuo nuori tyttö oli muuan itsemurhaajatar … hän oli upottanut itsensä. Hän oli vain neljätoista vuotias ja hänen sydämensä oli jo murskattu. Kauhea onnettomuus oli täyttänyt tämän enkelimäisen puhtaan pelolla ja kauhulla ja peittänyt hänen lapsellisen tajuntansa ansaitsemattomalla häpeällä, oli aiheuttanut hänen viimesen epätoivon huudahduksensa, oli ajanut hänet myrskyyn ja pimeään kuolemassa vapautuakseen kunniattomuudestaan…

Svidrigailov heräsi taas täyteen tajuntaansa, nousi ja istuutui ikkunan ääreen, jonka hän avasi. Kylmä tuuli puhalsi jäisenä häntä vastaan. Ulkopuolella oli tosiaan puutarha, jonkillainen ilonpitopaikka. Sadepisaroita syöksyi puunoksista ikkunan kautta sisään ja ympärillä oli pimeätä kuin haudassa. Noin viisi minuttia nojasi Svidrigailov käsiään ikkunapuitteita vasten ja tuijotti pimeyteen. Silloin kajahti kanuunanlaukaus ja heti sen jälkeen kuului vielä yksi. "Ah, signaali! Vesi nousee", ajatteli hän. "Ennen aamua tulvii se matalammalla oleville katuosille, virtaa holveihin ja kellareihin ja ajaa esiin maanalaset rotat. Myrskyssä ja sateessa alkavat ihmiset laahata omaisuuttaan korkeammalla sijaitseviin kerroksiin… Mitähän kello mahtaneekaan olla?" Tuskin oli tämä ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin lähellä oleva kello löi kolme. "Vai niin. Tunnin kuluttua päivä koittaa. Miksi viivyttelisin kauempaa? Nyt menen suoraan Petrovskiin ja etsin siellä jonkin pensaston, joka on niin sateen kostuttama, että siitä ensi kosketuksella putoo miljoonia pisaroita päälleni". Hän sulki ikkunan, sytytti kynttilän, puki ylleen molemmat takkinsa ja meni kynttilä kädessä käytävään löytääkseen jostakin nurkasta nukkuvan palvelijan, jolle hän aikoi suorittaa maksun, ennenkuin läksisi majatalosta. "Sopiva aika, hän ei olisi voinut valita parempaa!"

Hän etsi kauvan laajassa käytävässä ennenkuin saattoi tavata ketään. Hän aikoi juuri huutaa ääneensä, kun hän äkkiä keksi jonkin omituisen esineen oven ja vanhan kaapin välissä olevassa pimeässä nurkassa. Hän kumartui ja näki lapsen, joka oli peitetty rääsyihin, pienen viisivuotiaan tytön, joka värisi ja itki. Hän ei näyttänyt pelästyvän Svidrigailovia, vaan tuijotti tylsän kummastuneena häntä suurine, mustine silmineen ja nyyhkytti kuten lapset tapaavat tehdä pitkän aikaa itkettyään ja alettuaan tuntea itsensä jonkun verran lohdutetuiksi. Lapsen pikku kasvot olivat kalpeat ja laihat ja hän oli kalpea kylmästä. Mutta miten oli hän tullut tänne? Svidrigailov kysyi sitä häneltä. Hän tuli äkkiä elosaksi ja alkoi kertoa lapsellisella äänellään, että hän oli särkenyt kupin ja että äiti aikoi lyödä häntä. Hänen kertomuksestaan saattoi ymmärtää, että hän oli vähän rakastettu lapsi ja että äitinsä häntä usein löi, joka äiti luultavasti kuului kyökkihenkilökuntaan. Särettyään kupin oli tyttö sateessa juoksennellut pihalla ja vihdoin keksinyt tämän piilopaikan, jossa hän oli viettänyt kaiken yönsä pimeässä, itkien ja väristen kylmästä ja tuskasta. Svidrigailov otti hänet käsivarrelleen, meni huoneeseensa, pani hänet istumaan polvelleen ja riisui hänet. Risaset kengät olivat niin märät kuin ne olisivat kaiken yötä olleet vesilätäkössä. Svidrigailov pani hänet sänkyyn ja kietoi hänet kiireestä kantapäähän peittoon. Tyttö nukahti heti ja hän vaipui syviin ajatuksiin.

– Sepä vain puuttui, että minä alkaisin hoidella tätä lasta. Minkä tyhmyyden olenkaan tehnyt! sanoi hän harmistuneesti.

Vastentahtosesti tarttui hän kynttilään etsiäkseen palvelijaa ja niin pian kuin mahdollista poistuakseen. Mutta hän ei voinut ensin olla katsomatta, nukkuiko lapsi hyvin. Varovasti kohotti hän peittoa. Tyttö nukkui turvallisesti. Hän oli lämmennyt ja kalpeat posket olivat punaset. Mutta tämä puna oli luonnottoman näköstä.

– Näyttää siltä kuin hän olisi saanut lasillisen viinaa, ajatteli Svidrigailov. "Punasia huulia polttaa … mutta … mitä tämä merkitsee … pitkät, mustat kulmakarvat värisevät, silmäluomet kohottautuvat ja niiden lomitse tuikkii viekas, terävä, vaan ei mikään lapsellinen silmä aivan kuin tyttö olisi teeskennellyt. Aivan niin onkin, huulet avautuvat, suupielet värähtelevät, aivan kuin tyttö koettaisi pidätellä naurua. Mutta nyt ei hän voi pidättää kauvempaa, hän nauraa! Se on raakaa, uhmaavaa naurua, joka huonosti sopii hänen lapsenkasvoilleen. Ne ovat muuttuneet ranskalaisen kamelinaisen julkeiksi kasvoiksi. Kas … nyt avaa hän molemmat silmänsä ja katselee minua hehkuvin katsein!" Tässä naurussa, näissä silmissä ja kasvojen koko ilmeessä oli jotakin kuvaamattoman vastenmielistä ja hylkivää. "Viisivuotias lapsi!.. Mitä tämä merkitsee!"… kuiskasi Svidrigailov tuskan valtaamana.

Nyt käänsi tyttö hehkuvat kasvonsa häneen päin ja ojensi kätensä… "Ha, sinä kirottu!.." huudahti Svidrigailov ja nosti samana hetkenä raivosena nyrkkiään mutta samana hetkenä hän heräsi.

Hän makasi vuoteella peittoon kietoutuneena kuten ennenkin, kynttilä oli sammunnut ja päivänvalo alkoi virrata ikkunasta.

– Taas mielikuva! Hän nousi suuttuneena ja hänestä tuntui kuin olisivat jäsenensä murskatut. Ulkona näkyi olevan sankkaa usvaa, eikä saattanut havaita ainoatakaan esinettä. Kello oli lähes viisi. Hän oli nukkunut liian kauvan.

Hän nousi ja riisui yltään märät vaatteensa. Tuntiessaan revolverin taskussaan, otti hän sen esiin ja tutki tarkoin oliko se ladattu, sitten hän istuuntui, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti ensi sivulle suurin kirjaimin pari riviä. Luettuaan ne vaipui hän syviin ajatuksiinsa ja nojasi kyynärpäitään pöytään. Revolveri ja muistikirja olivat hänen vieressään. Kärpäset olivat heränneet ja tulvivat nyt paistin ympärillä, joka oli pöydällä. Hän katseli niitä kauvan ja koetti vangita yhtä niistä oikealla kädellään. Hän jatkoi kauvan näitä yrityksiään, kunnes itse huomasi kykenemättömyytensä, nousi ja läksi ulos vakain askelin. Minuutin kuluttua oli hän kadulla.

Paksu, maidonvärinen usva lepäsi kaupungin yli. Svidrigailov kulki likasta katukäytävää suunnaten matkansa jokea kohti. Ja ajatuksissaan hän näki veden, Petrovskin saaren, märän ruohon, puut ja pensaat ja vihdoin erään pensaikon … hän katseli talorivejä voidakseen siirtyä toisiin ajatuksiin. Hän ei tavannut jalankulkijoita tai roskia matkallaan. Keltaseksi maalatut puutalot suljettuine ikkunaluukkuineen olivat surkean näköset. Kylmä ja kosteus tunkeutuivat hänen lävitsensä, ja hän alkoi väristä. Siellä täällä näki hän puotikylttejä ja hän luki ne tarkkaavasti. Nyt loppui jalkakäytävä. Hän oli suuren kivimuurin edustalla. Likanen, värisevä pieni koira juoksi häntä koipien välissä hänen ohitsensa. Muuan juopporatti makasi viittaan käärittynä suoraan jalkakäytävän yli, kasvot alaspäin. Hän katseli tätä ja kulki edelleen. Pitkän aikaa kulettuaan eteenpäin, näki hän vasemmalla korkean vartiotornin. "Tässä on hyvä paikka", ajatteli hän. "Miksi viitsisin mennä Petrovskiin saakka? Tässä on ainakin virallinen todistaja." Hän kääntyi tuota suurta rakennusta kohti, jossa oli suuri vartiotorni ja joka oli poliisiasema. Korkean, suljetun portin ääressä seisoi pieni mies, joka oli puettu harmaaseen sotilasviittaan ja jolla oli palokunnan messinkikypärä päässään. Unisin katsein tarkasteli hän Svidrigailovia. Hänen kasvonsa ilmaisivat sitä jyrkkyyttä, mitä usein tapaa Israelin jälkeläisissä. Svidrigailov ja kypäräkoristeinen israeliitti tarkastelivat toisiaan vaijeten. Jälkimmäinen ei pitänyt siitä, että muuan vieras henkilö oli hänen edessään kolmen askeleen etäisyydellä ja katseli häntä terävästi sanaakaan puhumatta.

– Mikä teidän on? Mitä teillä täällä on tekemistä? kysyi hän asentoaan muuttamatta.

– Ei mitään, ystäväni. Hyvää huomenta, vastasi Svidrigailov.

– Täällä ette saa olla.

– Aijon tehdä matkan vieraisiin maihin.

– Vieraisiin maihin?

– Amerikkaan!

Svidrigailov otti esiin revolverin. Israeliitti rypisti silmäkulmiaan.

– Mitä te teette? Tuollaset kujeet eivät kelpaa täällä.

– Se on minusta vallan samantekevää. Paikka on sopiva. Kun sinulta kysytään, voit sanoa, että minä matkustin Amerikkaan.

Hän pani revolverin oikealle ohimolleen.

– On kielletty tekemästä mitään tuollasta täällä, sammalsi israeliitti, joka oli tullut levottomaksi ja levitti silmiään niin paljon kuin mahdollista.

Laukaus pamahti.

VII

Saman päivän iltana meni Raskolnikov kello kuuden ja seitsemän välillä äitinsä ja sisarensa asuntoon … Rasumihinin heille osottamaan asuntoon. Käytävä oli kadulta. Raskolnikov tuskin tiesi, oliko hänen mentävä sisään vai ei, vaikka hän vastustamattomasti oli tehnyt päätöksensä eikä tahtonut mistään hinnasta luopua siitä. "Sehän on saman tekevää, eiväthän he tiedä mitään", ajatteli hän, "ja pitävät minua puolihulluna"… Hänen vaatteensa olivat likaset ja risaset. Hän oli viettänyt koko edellisen yön paljaan taivaan alla. Hänen kasvonsa olivat melkein tuntemattomat väsymyksestä, huonosta ilmasta ja sieluntaisteluista, joita oli kestänyt neljänkolmatta tunnin ajan. Hän oli viettänyt yönsä, herra ties, missä, mutta tehnyt päätöksensä.

Vihdoin naputti hän ovelle. Äiti avasi sen. Dunetshka ei ollut kotona. Palvelijatarkin oli sattumalta poissa. Alussa oli Pulcheria Alexandrovna sanaton mitä ilosimmasta kummastuksesta. Sitten tarttui hän poikaansa molempiin käsiin ja veti hänet huoneeseen.

– Vihdoinkin olet täällä! huudahti hän sammaltaen ilosta. – Älä suutu minuun, Rodja, että olen niin tyhmä ja otan sinut vastaan kyynelin. Minä en itke, minä nauran. Sinä näet minun itkevän, mutta se tapahtuu ilosta. Minulla on tuo tyhmä tapa saada pian kyyneliä silmiinsä. Sitä on jatkunut isäsi kuolemasta saakka. Minä itken niin helposti kaiken johdosta, mitä tapahtuu. Istu, rakas lapseni! Minä näen että sinä olet väsynyt. Mutta voi miten sinä olet likainen!

– Minä olin ulkona sateessa eilen, äiti… alkoi Raskolnikov.

– Mitäpä siitä, mitäpä siitä! keskeytti hänet Pulcheria Alexandrovna. – Sinä kai luulet, että minä vanhan tapani mukaan alan tutkia sinua! ole levollinen vaan! Minä ymmärrän kaikki ja tunnen jo millä lailla kaikki täällä tapahtuu, ja huomaan, että kaikki toimitetaan viisaammin ja paremmin kuin kotonamme. Minä tunnustan kuitenkin, että minun on mahdoton ymmärtää sinun aikeitasi, enkä minä aijo vaatia sinulta mitään tiliä siitä. Jumala yksin tietää, mitä suunnitelmia ja tuumia sinä haudot päässäsi. Pitäisikö minun aina nyhtästä sinua ja kysyä: "Mitä nyt ajattelet?" Mutta Jumalani … miten seison tässä puhelemassa! Näes, Rodja, minä olen lukenut väitöskirjasi kolmannen kerran. Dimitri Prokofjitsh on hankkinut meille sen. "Miten olen naurettava," ajattelin itsekseni … sitä hän siis tuumailee ja se on arvotuksen ratkaisu. Ehkä hänellä nyt on uusia ajatuksia mielessään ja minä kiusaan häntä. Paljoa en siitä ymmärrä, se johtuu itsestäni.

– Antakaa minun nähdä se, äiti!

Raskolnikov otti aikakauslehden ja heitti nopean silmäyksen tutkielmaansa. Vaikka hänen tilansa ja mielenlaatunsa puhuivatkin vastaan, oli hänellä kuitenkin se mielunen tunne, joka valtaa jokaisen kirjailijan nähdessään ensimmäisen teoksensa painettuna. Sitä paitsi oli vakuuttajana myös hänen ikänsä, kolmekolmatta vuotta. Mutta luettuaan joitakin rivejä, rypisti hän otsaansa ja hänet valtasi syvä kaihon tunne. Hän muisti kaikki ne sisäset taistelut, jotka hän oli taistellut kolmen viime kuukauden kuluessa. Harmistuneena ja suuttuneena heitti hän tutkielman pöydälle.

– Miten olen tyhmä, Rodja, joka en aikaisemmin havainnut, että sinusta tulee yksi maamme etevämpiä oppineita. Ja sinua on ruvettu pitämään mielipuolena, ha, ha, ha! Oletko kuullut, että he tosiaan uskoivat sinun olevan hullun? Voi niitä pässinpäitä, miten voisivat he ymmärtää, mitä järki merkitsee. Ja ajatteles, Dunetshkakin melkein uskoi samaa … ajattele. Autuas isä-vainajasi lähetti ensi kertaa jotakin sanomalehteen … ensin muutamia runoja (minä olen kätkenyt käsikirjoituksen ja näytän sen sinulle), ja suuremman novellin; (minä pyysin häneltä, että hän antaisi kirjottaa sen minulle puhtaaksi). Miten pyysimmekään, että se julastaisiin … mutta sitä ei julaistu. Jo kuusi, seitsemän päivää aikasemmin, Rodja, olin sangen onneton, nähdessäni sinun vaatteesi ja ajatellessani, miten sinä olet puettu, Minä huomaan nyt, että sekin oli tyhmää. Sillä jos sinä vain tahdot, voit sinä kyvylläsi ja järjelläsi saada kaikkea, mitä tahdot. Sinä et vielä tahdo, sinä puuhailet jotakin vielä tärkeämpää.

– Eikö Dunja ole kotona, äiti?

– Ei, Rodja, nykyään on hän harvoin kotona. Minä saan niin usein olla yksin. Dimitri Prokofjitsh tulee usein luokseni ja silloin puhumme aina sinusta. Minä olen hänelle sangen kiitollinen. Hän rakastaa ja kunnioittaa sinua. Minä en juuri halua sanoa sisarestasi, että hän olisi vähemmän kunnioittava minua kohtaan, enkä minä valitakaan; hänellä on tapansa ja minulla on omani. Hän salaa kuitenkin jotakin minulta, vaikken minä koskaan ole luonnollisesti aivan vakuutettu siitä, että Dunja on järkevä ja että hän rakastaa sekä sinua että minua … mutta minä en tiedä, miten tulevaisuuden laita on. Sinä, Rodja, saatoit minut niin onnelliseksi käynnilläsi. Kun hän tulee kotiin, sanon hänelle: "Sinun poissa ollessasi oli veljesi täällä, mutta sano nyt minulle, missä olit." Ei sinun, Rodja, ollenkaan tarvitse hävetä minua, tule luokseni niin usein kuin voit … ellei sinulla ole aikaa … no, silloin ei sitä voida auttaa. Minä voin odottaa. Minä tiedän, että sinä rakastat minua, siinä kyllin. Minä luen väitöskirjaasi, kuuntelen, mitä muut sanovat sinusta ja toivon, että sinä käyt toisinaan luonani. Mitä minä muuta tarvitsenkaan? Nythän sinä myös olet tullut tänne lohduttaaksesi äitiäsi, sen ymmärtää niin hyvin…

Pulcheria Alexandrovna alkoi uudelleen itkeä.

– Nyt on taas hullusti, älä katso minua, minä olen houkkio. Mutta miksi jään tähän istumaan! lausui hän hypähtäen paikaltaan. – Minulla on kahvia, enkä tarjoa sitä sinulle ollenkaan. Nyt saat heti kupillisen. Sellainen vanha egoisti minä olen.

– Ei kiitos, äiti, älkää hommatko; minä lähden heti. Sen vuoksi en tullut. Kuulkaa minua hetkinen, minä pyydän.

Pulcheria Alexandrovna astui alakulosena lähemmäksi.

– Äiti, mitä tahansa tapahtuneekin, mitä tahansa kuulettekaan minusta, mitä tahansa minusta sanottaneenkaan … rakastatteko minua aina yhtä suuresti kuin nyt? kysyi Raskolnikov äkkiä sydämmellisesti ja hellästi ikään kuin ei olisi tiennyt mitä sanoi tai punnitsematta sanojaan.

– Rodja, Rodja, mikä sinun on? Miten voit kysyä sillä lailla? Kukapa sinusta voisi sanoa mitään pahaa! Jospa sitä kuulisin, en saattaisi uskoa sitä ja minä ajaisin tieheni sen, joka koettaisi panetella sinua.

– Minä olen tullut tänne vakuuttamaan, että minä olen aina rakastanut teitä, ja minua ilahuttaa, että olemme molemmat tällä hetkellä yksin … ettei Dunetshka ole täällä. Minä olen tullut sanomaan teille, että vaikka te tulettekin onnettomaksi, rakastaa poikanne teitä kuitenkin korkeammin kuin hän rakastaa itseään ja ettei hän koskaan ole ollut kylmä sinua kohtaan, eikä koskaan lakkaa rakastamasta sinua… Ja tämä riittäköön nyt.

Pulcheria Alexandrovna syleili häntä vaijeten, painoi hänet rintaansa vasten ja itki.

– Miten kanssasi käynee, Rodja, en tiedä. Minä olen kaiken aikaa ajatellut, että me olimme sinulle vaivana. Nyt voin käsittää, sanoi hän vihdoin, että suuri kärsiminen odottaa sinua ja että sinä juuri sen vuoksi olet niin huolehtinut. Minä olen kauvan odottanut, että sellainen ilmenisi, Rodja. Suo anteeksi, että alan puhua siitä, mutta minä ajattelen sitä aina, enkä voi nukkua öisin. Eräänä yönä näki sisaresi unta sinusta ja puhui ääneensä. Tosin kuulin jotakin, mutta mitään en ymmärtänyt. Koko aamun olen kuljeskellut kuin kuolemaan tuomittu. Minä odotin, aavistin jotakin, ja nyt se on tullut, Rodja. Rodja, miten on asian laita? Aijotko matkustaa pois?

– Kyllä, minä matkustan.

– Sitä juuri arvelin! Jos sinun on välttämätöntä, lähteä, voimmehan Dunja ja minä seurata mukana, siinä tapauksessa että sinä niin haluat. Ymmärrätkö, Rodja, minä tahdoin illalla vastaanottaa hänettyttärenäni. Dimitri Prokofjits auttaa meitä. Mutta … mihin … aijot sinä matkustaa?

– Hyvästi, äiti!

– Mitä, jo tänään? huudahti äiti kuin kadottaisi hänet ainiaaksi.

– Minä en voi viipyä kauvempaa. On jo aika minun …

– Mutta enkö minä voi seurata sinua?

– Ette. Mutta langetkaa polvillenne ja rukoilkaa puolestani. Teidän rukouksenne ehkä kuullaan.

– Tule, niin teen ristinmerkin ylitsesi ja siunaan sinut. Oi, Jumalani, mitä me teemme!

Raskolnikov oli iloinen, tavattoman iloinen siitä, että oli yksin äitinsä kanssa. Hänen sydämmensä oli äkkiä muuttunut pehmeäksi. Hän heittäysi äitinsä eteen ja suuteli hänen jalkojaan. He syleilivät toisiaan ja itkivät. Pulcheria Alexandrovna ei ihmetellyt enempää ja lakkasi tekemästä kysymyksiä. Hän oli jo kauvan aavistanut, että jokin kauhea kohtaisi hänen poikaansa.

– Rodja, kalleimpani, esikoiseni, sanoi hän nyyhkyttäen. Nyt sinä taas olet sellanen kuin sinä olit pikku poikana, silloin sinä myös tulit luokseni, syleilit ja suutelit minua. Silloin kun isä vielä oli elossa ja me elimme köyhyydessä, oli sinun omistamisesi lohdutuksemme. Sitten hautoisimme hänet … oi, miten usein olemmekaan yhdessä itkeneet hänen haudallaan! Nyt olen jo kauvan aavistanut, että meitä uhkaa onnettomuus. Heti nähtyäni sinut tänne tultuamme ajattelin heti, että tuo kamala hetki oli tullut. Rodja, Rodja, et kai sinä matkusta heti?

– En.

– Saanko nähdä sinut vielä kerran?

– Kyllä, kyllä minä tulen.

– Rodja, älä suutu minuun siitä, että teen sinulle niin useita kysymyksiä, mutta sano minulle ainoastaan, lähdetkö pitkälle matkalle?

– Sangen pitkälle.

– Mitä sinä teet? Odottaako sinua jokin tuottava toimi?

– Minä otan vastaan, mitä Jumala antaa minulle… Oi, rukoilkaa puolestani!

Raskolnikov läheni ovea, mutta äitinsä pidätti häntä ja katsoi häntä epätoivoisena.

– Nyt on minun mentävä, sanoi Raskolnikov katuen syvästi sitä, että oli tullut.

– Ei ainaseksi! Eikö totta, ei ainaseksi, vai miten… Sinähän tulet kerran, tulet ehkä huomenna?

– Kyllä, kyllä, kyllä minä tulen… Hyvästi!

Hän tapausi vihdoin vapaaksi.

Ilta oli kaunis, leuto ja valosa. Jo aamupuolella oli se alkanut selitä. Raskolnikov kulki kotiaan kohti nopein askelin, sillä hän mieli saattaa kaikki järjestykseen ennen auringonlaskua. Mennessään portaita ylös asuntoonsa näki hän, että Nastasja tarkkaavasti katseli häntä. Hän heti epäili, että joku odotti häntä ja ajatteli inholla, että se saattaisi mahdollisesti olla Porfyrius. Mutta saavuttuaan huoneeseensa ja avattuaan oven, näki hän Dunjan edessään. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin ja oli kauvan odottanut veljensä tuloa. Raskolnikov jäi seisomaan liikkumattomana kynnykselle. Dunja nousi pelästyneenä sohvalta ja jäi seisomaan veljensä eteen. Hänen silmäyksensä ilmasivat samalla kertaa kauhua ja loppumatonta tuskaa. Raskolnikov ymmärsi heti, että sisarensa tiesi kaikki.

– Tulenko sisään luoksesi, vai menenkö heti tieheni? kysyi hän epäilevästi.

– Minä olen kaiken päivää ollut Sofia Semjonovnan luona. Me olemme molemmat odottaneet sinua. Me uskomme vallan varmasti, että sinä tulisit tänne.

Raskolnikov astui sisään ja vaipui uupuneena tuolille.

– Minä olen niin väsyksissä, Dunja ja kuitenkin haluaisin tällä hetkellä olla täydelleen oman itseni herra.

Hän heitti epäluulosen silmäyksen sisareensa.

– Missä olit koko yön?

– Minä en vallan muista sitä. Näetkö, sisar, minä tahdoin tehdä lopun kaikesta, ja siksi kuljin pitkin Nevan rantaa. Sen voin muistaa. Siellä halusin tehdä lopun kaikesta, mutta … minä en voinut saada itseäni sitä tekemään, kuiskasi hän ja katsoi taas epäilevästi Dunjaan.

– Jumalan kiitos! Juuri sitä minä ja Sofia Semjonovna pelkäsimme.

Sinä siis vielä luotat elämään! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

Raskolnikov nousi katkerasti.

– Minä en usko mitään. Mutta minä olin juuri äitini luona, syleilin häntä ja yhdessä vuodatimme kyyneleitä. Minä en usko mitään … ja kuitenkin kehoitin häntä rukoilemaan puolestani. Jumala tietäköön, mitä se merkitsee, Duneshka. Minä en ymmärrä sitä.

– Sinä olit hänen luonaan! Sinä sanoit hänelle sen! lausui Dunja pelästyneenä. Saatoitko tosiaan sanoa sen hänelle?

– En, minä en sanonut sitä hänelle… Mutta hän ymmärsi paljon. Minä olen vakuutettu siitä, että hän ainakin on arvannut puolet. Minä en myös tosiaan tiedä, miksi menin hänen luokseen. Dunja, minä olen kurja ihminen!

– Voisitko sinä olla kurja ihminen, joka olet päättänyt ottaa syyn niskoillesi! Vai etkö aijo tehdä sitä!

– Kyllä, sen aijon Mutta minä en uskonut voivani kestää häpeätä ja siksi minä aijoin upottaa itseni. Mutta seisoessani veden ääressä ajattelin, että koska tähän asti olin pitänyt itseni vahvana, en nytkään tahdo paeta häpeätä… Onko se ylpeyttä, Dunja?

– Kyllä, Rodja se on ylpeyttä.

Raskolnikovin silmät salamoivat, ja hän näytti iloitsevan sitä, että vielä saattoi olla ylpeä.

– Siskoni, et kai sinä usko, että minä yksinkertaisesti pelkäsin vettä?

Kysyi Raskolnikov tuskallisesti hymyillen ja katsellen sisartaan silmiin.

– Vaiti, Rodja! huudahti Dunja katkerasti.

Vaitioloa kesti parisen minuuttia. Raskolnikov istui lattiaan tuijottaen miettivin ilmein. Dunja seisoi pöydän toisen pään ääressä ja katseli häntä surullisesti. Äkkiä nousi hän paikaltaan.

– On jo myöhästä. Minä menen nyt heti ilmasemaan itseni. Mutta minä en tosiaan tiedä, miksi sen teen.

Suuret kyyneleet vierivät Dunjan poskipäillä.

– Sinä itket, siskoseni. Voitko ojentaa minulle kätesi.

– Oletko voinut epäillä sitä? Dunja syleili veljeään sydämmellisesti.

– Sinähän sovitat puolet rikoksestasi sillä, että ilmaset itsesi ja otat syyn omille harteillesi! huudahti Dunja puristaen veljeään itseensä ja suudellen häntä.

– Rikoksestani? Mistä rikoksesta? huudahti Raskolnikov hetkellisen raivon puuskan valtaamana. Voisiko se olla rikos, että olen surmannut ilettävän, vahingollisen madon, vanhan pantinottajan, josta ei ollut hyötyä kenellekään, joka imi köyhiä? Minä en ajattele, eikä mieleeni johdukaan sen aikomus sovittaa sitä. Miksi huudetaan minulle joka suunnalta: "Rikollinen! Rikollinen!" Nyt vasta tunnustan pelkuruuteni koko hulluuden, nyt, päätettyäni antaa tämän hyödyttömän häpeän langeta ylitseni. Tämä päätös todistaa vain sieluni köyhyyttä ja ehkä myös … kuten Porfyrius selitti sen minulle.

– Veli, veli, mitä sinä sanot! Sinähän olet vuodattanut verta! lausui

Dunja epätoivoisena.

– Kaikki vuodattavat verta, jatkoi Raskolnikov melkein suunniltaan. Sitä virtaa ja valuu maan päällä aikojen alusta kuin vesiputous, sitä vuodatetaan kuin samppanjaa ja kuitenkin tulee asianomainen kruunatuksi Kapitoliolla ja nimitetään ihmiskunnan hyväntekijäksi. Käytä silmiäsi ja katso tarkkaavasti ympärillesi! Minä itse tahdon vain hyvää ja olisin tehnyt sata tuhatta hyvää työtä tämän ainoan tyhmyyden sijaan. Se ei edes ollut tyhmää, vaan kömpelöä. Sillä ajatus ei ollut niin tyhmä kuin miltä se nyt näyttää, kun se epäonnistui (epäonnistunut näyttää aina tyhmältä). Tämän tyhmyyden avulla koetin hankkia itselleni riippumattoman aseman, ottaa ensi askeleen ja anastaa välikappaleet tehdäkseni sittemmin tavattoman paljon hyvää… Mutta minä en edes voinut ottaa ensin askeletta, syystä että minä olen raukka! Ja kaikesta huolimatta en voi katsoa asiaa sinun näkökannaltasi. Jos olisin onnistunut, olisi minut seppelöitty … nyt minut pannaan vankeuteen.

– Se on kaikki väärää, aivan väärää, veli, mitä sinä nyt sanot.